Skip to main content

Bunny Kingdom – Kun pupujussiset saivat vallan

Karkkigrafiikalla höystetty pelilauta täyttyy hiljalleen pienistä muovisista jänöistä ja kaupunkeja toisensa perään popsahtelee kartalle kuin sieniä sateella. Sattumanvaraisesti edellinen ei tapahdu, vaan kaikki tapahtumat hoidetaan draftaamalla haalittujen korttien kautta. Ja niitä kortteja… niitä on ruhtinaallisesti. Tämä on Bunny Kingdom.

Pelin alkuvalmistelut tehty.
Pelin alkuvalmistelut tehty.

Richard “Magic: the Gathering” Garfieldin suunnittelema ja Iellon julkaisema Bunny Kingdom on kepeähkö peli koko perheelle. Nimensä mukaisesti pelaajat eivät ohjasta ihmisiä, haltijoita, örkkejä saati muitakaan perinteisiä fantasiamaailman rotuja, vaan kartta kansoitetaan pupujussisilla. Ja se “ohjastaminenkin” on ylitermi, sillä jänöjä ei liikutella kartalla eikä keskenään sodita saati harrasteta muutakaan sivilisaatiopeleistä tuttua toimintaa. Perhepeli-yhteensopivasti ja täysin rauhanomaisesti pelaajat pyrkivät korttien avulla asettamaan kartalle omia kaneja toistensa viereen ja näin rakentuvilla lääneillä muodostaa tehokkaita yhdyskuntia, jotka tuottavat paitsi monipuolisesti resursseja, myös tarjoavat kaupungin muurien kautta suojaa omille pitkäkorville. Sillä mitä hienommat muurit (tai tarkemmin tornit) ja mitä monipuolisemmat resurssit, sitä paremmat pisteet.

Pelilaudan sivussa on odottamassa mm. kaupunkeja, resurssilaattoja ja jokereita.
Pelilaudan sivussa on odottamassa mm. kaupunkeja, resurssilaattoja ja jokereita – paljon pieniä komponentteja kivoilla pikku yksityiskohdilla höystettynä.

Nämä pelin aikana rakentuvat läänitykset pisteytetään pelin aikana neljästi, mutta näiden lisäksi tärkeässä asemassa ovat pelin aikana haalitut pisteytyskortit, jotka paljastetaan vasta pelin päätteeksi. Tällä yhdistelmällä taataan jännitys voittajasta aina pelin loppuun saakka.

Kortit kertoo kohtalomme

Bunny Kingdom kestää neljä keskenään identtistä kierrosta. Kierroksen alkaessa pelaajille jaetaan kymmenkunta korttia, jotka draftataan ja pelataan kahden kortin seteissä. Kun kaikki kortit on pelattu, siirrytään läänien pisteytykseen, jonka jälkeen alkaa seuraava kierros. Pelilautaa ei kierrosten välillä tyhjennetä, vaan jänöjen valtakunnat valtaavat karttaa koko ajan enemmän mahdollistaen kierros kierrokselta myös suuremmat läänipisteet.

Pienestä se jänökin ponnistaa. Pinkillä 2 pisteen lääni keskellä: se tuottaa yhden porkkanan ja läänissä on kaksi tornia.
Pienestä se jänökin ponnistaa. Pinkillä 2 pisteen lääni keskellä: se tuottaa yhden porkkanan ja läänissä on kaksi tornia: 1 x 2 = 2 pistettä!

Käsikorteistaan pelaajat siis valitsevat aina kaksi korttia, ja loput kortit ojennetaan seuraavalle pelaajalle. Ennen kuin uusia kortteja saa katsoa, pelataan valitut kaksi korttia. Bunny Kingdomin korttipakka sisältää kolmentyyppisiä kortteja, joten valituista korteista riippuen toimitaan hivenen eri tavoin.

Draftausta pari kierrosta jo takanapäin, tarjolla (silti) vielä mm. erikoisresurssi, yksi pisteytyskortti ja koordinaattikortteja.
Draftausta pari kierrosta jo takanapäin. Tarjolla (silti) vielä mm. erikoisresurssi, yksi pisteytyskortti ja koordinaattikortteja.

Vaihtoehdot ovat:

  • Mikäli kortti on koordinaattikortti (esim. A3), se paljastetaan kaikille. Tällöin pelaaja asettaa vastaavaan ruutuun pelilaudalle oman pupujussisen. Tämä jänö pysyy laudalla pelin loppuun saakka tuottaen pelaajalle ruutua vastaavaa resurssia tai antaen ko. läänille lisää suojaa jos siellä kököttää kaupunki (tai sinne sellainen myöhemmin tulee). Näitä koordinaattikortteja on yli puolet pakan sisällöstä.
  • Mikäli kortti on kaupunki, muu rakennus- tai resurssikortti, se paljastetaan kaikille. Kortille asetetaan vastaava “natteri” laudan vierestä ja kortti jää odottamaan kierroksen päättymistä. Kierroksen päätteeksi juuri ennen pisteenlaskua näitä “nattereita” voi kylvää laudalle omiin ruutuihin parantamaan läänien pistesaldoa.
  • Mikäli kortti on pisteytyskortti, ei kortin sisältö paljasteta muille kuin vasta pelin päätteeksi. Pistekortit antavat pelaajalle lisäpisteitä omasta suoriutumisesta. Muutama esimerkki valaisee asiaa enemmän: ‘+2 pistettä jokaisesta puuresurssista, jota pelaaja tuottaa.’ TAI ‘+1 piste jokaisesta ruudusta, jonka pelaaja omistaa pelilaudan reunalta.’ TAI ‘+1 itsessään tai +4 pistettä, jos pelaajan hallussa on myös kortti “Y”‘.
Kuvassa pinkin pelaajan sivuun keräämät "herkut" odottamassa laudalle peluuta.
Kuvassa pinkin pelaajan sivuun keräämät “natterit” odottamassa laudalle peluuta: yksi erikoisresurssi ja pari kaupunkia.

