Skip to main content

Tapahtumaraportti: Spiel’18 (25.-28.10.2018) – osa 2

Tämä on Lunkisti-raportti Spiel’18 -pelimessuista Essenistä. Jos et ole lukenut vielä raportin ykkösosaa, niin se löytyy täältä.

Lauantai 27.10. Muutama tunti messutunnelmaa ja jalkapalloa päälle

Lauantaina ampaistiin kolmen porukalla muutamaksi tunniksi messuille Janin viettäessä aamupäivän muilla ostoksilla. Edellisaamun Solenia -vesiperä ei toistunut, vaan pöytä oli sopivasti tarjolla. Asiantuntevan sääntöjenselityksen lopuksi paikalle ilmaantui saksalainen nuoripari, jotka kysyivät olisiko vielä paikka vapaana. Mikäs siinä, vapaalle jakkaralle (peliin mahtuu siis neljä) istahti nuorimies ja sääntöjenselittäjä veti pikaisen tiivistelmän saksaksi muutamassa minuutissa viimeksi saapuneelle ja saatiin pelit käyntiin.

Solenia. Kompakti ja kivannäköinen paketti!

Solenia on varsin suoraviivainen resursseja pisteiksi -pyöritys, mutta jatkuvasti elävä pelilauta tekee siitä mielenkiintoisen. Pelivuorolla pelataan omasta muutaman kortin kädestä yksi laudalle, joka antaa joko resursseja, pisteitä tai mahdollisuuden suorittaa yksi yhteisesti tarjolla olevista tiketeistä. Kortit pelataan joko laudalla etenevän zeppelinin välittömään läheisyyteen tai omien korttien viereen. Kauemmaksikin kortin saa pelata, mutta sellainen kuluttaa resursseja.

Merkittävä määrä korteista liikuttaa zeppeliniä pykälän verran eteenpäin, jolloin laudan taaimmainen osa siirretään kulkusuunnassa kärkeen ja tässä yhteydessä lauta myös pyöräytetään ympäri. Niinikään siirtyvän laudanosan kortit aktivoituvat nyt vielä uudemman kerran, jolloin niiden omistajat saavat niistä lisähyötyä.

Kun kokonaispalettiin lisätään vielä päivän ja yön vaihtelut, joilla on oma merkityksensä tiketien täytössä, niin Solenian paketti on vakuuttava. Pelin pelaa ensikertalaisetkin neljällä pelaajalla puoleen tuntiin ilman odottelua, niin ei ihmekään että peli jätti hyvät fiilikset. Ja päätyi siten ryhmämme kotituliaisiin. Hyvää työtä Sebastian Dujardinilta – ja kyllähän Vincent Dutrait taitaa graafisen puolen; se nyt ei ole kenellekään uutinen.

Ei voi mitään, mutta nämä meeple-teemaiset astiastot ovat vuodesta toiseen hieno näky!

Mitäpä muuta? Messuilla on jo vuosikausia näkynyt lautapeliaiheista t-paitaa, astioita jne. Hetken ehdin tänäkin vuonna ihastella noita meeple-aiheisia, iloisenvärisiä astioita. Niiden osalta näytti tänä vuonna tarjoama taas laajentuneen ja monipuolistuneen. Harmi, että näitä ei Suomessa ole myynnissä, sillä melkoisella varmuudella omasta valikoimasta löytyisi jo monenmoista. Toisaalta tiedän, että ainakin Lautapelit.fi -näitä jossain vaiheessa koe-erän myyntiin toikin, mutta ongelmia taisi olla saada tavaraa ehjänä perille?

Carcassonne: Safari tuli testattua niinikään aamupäivästä, siitä ei nyt kuvaa ole tarjolla. Se oli… niin, no pimpattua Carcassonnea, mutta sellaisenaan sieltä paremmasta päästä. Osa pelin komponenteista oli vähän pienenoloisia, mutta muuten oikein hyvä ja toimiva paketti.

Yksi kovin monista loppuunmyydyistä peleistä: Profiteers.

Lauantain aikana näkyi enenevässä määrin ‘Sold out’ -lappuja, etenkin pienemmillä osastoilla. Muun muassa La Mame Gamesin osasto möi ‘ei-oota’ eli osasto oli tyhjä, vain Profiteersin ohjekirjaa oli levitettynä tiskille. No, tämä peli oli hankittu jo ensimmäisenä päivänä ja iltasella sitä hotellillakin jo testattaisiin.

Tacticin osastolla nakkelemassa Dosa-kiekkoja.

Tactic oli sekin pelimessuilla paikalla. Mölkkyä mainostettiin isosti, mutta testattavana olivat ainakin Go Go Eskimo ja DOSA, joista jälkimmäistä testattiinkin. DOSA on simppeli heittopeli, jossa “jääkiekkoja” nakellaan pistealustalle tarkoituksena osua isoihin pisteruutuihin. Nopea tarkkuuspeli, johon kaikki voivat osallistua – toimisi esim. pikkujoulujen oheisnumerona. Ja on se hyvä, että Mölkkyä on nyt kenen vaan ostettavissa messuilla – vuonna 2006 se piti erikseen yhdelle saksalaiselle matkalaukussa kiikuttaa. 🙂

Miltäpä kuulostaisi Kickstartattu pelipöytä? Näitä oli messuilla tarjolla useampiakin ja muutenkin pelipöytien tarjooma ja markkinat ovat kasvaneet viime vuosina huomattavasti.

Vielä ennen messuilta lähtöä koukkasimme uusintakierroksen pelipöytiä myyvien osastoilla. Parikin sankaria vakiopeliporukastamme harkitsee pöydän uusimista, joten miksipä ei samantien huomioisi hankinnassa lautapelit huomioivia vaihtoehtoja. Useampikin valmistaja oli polkaisemassa käyntiin omaa Kickstarter-kampanjaansa, joissa toimitukset lupailtiin ensi keväälle. Jännityksellä jään odottamaan, tarttuuko joku nyt katsotuista lähipiirin haaviin?

Viime vuoden tapaan myös tänä vuonna oltiin katsomassa jalkapalloa lauantaina.

…niin, ja messupäivä jäi lauantaina tarkoituksella lyhyemmäksi, koska klo 14:00 oli jalkapalloa tarjolla: Regionliigan peli Rot-Weiss Essen vastassaan Rot-Weiss Oberhausen oli tänäkin vuonna viihdyttävä (tismalleen samat joukkueet ottelivat myös viime vuonna Spielin aikaan ja silloinkin oltiin katsomossa) ja tunnelma oli katossa täälläkin.

Futispelistä matka jatkui ruokailun kautta hotellille iltapeleihin.

Iltapelinä hotellilla Profiteers. Vähän oli kotikutoisennäköinen viritys.tämä.

Ensimmäisenä pöytään Profiteers. Pelin idea on mielenkiintoinen: pelaajat ovat asekauppiaita, jotka myyvät tavaraa Yhdysvaltain sisällissodan molemmille osapuolille. Tarkoitus on päätyä sodan voittavalle puolelle ja tehdä sitä kautta enemmän rahaa kuin kilpakumppanit. Se, kumpi puoli milläkin kierroksella on vahvemmilla jää pelaajien arvioitavaksi (ja varusteltavaksi). Profiteersin idea on hyvä, mutta ensipuraisun perusteella en ole ihan vakuuttunut, toimiiko se. Tämä nähdään lisäpelien myötä. Niin joo: pelin ohjekirja saa erityismaininnan siitä, että sen olisi voinut ehkä tehdä isommalla fontilla… (ks. alla oleva kuva).

Hotellihuoneen valaistus oli kaukana optimaalisesta, mutta lienee jotain käytettävyysongelmaa ohjekirjassakin, jos avuksi oikeasti tarvitaan kännykän taskulamppua ja suurennuslasia?

Hotellipelit jatkuivat korttipelien parissa. Pöytään pääsivät sekä Rock the Bock että nimiviritys Orc-Lympics.

Pari kepeää lyhyttä filleriä: Rock the Bock ja Orc-Lympics.

Rock the Bock oli sokkoviritelmä, jossa pelaajat koettavat mahduttaa omat eläimensä festareille. Kullakin kierroksella on maksimirajat kullekin eläimelle ja pelaajan tarjotessa eläimiä liikaa, ne käännytetään portilta takaisin. Valinnat tehdään yhtä aikaa ja sen jälkeen katsotaan kuinka kävi: liian isoja kortteja tarjonneet blokataan pois, ja kun limitti on sopiva – siihen isoimman pelannut saa isommat pisteet ja kakkonen pienemmät. Vastapelaajien aivoitusten arvaileminen on mekaniikkana usein vähän blääh, mutta Rock the Bock tekee asian kerrankin oikein. Kelpo filleri!

Orc-Lympics on – kuten nimestäkin voi päätellä – peli fantasiateemoitetuista olympialaisista. Oma joukkue kasataan ensin draftaamalla, mutta ennen olympiasoihdun sytytystä oma joukkue karsitaan siten, että se saa koostua enintään kolmen eri rodun edustajista. Tämän jälkeen käydään lajikirjon kimppuun, joissa mitellään joko voimassa, tarkkuudessa tai ketteryydessä. Pelaajat valitsevat kädestään yhden rodun, jota lähtevät pelaamaan kortti kerrallaan. Ne kenellä on lajin vaatimia taitoja eniten tiskissä pääsevät mitaleihin käsiksi. Mitalistien kortit menevät kaniin seuraavaa lajia varten, muut saavat yhden pelaamistaan korteista takaisin. Orc-Lympics on siten kevyttä kädenhallintaa ja muiden pelin lukua. Kevyttä hupaa tämäkin ja pelaan kyllä jatkossakin mielelläni jaon silloin toisen tällöin.

Muutamia pelihankintoja (yhdeltä päivältä) kotiinvietäväksi – tässä ei siis suinkaan ole kaikki.

Näillä eväillä ponnistettiin sitten kohti sunnuntaita.

Sunnuntai 28.10. – jokos se on viimeinen päivä pelimessuja?

Sunnuntaina(kin) olimme messuhallien ovia raapimassa jo tapahtuman ensihetkistä lähtien. Suunnitelmana oli päästä testaamaan Reef ja pöytätilaa olikin heti aamusta vapaana.

Neljästä väristä rakentuu Reef.

Reef osoittautui napakaksi paketiksi. Tässä jos missä on kaikki perhepelin ainekset: simppeli pelin kulku ja miellyttävät komponentit. Vuorot etenevät rivakkaan, kun vaihtoehtoina on’ ota kortti’ tai ‘pelaa kortti asettaen samalla kaksi uutta korallia laudalle ja pisteytä jos pystyt’. Koralleja siis pinotaan 4×4 ruudukkoon ja korttien alaosat kertovat minkälaisia koralliyhdistelmiä koetetaan tavoitella. Suunnittelussa on selkeä idea siitä, että aina kun pääset lisäämään korallien määrää omalle laudalle, niin kortin alaosan pisteytyksessä et pääse vahingossakaan hyödyntämään juuri asettamiasi koralleja. Siispä kortteja koetetaan ketjuttaa mahdollisimman tehokkaasti. Mainio peli ja päätyi pelin jälkeen hankintaan.

Atlandice – näyttävää noppailua.

Seuraavaksi Atlandice. Tähän saimme sääntöjenselityksen, jollaisista en niin perusta: lähdetään tekemään toimintoja ja sääntöselittäjä opettaa niitä sitä mukaa, kun niitä valitaan. Niinpä ensimmäisellä kierroksella tuli tehtyä yhtä jos toista järjetöntä, mutta minkäpä teet. Kun sitten vauhtiin päästiin ja pelin toiminnot aukesivat, niin mikäpäs siinä – hyvän ulkokuoren alta paljastui toimiva noppailu-resurssointikeräily, jossa haalitaan tavaraa enemmän kuin kavereillä aina pisteytyksiä varten. Se mitä kierroksen lopuksi pisteytetään voi riippua pelaajien toiminnoista tai sitten ei – usein oli liian aikaisin selvää, mistä asioista taistellaan, joten mielenkiinto ja kilpailu ei jatkunut kovinkaan pitkään. Taskulämmin peli, jos mikä.

Matagotin osastolla merirosvoiltiin.

Myös sunnuntaina messuväkeä riitti, mutta pelipöytiin pääsi kyllä paremmin kuin aikaisempinä päivinä. Myös legendaariseen “häkkikauppaan” pääsi lopulta käytännössä jonottamatta, vaikka vielä aamulla sinne olikin kymmenien metrien jonot. Ja lankesi sitä kokenut kehäkettukin yhteen (!) heräteostokseen – kaikki muut messujen hankinnat kun olivat visusti omalta Tabletop Together Tooliin tehdyltä “shorttilistalta”.

Häkkikauppa on houkutuksia täynnä. Mm. 10e hintainen KdJ-voittaja Broom Service ei esimerkiksi olisi pöllömpi hankinta. No, nyt tarttui matkaan englanninkielisinä Deus-lisuri ja kaverille Wallacen peli (pikkukuva) yhteishintaan 10e.

Ostostelun jälkeen jatkoimme Korean osastolle, siellä vapaana oli Eco-Links. Tässä on pitkälti sama idea kuin aiemmin testatussa Brains Family: Burgen & Drachen -pelissä eli nopeuspelinä yritetään yhdistää reitit tiettyihin kohderuutuihin. Onnistumisesta nopeimmat palkitaan ja kun x-määrää kierroksia on pelattu, lasketaan loppupisteet. Eco-Links tekee asiansa verrokkipeliään paremmin ja komponenteiltaankin parempi, mutta onhan näitä vastaavia nähty. Jos taas idea tuntuu uudelta, niin Eco-Linksiä voi kyllä suositella eli tekee asiansa kaikin puolin hyvin.

Eco-Links: reitinrakennusta nopeuspelinä.

Sunnuntaina oli myös perinteinen sotapelien live-huutokauppa. Tätä ihmettä en ollut aiempina vuosina todistamassa, mutta nyt sitä hetken aikaa ihmeteltiin ennen kuin jatkettiin matkaa. Sotapelit eivät niin ole meidän juttu, että näistä olisi mitään pitänyt jäädä kärkkymään.

“Ja kuka tarjoaa 20e?”

Viimeiset silmäykset messujen hottispelien listalle eli Fair Play -listoille ja hiljalleen suunnattiin kohti messujen uloskäyntiä. Tässä vaiheessa kuvan lista oli jo ns. lopullinen eli kuvasta näkee messuyleisön äänestämänä Spiel’18 -kuumimmat pelit.

Spiel’18 messujen lopullinen Fairplay-lista. Nämä pelit saivat siis eniten ääniä messuyleisöltä.

Mutta vielä ennen taksiin kapuamista Lautapelit.fi:n osastolla päästiin testaamaan Hokkaido, kun meno oli heidänkin osastollaan rauhoittumassa.

Lautapelit.fi:n uutuus Hokkaido.

Hokkaido on jatkoa aiemmalle Honshulle ja paljon oli tuttuja elementtejä, mutta myös riittävästi uutta – itse asiassa jokainen muutos vie “sarjaa” parempaan suuntaan. Edelleen pelaajat rakentavat omaa maisemaansa, mutta korttien valintasysteemiä on suoraviivaistettu (nyt se on perusdraftia), kuutioita käytetään osin toisin ja nyt pelaajilla on haasteena maisemaan rakentuva vuorijono. Toimiva paketti ja tätä pelaa kyllä mielellään lisääkin. Hienoa suunnittelua siis tämäkin Kalle Malmiojalta ja kuuleman mukaan peli möikin hyvin Spiel-messuilla.

Tämä Suomi-julkaisu jäi Spiel’18 -messujen viimeiseksi peliksi meidän osaltamme. Oli aika suunnata taksilla Düsseldorfiin ja valmistautua kotimatkalle. Paluulennolla tahkottiin toki pelejä sielläkin, nyt vain mentiin uutuuslinjalla: testattiin sekä Qwantum että Roll to the Top! -noppailut, joista kumpikaan ei päätynyt kuviin asti. Näistä molemmista varmaan myöhemmissä blogiteksteissä sitten lisää.

Loppufiilistelyt

Niin, neljä päivää Spiel-messuja on nyt jo hyvän matkaa takanapäin. Kannattiko? Ehdottomasti – oli taas hauskaa ja pelimessuista tuli nautittua koko rahalla. Lähtisinkö uudelleen? Ihan varmasti, jos/kun seura on noin hyvää kun se meidän porukassa on ollut. Ja olihan tämä jo kahdeksas kerta ylipäätään, joten sekin kertonee jotakin.

Messuosastoilla riittää säpinää.

Neljä päivää hälinässä voi olla raskasta messuturistillekin – tai sitten ei. Meidän porukallamme sinne ei lähdetä “suorittamaan” vaan yhteishengessä kierretään se mitä kierretään ja kun tuntuu siltä, että alkaa päivän tavoite olla täynnä, niin siirrytään takavasemmalle. Hulina on varmasti ihan toista siellä tiskin toisella puolella, mutta itse ainakin olin jo maanantaina virkeänä töissä vaikka kotona sinällään myöhään sunnuntai-iltana vasta olinkin.

Messuilta tarttui tuliaiset kotiin alkuperäissuunnitelman mukaisesti – vain yksi jäi saamatta: Ravensburgerin/Alean Carpe Diem -myytiin loppuun ennen kuin omani ehdin ostaa. Mutta sekin puute on sittemmin korjattu. Ja näillä tuliaisilla riittää viikkopeleihin uutta pelattavaa kuukausitolkulla – näistä tulee raporttia blogiin ja some-kanaviin, joten pysykääpä kuulolla jos kiinnostaa. Ensimmäiset arvostelut on jo työn alla…

Tapahtumaraportti: Spiel’18 (25.-28.10.2018) – osa 1

Vuoden 2018 Spiel-messut ovat jo takanapäin, mutta pelituliaisten pureskelussa menee pitkälle ensi vuoteen. Tämä on Lunkisti-raportti Spiel’18 -messuista; tarkemmin sanottuna sen ensimmäinen osa.

Olimme paikalla kahdeksatta kertaa, joten sikäli Messe-Essenin perusmetkut ovat tulleet jo tutuiksi. Pohjatyöt ja valmistelut oli aloitettu jo elokuussa, joten nyt keskityttäisiin nauttimaan neljä päivää messuturismista tehtyjen etukäteissuunnitelmien pohjalta. Oman kiinnostuslistani olin jakanut jo aiemmassa blogitekstissä: Spiel ’18 tulee – olen tai tulen olemaan valmis.


Kuvassa Spiel’18 valmistelujen lopputulos, joiden pohjalta oli helppo liikkua messuilla: Tabletop Together Tool:ista ulospullautettu kiinnostus-/ostoslista. Tämän listan kaveriksi vielä messukartat, johon on merkitty mitä miltäkin osastolta löytyy. Juuri muuta sitten ei tarvitakaan –  paitsi riittävän paksu lompakko.

Keskiviikko 24.10. – messuosastojen rakentelua ja tankkausta

Kohteeseen lensimme tuttuun tapaan keskiviikon aamulennolla (Helsinki-Düsseldorf). Lentokoneessa pyöräytettiin tutusti jo ensimmäiset pelitkin. Noppapaketista löytyi tälle vuodelle pari vielä itsellekin uutta peliä: Rolling America ja Spiel’18 -uutuus Knapp Daneben! Edelliset sullottuna Qwixxin laatikkoon jo siellä majailleiden muutaman muunnoppapelin kanssa.

