Skip to main content

Timbuktu – kamelikaravaaneja ja varkaita

Dirk Hennin Timbuktu ei ole mikään uutukaisuus: ensimmäinen painos julkaistiin db-Spielen toimesta jo vuonna 1993, mutta suuremman yleisön se tavoitti Queen Gamesin uusintajulkaisun myötä 12 vuotta myöhemmin.

Timbuktussa pelaajat ohjastavat omat kamelikaravaanit arvokkaine lasteineen läpi Saharan autiomaan kohteena Timbuktun markkinat. Matkan varrella vaanii lukuisa joukko ryökäleitä, jotka mielellään ottavat “omansa”. Missä varkaat lymyävät ja kuinka välttää pitkäkyntiset mahdollisimman tehokkaasti? Näiden kysymysten ympärille kiteytyy koko Timbuktun haaste. Ja toisaalta… ei tekisi ollenkaan pahaa, jos kilpakumppanit törmäisivät näihin varasjoukkioihin – sillä mitä vähemmän eri tavaraa päätyy perille, sitä arvokkaampaa se on.

Kamelikaravaanit vasemmalla valmiina ylittämään aavikon. Pelaajalaudoilta on nähtävissä yksittäisen kamelin selkään pakattu arvolasti.

Etappi ja kameli kerrallaan kohti Timbuktua

Pelin alussa pelaajat lastaavat arvolastit kamelien selkään. Kameleita on pelaajamäärästä riippuen kullakin 6-8, kukin merkitty omalla kirjaimellaan (A-H). Kamelit asetetaan yksitellen lähtöpäähän. Ennen kameleiden liikuttelua kukin pelaaja saa tietoonsa tietyn rivin tietyt ruudut, jossa varkaat lymyävät ja mistä tavarasta ne ovat kiinnostuneita. Pelin perimmäinen niksi on, että kullakin rivillä varkaat odottavat tietyssä ruudussa, mutta missä – sen tietää kierroksen alussa vain joku pelaajista.

Ahaa: Tähti-rivin ruuduissa 1 ja 5 lymyää varkaita, joita kiinnostaa kulta ja suola. Kuva on tarkoituksella tarkennettu pelilautaan, josta näkyy nuolin kuvattuna miltä riveltä kamelit saavat vapaasti liikkua kahdelle muulle riville. Esim. sinisen pelaajan B- ja C- kameleiden toinen vaihtoehto on Tähti-rivi.

Tämän jälkeen lähtevät kamelit liikkeelle. Jokainen pelaaja valitsee kamelikortin, jotka paljastetaan yhtä aikaa. Vuorojärjestyksessä ko. kamelit siirtyvät etapin verran eteenpäin aina kohderivin ensimmäiseen vapaaseen ruutuun. “Ilmaisrivejä” liikkumisen osalta on aina kaksi ja ne on kuvattu pelilaudalle nuolin. Uhraamalla kamelin lastista yhden tuotteen saa valita kohderivin vapaasti.

Sinisen pelaajan kamelilastit. B- ja C-kameleissa on kultaa molemmissa, ja C-kamelissa vielä suolaakin. Näitä ei mieluusti nyt ajeta sinne Tähti-rivin rosvoruutuihin.

Kun yhdet kamelit ovat liikkuneet, vaihtuu aloittava pelaaja. Valitaan taas yksi jäljellä olevista kamelikorteista, paljastetaan ne ja liikutaan. Näin jatketaan, kunnes kaikki kamelit ovat edenneet etapin.

Edellä kuvattua rytmitystä rikkoo ainoastaan korttienvaihdot, joita etapin aikana tapahtuu pari kertaa. Korttien vaihto tehdään siinä vaiheessa, kun pelaajan kameli ajaa korttienvaihto-ruutuun. Tällöin kunkin pelaajan varkaista kertovat kortit kiertävät myötäpäivään seuraavalle ja näin tieto varkaiden aikeista leviää.

Tähti-rivin ruudussa 3 ja Lamppu-rivin ruudussa 1 vaihdetaan kortteja.

Ronkeleita ryökäleitä

Vasta kun kaikki kamelit ovat liikkuneet etapin verran, iskevät varkaat. Kaikki korttisetit paljastetaan yksi kerrallaan ja varkaiden kohderuutuihin parkkeeranneista kameleista viedään kyseisiä varkaita kiinnostava arvotavara. Pelaajien onneksi varkaat eivät vie kaikkea mahdollista vaan pitkäkyntisiä kiinnostaa aina tietyt kaksi tuotetta. Jos siis varkaiden aikeet on etukäteen selvillä, voi ruutuun päräyttää kamelilla, jolla on vielä täysi lasti tavaraa, mutta joista yksikään ei juuri tälle varkaalle kelpaa!

Tältä ne kamelikaravaanit alkavat näyttää muutaman täsmäiskun saaneena. Lastit pienenevät kierros kierrokselta.

Tavarat, jotka varkaille päätyvät kerätään pelilaudan viereen. Nämä “mittarit” kertovat pelin lopussa kunkin tavaralajikkeen arvon. Mtä enemmän tiettyä tavaraa päätyy varkaille, sitä vähemmän sitä on toimittaa Timbuktuun ja sitä arvokkaampaa se on.

Tässä vaiheessa mausteita (punaiset laatat) on päätynyt varkaille eniten (6 laattaa) ja niiden arvo on 6. Vastaavasti kahvin (vihreät laatat) arvo on toistaiseksi 2.

Timbuktussa selviää vaurain kauppias

Etapin päätteeksi varaskortit sekoitetaan ja jaetaan uudelleen ennen uuden etapin alkua.

Kun lopulta Timbuktuun asti päästään ja viimeinenkin rosvous tehty ja näin saatu kunkin tuotteen arvo selville, voivat pelaajat laskea oman lastin lopullisen arvon. Arvokkaimman lastin omaava voittaa pelin.

Rekka… ei vaan kameliparkki. Tässä kohtaa odotetaan varkaita, jonka jälkeen aloitetaan seuraava etappi.

Koko edellä kuvattu toimitus vie maksimissaan 60 minuuttia, sikäli suoraviivaisesta ja selkeästä pelistä on kyse. Tuohon kestoon Timbuktu tarjoaa mukavan annoksen deduktiota ja riskinottoa.

“Minä tiedän, että tämän rivin noissa kohdissa odottaa rosvo, mutta en toisaalta näistä riveistä tiedä mitään? Entä miksi kukaan ei ole ajanut tuohon riviin kameliaan vielä?”.

Tällaisia ajatuksia muhii itse kunkin päässä pelin aikana. Myös salaperäisiä virnistyksiä ja hymistelyä on aistittavissa pelipöydän ääressä, tai ainakin kun joku pelaajista “onnistuu” ajamaan tietämättään pahemman kerran miinaan.

Pieni hillitty vahingonilo on Timbuktun henki. Ja kun kukaan ei voi tietää kaikkea, on tehtävä valistuneita arvauksia ja toisinaan riskipäätöksiä, joiden seuraukset näkee vasta etapin päätteeksi.

Aavikkolaivat matkalla.

Epävarmuuden sietämisen ohella Timbuktu haastaa pelaajat myös lähimuistin saralla. Tai näin ainakin, kun peliä pelaa alkuperäisen version säännöillä, jossa muistiinpanovälineitä ei saa käyttää.

En ole mikään muistipelien ystävä ja lähimuistinikin on tunnetusti heikko, mutta Timbuktua suosittelen lämpimästi pelaamaan ilman muistiinpanovälineitä: jo nähdyt varassetti-kortit pitää siis muistaa sen sijaan, että ne olisi kirjannut paperille ylös – mikä Queen Gamesin uudessa painoksessa on sallittua. Tämä tuo peliin pienen lisäelementin, jossa kovasti koettaa muistaa mitä siinä jo nähdyssä ensimmäisessä korttisetissä olikaan, kun sen jälkeen mieltä on sekoittamassa pari muutakin korttikombinaatiota.

Pelaa peliä lopulta kummilla säännöillä tahansa, Timbuktu on jälleen kerran yksi oivallinen osoitus Dirk Hennin pelisuunnittelutaidoista. Muutaman säännön ympärille viritetty karavaanipeli on paitsi helposti lähestyttävä, myös mitä herkullisin pelattava ja sitä hauskempi mitä useampi pelaaja on mukana.

Ja mikä parasta, tähän peliin pääsee helposti käsiksi. Sillä vaikka Timubuktun uusimmastakin painoksesta on aikaa jo reilut 10 vuotta, niin otettu painos on ollut ilmeisen suuri päätellen siitä, että pelin erikielisiä painoksia on vähän väliä alelaareissa ja käytettynä saatavilla pikkurahalla – myös Suomessa. Tähän peliin kannattaa tarttua!

Timbuktu. Pelilaatikon kanteen olen saanut Dirk Hennin nimikirjoituksen vuoden 2005 Spiel-messuilla.

Infolaatikko: Timbuktu
Pelaajia: 3-5 Kesto: 60 minuuttia Julkaisuvuosi: 1993
Saatavuus: pelialan liikkeet (englanniksi)
Lisätietoa: Boardgamegeek

 

Texas Showdown – kierompaa laistotikkiä

“Yksi pelaajista aloittaa tikin, muut pelaavat kortit niinikään ja katsotaan kuka tikin vie”. Tällaisiahan ne tikkipelit ovat ja luulisi, että kaikki mahdollinen on jo nähty. Vaan uusia yrittäjiä riittää ja onneksi näin, sillä siinä määrin onnistunut Mark Majorin viritys Texas Showdown on. Mitä se siis tekee oikein?

Laistotikkiä, mutta tikin voittaja määritellään toisin

Perussäännöt Texas Showdownissa ovat tikkipeleistä tutut: pelattua maata on tunnustettava jos pystyy eikä ylimenopakkoa ole. Valtteja pelissä ei tunneta. Eksoottista lisää se ei saa siitäkään, että Texas Showdown on laistotikkiä – onhan niitäkiin paljon nähty. ‘Laistaminen’ tarkoittaa siis sitä, että pelissä yritetään välttää tikkien ottamista, sillä niitä keräämällä lopulta häviää pelin.

Päätöksen paikka: mitä pelata, kun pyydettyä maata ei ole? Normaalissa laistotikissä tämä on unelmatilanne. Texas Showdownissa on vaaran paikka, että jos tähän pelaa mistään maasta ison kortin, niin 4. ja 5. pelaaja voivat syöttää tikin sinulle pelaamalla avaamastasi maasta pienempiä kortteja.

Ensimmäinen ja pelin kiinnostavuutta merkittävästi lisäävä niksi tulee siitä, että heti kun tikkiin päätyy useampaa maata, voivat seuraavat pelaajat valita mitä jo pelatuista maista tunnustavat. Eli sen sijaan, että seuraa tikin aloittanutta maata, voi Texas Showdownissa pelata mitä tahansa jo pöydässä näkyvistä maista. Tämän säännön omaksuminen ja muistaminen tuottaa työtä tikkipelejä paljon pelanneille, sillä selkäytimestä sitä tahtoo seurata aina tikin avannutta maata.

Kahta maata pelattuna sama määrä, joten voi olla mahdollisuus keikauttaa vaaka kumpaan suuntaan tahansa…

Tikin voittaja määräytyy sekin poikkeavalla tavalla. Tikkiin pelatuista korteista voittaja määräytyy sen mukaan mikä on isoin kortti maassa, mitä tikissä on eniten. Tasatilanteessa – siis jos useammasta maasta on yhtä monta korttia – tikin vie kortti, joka on numeroarvoltaan isompi.

…ja näillä korteillahan se onnistuu. Koska tikkiä ei tietenkään oteta, on pelattava joko pieni oranssi tai ruskea, jolloin tikki hulahtaa joko isoimman oranssin tai ruskean pelanneelle.

Tikin voittanut pelaaja aloittaa seuraavan tikin, tosin tähänkin on yksi poikkeus, josta lisää jäljempänä.

Kun kaikki kortit on pelattu, kirjataan pelaajien keräämät tikit ylös ja aloitetaan uusi kierros TAI jos joku pelaajista on kerännyt 12 tai 15 tikkiä (pelaajamäärästä riippuen) päättyy peli. Vähimmällä tikkimäärällä voitetaan peli.

Kahdeksan epätasaisesti jakautuvaa maata

Texas Showdownin 60 kortin pakka sisältää kortit kahdeksassa maassa. Hertat, padat ynnä muut perinteiset maat ovat vaihtuneet länkkäriteemaisiin revolvereihin, bootseihin, kaktuksiin, hevosenkenkiin ja niin edelleen. Tarkkaavaisimmat hoksasivatkin jo, että 60 korttia jaettuna kahdeksalla ei mene tasan ja siinä on jälleen yksi pelin erikoisuuksista.

Pelin kahdeksan maata. Korttien reunalla oleva “mittari” (joka näyttää mikrofonilta toim.huom.) on muistuttamassa, montako korttia kyseistä maata on pakassa.

Esimerkiksi mustia revolvereita pakasta löytyy 11 kappaletta, mutta ne ovat numeroarvoltaan pelin pienimpiä (0-10). Mitä isommiksi kortit muuttuvat, sitä vähemmän niitä pelistä löytyy: sheriffin tähtiä on enää kuusi (51-56) ja numeroarvoltaan arvokkaimpia kalloja on ainoastaan neljä (71-74).

Viimeinen Mark Majorin peliin sekoittama mauste on kunkin maan isoimmat kortit, jotka on erikseen keskeltään rinkuloitu (ks. edellisen kuvan kortti 65). Jos pelaaja voittaa tikin tällaisella kortilla saa hän valita kuka aloittaa seuraavan tikin. Tämä on pieni taktinen elementti, jolle tulee aika-ajoin käyttöä.

Erinomainen laistotikki, etenkin isommalle pelaajamäärälle

Texas Showdown on mainio tikkipeli. Epätasaisesti rakennettu pakka toimii hienosti: isoilla korteilla tikit tarttuvat helpommin, mutta niitä pitää pöydässä olla riittävästi – ja usein näin ei ole, koska niitä on pelissä vähemmän. Pienemmät kortit tuntuvat turvallisemmilta, mutta koska niitä on enemmän, niin niidenkin kanssa saa olla tarkkana.

Tämä tikki päätyy 33:n pelanneelle.

Tikkiin pelattavien korttien sääntö on nokkela oivallus. Se tosin johtaa siihen, että oman pelin kontrollointi on vaikeampaa kuin useimmissa muissa tikkipeleissä, mutta tällainen pieni “hallittu kaaos” ei menoa isommin haittaa – ainakaan parin jaon jälkeen, kun menoon tottuu.

Tikin voittajan määrittely vaatii toimiakseen mieluummin enemmän kuin vähemmän pelaajia, joten 5-6 pelaajaa on suositeltava. Toki Texas Showdown toimii neljälläkin, mutta tällöin ihan samalla tapaa kiharaisia – ja siten mielenkiintoisia – tilanteita ei nähdä.

Texas Showdown: oivallinen laistotikki etenkin 5-6 pelaajalle.

Allekirjoittaneen kaltaiselle laistotikkipelien ystävälle Texas Showdown kolahtaa mukavasti. Pykälää isomman pelaajaskaalansa vuoksi se saa vielä lisäpisteitä, joilla se viimeistään erottuu edukseen tikkipelien massasta. “Tähän kaupunkiin mahtuu vielä yksi tikkipeli, ja se on Mark Majorin Texas Showdown”.

Infolaatikko: Texas Showdown
Pelaajia: 3-6 Kesto: 45 minuuttia Julkaisuvuosi: 2015
Saatavuus: pelialan liikkeet (saksaksi)
Lisätietoa: Boardgamegeek

 

Riverboat – punainen tupa, perunamaa ja nälkäiset New Orleansin asukkaat

Riverboat on Michael Kieslingin käsialaa olevista peleistä se vähiten tunnettu mitä Spiel’17 -julkaisuihin tulee: Azul oli välitön hitti ja Heaven & Ale (BGG) sai nimeä viimeistään Kennerspiel des Jahres -ehdokkuutensa myötä. Vaan lähempi paneutuminen tähän jokilaivailuun kyllä kannattaa sillä käsissä on oikein miellyttävä ja pelimekaniikaltaan monipuolinen paketti.

Laatikosta kuoriutuu erilaista lautaa ja komponenttia ihan kiitettävästi.
Laatikosta kuoriutuu erilaista lautaa ja komponenttia ihan kiitettävästi. Tässä alkuvalmistelut tehtynä.

Viljelyä, sadonkorjuuta ja laivausta

Peli kestää neljä keskenään samankaltaisesti rytmitettyä kierrosta. Yksittäinen kierros koostuu viidestä vaiheesta: ensin viljellään ja korjataan satoa, jota seuraa lastin laivaaminen kaupunkiin. Viimeiset kaksi vaihetta keskittyvät pisteytykseen. Ensin napsitaan mahdollisia pisteytyskortteja, jonka perään suoritetaan pisteytys.

Vaiheet suoritetaan aina edellä mianitussa järjestyksessä, mutta se kuka pelaajista pääsee minkäkin vaiheen aloittamaan ratkaistaan kierroksen alussa. Puerto Ricon (BGG) tapaan vaihelätkät (vrt. Puerto Ricon roolit) valitaan vuorojärjestyksessä ja lätkän omistaja pääsee paitsi aloittamaan ko. vaiheen, saa siitä myös jotain pientä ekstraa.