Kun neljäskin kierros on lopulta pelattu ja läänit viimeisen kerran pisteytetty, paljastetaan pelaajien omat pisteytyskortit ja lasketaan niiden tuomat lisäpisteet. Eniten pisteitä kerännyt on pupujen valtakunnan uusi kuningas… tai jotain.

Sulavaa, kaunista ja nautinnollista

Bunny Kingdom rullaa mukavasti alusta loppuun. Korttien draftausvaihe tuo kokonaisuuteen riittävän määrän pelaajien välistä interaktiota ja eri korttien vaikutukset toisten peliin on nähtävissä pikaisesti pelilaudalta. Draftausvaiheessa olennaista todella on punnita korttien hyvyyttä suhteessa itselle ja seuraavalle pelaajalle, joka jäljellä olevista korteista seuraavaksi pääsee nauttimaan. Aivan alussa tehtävät valinnat ovat toki enemmän valistuneita arvauksia kuin mitään muuta, mutta tilanne muuttuu ja omat tavoitteet kirkastuvat loppua kohden. Bunny Kingdomiin draftaus-mekaniikka istuu hienosti ja tempo pysyy nopeana, koska tehtävät valinnat eivät lopulta ole järin syvällisiä saati monitahoisia – mutta perhepelitasoiseen peliin pirskatin hyvin sopivia. Ja nauttii se peliharrastajakin tehtävistä valinnoista.

Päätä ei pidä työntää puskaan. Oman pelin ohella on tärkeätä seurata, mitä muut tekevät ja/tai haluavat. Kukaan ei halua olla se vieruskaverin paras pelaaja.

Mitä tulee pelin komponentteihin, niin pakko myöntää näin puukomponenttien ystävänäkin, että Bunny Kingdomin pienet muoviset nappulat ovat vallan mainioita. Yksityiskohtia on saatu kivasti ja vastaava ei puuosiin olisi onnistunut. Kun pelilaudan ja korttien kuvituskin on kaunista katseltavaa, niin on vähänlaisesti mistä marista. Jos nyt oikein etsimällä etsii, niin toki esimerkiksi pelilaudan ruudut olisivat voineet olla hivenen suurempia, jolloin täyttyvä pelilauta olisi aavistuksen helpommin luettavissa.

Näin on ensimmäinen neljännes pelattu. Läänitykset alkavat rakentua.
Näin on ensimmäinen neljännes pelattu. Läänitykset alkavat muodostua.

Kaikki Bunny Kingdomin komponentit sujahtavat kivuttomasti Kosmos-kokoa (vaikka ei Kosmoksen peli olekaan) olevaan boksiin ja tilaa jää vielä vaikkapa lisäosakorteille, joita tällaisen pelin kylkeen olisi kovin helppoa pultata lisää. Ainahan sitä voi elätellä toiveita! Niin, ja niitä kortteja, niitä pelissä riittää jo valmiiksi parisen sataa. Hankalimpia korteista ovat pisteytyskortit, joiden osalta kannattaa varautua ensimmäisillä pelikerroilla useaan otteeseen putkahtaviin kysymyksiin: ‘Mikä on lääni (=useamman oman ruudun muodostama rykelmä)?’, ‘Mikä on alue (=yksi ruutu)?’, ‘Mikä on aarre (=tietyntyyppiset pistekortit)’? …ja niin edelleen, mutta lopulta nekin ovat hyvin intuitiivisia, kun perustermit muuten on hallussa.

Korttivalikoima on kaikkinensa monipuolinen ja mielenkiintoinen. Kartan tarjoamien perusresurssien ohella on korttien kautta tarjolla yksittäisiä erikoisresursseja sekä jykevämpiä kaupunkeja. Edellisten kartalle laitto tosin yleensä vaatii juuri tietyntyyppisen alueen omistuksen. Oman kivan lisämausteensa tarjoavat jokerikortit, joilla jänöjussin saa mihin tahansa vapaaseen ruutuun kartalle, mikä on tietenkin kätevä apu saada pienempiä alueita yhdistettyä isommiksi lääneiksi. Jokerien kääntöpuoli tosin on se, että siinä vaiheessa, kun joku pelaajista pelaa ko. ruutua vadtaavan koordinaattikortin, poistuu jokeripupu takavasemmalle. Edelliset vain muutamina korttiesimerkkeinä pienistä lisäjipoista, joita Richard Garfield on Bunny Kingdomiin taikonut.

Bunny Kingdomin laatikkoon osat sujahtavat mukavasti.
Bunny Kingdomin laatikkoon osat sujahtavat mukavasti.

Jänöjen valtakunta toimii hienosti kaikilla pelaajamäärillään. Kolmella ja neljällä pelaajalla korttien draftaus järjestyy ilman kikkailua, kaksinpelissä tähän on tehty pieni lisätvisti, joka toimii. Kaksinpeli on hivenen erilainen elämys muutenkin, sillä korttituuri kulkee mukana loppun asti, mutta ihan toimiva peli Bunny Kingdom on sitenkin pelattuna. Sanoisin silti, että kolme tai neljä pelaajaa on pelille se optimi määrä.

Pelin kestoon eri pelaajamäärä ei käytännössä tuo eroja, koska perinteisiä pelivuoroja ei ole ja siten ei odotteluakaan.

Niin yksinkertainen ja helposti lähestyttävä perhepeli kuin Bunny Kingdom lopulta onkin, liittyy kortteihin pieni rajoittava tekijä joka kannattaa muistaa: pistekorttien toiminnot on kuvattu englanniksi eikä avustavaa symboliikkaa ole, joten aivan nuorimmille pelaajille peli ei tällaisenaan sovellu. Ala-asteikäinen englantia vähän opiskellut pääsee kuitenkin peliin kiinni viimeistään parin harjoittelupelin jälkeen.

Harvoin pelien apulaput ovat turhia. Bunny Kingdomin apulapun voi kuitenkin laskea turhaksi.
Harvoin pelien apulaput ovat turhia, mutta Bunny Kingdomin tapauksessa näin on. Tämä peli ei apulappuja kaipaakaan.