Lentokoneessa matkalla Düsseldorfiin pelattiin noppapelejä. Kuinkas muuten?

Düsseldorfin kentältä otettiin kimppataksi Esseniin. Koska olimme jo aamupäivästä Essenissä ja hotellihuoneet saataisiin vasta puolen päivän jälkeen, niin meillä oli hyvää aikaa mennä apukäsiksi Lautapelit.fi:n osaston pystytykseen.

Näitä Spiel’18 mainoskylttejä näki kaikkialla kaupungissa muistuttamassa neljän päivän pelirallista.

Samalla kun purettiin pari eurolavaa lautapelejä Lautapelit.fi:n osastolle luovutettiin heille myös survival-paketti, johon idea tuli edellisvuodelta. Tuolloin puskaradiot viestivät, että messuosastolta oli välillä kynät, milloin muistilaput tai muuten vaan energiatasot alhaalla, joten kannoimme osaltamme kortemme kekoon tällä saralla. Tarina ei kerro, pitikö lasi koskaan rikkoa vai pysyikö loppuun asti ehjänä.

Huumorilahja Lautapelit.fi:n väelle. Viime vuonna vähän väliä kynät, paperit yms. hakusessa, joten porukalla väsäsimme kuvan hätävaralaatikon.

Keskiviikkona kaikilla muillakin osastoilla oli ahkera rakenteluvaihe menossa eli pelejä paitsi purettiin pahvilaatikoista esiin, pöytiä ja tuoleja viriteltiin ja osastoja somistettiin. Käytävillä liikkuivat paitsi ihmiset, myös eurolava poikineen.

Kun Lautapelit.fi:n osasto oli saatu valmiiksi, kierreltiin vähän muitakin osastoja. Days of Wonderilla oltiin sielläkin jo valmiina – vain messuvieraat ja pelit pöydistä puuttuvat.

Pikaisen yleiskierroksen jälkeen kävelimme hotellille ja kun huoneet oli lunastettu oli aika poiketa syömään.

Maassa maan tavalla: aiemmista vuosista tuttu ja hyväksi havaittu Orkiden döner-mesta oli kävelymatkan päässä hotellilta, joten sinne syöksyttiin jo heti keskiviikkona.

Illalla hotellihuoneessa pelattiin lisää noppailua, jonka ohella tehtiin viimeiset suunnitelmat ensimmäisen messupäivän aamuun. Knapp Daneben! osoittautui muutamien pelien perusteella oikein mukiinmeneväksi lisäksi noppailuihin.

Noppapelitarjoomassa oli paitsi tutut Qwixx, Qwinto ja Rolling Japan – niin nyt myös Rolling America ja Knapp Daneben! Kaikki saa sullottua Qwixxin laatikkoon, kun pikkasen näkee lisävaivaa.

Torstai 24.10. – messuja koko rahalla

Messujen ensiminuuttien suunnitelma oli varmistaa oma kappale niistä muutamista peleistä, jotka epäiltiin loppuvan ensimmäisenä. Ei siis heti rynnitty pelipöytiin vaan tehtiin täsmäiskuja osastoille – yhtenä Eggert Spiele ja englanninkielinen versio hypessä liitävästä pelistä Blackout: Hong Kong, josta etukäteen viestittiin jo kertaalleen, että englanninkielinen versio olisi Eggertin osastolla loppuun varattu – no onneksi sitä kuitenkin sai.

Messe-Esseniin oli tänä vuonna kolme sisäänkäyntiä. Ihan sama, mistä pyrit sisälle niin porukkaa riittää.

Itse poikkesin hakemassa Queen Gamesilta Skylandsin, jolla ei toki ollut kiire, mutta sattui muuten reitille sopivasti. Tämän pelin edellistä versiotahan olin etsiskellyt samassa tapahtumassa viime vuonna, joten kiva saada laukkuun mieleistä täytettä. Niin oli naama heti näkkärillä!

Tältä näyttää mies, jonka kantolaukkuun on juuri sujahtanut mieleinen uutuus Queen Gamesin osastolta.

Mutta päästiin sitä nopeasti pelaamisen makuunkin. Messujen ensimmäiset pelit pelattiin Korean osastolla. Kun Marble Bobsleigh -kelkkailut oli varattu, päädyttiin ensin Dig It Up -pöytään, jonka säännöt oli nekin tullut jossain vaiheessa lukaistua. Saatiin toki tähän sääntöopastus kuten asiaan kuuluu, joten ei tarvinnut mitään muistinsyövereistä kaivella.

Dig It Up – kevyttä noppailua ja tikentäyttöä.

Dig It Up osoittautui kevyeksi noppavetoiseksi tiketintäytöksi, joka oli varsin harmiton tapaus. Valitaan kaivettava rivi, heitetään noppaa ja nopan silmäluku kertoo mikä laatta tulee oman setin jatkoksi. Kivat ja toimivat komponentit sekä selkeä yleisilme, mutta näihin raameihin olisi saanut enemmänkin peliä kuin nyt oli tarjolla. Salainen tavoitekortti oli kelpo lisä, toisaalta sattumakorttiviritys pääsääntöisesti turha.

Vaan peli hoiti asiansa sikäli, että noppailupöydästä noustessa oli Marble Bobsleigh -pöytäkin jo vapaana!

Marble Bobsleigh – korealaisten näkemys kelkkailupelistä.

Marble Bobsleigh on kuulapeli, jossa pelaajat vuorotellen vapauttavat kampea kieputtamalla yksittäisen kuulan piilopankistaan ja jos tämän myötä laudalla näkyy samanvärinen pari kuulia, pitää pelaajien kilpaa vapauttaa vastaavanvärisen lipun takana kanissa ollut oma kelkka (joka sekin on kuula). Vapautetulle kelkalle saa puhaltaa lisävauhtia, mutta liian kova puhallus pyöräyttää kuulan pois rännistään. Lisähönkäisylle on sikäli tarvetta, että vain nopeimmin oikean kuulansa maaliin ajattanut palkitaan lisäkuulilla omaan piilopankkiin. Marble Bobsleighin idea on veikeä, mutta käytännön kenttäkoe osoitti, että tällä kertaa jäätiin vain hyvän idean tasolle. Toisaalta onneksi näin – tuon pelin raahaaminen mukana olisi sekin ollut varsin iso työ.

Monstrite – pikkumörköjen kasvatusta oikeiksi hirviöiksi.

Yllätysosastoa edusti Monstrite. Tästä ei ollut etukäteen tiedossa kuin pelin graafinen ilme – sääntöjä ei ollut tarjolla missään. Mutta kun pelipöytä on vapaana, niin ei kun testiin, sitä vartenhan täällä ollaan! Monstrite on tiketintäyttöä, jossa alkuun vedetään pussista pikku-monstereita, joita pelilaudan koneiden avulla muutetaan isommiksi. Vasta isoilla möröillä pystyy pelottelemaan ihmisiä ja täyttämään tarjolla näkyviä tikettejä. Kun pikku-monsut lopulta loppuvat pussista, käydään vielä muutama lopputaisto sokkokaupoilla.

Eipä Monstritesta jäänyt käteen mitään – sellaista perushöttöähän tämä oli. Kun koko komeus on kuorrutettu halvanoloisilla komponenteilla ja tyyriillä hinnalla, niin mörköpelin voi unohtaa. Vähän jäi kyllä kutina, että osa säännöistä olisi mennyt pelin opastaneen piikkiin, mutta vaikea nähdä että tuosta kuoriutuisi esiin mitään nerokasta.

Corne van Moorselin nimmarit Roll to the Top!:iin oston yhteydessä. Tämä(kin) peli myytiin messuilla loppuun.

Pelejä tuli porukalla hankittua ensimmäisen messupäivän aikana sellainen määrä, että pienen harkinnan jälkeen osa päätettiin tuupata pakettitavarana Suomeen. Reilun 20 kilon kevennys kuormassa tiesi paitsi kevyempää kannettavaa iltapäivälle, mutat myös sitä, että paluuta varten pakkaushuolet hävisivät kertarysäyksellä. On se vaan käteväksi tehty noiden pakettien lähettäminen! Ennen se meni niin, että pelit raijattiin hotellille, pakkailtiin siellä ja toimitettiin erikseen postiin. Nyt kaiken voi toimittaa hetkessä poistumatta koko messuilta – ja postittamisen hintakin on ihan säällinen.

Jossain vaiheessa torstaita: ostostilanne näytti jo “siltä miltä pitääkin”.

Ja jotta jaksaa pelata, pitää tankatakin. Galleriasta valikoitui kebabia… kuinkas muuten. Ruokahuollon saralla on menty siinäkin aimoharppauksin eteenpäin – eli on siellä paljon muutakin kuin sitä kebua.

Kun nälkä yllättää, mm. messukebabit saa Galleria-käytävältä.

Vaan lisää pelejä – eihän tämä mikään ruokablogi ole.

Brains-sarjaan kuuluva Burgen & Drachen.

Brains-Familyn uutena tulokkaana on Reiner Knizian käsialaa oleva Burgen & Drachen. Maksimissaan neljä pelaajaa pääsee kilvoittelemaan varsin perinteisessä puzzle-pelissä, jossa omalle pelilaudalle pitää vaihtelevista alkutilanteista rakentaa reitti ritarilta linnoihin. Uutena jujuna mukana on tasoituselementti, jossa aiemman kierroksen voittaneen pitää linnojen ohella yhyttää toinen lohikäärmelaatoista ja jos tästäkin on jo selvinnyt, niin yhdistää lopulta sekä linnat että molemmat lohikäärmeet. Burgen & Drachen oli perushyvä, mutta edes tuo pieni lisätvisti ei tuonut niin paljon lisäpontta, että olisin lompakkoni kaivanut esiin.

Korttipelejä: vasemmalla Karate Tomate, oikealla One to 9.

Pelatuista korttipeleistä nostoina kuvan Karate Tomate ja One to 9, joista ensimainittu on sekin Reiner Knizian käsialaa (mieheltä oli reilut 10 peliä Spielissä). Karate Tomatessa pelataan kortti kerrallaan yhtä maata pöytään ja siinä vaiheessa kuin vain kaksi pelaajaa on enää jäljellä jaetaan pöydällä odottavat pystikortit näiden pelaajien kesken. Pysteillä peli voitetaan, mutta jotta pelin voi lopulta viheltää poikki, pitää pelin lopettajalla olla riittävästi pystikorteissa näkyviä puukkojakin. Kymmenen vuotta sitten Karate Tomate olisi varmaan saanut paremman vastaanoton. Nyt se jäi hyllyyn, osaksi senkin vuoksi, että peliä myytiiin isommassa boksissa kuin Amigon korttipelejä normaalisti.

‘One to 9’ vastaavasti oli ihan mainio suorien rakentelu yhteiselle pelilaudalle, jota voisi hyvinkin pelata vaikkapa omien vanhempien kanssa. Siinä vain harmittavasti tuotantoarvot olivat sellaiset, että se karsi ainakin tämän potentiaalisen ostajan menemästä kassajonoon.

Zochin Trollfjord tarjosi uutena ideana puutornin, josta kilkutellaan värikuutioita ulos.

Trollfjord oli näyttävä viritys – eritoten puutornin ja vasaransa vuoksi. Pelivuorot pelissä menevät aikajanan mukaisesti eli taaimmaisena oleva toimii ennen kuin saavuttaa muun joukon kiinni. Pelilautaa kiertämällä kylvetään ukkoja pelilaudalle, mitä kautta pääsee lopulta nakuttelemaan puutorniakin sen mukaan, montako ukkoa laudan eri positioista löytyy. Puutorni-osuus oli Trollfjordin mielenkiintoisin osa, muu peli taas kaipaisi lisävirkistystä. Tällaisenaan peli uppoaa vähän vaikeaan rakoon: se voi olla hiukkasen liian monimutkainen satunnaisesti pelaavalle, mutta harrastaja taas toivoisi vähän lisää lihaa veikeän perusideansa ympärille.

Amigon Lighthouse Run näytti kiinnostavalta.

Lighthouse Run oli etukäteen kovasti kiinnostava nimike ja sen pariin päästiin heti torstaina. Kyseessä on puolituntinen korttivetoinen kilpapurjehdys, jossa liikkuminen onnistuu vain jos paatit saavat tarvittavaa opastusta lähimmistä majakoista. Vuorolla pelataan kortti, joka paitsi kertoo mihin majakkaan valo pitää siirtää, myös sen miten laivat liikkuvat. Kun alkuun on päästy, mereltä nousee myrsky joka ottaa lopulta purjeveneet kiinni, mutta mitä pidemmälle purjeveneensä saa ajettua sitä enemmän siitä saa pisteitä. Peli oli mainio, mutta pieni lisähaastekin olisi ollut tervetullut. Nyt tuntui siltä, että majakoiden asettamat liikkumisrajoitteet eivät aiheuttaneet ihan siinä määrin vaivaa mitä etukäteen oletin. Pienestä moitteestaan huolimatta Lighthouse Run jäi takaraivoon kutkuttelemaan, joten saapi nähdä…

Kryptovaluuttakauppaa ei-niin-nokkelaasti nimetyssä pelissä: Cryptocurrency.

Messuilla oltiin niiden viime hetkiin asti. Iltaruokailun jälkeen päädyttiin hotellilla silti vielä pelaamaan yksi peli, kun testiin otettiin vastahankittu Cryptocurrency. Kyseessä on valuuttakeinottelua vahvasti push-your-luck -hengessä. Otin tässä niin isosti pataan parin ensimmäisen kriittisen kierroksen aikana, kun ei onni ollut yhtään myötä, että loppupeli meni seuratessa muiden peliä. Alku tuossa on ainakin hyvin kriittinen, jotta siinä olisi pelattavaa.

Illan päätteeksi tehtiin suunnitelmaa perjantaille, mutta mitä sitten sattuikaan – siitä seuraavassa raportin osassa enemmän.

Perjantai 26.10. – hulinat sen kuin jatkuu

Messupäivä oli tarkoitus aloittaa Solenialla, mutta ne muutamat pöydät oli jo varattuna kun syöksähdimme paikalle. Viereisellä osastolla oli Orbis-pöytiä vapaana, joten koska myös se kiinnosti, niin ei kun pelin pariin.

Orbis. Populous-hengessä luodaan maailma?

Orbis on suoraviivainen, mutta sen myötä soljuvasti eteenpäin vyöryvä “maailmanluonti” -peli. Pelivuorolla o(s)tetaan tarjolla olevista maalaatoista yksi ja rakennetaan se itselle alati laajenevan maailman jatkoksi. Jokainen otettu laatta pulauttaa vieressä oleville laatoilla resurssikuution, joita taas tarvitaan pelin edetessä koko ajan kallistuvien laattojen ostoon. Valtakunnasta tulee lopulta pyramidin mallinen, jonka kärkeen pelin tuoksinassa tulee valittua yksi peleittäin vaihtuvista jumala-laatoista. Orbiksen laattojen rakentamissäännöt on simppelit ja peli on täynnä pieniä päätöksiä – sitä kautta lopputuloksena on oikein toimiva perhepeli, joka heti huutaa versiota kotimaan markkinoille. Niin jätti hyvän maun, että pienen harkinnan jälkeen päädyin ostamaan tämän kotiin kannettavaksikin.

VIP-meininkiä messuilla.

Messuilta bongattua tämäkin: miltäpä kuulostaisi päivä VIP:ssä? Sisältää oman pelipöydän ja sääntöjenselitykset läpi päivän? Tällaiseenkin oli mahdollisuus, jos onni osui kohdalle erillisen kilpailun kautta.

Gnomelandin pelaajakohtainen lauta.

Gnomeland oli niinikään peli, josta etukäteen ei sääntöjä ollut luettavissa, joten päädyttiin tämä testaamaan. Peli kestää viisi kierrosta, joiden aluksi heitetään nopat ja asetetaan ne pelaajalaudalle. Noppien kautta saa käyttöönsä rahaa, miekkoja ja manaa, jotka koetetaan muuttaa mahdollisimman tehokkaasti pisteiksi. Gnomeland on ulkonäköään huomattavasti suoraviivaisempi tuotos ja kun hetken pysähtyy miettimään, niin se on puhdas pasianssi – näin siitäkin huolimatta, että pelin opettanut ja sitä seurannut kaveri väistämättä halusi, että teemme toimintomme vuorojärjestyksessä. Simultaanisti pelattuna Gnomelandin pelaisi 20 minuuttiin, millaisena se olisi vielä ihan ok – joskaan silloinkaan se tuo mitään uutta ja ihmeellistä, mutta vuoroja odotellessa se kesti nyt kauemmin.

Varrella virran… The River.

Etukäteen yksi odotetuimmista peleistä oli Days of Wonderin uutuus The River. Peli lupaili työläistenasettelua, resurssien keruuta ja tiketintäyttöä – kaikki tämä puoleen tuntiin ja Days of Wonderin tapauksessa saattoi odottaa viimeisen päälle hiottua kokonaisuutta. Ja olihan se toimivaksi rakennettu: vuorot on nopeita, käytettävyys kunnossa, laatat tulevat peliin sattumanvaraisesti joten vaihtelua piisaa…. mutta jotenkin jäi valju fiilis. Neljällä pelattuna tuli vähän samaa fiilistä kuin Viticulturessa, että paikkoja työläisille oli vähänlaisesti ja tekeminen loppuu siten kesken. Toiseksi peli ei ollut graafisesti kuitenkaan niin kivannäköinen kuin kuvissa. Ei sillä, puolituntiseksi The River on sellainen, että kyllä tämän pariin palaan mielelläni toistekin, mutta tätä kyllä tarvitse omaan hyllyyn hankkia.

Klaskin osastolla riitti tunnelmaa ja bilemeininkiä. Poppi raikasi ja baari oli auki.

Tänäkin vuonna Klask oli isosti esillä, vaikka ei enää uutuus olekaan. Iso messuosasto veti porukkaa hyvin ja pöydissä riitti vilinää. Ja edelleen on itseltäkin kokeilematta pelin nelinpeliversio, joka kovasti kiinnostaa. Niitä oli tarjolla vähänlaisesti ja aina kun osastolta mentiin ohi, niin ei ollut peli vapaana. Ehkäpä sitten joskus…

Takla ja kaltevan tornin haaste.

Klaskin nelinpeliversion sijaan päästiin testaamaan toinen puupeli – etukäteen kiinnostavien listalle merkitty Takla. Steffen-Spiele värkkäilee erilaisia puisia pelejä ja tämän vuoden uutuus vaikutti vinkeälle: kuka rakentaa nopeimmin (tai toisessa pelimuodossa vähimmällä palikkamäärällä) kaltevan rakennelman, joka lopulta koskettaa keskellä olevaa punaista merkkipaalua, jonka senkin korkeutta pystyy säätämään pelikerrasta toiseen.

Varsin veikeä haaste, joka saa lisäpisteitä siitä, että se tarjoaa mahdollisuuden tasoituselementin käyttöön jossa taitavampi aloittaa rakentamisen kauempaa. Kokeilimme molempia pelimuotoja ja palikoiden kanssa näprääminen oli kyllä mukavaa. Hinta (69e) vain hirvittää ja kieltämättä jäätiin pohtimaan sitäkin, että toistuuko lopulta sama rakennustekniikka tuossa liiaksi? Kaikki rakennuspalat ovat nimittäin samanlaisia, joten tietty struktuuri sieltä taustalta varmaan lopulta löytyy jota toistaa pelistä toiseen.

Pelimaailman suunnittelijastaroja. Jätetään nimet mainitsematta, jotta jää jotain pähkäiltäväksi lukijallekin. Pitäisi toki olla molemmat hyvinkin helppoja. 🙂
Käytettyjen pelien kauppiaiden valikoimaa.

Messuosastoja kiertäessä nähtiin useampiakin yo. kuvien kaltaisia käytettyjen pelien kauppiaita. Näiden osalta näppituntuma on, että tarjoama ulkomaisen peliharrastajan silmin ei ole enää ihan yhtä kattava ja mielenkiintoinen kuin silloin joskus, vaan valikoima on suunnattu enemmän täydentämään saksalaisten perheiden valikoimaa. Enää ei siis bongaa samassa määrin vanhempia pelihelmiä, vaikka toki niitäkin vielä yksittäin sieltä täältä löytyy.

Push-your-luck kiipeilyä.

Seinäkiipeily Roll & Wall tupsahti vastaan käytäviä kävellessä ja kun porukasta yksi kiipeilyä harrastava löytyy, niin otettiin sitten tämäkin testiin. Pelin sääntöjen perusteella olin tämän jo “ohitettavien” joukkoon laittanut, mutta mikseipä sitä testaisi kun sellainen mahdollisuus on tarjolla?

Roll & Wall on onnenkoetusta: valitse haluamasi määrä noppia, joilla yrität saada tavoiteruudun vaatiman numeron – yksittäisellä nopalla. Jos onnistut ja on vielä heittämättömiä noppia voit jatkaa. Epäonnistuneesta suorituksesta kiipeilijä tipahtaa alaspäin edeltävälle lepäilytasolle tai maahan. Kullakin kiipeilijällä on lisäksi kertakäyttöapuja ja haasteellisempaa peliä toivovalle tarjolla on vähän lisäsääntöjäkin. Niin tai näin, niin olihan tämä just niin taskulämmin kuin odotinkin. Yllätys oli myös se, että peli myydään ihan ison pelin laatikossa, mikä sekään ei ole oikein hyvä juttu.

Blöde Kuh – simppeli eläinkorttipeli.

Sitten ensimmäinen peli, josta ei ollut etukäteen minulla mitään käryä – edes nimestä: Blöde Kuh. Olikohan pakassa viittä eri eläintä ja tarkoitus oli päästä omasta kädestä eroon. Yksittäisinä pelattuna eläimillä käytettiin niiden erikoiskykyä, jotka olivat tyyliin “seuraava pelaaja nostaa pakasta yhden kortin”, mutta eläinparilla laitettiin vastaava sakkokortti kiertämään pelaajalta toiselle. Kun yhdeltä loppuu kortit, jaetaan kierroksen sakkopisteet ja kun riittävä määrä jakoja on pelattu loppuu pelikin.

Blöde Kuh oli ihan mainio viritys. Sellainen leppoisa sakotuspeli, jota pelaa mielellään jaon silloin, toisen tällöin.

Messuosastoilla riittää säpinää.

Perjantain osalta todettiin, että koska messuyleisöä oli paikalla “riittävästi” ja edellisenä päivänä tuli tötöiltyä paikalla valomerkkiin asti, niin nyt voitaisiin livahtaa pois pari tuntia ennen täyttä aikaa. Siispä syömään ja hotellille tutustumaan hankittuihin peleihin.

Family Trade väittää olevan yhtä, mutta on kyllä ihan toista.

Hotellipelit aloitettiin japanilaisella suunnittelukukkasella Family Trade. Se maalailee kuvausteksteissään olevansa jonkin sortin talouspeli, mutta kattia kanssa: ihan perinteistä settienrakentelua se on klassisten Mahjonggien, rommi- ja Hanafuda-pelien hengessä. Talouspuoli on kytketty kylkeen noppien kautta, joka tuo periaatteessa ihan kivaa pientä lisämaustetta eri kierroksille (minkälaisia settejä kannattaa kerätä), mutta valitettavasti koko paletti kaatuu ala-arvoisiin komponentteihin. Kortit (kuten kuvasta näkyy) on halpaa clipart-tasoa 20 vuoden takaa, nopat suttuiset ja epäselvät ja pelilauta paperinen paske jossa tarvittavat markkerit eivät pysy paikoillaan, koska paperi aaltoilee miten sattuu. Että ei todellakaan näin! Noh, tämä olisi lataistu suoraan roskiin, mutta lahjoitettiin nyt kuitenkin Suomen BGG-reittauskärjelle kun sillä suunnalla tämä peli ei ole tuttu.

Agenttikehveilyä.

Die Rote Kralle oli keveä korttipeli, joka meinasi jäädä pelaamatta kun englanninkielisistä säännöistä ei tahtonut ottaa tolkkua. Nettiin ladatuista videoista saatiin se pelikin lopulta tulkittua ja olihan sitä tässä sitäkin – tosin aika pintapuolisesti. Omalla vuorolla pelataan lappua pöytään, joka kertoo mistä rivistä pitää kortti napata tilalle. Kun rivi loppuu jaetaan sakkoa pelaajille sen mukaan, kenellä kortteja on eniten. Sakotettu saa jatkokierroksille erikoistoimintoja käyttöönsä eli pelissä on tasoituselementti, mutta niiden muistamisessa on oma hommansa – niitä kun tulee joka kierros lisää sitä enemmän mitä pidemmälle pelaaja on edennyt. Toteutus kaipaisi tässäkin viilausta, jotta Die Rote Krallen pariin palaisin uudemman kerran. Myös tämä lahjoitettiin suoriltaan eteenpäin.

Little Monster That Came For Lunch And Stayed For Tea.

Illan päättävänä pelinä oli nimihirvitys Little Monster That Came For Lunch And Stayed For Tea. En meinaa tuota nimeä enää tässä toistaa enkä myöskään käyttää lyhennettä LMTCFLASFT. Sen sijaan kerron, että peli on kilpajuoksua ruokapöydässä: jokaisella pelaajalla on kaksi monsteria, joilla kullakin on oma erikoisominaisuutensa. Vuorolla nostetaan pakasta lappua tai jos saa vähintään 15 pisteen käden aikaiseksi ne päräytetään pöydälle ja suoritetaan korttien toiminnot pelaajan mieleisessä järjestyksessä. Lopputulos on yleensä niin, että monsteri poikineen sahaa ruudun eteen taikka taakse – usein useammankin. Eli ennen kuin oma vuoro tulee uudestaan, niin tilanne ruokapöydässä on ehtinyt muuttua jo isosti.

Ruoka-monsterit on söpöllä grafiikalla varustettu tekele, jota pelaa kyllä jatkossakin, mutta vähän sen rytmityksessä olisi toivomisen varaa. Usein vuoro menee siihen, että nostat kortin ja seuraava saa jatkaa. Vaan sitten, kun kortteja pöydätään, niin sitten niitä läpikäydäänkin tarvittaessa vähän pidempään, jolloin pelivuorot kestävät.

Vaan tässäpä oli messukokemukset torstain ja perjantain osalta. Loppupuolikas sitten omana osanaan täällä.

Pelaajien valinta 2018 – voittajat ja omat mietteet finalisteista

Pelaajien valinta 2018 -voittajat julkistettiin maanantaina 5.11.2018. Perhepelisarjan voittajaksi isolla marginaalilla seuraaviin kurotti Azul, kun taas harrastajapuolella kamppailu oli huomattavasti tiukempi voiton mennessä lopulta ‘1918: Veli veljeä vastaan‘ -pelille. Tarkemmin asiasta on uutisoitu palkinnon kotisivuilla: www.pelaajienvalinta.fi.

Lunkisti.fi oli tänäkin vuonna mukana kahdeksan henkisessä lautapelibloggaajista koostuvassa valintaraadissa. Tässä blogitekstissä avaan omat mietteeni finalisteissa ja paljastan oman äänestyslistani.

Perhepelisarja

Perhepelien finalistit olivat Azul, Blue Lagoon, Gemblo ja Majesty. Voiton sarjassa vei siis Azul. Kaikki finalistit on pelattavissa kouluikäisten kanssa, ne on helppo oppia ja niissä on tarjolla mielekästä päätöksentekoa. Koko finaalinelikko on siten sellainen, että niitä voi lämpimästi suositella perheeseen kuin perheeseen.

Itse asetin pelit seuraavaan järjestykseen:

1. Azul (Enigma). Voittajan valinta oli helppo, sillä Azul tekee asiansa just eikä melkein oikein. Kaakeleiden valinta ja asettelu omalle laudalle on toteutettu mielenkiintoisesti, vuorojärjestyksellä on väliä (ja sen kanssa voi pelata tuevia kierroksia silmällä pitäen) ja kierrosten välillä tehtäviin valmisteluihin sisältyy sopiva ripaus myös onnea. Oivallinen pisteytys kruunaa koko komeuden. Azul oli huikea kokemus heti uutuuttaan ja kymmenien pelien jälkeenkin sen pariin on aina ilo palata (lue peliarvostelu vuoden takaa tästä).

Azul ja kaakeleiden lumo.

2. Gemblo (Lautapelit.fi). Tämä istahti omasta järjestelyssäni vahvasti kakkospaikalle ja jollei Azulin kaltainen loistokkuus olisi ollut tarjolla, niin ykköspaikka olisi voinut olla mahdollinen. Pelinä se on kuin viritetty Blokus (tai Blokus Trigon), jossa siis vuorotellen ladotaan omia paloja laudalle tarkoituksena päästä niistä mahdollisimman pitkälti eroon. Gemblon heksalauta skaalaa pelaajamäärän aina kuuteen asti, mistä iso plussa. Heksamuoto tuo mukanaan erikoisemmat palamuodot mikä takaa miellyttävän hahmotushaasteen myös peliä enemmän pelanneelle. Oiva peli, jolle uskallan luvata pitkää ikää sillä se on itselleni tuttu yli kymmenen vuoden takaa. Hienoa, että peli on vihdoin saatavilla suomeksi, sillä siinä määrin vuosien saatossa peliä peluutettuani olen saanut vastailla kysymyksiin, että mistä peliä saa?

Gemblon laattahaaste. (Kuva: Itiswon).

3. Majesty (Enigma). Miellyttävän nopea, mutta silti mukavasti päätöksentekoa sisältävä Majesty ansaitsi sijoituksen kolme. Pelimekaanisesti siinä on hyvin vähän parantamisen varaa, sillä siinä määrin soljuva kokonaisuus se on ja päätöksenteossa vaikutukset kantavat muihin pelaajiin asti. Ulkonäöllisesti Majesty ansaitsee pelkkää suitsutusta, sillä se on kaunis katseltava ja erityismaininnan peli saa mainioista minichipeistään. Se missä peli hiukkasen kyykkää on loppupisteytys, joka on vähän liiaksi tapetilla ja siten “epäsopiva” muuten niin suorasukaiselle pelille. Viimeiset siirrot voi siis laskeskella, että mitä pitää tehdä päästäkseen enemmistöpisteissä jaolle, mikä tiputtaa pelin osakkeita rahtusen. Tällaisenaankin silti oikein viihdyttävä pelattava, jossa pelikertoihin saa pientä vaihtelua kaksipuolisten korttien kautta.

Majestyn ulkoasu on pirtsakka.

4. Blue Lagoon (Amo). Sijalle neljä jäävä Blue Lagoon on sekin verraton pelattava – kilpakumppaneiden taso vain on tänä vuonna kovempi. Blue Lagoonissa miellyttää pelin nopea tempo, sillä vuorot ‘aseta asukki tai mökki’ eivät kauaa kestä. Kierrosten välillä tehtävä nollaus on sekin raikas ja vähänkäytetty oivallus, joka muuttaa sopivasti jälkimmäistä kierrosta. Pelin ulkonäkö on hyvä ja selkeä. Se missä Blue Lagoon häviää kilpailijoilleen eniten on pisteytys, joka on monimutkaisempi kuin itse peli. Tai no, monimutkainen on väärä sana, oikeammin kyse on siitä, että Blue Lagoonissa vähän kaikesta saa pisteitä: on saarienemmistöjä ja eri saarilla läsnäoloa, erilaisia settien rakenteluja ja niin edelleen. Lopputulos on pisteytyksen osalta pieni sekametelisoppa, jossa moniin asioihin pitäisi kiinnittää enemmän huomiota kuin haluaisi huomioiden pelin muu keveys. Tällä kertaa vähän vähempi olisi parempi. Silti, hyvä peli tämäkin ja finaalipaikkansa ansainnut.

Blue Lagoon – paluu siniselle laguunille.

Harrastajasarja

Harrastajasarjan finalistien kirjo oli monipuolinen: 1918: Veli veljeä vastaan, Exit-pakohuonepelit, Photosynthesis, Santorini ja Space Freaks. Voiton sarjassa vei siis ‘1918 :Veli veljeä vastaan’. Koska joukossa on niin kaksin- kuin moninpelattavaakin sotailua, abstraktia pääkopan rassaajaa ja kertakäyttö-puzzleja, on ennen suoraa ostokehotusta syytä tarkemmin harkita minkälaisista peleistä pitää ja minkälaisiin tilanteisiin pelattavaa hakee.

Itse asetin pelit seuraavaan järjestykseen:

  1. Photosynthesis (Lautapelit.fi). Tämä puiden istutus- ja kaatopeli on petollinen siinä mielessä, että se näyttää nätiltä ja keveämmältä kuin lopulta on. Photosynthesis on tiukkaa valon ja varjojen kanssa pelaamista – ja juuri tämä osio pelistä on toteutettu esimerkillisen selvästi ja helposti ymmärrettävästi. Itse pelissä elintila on vähissä hyvin nopeasti ja kaverin juurakoille astellaan heti kierroksesta yksi alkaen – ja mitä enemmän pelaajia on, sitä enemmän kilvoitellaan auringonvalosta. Photosynthesis toimiii hienosti kaikilla eri eri pelaajamäärillä 2-4, mistä syystä se oli lopulta ykkösvalintani tähän kategoriaan. Pieni varoituksen sanakin on paikallaan: analyyttisten pelaajien kesken pelattuna peli saattaa kestää, sillä vuoroja ja mahdollisia siirtoja voi yrittää laskeskella eteenpäin, kun piilotietoa ei ole.
Tässä metsässä olisi tilaa Ponssen metsäkoneelle.

2. 1918: Veli veljeä vastaan (Linden Lake Games). 1918 on kaksinpelattava sotapeli, joka lainaa monikäyttöisten korttien ideansa isoveljiltään ‘Twilight Struggle‘ ja/tai ‘1989: Dawn of Freedom‘, mutta silottelee muuten oppimiskynnyksen matalemmalle. Ja hyvin silotteleekin: joukkoyksiköitä ei ole kuin muutamia erilaisia ja sotapeleistä kovin tutut poikkeuksen poikkeuksetkin loistavat liki poissaolollaan. 1918 on hyvin tehty kokonaisuus aiheesta, joka on pala suomalaista historiaa. Lisäpisteitä peli saa onnistuneesta korttikuvituksesta ja siitä, että peliä voi pelata suomennetuilla korteilla. Kärkipaikka jää saamatta kahdesta syystä: ensimmäinen syy on se, että se on puhdas kaksinpeli. Toiseksi se menee enemmän taikka vähemmän samoja latuja pelistä toiseen johtuen siitä, että kartta ja korttitapahtumat noudattelevat historian tapahtumia. Muutama lisäskenaario tai eri tavalla rakennetut linkit kartalla mahdollistaisivat tapahtumien siirtymisen eri paikkoihin.

Sihvo & muut strategit organisoimassa puolustusta.

3. Santorini (Maki A/S). Petollisen kevyen näköinen Santorini on ihan muuta maata kuin ulkonäkö antaa olettaa – sikäli tähän pätee samat sanat kuin edellä Photosynthesikseen. Santorini on täysiverinen abstrakti ja istutettavissa samaan kategoriaan kuin vaikkapa GIPF-sarjan pelit tai monet Gigamicin puupelit. Se on peli, jossa koetetaan kivuta kolmoskerrokseen ennen vastustajaa tai vaihtoehtoisesti voitetaan motittamalla kaveri niin, että hän ei pääse enää liikkumaan. Vuorot ovat napakoita ‘liiku ja rakenna’ -tyyppisiä. Santorini tuo mieleen lapsuuden Isola-pelin, mutta pienellä kerrosboostilla ja peleittäin vaihtuvilla jumalakorteilla. Niin, onneksi pelistä tosiaan löytyy pakka jumalakortteja, jotka tuovat kullekin pelaajalle pienen poikkeussäännön pelaamiseen, sillä niiden kautta peli pysyy freesimpänä pidempään. Peli häviää kuitenkin nerokkuudessaan Photosynthesikselle eikä skaalaudukaan samalla tavalla, sillä vaikka laatikon kyljessä lukee 2-4 pelaajaa, niin nelinpeli on venytetty paripeli. Santorini on oikeasti 2-3 pelaajan peli.

Kaverin motitusta Santorinin tahtiin.

4. Exit-sarja (Lautapelit.fi). Pakohuonepelien valikoima on tänä päivänä varsin laaja ja niistä Exit-sarja murtautui harrastajasarjan finalistiksi. Suomennettuina on toistaiseksi kolme sarjan peliä, mutta kaikkiaan julkaistuja on kymmenkunta. Exiteissä komponenttien osalta edetään korttivetoisesti, mutta hivenen lisävälineitäkin on käytössä – vähän pelistä riippuen. Vähäisestä komponenttivalikoimasta riippumatta pulmat ovat mukavan monipuolisia ja jos pakohuonepeleistä muutenkin pitää, niin kyllä Exitin tarjoamien pikkupulmien kanssakin viihtyy. Tutkittavaa ja pelaajien keskeen jaettavaa on kuitenkin vähemmän kuin vaikkapa Escape the Room -sarjassa ja siten peli tuntuu enemmän irtopulmilta kuin eheältä kokonaisuudelta. Pelin kertakäyttöisyys on sekin vähän ikävä puoli: kertakäyttöisyys ei siis rajoitu itse läpipeluuseen vaan peliä pelatessa tärvellään osa komponenteista (jollei pysähdy ottamaan kännykällä kuvia ja/tai kopioita osasta komponenteista).

Exit-pelisarjaa riittää. (Kuva: Punchboard media).

5. Space Freaks (Lautapelit.fi). Tämä on ensivaikutelmaansa suoraviivaisempi taistelupeli. Ja toisin kuin moni saman genren peli Space Freaksissä ei ole aikaa rakennella omaa tukikohtaa ja hinkata puolustusta viimeisen päälle, vaan hyökkäys on paras puolustus. Peli on pikavoittojen metsästystä, jossa on luotettava siihen että omat tehtävät ja kortit komboutuvat yhteen paremmin kuin vastapelaajien ja hyväksyä se, että osa friikeistä päätyy samalla tykinruoaksi. Peli-idealtaan ja toteutukseltaan Space Freaks on vahvasti retrohenkinen – hyvällä tavalla. Pelin alkuun tehtävä oman hahmon luonti on hyvä lisä, mutta jää muuten irralliseksi osaksi: kun se on kerran rakennettu, niin siihen ei enää palata. Pelin miinukseksi on laskettava se, että toimiakseen hyvin peli vaatii käytännössä neljä pelaajaa. Kestonsa osalta soisin Space Freaksin olevan myös hivenen lyhyempi.

…vaan tälläpä friikillä on raketinheitin!

Vuoden peliteko ja Kunniamaininta

Varsinaisten pelipalkittujen lisäksi raati jakoi ‘Vuoden peliteko‘ ja ‘Kunniamaininta‘ -palkinnot.

Vuoden peliteko‘ meni Helmet kirjastojen runsaalle lautapelikokoelmalle. Pk-seudun kirjastot ovat tehneet lautapeleihin tutustumisesta helppoa ja osaltaan kannustaneet uusia ihmisiä tämän sosiaalisen harrastuksen pariin. Helmetin ohella myös muualla Suomessa on aktivoiduttu Helmet-kirjastojen esimerkkiä ja palkinnon myöntämisellä ‘Pelaajien valinta’ -raati toivoo tämän kehityksen jatkuvan.

Kunniamaininta-myönnettiin Tasavallan presidentti Sauli Niinistölle alkuvuodesta tehdystä ulostulosta, jossa hän kertoi pelaavansa aktiivisesti Huutopussia. Lautapelaaminen jos mikä sopii kaikille ja em. kommentti on mitä hienoin muistutus aiheesta.

—–

Tällaisilla ajatuksilla oltiin vuoden 2018 pelivalinnoissa liikkeellä. Raadissa oli tänäkin vuonna hienoa olla mukana, mistä iso kiitos kuuluu kanssaveljille ja -sisarille, joiden kanssa valintaprosessi pyöräytettiin hyvässä hengessä läpi. Kiitokset siis Noppapotin Miira, Pelikaappimuistion Antti-Ville, Korttikuninkaan Timo, Lautapelioppaan Mikko, Todellisuuspaon Annika ja Kai, sekä raadin puheenjohtajan tonttia hoitanut Puutyöläis-Joonas.

Näistä tunnelmista on kiva ponnistaa aikanaan ensi vuoden tarjooman kimppuun.

Spile'18 -banneri

Spiel ’18 tulee – nämä pelit kiinnostaa!

Tätä kirjoittaessa on vuoden 2018 Spiel-messuihin aikaa enää joitakin päiviä.  Edellisen kerran näissä kekkereissä tuli piipahdettua vuosi takaperin ja kun viimevuotiset valmistelut tuli todettua toimiviksi, niin samanlaisilla etukäteissuunnitteluilla mennään tänäkin vuonna. Omat tärppini onnistuneista messuvalmisteluista löydät aiemmin julkaistusta blogitekstistä: ‘Lautapelaajan neljän päivän joulu – Spiel messut‘.

Mutta missä mennään nyt? Miltä näyttää pelimessujen tarjonta vuonna 2018? Mitkä pelit kiinnostavat? Näistä seuraavassa.

Toistatuhatta peliä kahlattavaksi (ja välinehehkutusta)

Tabletop Together Tool:n kautta katsottuna Spiel-pelien läpikäyntitilanne näyttää tältä 7.10.2018.

Elokuusta alkaen olen Spiel-messujen pelitarjontaa alkanut perkaamaan sitä mukaa, kun niistä on BGG:n tai julkaisijan sivuille tihkunut tietoa. Ja heti kun Tabletop Together Tool:in Spiel’18 lista lyötiin tulille, on omat muistiinpanot tehty sinne. Tuota mainiota välinettä ei voi liiaksi kehua: se paitsi listaa kaikki pelit, jättää myös tilaa omille muistiinpanoille ja ruksiruudutkin löytyvät jos peli on varattu ja/tai maksettu etukäteen. Niinikään omat muistiinpanot voi jakaa nykyisin kaveripiirille, joten erilainen ristiintarkistelu on tehty helpoksi.

Loppusilaus välineeseen kirjatulle listalle tehdään muutama päivä ennen messuja: tällöin pullautetaan kiinnostuslista pihalle, jonka voi sitten paperisena tai sähköisesti kiikuttaa messuilla mukana. Varsin kätevää!

Tällä hetkellä pelien läpikäynnin osalta tilanne Tabletop Together Tool:n kautta katsottuna näkyy oheisessa kuvassa. Tuhatkunta peliä listalta löytyy tällä hetkellä, mutta päivittäin lista vain kasvaa aivan messujen alkuun asti. Listan peleistä vajaa 100 on vielä analysoimatta.

Säännöt olen lukenut noin 100 pelistä ja videoitakin katsottu reilut 60. Aikaa sääntöjen lukuun, videoiden katseluun ja muutenkin listan läpikäyntiin menee, mutta kun sitä tekee pienemmissä osissa ja aloittaa ajoissa, niin se on mielenkiintoista puuhaa eikä tunnu työltä.

Tabletop Together Tool:n kautta pelilistojen läpikäyntiä helpottaa erilaiset suodatusmahdollisuudet: parilla klikkauksella listalta saa ‘ignore’ -osastolle esimerkiksi vain demotuksessa olevat pelit tai vaikkapa pelkästään yksinpelattavat, tai tietyn julkaisijan tai suunnittelijan pelit. Esim. omalla kohdalla en käytä juurikaan aikaa yhteistyöpelien perkaamiseen, sillä pääosin ne eivät kiinnosta.

Nostoja kiinnostavista peleistä (A:sta W:hen)

Architects of the West Kingdom. Työläistenasettelu -mekaniikkaan pohjautuvia pelejä on tänä(kin) vuonna yltäkylläisesti (yli 100), joiden joukosta Architects of the West Kingdom päätyi ostoslistalle. Suunnittelija Shem Phillips (Raiders of the North Sea) on taitonsa todistanut, joten toivottavasti tämä AotWK tekee asiansa hyvin. Sääntöjenluvun ja katsottujen videoiden perusteella odotettavissa on resurssienkeruuta, rakentelua ja spesialistien palkkausta ja tämä kaikki tehdään enemmän tai vähemmän tasapainoillen hyvän ja pahan välillä.

Architects of the West Kingdom (kuva: Shem Phillips).

Arraial. Portugalilaisten perinteisistä katujuhlista teemansa ammentava tuotos on pohjimmiltaan tetris-paloilla pelailua. Suunnittelupuolella häärii paljon raskaammista peleistä tunnettu kaksikko Nuno Bizarro Sentieiro ja Paulo Soledade (mm. Madeira, Nippon, Panamax). Tuo raskaampi trilogia ei ole itselle tuttu, mutta Arraialin tapauksessa ollaan huomattavasti kevyemmällä jalalla liikkeellä ja sääntöjen perusteella tämä vaikuttaa varsin hilpeälle tetristelylle. Tässä on potentiaalia olla jopa paras jatkumo haettaessa Patchwork-henkistä peliä neljälle vaikka samalla linjalle olisi Uwen moninpelituotokset tai Bärenpark.

Arrial (kuva: Fabio Lima).

Azul: Stained Glass of Sintra. Viime vuoden Spiel-messuilla putkahti myyntiin Azul, joka on sen jälkeen marssinut menestyksestä toiseen (pelistä on lunkisti-sivuillakin arvostelu: linkki). Pelin menestysreseptiä koetetaan monistaa myös tämän vuoden Spielissä ‘Azul: Stained Glass of Sintra’ -pelin muodossa. Uutuus lainaa alkuperäisestä laattojen ottomekaniikan, mutta tuo pelivuoroon myös toisen vaihtoehdon: liikuta oma lasimestari alkuruutuunsa. Tuo lasimestari nimittäin höntyilee pelaajan laudalla eteenpäin sen mukaan, minne pelaaja on viimeisemmät ruudut asettanut ja tulee samalla rajanneeksi käypien ruutulaattojen valikoimaa. Myös pisteytys on uusittu. Silti, vaikuttaahan tämä uutuuskin nyt hyvältä, vaikkakin pelin ulkonäkö ei yllä Azulin tasolle.

Azul Stained Glass of Sintra (kuva: Michael Young).

Blackout: Hong Kong. Uusi peli Alexander Pfisteriltä, joka on yksi tämän hetken kuumimmista pelisuunnittelijoista. No tottakai kiinnostaa! Peli vie sähkökatkojen riivaamaan Hong Kongiin, jossa koetetaan saada asioita taas jollekin tolalle. Pelimekaanisesti se tarjoaa Mombasamaisen korttien peluutussysteemin, mutta muuten tässä on pääasiassa ihan omaa tekemisen meininkiä. Riittävästi piilotietoa ja sääntöjen perusteella hyvä vuororytmitys, niin Blackout: Hong Kongilta on lupa odottaa hyvää. Ulkonäkö ei kuvista päätellen (omat johtopäätökset voit tehdä alla olevan kuvan perusteella) ole ihan nappiosuma, mutta toivottavasti se luonnossa toimii. Niin joo, ja hyvä mainita sekin, että sääntökirjasta löytyy myös viiden luvun mittainen kampanjapeli, jossa kunkin skenaarion lähtötilanteet ja voittotavoitteet vaihtelevat. Skenaarion lopuksi voi laskea kyseisestä osasta saamasi pisteet ja lopulta ynnätä yhteen koko kampanjan pistepotin ja verrata suoriutumista sääntökirjan taulukkoon. Veikkaan, että meillä ei tule kampanjapelin pisteenlaskua tarkisteltua vaan rymistellään yksittäisten skenaarioiden varassa, mutta mistäpä sitä koskaan tietää?

Blackout: Hong Kong (kuva: Eggertspiele).

Captain of the Gulf. Astetta pidempikestoinen (parituntinen) kalastusaiheinen talouspeli. Tässä paitsi koetetaan haalia isompaa ja kauniinpaa kalansaalista kuin kilpaveljet- ja siskot, myös viritellään oma kalastuspurkki sopivaan kuosiin. Korttivetoisuus kiehtoo ja sillä saralla mennään monikäyttöisyys edellä: riippuen mille sivulle omaa pelilautaa (laivaa) kortin sujauttaa, niin se toimii eri tavalla. Lisäpisteitä Captain of the Gulf saa mainiosta kuvituksesta. Vahva usko, että tässä on mukavasti peliä.

Captain of the Gulf (kuva: Uli Biennemann).

Carpe Diem. Stefan Feldin uusin Alea-sarjan peli. Tarvitseeko tätä sen enempää perustella? 🙂 Alea-sarjan aiempaa linjaa mukaillen peli on ruma kuin mikä, mutta nuhruisen pinnan alta näyttäisi paljastuvan varsin mielenkiintoinen laattojenasettelu. Omalle laudalle kyhätyt valmiit rakennelmat huomioidaan pisteytyksissä ja sen lisäksi pisteytyksissä pitää valmistautua maksamaan tiettyjä vaadittuja elementtejä. Kuriositeettina Feld teki Carpe Diemiin “liikkumishässäkän” (ks. kuva ja siihen piirretty viivoitus), joka olisi ollut korvattavissa pyöreälläkin ja helpommin hahmotettavalla – minkä myönsi itse suunnittelijankin BGG:ssä, mutta suunniteltu mikä suunniteltu. Niin tai näin, Carpe Diem haiskahtaa huomattavasti mielenkiintoisemmalta kuin saman suunnittelijan Forum Trajanum, joka sekin on Spiel-uutuus.

Carpe Diem (kuva: Timo Grieszat).

Ceylon. Peli teen valmistamisesta Ceylonissa, nykyisessä Sri Lankassa. Elävästä elämästä on napattu idea siitä, että teetä viljellään kolmessa eri korkeudessa, muilta osin ollaankin varmaan otettu erivapauksia suunnittelussa. Pelissä paitsi kilpaillaan sopivista maalänteistä, myös kerätään satoa ja toimitetaan teetä asiakkaille. Pelin suunnittelijakaksikko Chris ja Suzanne Zinsli ei nimenä sano mitään, mutta käsissä on peli, jossa kaikki toimivat joka pelivuorolla: kortin pelannut valitsee toisen kortin päätoiminnoista ja se toinen jää muille pelaajille – mikä kuulostaa ainakin näin paperilla hyvältä. Ja graafisesti peli miellyttää hyvin paljon – nähtäväksi jää, miten lie on komponenttien laadun kanssa.

Ceylon (kuva: David Prieto).

Cosmic Factory. Kullakin pelaajalla on käsissään yhdeksän laatan puzzle, jota ratkotaan nopeuspelinä. Vaihtuvia tavoitteita ja ovela pisteytys nostavat tämän vähintäänkin testattavien listalle, vaikka en nopeuspeleistä niin paljon perusta. Mutta Cosmic Factoryssa on aineksia tehdä asiat monta pykälää Turbo Taxia mielenkiintoisemmin. Toivottavasti tämän pääsee testaamaan ja tekemään vasta sitten ostopäätöksen.

Cosmic Factory (kuva: Ellen M.).

Cryptid. Kuka löytää piiloissa lymyilevän otuksen ennen muita? Äärimmäisen simppeli ja pelkistetty deduktioviritelmä, jossa kukin pelaajista tietää murusen otuksen kätköpaikasta, mutta toisilta kyselemällä pyritään saamaan “palapeli” kasaan ennen muita. Päättelypelien suurena ystävänä tämä kiinnostaa kovasti, sillä tässä on uudenlaista tulokulmaa puhallettu koko genreen. Pelin ulkonäkö on varsin karu ja vakiköörissä on yksi, joka ei tästä varmasti innostu, mutta ehkä tälle silti löytyy oma slottinsa.

Cryptid (kuva: Marc Rey).

Expancity. Hyviä kaupunginrakentelu -pelejä ei ole liiaksi asti ja Expancity vaikuttaa lähdöiltään hyvältä. Pelataan laatta laajentaen yhteistä kaupunkia ja lykätään kartalle uusi rakennus tai jatketaan kesken jääneitä projekteja. Tavoitteena siten jatkuvasti laajentuvalta kartalta napata ne parhaat tontit ja kerätä valmistuvista rakennuksista enemmän pisteitä kuin kilpailijat. Tämä sujahtaa hyvin vahvasti perhepelikategoriaan, joten syvällistä brainburneria kaipaava tulee pettymään. Manhattanmaisten tornien pykääminen näyttää kuitenkin hyvältä ja sääntöjen perusteella Expancity vaikuttaa paria pykälää paremmalta kuin joskus omistettu Big City.

Expancity (kuva: Benjamin Kocher).

Fertility. Erilaiset “laattoja pelilaudalle” -tyyppiset pelit ovat lähellä sydäntäni ja tästä syystä Fertility herätti kiinnostuksen. Omalla pelivuorolla pelataan yksi käsilaatoista yhteiselle laudalle ja kerätään sen tuomat resurssit, jotka pitää vuoron päätteeksi lykätä omalle laudalle tai jos eivät mahdu, niin ne menevät hukkaan. Ennen kuin mitään tarvitsee kipata roskiin on kuitenkin mahdollista ostaa kaupunginosalaatta tarjolla olevista, joka tuo toivottavasti helpotusta tavaran varastointiin. Kuulostaa yksinkertaiselta peliltä ja varmasti onkin sitä, mutta veikkaan että osuu just eikä melkein omaan sweetspottiini. Vähän toki riskikerrointa nostaa pelisuunnittelijan nimi Cyril Leroy, joka ei sano mitään eikä aikaisempia meriittejäkään löydy, mutta ei nämä lähtöasetelmat silti estäneet tekemästä etukäteisvarausta pelistä.

Fertility (kuva: Clément Milker).

Key Flow. Sebastian Bleasdale ja Richard Breese -kaksikko palaa jälleen Keyflowerin pariin (johan he kertaalleen poikkesivat näillä raiteilla Key to the City: Londonin muodossa). Tällä kertaa on tusattu korttipeli samasta aiheesta, mutta ensikommenttien perusteella tässä on omaakin taikaa mukana eikä pelkästään ‘lautapelistä korttipeliksi’ -muunnos. Perinteisesti Key-sarjan pelit on joka vuosi napattu matkaan, joten jatkettaneen samaa rataa tänäkin vuonna.

Key Flow (kuva: Richard Breese).

Lighthouse Run. Tätä peliä on tehty pitkään ja hartaasti ja ilmeisesti vaadittiin kokeneempi julkaisijataho Amigo mukaan, että saatiin jotain lopulta uloskin. Veikeännäköinen kilpapurjehdus, jonka perimmäinen idea on hyvä: Laivat liikkuvat (jos liikkuvat) pelattujen korttien mukaan mikäli lähimajakat niitä vain opastavat ja majakoiden valoja ohjastetaan niillä samaisilla korteilla. Jokea pitkin pyritään mahdollisimman pitkälle ennen kuin mereltä lähestyvä myrsky tavoittaa. Olisikohan tässä pitkästä aikaa hyvä Amigon lautapeli? Amigon osasto on aina ollut messujen isoimpia, joten vahva luotto on siihen, että Lighthouse Runin pääsisi testaamaan ennen ostopäätöksen tekoa.

Lighthouse Run (kuva: Amigo).

Manitoba. Pelin keskiössä on “toteemi”, jonka aktiivinen pelaaja splittaa sen mukaan, minkävärisellä alueella haluaa tehdä varsinaisen toimintonsa. Toiminnot itsessään on ytimekkäitä ‘levittäydytään laudalle ja kerätään resursseja’ tai ‘edetään yksittäisellä näkyradalla’. Aktiivisen pelaajan jälkeen muut saavat tehdä niinikään toisen edellisistä, mutta alue rajautuu splitatun toteemin kautta. Tähän päälle vielä erilaisia pisteytysmausteita pelin aikana ja päätteeksi. Näillä näytöillä ja Lohausenin kuvituksella Manitoba nousee kiinnostavien pelien listalle.

Manitoba (kuva: dlp Games).

Micropolis. Bruno Cathalan nimen tietävät kaikki ja Micropolis on työstetty yhdessä toisen varsin tuotteliaan pelisuunnitteljan Charles Chevallierin kanssa. Nyt pelaajat rakentelevat ympyränmuotoiset muurahaiskeot ja kun keko on valmis, niin pelikin päättyy – tämä siis tapahtuu kaikilla pelaajilla samalla pelikierroksella. Lopputulos tuo mieleen vähän Kingdominon mutta rajatummalla laattojenrakentelulla, jonka kylkeen on pultattu enemmistöpisteytyksiä, erilaista settienkeräilyä ja laattojen ostomekaniikka lainattu Majestystä. Micropoliksen nerokkuus selviää vain testaamalla, mutta vahva arvaus on, että ei tästä kauhean rikkinäistä peliä saa aikaiseksi ja joku tämän vielä nappaa suomennoksen allekin.

Micropolis (kuva: Matagot).

Orbis. 15 kierroksen viritelmä, jossa joka kierros pelaaja ostaa yhden laatan tarjolla olevista ja laatan otto aiheuttaa resurssien kylvön naapurilaatoille. Ostettu laatta asetetaan pelaajan omaan pyramidiin, jossa ylempiin kerroksiin saa asettaa vain sellaisen laatan, jonka alla on vastaavaa laattaa tarjolla. Tähän hyppysellinen laattakohtaisia bonuksia ja peleittäin vaihtuvat jumalalaatat (joista yksi päätyy kullekin pelaajalle), niin Orbiksen resepti on leivottu. Kaikin puolin haiskahtaa ja näyttää hyvältä, mutta onko se lopulta sitä?

Orbis (kuva: Ellen M.).

Reef. Mainionnäköinen korallien latomispeli, jossa vuorotellen joko otat (tai ostat) yhden tarjolla olevista korallikorteista tai pelaat kädestä korallikortin, jonka mukaiset korallit saat pelata omalle laudalle. Jos valitsit jälkimmäisen on pelatusta kortista sauma myös saada pisteitä, jos olet järjestellyt korallit kortin mukaiseen järjestykseen. Haiskahtaa kaikin puolin toimivalle perhepelille ja mennee hankintaan.

Reef (kuva: Seon Gyo Lee).

Roll to the Top! Tämän vuoden Spiel-tarjonnasta ei roll & write -pelejä puutu: näitä simppeleitä “kupongintäyttöpelejä” on ainakin parikymmentä, joista suurin osa ei tarjoa mitään uutta toistaen sitä samaa mitä on jo nähty ihan riittävästi – ja jokunen näistä on ehditty jo testatakin. Roll to the Top! saattanee olla kuitenkin koko köörin mielenkiintoisin ja siksi se on omalla listalla. Corné van Moorsel on ollut mukana tässä kuponkiarpajaisissa, jossa laitetaan numeroa numeron päälle ja mitä ylemmäs mennään, niin numerolitanian pitää kasvaa. Noppasetti kattaa tällä kertaa erikokoisia noppia: 4, 6, 8, 12, 20 ja kuponkipuolellakin on monenmuotoista ja näköistä viritystä tarjolla. Ja jos ei sekään vielä riitä, niin lisäosaakin on heti tarjolla.

Roll to the top! (kuva: Corné van Moorsel).

Skylands. Tämä peli, tai oikeammin sen edeltävä muutaman vuoden takainen versio, The King of Frontiers, oli hakusessa vuosi sitten Spielistä. No, hirveä tuuri olisikin pitänyt olla jos olisi löytynyt, mutta onneksi peli päätyi isomman julkaisijan haaviin ja samalla saatiin uusi nimikin, Skylands. Varsin simppeliä laattojenasettelua, jossa vuorolla teet yhden neljästä eri vaihtoehdosta, jonka jälkeen muutkin saavat toimia jos haluavat. Seuraavalla kierroksella pitää siirtyä tekemään joku muu pelin toiminnoista, joten sikäli omaan peliin pitää löytää hyvä rytmitys. Peli on tasapainoilua laattojen kautta saarien rakentelun, tuotannon ja pisteytysten kanssa. Graafisesti ei mikään kaunistus, mutta olen melkoisen varma, että tämä osuu ja uppoaa. Pelin Kickstarter-kampanjaan osallistuminen oli n-ä-i-n lähellä (yleensä en niitä harrasta), mutta kun peli luvattiin samaan hintaan samoilla lisäosilla Spielistä, niin sieltä sitten hankintaan.

Skylands (kuva: Travis Reynolds).

The Bark Side. Korealaisten käsialaa oleva muunnos ‘Viimeisestä tikistä’. Tikkipelejä on jo vähän liiaksikin asti ja harva niistä aidosti jaksaa kiinnostaa, mutta The Bark Side on Stichelnpakalla varmistettu toimivaksi. Pelissä pelataan yhden kortin tikkejä, kunnes joku ei pysty pelaamaan yhtä isoa tai isompaa numeroa kuin edeltävä pelaaja – tällöin joutuu heittämään pienimmän kortin pois. Samalla avautuu mahdollisuus pelata useamman kortin tikkejä, joka tuo peliin uutta pöhinää. Viimeiseen tikkiin isoimman kortin pelannut saa sakkoa. Juu, ei kuulosta oikein miltään, mutta on toimiva, joten The Bark Side menee ostoon.

The Bark Side (kuva: Arisa Uotani).

The River. Pitkästä aikaa Days of Wonderin peli, joka kiinnostaa. Sääntöjen perusteella odotettavissa on suoraviivainen ja nopea työläistenasettelu, jonka läpiajaa puoleen tuntiin. Sisältö on pitkälti sitä tuttua huttua: kerätään resursseja ja rakennetaan rakennuksia oman joen varteen ja lopuksi katsotaan, kuka tonttinsa hoiti parhaiten? Pientä jujuakin on tarjolla, eli mitä pidemmälle jokea rakennuksia rakentaa, niin käytettävissä olevien työläisten määrä vähenee. Mielellään testiin.

The River (kuva: Days of Wonder).

Valparaiso. Malzin isä-poika kaksikon uusin pitää sisällään toimintojen etukäteisohjelmointia Edon tapaan, mutta Valparaisossa ohjelmoitujen toimintojen järjestystä voi muuttaa lisähintaan. Ja niihin muutoksiin varmasti joutuu, sillä kauppapaikkojen perustamiset ja markkinatoiminnot vaikuttavat toisten pelaajien toimintoihin. Jos porukassanne on liian pitkään pähkäileviä, niin pelissä on mukana myös tiimalasi-variantti, jolla peliin saa tarvittaessa lisää tempoa. Tiimalasille ei omassa porukassamme ole tarvetta, mutta Valparaison cocktail on sellainen, että tämä kyllä kiinnostaa siitäkin huolimatta, että Edo nyt ei mikään täysosuma ollutkaan (ja Rococo on kokeilematta).

Valparaiso (kuva: Stefan Malz).

Wangdo. Kilpajuoksu siitä, kuka saa ensimmäisenä täytettyä oman laudan pelilaudalle alussa arvotuista tietämysmerkeistä. Pelivuorot on ytimekkäitä: ota “kaniin joutuneita” pikkupandoja laudalta 2, jolloin värin pääsee valitsemaan TAI vedä kolme pussista. Toinen vaihtoehto on lykätä panda laudalle aiempien jatkoksi, mutta uusi panda ei saa olla samanväristen vieressä. Näin pandoja ketjuttamalla koetetaan päästä ruutuun, jossa on itseltä puuttuva tietämysmerkki. Merkin ottaminen maksaa lisäpandoja, jotka pelaaja maksaa yleiseen “kaniin”. Kaikki edellä oleva on kaikille näkyvää, joten tässä osa pelaajista analysoi kavereiden lautoja enemmän kuin tarpeeksi. Vaan (onneksi) pelissä on piilotietona sinettikortteja, joita saa pelin edetessä ja joilla saadaan Wangdoon vähän yllätyksellisyyttä. Wango on näppäränoloinen ja näyttävän näköinen peli, jonka pelailee sopivalla porukalla puoleen tuntiin helpostikin.

Wangdo (kuva: Kevin Kim).

Täkyjä vähän erikoisemmista peleistä

Spiel-messut on oiva paikka testata myös vähän erikoisempia pelejä, joiden toimivuudesta ei ole niin takeita ja joita ei sen vuoksi haluaisi suoralta kädeltä ostaa. Viime vuonna tällainen oli mm. Fantastic Gymnastics, joka nyt oli lopulta tosi pöljä eikä oikein pelikään. Toisaalta Coco Loco vuonna 2013 osoittautui sellaiseksi hitiksi, että peli myytiin messuilla loppuun ja oma kappale jäi siten saamatta. Onneksi se sittemmin – hivenen yllättäenkin – suomennettiin ja saatoin täydentää omaan pelikokoelmaankin.

Tämän vuoden osalta testipelejä toivoisin ainakin seuraavista erikoisemmista tekeleistä:

Carreau. Puinen näppäryyspeli. Keinulaudalla nakataan vuoron perään puukuutioita peliareenalle koettaen saada ne mahdollisimman lähelle kohdepalloa. Siis vähän kuin Petankkia pelaisi,mutta kompaktimmin. Carreau näyttää videoiden perusteella “kivalta, mutta jossa peliä on vähän”. Kenttäkokeilun jälkeen tietää enemmän.

Carreau (kuva: Allen O’Connor).

Marble Bobsleigh. No tässäpä vasta idea! Korealaisten kelkkailuteemoitettu kuulapeli, jossa vuorotellen vapautetaan pelaajan “piiloputkesta” kuula ja jos sille löytyy laudalta sopiva vastinpari vapautetaan (nostetaan jarruna oleva lippu, ks. kuva) vastaavan värin oma kuula radalle. Puhaltamalla voi omalle kuulalle antaa lisävauhtia, mutta liian kova puhallus heilauttaa kuulan pois kelkkaurasta. Nopeimmin oikean kuulansa maaliin rullauttanut saa kuulia palkinnoksi, jotka syötetään “piiloputkeen”. Tässä on valtava “tätä täytyy päästä testaamaan” -koukku, mutta paljonko Marble Bobsleigh tarjoaa peliä onkin sitten toinen juttu. Nopea peli kun on, niin tämän pääsee varmastikin testaamaan.

Marble Bobsleigh (kuva: Hyukmoon Kwon).

Takla. Puinen näppäryyspeli, jossa pelaajien tavoiteena on rakentaa kalteva torni, joka lopulta osuu laudan keskellä olevan “juhannussalon” punaiseen palloon. Taklaa voi pelata joko nopeuspelinä, tai vuoropohjaisesti ja mikä hienointa, se tarjoaa myös tasoituselementin, jossa osa pelaajista voi aloittaa rakentamisen lähempänä tuota salkoa. Tässä haiskahtaisi olevan pelikin mukana ja kuvista päätellen komponenttien laatu on enemmän kuin kohdallaan. Laadukkuudesta antaa osvittaa kallis hinta (75 e) ja se, että Takla painaa viisi kiloa. Huomioiden suolainen hinta, niin tämän mielelllään testaisi ennen jatkopäätöksiä. Ja jos tuon sitten lopulta ostaakin, niin ehkäpä kuitenkin vasta jälkitoimituksena?

Takla (kuva: Steffen-Spiele).

Tässä oli meikäläistä kiinnostavien pelien listaa. Vaan nyt kysymys kuuluukin, että mitä tuolta listalta puuttui? Lisätärppejä otetaan mielellään vastaan!

The Lost Expedition – sarjakuvamainen viidakkoseikkailu

The Lost Expedition on Peer Sylvesterin korttivetoinen viidakkoseikkailu. Pelissä pieni, mutta ei niin pippurinen, retkikunta lähetetään etsimään viidakon kätköistä kadonnutta El Doradoa. Kyseessä on yhteistyöpeli, jossa pelaajat joko voittavat tai häviävät yhdessä.

En lähtökohtaisesti lämpene yhteistyöpeleille (poikkeuksena Hanabi, joka maistuu kiitos deduktioelementtinsä), joten suhtauduin The Lost Expeditioniin varauksella. Vaan kuinkas kävikään?

Pelin laatikko on kompakti, jopa liiaksikin asti. Kortit eivät tahdo mahtua niille varattuihin lokeroihin.

Kolme tunaria iltapäiväretkellä

Riippumatta pelaajamäärästä viidakkoseikkailuun osallistuu aina kolme hahmoa. Kullakin näistä on oma erikoistaitonsa, joihin voi tarpeen tullen turvautua. Yksi taitaa suunnistamisen, toinen leirin pystytyksen ja kolmas ymmärtää jotakin viidakon vaaroista. Näiden erikoistaitojen käyttäminen kuluttaa kuitenkin hahmon energiavarantoja, jollei erillisiä vastaavia tarveaineita ole tarjolla. Kun kullakin hahmolla on lähtötilanteessa energiaa kolmesta neljään vaikeustasosta riippuen, niin mieluummin tukeutuu itse tarvikkeisiin.

Retkikunnan muu varustus on miltei yhtä huikeaa luokkaa kuin edellä esitetyt erikoiskyvyt: taskun pohjalta kaivamalla kaivettuna löytyy kolme (!) patruunaa ja joku sentään hoksasi napata kainaloonsa ämpärillisen KFC:n take-away kananuijia, joilla porukka taiteilee juuri ja juuri kaksi päivää. Huomioiden, että kyseessä on selviytymiskamppailu viidakossa eikä itä-helsinkiläisen päiväkodin iltapäiväretki Jakomäen lähipuistoon, on varustelutaso surkuhupaisa. Jos  Percy Fawcett aikanaan lähti tällaisilla valmisteluilla etsimään kadonnutta “Z”:aa, niin en ihmettele kun ei miehestä sen koommin mitään kuulunut.

Irma, Jorma ja kaverinsa Reiska lähtevät katta kättä heilutellen viidakkoon.

The Lost Expeditionin viidakko koostuu 7-9 kortista, jonka läpi rämmitään kortti kerrallaan. Tässä kohtaa mukaan astuvat pelin tapahtumakortit, joissa kuvataan paitsi retkikunnan kohtaamat haasteet ja vaihtoehdot myös mahdollisuus itse etenemiseen.

Tapahtumakortteja kukin pelaaja saa neljä jokaisen jaon aluksi, joista kaksi pelataan pelin aamupäivä- ja jäljelle jääneet kaksi iltapäivä- vaiheessa.

Että tällainen käsi tällä kertaa. Kortin keltaiset tapahtumat ovat pakollisia, punaisista valitaan yksi. Kortissa nro 31 näkyy muuten Erä-Jorman selviytymisniksi nro 1: koukkumadosta (larva migrans) selviää polttamalla se ruudilla. Vaihtoehtoisesti tuhrataan aikaa teltassa tai kärsitään siitä “ottamalla osumaa”. Valkoiset symbolit tarkoittavat tavaran kuluttamista, mustat taas kasvattavat tarvikkeiden määrää.

Aamupäivällä kortit järjestetään numerojärjestykseen, jonka jälkeen kortti kortilta käydään tapahtumat läpi. Aamupäivän päätteeksi retkikunta kuluttaa yhden ruoan. Iltapäivällä sävel on tismalleen sama, mutta pelattujen korttien järjestystä ei muuteta. Myös iltapäivän päätteeksi kuluu ruokaa. On se nälkäistä sakkia!

Juuri tämän paremmin ei voi retkikunnan matka alkaa: hylätystä leiristä löytyy lisätarvikkeita! Seuraavassa kortissa yhytetään alkuasukkaita. Siihen kohtaamiseen kuluu luoti (mutta saadaan teltta – ilmeisesti Xinguanot asuvat teltoissa?) TAI höntsätään kahden energian voimin viidakossa (sentään) oikeaan suuntaan. TAI jos edellliset vaihtoehdot eivät miellytä voidaan porukan heikoin lenkki uhrata alkuasukkaiden grillivartaaksi. No se on tässä kohtaa sentään liioittelua.

Tapahtumakortit ovat lähes järjestään ikäviä. Koko ~60 kortin pakassa on pari hyvää korttia, loput ovat huonoja, vielä huonompia tai aivan karmeita. Onneksi osa korteista tarjoaa mahdollisuuden vaihtaa yksittäisen korttien paikkaa mistä on se hyöty, että moni kortti tarjoaa myös lisätarvikkeita, joita taas tarvitaan toisista korteista selviämiseen. Niinikään joukossa on ‘skippaa seuraava kortti tai parikin’ -tyyppisiä, joiden perään koetetaan tietenkin saada ne kaikkein karmeimmat tapahtumat.

The Lost Expeditionissa korttien peluuseen liittyy se ikävä puoli, että pelaajat eivät saa paljastaa toisilleen, mitä omista käsikorteista löytyy. Kaikki suunnittelu ja spekulointi tapahtuu vain pöydälle jo pelattujen korttien kautta. Niinpä se, että tarvittaisiin esimerkiksi kipeästi kompassia ei paljastu muille vasta kun pelaaja pelaa kyseisen kortin pöytään.

Kun iltapäiväkin on pelattu ja pelaajien käsi tyhjä, jaetaan uudet neljä korttia ja aloitetaan homma alusta. Seuraavan kierroksen aloittaa uusi retkikunnan johtaja, tätä varten pöydässä kiertää ‘leader’ merkki.

Peli päättyy, kun retkikunta pääsee viidakon viimeiselle kortille tai kun viimeinenkin retkikunnan jäsen kuolee. Ja löytyy sieltä sääntökirjasta kolmaskin tapa pelin loppumiseen, mutta tätä en ole koskaan nähnyt (ei ole ollut edes lähellä): jos pakka loppuu toisen kerran tietää se retkikunnan kuolemaa.

Mutta missä on kapteeni Haddock?

The Lost Expeditionissa kiinnittyy huomio ensimmäisenä pelin sarjakuvamaiseen ulkoasuun. Kaikki tapahtumat, olivat ne kuinka inhottavia tahansa, on kuvattu hauskalla tavalla. Graafinen ulkoasu tuo vahvasti mieleen nuoruudesta tutut Tintti-sarjakuvat – jopa siinä määrin, että ensimmäistä kertaa pelin nähdessäni piti kortit kelata läpi etsien tuttuja hahmoja. No ei niitä lopulta löytynyt, mutta pelin kuvittaneelle Garen Ewingille joka tapauksessa täydet pisteet hienosta työstä.

Tällä kertaa aidot vaihtoehdot ovat vähissä: Parilla ruoalla retkikunta etenisi, mutta siihen ei ole varaa. Vai käytetäänkö Erä-Jorman selviytymisniksi nro 2) “Jos askel ei pitene, elämä lyhenee…”. Vaan varoituslaukauksella tästä selvitään mistä on sekin lisähyöty, että pari seuraavaa ikävää korttia tulee skipattua.

Toiseksi peli ansaitsee kiitoksen siitä, miten yksinkertainen se on mekaniikoiltaan, mutta silti syvyyttä on mukavasti. Pienellä korttien peluuseen liittyvillä aamu- ja iltapäivä säädöillä pelaajat pystyvät taktikoimaan huonojen korttiensa riittävästi. Mitkä kaksi korttia jättää iltapäivään? Missä kohtaa vuorojärjestystä olen eli mihin kohtaan korttini iltapäivällä osuu kun niitä ei muuten järjestellä? Näillä kysymyksillä on todella merkitystä The Lost Expeditionissa.

Haastavuutta pelissä pystyy säätämään kolmeportaisesti. Helpoimmalla tasolla – mikä ei sekään ole helppo – edettävää viidakkoa on seitsemän kortin verran. Keskimmäisellä ja vaikeimmalla vaikeusasteella viidakko kasvaa vielä kahdella kortilla, mutta vaikeimmalla tasolla hahmoilla on yksi energia vähemmän käytössään.

Retkikunta on harventunut kahteen. Tehokaksikkomme ei kuitenkaan tästä korttirivistöstä enää selviä vaan viidakko vie voiton – jälleen kerran.

 

Pelaajamäärää voi vaihdella 1-5 välillä. Soolopeliä varten löytyy tapa suorituksen pisteytykselle eli pelistä toiseen voi yrittää parantaa omaa ennätystään. Kahdella pelaajalla peli on muuten sama kuin isommilla pelaajamäärillä, mutta aloituskäden koko kasvaa neljästä kortista kuuteen eli aamu- ja iltapäivisin pelataan kolme korttia kahden sijaan.

Kaksinpeli vaikuttaisi hitusen helpommalta kuin 3-5:llä, koska korttien sisällöstä tietää enemmän ja valinnanvarakin kasvaa. Mutta toki lopulta se merkittävin pelin vaikeuteen liittyvä tekijä on korttituuri: missä järjestyksessä pakka suoltaa korttinsa.

Isommilla pelaajamäärillä peli soljuu muuten mukavasti, mutta korttien läpikäyntiin ja puljaamiseen menee enemmän aikaa, koska niitä on enemmän. Niinpä The Lost Expedition toimii parhaimmillaan kolmella, kun tapahtumaketju-puzzle on kompaktimpi.

Niin: ja mitä pelimuotoihin tulee, on sääntökirjassa tarjolla myös kilpapeli kaksinpelattavaksi. Siinä kaksi retkikuntaa tarpoo hivenen eri viidakkoreitit läpi ja reittivalinnat jäävät pelaajien määriteltäväksi. En ole tätä pelimuotoa kokeillut (ja tuskin kokeilenkaan), joten en osaa siitä sanoa sen enempää.

The Lost Expedition. Napakka viidakkoseikkailu.

Kaikkinensa The Lost Expedition yllättää positiivisesti. Se on helposti lähestyttävä, ulkonäöllisesti kaunis ja selkeä yhteistyöpeli, jossa on kekseliäs korttienpeluu-systeemi. Niinikään puolituntinen mitä yksi peli vie, on tälle juuri optimi. Ja kiitos kolmen eri vaikeustason pelattavaa riittää useampaa viidakkoseikkailua varten.

Ja jos siltä tuntuu, että jäi vielä “jotakin” kaipaamaan, niin minulla on hyviä uutisia: syksyllä 2018 peliin julkaistaan “ytimekkäästi” nimetty lisäosa: ‘The Lost Expedition: The Fountain on Youth & Other Adventures‘. Siispä ei kun viidakkoveitsi heilumaan ja sunnuntaikävelylle pelin erä-Jormien kanssa Brasilian kaseikkoon!

Infolaatikko: The Lost Expedition
Pelaajia: 1-5 Kesto: 30 minuuttia Julkaisuvuosi: 2017
Saatavuus: pelialan liikkeet (englanniksi)
Lisätietoa: Boardgamegeek

Startups – nurkanvaltausta ja riskinottoa rennolla otteella

Oink Gamesin Startups on otsikon mukaisesti peli, jossa tavoitellaan osake-enemmistöä lupaavista startup-yrityksistä. Mutta koska nyt puhutaan kevyestä välipalasta, jossa yhden kierroksen kesto on puristettu noin 20 minuuttiin, niin aihetta lähestytään hyvin ympäripyöreästi.

Startups on japanilaiseen tapaan puristettu todella kompaktiin laatikkoon, jossa kaikki sälä on iloisesti sikinsokin sekaisin. Älkää siis kuvitelkokaan muovittavanne pelin kortteja tai jos sen teette, saatte pakata pelin ihan eri laatikkoon. Toisaalta eipä niitä korttimuoveja tähän peliin tarvitsekaan, sen verran hyvälaatuisia pelin kortit ovat. Mutta mitenkäs itse peli?

Liiankin kompaktin laatikon ongelma on se, että kaikki ei tahdo mahtua sisään järkevästi. Korttimuovit voit suosiolla unohtaa, niiden tuoma lisäkoko on jo liikaa.

Napakat pelivuorot

Pelin pakka koostuu kuuden eri yrityksen osakkeista: viisi (5) korteista on design-olutta tuottavan Giraffe Beer -firman, kuusi (6) pelifirmaa ‘BowWow Games’ ja niin edelleen pykälän verran kasvavasti päättyen kymmenen (10) osakekortin ‘EMT Elefant Mars Travels’ -firmaan. Kortit sekoitetaan, pakasta poistetaan viisi korttia, jonka jälkeen jokainen pelaaja saa kolmen kortin aloituskäden. Kun vielä jokaiselle jaetaan 10 rahaa, ollaan valmiita peliin.

Aloituskäsi ja -rahat. Korttien numerot muistuttamassa kuinka monta korttia firmaan kuuluu.

Omalla vuorolla otetaan ensin kortti ja sen jälkeen pelataan kortti, jonka jälkeen onkin jo seuraavan vuoro. Kortin nosto tapahtuu joko pöydästä tai pakasta. Jos haluaa pakalle, mutta pöydällä on kortteja odottamassa joutuu näille laittamaan rahan pantiksi. Vastaavasti pöydästä otettaessa rahat saa kortin mukana, jos siinä sellaisia on odottamassa.

Jos pakalle haluaa, pöydässä lojuville joutuu laittamaan rahaa pantiksi.

Kortin pelaamisen osalta on niinikään kaksi vaihtoehtoa. Kortin voi pelata joko omaan pöytään kasvattamaan pelaajan osakepottia tai sen voi laittaa nostopakan viereen yleisesti tarjolle. Jos osakkeen pöytää itselleen, tarkistetaan heti pelaamisen jälkeen onko pelaajalla tästä firmasta enemmän osakkeita kuin muilla. Jos näin on, napataan tämän firman ‘anti-monopoli’ -markkeri itselle. Markkerilla on kaksi merkitystä: niin kauan kun pelaaja tuon markkerin omistaa, hän ei saa ottaa pöydästä kyseisen firman osakkeita, mutta toisaalta pelaajan ei myöskään tarvitse laittaa rahaa pantiksi näille korteille nostaessaan kortin nostopakasta.

Giraffe Beer -yrityksen omistusenemmistöstä etualan pelaajalla on vastaavan firman anti-monopoli -markkeri.

Koska pelissä kuitenkin yritetään haalia hyvää osakesalkkua, niin oman osakepotin jatkuva kasvattaminen kuulostaa kortin pöytäämisvaiheessa aina ilmeiseltä valinnalta… mutta vähänpä tiesit!

Peli, joka lopulta sakottaa vähemmistöosakkaita

Startups päättyy, kun nostopakka loppuu. Tässä kohtaa omat käsikortit lisätään oman osakepotin jatkoksi, jonka jälkeen katsotaan kuka on osakeomistuksissa paalupaikalla firmoissa.

Jos yhdellä pelaajalla on yhdestä firmasta osakkeita enemmän kuin kenelläkään toisella, joutuvat vähemmistöosakkaat maksamaan tälle pelaajalle rahan jokaisesta omistamastaan osakkeesta. Sakko on siten sitä suurempi, mitä verisemmin osakkeista on taisteltu. Maksun yhteydessä raha käännetään ympäri, jolloin vastaanottaja saa itse asiassa yhden kolikon sijaan kolmen kolikon arvoisia lätkiä.

Maksun aika: esimerkiksi vihreästä ‘Hippo Powertech’ -yhtiöstä yläreunan pelaaja maksaa neljä rahaa alalaidan pelaajalle, jolla on yhtiöstä osake-enemmistö. Kun kolikot maksun yhteydessä käännetään vielä ympäri, on saatu potti lopulta kolminkertainen.

Jos kenelläkään ei ole osake-enemmistöä ei edellä kuvattua maksukierrosta käydä lainkaan.

Isoimmalla rahapotilla voittaa. TAI jos haluaa pidemmän pelin, voi Startupsia pelata useamman kierroksen. Tällöin käyttöön otetaan boksista löytyvät erilliset pistemarkkerit, joita jaetaan sijoitusjärjestyksen mukaisesti. Tällöin jokainen jako on oma minipelinsä ja isoimman kokonaispistepotin neljässä kierroksessa haalinut voittaa.

Riskinottoa ja bluffielementtejä

Pelissä on pari mielenkiintoista elementtiä. Ensimmäisenä törmää siihen, että pelin alku on melkoista sumua: kolmen kortin käsi on niin pieni, että ensimmäiset päätökset siitä mihin firmaan tai firmoihin lähtee panostamaan ovat väistämättä riskisiirtoja. Jos pakasta ei näitä kortteja nouse, niin sen asian kanssa pitää elää.

Ja pitkäksi aikaa ei voi jäädä vain katselemaan, sillä kierros Startupsia ei pitkin kestä. 45 kortin pakasta kun on muutama kortti laitettu sivuun ja pelaajille käsikortit jaettu, niin esimerkiksi neljällä pelaajalla jäljellä oleva nostopakka on vain 30 korttia.

Toiseksi, jos ja – toivottavasti – kun alkaa näyttää siltä, että jonkin firman osalta on mahdollisuus päästä enemmistöön, niin sitäkään ei kannata tehdä liian ilmeisesti. Tavoitteena on saada muita pelaajia yrittämään mukaan kirikamppailuun, joka toivottavasti lopulta päätyy omaan voittoon. Tällöin muut firmaan sijoittaneet maksavat jokaisesta osakkeestaan kalliisti.

Pelilaatikosta löytyy erilliset pistemarkkerit (+2, +1 ja -1), jos haluaa vetää useamman kierroksen putkeen. Pisteenlasku variantti mahdollistaa isomman riskinoton.

Kolmanneksi Startupsin anti-monopoli -markkerien tuoma tasoittava mekaniikka on mielenkiintoinen: se estää osake-enemmistön pöydänneen pelaajan saamasta lisää firman kortteja muilta, mutta yllyttää muita osallistumasta ko. firman omistamiseen. Kun tähän päälle lisätään vielä Paradesta tuttu pelin loppumisen “osakepotin kasvattaminen käsikorteilla” tuoma lisämauste, niin cocktail on valmis.

Kaikkinensa Startups on kekseliäs pieni korttipeli. Siinä on jotakin samaa kuin paljon kehutussa Arboretumissa: pieni ahdinko siitä mitä pelata, koska ja minne. Mutta Startups on verrokkipeliään sopivasti suoraviivaisempi ja napakampi pelattava ja eritoten pisteytykseltään onnistuneempi. Siksipä se on edelleen hyllyssä siinä missä Arboretum on lähtenyt jo kiertoon.

Peli skaalautuu paperilla isommallekin pelaajamäärälle (3-7), mutta todellisuudessa se toimii vain 4-5 pelaajalla. Kolmella enemmistöpuljailu jää vähän valjuksi, kun kilpailua on vähemmän. Seitsemällä Startups taasen on jo aikamoinen vitsi, sillä nostopakka on niin pieni, että pakasta riittää kullekin pelaajalle vain kolme-neljä korttia, jolloin pisteytys muuttuu melkoisiksi arpajaisiksi.

Itselleni Startups kolahti kelpo fillereiden joukkoon. Jos nyt jotain haluaisin siinä muuttaa, niin Amigo voisi tehdä siitä oman painoksensa ja pultata sen omaan “jo-eurostandardiksi” muodostuneeseen Amigo-korttipelikoteloon. Mutta menee se toki näinkin.

Startups – kompaktin keveä osakefilleri.
Infolaatikko: Startups
Pelaajia: 3-7 Kesto: 20 minuuttia Julkaisuvuosi: 2017
Saatavuus: pelialan liikkeet (englanniksi)
Lisätietoa: Boardgamegeek

Top 10 – timanttiset Amigo-korttipelit

Pieneen laatikkoon pakattu korttipeli on siitä kätevä, että se mahtuu mukaan aina. Eikä kompakti koko välttämättä tarkoita sitä, että pitäisi tyytyä yksinkertaisiin ja aina samantyyppisiin peleihin. Oman lautapeliharrastukseni alusta alkaen myös kompaktit korttipelit ovat olleet kiinnostuksen kohteena ja niinpä hyvin nopeasti törmäsin Amigon korttipeleihin. Tokihan Amigo julkaisee paljon muutakin kuin korttipelejä, mutta eritoten niistä se on hyvin tunnettu sillä niitä on julkaistu paljon ja joka vuosi tulee lisää.

Omista pelihyllyistä kuvaan asti päätyi varsin mukava edustus Amigon korttipelejä.

Blogitekstin otsikon mukaisesti tarkoituksena on jakaa oma näkemys parhaista Amigon kompakteista korttipeleistä. Ja nimenomaan puhutaan nyt näistä ns. “kaksi pakkaa” sisäänmahduttavista peleistä eli rajataan yhtään isommat boksit ulos. Otsikossa lukee Top-10, mutta listan perällä on myös muutamalla sanalla “bubling under” -osastoa eli pelejä jotka olivat lähimpänä murtautua parhaimmistoon. Ja referenssiksi myös lista muista Amigon korttipeleistä, jotka ovat vuosien saatossa tulleet tutuksi.

Vaan pidemmittä puheitta listan kärjestä alkaen…

1. Einfach tierisch! (2003)

‘Einfach tierisch!’ on hullunkuristen eläinten huutokauppaa, jossa tarjoukset tehdään käsikorttien avulla ja rahanvaihtoa ei tunneta. Kun jokaisella pelaajalla on pelin alkaessa samanlainen rahajakauma käytössään ja luonnostaan ne pikkurahat tuppaavat hupenemaan nopeasti, niin loppua kohden järkevien tarjousten tekeminen käy haastavaksi.

Kun soppaan on sekoitettu vielä käänteistä huutokauppaa sanktiokorteista, ennalta-arvaamaton lopetus ja kirsikkana kakun päällä Knizia-erikoisuus “eniten rahaa käyttänyt pelaaja häviää suoraan”, niin käsissä on superluokan filleri.

Koko paketin tahkoaa maaliin 15-20 minuuttiin, joten käsissä on mitä hykerryttävin peli. Minulle peli on nimenomaan ‘Einfach tierisch!’:inä tuttu, mutta useimmille High Society -nimenä sanoo varmaankin enemmän – sillä nimellä peli on alkujaan julkaistukin. Sama peli kaikki tyynni, teema vain vaihtelee.

‘Einfach tierisch!’ kuuluu kautta aikain parhaiden pelien joukkoon ja se on siten korkealla myös Top-100 listallani.

2. Pingu-Party (2008)

Reiner Knizian äärimmäisen simppeli korttipeli, joka pohjautuu vuotta aiemmin julkaistuun, ei-niin-kaksiseen, näppäryyspeliin Penguin. Pingu-Partyssä(kin) pelaajat rakentavat yhteistä pyramidia, mutta nyt siis korteilla. Kortti kerrallaan alhaalta ylöspäin pyramidi valmistuu tai sitten ei – eli peliä jatketaan kunnes kukaan ei pysty enää pelaamaan korttiakaan. Kortteja pelataan vierekkäin tai kahden kortin päälle, jolloin ylemmän kortin pitää vastata jompaa kumpaa allaolevista. Kierroksen päätteeksi jokaisesta pelaamattomasta kortista saa sakkoa.

Tästä ei peli ylipäätään paljoa yksinkertaisemmaksi voi muuttua. Omat käsikortit näet kierroksen alussa, joista nopeasti muodostaa jonkunnäköisen suunnitelman siitä, millä kortilla on ehkä kiireempi kuin toisella, mutta muiden pelaajien tekemiset vaikuttavat isosti peliin.

Tuuria on reilusti, mutta ei peli kaaokseksi asti mene. Pingu-Party on sillä tavalla “sopivasti häijy olematta kuitenkaan liian ilkeä” eli pelaajat tekevät torppausliikkeitä tietämättä keneen ne kohdistuvat.

Pingu-Partyä voi pelata kenen kanssa tahansa, minkä vuoksi se on yksi eniten pelaamistani fillereistä ja niinikään myös Top-100 -listalla.

3. Poison (2008)

Listan kolmonen on sekin Kniziaa. Poison on kolmen eri keitoksen tekoa yhteisesti, mutta kuka on se rähmäkäpälä jonka lisäämän kortin myötä litku läikkyy yli ja siten ansaitsee sanktiot?

Poisonissa on äärisimppelit säännöt: kolmea maata pelataan kolmeen eri maapinoon ja jokereita mihin tahansa edellisistä – yhteenlaskutaitoa vaaditaan 13 asti. Silti tässä on peliä reilusti ja nokkela pisteenlasku, minkä vuoksi se heilahti heti uutukaisuuttaan korttipelien eliittiin ja on siellä pysynyt jo 10 vuotta.

Pelasin peliä alkujaan 2005 Playroomin isolla versiolla ja manasin, että tämä menisi välittömästi ostoon, jos se vain julkaistaisiin kompaktissa paketissa. Pari vuotta eteenpäin ja Amigo teki mitä pitikin. Poison on muuten yksi omista varmoista “pikkutuliaisista” kun haluaa laittaa hyvän kiertämään.

Ja sanomattakin pitäisi olla selvää, että myös Poison ansaitsee paikan Top-100 listaltani.

4. Bohnanza (1997)

Bohnanza on pavunviljelyä hilpeällä graafikalla ja nokkelalla ‘älä muuta käsikorttien järjestystä’ mekaniikalla. En ole luonteeltani kauppamies – kaukana siitä – mutta Bohnanza saa minussakin heräämään pienen torikauppiaan. “Minulta saa yrjöpavun ja nyrkkeilijän, jos annat tuon soijan” -ja muut vastaavat lausekummajaiset ovat arkea Bohnanzaa pelattaessa.

Tuntuu (vähän turhaan, myönnän) hieman fuskulta ujuttaa Bohnanza tälle listalle, mutta niin vain se on alkujaan pienessä laatikossa julkaistu. Itselleni, kuten varmaan suurimmalle osalle suomalaisista, tutumpi pelin versio on se hivenen isompi boksi, jossa on mukana ensimmäisen lisäosan kahvi- ja kaakaopavut valmiiksi mukana.

Ja papupeli on niin hyvä, että vielä tämäkin mahtuu Top-100 -listalle.

5. Stich-Meister (2010)

Friedemann Friese palasi vuonna 2010 tikkipelien äärelle äärimmäisen mielenkiintoisella idealla: yhdistetään samaan pakettiin kaikki maailman tikkipelit! Lopputulos on peli, jota on hauska pelata, mutta se vaatii myös tarkkuutta pelaajilta. Lisäksi osa kierroksista voi olla pisteenlaskun kannalta huomattavasti toisia merkittävämpiä.

Pelin perustana on 60 kortin pakka neljässä maassa ja perinteiset tikkipelin säännöt: ajettua maata on tunnustettava jos pystyy ja voitettujen tikkien perusarvo on 1.

Lisäksi on 60 kortin sääntöpakka, joista on jaettu kaikille pelaajille muutama kortti. Näistä sääntökorteista jokainen pelaa yhden joita sitten noudatetaan kyseisen jaon ajan. Sääntökortit määrittävät paitsi valtit (jos on), myös sen saako osasta korteista lisäpisteitä tai miinusta, onko muita poikkeuksia tai virityksiä jne.

Tikkipelejä yhtään enemmän pelaavalle tutustuminen Stich-Meisteriin on enemmän kuin suotavaa ja tutustumisen jälkeen voi käydä kuin minulle: iso osa muista tikkipeleistä menettää merkityksensä, koska tässähän on käytännössä kaikki tarpeellinen. Tutustumisintoa Stich-Meisteriin saattaa toki hidastaa se, että peliä ei ole käännetty englanniksi, mutta tarvittavat apulaput englanniksi löytyy BGG:stä ja pienellä vaivalla sääntökortit suomentaa vaikka itse (kuten itse tein).

Tottahan meno on Stich-Meisterin tapauksessa välillä vähän villiä, mutta pääasiassa tämän pelin parissa vietetty aika on puhdasta laatuaikaa.

6. Texas Showdown (2018)

Texas Showdown on säännöiltään simppeli laisto-tikkipeli, mutta tähänkin on pientä koukkua tarjolla mikä nostaa sen massasta esiin. Ajettua maata pitää tunnustaa, mutta jos siihen ei pysty ja tikkiin päätyy useampaa maata, niin seuraavat pelaajat saavat pelata mitä tahansa pöydästä jo löytyvää maata.

Kierroksen päätteeksi tikki päätyy pelaajalle, jolla on isoin kortti pelattuna siitä maasta mitä pöydässä on eniten! Joko menit sekaisin? Lue tarkemmin blogiteksti arvioineen täältä: Texas Showdown – kierompaa laistotikkiä.

Tämä länkkäriteemainen tikkipeli on uusin top-10 -listamurtautuja, sillä se on paitsi äärimmäisen mielenkiintoinen ja selkeä hanskattava, myös loistava peli eritoten isommilla (5-6) pelaajamäärillä. Neljälläkin se vielä toimii, mutta tällöin on parempaakin tarjolla (esim. edellä mainittu Stich-Meister).

7. Land Unter (2002)

Tämä on se “lampaiden hukutuspeli”. Teema on on erikoinen, mutta poikkeaa se pelikin totutusta. Joka kierros tarjolla on kaksi vedenkorkeus -korttia. Tämän jälkeen pelaajat valitsevat kädestään kortit, jotka paljastetaan yhtä aikaa. Isoimman kortin pelannut ottaa tarjolla olevista vedenkorkeus -korteista pienemmän, toiseksi jääneelle tulee se toinen.

Nyt katsotaan kenellä pelaajista on vesi korkeimmalla ja tämä pelaaja menettää yhden pelastusrenkaan. Näin jatketaan, kunnes kaikki kortit on pelattu, jolloin säästyneistä pelastusrenkaista saa pisteitä.

Land Unterissa pelaajille pelin alussa jaetut kortit ovat useasti hyvinkin epätasapainossa, mutta sitä kompensoidaan pelastusrenkaiden määrällä. Juju tulee siitä, että jokainen pelaaja joutuu pelaamaan kertaalleen kullakin pakalla ja sillä huonolla setillä hyvin pärjätessä palkintokin on isompi pistepotti.

Land Unter on varsin kiero viritys ja hyvin tuuripitoinen. Viihdyttävänä ja valtavirrasta poikkeavana se on ansainnut kuitenkin paikkansa tällä listalla.

8. The City (2011)

The City on turboahdettu kilpajuoksu 50 voittopisteeseen. Viiden kortin aloituskädestä lähdetään “rakentamaan” omaa kaupunkia pöydälle kortti kerrallaan. Pöydätty kortti maksetaan muilla käsikorteilla, jonka jälkeen pöydätyistä korteista pelaaja voi laskea kuinka paljon niillä saa paitsi lisäkortteja myös pisteitä. Sopivien korttien yhdistelmät ovat pelin A ja O, mutta yhdistelmän rakentamiseen ei ole liiaksi aikaa: yksi peli on ohi jo 7-9 kierroksen jälkeen.

En yleensä perusta perusta moninpelipasiansseista mikä The City on, mutta peli saa sen anteeksi sillä 10-15 minuutin keston vastineeksi saa riittävästi viihdykettä ja aivopähkinää. Eikä peliä parane liian vakavasti ottaa, sillä korttituurilla on lopulta varsin iso merkitys. Vaan koska peli on niinkin nopea, niin useimmiten kun se kaivetaan esiin, niin tulee kerralla pelattua ainakin se pari peliä.

Outoa kyllä The City:n englanninkielinen versio on antanut odotuttaa itseään, mutta ilmeisesti se nyt viimein tulee Eagle Gamesin toimesta. Tähän päivään asti on pitänyt valita joko saksankielisestä tai kotikutois-käännösversioista TAI sitten tarttua vuonna 2017 julkaistuun avaruusteemoitettuun Jump Driveen, joka pohjautuu The City:yn.

9. Sticheln (1993)

Yksi varhaisimmista Amigo-tuttavuuksistani on tikkipeli Sticheln. Ennen ensimmäistä tikkiä jokainen pelaaja valitsee käsikorteistaan yhden – ns. “kipuvärin”, jonka väriset kortit tuovat pelaajalle miinuksia. Muuten edetään kuin missä tahansa tikkipelissä, paitsi että Stichelnissä ei ole pakko tunnustaa ajettua maata vaan aina voi pelata minkä tahansa kortin. Kaikki muut kuin ajettua maata olevat kortit ovat pelissä kuitenkin valtteja. Kierroksen päätteeksi kaikki pelaajan saamat kortit antavat yhden pisteen paitsi kipuvärin korteista saa niiden arvon verran miinuksia.

Sticheln on varsin häijy peli tikkipeliksi ja vaatii jaon taikka pari, jotta pääsee sisään minkälaisia mahdollisuuksia se tarjoaa. Edelleen se on hyvin mielenkiintoinen peli, joskin ei lajityyppinsä ihan kirkkainta kärkeä.

Ja vaikka Stichelnistä ei lopulta niin perustaisikaan, niin pakan omistaminen kannattaa sen monikäyttöisyyden vuoksi: näillä korteilla pystyy testaamaan kymmeniä (?) muita kaupallisia korttipelejä mahdollisen ostopäätöksen tueksi. Kätevää.

10. 23 (2011)

Top-10:n viimeisen paikan valloittaa ytimekkäästi ja tylsästi nimetty ’23’. Tässä pelaajien kesken jaetaan kortit, joissa toistuvat numerot 1-23 useampaan kertaan. Kukin pelaaja nakkaa korteistaan muutaman sivuun, jonka jälkeen 1.:n omistajasta alkaen pelataan pöytään joko samaa tai numeroa isompaa kuin mitä siellä on. Isommankin hyppäyksen saa tehdä, mutta siitä tulee sanktiota.

Passaaminen on sallittua ja samoin voi pakottaa seuraavan pelaajan pelaamaan, mutta näistä manöövereistä tulee sanktiota. Viimeisenä oljenkortena pelaajilla on vielä erillisiä markkereita, jotka mahdollistivat +5/-5 hypyt. Kierrokselta voi tiputtautua ulos koska tahansa, käsikorteista saa miinusta.

23 on monella tapaa oivallinen esimerkki Amigon korttipeleistä: taas on hyvin simppelit ja selkeät säännöt, joten pelaamaan pääsee nopeasti. Se sisältää pieniä päätöksiä läpi pelin ja pelin flow toimii. Tämä on pitkälti korvannut omalla kohdallani tarpeen pelata Geschenktiä, joka tuntuu jotenkin loppuunkalutulta.

23 on julkaistu ainoastaan saksaksi, mutta kun se on sääntöjä lukuunottamatta kielivapaa, niin sen seikan ei kannata antaa jarruttaa ostopäätöstä. Kelpo peli!


Seuraavat pelit olivat vahvasti ehdolla Top-10 -listalle:

  • Geschenkt / No Thanks! (2004)
  • Wizard (1984)
  • R-Öko (2009)
  • Byzanz (2008)
  • Circus Flohcati (2004)
  • 11 Nimmt! (2010)
  • Big Five (2012)

Lähimmistä Top-10 ehdokkaista löytyy paljon peliaikaa aikanaan saanut Geschenkt, joka on etenkin alkuun tosi mainio settienrakennus -peli, mutta kärsii vähän “autopilotti” moodista etenkin samoilla porukoilla pelattaessa. Tänä päivänä se tahtoo mennä liiaksi tutuilla urilla pelasi sitten sääntövariantilla tai ei. Geschenktin sijaan tulee tartuttua mieluummin vaikkapa 23:een, jossa on vähän samaa kuin jo loppuunkalutussa Geschenktissä.

Wizard pohjautuu pitkälti standardi-korttipakan tikkipeliin ‘Lupaus’. Korttien jakamisen jälkeen pitää päättää, montako tikkiä lupaa ottaa ja jos tässä osuu oikeaan, niin siitä palkitaan lisäpisteillä tikkipisteiden lisäksi. ‘Lupaus’ kaikkine variaatioineen on kautta aikain eniten pelaamani korttipeli. Wizardia olen pelannut verrattain vähän syystä, että sen peliin tuomat “lisät” ja sääntövariaatiot eivät ole itselleni mieluisimmasta päästä, joten siksi se ei myöskään murtaudu Top-10:een.

Edellisten lisäksi, ehdolla olivat myös ’11 Nimmt!’, mikä on korttipeli-Nimmt:stä itselleni se mieluisin, Circus Flochati mikä on omissa piireissäni vakiotavaraa mitä tulee näihin push-your-luck settienkeräilyihin. Myös Byzanz kevyine harmittomine huutokauppoineen, R-Öko ja roskien kimppakierrätys sekä Big Five, joka hoitaa Qwirklen virkaa paremmin ovat kaikki sitä selkeästi parempaa Amigoa.

Kompaktia laatua pöydällä.

…ja näillä listalle ei ollut mitään mahdollisuutta:

Pelien karsintaa tehdessäni löytyi pitkä lista pelejä, jotka saatoin jättää heti alkuun “ynnä muut” -osastolle tietäen ettei niillä ole asiaa kärkikahinoihin. Toki tällekin listalle mahtuu vielä monia ihan ok-virityksiä (mm. Fettnapf, 6 Nimmt!), mutta on täällä paljon selkeitä hutejakin. Ja aika monia mitäänsanomattomia tikkipelejä – en esim. koskaan ole pitänyt “Steven Seagal” -nimeäkin kantavasta pelistä Wizard Extreme/Sieben Siegel, vaikka se tietynlainen ‘Lupaus’ -variantti onkin.

Niinikään listalta löytyy parin ihan mainion lautapelin (Zatre, Cafe International) korttipeliversiot, jotka nyt eivät vain lähde lentoon samalla tavalla kuin esikuvansa. Tämä ynnä muut -osasto on alla listattuna julkaisuvuoden mukaan.

  • Rage (1983)
  • Solo (1993)
  • 6 Nimmt! (1994)
  • Hattrick (1995)
  • Absacker (1998)
  • Take 5! (1998)
  • YoYo (1998)
  • Nicht die Bohne (1999)
  • Plumpsack (1999)
  • Porca Miseria (1999)
  • Cafe International: Das Kartenspiel (2001)
  • Gargon (2001)
  • Limits (2001)
  • Schattendieb (2001)
  • The Gnumies (2001)
  • Fettnapf… in Sicht (2005)
  • Bohnkick (2006)
  • Diabolo (2006)
  • Null & Nichtig (2006)
  • Zatre: Das Kartenspiel (2006)
  • Bungee (2007)
  • Tenakee (2007)
  • Ziegen Kriegen (2007)
  • Wizard Extreme (2008)
  • Nur die Ziege zählt (2009)
  • Friesematenten (2010)
  • Monsta (2011)
  • Solomino (2015)

Timbuktu – kamelikaravaaneja ja varkaita

Dirk Hennin Timbuktu ei ole mikään uutukaisuus: ensimmäinen painos julkaistiin db-Spielen toimesta jo vuonna 1993, mutta suuremman yleisön se tavoitti Queen Gamesin uusintajulkaisun myötä 12 vuotta myöhemmin.

Timbuktussa pelaajat ohjastavat omat kamelikaravaanit arvokkaine lasteineen läpi Saharan autiomaan kohteena Timbuktun markkinat. Matkan varrella vaanii lukuisa joukko ryökäleitä, jotka mielellään ottavat “omansa”. Missä varkaat lymyävät ja kuinka välttää pitkäkyntiset mahdollisimman tehokkaasti? Näiden kysymysten ympärille kiteytyy koko Timbuktun haaste. Ja toisaalta… ei tekisi ollenkaan pahaa, jos kilpakumppanit törmäisivät näihin varasjoukkioihin – sillä mitä vähemmän eri tavaraa päätyy perille, sitä arvokkaampaa se on.

Kamelikaravaanit vasemmalla valmiina ylittämään aavikon. Pelaajalaudoilta on nähtävissä yksittäisen kamelin selkään pakattu arvolasti.

Etappi ja kameli kerrallaan kohti Timbuktua

Pelin alussa pelaajat lastaavat arvolastit kamelien selkään. Kameleita on pelaajamäärästä riippuen kullakin 6-8, kukin merkitty omalla kirjaimellaan (A-H). Kamelit asetetaan yksitellen lähtöpäähän. Ennen kameleiden liikuttelua kukin pelaaja saa tietoonsa tietyn rivin tietyt ruudut, jossa varkaat lymyävät ja mistä tavarasta ne ovat kiinnostuneita. Pelin perimmäinen niksi on, että kullakin rivillä varkaat odottavat tietyssä ruudussa, mutta missä – sen tietää kierroksen alussa vain joku pelaajista.

Ahaa: Tähti-rivin ruuduissa 1 ja 5 lymyää varkaita, joita kiinnostaa kulta ja suola. Kuva on tarkoituksella tarkennettu pelilautaan, josta näkyy nuolin kuvattuna miltä riveltä kamelit saavat vapaasti liikkua kahdelle muulle riville. Esim. sinisen pelaajan B- ja C- kameleiden toinen vaihtoehto on Tähti-rivi.

Tämän jälkeen lähtevät kamelit liikkeelle. Jokainen pelaaja valitsee kamelikortin, jotka paljastetaan yhtä aikaa. Vuorojärjestyksessä ko. kamelit siirtyvät etapin verran eteenpäin aina kohderivin ensimmäiseen vapaaseen ruutuun. “Ilmaisrivejä” liikkumisen osalta on aina kaksi ja ne on kuvattu pelilaudalle nuolin. Uhraamalla kamelin lastista yhden tuotteen saa valita kohderivin vapaasti.

Sinisen pelaajan kamelilastit. B- ja C-kameleissa on kultaa molemmissa, ja C-kamelissa vielä suolaakin. Näitä ei mieluusti nyt ajeta sinne Tähti-rivin rosvoruutuihin.

Kun yhdet kamelit ovat liikkuneet, vaihtuu aloittava pelaaja. Valitaan taas yksi jäljellä olevista kamelikorteista, paljastetaan ne ja liikutaan. Näin jatketaan, kunnes kaikki kamelit ovat edenneet etapin.

Edellä kuvattua rytmitystä rikkoo ainoastaan korttienvaihdot, joita etapin aikana tapahtuu pari kertaa. Korttien vaihto tehdään siinä vaiheessa, kun pelaajan kameli ajaa korttienvaihto-ruutuun. Tällöin kunkin pelaajan varkaista kertovat kortit kiertävät myötäpäivään seuraavalle ja näin tieto varkaiden aikeista leviää.

Tähti-rivin ruudussa 3 ja Lamppu-rivin ruudussa 1 vaihdetaan kortteja.

Ronkeleita ryökäleitä

Vasta kun kaikki kamelit ovat liikkuneet etapin verran, iskevät varkaat. Kaikki korttisetit paljastetaan yksi kerrallaan ja varkaiden kohderuutuihin parkkeeranneista kameleista viedään kyseisiä varkaita kiinnostava arvotavara. Pelaajien onneksi varkaat eivät vie kaikkea mahdollista vaan pitkäkyntisiä kiinnostaa aina tietyt kaksi tuotetta. Jos siis varkaiden aikeet on etukäteen selvillä, voi ruutuun päräyttää kamelilla, jolla on vielä täysi lasti tavaraa, mutta joista yksikään ei juuri tälle varkaalle kelpaa!

Tältä ne kamelikaravaanit alkavat näyttää muutaman täsmäiskun saaneena. Lastit pienenevät kierros kierrokselta.

Tavarat, jotka varkaille päätyvät kerätään pelilaudan viereen. Nämä “mittarit” kertovat pelin lopussa kunkin tavaralajikkeen arvon. Mtä enemmän tiettyä tavaraa päätyy varkaille, sitä vähemmän sitä on toimittaa Timbuktuun ja sitä arvokkaampaa se on.

Tässä vaiheessa mausteita (punaiset laatat) on päätynyt varkaille eniten (6 laattaa) ja niiden arvo on 6. Vastaavasti kahvin (vihreät laatat) arvo on toistaiseksi 2.

Timbuktussa selviää vaurain kauppias

Etapin päätteeksi varaskortit sekoitetaan ja jaetaan uudelleen ennen uuden etapin alkua.

Kun lopulta Timbuktuun asti päästään ja viimeinenkin rosvous tehty ja näin saatu kunkin tuotteen arvo selville, voivat pelaajat laskea oman lastin lopullisen arvon. Arvokkaimman lastin omaava voittaa pelin.

Rekka… ei vaan kameliparkki. Tässä kohtaa odotetaan varkaita, jonka jälkeen aloitetaan seuraava etappi.

Koko edellä kuvattu toimitus vie maksimissaan 60 minuuttia, sikäli suoraviivaisesta ja selkeästä pelistä on kyse. Tuohon kestoon Timbuktu tarjoaa mukavan annoksen deduktiota ja riskinottoa.

“Minä tiedän, että tämän rivin noissa kohdissa odottaa rosvo, mutta en toisaalta näistä riveistä tiedä mitään? Entä miksi kukaan ei ole ajanut tuohon riviin kameliaan vielä?”.

Tällaisia ajatuksia muhii itse kunkin päässä pelin aikana. Myös salaperäisiä virnistyksiä ja hymistelyä on aistittavissa pelipöydän ääressä, tai ainakin kun joku pelaajista “onnistuu” ajamaan tietämättään pahemman kerran miinaan.

Pieni hillitty vahingonilo on Timbuktun henki. Ja kun kukaan ei voi tietää kaikkea, on tehtävä valistuneita arvauksia ja toisinaan riskipäätöksiä, joiden seuraukset näkee vasta etapin päätteeksi.

Aavikkolaivat matkalla.

Epävarmuuden sietämisen ohella Timbuktu haastaa pelaajat myös lähimuistin saralla. Tai näin ainakin, kun peliä pelaa alkuperäisen version säännöillä, jossa muistiinpanovälineitä ei saa käyttää.

En ole mikään muistipelien ystävä ja lähimuistinikin on tunnetusti heikko, mutta Timbuktua suosittelen lämpimästi pelaamaan ilman muistiinpanovälineitä: jo nähdyt varassetti-kortit pitää siis muistaa sen sijaan, että ne olisi kirjannut paperille ylös – mikä Queen Gamesin uudessa painoksessa on sallittua. Tämä tuo peliin pienen lisäelementin, jossa kovasti koettaa muistaa mitä siinä jo nähdyssä ensimmäisessä korttisetissä olikaan, kun sen jälkeen mieltä on sekoittamassa pari muutakin korttikombinaatiota.

Pelaa peliä lopulta kummilla säännöillä tahansa, Timbuktu on jälleen kerran yksi oivallinen osoitus Dirk Hennin pelisuunnittelutaidoista. Muutaman säännön ympärille viritetty karavaanipeli on paitsi helposti lähestyttävä, myös mitä herkullisin pelattava ja sitä hauskempi mitä useampi pelaaja on mukana.

Ja mikä parasta, tähän peliin pääsee helposti käsiksi. Sillä vaikka Timubuktun uusimmastakin painoksesta on aikaa jo reilut 10 vuotta, niin otettu painos on ollut ilmeisen suuri päätellen siitä, että pelin erikielisiä painoksia on vähän väliä alelaareissa ja käytettynä saatavilla pikkurahalla – myös Suomessa. Tähän peliin kannattaa tarttua!

Timbuktu. Pelilaatikon kanteen olen saanut Dirk Hennin nimikirjoituksen vuoden 2005 Spiel-messuilla.

Infolaatikko: Timbuktu
Pelaajia: 3-5 Kesto: 60 minuuttia Julkaisuvuosi: 1993
Saatavuus: pelialan liikkeet (englanniksi)
Lisätietoa: Boardgamegeek

 

Texas Showdown – kierompaa laistotikkiä

“Yksi pelaajista aloittaa tikin, muut pelaavat kortit niinikään ja katsotaan kuka tikin vie”. Tällaisiahan ne tikkipelit ovat ja luulisi, että kaikki mahdollinen on jo nähty. Vaan uusia yrittäjiä riittää ja onneksi näin, sillä siinä määrin onnistunut Mark Majorin viritys Texas Showdown on. Mitä se siis tekee oikein?

Laistotikkiä, mutta tikin voittaja määritellään toisin

Perussäännöt Texas Showdownissa ovat tikkipeleistä tutut: pelattua maata on tunnustettava jos pystyy eikä ylimenopakkoa ole. Valtteja pelissä ei tunneta. Eksoottista lisää se ei saa siitäkään, että Texas Showdown on laistotikkiä – onhan niitäkiin paljon nähty. ‘Laistaminen’ tarkoittaa siis sitä, että pelissä yritetään välttää tikkien ottamista, sillä niitä keräämällä lopulta häviää pelin.

Päätöksen paikka: mitä pelata, kun pyydettyä maata ei ole? Normaalissa laistotikissä tämä on unelmatilanne. Texas Showdownissa on vaaran paikka, että jos tähän pelaa mistään maasta ison kortin, niin 4. ja 5. pelaaja voivat syöttää tikin sinulle pelaamalla avaamastasi maasta pienempiä kortteja.

Ensimmäinen ja pelin kiinnostavuutta merkittävästi lisäävä niksi tulee siitä, että heti kun tikkiin päätyy useampaa maata, voivat seuraavat pelaajat valita mitä jo pelatuista maista tunnustavat. Eli sen sijaan, että seuraa tikin aloittanutta maata, voi Texas Showdownissa pelata mitä tahansa jo pöydässä näkyvistä maista. Tämän säännön omaksuminen ja muistaminen tuottaa työtä tikkipelejä paljon pelanneille, sillä selkäytimestä sitä tahtoo seurata aina tikin avannutta maata.

Kahta maata pelattuna sama määrä, joten voi olla mahdollisuus keikauttaa vaaka kumpaan suuntaan tahansa…

Tikin voittaja määräytyy sekin poikkeavalla tavalla. Tikkiin pelatuista korteista voittaja määräytyy sen mukaan mikä on isoin kortti maassa, mitä tikissä on eniten. Tasatilanteessa – siis jos useammasta maasta on yhtä monta korttia – tikin vie kortti, joka on numeroarvoltaan isompi.

…ja näillä korteillahan se onnistuu. Koska tikkiä ei tietenkään oteta, on pelattava joko pieni oranssi tai ruskea, jolloin tikki hulahtaa joko isoimman oranssin tai ruskean pelanneelle.

Tikin voittanut pelaaja aloittaa seuraavan tikin, tosin tähänkin on yksi poikkeus, josta lisää jäljempänä.

Kun kaikki kortit on pelattu, kirjataan pelaajien keräämät tikit ylös ja aloitetaan uusi kierros TAI jos joku pelaajista on kerännyt 12 tai 15 tikkiä (pelaajamäärästä riippuen) päättyy peli. Vähimmällä tikkimäärällä voitetaan peli.

Kahdeksan epätasaisesti jakautuvaa maata

Texas Showdownin 60 kortin pakka sisältää kortit kahdeksassa maassa. Hertat, padat ynnä muut perinteiset maat ovat vaihtuneet länkkäriteemaisiin revolvereihin, bootseihin, kaktuksiin, hevosenkenkiin ja niin edelleen. Tarkkaavaisimmat hoksasivatkin jo, että 60 korttia jaettuna kahdeksalla ei mene tasan ja siinä on jälleen yksi pelin erikoisuuksista.

Pelin kahdeksan maata. Korttien reunalla oleva “mittari” (joka näyttää mikrofonilta toim.huom.) on muistuttamassa, montako korttia kyseistä maata on pakassa.

Esimerkiksi mustia revolvereita pakasta löytyy 11 kappaletta, mutta ne ovat numeroarvoltaan pelin pienimpiä (0-10). Mitä isommiksi kortit muuttuvat, sitä vähemmän niitä pelistä löytyy: sheriffin tähtiä on enää kuusi (51-56) ja numeroarvoltaan arvokkaimpia kalloja on ainoastaan neljä (71-74).

Viimeinen Mark Majorin peliin sekoittama mauste on kunkin maan isoimmat kortit, jotka on erikseen keskeltään rinkuloitu (ks. edellisen kuvan kortti 65). Jos pelaaja voittaa tikin tällaisella kortilla saa hän valita kuka aloittaa seuraavan tikin. Tämä on pieni taktinen elementti, jolle tulee aika-ajoin käyttöä.

Erinomainen laistotikki, etenkin isommalle pelaajamäärälle

Texas Showdown on mainio tikkipeli. Epätasaisesti rakennettu pakka toimii hienosti: isoilla korteilla tikit tarttuvat helpommin, mutta niitä pitää pöydässä olla riittävästi – ja usein näin ei ole, koska niitä on pelissä vähemmän. Pienemmät kortit tuntuvat turvallisemmilta, mutta koska niitä on enemmän, niin niidenkin kanssa saa olla tarkkana.

Tämä tikki päätyy 33:n pelanneelle.

Tikkiin pelattavien korttien sääntö on nokkela oivallus. Se tosin johtaa siihen, että oman pelin kontrollointi on vaikeampaa kuin useimmissa muissa tikkipeleissä, mutta tällainen pieni “hallittu kaaos” ei menoa isommin haittaa – ainakaan parin jaon jälkeen, kun menoon tottuu.

Tikin voittajan määrittely vaatii toimiakseen mieluummin enemmän kuin vähemmän pelaajia, joten 5-6 pelaajaa on suositeltava. Toki Texas Showdown toimii neljälläkin, mutta tällöin ihan samalla tapaa kiharaisia – ja siten mielenkiintoisia – tilanteita ei nähdä.

Texas Showdown: oivallinen laistotikki etenkin 5-6 pelaajalle.

Allekirjoittaneen kaltaiselle laistotikkipelien ystävälle Texas Showdown kolahtaa mukavasti. Pykälää isomman pelaajaskaalansa vuoksi se saa vielä lisäpisteitä, joilla se viimeistään erottuu edukseen tikkipelien massasta. “Tähän kaupunkiin mahtuu vielä yksi tikkipeli, ja se on Mark Majorin Texas Showdown”.

Infolaatikko: Texas Showdown
Pelaajia: 3-6 Kesto: 45 minuuttia Julkaisuvuosi: 2015
Saatavuus: pelialan liikkeet (saksaksi)
Lisätietoa: Boardgamegeek

 

Riverboat – punainen tupa, perunamaa ja nälkäiset New Orleansin asukkaat

Riverboat on Michael Kieslingin käsialaa olevista peleistä se vähiten tunnettu mitä Spiel’17 -julkaisuihin tulee: Azul oli välitön hitti ja Heaven & Ale (BGG) sai nimeä viimeistään Kennerspiel des Jahres -ehdokkuutensa myötä. Vaan lähempi paneutuminen tähän jokilaivailuun kyllä kannattaa sillä käsissä on oikein miellyttävä ja pelimekaniikaltaan monipuolinen paketti.

Laatikosta kuoriutuu erilaista lautaa ja komponenttia ihan kiitettävästi.
Laatikosta kuoriutuu erilaista lautaa ja komponenttia ihan kiitettävästi. Tässä alkuvalmistelut tehtynä.

Viljelyä, sadonkorjuuta ja laivausta

Peli kestää neljä keskenään samankaltaisesti rytmitettyä kierrosta. Yksittäinen kierros koostuu viidestä vaiheesta: ensin viljellään ja korjataan satoa, jota seuraa lastin laivaaminen kaupunkiin. Viimeiset kaksi vaihetta keskittyvät pisteytykseen. Ensin napsitaan mahdollisia pisteytyskortteja, jonka perään suoritetaan pisteytys.

Vaiheet suoritetaan aina edellä mianitussa järjestyksessä, mutta se kuka pelaajista pääsee minkäkin vaiheen aloittamaan ratkaistaan kierroksen alussa. Puerto Ricon (BGG) tapaan vaihelätkät (vrt. Puerto Ricon roolit) valitaan vuorojärjestyksessä ja lätkän omistaja pääsee paitsi aloittamaan ko. vaiheen, saa siitä myös jotain pientä ekstraa.

Riveriboatin viisi vaihelätkää.
Riveriboatin viisi vaihelätkää.

Kierroksen aloittavan viljelyvaiheen pelaajat suorittavat samaan aikaan. Viljelypakasta käännetään yksi kerrallaan yhteensä kahdeksan korttia ja pelaajat laittavat korttia vastaavalle läntille työmiehen töihin. Maatyyppejä pelissä on viisi ja tässä vaiheessa tavoitteena on saada käännetyistä korteista riippumatta työmiehet mahdollisimman liki toisiaan.

Sadonkorjuuvaiheessa napsitaan vuorotellen tuotelaattoja erilliseltä laudalta ja asetetaan ne omalle laudalle ruutuihin, joissa työmies on töissä. Isommista laatoista saa voittopisteitä, mikä on yksi syy sille, miksi työmiehiä haluaa pelin edellisessä vaiheessa lähekkäin.

Työmiehet pelloilla. Taustalla yleislauta, jolta satolaatat napsitaan vuorojärjestyksessä yksi laatta kerrallaan.
Työmiehet pelloilla. Taustalla yleislauta, jolta satolaatat napsitaan vuorojärjestyksessä yksi laatta kerrallaan.

Toinen syy tiiviiseen maankäyttöön liittyy siihen, että pelin aikana muiden toimintojen kautta saatavat kaivot ja varastot luovat mahdollisuuksia mukaviin pisteisiin, jos samaa satolajiketta on useampi laatta lähekkäin.

Sadonkorjuuta seuraa lastausvaihe. Tarjolla on erikokoisia laivoja odottamassa ruoan kuskausta “isolle kirkolle”. Vuorotellen pelaajat valitsevat yhden laivoista, asettavat sen oman pelilaudan laituriin ja poistavat laivan kapasiteettia vastaavan määrän työmiehiä viljelyspelloilta. Yhteen laivaan lastataan vain yhtä tavaraa, joten jos haluaa esimerkiksi sen kaikkein arvokkaimman 7-laivan, pitää omalla laudalla olla työmiehet ahertamassa seitsemän samanlaisen satolajikkeen kimpussa.

Näitä lastauksia tehdään kaksi kierrosta ja kun jokainen valittu laiva on toisilta pois, tarkoittaa se samalla sitä, että jälkimmäisellä lastauskierroksella valikoima on jo varsin suppea – mikä on yksi hyvä syy olla tässä toiminnossa aloittajan roolissa.

Pelaajan lastaamat laivat ja satamamestari.
Pelaajan lastaamat laivat ja satamamestari.

Yksittäinen lastattu laiva antaa sen ottovaiheessa pienen ekstraedun (rahaa, pisteitä, satamamestarin liikettä yms.), mikä osaltaan voi vaikuttaa pelaajien valintoihin. Niinikään kaikista laivoista saa pelin lopussa pisteitä niiden kapasiteetin verran – tai vähintäänkin puolet, mutta vain jos oma satamamestari on kävellyt laiturilla riittävän pitkälle.

Pistekortteja ja pisteytysmahdollisuuksia

Kierroksen nelosvaiheessa pelaajat saavat poimia tarjolla olevista pisteytyskorteista itselleen yhden. Kortin oton yhteydessä on tarjolla taas jotain pientä kivaa – niitä samoja mitä edellisessäkin vaiheessa oli laivojen kohdalla. Korttien otto itsessään ei laukaise siinä kuvattua pisteytystä vaan se suoritetaan vaiheessa viisi, sitten kun pelaajalla on siihen itsellä halu ja kyvykkyys.

Ja miksei haluaisi pisteytystä? Siihen voi olla kaksi syytä: pisteytykseen käytettäviä vihreitä insinöörejä puuttuu tai pisteitä on luvassa myöhemmin enemmän. Insinöörejä pelaajalla on pelin alussa vain kaksi, mutta niitä on mahdollisuus saada isompien laivausten yhteydessä tai vaikkapa yhdestä pisteytyskorttislotista. Kun tähän soppaan lisätään vielä se, että insinöörejä saa käyttää vain kaksi kierroksessa, ollaan jännän äärellä: kaikkea haluaisi säästää myöhemmäksi, mutta liiaksi ei parane pantata, sillä muuten jää pisteitä saamatta.

Yksi insinööri on jo käytetty, nyt tarjolla olisi kahden laivan pisteytys ja siten 12 pistettä.
Yksi insinööri on jo käytetty (alempi kortti), nyt tarjolla olisi kahden laivan pisteytys ja siitä saatavat 12 pistettä. Kyllä kannattaa.

Pisteytysten tekemiseen usuttaa lisäksi se, että jokaisesta jo pisteytetystä insinööristä saa joka kierros lisäpisteen, tämä sama sääntö pätee New Orleansiin lähetettyihin agentteihinkin. Jaa – että mistäs agenteista nyt puhutaankaan? Niin, näitä viljelyyn käytettäviä työmiehiä voi muutamissa paikoin lähettää myös agenteiksi New Orleansiin. Useimmiten tämä mahdollisuus aukeaa isompien laivausten yhteydessä.

New Orleans -lauta, joka hoitaa mm. kierroslaskurin virkaa, mutta tänne myös agentit päätyvät "kaniin".
New Orleans -lauta, joka hoitaa mm. kierroslaskurin virkaa ja laivamarkkiinoita, mutta tänne myös agentit päätyvät “kaniin”.

Loppupisteytyksessä agentti-enemmistöistä on tarjolla mukavat lisäpisteet mikä kannustaa kiinnittämään tähänkin osaan pelissä huomiota. Kolikon kääntöpuolena jokainen agentiksi lähetetty ukko on pois viljelyyn käytettävistä.

Raha tuo helpotusta kaikkeen

Riverboatissa raha antaa joustomahdollisuuksia pisteytysvaihetta lukuunottamatta pelin jokaisessa käänteessä, joten sikäli rikkaalla on helpompaa. Raha ei kuitenkaan (onneksi) kasva puissa, joten Riverboat ei solahda täysin halinalleosastolle.

Rahalla saa viljelysvaiheessa lykätä työmiehen mihin ruutuun tahansa sen sijaan, että kortti määräisi maatyypin. Sadonkorjuussa rahalla voi kaivella nostopakasta mieleisen laatan välittämättä tarjolla olevista. Kätevää välillä tämäkin.

Tarjolla olleet pari pisteytyskorttia eivät kelpaa, mutta rahalla voi nostopakasta käydä hakemansa mieleisensä. Tämä "viisi pistettä ja kaksi liikkumista satamestarilla" kelpaa.
Tarjolla olleet pari pisteytyskorttia eivät kelpaa, mutta rahalla voi nostopakasta käydä hakemansa mieleisensä. Tämä “viisi pistettä ja kaksi liikkumista satamestarilla” kelpaa.

Laivan lastauksessa lompakkoa raottamalla taas saa luvan napata minkä laivan tahansa pelilaudan sivusta. Ja pisteytyskorttien oton yhteydessäkin rahalla voi käydä kaivamassa pakasta itselle mieleisen kortin.

Kaikki mainitut joustotoiminnot ovat hyödyllisiä ja vaikka ne alkuun kuulostavat jopa liiankin avustavilta, niin tehty ratkaisu istuu kyllä Riverboatiin mallikkaasti.

Man thinks, the river flows

Väliotsikon teksti on lainattu Spiel des Jahres -voittaja Mississippi Queenin kannesta. Lause sopii Riverboatiin nimittäin paremmin: pelin flow on erinomainen ja vuorot soljuvat mukavasti pelin tarjotessa mielekästä tekemistä ja pikkupähkäiltävää loppuun saakka. Ja vaikka tämä ei ole niitä kaikkein lyhyimpiä pelejä (90 minuuttia 3-4 pelaajalla), niin pelatessa ajankulua ei huomaa. Kaksinpelin mielekkyyttä epäilen, mutta en ole kokeillut – eikä niin kiinnostakaan.

Riverboat tarjoaa vähän kaikkea: on laattojen asettelua omalle laudalle, laivaushaasteita ja pisteytysten miettimistä. Pelin pisteytyskortit ovat hyvin tasapainossa kuten peli kaikkensa muutenkin. Riippuen siitä mihin suuntaan oma peli lähtee menemään, muodostuu toki tietyistä pisteytyskorteista itselle parempia kuin toisista ja siten sopivat kannattaa olla hakemassa ennen muita.

Pelin kansitaide on tasoa ok.
Pelin kansitaide on tasoa ok, kuten myös muutenkin graafinen ilme.

Kekseliäällä ‘New Orleans -enemmistöt ja toisaalta ‘satamamestari -juoksukilpailulla’ on estetty Riverboatin menemästä liiaksi pasianssiksi. Interaktion osalta se siten tarjoaa muutakin vain sitä perustylsää “ehdin ottaa tämän laatan ennen sinua”.

Kaikkinensa Riverboat jättää mukavan jälkimaun. Eihän se nyt mitään jännittävää tarinaa tai draaman kaarta rakenna, mutta se on hiottu ja toimiva paketti, jonka ääreen palaa mielellään. Ja jos saman suunnittelijan Heaven & Ale on tuttu, niin näissä kahdessa huomaa vääjäämättä yhtäläisyyksiä. Itse asiassa niin paljon, että näinköhän on alkujaan ollut yksi idea, josta on lopulta riittänyt aineksia kahteen peliin?

Oli tässä huomiossa totuuden siemen taikka ei, näistä kahdesta Riverboat istuu omaan makuuni enemmän kiitos pelin paremman rytmityksen. Vahva suositus siis… ja tällä kertaa edes Klemens Franzin kuvitus ei häiritse (muttei myöskään häikäise).

Infolaatikko: Riverboat
Pelaajia: 2-4 Kesto: 90 minuuttia Julkaisuvuosi: 2017
Saatavuus: ulkomaiset nettikaupat (englanniksi)
Lisätietoa: Boardgamegeek