Riveriboatin viisi vaihelätkää.
Riveriboatin viisi vaihelätkää.

Kierroksen aloittavan viljelyvaiheen pelaajat suorittavat samaan aikaan. Viljelypakasta käännetään yksi kerrallaan yhteensä kahdeksan korttia ja pelaajat laittavat korttia vastaavalle läntille työmiehen töihin. Maatyyppejä pelissä on viisi ja tässä vaiheessa tavoitteena on saada käännetyistä korteista riippumatta työmiehet mahdollisimman liki toisiaan.

Sadonkorjuuvaiheessa napsitaan vuorotellen tuotelaattoja erilliseltä laudalta ja asetetaan ne omalle laudalle ruutuihin, joissa työmies on töissä. Isommista laatoista saa voittopisteitä, mikä on yksi syy sille, miksi työmiehiä haluaa pelin edellisessä vaiheessa lähekkäin.

Työmiehet pelloilla. Taustalla yleislauta, jolta satolaatat napsitaan vuorojärjestyksessä yksi laatta kerrallaan.
Työmiehet pelloilla. Taustalla yleislauta, jolta satolaatat napsitaan vuorojärjestyksessä yksi laatta kerrallaan.

Toinen syy tiiviiseen maankäyttöön liittyy siihen, että pelin aikana muiden toimintojen kautta saatavat kaivot ja varastot luovat mahdollisuuksia mukaviin pisteisiin, jos samaa satolajiketta on useampi laatta lähekkäin.

Sadonkorjuuta seuraa lastausvaihe. Tarjolla on erikokoisia laivoja odottamassa ruoan kuskausta “isolle kirkolle”. Vuorotellen pelaajat valitsevat yhden laivoista, asettavat sen oman pelilaudan laituriin ja poistavat laivan kapasiteettia vastaavan määrän työmiehiä viljelyspelloilta. Yhteen laivaan lastataan vain yhtä tavaraa, joten jos haluaa esimerkiksi sen kaikkein arvokkaimman 7-laivan, pitää omalla laudalla olla työmiehet ahertamassa seitsemän samanlaisen satolajikkeen kimpussa.

Näitä lastauksia tehdään kaksi kierrosta ja kun jokainen valittu laiva on toisilta pois, tarkoittaa se samalla sitä, että jälkimmäisellä lastauskierroksella valikoima on jo varsin suppea – mikä on yksi hyvä syy olla tässä toiminnossa aloittajan roolissa.

Pelaajan lastaamat laivat ja satamamestari.
Pelaajan lastaamat laivat ja satamamestari.

Yksittäinen lastattu laiva antaa sen ottovaiheessa pienen ekstraedun (rahaa, pisteitä, satamamestarin liikettä yms.), mikä osaltaan voi vaikuttaa pelaajien valintoihin. Niinikään kaikista laivoista saa pelin lopussa pisteitä niiden kapasiteetin verran – tai vähintäänkin puolet, mutta vain jos oma satamamestari on kävellyt laiturilla riittävän pitkälle.

Pistekortteja ja pisteytysmahdollisuuksia

Kierroksen nelosvaiheessa pelaajat saavat poimia tarjolla olevista pisteytyskorteista itselleen yhden. Kortin oton yhteydessä on tarjolla taas jotain pientä kivaa – niitä samoja mitä edellisessäkin vaiheessa oli laivojen kohdalla. Korttien otto itsessään ei laukaise siinä kuvattua pisteytystä vaan se suoritetaan vaiheessa viisi, sitten kun pelaajalla on siihen itsellä halu ja kyvykkyys.

Ja miksei haluaisi pisteytystä? Siihen voi olla kaksi syytä: pisteytykseen käytettäviä vihreitä insinöörejä puuttuu tai pisteitä on luvassa myöhemmin enemmän. Insinöörejä pelaajalla on pelin alussa vain kaksi, mutta niitä on mahdollisuus saada isompien laivausten yhteydessä tai vaikkapa yhdestä pisteytyskorttislotista. Kun tähän soppaan lisätään vielä se, että insinöörejä saa käyttää vain kaksi kierroksessa, ollaan jännän äärellä: kaikkea haluaisi säästää myöhemmäksi, mutta liiaksi ei parane pantata, sillä muuten jää pisteitä saamatta.

Yksi insinööri on jo käytetty, nyt tarjolla olisi kahden laivan pisteytys ja siten 12 pistettä.
Yksi insinööri on jo käytetty (alempi kortti), nyt tarjolla olisi kahden laivan pisteytys ja siitä saatavat 12 pistettä. Kyllä kannattaa.

Pisteytysten tekemiseen usuttaa lisäksi se, että jokaisesta jo pisteytetystä insinööristä saa joka kierros lisäpisteen, tämä sama sääntö pätee New Orleansiin lähetettyihin agentteihinkin. Jaa – että mistäs agenteista nyt puhutaankaan? Niin, näitä viljelyyn käytettäviä työmiehiä voi muutamissa paikoin lähettää myös agenteiksi New Orleansiin. Useimmiten tämä mahdollisuus aukeaa isompien laivausten yhteydessä.

New Orleans -lauta, joka hoitaa mm. kierroslaskurin virkaa, mutta tänne myös agentit päätyvät "kaniin".
New Orleans -lauta, joka hoitaa mm. kierroslaskurin virkaa ja laivamarkkiinoita, mutta tänne myös agentit päätyvät “kaniin”.

Loppupisteytyksessä agentti-enemmistöistä on tarjolla mukavat lisäpisteet mikä kannustaa kiinnittämään tähänkin osaan pelissä huomiota. Kolikon kääntöpuolena jokainen agentiksi lähetetty ukko on pois viljelyyn käytettävistä.

Raha tuo helpotusta kaikkeen

Riverboatissa raha antaa joustomahdollisuuksia pisteytysvaihetta lukuunottamatta pelin jokaisessa käänteessä, joten sikäli rikkaalla on helpompaa. Raha ei kuitenkaan (onneksi) kasva puissa, joten Riverboat ei solahda täysin halinalleosastolle.

Rahalla saa viljelysvaiheessa lykätä työmiehen mihin ruutuun tahansa sen sijaan, että kortti määräisi maatyypin. Sadonkorjuussa rahalla voi kaivella nostopakasta mieleisen laatan välittämättä tarjolla olevista. Kätevää välillä tämäkin.

Tarjolla olleet pari pisteytyskorttia eivät kelpaa, mutta rahalla voi nostopakasta käydä hakemansa mieleisensä. Tämä "viisi pistettä ja kaksi liikkumista satamestarilla" kelpaa.
Tarjolla olleet pari pisteytyskorttia eivät kelpaa, mutta rahalla voi nostopakasta käydä hakemansa mieleisensä. Tämä “viisi pistettä ja kaksi liikkumista satamestarilla” kelpaa.

Laivan lastauksessa lompakkoa raottamalla taas saa luvan napata minkä laivan tahansa pelilaudan sivusta. Ja pisteytyskorttien oton yhteydessäkin rahalla voi käydä kaivamassa pakasta itselle mieleisen kortin.

Kaikki mainitut joustotoiminnot ovat hyödyllisiä ja vaikka ne alkuun kuulostavat jopa liiankin avustavilta, niin tehty ratkaisu istuu kyllä Riverboatiin mallikkaasti.

Man thinks, the river flows

Väliotsikon teksti on lainattu Spiel des Jahres -voittaja Mississippi Queenin kannesta. Lause sopii Riverboatiin nimittäin paremmin: pelin flow on erinomainen ja vuorot soljuvat mukavasti pelin tarjotessa mielekästä tekemistä ja pikkupähkäiltävää loppuun saakka. Ja vaikka tämä ei ole niitä kaikkein lyhyimpiä pelejä (90 minuuttia 3-4 pelaajalla), niin pelatessa ajankulua ei huomaa. Kaksinpelin mielekkyyttä epäilen, mutta en ole kokeillut – eikä niin kiinnostakaan.

Riverboat tarjoaa vähän kaikkea: on laattojen asettelua omalle laudalle, laivaushaasteita ja pisteytysten miettimistä. Pelin pisteytyskortit ovat hyvin tasapainossa kuten peli kaikkensa muutenkin. Riippuen siitä mihin suuntaan oma peli lähtee menemään, muodostuu toki tietyistä pisteytyskorteista itselle parempia kuin toisista ja siten sopivat kannattaa olla hakemassa ennen muita.

Pelin kansitaide on tasoa ok.
Pelin kansitaide on tasoa ok, kuten myös muutenkin graafinen ilme.

Kekseliäällä ‘New Orleans -enemmistöt ja toisaalta ‘satamamestari -juoksukilpailulla’ on estetty Riverboatin menemästä liiaksi pasianssiksi. Interaktion osalta se siten tarjoaa muutakin vain sitä perustylsää “ehdin ottaa tämän laatan ennen sinua”.

Kaikkinensa Riverboat jättää mukavan jälkimaun. Eihän se nyt mitään jännittävää tarinaa tai draaman kaarta rakenna, mutta se on hiottu ja toimiva paketti, jonka ääreen palaa mielellään. Ja jos saman suunnittelijan Heaven & Ale on tuttu, niin näissä kahdessa huomaa vääjäämättä yhtäläisyyksiä. Itse asiassa niin paljon, että näinköhän on alkujaan ollut yksi idea, josta on lopulta riittänyt aineksia kahteen peliin?

Oli tässä huomiossa totuuden siemen taikka ei, näistä kahdesta Riverboat istuu omaan makuuni enemmän kiitos pelin paremman rytmityksen. Vahva suositus siis… ja tällä kertaa edes Klemens Franzin kuvitus ei häiritse (muttei myöskään häikäise).

Infolaatikko: Riverboat
Pelaajia: 2-4 Kesto: 90 minuuttia Julkaisuvuosi: 2017
Saatavuus: ulkomaiset nettikaupat (englanniksi)
Lisätietoa: Boardgamegeek

Code 777 – koodimurskajaiset

Code 777 – tai Tricoda, kuten yksi uudemmista pelin versioista kuuluu – ei todellakaan ole mikään uutuus. Pelin ensimmäinen painos on vuodelta 1985, mutta meni 25 vuotta ennen kuin pelistä otettiin minkäänlaista uusintapainosta. Joitakin vuosia takaperin paukkuivat täydet kympit ja Stronghold Games otti pelistä 30-vuotisjuhlapainoksen. Code 777:ää on siis varsin hyvin saatavilla, mutta kannattaako tilaisuuteen tarttua?

Koodi, jota en näe

Pelin aluksi pöydälle sekoitetuista numerolaatoista napsitaan kolme ja asetetaan ne toisten pelaajien laattatelineisiin. Kullakin pelaajalla on edessään koodirivi jota he eivät näe, mutta sen sijaan näkevät toisten pelaajien vastaavat.

Pelin 23 kysymyskorttia sekoitetaan pakaksi keskelle pöytää. Kun vielä kukin saa muistilaput pelin laattajakaumasta ja päättelyä varten muistiinpanolaput, niin ollaan valmiina koodinpurkuun.

Esileikit tehtynä: kullakin pelaajalla telineessä oma koodi ratkaistavaksi.
Esileikit tehtynä: kullakin pelaajalla on oma koodi ratkaistavaksi.

Kysy itseltäsi, koska tiedät vastauksen

Omalla vuorolla nostetaan kysymyspakasta päällimmäinen kortti. Pelaaja lukee kortin kysymyksen ääneen ja vastaa siihen totuudenmukaisesti.

Kysymys, johon vastaat itse.
Kysymys, johon vastaat itse. (Huom! kuvassa on suomeksi käännetyt kortit, siksi aavistuksen karumpi ilme.) 

Vastauksen saat katsomalla toisten pelaajien telineissä olevia laattoja.

Toisten pelaajien laattatelineitä tulkitsemalla vastataan esitettyyn kysymykseen.
Toisten pelaajien laattatelineitä tulkitsemalla vastataan esitettyyn kysymykseen.

Edellisen kuvan tiedoilla kysymykseen ‘Kuinka montaa numeroa et näe lainkaan?’ vastaus olisi siten ‘kolme‘, koska et näe lainkaan numeroita 1, 2 ja 5. Tämän tiedon muut pelaajat kirjaavat itselleen ylös jos sen tiedon hyödylliseksi kokevat.

Code 777 poikkeaa mekaniikaltaan monista muista päättelypeleistä sikäli, että omalla pelivuorolla autetaan ainoastaan muita pelaajia. Se kuinka annetut vastaukset lopulta auttavat riippuun siitä, mitä ja miten paljon pelaajat omista laatoistaan jo tietävät.

Pelin muistiinpanovälineet: apulappu laattajakaumasta ja muistilappu.
Pelin muistiinpanoavut: apulappu laattajakaumasta ja varsinainen kirjauslappu havainnoista.

Kysymys- ja vastauskuviota pyöritetään kunnes joku on sitä mieltä että pystyy ratkaisemaan oman koodinsa. Tällöin pelaaja kertoo mitä numeroita omassa telineessä on. Täysin oikeasta rivistä saa pisteen ja kolmella pisteellä voittaa pelin.

Väärästä vastauksesta pistesaldo ei kasva, mutta lisäksi “sakotetaan” virheellistä suoritusta sikäli, että pelaaja ei näe mitä laattoja omassa telineessä lopulta oli.

Tätä koodia yritin ratkaista.
Tätä koodia yritin ratkaista.

Oli arvauksen lopputulos oikein tai väärin, saa pelaaja telineeseensä uuden rivin. Jokainen uusi laatta helpottaa samalla myös muidenkin peliä.

Ruuvaa vaikeustaso mieleiseksesi

Yksi Code 777:n hienouksista on se, että pelin vaikeustasoa voi säätää. Helpoimmillaan peli on silloin, kun kaikki jo käytetyt laatat sekoitetaan uudelleen vasta kun pöydällä on enää yksi paljastamaton laatta. Asteen vaikeamman pelin saa, jos sekoitus tehdään neljän laatan kohdalla. Vaikeimmalla tasolla uudelleensekoitus tehdään jo seitsemän laatan kohdalla.

Vielä yhden lisävivahteen peliin saa sopimalla, että vastauksen yhteydessä pitää kertoa numeroiden lisäksi myös laattojen värikin.

Laattojen palaaminen uudelleen käyttöön sekoittaa helposti peliä ja vaatiikin siten paitsi tarkkaavaisuutta, myös hyvää merkintätapaa muistiinpanoissa: “mitä on oikeasti nähnyt ja mitä on päätelty” on yksi tärkeimmistä eroteltavista asioista.

Timanttinen peli

Pelaa peliä millä vaikeustasolla tahansa, niin Code 777 on perinteisten deduktiopelien ystäville oivallinen hankinta.

Vuoden 2010 -painos on tehty suomeksikin, mutta sen löytäminen on tuurista kiinni (ja tuli minullekin aikanaan täysin puskista). Toisaalta 30-vuotispainosta löytyy (englanniksi) helposti ja pelin kääntäminen tarvittaessa suomeksi on pieni työ , jos sellaisen kokee tarpeelliseksi. Kysymyskortteja kun on lopulta ainoastaan 23.

Code 777 -vuodelta 2010.
Code 777 -vuodelta 2010.

Komponenttipuoli on versiosta riippumatta kunnossa. Muovitelineet ja laatat ovat miellyttävät ja aivan uusimmassa painoksessa laattoja on vielä parannettu entisestään.

Kirjauslaput ovat viimeisimmässä painoksessa viimein väritulostetut, mikä on parannus esim. kuvissa näkyvään versioon, jossa on tyytyminen mustavalkoisuuteen. Siksi se kuvissa nökyvä värillinen apulappukin on tarpeen.

Klassista deduktiopeliä etsivälle Code 777 on – jos nyt ei pakkohankinta – niin ainakin pakkotestattava. Minulla tämä menee kautta aikain parhaimpien pelien joukkoon ja siten myös päättelypelien kärkipaikalle.

Isosti Code 777 saa kiitosta siitä, että pelissä kaikki ovat mukana loppuun asti eli väärästäkään vastauksesta peli ei ole ohi, vaan olet vain hieman enemmän takamatkalla.

Oikein kilpailullisesti pelaamiseen suhtautuva voi toki nillittää sitä, että kun kysymykset tulevat pakasta, niin välillä niistä jaetut ja saadut tiedot auttavat vaihtelevasti, mutta se ei kyllä minua ole koskaan estänyt nauttimasta Code 777:n tarjoamasta aivopähkinästä.

Tätä peliä pelaan koska tahansa!

Infolaatikko: Code 777
Pelaajia: 2-5 Kesto: 60 minuuttia Julkaisuvuosi: 1985
Saatavuus: pelialan liikkeet (englanniksi)
Lisätietoa: Boardgamegeek

Dice Forge – vähän erilaista noppamanipulointia

Dice Forgen nimi kertoo paljon itse pelistä: Kyllä, tässä on noppia. Ja kyllä, niitä muovataan. Muokkaus ei ole sitä useista europeleistä tuttua “nopan kääntöä eri sivulle” jonkin toiminnon tai tokenin käytön myötä vaan ihan nopan fyysistä muovaamista. Talttaa ja vasaraa ei tarvita, vaan Dice Forgen isohkot nopat on suunniteltu siten, että yksittäiset nopansivut vaihtuvat toisiin korvaavaa noppasivua apuna käyttäen. Tätä muokkausta tehdään jatkuvasti ja sen hyödyntäminen on pelin keskiössä – siksi pelin nimikin on todella osuva.

Näitä muokattavia noppia pelilaatikosta löytyy vain kahdeksan – kaksi kullekin pelaajalle. Vaihdettavia nopansivuja sen sijaan on huomattavasti mukavampi valikoima.

Nopan sivu vaihtuu uuteen kätevästi työntämällä korvaava sivu vaihdettavan alle nurkka edellä, jolloin vanha sivu pullahtaa pihalle.
Nopan sivu vaihtuu uuteen kätevästi työntämällä korvaava sivu vaihdettavan alle nurkka edellä, jolloin vanha sivu pullahtaa pihalle.

Vaan ennen kuin pelaamaan ja tähän noppien kanssa puljaamiseen päästään, on pöydälle levittyvän pelilaudan ympärille asetettava pelissä ostettavissa olevat kortit. Tähän on vähän ekstravalikoimaakin tarjolla, mutta siitä hivenen lisää jäljempänä.

Peli levitettynä pelikuntoon.
Peli levitettynä pelikuntoon. Pelilaatikko toimittaa noppasivumarkkinoiden virkaa.

Kun kukin pelaaja saa vielä omat pelilaudat markkereineen sekä kaksi noppaa, ollaan valmiita aloittamaan. Alkuvalmisteluissa ei kauaa nokka tuhise!

Kaikki heittää, mutta vain yksi toimii

Pelaajamäärästä riippuen pelikierroksia Dice Forgessa on 9-10. Yksittäinen pelikierros kattaa niin monta vuoroa, että kukin pelaaja pääsee kertaalleen aktiviiseksi pelaajaksi, jolloin toimintoja saa enemmän.

Vaan riippumatta siitä, kuka toimii aktiivisena pelaajana, niin vuoron aluksi kaikki heittävät noppansa ja merkitsevät pelilaudalleen saamansa “herkut”: tarjolla on kultaa, punaisia tai sinisiä kristalleja tai voittopisteitä.

Ja alussa oli surkeat nopat: nyt tuli kaksi rahaa. Wheee!
Ja alussa oli kämäiset nopat: nyt tuli oikein kaksi rahaa. Wheee!

Aktiivinen pelaaja pääsee lisäksi käyttämään aiemmin ostamiaan kortteja sekä ostamaan uusia kortteja tai parempia noppasivuja. Vuoron lopuksi käyttämällä kaksi punaista kristallia saa tehdä joko kortti- tai noppasivuostoksen vielä uudemman kerran – siksi punaiset kristallit ovat erityisen arvokkaita.

Kaikkea kivaa noppasivumarkkinoilta

Jotta nopistaan saisi enemmän irti, on mentävä tekemään hankintoja markkinoilta. Tarjolla on isompi satsi kultaa, sinisiä ja punaisia kristalleja, pisteitä tai edellisten yhdistelmiä. Ostokset maksetaan kullalla ja jokainen hankinta pultataan jonkin aiemmin noppasivun paikalle. Se, mihin noppaan mitäkin laittaa on täysin pelaajan oma asia eli peli ei rajoita asettelua millään tavalla.

Noppasivujen markkinat. Jo parilla kullalla pääsee valikoimiin käsiksi, parhaat maksavat yli kympin.
Noppasivujen markkinat. Jo parilla kullalla pääsee valikoimiin käsiksi, parhaat maksavat yli kympin kipale.

Ostoksia tehdessä joutuu tarjolla olevan valikoiman ohella pohtimaan sitä, ostaako yksittäisiä kalliita mutta samalla jytäkämpiä sivuja vai tyytyäkö vähän halvempiin vaihtoehtoihin joita saisi kerralla enemmän? Sillä loppuviimein eihän se auta, että on yksi jytäkkä noppasivu, jos sitä ei koko pelin aikana heitä kertaakaan!

Käykö kortti?

Noppasivujen hankinnan sijaan mieli saattaa viedä korttimarkkinoille. Tätä varten pelilaudan ympärille on levitetty korttikavalkadi, jossa kaikilla korteilla on tietyt kiinteät paikkansa ja siten kiinteät hintansa pelistä toiseen. Korttien osto tapahtuu punaisilla ja/tai sinisillä kristalleilla.

Kortit hankitaan sinisillä ja/tai punaisilla kristalleilla, riippuen mitä haluaa.
Kortit hankitaan sinisillä ja/tai punaisilla kristalleilla, riippuen mitä haluaa.

Aktiivinen pelaaja saa ostaa yhden kortin kierroksessa. Näin toimiessaan oma nappula surffaa laudalla vastaavaan ruutuun, josta kortti on ostettavissa. Korttimarkkinoiden nappulasurffauksella on sikäli merkitystä, että jos kohderuutu on varattu, niin kaverin “poisajaminen” antaa tälle kertaedun: häädetty pelaaja heittää kertaalleen omat noppansa ja hyötyy niiden antamien herkkujen verran. Miten paljon tätä etua lopulta pääsee hyödyntämään on siis muiden toimista kiinni, mutta pistää ainakin miettimään onko se tietty kortti sen arvoinen, että antaa kaverille lisäheiton.

Lekalla kulta vaihtuu pisteiksi hitaasti... tai nopeammin jos on kuvan kuuden kullan noppasivu!
Lekalla nakuttaa kultaa hitaasti pisteiksi… tai nopeammin jos on kuvan kuuden kullan noppasivu!

Kortin oston ja maksun jälkeen hankitun kortin toiminto tehdään kertaalleen, jos siinä sellainen etu on. Tämän jälkeen kortti kipataan ympäri odottamaan loppupisteytystä. Osa korteista on pelkkiä pistekortteja. Mutta on niissä lapuissa muitakin vaihtoehtoja tarjolla: rataskortit antavat joka kierros (omalla vuorolla) pienen lisäedun tai vaikkapa toisen nopan lisäheiton. On myös pidempää “mittaristoa” kerättävälle kullalle sekä kristalleille – pelaajalaudan oma asteikko kun on varsin lyhyt. Tai miltäpä kuulostaisi leka, jolla heitetyn kullan voi muuttaa pisteiksi? Edelliset vain muutamina esimerkkeinä.

Noppien jälkeen toimivat kuvan insinöörikortit. Kuvan kortilla saa yhden kullan tai kristallin.
Noppien jälkeen toimivat kuvan rataskortit. Kuvan kortilla saa yhden kullan tai kristallin. Huomaa myös jytäkämmät noppasivut: kaksi sinistä kristallia sekä kolme rahaa tai kaksi voittopistettä.

Dice Forgen korttitoiminnallisuuksissa on käytetty mukavasti mielikuvitusta ja kun laatikosta löytyy suurimmalle osalle vaihtoehtokortitkin, niin vaihtelua on tarjolla eri pelikerroille estämään liikaa pelin urautumista.

Kun lopulta on tarvittava määrä kierroksia takana lasketaan pelin aikana kerätyt voittopisteet ja lisätään saldoon ostettujen korttien tuomat voittopisteet. Isoimman pistepotin haalinut on Dice Forge -mestari.

Kuka on nopein sileällä satasella?

Dice Forge rullaa todella napakasti alusta loppuun. Noppien muuttuminen paremmaksi ei hidasta pelaamista, koska tässä ei rakenneta koneistoja tai tapahdu muutenkaan ketjureaktioita. Peli on ohi puolessa tunnissa ja hitaammallakin sakilla viimeistään kolmessa vartissa. Läpi pelin oman vuoron suunnittelu onnistuu samalla kun odottaa omaa aktiivista pelivuoroa – mitä ei sitäkään tarvitse pitkin odotella.

Temmoltaan Dice Forge on kuin sileän satasen juoksu: alkukiihdytyksen aikana tehdään merkitykselliset päätökset noppa- ja korttiapuboostausten osalta joilla pyritään tuottamaan maksimitehot. Loppu rullataan näillä tehoilla maaliviivalle ja nautitaan noppien tuottamista pistemahdollisuuksista.

Pelaajakohtaiset nappulat surffaamassa korttimarkkinoilla.
Pelaajakohtaiset nappulat surffaamassa korttimarkkinoilla.

Osasyy ripeään pelitempoon juontuu siitä, että kovinkaan monitahoiseksi tai monimuotoiseksi Dice Forgea ei voi kehua. Pelissä on kolmea valuuttaa ja vaikka kuinka noppasivumarkkinoilta parempia osia hakisikin, niin vaihtoehdot ovat vain sitä samaa kuin ennenkin mutta paremmalla hyötysuhteella. Toki korttien kautta tarjolla on vähän vinkeämpiäkin virityksiä noppasivuihin, mutta ei niitäkään liiaksi asti.

Dice Forgen paketista löytyy muutamia korvaavia kortteja eli kaikkia pelejä ei tarvitse pelata samanlaisella setupilla.
Dice Forgen laatikosta löytyy muutamia korvaavia kortteja, jotka tuovat vaihtelua aloitussetuppiin.

Vaikka jatkopeleissä käyttöön ottaa vaihtoehtokorttejakin, niin Dice Forgessa on eittämättä se vaara, että pitkässä juoksussa ja tiuhaan pelattuna pelin rajat tulevat vastaan. Se on hinta siitä, että peli on niinkin helposti lähestyttävä kuin se nyt on. Paljon pelaava kaivannee siis jossain vaiheessa lisäosaa, jonka Dice Forgeen pulttaisi helpostikin. Hieman on lisäosan perään ollut huhuja, mutta tuleeko sellaista, niin varmaa tietoa ei toistaiseksi ole.

Kaltaiselleni paljon, mutta monipuolisesti pelejä pelaavalle Dice Forge maistuu tällaisenaan oikein hyvin, joten olen osaltani tyytyväinen. Jos lisäosa sitten joskus tuleekin, niin toivottavasti siinä samalla ei menetä pelin viehättävää yksinkertaisuutta. Pidetään siis toivottavasti jatkossakin erillään ne jo valmiiksi monimutkaiset noppapelit.

Dice Forgen kansi on... vähän tylsä.
Dice Forgen kansi on… vähän tylsä.

Loppuun vielä muutama sana komponenteista. Se osa Dice Forgesta on kunnossa: muokattavat nopat ovat näppäriä käyttää ja pelaajalaudat on rei’itetyt, mikä tekee eri mittareiden säätämisestä miellyttävää. Ja graafisestikin peli on näyttävä – ehkä nyt sitä tylsää laatikon kantta lukuunottamatta.

Moni pelin omistava (lähde: Boardgamegeek) kehuu Dice Forgen inserttiä yhdeksi parhaista koskaan. Sieltä löytyykin korteille (myös muovitettuna), laudoille, nopille ja jopa kaikkein pienimmille markkereille omat lokeronsa ja pelin ohjekirjakin hehkuttaa, kuinka näppärä koteloratkaisu on. Ja pääosin ohjekija on oikeassa. Kun pelin pakkaa kuten ohjeissa sanotaan, niin palaset pysyvät paikallaan myös kun laatikko on pystyssä ja vaikka sitä käsissä vähän pyörittelisikin. Siitäkin huolimatta niiden kaikkein pienimpien nattereiden pakkaaminen minigrippiin on parempi ja nopeampi ratkaisu niin pakattaessa kuin pelaaminen aloitettaessa. Mutta kukin tavallaan.

Pelin insertti on yhdenlainen taidonnäyte: löytyy omat kolot kaikille komponenteille, mutta pienimmät hilut on kyllä kätevämpää pitää minigripeissä.
Pelin insertti on yhdenlainen taidonnäyte: löytyy omat kolot kaikille komponenteille, mutta pienimmät hilut on kyllä kätevämpää pitää minigripeissä.

Dice Forgen noppien fyysinen muovaaminen ei ole uuden uusi idea, mutta melkoisen vähän käytetty: Rio Grande Gamesin julkaisussa Rattlebones (2014) ja Legon peleistä Race 3000 (2009) ja Lava Dragon (2009) nyt ainakin vastaava idea löytyy. Edellisiä en ole pelannut, mutta Dice Forgen suoritus on siinä määrin hieno ja lupaava, että toivottavasti samaa systeemiä nähdään myös tulevaisuudessa.

Infolaatikko: Dice Forge
Pelaajia: 2-4 Kesto: 45 minuuttia Julkaisuvuosi: 2017
Saatavuus: pelialan liikkeet (englanniksi)
Lisätietoa: Boardgamegeek

Palaces of Carrara – kun marmorilla on väliä

Wolfgang Kramer & Michael Kiesling -suunnittelijakaksikko on yksi historian tunnetuimmista ja menestyneimmistä “tutkapareista” lautapelirintamalla. Viimeisen parinkymmenen vuoden aikana heiltä on tullut useita pelejä, jotka ovat olleet ehdolla ja/tai voittaneet Saksan Spiel des Jahres -palkinnon. Niinpä kun tältä tehokaksikolta putkahtaa ulos uusi luomus, on lupa odottaa hiottuja, helposti lähestyttäviä ja toimivia pelejä. Pelejä, jotka sopivat paitsi perheille maistuvat useimmiten myös peliharrastajille. Palaces of Carrara on tästä oiva esimerkki ja kaikin puolin K&K-kaksikon tunnuspiirteet täyttävä peli. Ja osittain – valitettavasti – myös hieman väärinymmärretty.

Pelilautaa, näkösuojaa ja apulautoja. Yleisilme selkeä ja euromainen.
Pelilauta, näkösuojia ja apulautoja. Yleisilme on selkeä ja hyvin europelimainen.

Palaces of Carraran perusilme saattaa hämätä: komponenttipaljoudesta huolimatta se on yksinkertainen peli. Pöydälle levittävää kuitenkin riittää, sillä laatikosta putkahtaa pelilaudan lisäksi pelaajakohtaiset näkösuojat ja rakennuslaudat. Lisäksi on vielä oma piste- ja bonuskortti -lirpakkeensa, johon arvotaan pelikohtaisesti piste- ja bonuskortit. Lisäksi edellisillä on sikäli merkitystä, että ne myös määrittelevät milloin peli loppuu.

Pelaajakohtaisten tukevien näkösuojien taakse sujautetaan alkupääoma ja ensimmäinen marmoritiilet. Marmoria on kuutta eri laatua (väriä), mutta tästä lisää myöhemmin. Näkösuojien taakse piilotetaan kaikki pelin aikana saadut rahavarat, marmorit ja tavoitemerkit.

On aika selvittää kuka pöydän äärestä on rakennusmestarien mestari?

Muuttuvat marmorimarkkinat

Pelivuorolla suoritetaan yksi kolmesta vaihtoehdosta: voit ostaa marmoria, rakentaa aiemmin hankitulla marmorilla TAI laukaista henkilökohtaisen pisteytyksen. Kaikki nämä enemmän tai vähemmän ytimekkäitä ja selkeitä toimintoja.

Tiilirondel. Täältä ostetaan tiiliskivet myöhempää käyttöä varten.
Marmorirondeli. Täältä ostetaan marmoria myöhempää käyttöä varten. Alareunan sektorista valkea marmori lähtee kolmosen hinnalla, keltainen kahdella ja punainen yhdellä. Muut värit (joita ei nyt sektorissa ole) saisi ilmaiseksi.

Kun on tarve ostaa rakennusaineksia, käännetään katse pelilaudan marmorirondeliin. Täältä on ostettavissa marmoria kuudessa eri laadussa, mutta tarjolla oleva valikoima vaihtelee, samoin hinnat. Ennen ostovaihetta on tehtävä päätös: käännetäänkö rondelia pykälä myötäpäivään, mikä tiputtaa marmorin hintaa joka sektorissa ja samalla markkinat täytetään uudella marmorilla VAI ostetaanko marmori sen hetkisellä hinnalla ja valikoimalla. Varsinaisen oston saa tehdä vain yhdestä sektorista, joten mahdollisista hintamuutoksista hyötyvät myös muut pelaajat. Mistä sektorista marmorinsa lopulta ostaakin, niin osan marmorista saattaa saada myös ilmaiseksi.

Halvalla marmorilla ei ole asiaa Livornoon, Lériciin taas kelpaa kaikki

Rakentamisessa pitää huomioida pari asiaa. Ensinnäkin rakentamiseen tarvittava marmorimäärä vaihtelee 1-5 välillä sen mukaan mitä rakennuksia on tarjolla sillä hetkellä. Toinen merkittävä yksityiskohta taas liittyy pelaajan käyttämään marmorilaatuun. Se nimittäin rajaa sen, minne pelaaja saa rakennuksensa rakentaa. Jos yksikin rakentamiseen käytetty marmorilaatta on mustaa (eli halvinta), menee rakennus Lériciin – ei ole muita vaihtoehtoja. Jos taas sininen, niin vaihtoehtona on Léricin ohella Massa. Vastaavasti jos pytinkiin käyttää parasta marmorilaatua (valkoista) on tervetullut mihin tahansa pelin kuudesta kaupungista.

Tarjolla olevat rakennukset.
Tarjolla olevat rakennukset.

Valmistunut rakennus asetetaan pelaajan oman rakennuslaudan yläpuolelle vastaavan kaupungin sarakkeeseen ja käytetyt marmorit palautetaan kangaspussiin. Itse rakentamisesta ei suoraan saa mitään hyötyjä vaan etu tulee myöhemmin, kun pelaaja päättää suorittaa pisteytyksen.

Nyt on marmoria, mutta rahaa ei. Viimeistään nyt on siirryttävä rakentamiseen.
Nyt on marmoria, mutta rahat miltei nollissa. Viimeistään nyt on siirryttävä rakentamiseen, jotta pääsee pisteyttämään, jotta saa rahaa…

Pidä huolta pisteytyksistä

Palaces of Carrarassa pelin aikaisesta pisteytyksestä pitää pelaajien itse pitää huoli. Niitä suoritetaan siten juuri niin usein (tai harvoin) kun pelaaja päättää pisteytykseen pelivuoronsa käyttää. Ja niin oudolta kuin se kuulostaakin, niin iso osa pisteytyksiä saattaa jäädä kokonaan hyödyntämättä ennen kuin peli loppuu. Näin siitäkin huolimatta että henkilökohtaisia pisteytyksiä on tarjolla vain kuusi.

Kun päättää suorittaa pisteytyksen, pitää pelaajan tehdä valinta pisteyttääkö hän tietyn rakennustyypin vai kaupungin.

Punainen pelaaja on kaksi rakennustyyppiä jo pisteytettänyt, mistä merkkinä pisteytysnappulat vastaavien rakennusten kohdalla.
Punainen pelaaja on kaksi rakennustyyppiä jo pisteyttänyt, mistä merkkinä pisteytysnappulat vastaavien rakennusten kohdalla.

Rakennustyypin pisteytyksessä katsotaan kaikki vastaavat rakennukset oman rakennuslaudan yläpuolelta ja ne tuovat rahaa tai voittopisteitä sen mukaan missä kaupungissa (sarakkeessa) ovat. Esimerkiksi katedraali Livornossa tuottaa voittopisteitä kolminkertaisen määrän rakennuksen hintaan verrattuna, kun taas vastaava pytinki Viareggiossa antaa pisteiden sijaan tuplatulot. Rakennustyyppiin liittyvät pisteytykset kannustavat ensin rakentamaan samaa rakennusta useammin, jolloin yhdellä pisteyttämisellä pääsee nauttimaan isommasta kasasta voittopisteitä ja tuloja.

Siinä missä eri rakennustyyppien pisteytyksen voi säästää haluamalleen ajanhetkelle on kaupunkipisteytyksessä toinen ääni kellossa. Tietty kaupunki voidaan pisteyttää vain kerran ja nopeimman pelaajan toimesta. Kaupunkipisteyttämisen lisäehtona n on, että pelaaja on rakentanut 2-3 rakennusta kyseiseen kaupunkiin. Muilta osin kaupungin ja rakennustyypin pisteytyksissä ei ole eroja.

Riippumatta valitusta pisteytyksestä, saa palkkioksi rahan ja voittopisteiden lisäksi myös pisteytettyjä rakennuksia vastaavat tavoitemerkit. Näille tavoitemerkeille ei pelin aikana ole käyttöä, mutta niistä rakennetaan settejä loppupisteytystä silmällä pitäen. Minkälaisia settejä, se taas riippuu arvotuista pisteytyskorteista. Tavoitemerkkejä on hyvin rajatusti, joten tällä saralla nopeat syövät hitaat.

Viareggion pisteytys tuo pikkupotin rahaa ja rakennuksia vastaavat tavoitemerkit.
Viareggion pisteytys: 2x rakennusten hinnan verran rahaa ja rakennuksia vastaavat tavoitemerkit.

Pelinaikainen pisteytys on ainut tapa saada lisärahaa ja kaikessa rakentamisessa pitääkin huomioida se, että osan rakennuksista tulee rakentaneeksi sellaisiin kaupunkeihin joista tätä lisärahaa on tarjolla. Peli on pitkälti tasapainoilua sen kanssa, kuinka paljon ‘rahaa vs pisteitä’ lopulta tarvitsee.

“Nyt mä sanon, että lopetetaan!”

Palaces of Carraran loppu tulee enemmän taikka vähemmän yllätyksenä. Peli päättyy joko siihen, kun viimeinenkin 30 rakennuksesta on rakennettu (harvinaista) tai kun yksi pelaajista ilmoittaa, että hän täyttää lopettamiseen liittyvät ehdot (yleisempää). Kumpi tahansa laukaiseekaan lopetuksen, niin kyseinen kierros pelataan loppuun, jotta kaikilla on ollut sama määrä pelivuoroja.

Pelin lopettamiseen liittyvät ehdot arvotaan pelin alussa ja ehtojen yhteydessä määräytyy myös se, miten eri asioista lopussa saa pisteitä. Näillä on iso merkitys ja arvottujen korttien mukaisesti pitäisi oma pelikin suunnittella. Kiitos vaihtuvien tavoitteidensa Palaces of Carrara voi olla hyvin erilainen kokemus eri kerroilla vaikka aina samojen rakennussääntöjen ja pelaajakohtaisten pisteytysvaihtoehtojen kanssa painitaankin.

Kolme lopetusehto- ja (samalla) pisteytyskorttia ja yksi bonuskortti.
Kolme lopetusehto- ja (samalla) pisteytyskorttia ja yksi bonuskortti.

Pelaaja, joka ilmoittaa pelin lopettamisesta palkitaan 5 voittopisteellä. Muuten pisteytys tapahtuu pisteytyskorttien kautta, jonka lisäksi jokaista viittä rahaa kohti saa yhden voittopisteen (jollei joku pisteytyskorteista ilmoita muuta “vaihtosuhdetta”). Niinikään pisteytyskorttien kautta hyödyntämättä jääneet yksittäiset tavoitemerkit ovat yhden voittopisteen arvoisia.

Tunti laatuaikaa

Mitenkäpäin vain asiaa pyöritteleekin, niin en voi olla pitämättä Palaces of Carrarasta. Erityisesti tässä pelissä kiehtoo se, että mikä toimi edellisellä kerralla ei välttämättä toimi seuraavalla – kiitos vaihtuvien pisteytyskorttien. Pöydän ympärille paljon jännitettä tuo sopivan epämääräinen lopetusajankohta: onko minulla vielä tarvittavat kolme-neljä kierrosta aikaa toteuttaakseni tämän suunnitelman vai pitääkö nopeuttaa peliä ja pelastaa se mikä vielä pelastettavissa on?

Palaces of Carrara - mainio peruseuro.
Palaces of Carrara – mainio peruseuro.

Pelkkä omaan napaan tuijottaminen Palaces of Carrarassa kostautuu ja ei ole ihan yksi taikka kaksi kertaa käynyt niin, että pelaajia on jäänyt lähtötelineisiin nopeimman ylittäessä jo maaliviivan. Eli on ajoitettu oma peli pahasti pieleen minkä kautta merkittävä määrä pisteitä jää ottamatta ajanpuutteen ja ahneuden vuoksi. “Vielä tähän vitosen rakennus nyt ja ensi kierroksella pisteytys, kun se tuo 10 lisäpistettä” -ansaan on helppo mennä. Edellisestä johtuen se yllätysloppu voi jättää osalle karvaan maun, kun ei ollut valmis vielä lopetukseen, mutta se syyllinen löytyy peiliin katsomalla. Tässä mielessä Palaces of Carraraa ei voi suositella “hiekkalaatikkopelien” ystäville, jotka saavat nautintoa rauhallisesta rakentelusta kohti ennalta arvattavaa loppua – ei tässä sitä samaa hiekkaa kuluttavat kaikki pelaajat ja yhtäkkiä joku viheltää pelin poikki.

Graafisesta ilmeestä vastaa Franz Vohwinkel. Sillä puolella kaikki on vähän tylsää ok-tasoa: käytössä on selkeitä symboleita ja käytettävyys kunnossa. Mutta kauniiksi peliä ei voi kyllä kehua ja jos joku haukkuu sitä rumahkoksi, niin en voi isosti vasta-argumentoida.

Blogitekstin alkupuolella mainitsin, että Palaces of Carrara on vähän väärinymmärretty tapaus. Tällä viittaan siihen, että aikanaan kun peli julkaistiin ja sitä peluutettiin mm. Spiel-messuilla, niin käytössä olivat peruspelin pisteytyskortit, jotka eivät ole sieltä onnistuneimmasta päästä. Paha vaan, että ohjekirja suosittelee pelaamaan ensimmäiset kerrat juurikin sillä kokoonpanolla ilman lisäosan kilkkeitä, jotka taas toimitetaan erillisessä suljetussa kuoressa.

Pelin mukana tulevan lisäosan kilkkeet on erillisessä kuoressa. Suosittelen vahvasti niiden käyttöönottoa heti ensimmäisestä pelikerrasta lähtien.
Pelin mukana tulevan lisäosan kilkkeet on erillisessä kuoressa. Suosittelen vahvasti niiden käyttöönottoa heti ensimmäisestä pelikerrasta lähtien.

Jos siis takana on vain peruspeli ja kokemuksesta jäi karvas maku, niin suosittelen antamaan Palaces of Carraralle uuden mahdollisuuden, mutta lisäosan kanssa. Minulle tämä on kautta aikain suosikkipelien joukkoon ja heilahtaa heittämällä top-100 -listallenikin. Tämän pelin pariin palaan uudestaan ja uudestaan enkä onneksi ole tunteeni kanssa yksin. Lähipiiristä löytyy muitakin, jotka diggaavat Palaces of Carraran  tahtiin.

Infolaatikko: Palaces of Carrara
Pelaajia: 2-4 Kesto: 60 minuuttia Julkaisuvuosi: 2012
Saatavuus: englanninkielisenä heikko, saksankielisenä ulkomaisista nettikaupoista
Lisätietoa: Boardgamegeek

Factory Funner – ei niinkään hauskaa (mutta haastavaa) tehtailua

Factory Funner -pelin nimi johtaa puoliksi harhaan. Peli ei ole hauska eikä sitä pelatessa pöydän äärestä naurunremakka kuulu. Tehdashalleja ja toinen toistaan omituisempia aparaatteja siitä sentään löytyy. Factory Funnerin pelillisen annin voisi tiivistää muotoon “pulmapeli moninpelipasianssina”, joten pelistä joko pitää tai sitä inhoaa – harvempi asettaa sen edellisten välimaastoon.

Jos Factory Funner nimenä vaikuttaa oudohkolta, niin selitys löytyy olemassaolevan pelin jatkokehityksestä: nyt tarkastelussa oleva peli on edelleenkehitetty versio saman pelisuunnittelijan (Corné van Moorsel) aiemmasta pelistä Factory Fun.

Tyhjät hallit vailla käyttöä... vielä.
Tyhjät hallit vailla käyttöä… vielä.

Tyhjä tehdashalli ja visio “jostakin”?

Pelin alkaessa pelaajan edessä on tyhjä tehdashalli ja kahdeksan konelaatan paljastamaton pino. Pelaajat kääntävät pinonsa päällimmäiset laatat keskelle pöytää ja jokainen nappaa näistä yhden rakennettavaksi. Pelin ensimmäisellä kierroksella nappaamisnopeudella ei ole väliä, mutta jatkokierroksilla laattansa nopeiten valinnut maksaa laatastaan ekstrahintaa ja toisaalta hitain saa hieman alennusta.

Kierroksen masiinalaatat valittavana. Tässä kohtaa nopeat syövät hitaat.
Kierroksen masiinalaatat valittavana. 

Valittu masiina pelataan omaan tehdashalliin. Masiinoissa on kuvattu yksi tai useampi pelin neljästä ainesosasta, jota värkki tarvitsee polttoaineekseen. Toisesta päästä värkki tuuppaa pihalle yleensä yhtä tai useampaa aineosaa 1-3 verran tai joskus “lopputuotetta”, jota ei voi enää uudelleenkäyttää. Niinikään laitteilla on rahallinen arvo, jonka mukaisen tulon laatan ottanut saa rakentaessaan sen tehdashalliin.

Kun masiina on paikkansa tehdashallista löytänyt, pitää sille antaa kaikkia sen tarvitsemia ainesosia polttoaineeksi ja huolehtia myös värkin ulossuoltamista aineksista: ne siis ohjataan joko toisen aparaatin polttoaineeksi tai erilliseen keruualtaaseen.

Aikakone haluaa vihreää materiaa sisäänsä. Se ei tuuppaa ulos uutta ainesosaa jatkokäytettäväksi, vaan mustaa "lopputuotetta".
Aikakone haluaa vihreää materiaa sisäänsä. Se ei tuuppaa ulos uutta ainesosaa jatkokäytettäväksi, vaan mustaa “lopputuotetta”, joka kerätään keruualtaaseen.

Masiinoiden polttoainetuotannon turvaamiseksi kullakin pelaajalla on käytössään neljä eri väriallasta, jotka tuottavat loputtomasti tietyn väristä polttoainetta. Näiden lisäksi on keruualtaita ottamaan vastaan masiinoiden tuottamat ainekset, jollei niitä saa ohjatuksi muiden laitteiden käyttöön. Edellisten, pelaajan omaan käyttöön tarkoitettujen osien, lisäksi on iso kasa yhteiskäyttöisiä putkia aineksien pidempien matkojen siirtelyyn. Näille putkille tulee tarvetta hyvinkin nopeasti.

Putkea putken perään ja moneen eri tarkoitukseen.
Putkea putken perään ja kaikkiin mahdollisiin käyttötarkoituksiin.

Itse masiinan asennusta lukuunottamatta kaikki rakentaminen Factory Funnerissa maksaa. Vastaavasti kaikkea jo rakennettua, paitsi itse masiinoita, saa myös purkaa ilmaiseksi ja rakentaa heti (tai myöhemmin) uudelleen. Kaikki rakentaminen koetetaan luonnollisesti pitää pienenä, jotta viivan alle jää enemmän rahaa.

Jokainen uusi masiina kuitenkin vaatii vähintään muutaman heksan uudelleensuunnittelua, useimmiten enemmänkin. Ja vaikka jokaista värkkiä ei lopulta ole pakko rakentaa vaan ne saa halutessaan kipata poistopinoonkin, niin asennustöihin haluaa useimmiten ryhtykä koska…

…masiinoiden tehokas ketjuttaminen on avain voittoon

Factory Funner voitetaana isoimmalla rahasaldolla. Osa pelaajan rahavirrasta tulee masiinan asennuksen yhteydessä saatavasta perustulosta, mutta vähintään yhtä tärkeässä roolissa on ketjuttaa tehtaaseen asennettuja masiinoita keskenään. Kun yhden laitteen ulostuuppaamat tuotokset saa hyödynnettyä seuraavan värkin käyttövoimaksi, palkitaan tästä pelin lopussa kolminkertaisella bonuksella.

Alalaidan värkki pukkaa sinistä ulos kolmosen teholla. Tämä kapasiteetti otetaan maksimaalisesti hyötykäyttöön seuraavissa laitteissa: toinen käyttää tästä kaksi ja toinen yhden. Nämä "hyötykäytöt" merkitään läpinäkyvillä merkeillä, helpottamaan pelin lopun pistelaskua.
Alalaidan värkki pukkaa ulos sinistä kolmosen teholla. Tämä hyödynnetään maksimaalisesti ketjun seuraavissa laitteissa: kaksi sinistä käytetään yhdessä ja jäljelle jäänyt yksi toisessa laitteessa. Nämä “ketjukäytöt” merkitään läpinäkyvillä pyöreillä merkeillä helpottamaan pelin lopun pistelaskua. Kolmosen lopputuotteen käyttö tietää yhdeksää (3×3) rahabonusta pelin lopussa.

Pelaajat siis pyrkivät tuuppaamaan masiinaa toisensa perään ja luomaan suljetun ekosysteemin, jossa kaikki tuotokset menevät uudelleenkäyttöön. On kuin ikiliikkujaa suunnittelisi.

Kahdeksan kierrosta ja puolisen tuntia myöhemmin

Factory Funner on ohi kahdeksan keskenään samanlaisen kierroksen jälkeen. Pelin päätteeksi oma alkujaan tyhjänä ollut tehdashalli on enemmän taikka vähemmän täynnä masiinoita, altaita ja ristiin rastiin meneviä putkia.

Jotakin tällaista on odotettavissa.
Jotakin tällaista on odotettavissa – ja tässä kohtaa olla vasta puolivälin krouvissa.

Pelin loppuessa huomioidaan ketjutuksista tulleet bonukset kolminkertaisina ja bonuksiin lisätään pelin aikana saadut rahavarat. Isoimmalla rahasaldolla voittaa.

Factory Funner on peli, jonka osalta uskoakseni suurin osa ihmisistä pystyy jo etukäteen kertomaan pitääkö siitä vai ei. Jos pulmapeleistä pitää, niin Factory Funneria on helppo suositella. Pulmapelejä vihaavien taasen kannattaa peli kiertää kaukaa. Toki osa pulmapelienkin ystävistä saattaa vieroksua kierroksen alun “nopeuspeliä”, mutta näin tällä kertaa.

Entäpä jos aikaisempi Factory Fun on tuttu? Funner on käytännössä sama peli, mutta haastetta on himppasen lisää. Neliölaatoista siirtyminen kuusikulmioihin tekee pelille hyvää ja antaa mm. lisämahdollisuuksia rakenteluun mutta samalla haastaa hahmottamisen saralla enemmän.

Lisäosaa ja uutta painosta – ottajia riittää

Pelin ykköspainokseen (2016) on saatavilla erikseen ostettavana minilisäosa, joka ei millään tavalla ole pakollinen, mutta ihan hauska lisä. Tämä ja 2. lisäosa tulee uusimmassa painoksessa (2018) suoraan paketin mukana.

Factory Funner - expansion 1: Pari lisämasiinaa, ylimääräinen tukitolppa tehdashalliin (paremmalle pelaajalle) ja laajenusosa tehdashalliin.
Factory Funner – expansion 1: Pari lisämasiinaa, ylimääräinen tukitolppa tehdashalliin (paremmalle pelaajalle) ja laajennusosa tehdashalliin.

Mistä päästäänkin aasinsiltana saatavuuteen. Vuoden 2016 painos oli Kickstarterin kautta tuotettu ja tuo painos pelistä meni kuin kuumille kiville. Jälleenmyyntiin ei pelejä käytännössä jäänyt, joten myöhäisheränneet jäivät nuolemaan näppejään. Niinpä hetken aikaa oli myyjän markkinat: jos joku olikin halukas oman kappaleensa myymään, niin ostaja löytyi helposti.

Nyt saatavuuteen on luvassa parannus: toukokuussa 2018 päättyy uusin kickstarter-kampanja, joten jos pelin perään yhtään haikailee, niin pikapikaa mukaan, jotta ehtii. Pelien toimitus on luvattu syyskuulle, joten pitkää odotusta ei liene luvassa. 2. painos tulee hieman isommassa pelilaatikossa, sillä edellinen oli vähän turhankin ahdas. Niinikään peliin on tehty muutamia pieniä käytettävyysparannuksia ja pari lisäosaakin on valmiiksi mukana. Kuulostaa loistodiililtä! Ja josko tällä kertaa peliä riittäisi kivijalkakauppoihinkin jälleenmyyntiin?

Factory Funner. Aivopähkinä vailla vertaa.
Factory Funner. Aivopähkinä vailla vertaa.

Omaan makuuni Factory Funner on yksi parhaista puzzlepeleistä. Pelin pasianssimaisuuskaan ei haittaa, kiitos lyhyen kestonsa. Putkihässäkän rakentelu on mielenkiintoista, jopa hitusen “hauskaakin” – kaikesta huolimatta. Mutta ei pelin insinöörimäinen lähestymiskulma tosiaan kaikille maistu. Esimerkiksi Maija sanoi aikanaan Factory Funista jo yhden pelin jälkeen “ei koskaan enää”. Siispä hänelle en ole tätä Funner-versiota edes yrittänyt tarjota. Vaan onneksi lähipiirissä on niitäkin, jotka jakavat innostukseni Factory Funneriin.

Infolaatikko: Factory Funner
Pelaajia: 2-5 Kesto: 30 minuuttia Julkaisuvuosi: 2016
Saatavuus: heikko (käytettynä esim. BGG:stä)
Lisätietoa: Boardgamegeek

Sukimono – ostotoimeksiantoja täyttämässä

Miltä kuulostaisi rentouttava teehetki tee-aiheisen pelin parissa? Ei varmastikaan pöllömmältä, mutta mikäli peliksi valikoituu nyt tarkastelussa oleva Sukimono, niin voit unohtaa rentoutumisen. Ja se teekin ehtii jäähtyä. Sukimono yhdistää paitsi nopeuspelin, myös tarpeen tunnistaa mitä asiakkaat haluavat ja missä olet vastaavia tuotteita nähnyt. Pelaajat täyttävät asiakkaiden ostotoimeksiantoja, joissa kaikki mielenkiinnon kohteet ovat teen valmistamiseen tai käyttöön tarkoitettuja antiikkisia esineitä: on teeruukkuja, teen keittimiä, teekulhoja, teelusikoita… you name it.

Myyntitilanteessa nopeat syövät hitaat. Nopeimmin tarvittavat tuotteet löytänyt saa antiikistaan parhaan hinnan ja pahimmassa tapauksessa hitaammille jää koko tuote myymättä. Ja voi olla niinkin, että jos asiakas ei saa haluamaansa riittävän nopeasti, poistuu tämä etsimään tuotetta ihan toisaalta.

Alkuasettelut tehty. 5 ryon alkupääomalla ei kalleimpia aarteita osteta.
Alkuasettelut tehty. 5 ryon alkupääomalla ei kalleimpia aarteita osteta.

Osta jotta voit myydä

Sukimonon ostotoimeksiantoja ja asiakkaiden kulloinkin maksamia hintoja seurataan erillisellä laudalla. Antiikkiesineet on jaettu kolmeen kategoriaan niiden harvinaisuuden mukaan: harmaiden korttien myyntihinnat lähtevät 4 ryo:sta ja niitä markkinoilta löytyy eniten. Keskimmäisen kategorian kellertävien korttien myyntihinta lähtee 6 ryosta, ja harvinaisimpien punaisten korttien myyntihinta 10 ryosta. Viime mainittuja on markkinoilta löydettävissä vain parit kappaleet ja koska harvinaisia ovat, niin niiden ostohintakin on suolaisin.

Ostotoimeksiannot ja hinta, minkä asiakkaat ovat valmiita maksamaan.
Ostotoimeksiannot ja hinta, minkä asiakkaat ovat valmiita maksamaan.

Pelikierroksen alkaessa pelaajat jalkautuvat ympäri Japania etsimään ostotoimeksiantojen esineitä. Tuotekortit on jaettu kahdeksaan pakkaan, joista pelaajat valitsevat omansa edellisen kierroksen nopeusjärjestyksessä – ja pelin alussa arvalla.

Kunkin antiikkipakan päällä on muistiapuna kuvattu osa Japania.
Kunkin antiikkipakan päällä on muistiapuna kuvattu osa Japania.

Kun pelaajat ovat valmiita, pakan saa kääntää tarkempaan syyniin. Pelin alkaessa kussakin pakassa on noin 25 enemmän taikka vähemmän samannäköistä esinettä tutkittavaksi.

Valmiina tutkimaan ostospakkaa.
Valmiina tutkimaan ostospakkaa.

Kun mieleistä ostettavaa löytää, asetetaan ostoon menevät kortit pöytään kuvapuoli alaspäin. Mutta ennen ostopäätöstä kannattaa katsoa kortin taustapuolelta hinta, jolla antiikkiesineen nykyinen omistaja on sen valmis myymään. Sillä aivan kuten oikeassakin elämässä, hinnat vaihtelevat. Samalla tuotteella on useampia eri hintoja ja välttämättä kaikkea et halua ostaa, sillä oma myyntivoitto jää osalla tavarasta pienemmäksi ja Sukimonossa ei tinkaaminen onnistu!

Sama tuote, eri hinta. Aivan kuten tv-mainoksissa mainostetaan hotellihuoneita eri hinnoilla, niin Sukimonossa samalla tuotekortilla voi olla eri ostohinnat.
Sama tuote, mutta eri hinta. Aivan kuten tv-mainoksissa mainostetaan hotellihuoneita eri hinnoilla, niin Sukimonossa samoilla tuotteilla on eri ostohinnat. Ok, kuvan tapauksessa ero on pienin mahdollinen, mutta vaihteluväliä riittää joten tarkkana pitää olla.

Kun pelaaja on pakasta mieleisensä kortit löytänyt (tai toteaa, että ei halua ostaa mitään), voi oman etsintäretkensä lopettaa. Tällöin napataan pöydältä pienin siellä vielä tarjolle oleva vuoronumero ja palautetaan ostopakka pöydälle. Tässä vaiheessa tätä pakkaa ei saa enää tutkia, vaan kaikkia mahdolliset havainnot sen sisällöstä pitää muistaa – ja muistaa tietysti mikä pakka oli kyseessä.

...hupsista! Siellähän se pilkistää myyntihinnaltaan kympin arvoinen teekulho, johon ei juuri nyt ole varaa. Toisaalta sen myyntihinta noussee vielä...
…hupsista! Siellähän se pilkistää myyntihinnaltaan nyt kympin arvoinen teekulho, johon ei ole vielä varaa. Toisaalta sen myyntihinta noussee vielä…

Kun viimeinenkin on mahdolliset ostoksensa tehnyt suoritetaan mahdolliset myynnit vuorojärjestyksessä, nopeimman aloittaessa. Pelaajat pääsevät myymään ostotoimeksiantoja vastaavia tuotteita sen minkä pystyvät ja haluavat. Kukin myyty tuote tiputtaa vastaavan tuotteen myyntihintaa ennen kuin seuraava pelaaja pääsee myyntivuoroon. Ja jos pystyy toimittamaan tavaraa riittävästi ostajalle, poistuu tämä markkinoilta tyytyväisenä jolloin loput vastaavat tuotteet ovat muille hukkahankinta. Kaikkein kalleimman hintakategorian antiikille jo yksi vastaava tuote riittää tyydyttämään tilaustarpeet, joten sillä osastolla pitää olla nopeimmin liikkeellä, jos tiliä haluaa tehdä.

Kun myynnit on hoidettu, poistuu ostotoimeksiannoista vielä laitimmainen – tämä asiakas on turhautunut pidempään odotteluun. Vastaavasti vielä markkinoille jääneiden ostotoimeksiantojen osalta ostajat ovat valmiita maksamaan antiikistaan pykälän verran enemmän! Lopuksi markkinoille käännellään pakasta uusia toimeksiantoja, jotta siellä on aina tarjolla se viisi.

Nyt sen teekulhon hinta on tapissa! Mistäs pakasta se löytyikään...?
Nyt sen teekulhon hinta on tapissa! Mistäs pakasta se löytyikään…?

Uuden kierroksen alkaessa pelaajat saavat kiinteän kuukausipalkkansa 5 ryoa, lopputili pitää tehdä osto-myynti -toimintojen erotuksella. Tästä siirrytään taas valitsemaan tuotekorttipakat (vuorojärjestyksessä), jota seuraa kiihkeä tavaran etsintä ja myynti. Näin peliä jatketaan kunnes joku pelaajista on kierroksen päätteeksi saavuttanut 50 ryon rajapyykin. Isoimman tilin tehnyt voittaa.

Melkein kuin olisiti kirpparilla löytöjä tekemässä

Jos Sukimonossa olisi mukana tinkiminen, niin peli olisi kuin pikaspurtti kirpparimaailmaan. Nyt vain etsittävä kohde on spesifimpi, mutta samalla tavalla isomman tauhkan seasta sitä “neulaa” etsitään. Ja pelkkä löytäminenkään ei (välttämättä) riitä, vaan hinnankin pitäisi miellyttää. Tinkaamista Sukimonoon en edes kaipaa, tällaisenaan peli toimii erinomaisesti ja napakasti – yksi peli on helpostikin pelattu puoleen tuntiin.

Kylmänviileälle kauppamiehelle on tarjolla mahdollisuus hintojen vedättämiseen: vaikka haluttu tavara olisi jo hallussasi, niin aina on mahdollista jemmata se kierrosta tai kahta pidemmäksi aikaa ja nostaa siten sen arvoa. Toki tämä tehdään sillä uhalla, että kaveri löytää vastaavan tavaran ja ehtii myymään sen sinua ennen. Mutta kuten sanottua: tällainenkin mahdollisuus on tarjolla.

Sukimonon japanilaisuus huokuu läpi kaikkien komponenttiensa.
Sukimonon japanilaisuus huokuu läpi kaikkien komponenttiensa.

Pelinä Sukimono on uniikki tapaus, jollaiseen en ole aiemmin törmännyt. Siinä yhdistyy nopeus- ja muistielementtiä ja kokonaisuus on pultattuna osaksi muuttuvia markkinoita. Yksinkertaisesti toimii. Peliin pääsee helposti sisään ja käytetyt mekaniikat kaikkinensa hyvin ymmärrettäviä. Sisältönsä puolesta Sukimono istuu perhepeli-kategoriaan, mutta toimii se välipelinä peliharrastajienkin kanssa.

Komponenteista on annettava kiitosta – erityisesti graafisesti. Kaikki pelin antiikkiesineet ovat elävästä elämästä ja erillisessä infolappusessa on käyty kukin esine lyhyesti läpi. Niinikään se, että kaikki pelin arvotavara on samasta aihealueesta tarkoittaa sitä, että osa tuotteista on hyvin lähellä toisiaan. Vaaditaan siis tarkkaavaisuutta pelaajilta, että omiin hoteisiin tarttuu sitä mitä pitääkin. Tämä(kin) elementti sopii peliin kuin nenä päähän.

Miinuspuoli ei jää kuitenkaan kokonaan tyhjäksi, sillä korttien ohuus arveluttaa. Siksipä korttisuojat ovat käytännössä pakolliset eli kuvissakin nähty muovittelu ei ole pelkkää hifistelyä. Reilun 200 kortin muovittamisesta juontuu seuraava haaste, joka on saada kokonaisuus mahtumaan alkuperäiseen kompaktiin laatikkoonsa. Mutta kyllä sekin onnistuu jotenkuten.

Vaan ennen kuin pelin pakkailuongelmaan pääsee, pitää selättää saatavuusongelma: Sukimonoa on todella heikosti saatavilla. Kaupoista tätä ei tahdo löytää enää mistään, edes Japanista. Käytettynä ainakin BGG:n ; mutta käytettynä Sukimonoa löytyy mm. BGG:n market Placesta. Sisältönsä mukaisesti pelin löytäminen sopivaan hintaan vaatii siis hivenen viitseliäisyyttä ja kaivelua.

Infolaatikko: Sukimono
Pelaajia: 2-6 Kesto: 30 minuuttia Julkaisuvuosi: 2013
Saatavuus: heikko (käytettynä esim. BGG:stä)
Lisätietoa: Boardgamegeek

 

Paluu Spiel’17 hankintojen pariin: hittejä, huteja ja kysymysmerkkejä

Aika tarkkaan puoli vuotta takaperin toteutui 7. reissuni Spiel-messuille. Tapahtumaraportit löytyvät blogissa (linkit: torstai, perjantai, yhdistetty lauantai-sunnuntai), mutta palataan tässä kohtaa reissuun hivenen toisesta näkökulmasta. Tämä on puolivuotiskatsaus siihen, minkälaisen vastaanotot pelimessuilta tehdyt hankinnat (okei, pari näistä vielä hieman messujen jälkeenkin ostettua) ovat saaneet kotipuolessa.

Olen jakanut pelit alla muutamaan eri kastiin: ‘Hitit’, ‘Hyvät’, ‘Taskulämpimät’, ‘Hutit’. Ääripäidensä osalta “tuomio” on jo pitkälti lopullinen, mutta muiden osalta ollaan ehdonalaisella. Etenkin niiden pelien osalta, joita on pelattu vasta kerran taikka pari, se oma lokero hakee vielä paikkaansa.

Tämä jos mikä on hyvinkin henkilökohtainen lista eli se mikä osoittautuu itselleni inhokiksi, on toiselle parasta koskaan – ja toisin päin.

HITIT – nämä kolahtivat ja kovaa

Azul: Tämä yksinkertainen “kaakelinasettelu” – joka ei olekaan niin läpijuostu juttu kuin mitä ensi silmäyksellä saattaisi kuvitella – on osoittautunut erinomaiseksi. Laattojen ottamiseen ja pisteenlaskuun on tehty ne merkittävimmät jujut, joiden vuoksi peli on niin hyvä kuin se on. Koreakin se on, vaikka peli on teematon. Lue erillinen blogiteksti: ‘Azul: Kaakeleita järjestelmässä‘.

Tuomio: Erinomainen peli, jota on luukutettu hyvinkin erilaisissa tilanteissa jo miltei parikymmentä peliä. Eikä minkäänlaisia “kulumisen” merkkejä nähtävissä. Hyvästä vastaanotosta johtuen Azul heilahti omalle Top-100 -listalleni. Mikä hienointa, tämä peli on nyt myös suomenkielisenä saatavissa. Tätä peliä voin lämpimästi suositella kaikille.

Kolme ylintä riviä ovat valmiita ja rivien oikeanlaitimmaiset siirretään samalle riville ja pisteytetään. Tuloksena kolme pistettä, kun huomioidaan miinukset. Keltaiset kaakelit jäävät odottamaan seuraavalle kierrokselle.
Azul.

Bunny Kingdom: Jänöjen valtakunta on edelleen niin hyvä (tai jopa napsun verran parempi) kuin mitä ensitesti Spiel-messuilla lupaili. Peli on kevyttä korttien draftausta, jonka pohjalta pelissä tehdään paljon pieniä päätöksiä ilman, että peli jumittaa. Pisteytys on onnistunut ja laudan kokonaistilanne kaikkien helposti nähtävissä. Toimii erinomaisesti kaikilla eri pelaajamäärillä. Kaksinpeli on vähän kuin eri peli, mutta hämmästyttävän hienosti toimiva sekin. Toistakymmentä pelattua peliä myöhemmin Bunny Kingdom edelleen maistuu.

Tuomio: Loistohankinta, yksi Spiel’17 -messujen parhaista peleistä. Tähän ostaisin lisäosankin jos vaan sellainen tulee – lisäkortteja tähän olisi ainakin helposti lisättävissä. Lue erillisestä blogitekstistä lisää: ‘Bunny Kingdom: Kun pupujussiset saivat vallan‘. Niinikään Bunny Kingdom kiilasi kirkkaasti Top-100 -listalleni.

Pienestä se jänökin ponnistaa. Pinkillä 2 pisteen lääni keskellä: se tuottaa yhden porkkanan ja läänissä on kaksi tornia.
Bunny Kingdom.

HYVÄT – siis nämä oikein positiivisen vastaanoton saaneet

1920 Wall Street: Osakepeli rondelilla. Tykästyin heti ensitestillä messujen aikaan ja odottelen, että tätä pääsee pelaamaan lisää. Ensivaikutelman perusteella 1920 Wall Street menee keskivertoa parempien osakepelien joukkoon.

Tuomio: Alustava fiilis on, että tätä haluaa pelata lisää. Jatko näyttää mihin kategoriaan peli lopulta päätyy.

Hotellilla heti testissä uutuuksista 1920 Wall Street.
1920 Wall Street.

Karuba-korttipeli: vartin kestäväksi pikafilleriksi Karuba-korttipeli on suorastaan erinomainen. Se on miltei moninpelipasianssi, mutta pienellä lisätvistillä se ei ihan sitä olekaan. Pelinä se peittoaa esikuvansa Karuba-lautapelin tai vaikkapa Take It Easyn. Ja mikä parasta, peliin mahtuu jopa kuusi pelaajaa.

Tuomio: Vielä parikymmentä pelattua peliä myöhemminkin Karuba-korttipeli tupsahtaa tiskiin sopivan tilaisuuden tullen. Eihän se itsessään pelinälkää täytä, mutta pikapelinä tai odottelupelinä se ajaa asiansa oikein mainiosti. Hyllypaikka ansaittu! Lue erillisestä blogitekstistä lisää: ‘Karuba-korttipeli – viidakon ihmeet paljastuvat vartissa‘.

Seikkailijat viidakossa, temppeleistä vaan ei tietoakaan.
Karuba-korttipeli.

Merlin: Feld & Rieneck -kaksikon noppakikkailu poikkeaa Feldin perinteisistä pistesalaateista. Tässä on käytännössä kolme pistekategoriaa, joista kahdessa kilpaillaan enemmistöistä muiden kanssa ja se kolmas on henkilökohtaisempi tiketintäyttö -osuus. Päätöspuu rajautuu joka kierros neljän nopan ympärille, mikä pitää pelitemmon nopeana ja vaikka toisten tekemisillä onkin merkitystä ja vaikutusta, niin omien vaihtoehtojen suunnittelu onnistuu silti etukäteen. Vaatii mielestäni sen paketin mukana tulevan lisäosan ja erikseen hankinttavan Queenie 1-lisäosan. Näillä boosteilla Merlin toimii. Kestoltaan kyllä menee pidempien pelien joukkoon eli ei tätä nyt ihan laatikon 75 minuuttiin pelaa.

Tuomio: Hyllypaikka on ansaittu ja tämä pääsee peluuseen myös jatkossa. Toimii 3-4 pelaajalla. Lue erillisestä blogitekstistä lisää: ‘Merlin – Pyöreän pöydän valkoparta vanha pukki‘.

Merlin siirrettynä kartanonrakennus -ruutuun. Graalin maljaa odottaa sekin vielä poimijaansa.
Merlin.

Mini Rails: Se Winsomemainen junailu, joka ei kuitenkaan aito Winsome ole. Yksinkertainen “rakennanko rataa vai otanko osakkeen” -peli, joka toimii hienosti, mutta loppu kaipaisi hieman yllätyksellisyyttä. Niinpä kokeiltaneen seuraavan kerran pientä house-rulea, että pelin alussa lisätään yhdet ylimääräiset namiskat kangaspussiin. Tällaisella pikafiksillä viimeisen kierroksen tilannetta ei pysty laskeskelmaan viimeistä edellisellä kierroksella, kun kaikki namiskat eivät tule peliin. Tällä sääntömuutoksella Mini Rails tullee olemaan napsun verran nautittavampi? Ehkä.

Tuomio: Lisää tätä, jotta näkee onko tämä niin hyvä kuin tällä hetkellä tuntuu.

Taiwanilaisten "Winsome"-peli, joka on kauniimpi kuin ne penseännäköiset aidot Winsomet.
Mini Rails.

Riverboat: Toimintovalintapeli, jossa kaikki tekevät samoja asioita samaan aikaan, mutta toiminnon valinnut toimii ensin ja saa siitä etuja – siis hieman kuin Puerto Ricossa. Riverboat vain on leppoisampi ja jos rahaa on taskunpohjalla, niin monissa paikoissa sitä käyttämällä pystyy joustamaan toiminnoissa ihan älyttömästi. Onneksi sitä rahaa ei kasva puissa. Tässä siis pohjimmiltaan ensin räimitään ukkoja pellolle, kasvatetaan niissä erilaisia syötäviä ja kärrätään niitä lopulta New Orleansiin. Paljon tapahtumia, mutta silti Riverboat on selkeä ja helposti pelattava kokonaisuus. Ei nyt kuitenkaan ihan sitä kirkkainta kärkeä, johtuen tietystä halinallemaisuudestaan, mikä ei itseäni miellytä – vähän saisi peli potkia enemmän vastaankin. Hiekkalaatikkopelien ystävät sen sijaan nauttinevat kaikesta pelin tarjoamasta joustosta.

Riverboatissa kasvatetaan turnipseja ja kärrätään niitä laivalla New Orleansiin.
Riverboat. Turnipsien ynnä muiden kasvatusta ja kärräämistä laivoilla New Orleansiin.

Sentient: Hienoilla komponenteilla varusteltu noppa-puzzle, johon on lisättynä enemmistönahistelua lisäpisteistä. Vähän tässä on samaa nopanpyörittelyä kuin listalta jäljempää löytyvässä pelissä Favelas, mutta Sentient tekee ne keskeiset asiat paremmin: pisteytys on mielenkiintoisempi ja monipuolisempi ja pelaajien välillä on pientä kahnausta. Kestoa on toki lisää, mutta sisältö kantaa kyllä sen 45 minuuttia mitä laatikossa lupaillaan ja jos peli on tuttu, niin puoleen tuntiin tämän saa kirityksi – ainakin kolmella. Kauneusvirheenä pari noppaväriä on liki toisiaan (sen siitä saa, kun pitää tehdä näitä kustomoituja noppia eikä käytetä standardikamaa), mutta onneksi kömmähdys ei ole kokemuksen rikkoja, koska nopat asetetaan kertaalleen oikeille paikoilleen kierroksen aluksi.

Tuomio: Sentientin “tiketintäyttö” mekaniikka on oivaltava ja helppo sisäistettävä ja peli tarjoaa muutenkin mielekästä päätöksentekoa. Oikein mainio peli ja jää siten hyllyyn. Lue erillisestä blogistekstistä lisää: ‘Sentient – Noppia ja robotteja – vaan ei terminaattoreita‘.

Korttimarkkinoiden tarjontaa.
Sentient.

Voodoo Prince: Näppärä tikkipeli, joka yhdistää tikkien laistamisen ja niiden ottamisen. Jokainen haluaa alkuun vältellä tikkien ottamista, mutta samalla haetaan sopivia asetelmia, että saa toiseksi viimeisenä kasaan vaadittavat kolme tikkiä. Nerokas osoitus siitä, että pienillä säädöillä saadaan aikaiseksi ihan uudenoloinen viritys.

Tuomio: Tätä pelaan koska tahansa. Pitkän tauon jälkeen Voodoo Prince tuo tikkipeleihin jotakin uutta.

Niinikään uutuus: Voodoo Prince. Mainio tikkipeli Reiner Knizialta.
Voodoo Prince.

TASKULÄMPIMÄT – eivät siis herätä isoja täpinöitä ja osassa vähän “jo liiaksi nähdyn” tunnetta

Clans of Caledonia: Pelaajakohtaiset klaanien erikoisominaisuudet ovat keskiössä CoC:ssa – siinä mielessä tässä on paljon samaa kuin Terra Mysticassa. Pelinä pidän CoC:ia hitusen parempana, mutta kun en ole tällaisten pelien ystävä, niin samaan kaatoluokkaan menee tämäkin. Minua häiritsee CoC:ssa se, että peliä pitää pelata hyödyntäen klaanin erikoiskykyjä eli ennen peliä jo ohjataan tekemistä tiettyyn muottiin. Pisteitä tämä klaanipeli saa siitä, että tavoitelaatat vaihtelee pelin aikana, joten ihan kaikkea ei voi laskeskella etukäteen, mutta muuten minulla on CoC:n parissa vähän tylsää.

Tuomio: Pelaan toki, mutta aika montaa muuta mieluummin kuin tätä.

Clans of Caledonia
Clans of Caledonia.

Fantasy Realms: Se vähän erilainen korttipeli. Peruslähtökohta ‘Ota kortti, laita kortti pois’ ei ole ihmeellinen, mutta Fantasy Realmsin hilpeys tuleekin niiden korttikombojen rakentamisesta. Tarkoitus on haalia seitsemän kortin käsi, joka antaa mahdollisimman paljon pisteitä. Ja niitä pisteitä tulee paitsi korttien perusarvosta, niin ennen kaikkea korttien keskinäisistä – osin mauttomistakin – komboista.

Tuomio: Hauska idea, nopea pelattava, jota tahkoaa kierroksen silloin ja toisen tällöin, mutta ei tästä kestohitiksi ole. Siksipä se onkin taskulämpimien kategoriassa. Tarjoaa Fantasy Realms silti viihdyttävää vaihtelua ja sen vähän erilaisen elämyksen.

Seitsemän kortin superkättä rakentamassa (Fantasy Realms).
Fantasy Realms.

Fox in the Forest: Kompaktista paketista kuorituu kaksinpelattava tikkipeli. On tässä ihan ideaakin ja ne muutamat erikoiskortit tuovat sopivasti lisäpähkäiltävää. Tikkipelit nyt yleensäkin ovat kuitenkin parempia useammalla ja se kaksinpelattavuus on isoin kynnys ylitettäväksi “kettumetsälläkin”.

Tuomio: Vaikka tämä nyt ei sukkia jaloissa saakaan pyörimään, niin pelaan kyllä Fox in the Forestia jatkossakin.

Fox in the Forest: kahden pelaajan tikkipeli.
Fox in the Forest: kahden pelaajan tikkipeli.

Heaven & Ale: Pelaajien työläiset juoksevat 400 metrin sileää useamman kierroksen, mutta kierroksen päätteeksi jäädään odottelemaan, että muutkin saapuvat maaliin. “Juosta” tässä saa miten pitkälle tahansa, mutta peruuttaa ei ja kohderuudussa odottaa yksi pelin neljästä eri toimintovaihtoehdosta. Kaikella tekemisellä koetetaan hilata oluenpanemisen eri träkkejä mahdollisimman ylös, sillä loppupisteytyksessä se sun alin suoritus on koko sopan heikoin lenkki. Heaven & Ale on melkoinen brainburner ja etenkin neljällä peli tuntuu itse asiassa vähän turhankin pitkältä. Muuten tässä on yllättävän paljon samoja fiiliksiä ja elementtejä kuin Riverboatissa (ks. ylempänä), mutta verrokkipeli on paremmin rytmitetty.

Tuomio: Kyllä Heaven & Alea pelaa jatkossakin, mutta sitä pelatessa pitää varautua vuorojen odotteluun. Tästä syystä yhdistettynä pitkähköön peliaikaan peli päätyy tähän hieman alempaan kastiin. On ehkä lopulta parhaimmillaan kolmella pelattuna?

Ilôs: Kevyt, lyhyt ja helposti lähestyttävä käsikortein pelattava laattojen asettelu ja pisteidenteko –härveli, jonka pyöräyttää alle puolen tunnin. Kuulostaa hyvälle eikä peli huono olekaan. Ulkonäöllisestikin aika napakymppi. Pelillisesti Ilôs tosin tarjoaa kovin vähän uutta ja ihmeellistä, joten en nyt ihan jatkuvasti ole kinuamassa uusinnan perään.

Tuomio: Perushyvä miltei filleri, jota pelataan varmasti jatkossakin. Toisaalta en ihmettele, jos/kun tästä ei laajemminkaan paljoa kirjoitella.

Ilos
Ilôs.

Indian Summer: Patchwork on erinomainen peli, mutta vain kahdelle. Cottage Garden yritti laajentaa tuon elämyksen useammalle, mutta ei osunut maaliin. Bärenpark (Lue lisää: ‘Bärenpark – parasta karhupuistoa rakentamassa‘) yritti seuraavaksi hivenen paremmalla menestyksellä, mutta vähän taskulämpimäksi jätti sekin. Uwe palasi vielä sisuuntuneena ja lohti kansan käpisteltäväksi Indian Summerin. Tämä nyt ei ihan pöllö ole tämäkään, mutta laattojen ottamisessa ei ole sitä toivottua tenhoa ja pisteenlasku on unohdettu kokonaan – nyt voittaa kun on nopeampi kuin muut, mikä on vähän ‘blääh’.

Tuomio: Pelaan kyllä jatkossakin, mutta vielä olisi sille ‘Patchwork for 4’ -versiolle tilaa. “Intiaanikesän” eduksi on toki laskettava se, että yhden pelin pelaa 20 minuuttiin.

Indian Summer
Indian Summer.

Majesty: 12 kortin valtakunta on kaunis paitsi ulkonäöltään, myös komponenteiltaan. Pelin mini-chipit on mainiot. Alkuun pidin tästä enemmän, mutta muutaman lisäpelin jälkeen tuli jo “tämä nyt on nähty” -olo. Siitäkin huolimatta, että tarjolla on ne korttien kääntöpuolen vaihtoehdotkin. Isoin miinus tulee tylsästä loppupisteytyksestä, jolloin etenkin loppukierrokset on vain kaverin korttitilanteen laskeskelua (toki nopeaa sellaista, mutta silti) ja jotenkin se ei istu muuten hyvän flown omaavaan peliin. Muutaman kortin piilokäsi tai jotain tähän olisi kaivattu ja sellainen olisi ollut helppo siihen suunnitella.

Tuomio: Pelaan Majestyä kyllä toisinaan kun se on niin lyhyt ja näpsäkkä, mutta oma kappaleeni sai lähteä kiertoon. Älkääkä nyt herran tähden kyselkö onko tämä parempi/huonompi kuin Splendor? Nämä pelit ovat aivan erilaisia.

Majesty
Majesty.

Perfect Hotel: Pienestä ja kompaktista laatikosta kuoriutuu… niin pieni ja kompakti settienkeräily, jonka pelaa 20 minuuttiin. Perfect Hotel tarjoaa kepeitä päätöksiä koreassa ulkoasussa, mutta eipä oikeastaan juuri muuta. Ei siis mikään ihme, että pelin ympärillä on melkoinen radiohiljaisuus: ei vain ole mitään mistä kouhkata tai keskustella. Graafisesti peli on kivannäköinen.

Tuomio: ok perhepeli, jota läiskii kierroksen silloin, toisen tällöin, mutta pärjään kyllä ilmankin. Eli lähtee jossain vaiheessa varmastikin kiertoon. Lue erillisestä blogistekstistä lisää: ‘Perfect Hotel – Mistä on täydellinen hotelli tehty‘.

Pöydän korttivalikoimaa.
Perfect Hotel. Pöydän korttivalikoimaa.

Shinobi Just: Kuka on pöydän kovin Ninja Warrior? Kullakin pelaajalla on salaiset ninja-identiteetit ja kasa käsikortteja. Joka vuorolla yhdelle pöydässä nököttävälle ninjalle on pelattava kortti, jolla se ottaa iskuja vastaan tai toisinaan saa lisää energiaa. Ensimmäinen juju tulee siitä, että osa korteista pelataan naamapuoli alaspäin ja osa näkyviin. Vielä isompi juju taas siitä, että iskuja halutaan ottaa vastaan sillä tavalla “sopivasti”. Vielä kun kahmaistaan pussin pohjalta koukku, että lopussa kunkin pelaajan pisteet tulevat yhteenlaskettuna oman ninjan voimista ja yhden toisen pelaajan saamista iskuista, niin Shinobi Just on selätetty.

Tuomio: Tällaisia pelejä tulee vain Japanista. Useimmiten ne eivät toimi, mutta kevyeksi outguessing-peliksi Shinobi Just on itse asiassa ihan ok. Hyvin lähellä hönöä, mutta ei voi mitään – kyllä mä tätä silloin tällöin voin pelata.

Shinobi Just on ninjapeli. Turpiin vaan ja onnea!
Shinobi Just on ninjapeli. Turpiin vaan ja onnea!

Startups: Korealaisten pikkunäppärä osakepeli on hiukkasen kiero. Tavoite on pöydätä eri startup-yritysten osakkeita pöytään ja haalia enemmistöosakkuus ja samalla välttää turhien osakkeiden omistusta – niistä sakotetaan lopussa. Kolmen kortin käsilimitti tekee pelaamisesta hankalaa ja riskinottoa on pakko tehdä. Niinikään se, että pelaajalla on pöydässä enemmän tietyn firman osakkeita kuin muilla hankaloittaa lisäkorttien saamisessa ko. firmaan. 

Tuomio: Ensitestin perusteella menee ok-luokkaan, mutta pinnan alla voi kyteä jotain parempaakin. Joka tapauksessa kompakti pikkupeli, jonka pelaa parissa kymmenessä minuutissa. 

HUTIT – pahnanpohjimmaiset, joiden pariin ei ole haluja palata

Cat Lady: Coloretto on vielä vuosien jälkeenkin hyvässä huudossa (edelleen Top-100 -listallani) ja tässä pelissä on samanlaisia elementtejä – ei vaan yhtä onnistuneesti. Peleittäin vaihtuvilla tavoitekorteilla saa pieniä muutoksia, mutta nekin ovat lopulta aika kosmeettisia.

Tuomio: Cat Lady on yhdentekevä etenkin kun vastaavaan slottiin on jo valmiiksi erittäin hyviä pelejä, mutta kissaihmisten nyt ainakin kannattaa ottaa testiin.

Cat Lady
Cat Lady.

Dragon Castle: Tämä on nyt se monien tuntema solitaire-Mahjong, jossa etsitään ja poimitaan mahjong-tiilipareja pelin alussa rakennetusta rakennelmasta. Peliä ovat monet pelanneet yksinpelinä tietokoneella (ja pelaavat vieläkin), myös minä mukaanlukien. Dragon Castle laventaa pelin useammalle pelaajalle ja lisää erityisesti pisteytykseen vähän lisäkikkaa. Mutta kun ei ne lisäkikat riitä, ei edes vaikka käytössä olisi ne lohikäärme- ja henkikortit. Kovasti kaipaisin vielä lisäjippoja mukaan ja eritoten pelaajien omiin lautoihin, josta pisteet lopulta lasketaan. Toinen “vika” liittyy pelin lopetukseen, josta puuttuu jännite.

Tuomio: Jo muutaman pelin jälkeen tuntui, että tämä on nyt nähty. Yhtään asiaa ei tietenkään helpottanut se, että vieressä köllötti ihan samalla tavalla helposti lähestyttävä, mutta kaikilta osin enemmän peliä sisältävä Azul. Siispä Dragon Castle lähti kiertoon.

Dragon Castle
Dragon Castle.

Ex Libris: Mielettömän nätti, mutta käytettävyydeltään osin parannusta kovasti kaipaava työläistenasettelupeli. ExLibriksessä kaikki tekeminen ja valinnat tiivistyvät lopulta siihen, mitä kirjakortteja saat haalituksi ja kuinka asettelet ne mahdollisimman tehokkaasti aakkosjärjestykseen hyllyysi. Peli tuntuu vallan mainiolle kaikkinensa, mutta antikliimaksi tulee äärimmäisen tylsästä pisteytyksestä. Se nimittäin on kaukana jännittävästä ja mielenkiintoisesta. Isosti tulee sellainen “menetetty mahdollisuus” fiilis ja en hinkua tämän perään sen enempää.

Tuomio: Edellisestä ei liene vaikea tehdä johtopäätöstä, että kiertoon lähtee.

Kirjastonhoitoa ExLibriksen malliin.
Kirjastonhoitoa ExLibriksen malliin.

Expanse the Boardgame: Moninpelattava Twilight Struggle/1989 Dawn of Freedom – sellaiseksi tämän pelin voisi tiivistää. Tai jos on Founding Fathers tuttu, niin ollaan vielä lähempänä. Sikäli toteutus eroaa noista em. kaksinpeleistä, että pelattava kortti valitaan yhteisestä poolista eikä käsikorteista, mutta muuten mennään ‘käytätkö pisteitä’ vai ‘teetkö kortin eventin’ -valinnoilla. Lopputuloksena on maksimissaan neljän pelaajan kähinää pelilaudalla enemmistöistä ja pisteytyskortit laukaistaan pöydästä ne erikseen valitsemalla. Kovasti haluaisin tästä tykätä enemmän kuin lopulta pidin. Pahasti Expansessa tökkii se jatkuva korttien toimintojen lukeminen niska väärällä. Kun ne kortit valitaan pöydältä, niin voin kuvitella vähän jokaisen hiljaa mielessään pohtivan “entäpä jos valitsen tämän, niin miten muut pelaajat voivat muilla pöydän korteilla reagoida toimintaani”. Tai jollei pohdi, niin sitten ne vuorot vasta kestävätkin.

Tuomio: Minulle riitti yksi peli Expansea. Tämäntyyppisen nälän sammuttavat nuo alussa mainitut kaksinpelit paremmin ja useammalla pelaajalla pelataan sitten jotain muuta.

Expanse the Board Game
Expanse the Board Game.

Favelas: “Tönöä tönön päälle” -abstraktilta odotin hieman samanlaista sisältöä kuin Rumis/Blokus 3D, joka on oikeinkin nautittava vartin kestävä rakentelu. Favelas saa plussaa paksuista ja isoista laatoistaan ja napakasta kestostaan, mutta  muuten testipelit vähän eri kokoonpanoilla jättivät vilunväreitä. Laattojen pinoaminen ei ole niin mielenkiintoista kuin etukäteen toivoin. Suurin ongelma on kuitenkin pisteytys, joka kaipaisi isoa remonttia – tällaisenaan on puisevan tylsä.

Tuomio: Karmaisevin (oma) hutihankinta Spielistä – toivottavasti tämä oli samalla se pohjakosketus. Kuten arvata saattaa, lähti Favelas pikaisesti kiertoon.

Favelas
Favelas.

Meeple Circus: Tässäpä “hönökki” näppäryyspeli, jossa pieniä (liian pieniä) erimuotoisia ja kokoisia puunappuloita pinotaan toistensa päälle siten, että ne miellyttävät maksavan yleisön muuttuvia toiveita. Ennen kierrosten alkua valitaan tarjolla olevista lapuista vuorojärjestyksessä pari ja sen mukaiset lisäkomponentit pelaaja saa käyttöönsä. Etukäteen elättelin toiveita, että tässä voisi olla peliäkin kun näppäryyspeleistä pääsääntöisesti tykkään, mutta aika köykäisellä sisällöllä ollaan nyt liikkeellä. Pinoamiseen käytettäviä komponentteja on liian vähän ja ne ovat liian pieniä – näillä lähtökohdilla kovin moni muu peli tekee asiat paremmin. Tähän kun lisätään mukahauskat kolmoskierroksen tavoitteet, jossa “pääsee” laulamaan taustamusiikin tahtiin (peliä varten on ladattava puhelimeen sovellus) mukana tai vaikkapa toistamaan “And… Hop” aina kun areenalle asettelee puu-ukkoja, niin jotenkin se on se lopullinen rimanalitus.

Johtopäätös: Pelit ja pelaaminen saa olla hauskaa, mutta Meeple Circus on väkinäisen hauska. Ei näin.

Meeple Circus
Meeple Circus.

Nusfjord: Uwe Rosenbergin uusi viritys mitä näihin työläistenasetteluihin tulee. Nusfjord on hivenen napakampi kuin moni muista Uwen vastaavista, mutta ei tämä mikään genren uudistaja ole. Annan kyllä krediittiä siitä, että on kolme eri pakkaa mitä tulee rakennuksiin ja kun vain yksi pakka on mukana per peli, niin saadaan vähän vaihtelua; Uwehan oikein lähti revittelemään! Mutta kun ei tämän tyyppiset pelit ole oma lajini ja kun muuten uusia koukkuja on mitättömästi, niin ei se kala napannut nytkään.

Tuomio: Tahkottuamme muutamat pelit, oli koko konkkaronkka sitä mieltä, että peli on nähty. Next please!

Nusfjord (kuva: Mariella Barra)
Nusfjord (kuva: Mariella Barra).

Origami: Näyttää hivenen Dale of Merchantsilta ja pelin valmistelutkin – jossa peliin tulevat pakat valitaan isommasta setistä – vahvistaa samankaltaisuuden tunnetta. Pelinä Origami on kuitenkin omanlaisensa. Ja on se lopulta myös paljon helpommin lähestyttävä ja sujuvammin soljuva kuin verrokkinsa. Peli tarjoaa puolituntiseksi kevyttä päätöksentekoa ja mielekkäämmän pistelaskun.

Tuomio: Ei tämä nyt sukkia jaloissa pyöräytä, mutta menee sinne parempien dVGiochi-korttipelien joukkoon.

Origami
Origami.

Otys: Syvänmerensukeltelua – pasianssina. Eri roolien käyttö on kekseliäs, mutta harmillisesti koko peli on käytännössä sitä pasianssia ja kestoa liikaa. Suoritettavat tiketit ovat yhteiset toki joo ja tietyt pelaajien tekemät päätökset muuttavat myös ilmaisten toimintojen järjestystä ja siten saattavat sekoittaa muidenkin pelaajien suunnitelmia. Edelliset “muutokset” tosin tapahtuvat vahingossa eikä tarkoituksella ja aiheuttavat seuraavan pelaajan vuoron mietintää uudelleen mikä tekee fiiliksille vain hallaa. Graafisesti ja komponenteiltaan Otys on todella miellyttävä. Pelaajalaudat kaikkine koloineen ja lokeroineen on todella hienot, mistä syystä onkin harmi, että pahvilevyjen liimaus on vetänyt laudat ikävästi mutkalle (ainakin meidän pelaamassamme versiossa).

Tuomio: Pasianssi + liian pitkä kesto = ei pitäisi olla yllätys, että peli päätyi osaltani pohjamutiin.

Otys
Otys.

Pot de Vin: Tikkipeli, jossa valtti vaihtuu joka tikin jälkeen. Pelissä yhdistyy tietyllä tapaa myös halu laistaa tikkejä tai napsia niitä oikein urakalla, sillä kaikista voitetuista korteista löytyy joku pelin kahdeksasta killasta. Näitä kiltamerkkejä pitää haalia joko vähän tai sitten käytännössä ne kaikki, jotta niistä oma pistepotti kasvaa – puoliväli tietää aina miinuspisteitä. Graafisesti tämä on ihan kiva joskin hiukan epäkäytännöllinen. Pelillinen anti ei tarjoa mitään uutta ja jatkuvasti randomilla vaihtuva valtti tekee Pot de Vinistä melko lailla kaoottisen. Kun pisteytysmallikin on mitä on, niin odotettavissa on melkoisia swingejä pistepotissa ihan yksittäisten tikkien kautta.

Tuomio: Melko yhdentekevä kokemus. Kun otetaan verrokkipeliksi toinen messuilla julkaistu tikkipeli Voodoo Prince, niin Pot de Vinin voi huoletta unohtaa nurkkaan.

Pot de Vin
Pot de Vin.

Reworld: Kramer & Kiesling -kaksikon avaruuspeli, joka yhdistää enemmistöpelin ja tavoitelaattojen tekemisen, jossa palkinto on tarjolla vain nopeimmalle. Kiinnostavinta – ja samalla ennennäkemätöntä – Reworldissä on pelin kaksivaiheisuus: 1. vaiheessa valmistellaan itse planeetan asutusta korttipelin kautta ja 2. vaiheessa tuupataan ykkösvaiheessa kerätyt laatat “käänteisessä” järjestyksessä planeetalle. Tuossa jälkimmäisessä vaiheessa on samalla kilpailua, kuka toteuttaa tietyt asiat nopeammin kuin muut. Lopussa on vielä enemmistötarkastelut tiettyjen suoritusten kohdalla. Periaatteessa kaikki toimii, mutta jättää kyllä minut vähän kylmäksi. Pelin avaruusteemoitus ja ankeahko grafiikka ei sekään isommin houkuta pöydän ääreen – kaikesta paistaa sellainen liika kliinisyys.

Tuomio: Reworld lähtee kiertoradalle sopivassa kohtaa ja tuskinpa tulee palattua pelin ääreen jatkossa.

Reworld (kuva: W. Eric Martin).
Reworld (kuva: W. Eric Martin).

Skull Port: Yatzee-mekaniikkaan pohjautua merkkaripeli. Päällisin puolin kaikki kunnossa, mutta paljon tässä olisi korjattavaa ja viilattavaa.

Tuomio: Nooh… sanotaan nyt näin, että tätä pelattiin kertaalleen hotellilla Essenissä heti tuoreeltaan ja tämän pariin ei itselläni ole mitään tarvetta enää palata. En olisi ihmetellyt, vaikka olisi jäänyt hotellihuoneen roskiin, mutta on tästä pelistä sittemmin tehty näköhavaintoja (pelihyllyssä, ei onneksi pöydällä) Viikin suunnalla.

Skull Port on vaihteeksi yksi Yatzy-henkinen peli, nyt merkkariteemalla.
Skull Port. 

Star Plus: Ajatuksena Star Plussan ostossa oli saada filleriosastolle uusia vaihtoehtoja, kun Amigolta ei viime vuosina oikein osumia ole tullut. Star Plussan perusajatus on paperilla kiva ja yksinkertainen ja muutamat miedot erikoisominaisuudet istuvan peliin hienosti. Vaan liian tuuriarvaksi Star Plus lopulta osoittautui: viimeisten korttien onnistunut pelaaminen on enemmän tuurista kuin taidosta kiinni eli kun kortti ei osu, niin aina joutuu nostopakalle. Toki se pakka ei ole suurin suuri ja siten kierrokset päättyvät pakostakin  nopeasti, mutta silti meno tuntuu liian randomilta.

Tuomio: kyllä tätä suostun pelaamaan, mutta peli siirtyi lähipiirille toivottavasti onnellisempaan kotiin.

Star Plus
Star Plus.

Sweet Honey: Bee Mine!: Huono Geschenkt kuvaa tämän hunajapelin tiiviisti. Kyseessä on bluffipeli, jossa on liian vähän tietoa käytössä, jotta pelin bluffielementti olisi mielekäs. Saat siis eteesi kortin, jonka osalta ei (yleensä) ole mitään tietoa mikä se on ja pitäisi päättää, että otatko sen itsellesi vai kulutatko rahaa ja laitat mahdollisen vahingon kiertämään. Tällaisenaan pakettiin kääräisty päätöksenteko ja päättely ei ole missään määrin hauskaa saati jännittävää.

Tuomio: Ei tarvetta palata tämän ääreen.

Japanilaisten uutuus: Sweet Honey, Bee Mine! perustuu pitkälti bluffaukseen.
Sweet Honey, Bee Mine!

Transatlantic: Tähän peliin on Concordiasta lainattu korttien peluu ja hallinnointi, mutta muilta osin ihan omanlaisensa peli. Odotuksia oli (kun tuo korttihallintamekaniikka on mielenkiintoinen), mutta pettymys jäi. Pelin pisteytyskuvioon kaipaisin kaikkein eniten jännitettä, sillä tällaisenaan se ei ole riittävän kiinnostava ja testipelien perusteella se laivakorttien siirtely satamaan on melkoisen turha lisäkoukero – vaikutus on melko mitätön. Kun ei ole kunnon pelilautaakaan, niin itseäni alkoi jo toisella pelikerralla häiritsemään erityyppisten korttien jatkuva siirtely eli ei tätä nyt kovin elegantiksi voi kehua.

Tuomio: Liikaa korttien kanssa hallinnointia ja jännite puuttuu. Kun kestoakin on liikaa, niin tämä tipahti taskulämpimääkin alemmas ja siten en hinkua tämän ääreen enää. Nyt ei pelasta edes se korttihallintamekaniikka, joka itsessään on edelleen mainio.

TransAtlantic
Transatlantic.

VIELÄ PELAAMATTOMAT eli se “häpeähylly” vuoroaan odottamassa

Seuraavat pelit odottavat vielä pelivuoroaan (9 kpl): Keyper, MercatoreS, Ore-Some, Pioneer Days, Riga, Star Cartel, Wir sind das Volk!: 2+2. 

VAAN MITKÄ OVAT OMAT SUOSIKIT (JA INHOKIT) SPIEL-MESSUJEN PELEISTÄ?

Merlin – Pyöreän pöydän valkoparta vanha pukki

Stefan Feld ja Michael Rieneck löivät kättä ja lopputuloksena on lautapeli, joka ajoittuu Kuningas Arthurin aikakauteen. Arthurilla on huoli löytää sopiva jatkaja valtaistuimelle ja tässä kohtaa avuksi on huudettu Merlin – tuo velhoista valkopartaisin ja kuninkaan luotettu neuvonantaja. Yhdessä kaksikko päättää kääntää katseensa pyöreän pöydän ritareiden suuntaan, jolloin mukaan astuvat (maksimissaan) neljä urheaa pelaajaa. Kuka näistä ritareista osoittautuukaan etevimmäksi saa prinsessan ja puoli valtakuntaa… tai jotain.

Taustatarinasta peliin asti periytyy pyöreä juoksurata ritareille, mutta muuten Queen Gamesin tapaan teema ei ole se mikä kokonaisuutta kannattelee, vaan jouhevasti rullaava peli ja pelimekaniikat ratkaisevat, miten pitkälle Merlin houkuttaa ja koukuttaa.

Pelin tavarapaljous levitettynä pöydälle pelikuntoon.
Pelin tavarapaljous levitettynä pöydälle pelikuntoon.

Monenlaista natteria laatikossa

Pöydälle peliä levitettäessä huomaa, kuinka paljon – ja monimuotoista – tavaraa Merlin pitää sisällään: on iso ja selkeä pelilauta, jonka joka nurkka on tarkkaan mietitty. Päälaudan viereen rakentuu heksalaatoista kyhättävä maastolauta, jossa laattojen paikat arvotaan joka pelikertaa varten erikseen. Lisäksi on pelaajakohtaiset linnalaudat, jonne paikkansa pitäisi löytää kasa pelaajakohtaisia komponentteja. Eikä unohdeta tavoitekorttejakaan, joita jokainen pelaaja saa jo pelin alussa neljä kappaletta ja määrätty määrä tulee tarjolle pelilaudan viereen noukittavaksi.

Pelin valmisteluihin menee hyvä tovi aikaa eli jos halajaa peliä jonka pääsee aloittamaan heti-miten, niin silloin on valinnut väärin. Kun alkuvalmistelut on tehty, niin onhan näky vallan mainio – ja kaikelle tavaralle löytyy selkeät ja loogiset paikkansa.

Pelaajan oma linnalauta ja nopat heitettynä. Huomaa muurin yli pyrkivä "roskasakki".
Pelaajan oma linnalauta ja nopat heitettynä. Huomaa muurin yli pyrkivä “roskasakki”, jotka eivät suinkaan ole omia joukkoja vaan vihollisia. Ylälaidan kruunupää on aloittavan pelaajan markkeri.

Yleisilme on ylitsepursuavan runsas ja fokus saattaa helposti harhailla vähän sinne tänne. Lopulta itse pelissä kaikki tiivistyy kuitenkin neljään kohtaan, joiden äärelle pysähdytään jakamaan pisteitä joka toinen kierros. Tiukasti tiivistäen pitää keskittyä seuraaviin:

  1. Blokkaa linnanvaltaajat
  2. Hanki enemmistöjä maastolaudalla
  3. Hanki enemmistöjä pyöreän pöydän linnoituksissa
  4. Suorita henkilökohtaisia tavoitekortteja

3+1 päivät: kolme omaa toimintoa ja neljäs vielä kaveriksi

Merlinissä itse toiminnot suoritetaan vuoron perään noppien suomin ja rajaamin mahdollisuuksin. Siispä omalla pelivuorolla käytetään yksi kierroksen alussa heitetyistä neljästä nopasta. Kolme näistä on varattu pelaajan oman ritarin ja neljäs yhteisesti liikuteltavan Merlinin siirtelyyn. Ritari liikkuu aina myötäpäivään, mutta Merliniä liikutettaessa suunnan saa valita. Velholla on siis erikoiskohtelu!

Merlin siirrettynä kartanonrakennus -ruutuun. Graalin maljaa odottaa sekin vielä poimijaansa.
Merlin siirrettynä ‘rakenna kartano’ -ruutuun. Graalin malja odottaa sekin vielä poimijaansa.

Tehdyn siirron jälkeen suoritetaan kohderuudun toiminto. Tarjolla on esimerkiksi kuutioiden, kilpien tai viirien hankintaa tai vaikkapa vaikutusvallan kasvattamista yhdellä pelilaudan kuudesta linnoituksesta. Näissä valinnoista laitetaan merkiksi vastaavaan linnoitukseen yksi pelaajan neljästä työläisestä.

Jos taas päätyy pisteiden keruuseen, niin tällöin katsellaan pelaajan tilannetta pelilaudoilla ja lisätään nykysuoritusta vastaava pistemäärä. Hyvinkin simppeliä.

Jos askellus osuu oikein sopivasti, voi löytää myös Excalibur-miekan tai Graalin maljan. Ensimainitulla häätää suoraan yhden linnanvaltaajista, jälkimmäinen tuottaa omenan, jolla yhden nopan silmäluvun saa pyöräyttää haluamakseen siinä vaiheessa kun sellaiselle kokee tarvetta. Molemmista esineistä voi olla lisäiloa omistajalleen pisteytyksessäkin, mutta harmittavasti nämä esineet myös siirtyvät uusille omistajille jos pelaajat vastaaviin ruutuihin laudalla kapsahtavat.

Ottaisitko omenan tältä neidolta? Nämä omput eivät ole myrkytettyjä... se on ihan toinen satu se!
Ottaisitko omenan tältä neidolta? Nämä omput eivät ole myrkytettyjä… se on ihan toisesta sadusta se!

Pelilaudan keskeisiä ruutuja ovat myös kartanon rakentamisruudut. Tällöin katse käännetään erilliselle maastolaudalle, jonne yhden kuution kuluttamalla pääsee rakentamaan kartanon. Käytetty kuutio rajoittaa rakennusoikeuden tiettyihin riveihin, joten sikäli on paljonkin merkitystä minkävärisiä kuutioita laudalta itselleen haalii. Tälle maastolaudalle tähytään pisteytysten yhteydessä, joten siksi tämä toiminto on tärkeässä osassa.

Harmaalla kuutiolla saa rakentaa vasempaan pystyriviin tai ylhäältä vasemmalta kohti oikeaa alanurkkaa. Minne rakennatkin, tarjolla on kertabonus (mistä kiittäminen lisäosaa, peruspelissä pääosa maalänteistä ei anna mitään).
Harmaalla kuutiolla saa rakentaa vasempaan pystyriviin tai ylhäältä vasemmalta kohti oikeaa alanurkkaa. Minne rakennatkin, tarjolla on ruudun kertabonus. Huom! kuvan laattavalikoima on 1. lisäosasta, peruspelissä suurin osa maastolaatoista ei anna mitään.

Merliniä pelaajat liikuttelevat yhteisesti, mutta sen lisäksi velhoon sisältyy toinenkin merkittävä seikka: kolme kertaa pelin aikana yksittäinen pelaaja voi tehdä Merlinin kohderuudun toiminnon kahdesti. Tästä muistutuksena pelaajille on jaettu Merlinin sauvoja kolme kappaletta. Tuplatoiminto on jytäkkä kuten kuuluukin – toisaalta jokainen säästetty sauva on lopussa kahden voittopisteen arvoinen.

Kun lopulta kukin pelaaja on neljä noppaansa (ja siten saman määrän toimintoja) suorittanut aloitetaan uusi kierros noppia heittäen ja niitä taas yksi kerrallaan käyttäen. Kierroksilla 2, 4 ja 6 pysähdytään välipisteytyksiin – ja kuudennen kierroksen päätteeksi päättyy pelikin.

Linnanvaltaajille huutia tai tulee penalti!

Pisteytyksissä katsotaan ensin mitä käy oman linnan puolustuksen. Pelaajien riesaksi arvotut kolme karvaista linnanvaltaajaa tulisi blokata vastaavanvärisillä kilvillä. Jokainen läpimurtautuva pahis rokottaa pelaajan pistepottia -3 pisteellä, mikä vahvasti kannustaa puolustautumaan. Excalibur-miekan omistajaa palkitaan täydellisesti suoritetusta “miesvartioinnista” kolmella lisäpisteellä.

Sininen pelaaja on luutinut yhden linnanvaltaajan muureilta jo aiemmin ja nyt sininen sekä harmaa kilpi blokkaavat loputkin. Ei siis pistemenetyksiä!
Sininen pelaaja on luutinut yhden linnanvaltaajan muureilta jo aiemmin ja nyt sininen sekä harmaa kilpi blokkaavat loputkin. Ei siis pistemenetyksiä!

Kun linnanvaltaajat on hoideltu, poistetaan sekä karvanaamat että käytetyt kilvet ja jokainen pelaaja saa uuden petturikolmikon riesakseen.

“Mulla on enempi kun sulla” -pisteytyksiä

Talonvaltaajista päästään enemmistöihin. Ensin katsastetaan maastolaudan tilanne: Enemmistön kartanoita alueilla omistava saa alueen koon mukaisen pistemäärän. Tätä seuraa päälaudan eri sektoreiden linnoitusten enemmistöpisteytykset. Runsaimmat korviinsupattajat palkitaan, muut jäävät ilman. Pisteytyksen jälkeen nämä linnoitusten neuvonantajat tiputetaan minimiin, joten sikäli tulevia kierroksia varten homman joutuu polkaisemaan käyntiin melkein nollista.

Viimeisenä huomioidaan lisäpiste jokaisesta linnoitusten välillä sukkuloivista pelaajan työläisistä – sikäli kun ne pelilaudalla ovat. Nuo ahkerat työmyyrät valitettavasti kotiutuvat aina, kun jonkun toisen pelaajan vastaava työläinen saapuu linnoitukseen.

Sinisen ja keltaisen pelaajan neuvonantajat tuovat molemmille pisteen. Lisäksi isommat työläiset ovat nekin pisteen arvoisia.
Sinisen ja keltaisen pelaajan neuvonantajat tuovat molemmille pisteen. Lisäksi kuvan isommat työläiset ovat nekin pisteen arvoisia.

Pistesaldon kasvattajina toimivat vielä pelaajien omat salaiset tavoitekortit, jotka ovat temaattisesti aivan huikeita tyyliin “omistuksessa pitää olla oranssi kuutio ja harmaa viiri” tai vaikkapa “neljä vapaavalintaista kuutiota”. Tavoitekortin saa suorittaa omalla vuorolla näyttämällä se muille ja ottamalla tilalle uuden.

Tavoitekortteja: Päällimmäinen antaa pisteen, kun kaksi tiettyä työläistä saa samaan linnoitukseen. Seuraavassa tietty työläinen pitää saada tiettyyn linnoitukseen. Neljällä rakennuskuutiolla saa kolme pistettä jne.
Tavoitekortteja: Päällimmäinen antaa pisteen, kun kaksi tiettyä työläistä saa samaan linnoitukseen. Seuraavassa tietty työläinen pitää saada harmaaseen  linnoitukseen. Kolmas kortti antaa kolme pistettä, jos hallussa on neljä rakennuskuutiota. Ja alimmaisessa kaksi työläistä täytyy saada mustaan linnoitukseen.

Noin puolitoista tuntia myöhemmin on peli paketissa eli kuusi kierrosta pelattuna. Lopussa huomioidaan lisäpisteet käyttämättömistä velhon sauvoista ja omenoista, mutta juuri muusta ei hyvitystä saakaan.

Hiottua ja nokkelasti rajattua tekemistä

Merlin on hyvällä tavalla mielenkiintoinen sekamelska. Se ei ole perinteinen Feldimäinen pistesalaatti, vaikka niitäkin piirteitä siitä löytyy. Enemmistömekaniikka parissakin eri kohtaa istuu kokonaisuuteen siististi tekemättä pelistä silti raskassoutuista.

Noppia käytetään pelissä varsin perinteisesti ja ne rajoittavat pelaajan tekemisiä niin paljon, että omat vaihtoehdot supistuvat varsin pieneen näennäisen isosta määrästä: oma ritari menee (pääsääntöisesti) vain myötäpäivään, joten kolme noppaa ja niiden tuomat vaihtoehdot on nopeasti käyty läpi. Siihen päälle vielä Merlinin siirto, jonka saa tehdä kertaalleen. Tuo Merlinin yhteiskäyttöisyys istuu peliin hienosti ja antaa vähän mahdollisuuksia ajoituksen kanssa kikkailuun.

Vaihtoehtojen tiukka rajaaminen nopeuttaa peliä paljon ja siltikin ollaan kaukana “putkijuoksusta”: toimintoja on riittävästi valittavissa, mutta ympäri pelilautaa ei tarvitse tähytä, koska toinen puolisko lautaa on käytännössä tavoittamattomissa.

Kun vielä linnanvaltaajat antavat suuntaa tavoitteille jättäen silti aikaa muutamille sivuaskelluksillee, niin pakko kehaista pelisuunnittelua onnistuneeksi.

Pelilaudan yhdestä nurkasta löytyy kierroslaskuri ja muistutus pisteytyksistä.
Pelilaudan yhdestä nurkasta löytyy kierroslaskuri ja muistutus pisteytyksistä.

Monista nykypeleistä poiketen noppia Merlinissä ei näprätä ihan helposti. Vain arvokkaan omenan uhraamalla saa mieleisen noppaluvun – uusia omenoita saakin sitten todella harvakseltaan jos ollenkaan. Lisäksi on yksi pelin kuudesta viiristä, joka mahdollistaa nopan pyöräytyksen vastakkaiselle puolelle.

Nämä rajoitukset noppien pyörittämiseksi tekevät pelille pelkästään hyvää ja pelaajat joutuvat vakavasti miettimään, missä kohtaa tehdä noppien räpläys ja mahdollisesti jättää samalla itsensä tilanteeseen, jossa jatkokierroksilla joudutaan menemään sen kuuluisan noppatuurin rajaamin vaihtoehdoin. Tehty suunnitteluratkaisu ei välttämättä sovi pullamössö-pelaajille, jotka haluavat kokea pelkkiä onnistumisia kompromissien sijaan, mutta “Hei, tämä onkin sitä karua elämää keskiajalla!”.

Pelaajamäärän suhteen 3 tai 4 on se optimi, koska enemmistöpisteytys nyt vain on sitä mielenkiintoisempi, mitä enemmän on pelaajia. Pelaajamäärä näkyy myös päälaudalla eli lisäsutina sielläkin on tervetullutta. Kaksinpelin mielekkyyttä epäilen vahvasti.

Kartanoita pukkaa maastolaudalle pelin edetessä. Kisaa käydään alue-enemmisstöistä.
Kartanoita pukkaa maastolaudalle pelin edetessä. Kisaa käydään alue-enemmistöistä.

Ne pakolliset (?) lisäosat

Jos nyt jotakin moitetta Merlinille voi antaa, niin sääntökirjan “peruspelistä” on rajattu ‘Sinetti’-osuus erillismoduliksi. Tämä moduli tuo mukanaan pelaajakohtaiset lisälaudat ja neljä sinettiä, joilla pelaajat saavat käyttöönsä pysyviä lisäetuja tiettyihin toimintoihin.

Lisäedut aktivoidaan tavoitekortin suorittamisen yhteydessä, mutta niiden hintana on tavoitekortin pisteiden menetys. Modulin käyttöönotto ei peliä monimutkaista tai pidennä, mutta antaa mielenkiintoisia vaihtoehtoja, joten vahva suositus sen käyttöön heti alusta alkaen.

Ottaako kolme pistettä nyt vai vaihtaa ne tuplarakentamiseen jatkossa? Tässä tuli valittua jälkimmäinen, mistä keltainen sinetti apulaudalla.
Ottaako kolme pistettä nyt vai vaihtaa ne tuplarakentamiseen jatkossa? Tässä tuli valittua jälkimmäinen, mistä merkkinä keltainen sinetti apulaudalla.

‘Sinetti’-lisäosaa harmittavampi ratkaisu Queeniltä oli tuupata pari muuta lisäosaa erillisostettaviksi. Lisäosa 1: ‘Treasures of the Environs’ vie peliä vain parempaan suuntaan. Se tuo uuden kasan maastolaattoja, jotka korvaavat peruspelin vastaavat. Nyt kartanon rakentamisen yhteydessä kohderuutu antaa pienen lisäedun, minkä johdosta kartanoiden rakentaminen kiinnostaa pelaajia peruspeliä enemmän. Edut on selkeästi kuvattu ja sopivat symboliikan puolesta niin hyvin peruspeliin, että ei voi kuin ihmetellä tehtyä ratkaisua?

En ole ajatuksineni tässä kohtaa yksin, vaan Boardgamegeekin kommenttien perusteella ‘Treasures of Environs’ -lisäosaa suositellaan vahvasti. Nämä vaihtoehtomaastolaatat näkyvät edellä olevissa kuvissakin.

Minilisäosa 2. ‘King’s Decree’ tuo mukanaan lakikääröt, jotka antavat lisävaihtoehtoja työläisten toimintoihin: sen sijaan, että saat sen tietyn sektorin mukaisen kuution, viirin tai neuvonantajan kartalle, voitkin ottaa jotain muuta mitä sillä hetkellä lakikääröt tarjoavat. Pieni lisämauste tämäkin, mutta ei ihan samalla tapaa pakollinen kuin edelliset.

Pelinsä aikanaan kickstartanneet saivat edelliset lisäosat automaattisesti mukaan, me muut joudumme (tarvittaessa) hankkimaan nr muita reittejä pitkin. Onneksi lisäosia saa verkkokaupoista ja/tai BGG:n marketplace:sta.

Valkoparta-Merlin patsastelee pelilaatikon kannessa.
Valkoparta-Merlin patsastelee pelilaatikon kannessa.
Infolaatikko: Merlin
Pelaajia: 2-4 Kesto: 90 minuuttia Julkaisuvuosi: 2017
Saatavuus: pelialan liikkeet (englanniksi)
Lisätietoa: Boardgamegeek