Kuten edeltä käy varmasti ilmi, niin omalle kohdalle Bunny Kingdom osui ja upposi. Harvasta perhepelistä olen ollut viime vuosina näin innoissani. Käsissä on keveähkö perhepeli, jota on helppo tarjota pöytään niin kovin monissa eri tilanteissa, se kun maistuu myös peliharrastajalle. Paatuneemmille resurssimuklaajillle Bunny Kingdom voi tuntua liian kepeälle, mutta eipä peliä ole heille suunnattukaan. Tämä on yksi parhaista Spiel’17 -peleistä ehdottomasti.

Bunny Kingdom -kansi ja pelilauta.
Bunny Kingdomin kansi ja pelilaudan värimaailmaa. Värikästä ja kaunista.
Infolaatikko: Bunny Kingdom
Pelaajia: 2-4 Kesto: 45 minuuttia Julkaisuvuosi: 2017
Saatavuus: pelialan liikkeet (englanniksi)
Lisätietoa: Boardgamegeek

Karuba-korttipeli – Viidakon ihmeet paljastuvat vartissa

Karuba-lautapelin (2015) hyvän vastaanoton jälkeen julkaisija Habalta ja pelin suunnitelleelta Rüdiger Dornilla ei pitkään nokka tuhissut tuottaa pelistä vieläkin kompaktimpi korttipeli-versio (ja tupsahtaa sieltä ulos vielä lastenpelikin). Lautapeliesikuvansa mukaisesti myös korttipelissä johdatetaan seikkailijat viidakon kätköihin etsimään tietä temppeleille. Mutta siinä missä lautapelissä temppelit asetellaan tiettyyn kohtaan ennen pelin alkua, putkahtavat ne korttipelissä pöydälle ennemmin tai myöhemmin – sikäli jos putkahtavat ylipäätään. Paljon on molemmissa peleissä samaa, mutta korttipeliversiossa on itse asiassa yksi selkeä uudistus, joka tekee siitä lautapeliä paremmin.

Viidakko vain 16 kortilla

Pelaajat saavat pelin alussa 16 kortin henkilökohtaiset korttipakat. Pakkojen sisältö on pelaajien välillä identtinen ja pakan korttijakaumasta on muistuttamassa pieni lunttilappu keskellä pöytää asetettavaksi.

Mukana tulee yksi "lunttilappu", josta näkee yhden pakan kaikki kortit.
Mukana tulee yksi “lunttilappu”, josta näkee yhden korttipakan koko sisällön.

Korttipakan korteista neljässä on kuvattuna seikkailija, neljässä seikkailijoita vastaavat temppelit. Loput kahdeksan korttia kuvaavat viidakkopolkuja, joissa osasta löytyy vielä timantti tai kultahippu. Em. “arvomurkuloilla” on merkitystä loppupisteitä laskettaessa.

Kun kukin pelaaja on pakkansa sekoittanut, nostetaan käteen kolme korttia. Näistä valitaan kaksi ja valinnat paljastetaan yhtä aikaa. Nyt verrataan pelattujen korttien summia: pienimmän summan pelannut menettää pysyvästi toisen korteistaan. Tämän jälkeen kukin pelaaja pelaa paljastetut kortit (tai kortin) omaan viidakkoon. Kierroksen päätteeksi kukin pelaaja nostaa pakastaan kaksi korttia lisää ja alkaa uusi kierros samoin säännöin. Näin jatketaan kahdeksan kierrosta eli kunnes pelaajien pakat kuluvat loppuun ja viimeisetkin kortit on pelattu.

Kolmen kortin käsi, joista kaksi valitaan...
Kolmen kortin käsi, joista kaksi valitaan per kierros.

Tiukasti rajattua reitinrakennusta ja mustasukkaisia seikkailijoita

Pelaajien oma viidakko rakentuu kortti kortilta, pelin lopussa kaikki kortit tulee olla 4×4 ruudukossa. Uudet kortit täytyy asemoida aina aiempien viereen ja kortit tulevat siten, että kortin yläkulman numero on pelaajan suunnalta katsottuna oikeinpäin. Muita sääntöjä ei sitten olekaan eli viidakon polut voivat esimerkiksi katketa kortilta toiselle siirryttäessä.

Seikkailijat viidakossa, temppeleistä vaan ei tietoakaan.
Seikkailijat viidakossa, temppeleistä vaan ei tietoakaan.

Kun viimeisetkin kortit on pelattu siirrytään suoraviivaiseen pistelaskuun: kukin seikkailija haluaa saman väriseen temppeliin ja mikäli reitti löytyy, menee seikkailija perille suorinta mahdollista tietä. Tästä temppeliin pääsystä palkitaan kolmella pisteellä. Jos reitin varrella on timantteja, näistä saa lisäpisteen ja kullasta vastaavasti kaksi. Reittiä tarkistettaessa toiset seikkailijat estävät kulkemasta läpi oman ruutunsa. Sen sijaan eri seikkailijat voivat kulkea temppeleihinsä samoja ruutuja hyväksikäyttäen ja kerätä samat timantit ja kullat – mikä onkin pelaajien kannalta toivottavaa.

Pelaajan viidakko valmiina pistelaskuun. Kuvan suoritus on 17 pisteen arvoinen.
Pelaajan viidakko valmiina pistelaskuun. Kuvan suoritus on 17 pisteen arvoinen.

Nopeaa, hauskaa ja skaalautuu eri pelaajamäärille

Karuba-korttipeli on käytännössä moninpelipasianssi. Pelaajamäärä voi olla mitä tahansa väliltä 2-6 pelin tai keston siitä muuttumatta. Toki mitä pienempi osallistujamäärä sitä todennäköisemmin omalle tontille osuu pienin korttisumma, jolloin joutuu luopumaan toisen pelaamistaan korteista. Muilta osin peli pysyy samanlaisena. Tuo korttisumma-sääntö on kuitenkin elementtinä sellainen, joka sopii kokonaisuuteen kuin nenä päähän. Ja se myös puuttuu pelin lautapeliversiosta.

Peli on täysin verrattavissa myös vaikkapa peleihin Take it Easy! (tai sen uudempaan painokseen Take it to the Limit!) ja Don Quixote. Näihin verrattuna Karuba-korttipeli miellyttää eniten kiitos ytimekkään kestonsa ja korttien luovuttamiseen liittyvän lisävivahteensa.

Entä jos lautapelin omistaa, niin onko tarvetta enää korttipelille? Tähän on hankala sanoa suoraa suositusta suuntaan tai toiseen. Itselläni ei lautapeliversiota ole, mutta peli oli vakavasti ostoharkinnassa. Korttipeli tarjoaa kuitenkin astetta paremman, lyhyemmän ja kompaktimman version, joten minulle todellinen win-win -tilanne.

Kompaktiin laatikkoon ympätty viidakkoseikkailu. Karuba-korttipeli.
Kompaktiin laatikkoon ympätty viidakkoseikkailu. Karuba-korttipeli.

Lopuksi kädet ristiin ja toivomus, että Karuba-lautapelinkin pohjoismaisille markkinoille julkaissut Tevella on tässä kohtaa hereillä ja tuo myös suomennoksen tästä oivallisesta korttipeliversiosta siten suuremman yleisön tietoon.

Infolaatikko: Karuba-korttipeli
Pelaajia: 2-6 Kesto: 15 minuuttia Julkaisuvuosi: 2017
Saatavuus: pelialan liikkeet (englanniksi)
Lisätietoa: Boardgamegeek

‘Pelaajien valinta’ 2017 -voittajat: Flamme Rouge, Agricola, Taverna

Lautapeliharrastajien raati on ‘Pelaajien valinta’ -voittajat valinnut ja tulokset ovat seuraavat:

PV_FlammeRouge

Vuoden perhepeli: Flamme Rouge (Lautapelit.fi).

Pyöräilypeli Flamme Rouge sijoittuu pyöräilykisan kiivaaseen viimeiseen kilometriin. Pelaajien kahden pyöräilijän joukkueiden on tehtävä hyvää yhteistyötä, jotta oma pyöräilijä saadaan ensimmäisenä maaliviivan yli. Pyöräilijät etenevät kortteja pelaamalla, maastonmuodot, peesaaminen ja vetovuorossa väsyminen huomioiden.

Ehdolla tässä sarjassa olivat myös: Codenames, Honshu, Karuba ja Kingdomino.

 

 

PV_AgricolaVuoden strategiapeli: Agricola (Lautapelit.fi).

Agricola heittää pelaajat historiallisiksi pientilallisiksi viljelemään maata, kasvattamaan eläimiä ja huolehtimaan perheestään. Perhe pitäisi saada kasvamaan, maa tuottamaan satoa ja eläimet lisääntymään, mutta kaikesta on pulaa ja perhe pitää ruokkia säännöllisesti, muuten käy huonosti. Työläistenasettelupelien klassikko on monipuolinen, haastava peli.

Ehdolla tässä sarjassa olivat myös: 7 Wonders Duel, Castles of Mad King Ludwig, Dale of Merchants 2, Patchwork – Tilkkutäkki.

 

 

Vuoden peliteko: Lautapelikahvila Taverna.

Ehdolla tässä sarjassa olivat myös Helmet-kirjastot ja Renni Honkanen (lautapelien tuominen kirjastoihin), Sami Laakso (ensiluokkainen tee-se-itse-menestys), Kalle Malmioja (suomalaisen pelisuunnittelun näkyvyys ulkomailla).


 

Lunkisti-toimitus onnittelee voittajia sekä kaikki ehdokkuuden saaneita. Lisätiedot osoitteessa: www.pelaajienvalinta.fi.

Ja nyt kun viralliset tulokset on julkistettu, niin voin raottaa myös omia suosikkejani kussakin kategoriassa. Vaihtoehtotodellisuudessa, jossa Lunkisti-toimitus olisi päättänyt voittajat, olisi valinnat kohdistuneet seuraavasti:

 

PV_KingdominoPerhepeli: Kingdomino

Niin mainio kuin Flamme Rouge onkin, niin oma valintani perhepeliksi olisi ollut karkkigrafiikalla kuorrutettu Kingdomino. Kingdomino on osoittautunut kymmenien pelien jälkeenkin kestomenestyjäksi, jonka parissa 20 minuuttia menee kuin siivillä. Pelin tarjoama päätöksenteko on kevyehköä, mutta sitä on riittävästi ja pelin vuorojärjestysmekaniikka on yksinkertaisen nerokas. Graafisesti peli on nätti ja komponentit ensiluokkaiset.

Voittajaksi valikoitunut Flamme Rouge ei ole huono valinta sekään. Peli mallintaa yksinkertaisilla säännöillään pyöräilykilpailun hienosti ja peli on helposti lähestyttävä. Mahdollisuus rakentaa erilaisia etappeja ylä- ja alamäkineen takaa sen, että pelikerroista tulee erilaisia. Jos tämäkään ei vielä riitä, niin hiljattain julkaistu lisäosa ‘Flamme Rouge: Peloton’ laajentaa pelin jopa kuudelle ja tuo muutamia muitakin jujuja mukanaan. Monipuolisesta pelistä saa siten vieläkin monipuolisemman. Flamme Rouge on nätti, mutta komponenttien puolelta olisin toivonut, että kunkin pelaajan pyöräilijät erottaisi paremmin toisistaan.

PV_CastlesOfMadKingLudwigStrategiapeli: Castles of Mad King Ludwig

Strategiapeli-sarjan palkinto meni Agricolalle. Valinta ei ole millään mittarilla yllätys – Agricola on kuitenkin ollut jo vuosia  peliharrastajien suosikkipelejä. Lautapelit.fi:ltä oli kulttuuriteko tuoda markkinoille viimein pelin suomenkielinen laitos. Agricola tekee kiistämättä asiansa hyvin omassa “hiekkalaatikko”-pelien genressään. Siis pelityypissä, jossa enemmän pelataan ja ihastellaan oman pelilaudan rakentumista kuin kilpaillaan yhteisistä tavoitteista. Tämä pelityyppi ei maistu kaikille ja kun huomioidaan vielä iso kynnys pelin opettelussa (jopa harrastajapeliksi), niin oma valintani oli jotakin muuta.

Voittajaksi olisin valinnut Castles of Mad King Ludwigin. Kyllä, tässäkin rakennellaan omaa, mutta pelin keskiössä on kuitenkin kiinnostavasti toteutettu huoneiden hinnoittelusysteemi ja yhteiset tavoitteet, joista kilpaillaan pelaajien välillä. Graafisesti peli ei ole sieltä hienoimmasta päästä, mutta pinnan alta se on timanttia.

Vuoden peliteko: Lautapelikahvila Taverna

Tälle palkinnolle oli yksi osoite, jota ei tarvinnut pitkään miettiä: Lautapelikahvila Taverna. Mitään Helmet-kirjastoilta ja Renni Honkasen arvokkaalta työltä poisottamatta, puhumattakaan Kalle Malmiojan tai Sami Laakson peliprojekteilta ja menestykseltä, niin harrastajan silmin pelikahvilan pystyttäminen ja onnistunut pyörittäminen on rohkea veto. Mikä tätäkin tärkeämpää, niin ilmeisesti asiakaskuntaakin löytyy ja bisnes pyörii.

Harvasta asiasta tällaisen pääkaupunkilaisen tarvitsee olla Tampereelle kateellinen, mutta tässä kohtaa on tunnustettava, että kyllä – kelpaisi meillekin. Kaikkea hyvää toivotan Tavernalle jatkossakin ja toivottavasti pääsen jossakin vaiheessa poikkeamaan Suomen ensimmäisessä lautapelikahvilassa – niin ja toivottavasti muutkin uskaltavat ottaa Tavernasta mallia.

Pelaajien valinta -voittajat

Tapahtumaraportti: Spiel ’17 (26.-29.10.2017) – osa 3

Tämä on kolmas ja viimeinen osa Spiel ’17 -tapahtumaraportista. Raportti kattaa messupäivistä lauantain ja sunnuntain. Näiden lisäksi lopussa on jälkilöylyt suunnitelmien onnistumisista ja muutenkin fiilistelyt neljän päivän rupeamasta. Aikaisempien messupäivien raportit löytyvät tästä: torstai ja perjantai.

Lauantaina linnaan ja stadionille

Jos oli ihmisiä paikalla paljon jo torstaina ja perjantaina, niin lauantaina vasta olikin. Ihmismassat näkyivät erityisesti osastoilla, jotka tarjoavat pelejä kaikille (siis Queen Games, Kosmos, Schmidt…). Me suuntasimme aamulla Bezierin osastolle tarkoituksena testata ‘Palace of Mad King Ludwig’ ja tässä onnistuttiin. Pelin säännöt oli illalla tankattu parin henkilön toimesta, mutta tämä tukitoimi osoittautui turhaksi koska osastolta saimme erinomaisen sääntöjenselityksen. Niinikään pitkin peliä oltiin ahkerasti varmistamassa, että onhan kaikki selvää tai onko tullut lisäkysymyksiä. Ja tämä kaikki niin, että ei tullut tunnetta hoputtamisesta, kyttäämisestä tai muustakaan epämiellyttävästä. Aivan ensiluokkaista palvelua!

Palace of Mad King Ludwig (jatkossa ‘PoMKL’) jatkaa ‘Castles of Mad King Ludwig’:n jalanjäljessä. Huonetyypit ovat samat, rakennussäännöt niinikään, mutta hintojen muodostus ja omien linnojen rakentelu loistavat poissaolollaan. Tilalla on pelaajien yhteinen pelialue ja vesielementti pelin lopetusta kirittämässä. Omalla vuorolla on kolme vaihtoehtoa. Näistä ensimmäinen on ostaa laudalta tarjolla oleva huonelaatta, jolla laajennetaan pelialuetta. Rakennettu huone merkitään pelaajan omalla markkerilla, jotta tiedetään kuka minkäkin huoneen omistaa. Huonelaatoissa on oviväritykset ja jos ovet naapuriin ovat samassa värissä, palkitaan molempien huoneiden omistajat vastaavalla joutsenmerkillä. Näitä joutsenmerkkejä tarvitsee mm. laattojen ostossa. Huoneen ostamisen sijaan vuoron voi käyttää ostamalla henkilökohtaisen pistelaatan: tällöin nostetaan kolme pistelaattaa, pidetään näistä yksi ja asetetaan se alassuin pelaajan eteen. Kolmas vaihtoehto on ostaa boostaus-laatta, jolla saa esimerkiksi alennusta tuleviin ostoihin, lisäpisteitä tai muuta mukavaa.

Palace of Mad King Ludwig ja valmistunut, vedellä ympyröity, palatsi.
Palace of Mad King Ludwig ja valmistunut, vedellä ympyröity, palatsi.

PoMKL eroaa edeltäjästään myös pelin lopetuksen mekanismilla. Jokainen valmistuva huone – sen lisäksi, että antaa omistajalleen kertaedun – lisää vesilaattoja palatsin ympärille. Mitä pidemmälle peli etenee, sitä nopeammin vesilaattoja peliin tulee. Kun linna lopulta on veden ympäröimä siirrytään loppupisteiden laskuun. Pelin aikana vesilaatat toimivat myös blokkailuelementtinä.Loppupisteytyksessä vertaillaan pelaajien paremmuutta versus yleiset pistelaatat, jonka lisäksi pelaajat saavat mahdollisesti omista pistelaatoista lisäpisteitä. Niinikään pelaajan oma lauta, jossa mm. säästetään edellä mainittuja piste- ja bonuslaattoja, käydään läpi ja huomioidaan sieltä saatavat lisäpisteet.

Kokonaisuutena PoMKL on kelpo peli, mutta välitöntä hinkua sen ostamiseksi ei ole. Peli kyllä rullaa hyvin ja vaihteeksi on kiva rakennella yhteistä linnaa omaan napaan katsomisen sijaan, mutta jotain määrittelemätöntä jäin kaipaamaan. Graafisesti jatketaan Bezierin karuhkolla linjalla ja hintakin oli todella suolainen. Jos tästä suomennos saadaan Castles of Mad King Ludwigin tapaan, niin ehkäpä se hintakin tippuu järjelliseksi ja ostoskynnys ylittyy? Tämä jää nähtäväksi. Messuilla peli myytiin loppuun, joskin vasta sunnuntaina iltapäivällä.

Bezierin osastolta suunta eteenpäin. Väkeä näkyi olevan liikkeellä niin paljon, että tehtiin seuraavaksi muutamia valikoituja ostoksia. Matkalla tuli testattua pikaisesti Iellon lastenpeli Sticky Chameleons’. Pelissä heitetään kaksi noppaa, jotka kertovat mikä kohdeötökkä tulee löytää pöydältä ja saalistaa se venyvällä “tahmakädellä”. Tietyllä määrällä napattuja ötököitä voittaa. Kevyttä huvia, jossa epäilyttää lähinnä se tahmakäsien toimivuus pidemmässä juoksussa ja toisaalta kuinka nopeasti pienet pahviosat katoavat. Menee kategoriaan kevyet hönöpelit.

Kameleontin kieli on pitkä ja venyvä.
Kameleontin kieli on pitkä, venyvä ja tahmea.

Koska kaikki kappaleet Sentient-noppailusta sitten kuitenkin päätyivät ennakkotilaajille (pahus), niin lupauduin ostamaan edellispäivänä testatun Bunny Kingdomin. Näin talouspelivastaavallemme jäi budjettiin tilaa ‘The Rühr: A Story of Coal Trade’ -pelille, joka siellä semisti kutkutti. Iellon osastolta pupupelin ostettuani (mukaan sai bonuskortin ja mukin) sain myös arpalipukkeen, joka syötettiin osastolla patsastelevaan “hedelmäpeliin”. Tämä värkki oli tullut tutuksi jo aiemmin, kun Bunny Kingdomin testaamisesta sai samanlaisen lirpakkeen. Aiemmin ei ollut lykästänyt, mutta uusi arpa yllättäen täräytti masiinasta kolmet ‘Ieolla’-merkit ja voitto tuli. Siispä lunastamaan ilmainen ‘Arena: for the Gods’. Näytti olevan jonkinsortin noppapeli, jossa ensin varustellaan taistelijat ja sitten mennään ottamaan miehestä mittaa. Aika näyttää, minkälaisen vastaanoton tuo saa – hinta nyt kuitenkin oli kohdallaan.

Tämä arpa voittaa! Jaa... niin... mitäs mä voitinkaan (pelistä ei mitään hajua)?
Tämä arpa voittaa! Jaa… niin… mitäs mä voitinkaan (pelistä ei mitään hajua)?

Porukalla totesimme tässä kohtaa, että koska sää ulkona on hyvä ja messuhallit täysiä, niin otamme käyttöön suunnitelma B:n. Oli siis jo ennen matkaa ollut puheissa, että futispelikin paikan päältä voisi olla vaihtoehto. Kun kaupungin oma joukkue ‘Rot-Weiss Essen’ pelasi kotipelin lauantai-iltapäivänä, niin siispä sinne. Iltapäivä meni siten Saksan neljännen sarjatason peliä seuraten ja tunnelmasta nauttien. Yleisöä oli paikalla arviolta sellaiset 10 000 ja tunnelma tälläkin sarjatasolla jotain ihan muuta kuin Suomessa on totuttu.

Saksan neljänneksi korkeimmalla sarjatasollakin tunnelma on toista kuin Suomessa.
Saksan neljänneksi korkeimmalla sarjatasollakin tunnelma on katossa.

Iltapelailua ja pakkailua

Futispelistä lampsimme takaisin hotellin suuntaan. Päädyimme kävelemään sen nelisen kilometria, kun sää oli edelleen syksyisen kaunis. Tarkoitus oli matkalta bongata joku hyvä döner-ruokapaikka, mutta ei lykästänyt ja hätäpäissämme päädyimme hipsteri-ravintolaan, joka oli kävijäarvioissa saanut hyvät palautteet. Ei osunut meidän porukassamme ruokavalinnat kuitenkaan kohdalleen, mutta nälkä sentään lähti. Tästä hotellille ja pelit pöytään.

Aloitettiin pelaaminen “uudenkarhealla” ale-laarilöydöllä nimeltä Meridian. Mikko tämän huumorilla osti eli tarkoitus oli testata peli ja oletettavasti sen jälkeen tempaista roskiin. Lyhyen viestinvaihdon jälkeen muutettiin kuitenkin suunnitelmaa ja päätettiin toimittaa peli seuraavana päivänä Lautapelit.fi:n osastolle ja tarkemmin sanottuna Hessulle. Hessulta kuuleman mukaan kun menee yöunet, jos pelejä heitetään roskiin ei viedä hänelle pelattavaksi. Jotta peli varmasti saavutti Hessun, niin pelin kanteen tehtiin “huomaamattomat” tussimerkinnät ja Lunkisti-terveiset. Harmi vain, että unohdin kiireessä ottaa tuosta taiteilusta kuvan. Pelistä itsessään sentään hoksasin kuvan räpsäistä.

Yksi Colovinin monista abstrakteista. Meridian.
Yksi Colovinin monista abstrakteista, Meridian.

Pelinä tämä huumoriostos oli yllättävänkin ok, vieläpä Leo Colovinin tekeleeksi. Mutta ei siitä sen enempää. Käännetään katse takaisin uudempiin peleihin. Fantasy Realms on kompakti korttipeli, jossa kaikilla pelaajilla on seitsemän kortin käsi. Vuorolla joko otetaan pöydästä yksi sinne tarjolle laitetuista korteista tai nostetaan pakasta uusi. Vuoron päätteeksi yksi kortti laitetaan pöydälle muille pelaajille tarjolle. Tätä jatketaan kunnes pöydässä on 10 kortin tarjooma, jolloin peli päättyy välittömästi. Yksi kierros ei siten pitkään kestä ja uusintapelin perään huutelu alkaa yksintein – näin kävi meilläkin.

Seitsemän kortin superkättä rakentamassa (Fantasy Realms).
Seitsemän kortin superkättä rakentamassa (Fantasy Realms).

Fantasy Realmsin kiehtovuus tulee niistä korteista. Kaikki korteista tuovat pisteitä, mutta kuinka paljon riippuu muista korteista. Korttien alkuarvot vaihtelevat 0-40 välillä, mutta kortteja kombottamalla osasta voi saada todella härskejäkin pisteitä. Pisteidenlasku kestääkin pelissä kohtuutovin, mutta mukana tulevat pistelaput on sentään suunniteltu tätä tarkoitusta varten hyvin. Pelinä varsin hauska ja nopea, mutta tätä ei missään nimessä voi ottaa liian vakavasti.

Illan viimeiseksi peliksi päätyi Guns & Steel, peli parin vuoden takaa, mutta tarttui nyt Jussin haaviin. Kuva olisi kiva, mutta jäi ottamatta. Guns & Steel osoittautui resurssien kanssa puljaamiseksi, jossa aloituskäden perusresursseilla ostetaan teknologiapyramidin alarivin parempia resursseja, joilla taas ostetaan parempia resursseja ja niin edelleen. Ostettavat kortit tuovat myös pisteitä. Toisten pelaajien peliä pystyy myös haittamaan sotakorteilla – onnistunut “hyökkäys” joko pyöräyttää pöydässä olevia käyttöä odottavia resurssikortteja käytetyiksi tai sotimisella voi yrittää varastaa muilta ihmeitä. Ihmeitä taas pelissä saa, kun täyttää tietyt korttiehdot.

Guns & Steel ei osunut meikäläisen pelimakuun. Pelaajamääränä neljä ei ollut optimi, kolme varmaankin olisi se paras. Hiukkasen huolestunut olisin siitäkin, että koska teknologiapyramidiin tulee joka peliin samat kortit, niin miten pitkään peli pysyy tuoreena. Toisaalta tätä minä en ole puhki pelaamassa, joten sikäli se ja sama.

Sunnuntai-ilta päättyi alustavaan pakkailuun, aamulla jatkoimme sen projektin vielä loppuun ja luovutimme huoneemme ennen kuin lähdimme messuille.

Vielä sunnuntainakin messuille – ensimmäistä kertaa koskaan

Seitsemäs kerta toden sanoo eli emme olleet kertaakaan aiemmin olleet Spiel-messuilla sunnuntaina. Huhut männävuosilta kuiskivat mahdollisista alennusmyynneistä jne. joten nyt näkisi mahdollisesti sitten sitäkin puolta. Niin taikka näin, emme olleet heti messujen avautuessa ryntäämässä ovista sisään vaan tulimme omalla aikataulullamme paikalle. Täyteen ahdetut matkalaukut jätettiin messuhallin narikkaan kaniin (2 euroa per laukku), mutta käsimatkatavaroihin mahtuisi vielä yhtä sun toista. Siispä kiertämään neljättä päivää messuhumuun.

Sunnuntai aamuna ei tarvinnut odotella ovien aukeamista, vaan saatettiin marssia suoraan sisään.
Kun tulee myöhemmin messuille ei tarvitse odotella ovien avautumista vaan saa suoraan lampsia sisälle. Nyt on tämäkin koettu!

Ensimmäinen huomio: halleissa oli väljempää kuin lauantaina ja itse asiassa väljempää kuin minään muunakaan päivänä. Suosittuihin pöytiin oli toki edelleen täyttä, mutta testattavaa löysimme silti. Aloitettiin messujen Fairplay -listojen (=messujen kuumimmat pelit) kymppisakissa keikkuneella Memoarrr!:lla.

Memoarrr! on vinkeä variaatio muistipelistä, jossa ennen pelin alkua kukin pelaaja saa katsoa kolme edessään olevaa korttia – pelin kaikissa korteissa on kuvattuna eläin ja jokin väri. Sen jälkeen yksi pelaajista kääntää kortin 5×5 pelialueelta ympäri. Nyt seuraavan pelaajan pitää kääntää joko samaa väriä tai samaa eläintä vastaava kortti. Jos jompikumpi täsmää, niin pelaaja pysyy pelissä mukana ja vuoro siirtyy seuraavalla. Tämän taas tulee kääntää kortti, joka täsmää vastaavasti edelliseen ja näin jatketaan kunnes vain yksi pelaaja on jäljellä. Kierroksen voittaja saa yhden aarrearkku-kortin, jonka jälkeen kaikki kortit käännetään taas ympäri ja homma alkaa alusta.

Mitään pelin korteista ei siis sekoiteta, vaan pelaajille on valmiiksi lisätietoa missä mitäkin majailee – tai ainakin periaatteesa on, eri asia muistaako ja jos muistaa niin mitä? Näin jatketaan kunnes aarrearkut loppuvat. Tällöin lasketaan aarrearkuista löytyvät pisteet ja eniten pisteitä kerännyt voittaa.

Joskus yksinkertaiset ideat ovat parhaita. Memoarrr! on raikas tuulahdus muistipelien ystäville.
Joskus yksinkertaiset ideat ovat parhaita. Memoarrr! on raikas tuulahdus muistipelien ystäville.

En ole mikään muistipelien ystävä, mutta pakko nostaa hattua näin toimivalle pelille. Yksi erä Memoarrr!:ia ei pitkin kestä ja pelimekaniikka on hyvä ja ulkoasukin onnistunut. Jos yhtään muistipelien kaltaiset pelit maistuvat, niin tämä kannattaa ehdottomasti hankkia omaan hyllyyn. Niin ja pakko vielä mainita, että otin tässä satanolla turpiin. Kierroksen jälkeen kun kortit käännettiin ympäri, niin hyvä jos muistin yhden tai edes kaksi korttia – ja yleensä niistäkin vain toisen ominaisuuden.

Cover Me herätti kiinnostuksen jo messuille valmistautuessa. Pelin muotitrendit-teema on lautapeliksi harvinainen ja laatikon kansikin erinomainen. Siispä säännöt meni välittömästi lukuun minkä jälkeen en ollut enää ollenkaan varma onko tässä peliä vai ei. Nyt sunnuntaina julkaisijan (Jumping Turtle Games) osastolla oli siinämäärin väljää, että istahdimme tämän pelin pariin. Sääntöjenselittäjäksi ja alkuun neljänneksi pelaajaksi istahti itse pelin suunnittelija Bram Verbiest.

Trendejä etsimässä ja luomassa (Cover Me).
Trendejä etsimässä ja luomassa (Cover Me).

Pelissä pelataan kolme kierrosta pöytään malleja (korttikuvituksessa on oikeita ihmisiä, joista osa jollei peräti kaikki, oikeita malleja). Kukin valitsee käsikorteistaan yhden ja kortit paljastetaan yhtä aikaa. Pelatut kortit käydään läpi ja catwalkilla ja vastaavilla trendimittareilla siirrellään markkereita eteenpäin sen mukaan, minkämittaiset ja -väriset hiukset ja minkäväriset vaatteet & kuosi pelatuilla malleilla oli. Kolmen samanlaisen kierroksen jälkeen on selvillä mikä oli kauden trendi milläkin mittarilla ja katsotaan kenen pelaajan korteissa täyttyvät nämä trendit parhaiten.

Parhaat pelaajat palkitaan pisteillä, epäonnisemmat saavat kortteja tulevista pakoista hivenen aiemmin kuin kierroksella paremmin pärjänneet. Noista uusista pakoista marssitetaan hiljalleen peliin uusia värejä. Kierroksen päätteeksi trendimittarit nollataan ja homma käynnistetään taas alusta. Näin hinkataan kahdeksan (?) kierrosta. Hinkata oli edellä tietoinen sanavalinta, sillä tämä peli toistaa ja toistaa itseään. Uudet värit toki tulevat peliin hiljalleen, mutta ei se peli sittenkään muuksi muutu. Emme pelanneet peliä kuin puoliväliin, joka sai riittää.

Cover Me:stä jäi kotikutoinen vaikutelma. Peli kaipaisi kokeneemman julkaisijan lisäviilausta ja edelleenkehitystä eikä komponenttipuolellakaan tekisi pahaa saada vähän päivitystä. Saatoin antaa itselleni mentaalisen olkaan taputuksen, että Cover Me oli tippunut jo alkujaan omalta kiinnostuslistalta pois, mutta tulipa sekin nyt vielä testillä varmistetuksi.

Boardgamegeekillä on perinteisesti oma osastonsa messuilla, josta he messulähetyksiä edelleen BGG:n sivuille jakoon.
Boardgamegeekillä on perinteisesti oma osastonsa messuilla, josta he lähettävät messulähetyksiä edelleen BGG:n sivuillekin jakoon.

Boardgamegeekin oma osasto tuli sekin messujen aikana useamman kerran ohitettua ja Eric W. Martin käveli yhden jos toisenkin kerran vastaan. Emme morjestaneet eikä vaihdettu nimmareita – ehkä sitten ensi kerralla.

Vaan japanilaisten osastolla pysähdyimme pelaamaan erän Dice Age: The Hunt:ia. Tämä taisi olla Jussilla ollut mietinnässä. Ensi alkuun osastolla oleva kaveri sanoi, että jos sopii niin lukekaa itse säännöt, kun osaston virallinen sääntöjenselittäjä oli poissa, mutta hetken kuluttua kaveri pölähtikin paikalle. Saatiin siis ohjeistus japanilaiselta ja hyvällä englannilla tulikin. Onneksi nyt kuoriutui pinnan alta jotain muuta kuin Yatzy-variantti.

Dice Age: The Hunt on näppärä noppapeli. Valitettavasti hoksasin näemmä ottaa kuvan vasta pisteenlaskusta, joten pahoittelen tylsää (käännettyä) pelilautaa...
Dice Age: The Hunt on näppärä noppapeli. Valitettavasti hoksasin näemmä ottaa kuvan vasta pisteenlaskusta, joten pahoittelen tylsää (käännettyä) pelilautaa. Tässä on oikeasti nätit komponentit, mutta kuvassa niitä näkyy vähänlaisesti.

Dice Age: The Hunt on käytännössä boostattu Las Vegas. Heitetään omat nopat ja valitaan jonkun noppaluvun kuutiot mitkä siirretään yhdelle tarjolla olevista pistekorteista. Sitten on seuraavan pelaajan vuoro. Kun oma vuoro tulee uudelleen, heitetään jäljellä olevat nopat ja toimitaan samoin. Jos valitsi jonkin jo heittämistään noppaluvuista, niin nämä menevät samalle kortille kuin aiemmat vastaavat. Kun pelaajat ovat näin viljelleet nopat korteille ne jaetaan yksi kerrallaan aina sille, jolla on kortilla paras edustus. Tasatilanteessa viimeisin kortille noppia pelannut voittaa. Kakkoseksi kortilla jäänyt siirtää noppansa vielä “lucky-loser”-kortille, joka jaetaan kierroksen viimeisenä korttina vastaavin menetelmin kuin muutkin kortit.

Näitä kierroksia pelataan neljä, joiden aikana koetetaan kerätä pistekorttien ohella settejä ja enemmistöjä pistekorteista. Peliä on maustettu vielä joukolla erikoiskortteja (joita saa kierrosten väleissä) ja kahdenkokoisilla nopilla, joista kooltaan isompi voittaa pienemmän tasatilanteessa. