Skip to main content
Furnace-kansi

Furnace – rasvattuja koneistoja

Vuoden 2021 Spiel-uutuuksien joukosta poimiutuu tarkasteluun tämänkinkertainen peli, Furnace. Venäläinen pelisuunnittelija Ivan Lashin on tehnyt nimeään tunnetuksi jo muutama vuosi takaperin julkaistulla kännykkätuotantoon keskittyvällä pelillä Smartphone Inc (2018), joka jäi eritoten mieliin poikkeavalla toimintojen suunnittelullaan. Furnace ei ole suunnittelultaan yhtä innovatiivinen, mutta tarjoilee sekin verrattain ovelaa tarjouskilpaa yhdistettynä suoraviivaisempaan koneistonvirittelyyn. Lopputuote on niin rasvattu ja hukka minimoitu, että kestoa em. pelimekaniikkojen yhdistelmä kuluttaa vain puoli tuntia

Teollisuuspatruuna ja alkupääomansa
“Irma-Jorma” pääkonttorilla alkupääomineen..

Uusia laitteita tai kompensaatioita

Pelaajat edustavat 1800-luvun teollisuuspohattoja, joilla on pelin alussa kullakin pääkonttori muutamine raaka-aineineen sekä erikoisosaamista sääntöjä/toimintoja venyttämään. Nämä lähtökohdat tulee arvottuna parin korttiyhdistelmän muodossa, joten kuhunkin peliin lähdetään aina hivenen erilaisilla eväillä.

Kierrosten ensimmäisessä vaiheessa tarjolle käännetään pelaajien lukumäärä huomioiden kuudesta kahdeksaan uutta tuotantolaitosta kaupattavaksi. Vuorollaan pelaajat asettavat yhden tarjouslaatoistaan (numeroitu 1-4) jollekin korttirivistön korteista. Tarjousten teko on suoraviivaista ja sisältää vain kaksi muistettavaa sääntöä: yksittäiselle kortille sama pelaaja saa tehdä vain yhden tarjouksen ja tehty tarjous ei koskaan saa olla sama kuin siellä jo olevat. Kukaan ei pakota kuitenkaan tekemään voittavaa tarjousta – ja niin oudolta kuin se kuulostaakin – läheskään aina et edes halua voittaa!

Kuvassa tarjouskauppa meneillään.
Tarjouskauppaa kiivaimmillaan. Musta saamassa kortin, punainen ja keltainen pelaaja häviävillä tarjouksillaan hiilikompensaatiota.

Kun kaikki tarjouslaatat on lätkitty käydään kortit läpi tietyssä järjestyksessä: parhaan tarjouksen tehnyt lisää kortin omaan koneistoonsa, mutta ennen tätä pienempiä tarjouksia tehneitä hyvitetään kertakompensaatioilla. Kompensaatio on kuvattuna kunkin kortin yläreunaan – lopullisen kompensaation määrään taas vaikuttaa hävityn tarjouslätkän arvo. Esimerkki avannee asiaa: jos kortti tarjoaa kompensaationa kaksi hiiltä (kuten yllä) ja pelaaja on hävinnyt kilvoittelun tarjouslaatalla kaksi, saa kyseinen pelaaja yhteensä neljä (2×2) hiiltä. Vastaavasti ykkösen tarjouslätkällä hiiltä saa kaksi (2×1).

Kun viimeinenkin kortti kompensaatioineen jaettu siirrytään tuotantovaiheeseen.

Linjasto kuntoon, tulta pesään ja tulosta ulos

Tuotantovaihe voidaan ajaa pelaajien toimesta yhtä aikaa. Tähän vaiheeseen sääntökirja takaa myös kaksi eri pelivaihtoehtoa: perussäännöillä korttien ajojärjestyksen saa järjestää joka tuotantovaiheessa uusiksi, sääntövariantissa korttien keskinäinen järjestys lukitaan sitä mukaa, kun ne pelaajan haltuun tarjousvaiheesta siirtyvät.

Riippumatta valitusta pelityypistä lopputuloksena joka tapauksessa on pelaajakohtainen rivistö kortteja, jotka suoritetaan (tai jätetään suorittamatta) kortti kortilta. Esimerkinomaisesti voi tapahtua vaikkapa seuraavaa: “Ensimmäinen tuotantolaitos tuottaa raudan, seuraava kaksi hiiltä. Kolmas muuttaa raudan neljäksi hiileksi, neljäs mahdollistaa kolmen hiilen muuttamisen neljäksi rahaksi ja sitten on vielä laitos joka tuottaa öljyn, jolle vielä ei ole muuta käyttöä”.

Kaikilla raaka-aineiden tuotto tai konvertointi -toimilla pyritään siihen, että pelaajalla on sopivat resurssit tarjolla siinä kohtaa, kun omassa korttijonossa tulee vastaan kortti mikä muuttaa resursseja rahaksi – siis voittopisteiksi.

Pökköä pesään ja rahantekoon.
Vasemmalta oikealla tuotantolaitokset tuottavat resursseja ja (toivottavasti) rahaa. Kuvaan on selkeyden vuoksi (pelatessa ei ole tarve toimia näin) kortin alapuolelle aseteltu kulutetut resurssit ja kortille itselleen tuotetut resurssit ja rahat.

Tuotantovaiheessa pieni tärkeä lisämausteensa on pelaajien pääkonttorilla, joka tarjoaa mahdollisuuden tuotantolaitosten päivityksiin. Tarjouskaupasta hankitut kortit ovat nimittäin kaksipuolisia kääntöpuolen version tarjotessa lisärivinä ylimääräistä hyvää. Esimerkiksi yllä oikeanlaitimmainen kortti on jo päivitetty mikä tuotantovaiheessa antaa nyt kolme hiiltä sen lisäksi, että sillä voi muuttaa yhden öljyn rahaksi.

Kun pelaajat ovat kierrostuotantonsa ajelleet, siirrytään uuteen tarjousvaiheeseen. Neljän tarjous+tuotanto -komboilun jälkeen eniten rahaa tuottanut pelaaja voittaa pelin. Eli lopulta raha ratkaisee!

Kutkuttavan kompakti kokonaisuus

Furnace on mainio tapaus, myönnän ihastuneeni siihen heti ensitestissä. Pelin tarjousvaiheen kompensaatiomekaniikka on paitsi poikkeuksellisen yksinkertainen myös äärimmäisen mielenkiintoinen. Menestyäkseen tärkeintä ei suinkaan ole yrittää haalia pöydästä mahdollisimman paljon kortteja, vaan useimmiten tärkeämpää on saada oikeanlaisia kompensaatioita. Välillä on aidosti tilanteita, jossa yksikään tarjottu kortti ei merkittävästi edistä omaa rahapotin kasvua vaan pihvi löytyykin kompensaatioista. Toki useimmiten rivistössä lurkkii yksi jos toinenkin sopiva tuotantolaitos, mutta peleittäin tilanteet ja tarpeet vaihtelevat. Tämä erityisesti siksi, että Furnace on pohjimmiltaan korttipeli, jossa pakkaa ei etukäteen mitenkään järjestellä, joten sieltä nousee mitä nousee ja sen mukaan pelaajien tehtäväksi jää selviytyä peleittäin vaihtelevista tilanteista parhaaksi katsomallaan tavalla.

Tarjousvaihe on siis Furnacen ehdotonta parhaimmistoa – tuotantovaiheesta ei voi sanoa ihan sitä samaa. Jos kunnon koneistonrakennusta kaipaa, niin Furnacen luonteeltaan varsin yksiulotteinen malli jättää varmasti nälkäiseksi. Se on myös se osa peliä, johon toivoisi pidemmässä juoksussa jotain pientä lisää. Tuotanto keskittyy nyt puhtaasti siihen miten pelin kolmesta raaka-aineesta saa muovatuksi mahdollisimman tehokkaasti rahaa.

Pohatta tykkää rahoistaan.
Pari kierrosta takana ja raha virtaa. Ylijäämäresurssitkin pitäisi saada hyötykäyttöön.

Tähän keveään tuotantovaiheeseen peli tarjoilee sentään kaksi pelitapaa. Joko niin, että korttien järjestystä saa vekslailla joka tuotantovaiheessa uusiksi, mutta meillä on tykästytty ensipelien jälkeen sääntövariantin fiksattuun korttijärjestykseen. Se, että korttien keskinäinen järjestys lukitaan sitä mukaa kun ne haltuun johtaa “hukkatuotantoon”, kun linjastosta ei saa optimaalista – tämä miellyttää itseäni ja nopeuttaapa vielä peliäkin. Mutta toki tämäkin on taas asia, jossa on eri makuja.

Kummin vaiheen pelaakin, niin tuotantovaihe on silti yksinkertainen mikä toisaalta näkyy myös positiivisesti pelikellossa. Ei pitäisi olla mikään ongelma pelata Furnace puoleen tuntiin oli pelaajia sitten 2, 3 taikka 4. Hivenen yllättäen joudun kehaisemaan myös kaksinpeliä: mukaan tulee kerrankin toimiva dummy-pelaaja kolmanneksi sotkemaan tarjousvaihetta ilman, että siitä muutoin aiheutuu merkittävää hallinnointia.

Pelaajille alkuun arvottujen henkilöhahmojen erikoiskyvyt tuovat peliin oman pienen lisämausteensa. Niiden välisestä balanssista on monenlaisia mielipiteitä puolesta ja vastaan BGG:n foorumilla, mutta ainakaan itse en ole räikeitä paremmuuseroja näiden välillä nähnyt. Lopulta peli on osiensa summa ja tarjolle tulevat kortit ohjaavat peliä ja pelaajien toimintaa enemmän kuin yksittäiset erikoiskyvyt. Pelaan siis jatkossakin tyytyväisenä juuri sillä random-kyvyllä minkä käteeni saan.

Kokonaisuutena Furnace on jos nyt ei ihan nappifilleri, niin erittäin hyvä paketti kuitenkin. Ulkonäkö miellyttää vaikka vieläkin harmaampi ja lohduttomampi teollinen ulkoasu olisi kelvannut. Lisäosaa on kaavailtu ilmestyväksi (lähde: BGG) vielä loppuvuodelle 2022, joten jäämme mielenkiinnolla seuraamaan mitä tuleman pitää. Jos saa toivoa, niin itselleni kelpaisi saada mukaan lisää kortteja ja pientä maustamista tuotantovaiheeseen ilman, että toimivasta filleristä yritetään kasvattaa isompaa kuin mitä se aidosti on. Mutta nähtäväksi jää…

Furnace-kansi
Furnace. Kestoltaan kompakti koetus kompensaatiokikkailusta ja korttiketjutuksista.

Pelivuoden 2021 välitilinpäätös: makeita ja äklöjä yllätyksiä

Lautapelivuosi 2021 taittuu tätä kirjoittaessa viimeisille päivilleen ja on hyvä hetki katsoa hivenen peräpeiliin: miltä mennyt vuosi näytti uudempien lautapelien saralla? Mitkä olivat lopulta ne kaikkein maistuvimmat uutuudet? Entä sujahtiko ohi laadunvalvonnan epämääräisempiä makuja, jotka lupailivat päällepäin paljon mutta jättivät epämiellyttävän suutuntuman?

Koska lopulta positiivisia muistoja vuodesta jäi toki enemmän, niin mennään enemmän posin kautta. Nostan siten seitsemän erinomaista uudehkoa peliä ja pettymysten koriin päätyy kolme. Ja näin joulun aikaan kaivamme käyttöön erehtymättömän konvehtimittarin kuvailemaan pelien erinomaisuutta (tai heikkoutta).

Maan makeat konvehdit – vaan mitkä olivat ne peleistä maistuvimmat?

Rasian rakkaimmat maut – seitsemän makeaa luottopeluria

Cascadia (2021). Laattojen ja eri eläinlajien ryhmittely on varma valinta kaikille meille laattapelien ystäville. Napakat vuorot, jossa oma maisema ja eläimistö kasvaa laatta ja eläin kerrallaan ja kesto asettuu reilusti 45 minuutin alle on yhdistelmä, jonka pariin palaa kerta toisensa jälkeen – eritoten kiitos vaihtuvien pisteytyskorttien.

Cascadia solahtaa myös niin kovin moniin tilanteisiin: se on riittävän simppeli opetettava, jotta sitä pelaa eri-ikäisten ja kokemukseltaan epätasaisemman porukan kanssa heittämällä, mutta sen kahdella eri tasolla tapahtuva haaste on ihan riittävän haastava, jotta se maistuu kokeneemmalle konkarillekin. Cascadia on konvehtirasian varmin valinta ja monien suosikkimaku: Pehmeä toffee. Peli on ollut jo tarkemmassa tarkastelussa blogissamme, joten mikäli kiinnostuit kannattaa tutustua tähän: ‘Cascadia – suunnittelua kahdella tasolla‘.

Cascadia hivelee kaikkien laattapelien ystävien makunystyröitä.

Furnace (2021). Tämän pelin kohdalla ihastutti alkujaan sen suorasukainen yhdistelmä huutokauppaa ja koneistonrakentelua. Eritoten huutokauppa-osuus on kaikessa yksinkertaisuudessaan koukuttava, jossa tärkeässä roolissa ei suinkaan ole voittaa mahdollisimman monta huutokauppaa vaan vain ne tärkeimmät – ja samalla saada maksimaaliset kompensaatiot sopivasti hävityistä huutiksista.

Kunkin kierroksen jälkipuoliskon koneistonajelu on sitten se tarinan suorasukaisempi osa, mutta siihen on tarjolla kaksi tapaa pelata ja molemmat omalla tavalla mielenkiintoisia. Itse suosin enemmän sääntökirjan varianttina esiteltyä, josa korttien paikat lukitaan oston yhteydessä mikä nopeuttaa peliä entisestään. Kaikki tyynni, Furnace on napakan mainio ja turvallinen valinta – siksipä makuna sitä kuvaa perinteinen Fazer-nappi: yhdistelmä maitosuklaata ja tummaa suklaata.

Furnacen yhdistelmä suoraviivaista huutokauppaa ja koneistonrakennusta toimii.

Lost Ruins of Arnak (2020). Arnakin kadonneet rauniot on koreaan ulkoasuun pakattu resurssien konvertointi pisteiksi -optimointi. Perinteisesti en näille lämpene, mutta Arnakin sisuskaluihin on ympätty sopivalla tavalla pakanrakentelua ja laudallakin asioita lurkkii piilossa kunnes niitä tarvitaan. Tahtoo sanoa, että riittävästi piilotietoa pitämään suunnittelun mielekkäänä ja yllättävänä. Temaattisesti ja pisteiden valossa se tärkein eli viidakkoseikkailu temppelille on etukäteen sormella osoitettavissa mitä polku vaatii, mutta siinäkin on edes jonkunsortin kilpajuoksua muita vastaan.

Siinä määrin olen tästä viidakkoseikkailusta tykästynyt, että peli on päätynyt omaankin hyllyyn ja toiveissa on, että vielä testaamatta oleva lisäosa ‘Expedition Leaders’ maustaa peliä vielä lisää ja jaksaa pitää mielenkiinnon yllä. Jo tällaisenaankin Lost Ruins of Arnak on konvehtirasian vahva peruskannattelija, olkoon siis makuna Caramel.

Lost Ruins of Arnak tarjoilee koreassa ulkokuoressa pakanrakennusta ja pisteiden optimointia.

My City (2020) on pikavilkaisulla kovin helppo sivuuttaa harmittomana polyominopelinä, mutta älä tee sitä virhettä. Pelkästään jo nämä kaksi asiaa: ‘Reiner Knizia’ pelin suunnittelijana ja että peli on koko perheen legacy-peli, pitäisi pysäyttää tutkimaan asiaa hivenen tarkemmin. Ja toden totta, 24 skenaarion mittainen, pelikerroittain hivenen muuttuvat ja pelilautaa muuttavat, säännöt ja tavoitteet koukuttavat aukomaan vielä suljettuja kirjekuoria yhä uudestaan ja paljastamaan pelin salat.

Ja kun My City on lopulta kokonaan pelattu, niin vielä jää tarjolle pelilautojen kääntöpuolen “ikuinen peli”, jolla koukuttaa uusia uhreja tämän mainion polyominohaasteen pariin. My City on konvehtirasian Suklaatryffeli, makoisa ja suklaarasiassa kooltaan se astetta isompi muita. Blogissamme peli on ollut tarkemmassa tarkastelussa jo aiemmin: ‘My City – kaupunkitetristelyä‘.

My City haastaa polyominolaattojen rakentelullaan.

Photograph / Wind the Film! (2016) yhdistää näppärästi tuttuja elementtejä aiemmista korttivetoisista peleistä ‘Kadonneet kaupungit’ ja ‘Bohnanza’. Ensimainitusta on lainattu settienrakentelu, jälkimmäisestä käsikorttien järjestyksen -merkittävyys. Vähän siis lainattua, jotain omaa -lopputulos on lopulta enemmän kuin osiensa summa.

Kun ulkoasukin on sopivasti valtavirrasta poikkeava, mutta silti toimiva on Photograph kasvanut korttipelifillereiden kestosuosikiksi. Aikanaan missäsin tämän Spiel-uutuuksista, mutta onneksi uusi painos saatiin tänä vuonna ja siten pelin saatavuuskin on parempi. Yhdistelmä tuttua ja jotain uutta on kuin konvehtirasian Suklaacrisp, joka pirskahtelee mukavasti suussa tarjoten muutakin kuin pelkkää suklaata. Photograph on niinikään ollut tarkemmassa syynissä blogissamme: ‘Remember Out Trip & Photograph – (kuva)muistoja matkoilta‘.

Photograph haastaa järjestelemään käsikortit tosi rajatuin säännöin.

Sagani (2020) on Uwe Rosenbergin jatkotyöstö edellisenä vuonna julkaistulle Nova Lunalle (2019). Taas ollaan rakentamassa henkilökohtaista laattaviidakkoa ja täyttämässä laatoissa kuvattuja tehtäviä, mutta Sagania on hiottu juuri oikeista kohdista: vuorot kiertävät nyt myötäpäivään eli Nova Lunan aikaträkki on heitetty romukoppaan mikä on hyvä päätös. Toiseksi “tehtävät” on helpommin hahmotettavissa Saganissa ja lopetuskaan ei ole äkkikuolema.

Kasarikalsariasu-look on vaihtunut sekin selkeämmäksi värimaailmaksi ja kun pieni lisäboosti tarjotaan pisteissä jälkeenjääneille, niin en voi kuin kehaista Sagania verrattomaksi peliksi. Makumaailma on tutunomaisen turvallinen Kaakaotryffeli, joka ei voi mennä vikaan. Sagani on esitelty yhdessä Nova Lunan kanssa blogissamme artikkelissa: ‘Nova Luna & Sagani – sisko ja sen veli‘.

Sagani ja sen selkeä laattahaaste.

The Castles of Tuscany (2020). Stefan Feldin pelien ystävä kun olen, ihmettelen sittenkin yhä edelleen Castles of Burgundyn suosiota: omistin pelin aikanaan kun se maailmaan putkahti, mutta jo muutaman pelin jälkeen tuli fiilis, että se on sisältöönsä nähden aivan liian pitkä. Tämä aatos ei muuksi ole vuosien jälkeenkään muuttunut, vaikka olen pelille antanut uuden mahdollisuudenkin. En silti kiistä etteikö siinä olisi hyviäkin elementtejä ja pitkään paras versio olikin sen korttipeliversio. Mutta sitten tuli The Castles of Tuscany.

Nopat on nyt hävitetty ja Burgundin linnoista asioita hiottu suoraviivaisemmaksi. Heksalaattojen rakentelu on läsnä (hyvä), mutta kaikki tapahtuu nyt korttivetoisesti. Lopputuos miellyttää suuresti, sillä pelivuorot viuhuvat pelaajalta toiselle ja kesto on saatu lyhennetyksi tuntiin. Kiireen tuntu asioiden valmistamiseksi on myös nyt paremmin läsnä kuin esi-isässään. Kaikki toivottuja parannuksia. Tässä pelissä kättelevät suklaa ja marmeladi mainiosti, joten olet konvehtirasian Vadelmamarmeladi. Nams!

The Castles of Tuscany. Burgundin linnoista edelleen viritetty ja oiottu versio.

Kolme karvasta, jotka syötetään muille – tai jätetään syömättä

Rasian pettymykset, niitäkin valitettavasti löytyi.

Kauniin suklaarasian ikävämmät yllätykset – välttele näitä!

Atheneum: Mystic Library (2020) lupailee päällepäin hyvää: pelimekaniikka, joka keskittyy kortin valintaan ja antaa jotain paitsi kortin valinneelle itselleen, myös kahdelle naapurille. Saaduilla tavaroilla koetetaan täyttää ja järjestellä oma kirjahylly mahdollisimman suotuisasti pisteiden valossa. Kestonkin piti olla näin suoraviivaiseksi peliksi riittävän napakka ja olihan se – ei peli siihen kaatunutkaan.

Mutta hutihankinnaksi Atheneum: Mystic Library silti osoittautui – pitkään aikaan kaikkein selkein sellainen. Pelin tavoitteet ja sisältö olivat sittenkin enemmän puolityhjän puolella ja kun komponenttipuolella oli karmaisevia hutilyöntejä, niin tätä peliä ei jää ikävä. Ne keskeiset elementit eli kirjat ja kirjahyllyt olivat kauniita, mutta korttien kuvitus amatöörimäistä tuhrailua ja ne muutamat muut nappulat kokoluokkaa mikroskooppinen – niin ei voi kuin ihmetellä kuinka tällainen ristiriita on saatu aikaiseksi.

Konvehtimittarilla Atheneum: Mystic Library on konvehtirasian Ananas. Pettymys, jota kerran puraistuaan tietää vältellä tulevaisuudessa.

Atheneum: Mystic Library haastaa kirjojen järjestelyssä hyllyyn. Kirjastonhoitajien suosikkipelejä?

Mariposas (2020) kertoo tarinan monarkkiperhosten jokavuotisesta matkasta Meksikosta Pohjois-Amerikkaan ja sieltä takaisin. Säännöiltään peli on varsin suoraviivainen ja korttivetoisena sitä ei pysty liiaksi analysoimaan, mutta sittenkin kokonaisuus tuntuu ontolta, pelaajien välisillä tekemisillä ei ole merkitystä ja kesto ihan metsässä – ainakin yhtään isommilla pelaajamäärillä. Pelin perustavoite ei ole riittävän kiinnostava ja mukana on joukko elementtejä jotka eivät vain toimi: korttisettien rakentelu ei esimerkiksi maksa vaivaa, vaan pääpaino kannattaa pitää perhosten päivittämisessä paremmaksi ja niiden saamisessa lopulliseen kohteeseensa.

Elizabeth Hargrave oli ensimmäisen täysosumansa, Wingspanin, jälkeen suurennuslasin alla mitä nerokasta sieltä putkahtaa seuraavaksi, mutta Mariposas on aika selkeä huti. Korea ulkoasukaan ei nyt pelasta. Se on konvehtirasian Zabaglione eli ei vaikuta millään mittarilla eikä puraistuaan tiedä edes oikein mitä tuli syöneensä.

Mariposas ja perhosten matka “sinne ja takaisin”. (Kuva: Fredrik Thalberg).

The Red Cathedral (2020) on ollut nyt kahtena peräkkäisenä Spiel-koronavuonna tapetilla: vuonna 2020 se oli uutuus ja sai pöhinää ympärilleen, vuonna 2021 saksankielinen painos takasi “uuden tulemisen”. Pelinä se on perinteisempi “euro”: kohtuullisen kevyttä nopparondelia pyörittäen pelaajat keräävät resursseja voidakseen rakentaa yhteistä katedraalia, jossa lopulta taistellaan enemmistöistä. Kaikin puolin tuttua huttua, jossa uudelleenpeluuarvoa taataan pelikohtaisilla alkuasettelun muutoksilla.

Pyhän Vasilin katedraali saa pisteitä siitä, että pieneen koteloonsa nähden siihen on ympätty fyysistä kokoaan isompi peli. Mutta se peli on niin geneerinen “europeli” kuin europeli voi olla: näitä nyt on nähty vuosien saatossa roppakaupalla ja The Red Cathderalin ongelmana on se ettei se loista oikein millään mittarilla. Grafiikka on geneeristä, komponentit osittain heikohkoja ja kokonaisuus enemmän vähemmän ‘meh’. Konvehtirasia-mittarilla se on kuin Aprikoositryffeli: siinä on paljon tuttua, mutta seassa on jotain epämääräistä mikä saa suupielen aavistuksen irveelle.

The Red Cathedralin noppaympyrä.

Näin paljastin oman konvehtirasiani hitit ja hutit vuodelta 2021. Vaan mites teillä – makuja on yhtä monta kuin on maistajiakin? Maistuuko sittenkin paljon parjattu Ananas sinulle tai jotkin muut maut?

Pelivuoden parhaat ja heikoimmat erehtymättömällä konvehtimittarilla.
Savannah Park -kansi

Savannah Park – eläinsafari koko perheelle

Kautta aikain tuotteliaimman pelisuunnittelijatutkaparin Wolfgang Kramer & Michael Kiesling vuoden 2021 yhteistuotos kulkee nimellä Savannah Park. K&K -kaksikon pelit ovat harvemmin erityisen raskaita ja monimutkaisia, mutta Savannah Park on tällä asteikolla jopa huomiotaherättävän kevyt ja helposti lähestyttävä. Mutta sehän ei välttämättä ole huono juttu ollenkaan!?

Kertasiirrolla lopulliseen lokaatioon

Savannah Parkissa tavoitteena on ryhmitellä pelin viisi eri eläinlajia omiin mahdollisimman suurin laumoihinsa siten, että lauma saa myös vettä juodakseen. Alkuvalmisteluina kukin pelaaja asettelee omat laattansa sattumanvaraisesti pelilaudalle. Tässä puuhassa ei pitkään nokka tuhise ja sama pätee sääntöihinkin, joten nopeasti päästään pelaamisen pariin.

Savannah Parkin alkuasetelma
Laatat odottamassa siirtoa uuteen lokaatioonsa.

Itse pelaaminen noudattelee kaavaa, jossa vuorotellen pelaajat päättävät mikä vielä siirtämättömistä laatoista siirretään laudalla uuteen paikkaan. Jos siis pelaaja ilmoittaa “antilooppi ja kirahvi”, etsii kukin pelaajista pelilaudaltaan juuri tuon nimenomaisen laatan ja siirtää sen toiseen vapaaseen lokaatioon. Siirron yhteydessä laatta pyöräytetään ympäri paljastaen laatan tummempi sävy esiin. Näin tiedetään mitkä laatoista on jo siirretty ja mitkä vielä siirtämättä.

Pelilautoihin on painettu neljä ruutua, joihin eläinlaattoja ei saa koskaan asettaa. Näitä ovat keskuskallio sekä kolme ruohikkopaloruutua. Niinikään siirrettävää laattaa ei saa koskaan “kääntää vain ympäri” eli palauttaa alkuperäiselle paikalleen. Tämä sääntö voi toisinaan unohtua minkä vuoksi kullakin pelaajalla on puinen mangusti, jolla merkitä hetkellisesti ruutu josta laatan juuri nosti pois. Alkuun mangusti kuulostaa täysin turhalta, mutta useamman kerran sille on ollut käyttöä.

Savannah Park, magnusti
Apuna laattojen siirrossa on mangusti merkkaamassa paikkaa josta laatta on siirrettävä toiseen paikkaan.

Blokattujen ruutujen ohella pelilautoihin on painettu puu- ja ruohikkoruutuja, joiden päälle laattojen siirtely on sallittua mutta jotka mielellään pitäisi näkyvissä, sillä pelin päätteeksi näistä irtoaa lisäpisteitä.

Kun lopulta viimeisetkin laatat on kertaalleen liikutettu siirrytään pisteiden laskuun.

Ruohikkopalot verottavat varomattomia

Alkuun tarkistellaan, selviävätkö kaikki eläimet pisteytykseen asti. Pelaajien laudalla riehuu kolme paloa, joista yksi poistaa ympäriltä laatat joissa on vain yksi eläin, toinen kahden eläimen laatat ja kolmas kolmen eläimen laatat. Koska nämä “sakkoruudut” on jo etukäteen tiedossa, niin niiden väistelykin onnistuu, mutta tulipalojen olemassaolon tarkoitusperä onkin antaa lisähaastetta isojen eläinlaumojen rakentamisessa kun lopulta kaikkia laattoja ei voikaan latoa minne tykkää.

Savannah Park ja pisteytysesimerkki
Kuvan sarvikuonolauman koko on kymmenen (10) eläintä ja sarvikuonot pääsevät kolmelle lähteelle = 30 pistettä.

Kun ruohikkopalojen mahdolliset poistot on tarkistettu, siirrytään pisteisiin. Laudalla näkyvät ruohotupsut antavat pisteen, ne harvat näkyvät puut kolme pistettä kukin. Tämän jälkeen pääpistepotit: eläinlaji kerrallaan pelaajat etsivät suurimman laumansa ja kertovat lauman koon juomapisteillä, joihin kyseinen lauma yltää. Maksimisuoritus per eläinlaji on kolme juomapaikkaa kerrottuna 11 eläimellä eli 33 pistettä.

Ja kuinka ollakaan, lopulta eniten pisteitä haalinut voittaa.

Leppoisaa pelattavaa

Savannah Park on varsin rento laattasiirtely, jota pelaa kouluikäisten tai tätä vanhempien kanssa heittämällä. Pelin perushaaste on riittävän selkeä nuoremmillekin, mutta voittoisan pistepotin kerääminen haastaa vielä useamman pelin jälkeenkin. Perimmäinen juoni on saada useamman eläinlajin yhteiset juomalaatat siten, että ne palvelevat kaikki näitä laumoja, mutta tämän lausuminen ääneen on huomattavasti helpommin tehty kuin käytännön toteutus: samaan aikaan on yritettävä raivata tilaa sopiville laatoille ja toisaalla sijoittaa jokainen siirrettävä laatta kertalaakista siten, että niistä ropisee pisteitä.

Eri pelaajamäärät eivät pelin yleisvirettä muutoin muuksi muuta, mutta mitä useampi nuppi Savannah Parkin ääressä häärii, sitä harvemmin tulee se astetta mieleisempi “oma vuoro”, jolloin pääsee valitsemaan mitä laattaa seuraavaksi siirretään.

Savannah Park -yleiskuvaa.
Pelin yleisilme on kellertävä eikä välttämättä ulkoasullisesti ihan tätä päivää, mutta kokonaisuus on ainakin selkeä.

Nuoremman väen kanssa pelattuna tarjolla on myös yksinkertaisemmat säännöt, joissa unohdetaan metsäpalot ja eläinten juottovaatimukset. Tätä pelimuotoa (sekä vaihtoehtoisia aloitussetuppeja kokeneemmille) varten pelilaudat ovat kaksipuoleiset. Ja jos taas peruspeliä haluaa vielä lisämaustaa, voidaan mukaan ottaa leijonat, jotka antavat irtopisteitä läpi pelin jos laatat pelaa leijonan kulloiseenkin lokaatioon.

Nykytrendien mukaisesti soolopelaajiakaan ei ole kokonaan unohdettu, mutta se puoli ei toisaalta tarjoile kuin pistetaulukon johon verrata omia loppupisteitä. Yksinpelaajille tarjoaisin siten jotain muuta, Savannah Park on kimpassa pelattavaksi tehty – ja sellaisena oikein oivallinen valinta jos haluaa ei-niin-kilpailullista pelattavaa.

Komponenttipuoli on alusta loppuun toimivaa, joskin graafisesti peli on tasapaksu. Plussaa sen sijaan kätevistä pelaajakohtaisista bokseista, jotka imaisevat paitsi kunkin pelaajan kilkkeet, sitovat kaikki Savannah Parkin komponentit yhteen ilman että tarvitsee pelätä laatikon avaamisen yhteydessä “silmille räjähtävää” sekamelskaa.

Meillä tälle savannille on päädytty tasaiseen tahtiin, joten jotain on maagisesti tehty taas kerran oikein.

Savannah Park -kansi
Savannah Park ja sen keltaisen-oranssi värimaailma.

Savannah Parkin pelimekaaniset sukulaiset

Näitä “kaikki asettavat nyt laatan x” -pelejä tulee vastaan tasaisin väliajoin, Savannah Park on sarjassaan kuitenkin sieltä kiinnostavimmasta päästä. Kurkataan silti muutamaa muutakin tutuksi tullutta viritelmää.

Varhaisimpia tuttavuuksia on Take It Easy! (1994), jossa tavoitteena on rakentaa pelilaudan läpi halkovia samannumeroisia viivoja. Peli on häpeilemättömän abstrakti ja ulkoisesti luotaantyötävä, mutta plussaa se saa siitä että peliä pystyi pelaamaan jopa kahdeksalla pelaajalla. Niin ja tämä on lisäksi suomennettu.

Don Quixote (2010) muistuttaa pikavilkaisulla Carcassonnea, sillä pelaajien laatoista rakentuu teitä, linnoja ja mm. tuulimyllyjä. Jokainen pelaa tässäkin oman pelinsä tavoitteena asetella omat 24 laattaa mahdollisimman pisteantoisasti. Kokonaisuus on nopea ja harmiton pelattava, jonka ulkoasu on kunnossa, mutta sisällöltä jää toivomaan jotain lisää.

Karuba (2015) on suhteellisen tuore julkaisu, joka on myös julkaistu suomeksi Haban toimesta. Pelaajat heitetään viidakon kätköihin tavoitteena rakentaa polkuja läpi tiheän kasvuston edessä häämöttäviin temppeleihin. Genren “vastaisesti” tähän on saatu koukku, jossa muiden tekemisiäkin on syytä seurata: nopeimmille temppelin löytäneille on isompi pistepotti tarjolla, joten tietynlainen kilpajuoksu on leivottu mukaan. Karuba on mainio, sen vähemmän tunnettu korttipeliversio vielä tätäkin parempi (ks. blogiteksti Karuba-korttipelistä), mutta sepä onkin ihan toinen tarina jo se.

Cascadia – suunnittelua kahdella tasolla

Vuonna 2021 potkustartilla alkujaan julkaistu ja Spiel’21 -messujen uutuuslistoillakin majaillut Cascadia on Randy Flynnin debyytti lautapelien saralla. Oman kokemukseni perusteella harva ensikertalainen osuu heti maaliin, mutta herra Flynn on Cascadiansa kanssa eri maata: käsissä on nimittäin pieni pala perhepelien kultaa.

Yhdistelmä laattojen sommittelua ja eläinrykelmiä

Cascadian perusvire on yksinkertainen: pelaajat valitsevat vuorotellen tarjolla olevasta neljästä laatta & eläinmerkki -parista mieleisen ja tilalle käännetään täydennykset.

Muutama kierros takana. Etualan pelaaja on ansainnut käpyjä, joilla saa joustoa omaan peliin.

Edellä valitusta yhdistelmästä laatalla laajennetaan pelaajan maisemaa: muodostuvan maiseman ei tarvitse jatkua loogisesti, mutta pisteytyksen kannalta isommista yhtenäisistä alueista palkitaan paremmin. Poimittu eläinmerkki asetetaan maisemasta sopiva vapaa paikka tai jollei sellaista löydy, palautetaan eläin pussiin. Kukin eläinmerkki on sekin potentiaalinen pisteitten lähde, joten valintojaan kannattaa hetken harkita.

Yksittäinen laatta kelpuuttaa yhden eläimen, mutta laatasta riippuen eläintyyppejä siinä voi olla kuvattuna yhdestä kolmeen. Ne kaikkein ronkelimmat laatat – joihin käy vain yksi tietty eläintyyppi – tarjoavat toisaalta palkinnoksi käpyjä, jos kyseisen laatan saa asutetuksi. Käpy tuo joustoa: sen käyttämällä voi valita minkä tahansa pöydällä tarjolla olevista laatoista ja eläimistä eli ei tarvitse tyytyä valmiisiin “pareihin” TAI kävyllä voi myös vaihtaa haluamansa määrän eläinmerkkejä uusiin. Käyttämättömät kävyt ovat myös voittopisteitä kun pisteidenlaskenta alkaa, joten niitä ei kannata myöskään kuluttaa vain kuluttamisen ilosta.

Peleittäin arvottavilla pistekorteilla Cascadia pysyy freesinä useankin pelatun pelin jälkeen.

Mutta mihin tällä kaikella Cascadiassa lopulta pyritään? Pelin viisi eri eläintyyppiä haluavat eri asioita, mutta mitä – se arvotaan kunkin pelin aluksi. Peurat viihtyvät laumoissa muodon vain vaihdellessa, karhut pienemmissä ryhmissä, lohet erilaisissa jonoissa, haukat omassa rauhassaan ja ketut kaikkien edellisten ytimessä. Tämä näin niinkuin rajusti tiivistäen, mutta pelin alussa arvotut pistekortit paljastavat sitten ne tarvittavat yksityiskohdat.

Karhun pisteytyskortti A antaa pisteistä karhupareista.

Useimman eläimen kohdalla peli palkitsee sitä mojovammilla pisteillä, mitä useammin kortin ehdon täyttää. Esimerkiksi neljästä karhuparista irtoaa 27 pistettä kun kahdesta niitä saa vain 11. Lohiparvi toisaalta tarjoilee sitä rapsakammat pisteet mitä isommaksi sen saa kasvatettua, joten yksi pitkä letka on parempi kuin monta lyhyempää.

Eläinten ohella toinen pisteiden kannalta merkittävä lähde on rakentunut maisema. Cascadian laatoissa on viittä eri maisemaa ja kukin pelaaja saa kustakin maisematyypistä pisteitä isoimmista alueistaan pisteen per laatta. Lisäksi isoimpien alueiden tekijöille tarjoillaan lisäpisteitä.

Lopussa pelaajan lauta voi näyttää vaikkapa tältä: haukkoja siellä täällä, täysi peurarivistö ynnä muuta.

Riippumatta pelaajamäärästä (1-4), yksi peli kestää aina 20. täyttä kierrosta – sen mukaisesti pelin alussa on mukaan arvottu sopiva määrä maisemalaattoja. Pelikelloa Cascadia vie puolisen tuntia.

Hunajaa laatta-asettelujen ystäville

Jo blogitekstin aluksi kiirehdin paljastamaan, että Randy Flynn on osunut Cascadiansa kanssa nappiin. Tässä on toden totta peli, joka on paitsi yksinkertainen opettaa, mutta jonka kaksi eri tasoa (maisemat ja eläimet) haastavat sopivasti kokeneempaakin peluria. Täydellinen peli moneen eri tilanteeseen siis.

“Cascadian kaksitasoinen pähkinä johtaa ajatusleikkiin, jossa haluaa tiettyjä maisemalaattoja, mutta kaveriksi pitäisi saada sopivia eläimiäkin.”

On myös se ja sama, montako eri nuppia Cascadian ääreen istahtaa, sillä pelin vuorot ovat siinä määrin napakoita, että sittenkään odottelua ei ole juuri nimeksikään ja kokonaiskesto pysyy aisoissa. Komponenttiensa puolesta Cascadia on täysosuma: eläinmerkit ovat puuta – eivät suinkaan pahvikiekkoja vaikka olisi se niilläkin toki toiminut – mikä miellyttää itseäni suunnattomasti.

Cascadian komponentit ovat erinomaiset.

Pitkässä juoksussa mielenkiintoa ovat ylläpitämässä pelikerrottain vaihtuvat pistekortit, jolloin tekeminen ei uriudu aina samoihin uomiinsa. Eivät ne nyt peliä täysin muuksi muuta, mutta juuri riittävästi ilman, että opettelu- ja muistamisvaivaa tarvitsisi liiaksi potea.

Negatiiviselle puolelle jää vähänlaisesti sanottavaa – tarkemmin pohdittuani ei itse asiassa mitään! Joku saattaisi toivoa enemmänkin pelaajien välistä interaktiota – nythän se on pääsääntöisesti luokkaa “otan tämä laatan ja tämän eläimen ja se on sitten muilta pois”, mutta sittenkin on tarjolla lisämaustetta: pelin päätteeksi jaettavat bonuspisteet isoimmista alueista on pieni (ja riittävä) kilpailullinen elementti läpi pelin seurattavaksi.

Minulle, laattojenasettelupelien ystävälle, Cascadia on vuoden parasta antia mitä perhepelien saralla on vuonna 2021 vastaan tullut. Se on myös peli, jolle on helppo povata hyvää menestystä tulevissa pelipalkintokilvoitteluissa. Tämä jos mikä huutaa ‘Spiel des Jahres’ -palkintoa laatikkonsa koristeeksi ja toivon mukaan joku riittävän valveutunut taho päätyy pelin suomentamaankin. Mahdollista maailmanvalloitusta odotellessa keskitymme blogin voimin valloittamaan pelillä lähiporukoittemme sydämet.

Cascadia. Tämä Randy Flynnin ensimmäinen julkaistu peli on heti nappiosuma.

Pelaajien valinta -finalistit 2021

Ollaan jälleen jännän äärellä, kun näin loka-marraskuun taitteessa julkistetaan ‘Pelaajien valinta‘ -voittajat eli suomalaisten lautapelibloggaajien valinnat parhaiksi perhe- ja harrastajapeleiksi. Lunkisti.fi oli myös tämänvuotisessa raadissa mukana. Finalistit molemmissa sarjoissa julkistettiin jo 4.10.2021, lopulliset voittajat marraskuun alussa.

Tässä artikkelissa on lyhyet esittelyt molempien sarjojen finalisteista sekä päällimmäiset mietteet peleistä ilman suurempia paljastuksia omista saati raadinkaan suosikeista. Pelit esitellään sarjoittain aakkosjärjestyksessä.

Vaan ennen finalisteihin pomppaamista vielä yksi “ohi listan nosto” joka koskee perhepelisarjaa: erinomaisen mainio Pictures (Lautapelit.fi) jäi nimittäin jo karsintavaiheeseen mikä oli itselleni kovan luokan pettymys. Pictures jos mikä olisi ollut blogimme ylivoimainen voittajasuosikki – yhtään neljää sarjan finalistia väheksymättä. Pistäkääpä siis Pictures mieleen jos etsinnässä on huikeanhauska partypeli – ja lukekaa toki blogistamme lisää siitä, miksi sitä niin paljon kehun!

Pictures, peli joka haastaa pelaajat visuaalisesti. Niin vain tämä Spiel des Jahres -voittaja vuodelta 2020 jäi ‘Pelaajien valinta’ -finalistien ulkopuolelle.

Perhepelisarjan finalistit

Vuoden 2021 perhepelifinalistit ovat kaikki omassa lokerossaan vahvoja voittajakandidaatteja. Kaikilla on omat vahvuutensa ja koukkunsa tarjottavaksi. Jos vain yksi pitäisi valita on hyvä pysähtyä hetkeksi miettimään minkälaiseen tilanteeseen tai millaisissa piireissä pelejään pääasiassa pelaa? Em. kysymystä hetken pohtimalla voi nimittäin helpottaa päätöksentekoa.

10 Days in Europe (Peliko) haastaa pelaajat, 2-4, rakentamaan 10 kortin reitti eri Euroopan maiden välille. Esimerkiksi Ranskasta Espanjaan kulkemiseen ei tarvitse kuin ko. kortit vierekkäin omassa korttitelineessä, mutta Espanjasta Suomeen oikeanvärisen lentokoneen. Ja tokihan lautalla pääsisi kätsysti Espanjasta vaikkapa Irlantiin. Kuka omaan korttitelineeseensä lopulta saa venkslatuksi 10 korttia sopivasti järjestykseen vie euroopanmatkaajan tittelin.

10 Days in Europe ja pelaajan korttiteline: ehkä tästä jotain vielä syntyy…

10 Days in Europe on sikäli mielenkiintoinen tapaus, että pelihän on miltei 20 vuotta vanha ja itsellenikin valmiiksi tuttu jo noilta ajoilta. Hyvä peli kestää kuitenkin aikaa ja onkin hieno teko Pelikolta tuoda kymmenen päivän Euroopan reissailu viimein tarjolle suomeksi. Sopivan matkareitin rakentelu on kepeää, toimivaa ja perhepeliksi sisältää myös sopivan rahtusen tuuria. En pelaisi tätä koskaan kahdella, mutta 3-4 pelaajaa ja jo toimii.

Gravity Superstar (Lautapelit.fi) erikoisine liikkumisineen tuo mieleen videopelit. Pelaajien hahmoja liikutellaan laudalla korttien avulla, mutta pääpaino liikkumisessa on putoaminen vaihtuvasuuntaisen painovoiman myötä tasoilta toiselle. Matkalla mahdollisesti pyyhitään kaveri ulos laudalta, joten toisten pelaajien tulevia siirtoja saa varoa.

Gravity Superstarissa tähtien keruu vaatii jatkuvaa “sopivasti” putoamista.

Vaikka itse pelivuorot ovat sinällään nopeita ja yksinkertaisia, niin homma menee todella kaoottiseksi isoilla pelaajamäärillä ja todennäköisimmin aloitatkin seuraavan vuoron taas pelilaudan sivusta. Juuri tästä syystä Gravity Superstar on parhaimmillaan 3-4 pelaajalla, jolloin on hivenen enemmän tilaa hengittää ja siten peliä voi sopivassa määrin suunnitellakin. Karkkivärigrafiikoista ja lapsellisesta ulkoasusta huolimatta Gravity Superstar yllättää ja tätä pelaa mielikseen aikuistenkin kesken.

My City (Lautapelit.fi) vie 2-4 pelaajaa rakentamaan yhä uudestaan ja uudestaan omia kaupunkeja pelikerroittain vaihtuvin tavoittein. Pelaajien laudat muuttuvat kunkin pelikerran jälkeen osin pelaajan aiemman menestyksen/ menestymättömyyden johdosta ja osittain siksi, että pelin seuraava kuori tuo peliin jotakin uutta. My City on siis legacy-peli: peli, jossa pelaajat muokkaavat pysyvästi pelin komponentteja pelikerrasta toiseen.

My City. Reiner Knizian taidonnäyte kevyestä legacy-pelistä.

Tällä kertaa pelisuunnittelijaguru Reiner Knizia on työstänyt kevyen perhepelin tetris-laattojen asettelusta, joka lähtee liikkeelle hyvin kevyesti, mutta kehittyy pelikerta pelikerralta mukavasti eteenpäin pitäen mielenkiinnon yllä läpi 24 mittaisen skenaarionsa. Laudan kääntöpuoli tarjoilee “ikuisen pelin” muuttumattomilla säännöillä, mutta pelin pihvi on kyllä se muuttuva tarina suljettuine kuoriyllätyksineen. Kelpo viritys ja tetristelyiden ystäville helppo suositella etenkin tilanteessa, jossa saman porukan saa pelin äärelle uudestaan ja uudestaan. My Citystä löytyy jo blogissamme oma artikkelinsa (linkki).

Nova Luna (Lautapelit.fi) on laattapulma, jossa 2-4 pelaajaa noukkii laattoja yhteisestä ympyrästä asetellen ne mahdollisimman tehokkaasti omaan kyhäelmäänsä saadakseen laatoissa kuvatut tavoitteet täytetyksi. Pelivuorot eivät kierrä perinteisesti myötäpäivään vaan aina toimii se, joka on “pelikelloa” käyttänyt säästeliäimmin. Kuka onnistuu noukkimiaan laattoja lopulta hyödyntää tehokkaimmin vie pelin.

Nova Lunan laattahaaste on Uwe Rosenbergin käsialaa.

Nova Luna rullaa pitkälti tuttuja raiteita sikäli kun Uwe Rosenbergin muut puzzlepelit eli Patchwork – Tilkkutäkki tai vaikkapa “luontotrilogia” ovat tuttuja. Polyominot on tällä kertaa vaihtuneet neliölaattoihin, mutta muuten on varsin tuttuja makuja. Sittenkin Nova Luna yllättää haastellaan ja kilpajuoksu pelikelloa ja muita pelaajia vastaan on kutkuttava. Pelinä se toimii kaikilla pelaajamäärillä joskin neljän pelaajan pelissä kannattaa varautua toisinaan vuoron odotteluun, etenkin jos oikein päätyy rientämään laatanvalinnan myötä. Nova Luna on sekin esitelty blogissamme jo aiemmin samassa yhteydessä Saganin kanssa (linkki).

Harrastajasarjan finalistit

Harrastajapelien finalistit ovat vuonna 2021 astetta erikoisempi kattaus. Yksikään finalisteista ei ole säännöiltään haastava, mutta useampaa näistä voisi kuvailla ryhmädynamiikkaharjoitteeksi. No, on siellä joukossa myös yksi perinteisempi riskinottoon pohjautuva pelikin mutta se mukavilla lisäkeitoksilla ryyditettynä.

Captain Sonar (Lautapelit.fi) haastaa kaksi sukellusvenemiehistöä upotuskilpaan: kumpi miehistöistä pääsee ensin kartalle vastustajan liikkeistä ja onnistuu torpedoin ja merimiinoin upottamaan vihollisen? Kapteeni kailottaa ohjeita perämiehelle ja konemestarille samalla kun ohjastaa sukellusvenettä, radisti kuuntelee vastajoukkueen kapteenin käskyjä ja etsii kartastaan vihollissukellusveneen mahdolista sijaintia. Captain Sonaria voi pelata reaaliaikaisesti tai vuoropohjaisesti. Ainoana sukelluksista pintaan selviytyvä voittaa.

Captain Sonar. “Laivakoiran” ehtii kuvata vain jos pelataan vuoropohjaisesti – reaaliaikaisessa pelimuodossa sellaiseen ei ole aikaa.

Vaikka Captain Sonar ei ole finalisteista ainoa poikkeuksellinen kokemus, on se porukan poikkeuksellisin kokemus. Eritoten reaaliaikaisesti pelattuna se tarjoaa yllätyksiä, haasteita ja haastaa kokeneempien kettujenkin yhteispelaamisen taidot. Kun vastajoukkue tietää missä olette, niin kuinka päästä takaisin piiloon ja vaanimaan takaa-ajajaa? Captain Sonar ei sovi kaikkiin tilanteisiin eikä kaikenlaisille pelaajille. Reaaliaikaisesti pelattuna ja mielellään 6-8 pelaajalla se on kuitenkin elämys, joka kannattaa kokea. Peli on esitelty blogissamme aiemmin (linkki).

Räävelin rohtotohtorit (Lautapelit.fi) yhdistää riskioton ja oman pussinrakentelun tavalla, josta varsinainen soppa syntyy. Uskaltaako nostaa vielä säkistä yksi ainesosa lisää vai kiehahtaako jo sekoitus yli? Tätä kysymystä joutuu kukin sopanrakentaja pähkimään päässänsä kunkin pussista napatun ainesosan jälkeen. Kierrosten päätteeksi jaetaan palkintoja pisteinä ja uusien ainesosien ostona ja hommaa pyöräytetään näin kahdeksan jännittävää kierrosta.

Räävelin rohtotohtorit ja punaisen pelaajan kattilassa porisee jo mukavasti.

Keitosten rakentelun Räävelin rohtotohtorit hoitaa mallikkaasti ja pelikerrasta toiseen siihen saa mukavasti vaihtelua vaihtelemalla tarjolla olevia keittokirjoja. Kestoltaan se on napakka, mutta ensimmäisillä kerroilla kannattaa varata vähän enemmän aikaa, jotta homman sisäistää. Kesto ei lopulta ole ongelma, mutta vaikka mukaan on yritettykin saada tasoitusmekanismia pisteissä jälkeenjääneille, niin se voisi tarjoilla sitä vähän enemmänkin – nyt voittaja saattaa erottua jo hyvä tovi ennen loppua.

Survivors of Hellapagos (Lautapelit.fi) heittää pelaajat autiolle saarelle, josta pitäisi selviytyä pois ennen hurrikaanin tuloa. Selviytyäkseen porukan pitää saada jostakin ruokaa, mutta myös sopivia tarvikkeita saarelta lautan rakentamiseksi ja pois pääsemiseksi. Kun niukkuutta jaetaan on lopulta väistämättä harvennettava joukkiota… kuka lähtee, kestävätkö pelaajien tekemät liittoumat? Ja lopulta, selviääkö kukaan pois saarelta?

Survivors of Hellapagos: selviytymisseikkailu autiolla saarella.

Pelin asetelma ja äänestykset tuovat mieleen television suositun Selviytyjät-sarjan ja oletettavasti tätä kytkyä on haluttu alleviivata lisäämällä pelin pohjoismaisen laitoksen nimeen mukaan ‘Survivors’. Selviytymiskamppailu on todella napakasti toteutettu ja pelivuoron vaihtoehdot niin ytimekkäät, että yksi selviämiskamppailu on ohitse jo parissakymmenessä minuutissa. Kestoonsa nähden se tarjoilee hämmästyttävän määrän kiperiä päätöksiä, neuvottelua ja suhmurointia mainioiden komponenttiensa avustamana. Pelilaatikko lupailee pelaajamäärää 3-12 välillä, mutta oman kokemukseni mukaan parhaimmillaan tämä selviytymiskokemus on kun nuppiluku lähentelee viittä.

Tappajahai (Ravensburger) työstää klassikkoelokuvan lautapelin muotoon: yksi pelaajista vaanii tappajahain roolissa uimareita toisten pelaajien pyrkiessä ensin paljastamaan pedon sijainnin ja lopulta eliminoimaan sen ennenkuin joutuvat itse hain hampaisiin. Peli käy nämä kaksi vaihetta (etsintä, selviytymiskamppailu) läpi kaksipuolisen pelilautansa avulla pelin kokonaiskeston ollessa tunnin luokkaa.

Tappajahaita jahtaamassa.

Tappajahain yksi-vastaan-muut -asetelma on mielenkiintoinen, mutta kuten yleensäkin tämäntyyppisissä peleissä se yksin pelaavan tontti on lopulta mielekkäin. Pelin ensimmäisen vaiheen lopputulos muovaa kakkosvaiheen lähtökohtia joiltakin osin, mutta isommankin määrän variaatiota toivottaisin tervetulleeksi, sillä siinämäärin samankaltaisiksi eri pelikerrat muotoutuvat. Tappajahai-lautapeli on tietystä putkijuoksustaan huolimatta silti onnistunut paketti, jossa jännitys säilyy useimmiten viime hetkiin saakka.

Spiel ’21 – mielenkiintoiset uutuudet

Viime vuoden Spiel-messut pidettiin täysin digitaalisena koronan vuoksi, (blogiraportti tuosta tapahtumasta), mutta tänä vuonna on taas live-tapahtumaa Essenissä tarjolla. Koronan vuoksi on erityisjärjestelyitä: väkeä otetaan messuille 60% normaalista ja kävijämäärän seuraamiseksi neljän päivän lippuja ei myydä lainkaan. Luonnollisesti kaikilta osallistujilta vaaditaan kattavat koronarokotukset tai riittävän tuore negatiivinen koronatesti ja sittenkin messuilla maskien käyttö on pakollista.

Oma köörimme teki päätöksen olla lähtemättä reissuun syyskuun alussa koska koronatilanne vielä askarruttaa. Samasta syystä moni tuttu julkaisijakin loistaa poissaolollaan. Sen sijaan aion osallistua itse viime vuoden tapaan Spiel.Digital -tapahtumaan ja samalla tulee nähdyksi onko viime vuonna lanseerattu konsepti ottanut minkäänlaisia harppauksia eteenpäin vaiko näivettynyt kokonaan live-messujen myötä. No, minimissäänkin 14.-17.10.2021 tulee viriteltyä Tabletopia, BoardgameArena ja Discord-kombot käyttöön – noita kun tulee noin muutoin käytettyä vähänlaisesti – pääsääntöisesti kun tykkään lautapeleistä nimenomaan fyysisesti pelattuna.

Spiel.Digital -valmistelut

Aiempien vuosien tapaan olen perehtynyt messutarjontaan mahdollisimman pitkälle etukäteen. Tähän on parikin mainiota vaihtoehtoa: joko BGG:n Spiel Preview -lista tai sitten oma luottokaverini vuosien ajalta ‘Tabletop Together Tool’ (linkki). Olen itse mieltynyt tuohon TTT:n härveliin enemmän ja siten kliksuttelin tämänkin vuoden tarjooman (~500 nimikettä) tuon kilkkeen kautta. Läpikäytävien lista on tänäkin vuonna poikkeuksellisen pieni mistä osasyy juurikin poisjääntien.

Tabletop Together Tool on verraton apu Spiel-messujen pelien läpikäyntiin. Kunkin nimikkeen kohdalle voi merkitä oman kiinnostuksen ja muita muistikirjamerkintöjä.

“Pitkästä listasta” skippasin kokonaan pelit, jotka oli vain demottavana, olivat soolo- tai yhteistyöpelejä (ei kiinnosta) ja/tai jotka kestoltaan ylittivät oman kynnykseni). Kiinnostavien pelien kohdalta tongittiin sitten sääntöjäkin jo esille ja lopputuloksena on alempaa löytyvä kiinnostavien pelien lista. Näistä olettaisin, että useampi päätyy hankintaan asti, mutta aika sen näyttää.

Kiinnostavimmat uutuuspelit

Seuraavassa siis omat 15 mielenkiintoisinta poimintaa Spiel’21 -listalta ja tässä kohtaa aakkosjärjestyksessä esiteltynä. Jos olisin itse messuilla niin tämän listan mukaan pyrkisin pelipöytiin ja/tai jollei testaamaan pääse, niin todennäköisesti iso osa olisi kotiintuomisina. Vaan hyökätäämpä jorinoiden sijaan listan kimppuun!

Almadi (2-5 pelaajaa, kesto 30-45 min)

Almadin takaa löytyy toisena suunnittelijana Quadropolis-kaupunkipelin tekijä. No tämä ei varsinaisesti meriitti ole minulle, mutta Almadi vaikuttaa kyllä kiinnostavalle. Laattoja valitaan vuorotellen jatkuvasti täydennettävästä poolista ja otetut laatat pelataan omaan jatkuvasti laajenevaan laattakokoelmaan tiukasti rajatuilla säännöillä. Tavoitteena on saada aseteltua ne keskenään siten, että laattoihin merkityt toiminnot aktivoituisivat mikä toiminnosta riippuen tietää laattojen uudelleenjärjestelyä, tavoitekorttien keruuta tai muuta mukavaa. 16 vastaavanlaista kierrosta ja homma on paketissa. Mukana tiketintäyttöä, kilpailua tietyistä laatoista ja tiketintäyttöäkin on luvassa ja kerrankin rankaistaan myös siitä, jos jotain tikettiä ei kykene suorittamaan. Lupaavaa kaikin puolin.

Almadi (kuva: FunnyFox)

Azul: Queen’s Garden (2-4 pelaajaa, kesto 45-60 min)

Jos nyt ihan rehellisiä ollaan, niin hieman näen harmaita pilviä uusimman Azulin kohdalla, mutta sarjan edeltävä Azul: Summer Pavilion (linkki blogitekstiin) jo osoitti, että Michael Kiesling osaa hittisarjaansa uudistaa. Edeltävänsä hyvyydellä ratsastaen kuningattaren puutarha on siten seurannassa mukana. Tällä kertaa heksalaatan muotoisten muovitiilien keruuta on uudistettu sillä aina kun yksi lauta muovitiilistä tyhjenee peliin tulee uutta täytettä. Muovitiilien ohella tarjolla on nyt myös maisemalaattoja, joita tarvitaan juurikin niiden muovitiilien pöytäämisen pelilaudalle. Osa pelivuoroista meneekin uuden tavaran hankkimisen sijaan siihen, että omaa pelilautaa laajentaa hankituilla maisemalaatoilla. Saapi nähdä, sarjan uutukainen on mielenkiintoisen erilainen mikä on lähtökohtaisesti pelkästään hyvä juttu!

Azul: Queen’s Garden (kuva: Jakub P.)

Bequest (3-6 pelaajaa, kesto 30-45 min)

Kakunjakomekaniikkaan perustuvat pelit ovat äärimmäisen harvoin hyviä. Idea siitä, että “yksi miettii jakamisen ja saa mitä jää jäljelle kun muut ovat valintansa tehneet” on kyllä mainio, mutta useimmiten aiheuttaa pitkää odottelua. Toistaiseksi tässä genressä ainoa kelpuuttamani peli on Piece o’ Cake (linkki blogitekstiin), mutta olisikohan Bequest kohta se toinen? Nyt nimittäin kukin pelaaja jakaa viiden kortin kätensä kahteen settiin yhtäaikaisesti ja siten pääsee myös valitsemaan yhden tehdyistä seteistä itselleen ensin. Pelaajien haltuun päätyy näin viiden kierroksen aikana kasa kortteja, jotka lopuksi pisteytetään. Osa korteista antaa pisteitä mitä enemmän niitä on, osa sopivasti toisenlaisia kortteja jne. Vaikuttaa kaikin puolin toimivalta peliltä ja jos/kun keston saa nipistetyksi maksimissaan puoleen tuntiin, niin Bequest saattaa olla potentiaalinenkin filleri etenkin kun se taipuu jopa kuudelle.

Bequest (kuva: Wizkids)

Boonlake (1-4 pelaajaa, kesto 80-160 min)

Tuhdimpien pelien joukkoon asettuu Boonlake. Alexander Pfister aiemmilla meriiteillään koettaa vakuuttaa, että tässä jokisuistoilussa on sitä jotain ja voi ollakin oikeassakin. Boonlaken keskiössä on tehtyjen valintojen mukaan muokkautuva toimintolauta, josta valittu toiminto siirtyy aina toimintolaudan pohjimmaiseksi. Valittu toiminto antaa paitsi pelivuorossa olevalle jotakin, niin myös muille joten sikäli peli osallistaa myös toiset sitä omaa vuoroa odotellessa. Ja mitä alempaa toimintolaudalta toimintonsa valitsee, sitä nihkeämmin omalla kanootilla pääsee liikkumaan jokea alaspäin – jokiliikkumisestakin kun palkitaan eri tavoin. Puntaroitavaa riittää peri-Pfisterimäiseen tapaan, kun eri toimintojen vyyhdistä pitäisi selvittää miten parhaiten saisi omia talojaan, karjaa jne. kartalle. Kokonaisuuden toimivuudesta ja Boonlaken koukutuksesta saa selvyyden vasta pelaamalla – tämä jos mikä on “eurojyystö”.

Boonlake (kuva: Erik W. Martin)

Brazil: Imperial (1-4 pelaajaa, kesto 100 min)

Komponenttipuolella Brazil: Imperial tarjoilee yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista, kun mm. puuosat on kiharrettu toinen toistaan erismuotoisemmaksi – itse asiassa pelkistetympi olisi enemmän mieleeni. No mutta… ulkokuoren alta paljastuu kolmen aikakauden mittainen vääntö, jossa kussakin pelaajille on oma salainen tavoitteensa täytettävänä. Peli ei lopulta ole kuitenkaan pelkkää kilpajuoksua em. tavoitteiden täyttämiseksi, mutta siitäkin luonnollisesti palkitaan. ‘Brazil: Imperium’ on kohtuullisen suoraviivaista valtakuntien laajentamista päälaudalla, osin kartan tutkintaa ja vihollisten kohtaamista sekä taisteluita. Noppien kolinaa ei kuulu vaan taistelevilla joukoilla on tietyt kiinteät arvot joiden päälle pelataan mahdollisesti käsikortteja mikä kuulostaa riittävän yllätykselliseltä. Hans im Glück vastaa ilmeisesti pelin eurooppalaisesta jakelusta, joten siinäkin mielessä Brazil: Imperial on astetta kiinnostavampi pelinimike.

Brazil: Imperial (kuva: Mundus)

Cascadia (1-4 pelaajaa, kesto 30-45 min)

Kickstarter-kampanjana markkinoille 2021 potkaistu perhepeli, joka on jo ehtinyt moniin koteihin ja vastaanotto on ollut hyvää. Kevyt “ota yksi tarjollaolevista maisemalaatta + eläin -pareista ja laajenna laatalla + eläimellä omaa maisemaa”. Otetun setin tilalle arvotaan uudet ja tällä rytmillä peli etenee kunnes laatat loppuvat. Cascadia on käytännössä moninpelipasianssi, mutta lukemani perusteella erittäin sujuva sellainen ja peleittäin vaihtuvien pistekorttien myötä uudelleenpeluuarvoakin löytyy. Laattojenrakentelupuzzlen ystävälle – kuten meikäläinenkin on – tässä on potentiaalia kummasti vaikka ei mikään genren uudistaja olekaan.

Cascadian maisemaa.

Free Ride (1-5 pelaajaa, 50-90 min)

Huomattavan simppeli junailu Friedemann Frieseltä. Pelaajien junat suhaavat Euroopan kartalla, mutta ennen kuin suhaavat pitää tietysti rataakin rakentaa. Tässä on Free Riden ensimmäinen koukku: alkuun rata on pelaajan omaa ja siten ilmaista ajella, mutta heti kun vastapelaaja sitä käyttää – ja maksaa käytöstä – se muuttuu yhteiseksi radaksi kaikille. Toiseksi kiskoilla ei kolistella menemään miten sattuu, vaan lähtö- ja kohdekaupungit valitaan kulloinkin tarjolla olevista muutamasta vaihtoehdosta. Noin muutoin pelivuorot etenevät kuin se kuuluisa junan vessa, kun omalla vuorolla joko liikutaan, rakennetaan rataa tai otetaan ratakiskoja varastoon. Jos kesto ei ole liian pitkä, niin ennustan Free Ridelle hyvää.

Free Ride (kuva: Henning Kröpke)

Furnace (2-4 pelaajaa, kesto 30-60 min)

Ivan Lashkin on suunnittelijana tuttu Smartphone Inc:stä ja Furnace on yksi hänen 2021 uutuuksistaan. Nyt on tarjolla napakkaa usean kortin samanaikaista “huutokauppaa”, jossa isoimman tarjouksen tehnyt saa itse kortin, mutta hävinneet kortilla näkyvät resurssit tai niiden konvertoinnin. Haluat siis osan huutiksista hävitäkin “sopivasti”, jotta saat tarvitsemiasi resursseja myöhempää käyttöä varten. Huutokauppaa seuraa aina omien korttien tuotannon käyttö kortti kerrallaan ja tämän voi pelata joko iisimmin haluamassaan järjestyksessä tai siten, että koneisto on kiinteä jolloin on vieläkin tärkeämmässä roolissa se, että hankitut kortit tulee sopivasti jonoon. Kun ulkoasukin on “teollisen synkeän” ihastuttava, niin odotukset Furnacen osalta ovat korkealla.

Furnace – yhdistelmä huutokauppaa ja koneistonrakennusta.

Imperial Steam (2-4 pelaajaa, kesto 120 min)

Astetta lihaisampi ja pidempi talouspeli yhdistettynä tavarankuljetuksiin. Ensikäden tieto lupailee joidenkin kommenttien perusteella hieman “ilkeääkin” peli, mutta tämän väittämän todenperäisyys ei ainakaan säännöistä aukene. Toisten radanrakentelua ei voi blokkailla, joskin samalle apajille meneminen maksaa ekstrahintaa ja tiettyä kilpajuoksua on luvassa tavarantoimitusten suhteen – mutta onko se nyt sitten “ilkeää”? No, joka tapauksessa pari mielenkiintoista juttua Imperial Steamiin on joka tapauksessa leivottu ja mm. työläisten kehittyminen jos eivät edellisellä kierroksella olleet aktiividuunissa kuulostaa vähemmän käytetyltä idealta. Mukana on myös osakepuljausta, tarvetta rakennella junareitit tiettyyn osiin karttaa pelin loppuun mennessä ja niin edelleen. Se meneekö homma lopulta liiankin “puisevaksi euroksi” vai onko kiinnostavia koukkuja riittävästi tarjolla jää nähtäväksi.

Imperial Steam (kuva: Eric W. Martin)

King of the Valley (2-4 pelaajaa, kesto 40-60 min)

Pelaajien kuninkaat tepastelevat King of the Valley:n 5 x 5 laattalaudalla keräten laattoja itselleen ja pelilautaa täydennetään vuorojen myötä. Tavoitteena on kerätyillä laatoilla ansaita enemmän mainetta ja mammonaa kuin muut kuninkaat. Luonnollisesti laatoissa on pientä kombotusta pisteiden valossa tai pieniä erikoiskykyjä pelin aikana hyödynnettäväksi. King of the Valley ei ole välttämättä minkään genren uudistaja, mutta näyttää mainiolta ja eritoten lupailee toimivansa erinomaisesti kaikilla eri pelaajamäärillä. Mielenkiintoni on herätetty.

King of the Valley (kuva: Henk Rolleman)

Lisbon Tram (2-4 pelaajaa, kesto 45-60 min)

Nyt tarjoillaan nimensä mukaisesti ratikka-ajelua Lissabonissa. Teemansa mukaisesti Lisbon Tramissa kukin pelaaja ohjastaa omaa raitiovaunuaan, poimii matkustajia kyytiin ja pois tavoitteena täyttää tarjolla olevia tikettejä nopeammin kuin kilpailijansa. Kaikki toiminnot maksetaan käsikorteilla mitkä taas pidetään piilossa muilta. Ja kun tulisieluisen eteläeurooppalaisen ratikkakuskin veri kiehahtaa, niin tarvittaessa vaikka tuupitaan edessä kökkivää raitiovaunua, jos se suinkaan edistää omaa agendaa. Lisbon Tram haiskahtaa vahvasti kelpo perhepeliltä ja nousee siksi listoille.

Lisbon Tram (kuva: Pedro Santos Silva)

Living Forest (2-4 pelaajaa, kesto 40 min)

Living Forest tarjoilee vuorojen aluksi kevyttä riskinottoa korttien kääntelyn muodossa – tämän osan pelaajat toimittavat samanaikaisesti. Jos jarrua osasi painaa edellisessä vaiheessa ajoissa, saa tämän perään kaksi toimintoa – rajoittimen rikkoneille tarjolla on vain yksi toiminto. Toiminnoilla hankitaan omaan korttipakkaan parempia kortteja, laattoja omaan metsään tai suojellaan metsää metsäpalolta. Pelissä on kolme tapaa voittaa eli pohjimmiltaan Living Forest on kilpajuoksua hoitaa homma kotiin jollakin näistä tavoista. Ulkoisesti peli näyttää tosi kivalta, mutta tuotantoarvioissa takahampaitani vihloo jo valmiiksi pienet pahviset ukkelit kiertämässä keskuslaudan ympyrää. Mutta ehkäpä senkin unohtaa jos/kun peli on hyvä?

Living Forest (kuva: Eric W. Martin)

Savannah Park (1-4 pelaajaa, kesto 20-40 min)

Kramer-Kiesling taisteluparin uutukaisin on kevyempää kaliiberia. Savannha Parkissa rakennellaan eläinsettejä omilla pelilaudoilla siten, että jokainen pelaaja vuorollaan päättää mikä tietty laattaa siirretään juuri nyt arvotusta aloituspaikasta vapaaseen ruutuun, jossa se sitten kököttää pelin loppuun asti odottamassa pisteytystä. Tällä yksinkertaisella kuviolla laatat vaihtavat kertaalleen paikkaansa pelaajien laudoilla tarkoituksena rakennella isot yhtenäiset ketjut samaa eläintä ja välttää joutumasta poistamaan pelin päätteeksi eläimiä “sakkoruuduista”. Simppeliä kuin mikä, oletettavasti erittäin toimivaakin, mutta aika näyttää kestääkö pelikertoja?

Savannah Park, mangusti
Savannah Park ja eläinrykelmät.

Ten (1-5 pelaajaa, kesto 15-30 min)

“Hyvät kompaktit korttipelit” -osastolla on aina tilaa, joten lunastaisiko napakasti nimetty ‘Ten’ paikkansa tässä joukossa? Peli on värisuorien rakentelua neljässä värissä, jossa kortteja pääsee kukin vuorollaan kääntelemään pakasta ja lopettaa pitää ennen kuin kymmenen summa ylittyy joko numero- tai rahakorteissa. Jos painaa jarrua ajoissa, pääsee ostamaan yksittäisen numerokortin markkinoilta, muussa tapauksessa saa pienen boostin rahan muodossa. Pakasta löytyy lisäksi jokereita, jotka huutokaupataan heti, kun ne esiin ilmestyvät. ‘Ten’ haiskahtaa sääntöjen perusteella peliltä, josta on etukäteen tosi vaikea sanoa onko se hyvä vai huono – täytynee uhrautua ja hankkia testattavaksi…

Ten (kuva: Todd Rowland)

Witchstone (2-4 pelaajaa, kesto 60-90 min)

Reiner Knizian suunnittelemista peleistä kiinnostavien listalle ponnistaa Witchstone – tosin tällä kertaa suunnittelijaparikin on mukana, italialainen
Martino Chiacchiera. Pelin taustamekaniikkana on heksamuotoon värkätyt dominolaatat, joita kukin pelaa omaan soppa-astiaansa. Dominolaatoissa on kuvattuna kuutta eri toimintoa ja kytkemällä samaa toimintoa toisiinsa sen saa suorittaa useampaan kertaan. Toiminnoilla rakennellaan reittejä päälaudalle, liikutetaan noitia aiemmin rakennetulla reiteillä, haalitaan erikoislaattoja omaan soppaan lisättäväksi tai vaikkapa hankitaan tavoitekortteja joiden täyttämisestä pelin lopussa saa pisteitä. Vaikuttaa kaikkinensa riittävän mielenkiintoiselle, vaikka ei Witchstone mitään täysin uutukaista tarjoile – toisaalta sopii olettaa, että Knizia on hionut rosokulmat pois ja kokonaispaketti toimii.

Witchstone (kuva: Eric W. Martin)

Vaan miltäpä näyttää sinun suosikkisi?

Spiel’21 ja Spiel.Digital

Remember Our Trip & Photograph – (kuva)muistoja matkoilta

Nousevan auringon maasta tulee aika-ajoin virkistävän erilaisia pelejä, joiden saatavuus Euroopasta vaihtelee helposta erittäin hankalaan. Siksipä eritoten Spiel-reissujen valmisteluissa japanilaisten julkaisijoiden uusi tarjoama on erityistarkastelussa. Miksikö? Koska Spiel-messuilta kaikkien japanilaisten julkaisijoiden tuomiset ovat poimittavissa yhdeltä-kahdelta messuosastolta – ainakin jos on ollut kaukaa viisas ja tehnyt varauksensa ja hoitanut maksut etukäteen. Paikan päällä myöhäisherännäisille myydään useimmiten pelkkää “ei oota” syvien kumartelujen ja pahoittelujen kera, kun koko tuotu setti on myyty jo ennakkoon.

Miksi aloitin jorinan Spiel-messuista enkä suoraan peleistä? Koska nyt tarkastelussa olevat pelit, joiden takakaa on yksi ja sama pelisuunnittelija (Saashi) ovat molemmat Spiel-julkaisuja ja sitä kautta päätyneet omaankin seurantaan.

Itseltäni vuoden 2016 Spiel-messut jäivät väliin, joten ‘Wind the Film‘ -nimeä tuolloin kantanut korttipeli “meni ohitse”, mutta se jäi takaraivoon kummittelemaan veikeän peli-ideansa ja kauniin ulkoasunsa vuoksi. Vuoden 2020 Spiel.Digitalin julkaisuista seurantaan ja sittemmin tilauskoriin asti tarttui sen sijaan päätyi ‘Remember Our Trip‘, koska sille oli löytynyt eurooppalainen julkaisija, DLP Games.

Keväällä 2021 ‘Wind the Film’ sai uuden painoksensa – nyt vähemmän lennokkaasti nimettynä ‘Photograph‘ – jota päätyi jonkun verran Eurooppaankin. Tässä kohtaa tartuin sitten mahdollisuuteen minäkin. Nyt onkin oikein mainio hetki paneutua näihin molempiin peleihin tarkemmin: Onko japanilaisten tenho tallella tällä kertaa vai tuliko huti vaiko parikin?

Remember Our Trip (2019) – kartankartoitusta

“Muistatko sen matkan” peli-idea on kuin kostean baari-illan jäljiltä, jossa porukalla pohditaan, että missäs sitä tulikaan edellisilta notkuttua? No ei, tällä kertaa saken kiskominen on todennäköisesti jätetty vähemmälle ja kansikuvansa mukaisesti oikeasti yritetään muistella mennyttä lomamatkaa ja miten kohdekaupungin mainiot ravintolat, vehreät puistot sekä upeimmat nähtävyydet asemoituivatkaan suhteessa toisiinsa.

Tarjolla kahden laatan setit, jotka on asetettava keskenään suoraan linjaan harmaan kortin mukaisesti.

Ja ei, peli ei pohjaudu deduktioon vaikka hetkellisesti taustatarina Old Town -etiäisiä herätteleekin. Ei, nyt yhteinen kartta rakentuu kierroksittain valittujen rakennuspalojen kautta joiden pohjalta tilaisuuden tullen pelaaja ilmoittaa, että kartan tietyssä kohtaa sijaitsee rakennus ‘x’.

Pelin 12 kierrosta etenevät keskenään samalla kaavalla: pakasta paljastettu kortti kertoo paitsi sen, montako rakennuslaattaa kaivetaan kangaspussista kuhunkin poimittavaan settiin, myös sen mihin muotoon ne pitää rakentaa. Laattasetit napataan vuorojärjestyksessä ja pelataan pelaajien omille laudoille.

Pelaajan saadessa sopivan muodon omalle laudalle se pisteytetään. Eri rakennustyypeistä irtoaa tietty vakiopistemäärä ja lisäpisteitä on luvassa mikäli sille on tilaa vielä päälaudallakin. Päälaudalle rakennus pitäisi mahtua juuri samoihin koordinaatteihin kuin mihin sen rakennutti omallekin laudalle. Jos päälaudalla tila on jo edes osittain varattu, ei päälaudalle putkahda mitään uutta, mutta pelajaa voi silti saada irtopisteitä juuri valmistuneen rakennuksensa niistä osista, jotka vastaavat päälaudan tilannetta.

Oranssin pelaajan lautaa verrattaessa yläpuolen yhteislautaan näkee, että viiden ruudun kokonainen ravintolarypäs on juuri kohdillaan (ja todennäköisesti ko. pelaajan rakentama), mutta muutaman muun kohdalla on vähän enemmän soviteltavaa…

Pohjimmiltaan Remember Our Trip on siten peli, jossa “nopeat varmistavat täydet pisteet”, mutta takanatulevillakin on mahdollisuus samoihin pisteisiin, jos pystyy mahdollisimman pitkälle seuraamaan ja ennakoimaan omissa rakentamisissaan päälaudalle muovautuvaa kokonaiskuvaa. Kaikkeen ei tietenkään kykene sen verran monta kokkia on kaupunkia rakentelemassa.

Mennyttä reissua muistellaan kunnes kierroskorttipakka on pelattu läpi – mikä tarkoittaa siis 12 napakkaa pelikierrosta. Sinä aikana on pyritty rakentamaan paitsi mahdollisimman täysi pelilauta myös kerättyä pisteitä toivottavasti voittoon asti riittävä potti. Lopuksi tarjotaan vielä pelin alussa arvotun loppupistekortin mukaiset bonukset ja huomioidaan mahdolliset miinukset rakentamattomien laattojen myötä. Pelikelloa Remember Our Trip syö puoli tuntia.

Photograph / Wind the Film (2016) – kuvat ojennukseen

Photograph vie pelaajat aikaan ennen digikameroita. Pelaajalla on käytössään perinteinen filmikamera, jolla on tarkoitus kuvata lähiympäristön päivittäistä elämää niin, että lopputuloksena – kun filmi kehitetään – kuvavirta muodostaa mahdollisimman eheän tarinan ilman tarvetta kuvien uudelleenjärjestämiseen.

Seuraavat otokset odottamassa “laukaisua”. Käsikorttien järjestyksellä on väliä.

Pelimekaanisesti Wind the Film yhdistelee osia Bohnanza ja Lost Cities -peleistä. Ensimainitusta on lainattu käsikorttien järjestelykielto ja jälkimmäisestä sääntö kuinka niitä pelataan pöytään.

Aloituskäden jaon jälkeen pelivuorot etenevät siten, että vuoron alkuun valitaan pöydästä 1-3 korttia kädessä odottavan kuvajonon jatkoksi. Sen jälkeen yhtä korttia pitää siirtää kuvajonossa taaksepäin. Tätä seuraa kuvan otto “räps”, tai kuvien otto “räps… räps… räps”, jolloin pelaaja pöytää kortteja eteensä. Kuvia otetaan (eli pöydätään) yhtä monta kuin vuoron aluksi niitä käteen lisättiin. Näin ollen käsikorttien määrä pysyy aina vakiona.

Pöydällä otetut kuvat asetetaan väreittäin ja värin sisällä niiden pitää olla joko nousevassa tai laskevassa järjestyksessä – ja vain rajallinen määrä numeroita saa puuttua väleistä. Jos edellinen sääntö ei täyty, uusi kuva on mennyt pilalle ja se paitsi lopettaa pelaajan mahdollisuuden haalia lisää saman värin kuvia, myös tuo miinuspisteitä kaikista tulevista ko. värin korteista.

Sinisten otosten osalta näyttää hyvältä, ruskeiden kohdalla homma tyssäsi jo toisen räpsyn kohdalla. Loput ruskeat (jos sellaisia tulee) tuovat nekin miinuksia.

Kun loppuun lisätään vielä nopeuskilpailu haalia tietty määrä samanvärin kortteja bonuspisteiden toivossa ja se, että pöydästä käteen valittavat kortit sisältävät osittain piilotietoa, on Photograph hyvin pitkälti esitelty. Kesto tälläkin pelillä max. 30 minuuttia, mutta jos peli on jo tuttu, niin kyllä tämän pelaa tuntuvasti alle jopa neljällä pelaajalla.

Iloisen väritykityksen tarjoavaa pelattavaa

Tartutaan otsikon mukaisesti ensin siihen ilmeiseen: molempia pelejä yhdistää runsas värien käyttö (pelien kannet poislukien) ja graafinen tyyli, joka poikkeaa siitä mitä ainakin oma silmäni on tottunut peleissä näkemään. Kumpaisenkin pelin kuvituksesta vastaa Takako Takarai, pelisuunnittelijan puoliso.

Lopputulos miellyttää silmääni tavattomasti ja etenkin Photographissa korttien kuvitus – vaikka kuinka yksinkertaisia ovatkin – ovat jotenkin poikkeuksellisen mainioita. Ulkoasuista on vähänlaisesti moitittavaa, toki ‘Remember Our Trip’ -pelin eri pelilaudat levitettynä luovat melko rauhattoman mosaiikin, mutta selkeitä ne ovat sittenkin. Kansikuvista molemmille lisäpisteet.

Saashin nyt tarkastelussa olevien pelien komponentteja…

Peleinä molemmat ovat napakan toimivia. Siinä missä Photograph on selkeää joskin yllättävän kimuranttia settienkeräilyä pienellä kädenhallinnan lisätvistillä, pitää ‘Remember Our Trip’:n perusajatusta kehaista jopa uniikiksi. Pelimekaanisesti sekin on selkeä kunhan päänsä saa ensin asemoiduksi mitä siinä ollaan tekemässä ja kuinka pelissä saa pisteitä.

Molemmat ovat tällä kertaa nappihankintoja. Photograph pääsee pikaisten korttipelifillereiden jatkoksi monen jo siellä odottavan Amigo-korttipelin kaveriksi. Remember Our Tripissä näen vielä tätäkin enemmän potentiaalia, mutta aika näyttää jaksaako se esim. ensi kevään top-100 listalle?

Näiden kahden pelin kansia tarkastellessa ei liene suuri yllätys, että kuvitus on tullut samoista käsistä.

Captain Sonar – joukkuepeliä sukelluksissa

Captain Sonar haastaa kaksi sukellusvenemiehistöä yksi yhtä vastaan mittelöön. Ja aivan kuten oikeassakin elämässä (toim.huom. minä mitään sukellusveneistä tiedä, mutta elokuvista saadun tiedon pohjalta ja omilla olettamilla mennään) sukellusveneen miehistö koostuu eri rooleista, joiden saumattomalla yhteispelillä koetetaan hoitaa homma kotiin. Kaikki tämä nyt suomeksi Lautapelit.fi:n julkaisemana.

Pelilaatikosta kuoriutuu pari oikein hyvänkokoista ja paksua näkösuojaa, jonka suojissa tehdä oman tiimin merkinnät ilman että vastustaja niitä näkee.

“Kapteeni, torpedo laukaisuvalmiina!”

Ennen pelin alkua jaetaan porukka kahtia ja jaetaan roolit. Tarjolla on kapteenin, radistin, perämiehen ja konemestarin pestit per sukellusvene. Maukkaimmillaan Captain Sonar toimiikin kahdeksalla pelaajalla, jolloin kullekin pallille saadaan yksi henkilö. Jos pelaajia on vähemmän, joillekin pelaajille tulee useampi roolihattu.

Roolien jaon ohella on päätettävä pelataanko peliä vuoropohjaisesti vai reaaliaikaisesti. Vuoropohjainen sopii ensikertalaisille ja vähän nuorempien kanssa Captain Sonaria pelattaessa, mutta pelin hienoudet ja monimuotoisuus paljastuvat vasta reaaliaikaisesti.

Kapteeni ohjastaa sukellusvenettä oman karttansa avulla.

Kapteeni päättää mihin suuntaan sukellusvene liikkuu ja ilmoittaa kustakin liikkeestä siten, että kaikki pelaajat sen kuulevat ja ehtivät tarvittavilta osin annettuun suuntimaan reagoida. Kapteeni niinikään seuraa oman sukellusveneen liikettä omalla kartallaan. Lisäksi kapteeni on se, joka tekee päätökset mm. torpedon laukaisemisesta, merimiinan jättämisestä, kaikuluotaimen käyttämisestä ja muista härpättimistä. Mitään toimintoja kapteeni ei kuitenkin voi tehdä ilman, että ne ovat käytettävissä – ja tähän kapteeni tarvitsee muun miehistönsä tietoja.

Radistin tehtävänä on vastajoukkueen kapteenin liikkumiskomentoja kuuntelemalla ja omaan lautaan piirtämällä selvittää missä vihollisen sukellusvene mahdollisesti menee. Avuksi radisti voi pyytää kaikuluotaimen tai sukellusrobotin käyttöä sikäli kun nämä apuvälineet ovat käytettävissä ja kapteeni niiden käyttöön suostuu.

Radistin näkymä vastaa hyvin pitkälti kapteenin näkymää, mutta hän piirtää vastajoukkueen reittiä kalvolle ja siirtelee sitä oman karttansa päällä etsien sukellusveneen lokaatiota.

Perämies vastaa sukellusveneen eri toimintojen ylläpidosta. Jokainen oman sukellusveneen liike antaa perämiehelle luvan “ladata” jotakin toimintoa pykälän verran valmiimmaksi käyttöä. Kun “lataus” on kokonaan valmis, perämies ilmoittaa käytettävästä toiminnosta kapteenille tyyliin “Kaikuluotain käytettävissä”. Näin ollen kapteenin ohella myös vihollinen tietää, mitä koiruuksia voi olla luvassa.

Kun kapteeni käyttää ladatun toiminnon, perämies tyhjentää ko. mittarin ja aloittaa sen täyttämisen uudelleen. Omien toimintojen latailun ohella perämies vastaa sukellusveneen vauriotilanteen seurannasta.

Perämies lataa sukellusveneen eri toimintoja käytettäväksi. Tässä torpedo valmiina käyttöön ja kaikuluontainkin melkein.

Sukellusvenemiehistön viimeinen jäsen on konemestari. Konemestari tekee jatkuvasti valintoja siitä, mikä osa omasta sukellusveneestä menee kunkin vedenalla tehdyn liikkumismanööverin myötä epäkuntoon. Jos kapteeni liikkuu itään, konemestari joutuu ruksimaan itä-sarakkeen toiminnoista yhden symbolin. Niin pitkään kun yksikin ko. tyypin symboli on ruksittuna kapteeni ei voi käyttää vastaavaa toimintoa vaikka perämies olisikin toiminnon ilmoittanut ladatuksi.

Eri toimintojen korjaamiseksi perämiehellä on pari vaihtoehtoa. Se suositeltavampi on saada neuvoteltua kapteenin kanssa oman sukellusveneen liikkeet siten suotuisasti, että konemestari saa ruksituksi kaikki keskenään samaan “virtapiiriin” niputetut toiminnot – tällöin virtapiiri korjaa itse itsensä. Ihan kaikkiin toimintoihin virtapiirin nollaus ei ole käytettävissä, mutta useimpiin kyllä.

Konemestari vastaa sukellusveneen vaurioiden seuraamisesta.

Se riskialttiimpi vaihtoehto on, että kapteeni on valmis nousemaan sukellusveneen kanssa pintaan. Tällöin konemestari saa pyyhkiä kaikki vikamerkinnät ohjaustaulustaan, mutta samalla tullaan paljastaneeksi vastajoukkueelle oman sukellusveneen tarkka sijainti. Ja jotta tässä ei olisi vielä tarpeeksi saa vihollinen useamman vuoron (tai peliaikaa) tehdä lisäliikkeitä ja -toimintoja ennen kuin sukellusvene voi taas sukeltaa.

Ja on tietysti sanomattakin selvää, että sijainnin paljastuttua oma alus on vielä sukelluksissakin helppo maali koska vastajoukkueen radisti piirtää tarkkaa viivaa viholliskapteenin liikkumiskomentoja seuraten. Onneksi yksi tarjolla olevista – perämiehen ladattavissa olevista – toiminnoista on “hiljainen liike”, jolloin voi tehdä yksittäisen liikkeen ilman, että tarvitsee paljastaa suuntimaa sermin toiselle puolelle.

Captain Sonar päättyy, kun toinen joukkueista saa sukellusveneeseensä neljännen vahinkopisteen ja uppoaa. Vahinkoa syntyy paitsi torpedon tai merimiinan suorasta- tai sivuosumasta myös jos oma sukellusvene kärsii liikaa vaurioita liikkumisten myötä.

Tässäpä siis kinkkinen pähkinä molemmille tiimeille: kuinka säästää omaa sukellusvenettä liikkuessa, mutta tehdä kaikki voitava, jotta pääsee upottamaan vastajoukkueen sukellusveneen torpedojen ja merimiinojen voimin?

Yhteistyösekoilua vaihtelevalla osallistumisella

Captain Sonar on säännöiltään selkeä peli ja viimeisetkin kulmia kurtistavat yksityiskohdat loksahtavat kohdilleen, kun pelaamaan päästään. Pelilaatikon kylkeen merkitty 12+ ikäraja on suhteellisen sopiva, mutta tätä nuoremmatkin voivat osallistua jos aloitetaan vuoropohjaisella pelimuodolla. Itse asiassa jos uusia pelaajia on läsnä, niin vuoropohjaisella pelimuodolla kannattaa joka tapauksessa aloittaa vaikka vasta reaaliaikaisena peli puhkeaakin kukkaansa.

“Laivakoirankin” ehtii kuvata, kun pelataan vuoropohjaisesti, reaaliaikaisesti pelattuna siihen ei ole aikaa.

Miksi suosin reaaliaikaista pelimuotoa? Vuoropohjaisena Captain Sonar on vähän tylsä ja eritoten konemestarin ja perämiehen pestit tuppaavat kääntymään puisevanoloiseen asioiden ruksimiseen. Ei näillä tonteilla tehtävä toki reaaliaikaisenakaan tästä muuksi muutu, mutta nopeatempoisen liikkumisen myötä lisääntyvä kiire ja kommunikointisekoilu parantavat näitäkin rooleja. Reaaliaikaisuus pakottaa nopeaan ja neuvokkaaseen yhteistyöhön osallistaen paremmin koko tiimin ratkomaan kuinka saada kapteenin käyttöön juuri ne toiminnot ja pelimerkit, mitä just nyt tarvitaan.

Riippumatta pelimuodosta kapteenin tontti on se pelin herkullisin pesti, koska tässä roolissa päätöksenteon paikkoja on kiitettävästi luvassa kapteenin yhdistäessä neljän eri roolin tonteilta saatuja ja kommunikoituja tietoja. Radistin pesti “löytää vihollinen” on niinikään mielenkiintoinen tai ainakin itse koen sen tehtävän mukavan haastavaksi ja erilaiseksi.

Yhteistyöpelien saralla Captain Sonar on mielenkiintoinen paketti enkä vastaavanlaiseen ole törmännyt. Kun mukana on vieläpä useampi eri karttapaketti ja hivenen skenaariokohtaisia lisäkuvioita – ja kaikkea näitä voi pelata sekä vuoropohjaisena että reaaliaikaisesti – on pelin uudelleenpelattavuus taattu. Puhumattakaan siitä, miten peli muuttuu kun sitä pelaa erilaisilla ryhmillä!

Ja loppuun on hyvä pienelle varoituksellekin: Captain Sonaria reaaliaikaisesti pelattaessa volyymitasot pelipöydän ympärillä tuppaavat nousemaan ihan uusiin sfääreihin kiihkeimmillä hetkillä, joten jos esim. seinän takana jonkun pitäisi pystyä nukkumaan, niin pelivalinta kannattaa miettiä ehkä uudemman kerran.

Jos kiinnostuit, mutta mietityttää saatko pelin äärelle sen 6-8 henkilöä mikä olisi suositeltavaa, niin kannattaa tsekata myös Sonar Family, joka sopii neljälle (4) ja sekin Lautapelit.fi:n suomentamana.

Captain Sonar -komeilee kesäauringossa. Peli itsessään tapahtuu ympäristössä jonne aurinko ei paista.

Top-10 – Stefan Feld, “Fantastiset Feldit”

Stefan Feld on ollut tuottoisa pelisuunnittelija ja julkaistujen pelien taso on ollut hyvää – ainakin Boardgamegeekin ranking huomioiden. Sitä myöten moni europelien ystävä odottaa mielenkiinnolla miehen uusia tuotoksia. – itsekin tähän porukkaan myönnän kuuluvani.

Feldin peleistä keskusteltiin jokunen vuosi takaperin Lautakunta-Podcastin jaksossa ‘Minun Feldini‘ (julkaistu 25.6.2018) yhdessä Tuomo Pekkasen ja Joonas Konstigin (Puutyöläinen) kanssa, joten tämä blogiteksti on tietyllä tapaa jatkumoa tuolle jaksolle.

“Eurojyystöjen” ystäville

Stefan Feld tunnetaan erityisesti hivenen haastavampien pelien suunnittelusta, mutta pintaraapaisua syvemmältä huomaa nopeasti löytävänsä myös niitä kevyemmän kaliiberin tuotoksia. Ns. astetta haastavampien “harrastajapelien” osalta Stefan Feld on kuitenkin siinä määrin kunnostautunut, että miehen käsistä on putkahtanut yli puolenkymmentä peliä Ravensburgerin Alea-pelisarjaan – jonkunnäköinen meriitti sekin.

Se, että onko mies pelisuunnittelun nero taikka ei, jätän jokaisen itsensä päätettäväksi. Työstäessäni tätä tätä Top-10 -listaa huomaan kuitenkin, että joudun jättämään paljon hyviä pelejä listan ulkopuolelle. Pääsääntöisesti Feldin pelit ovat mekaanikoiltaan erittäin toimivia joissa useimmissa on vieläpä pieni valtavirrasta poikkeava koukku taikka pari, joiden myötä pelin pariin palaa uteliaana uudestaan ja uudestaan.

Ehkäpä se akilleen kantapää, jos sellaisen väenväkisin haluaa löytää, liittyy pelien teemoihin sekä ulkoasuun. Teemat ovat “saksalaiseen tapaan” päälleliimattuja ja siten helposti vaihdettavissa. Harvassa tapauksessa teema ainakaan isommin tukee pelin oppimista tai pelaamista – AquaSphere (2014) ja tuoreimpana Bonfire (2020) tulevat mieleen äärimmäisinä esimerkkeinä peleistä, joissa pelin omaksuminen vaatii ekstraponnistuksia oudon teemoitustensa vuoksi.

Bonfire. Pelaajalaudan dominopelillä haalitaan tarvittavia toimintoja.

Graafisesti Feldin pelit eivät myöskään usein ole mitään niitä hienoimpia, joskus jopa eksytään sysirumien osastolle. Carpe Diem (2018) jos on tuttu, tiedätte mihin edellisellä lauseella viittaan. Karu ulkoasu ei tietenkään ole Stefanin vika, hän kun ei ole yhteenkään peliinsä kuvitusta tehnyt, mutta väitän että osa peleistä olisi saanut enemmänkin huomiota jos mm. Alea olisi panostanut ulkoiseen antiin enemmän. Muutamalta muulta julkaisijalta löytyy jo vähän yritystäkin, mutta silti silmäkarkki on Feldin peleissä harvassa.

Vielä ennen omaan top-10 -listaani syöksymistä mainittakoon vielä, että toistaiseksi ainoastaan yksi Feldin peleistä on suomennettu, Jórvik (2016) . Harmi, että käännöksen kohteeksi osui näinkin keskinkertainen tuotos – ludoteekista kun olisi löytynyt kovin monta parempaakin vaihtoehtoa.

Mutta sitten se pihvi eli top-10 -listaukseni perusteluineen.

1. Macao (2009)

Listan ykköspaikan peliä ei tarvitse miettiä. Macao oli itselle se ensimmäinen Feldin täysosuma, joka nosti miehen osakkeita. Macaota väännettiin tuoreeltaan monta pelikertaa putkeen, mikä on peliporukassani harvinaista. Pelin “otatko vähän ja heti vai paljon mutta vasta puolen pelin päästä (tai jotain siltä väliltä pienellä viiveellä)” -nopparondeli on kekseliäs. Samaa nokkeluutta löytyy muualtakin, sillä Macao koettaa lyödä haasteita pelaajien suunnitelmille läpi pelin ja monista muista Feldin peleistä poikkeavasti on vähänlaisesti mahdollisuuksia räknätä noppia mieleiseksi – mikä on pelkästään virkistävää.

Ja vaikka peli ei olekaan mikään pelaajien välisen interaktion mestariteos, on sitäkin riittävästi jotta vältytään pahimmalta omaan napaan tuijottamiselta. Sisällöllisesti Macaosta ei vikoja löydä, mutta komponenttien osalta ollaan kaukana täydellisyydestä. Eritoten Macaon käyttöliittymässä on tehty typeriä kömmähdyksiä korttien kohdalla (turha lyhenteiden käyttö, tulkinnanvaraisuus käytön suhteen), mutta kun noista pääsee yli, niin onhan tämä helmi. Macaon arvoa nostaa lisäksi se iso korttinippu, joista vain osa päätyy yksittäiseen peliin ja sitä kautta peli toisensa jälkeen etenee väistämättä eri askelluksin.

Macao. Pelaajan nopparondeli, resurssikuutiot ja korttivarastoa.

Jos kiinnostuit, Macaosta on erillinen juttunsa blogissa.

2. Carpe Diem (2018)

Säännöiltään mukavan suoraviivaiseksi ja selkeäksi osoittautuva Carpe Diemin laattojenasettelu yhdistettynä kimurantin mielenkiintoiseen pisteytykseen on resepti, johon tämä suhteellisen tuore julkaisu tukeutuu. Ja mikäpä on tukeutuessa: peli on karua ulkoasuaan lukuunottamatta viimeisen päälle tikissään joutuisa peliaika mukaanlukien.

Carpe Diem tarjoilee alusta alkaen pitkän linjan tavoitteita ja siten omiin valintoihin suuntaan, mutta samalla pitää fokus pitää “tässä hetkessä”. Käsissä on lopulta tuotos, mikä on parasta mitä laattojenasettelupelien saralla on toviin nähty ja näillä eväillä Carpe Diem nousee ihan kirkkaimpien Stefan Feldin pelien joukkoon.

Carpe Diem. Pelin seitsensakarainen tähti laattavalikoimineen.

Jos kiinnostuit, Carpe Diem on tarkemmin ruodittu blogissa.

3. Merlin (2017)

Pronssipallille kurottaa Spiel’17 julkaisu Merlin, joka on yhteistyön tulos Michael Rieneckin kanssa. Pelin vastaanotto tuoreeltaan oli hivenen ristiriitainen, mutta itse pidin siitä heti ensipelistä. Minua Merlinissä kiehtoo erityisesti se, kuinka peli annostelee pelaajille kokonaisuuden pienemmissä palasissa: peli on oikeastaan neljä kertaa neljän nopan puzzle, jossa kolme nopistasi on täysin omassa vallassa, mutta sillä neljälle ohjaillaan sopivassa kohdin Merliniä päälaudalla vuorotellen.

Merlin on hieman kepeämpi ja tuuripitoisempi kuin pelit joita Feldiltä noin muuten odottaa, mutta en koe tätä ollenkaan ongelmalliseksi. Tuuriaan voi kuitenkin kohtuullisesti kontrolloida ja se on pelaajan tekemä (toivottavasti) harkittu päätös/riski, jos antautuu puhtaasti noppakäden varaan.

Komponenteiltaan Merlinin tunnistaa Queenin julkaisuksi mikä ei välttämättä ole pelkästään kehu, mutta peittoaa esim. Alean lopputulokset mennen tullen.

Merlin. Pelilaudalla sattuu ja tapahtuu, mutta yleisilme on sittenkin selkeä. Ja siihähän se itse Merlinkin patsastelee keskellä kuvaa.

Jos kiinnostuit, Merlinistä on erillinen juttunsa blogissa.

4. Rum & Pirates (2006)

Listan nelonen on yksi pelaajien vähiten arvostamista Feldeistä: Rum & Pirates. Tässä pelissä hipsitään pimeillä kujilla yhteisesti liikuteltavalla merkkarikapteenilla ja koetetaan suorittaa tehtäviä, kerätä aarteita ja ties sun mitä. Suurin osa toiminnoista vaatii lopulta pienen minipelin, joka tiivistyy tavalla tai toisella nopanheittelyyn joihin muut pelaajat pääsevät useimmiten mukaan loisimaan.

Toinen osa Rum & Piratesia on pohtia, kuinka päästä tekemään itselle oleellinen toiminto ja ajaa kuitenkin samalla merirosvokapteeni sellaiseen paikkaan, josta seuraavan on hankala keksiä hyvää kulkusuuntaa.

Koska pelissä noppaa viskotaan tämän tästä, on tuuria mukana paljon – tässä lienee se perimmäinen syy miksi pelin vastaanotto on niin penseä kuin se on. Itse näen kuitenkin pelin ainoaksi ongelmaksi sen, että se on parhaalle kohderyhmälleen – eli perheille napsun pari liian työläs opetettava ja monelle pelejä paljon pelaavalle liian köykäinen. Tutussa sakissa kuitenkin edelleen nappivalinta ja onneksi omasta pelipiiristä just sopiva kööri tähän löytyy.

Rum & Pirates on myös oiva silmienavaaja, jos kuvittelet Feldin tekevän aina vain samanlaisia pelejä.

Rum & Pirates (kuva: John Carlton). Pelaajien merirosvojoukkiot seuraavat kapteeniaan (punainen figuuria) kuin hai laivaa.

5. In the Year of the Dragon (2007)

Lohikäärmeen vuosi on inhan ihastuttava: se on peli, jossa jaetaan paitsi niukkuutta myös haastetaan pelaajat kohtaamaan kasa ikäviä tuhoja. On jotenkin poikkeuksellisen raikasta kohdata peli jossa pelaajaa ei silitetäkään myötäkarvaan ja ojenneta ämpärikaupalla kaikkea kivaa rakennelmien kasvaessa suhteettomiin mittoihin pelin päätteeksi. Ei, sitä In the Year of the Dragon ei todellakaan tarjoile – tässä peli potkii pelaaja alusta loppuun ja kun yrität nousta, niin se potkii vielä lisää.

Säännöiltään In the Year of the Dragon on simppeli, mutta päätöksenteosta se ei tee silti yhtään sen helpompaa. Vuoro vuorolta on osin vähemmän vaihtoehtoja ja jostain pitäisi sittenkin leipoa ne tarvittavat pisteet voittoon. Pelimekaniikkansa (ja vuorojärjestyskuvion) vuoksi se loistaa vasta 4-5 pelaajalla.

Ulkoasusta voi jälleen olla montaa mieltä, mutta harvemmat tätäkään Alean tuotosta kauniiksi kehuvat.

Kilpapelaajille (jollainen en itse ole) In the Year of the Dragon on muuten ihanteellinen: se tarjoilee mainion määrän etukäteen pohdittavaa (lukaiskaapa vaikka Suomen lautapeliseuran foorumilta analyysiä 2018 EuropeMastersia varten).

In the Year of the Dragon (kuva: Lucas Magrum). Peli ei ulkonäöllään prameile, mutta sisältö piiskaa pelaajat huippusuoritukseen mikäli pisteille mielii.

6. AquaSphere (2014)

AquaSphere tarjoilee päällisinpuolin sitä samaa pistesalaatti-jyystöä kuin mitä moni muukin raskaampi Feldin peli – ja on siten sitä sama “kolmella pelaajalla parhaimmillaan” -lajia.

Mutta pelissä on pari todella kiinnostavaa mekaniikkaa mitkä antavat pelille lisäikää ja joiden ansiosta se hyppää top-10:iin muutaman nimekkäämmän – mutta suunnittelultaan aavistuksen puisevamman -pistesalaatin sijaan.

Ensinnäkin joka kierrokselle arvottava “ohjelmointilauta” hajauttaa kierrosten toiminnot siten että tuskin koskaan ne on itselle optimaalisessa järjestyksessä tai ylipäätään kaikki tavoitettavissa. Joudut siis tekemään kompromisseja.

Toiseksi tykkään jälleen siitä, että kortteja ja labra-lautoja on siihen malliin, että kaikki eivät päädy peliin saati tule jossakin tietyssä järjestyksessä. Toisin sanoen jokainen uusi kortti ja laatta on uusi mahdollisuus taikka uhka ja yli tulevien kierrosten suunnittelu niiden näkökulmasta on turhaa. Mutta sittenkään peli ei mene lotoksi.

Ulkonäöllisesti AquaSphere on pirtsakkaan värikäs ja oikeastaan nättikin, mutta pelin teema on täydellistä utopiaa tehden pelin opettelusta hankalampaa ja moni asia jää pelaajien muistamisen varaan “mitäs tämä punaisen viivan ylittäminen tarkoittikaan” – ja niin edelleen.

AquaSphere. Tutkimusasemalla riittää vilskettä.

Jos vedenalainen pistesalaatti herätti mielenkiinnon, on siitä blogissa oma arvostelunsa luettavissa.

7. Rialto (2013)

Rialto on sikäli virkistävän erilainen Feld, että se on hyvin suoraviivainen alue-enemmistöpeli, joka kestoonsa nähden tarjoilee silti sekä lyhyen että pitkän tähtäimen suunnittelua. Peliä on joku tituleerannutkin peliksi, jonka kannessa voisi hyvin kuvitella löytyvän Knizia-Feld -suunnittelijaparin nimet, sen verran “kniziamaisia” vivahteita siinä on mukana.

Rialton alue-enemmistö -kamppailu leivotaan kasaan käsikorttien voimin, jotka kierroksen aluksi valikoidaan avoimista korttiseteistä. Onneksi mukana on riittävästi piilotietoa sekä lisäkorttiotto-mahdollisuuksia, joten kaikilla on vain suuntaa-antavat tiedot toistensa lopullisesti korttisetistä.

Tätä seuraa vaiheittainen korttienpeluu ja riittävä “kähinöinti” eri alueiden hallinnasta. Lopputulos on sopivasti tuttuja pelimekaniikkoja modernein lisämaustein. Kyllä kelpaa.

Vaan ei ole Rialtokaan täysi kymppi: peli on ulkoasultaan todella valju ja mukana on yksi pelihistorian karmaisevimmista pisteradoista, joka miltei vetää vertoja Medicin vastaavalle. Vaan aivan kuten Medicinkin kohdalla pinnan alta paljastuu mainio peli.

Rialto (kuva: Beatrix Schilke). “Kuvankaunis” italomaisema kätkee sisälleen mainion enemmistöpelin.

8. Luna (2010)

Lunaa voi luonnehtia klassisemmaksi Feldin pistesalaatiksi, mutta jotain perin hienoa siitä poimin, koska se koukkaa kymppisakkiin. Näin siitäkin huolimatta, että olen pelannut sitä toistaiseksi vain kertaalleen mutta jos tilaisuus koittaa niin hyppään kyllä uudelleen sen vietäväksi.

Pelin keskiössä on pelaajien nappuloiden (jotka teemansa mukaisesti ovat kaiketi munkkinoviiseja) siirtelyä sopivasti saarelta toiselle päästäkseen tekemään itselle sopivia toimintoja ja tavoitellen paikkaa temppelistä. Saarilla kamppaillaan myös kierroksen päättävistä lisäpisteistä sekä pistemenetyksistä.

Lunassa on lopulta jotain samaa kuin huomattavasti tuoreemmassa Bonfiressä (joka ei top-listalle yllä), mutta Luna on sopivasti selkeämpi ja kestoltaan huomattavasti napakampi. Lisäpelien myötä toki paljastuu onko se kymppikamaa vai ei, mutta toistaiseksi näin.

Luna (kuva: Evgeni Liakhovich). Pelin keskiössä ovat saarelta toiselle työtehtävien perässä pyristelevät munkkikokelaat.

9. The Castles of Tuscany (2020)

Tuscanyn linna on jonkinsortin evoluution jatkumo kymmenen vuotta vanhemmasta Feldin pelistä The Castles of Burgundy (2011). Nopat on heitetty hiiteen ja asioita on muutoinkin tehty suoraviivaisemmin. Heksalaattoja rakenneellaan edelleen, mutta kaikki tapahtuu korttivetoisesti.

Lopputulos on maittava: The Castles of Tuscanyn pelaa kevyesti tuntiin neljälläkin pelaajalla pelivuorojen viuhuessa pelaajalta toiselle. Erilaisten asioiden saattamisessa valmiiksi on enemmän kiireen tuntua kuin esi-isässään koskaan ja paketti pysyy kasassa läpi kolmen aikakautensa. Siinä missä The Castles of Burgundy tuntui pitkäveteiseltä väännöltä, niin Tuscanyn nopeutetussa maailmassa tenho jaksaa maaliin asti.

Minulle Tuscanyn linnat korvasi lopullisesti The Castles of Burgundyn (ja näiden kahden väliin kiilaisi muuten myös Burgundin linnojen korttipeliversiokin).

The Castles of Tuscany. Burgundin linnoista edelleen viritetty ja sopivasti oiottu Tuscany on lopulta sarjan paras.

10. Forum Trajanum (2018)

Huch! tunnetaan julkaisijana kevyemmistä perhepeleistä, mutta Forum Trajanum on kaikkea muuta: se on hyvinkin Feldimäinen salaatti ja siten raskaampien europelien ystäville.

Nimestä voi päätellä, että Trajanin (2011) tapaan ollaan jälleen palattu roomalaisteeman äärelle. Pelin ulosanti on runsas, mutta viisaasti rajoitetaan kierroskohtaisia toimintovaihtoehtoja, joita vielä kanssapelaajien kanssa veivataan sopivasti ristiin ennen kuin varsinaisten toimintojen äärelle syöksytään.

Pelin toiminnot ovat lopulta suoraviivaisia, vuorot etenevät joutuisasti ja vaikka pelikello lopulta näyttääkin paria tuntia, niin pelatessa ajankulkua ei huomaa. Mainio peli ja ulkoasukin on ok vaikka ei tälläkään kertaa riemunkiljahduksia ei kuule.

Forum Trajanum on niiden parempien pistesalaattien kastia ja sysää siten monenmonta samaan kastiin kuuluvaa Feldiä kymppikastin ulkopuolelle.

Forum Trajanum. Pistesalaatti tämäkin, mutta jälleen oivasti suunnittelija rajaa pelaajan toimintovaihtoehtoja.

Stefan Feld pelien listaus 2005-2020

Seuraavassa on lista Stefan Feldin peleistä Boardgamegeek-sijoituksineen (tilanne 7/2021) sekä oikean laidan ‘Feld rank’ auttamaan hahmottamaan mikä on pelien välinen suosiojärjestys BGG:ssä.

Listan peleistä olen kaikki merkittävät pelannut vähintään kerran (27/30) ja omistanutkin niistä puolet. BGG:n top-10 Feldeistä omalle listalleni yltää ainoastaan kolme (3), joten jälleen kerran voidaan todeta, että “pelimakuja on yhtä monia kuin on pelaajia”. Osaselittäjänä kahden näin erilaisen listan välillä voi toki olla sekin, että itse pelaan pääsääntöisesti 3-5 pelaajan porukalla, joten pelivalinnoissa moni Feldin pistesalaateista tippuu kärkikahinoista, sillä yleisesti suosituimpien joukossa on useampia, joissa lopulta se ihannepelaajamäärä on kaksi.

Vaan miltä sinun Feld-pelien top-10 näyttäisi – tai edes kolmen kärki? 

Stefan Feldin pelit ja ranking sijoitukset 
JULK.VUOSI PELIN NIMI BGG RANK 7/2021 “FELD RANK”
2005 Roma 1209. 23.
2006 Rum & Pirates 2605. 28.
2007 In the Year of the Dragon 310. 6.
2007 Notre Dame 301. 5.
2008 The Name of the Rose 2013. 26.
2009 Arena: Roma II 1522. 24.
2009 Macao 341. 7.
2009 The Pillars of the Eart: Builders Duel 2538. 27.
2010 It Happens… 4064. 29.
2010 Luna 548. 12.
2010 The Speicherstadt 827. 15.
2011 The Castles of Burgundy 15. 1.
2011 Strasbourg 999. 19.
2011 Trajan 100. 2.
2013 Amerigo 381. 9.
2013 Bora Bora 215. 3.
2013 Bruges 269. 4.
2013 Rialto 1085. 20.
2014 AquaSphere 486. 11.
2014 La Isla 983. 17.
2016 Jórvik 1769. 25.
2016 The Castles of Burgundy: The Card Game 764. 14.
2016 The Oracle of Delphi 584. 13.
2017 Merlin 980. 16.
2017 The Castles of Burgundy: The Dice Game  1179. 21.
2018 Carpe Diem  348. 8.
2018 Forum Trajanum  994. 18.
2019 Revolution of 1828  5660. 30.
2020 Bonfire  441. 10.
2020 The Castles of Tuscany 1206. 22.

 

New York Zoo – kepeää eläintarhan varustelua

Uwe Rosenberg tunnetaan erityisesti (miltei) loputtomalta tuntuvasta määrästä työläistenasettelupelejä. Se toinen tuottelias Uwen “linjasto” suoltaa erilaisia, useimmiten polyominopohjaisia, laattojenasettelupelejä, joita niitäkin on jo runsaasti. Tähän jälkimmäiseen joukkoon liittyy nyt myös tarkastelussa oleva New York Zoo vuodelta 2020.

Norsu ovaaliradallaan.

Yhteiskäyttöinen elefantti marssi näin…

New York Zoo on pohjimmiltaan kilpajuoksu siitä, kuka täyttää erimuotoisilla paloilla pelilautansa ensimmäisenä. Näitä polyominolaattoja napsitaan yhteiseltä ovaaliradalta vuorotellen, jonne ne on pelin aluksi aseteltu nippuihin. Kaikki laatat eivät ole kerralla tavoitettavissa, vaan valinta kohdistuu puista norsua lähinnä oleviin laattoihin ja tehdyn valinnan mukaan norsu parkkeeraa tähän uuteen paikkaan radalla. Kuulostaako tutulta? Ei ihme, sillä sama valintamekaniikka on tuttua puolenkymmenestä muustakin Uwen tetristelystä – vaikkapa Patchwork – Tilkkutäkki ja Nova Luna tässä kohtaa mainiten.

Pelaajan lauta on alkuun tyhjä. Laudan ylälaidassa miltei kaikki, mitä pelivuoroista pitää muistaa.

Laatanvalinta vaatii kuitenkin sen, että pelaajalla on laittaa juuri otetulle laatalle eläin sitä asuttamaan. Niinpä vuoronsa joutuu käyttämään aika-ajoin siihen, että pysähtyy ovaaliradan eläinruutuihin, jolloin saa kaksi tiettyä eläintä tai yhden vapaavalintaisen. Nämä poimitut eläimet tyrkätään joko aiempien samanlaisten eläinten kaveriksi aitauksiin tai erikseen varatuille ruuduille odottamaan seuraavaa polyominolaattaa.

Eläintarhassa eläimet myös lisääntyvät aika-ajoin, kun ovaaliradalla ohitetaan ko. eläinlajin lisääntymisruutu: tällöin pelaajien eläimet lisääntyvät sikäli kun aitauksessa vastaavia eläimiä on vähintään kaksi kappaletta.

Laattojen ohella tarjolla on sinipohjaisia ruutuja, josta pelaaja saa lisää eläimiä. Ruskeiden “tikkujen” ohittaminen tietää tietyn eläinlajin lisääntymistalkoita.

Ylipäätään eläinten keräämisen idea New York Zoossa on päästä käsiksi pelin bonuslaattoihin. Niihin katseensa voi kääntää, kun yksittäisen aitauksen saa täyteen eläimiä. Bonuslaatat, jotka temaattisesti on kuvitettu erilaisiksi huvipuisto- tai ravintolalaatoiksi, nopeuttavat oman pelilaudan täyttämistä (ne isommat) mutta myös pienempien laattojen kautta auttavat tilkitsemään hankalampia rakoja, joita peruslaatoista tuppaa väistämättä jäämään.

Aitauksen täyttyessä pääsee käsiksi näihin bonuslaattoihin.

Näistä retkieväistä on New York Zoo rakennettu. Pelaajamäärästä (1-5) riippuen yksittäinen peli on paketissa 15-60 minuutin tietämissä ja jos peli on entuudestaan tuttu, niin tätäkin nopeamminkin.

Kevyttä ja joutuisaa pelattavaa

New York Zoo jatkaa tuttua Uwe Rosenbergin laattapelien “sarjaa”. Perusmekaniikka on todettu aikapäiviä sitten toimivaksi ja kun muutamista Uwen peleistä tuttu aikaträkkikin on tällä kertaa heitetty romukoppaan, niin eläintarhailussa se oma pelivuoro tuntuu olevan miltei jatkuvasti. Ja ihmekös tuo, vuorot ovat selkeitä, toimet napakoita ja siten kapula siirtyy pelaajalta toiselle tiuhaan.

Flamingot lähinnä “valmista”, mutta laudalta löytyy myös pingviini- ja magnustiryhmät kuin myös yksinäinen napakettukin.

Säännöt on sitä luokkaa yksinkertaiset, että New York Zoota pelaa kouluikäisten kanssa heittämällä, mutta hahmottelupulma haastaa myös aikuiset.

Pelin ulkoasu on kunnossa mistä suurin kiitos kuuluu luonnollisesti puisille eläinhahmoille. Niiden avulla New York Zoon ääreen houkuttelee pelaajan jos toisenkin. Muiltakin osin komponenttiosasto on toimivaa mitä nyt kaksipuoleiset pelaajalaudat voisivat toki olla yhtä paksut kuin niille asetettavat laatatkin – nyt ne ovat vain aavistuksen peruspaperiarkkia paksumpaa liparetta.

Kasa pelin “magneetteja”: kiitos puisten eläinten, New York Zoo on heti pykälää houkuttelevampi. Eikö?

Soolopeli on ympätty mukaan kuten nykynormi tuntuu olevan. Se ei kummia tarjoile ja yhden pelin perusteella homma on nähty.

Entäpä jos Uwen ne muut laattapelit on jo tuttuja – jaksaako New York Zoo silti viehättää? Kyllä… ja ei. Ulkoasu ja joutuisat vuorot ovat tämän eläintarhan valtteja, mutta ei peli pidemmän päälle ole samanlainen nappiosuma kuin aiemmin mainitsemani Patchwork – Tilkkutäkki, Nova Luna taikka Sagani (2020) – näistä kaksi viimeisintä on muuten esitelty blogissamme ihan hiljattain. Sen minkä New York Zoo ulkoisesti voittaakin em. verrokkejaan, niin sen se häviää sisällöllisessä haasteessa.

Kevyeen iltapäiväpelailuun New York Zoo istuu silti hyvin eli vaikka se ei ihan parasta A-ryhmää Uwen polyominopelien saralla olekaan, niin kyllä sen pariin silti aika-ajoin. Eli eikös se ole silloin onnistuneen pelin merkki?

New York Zoo.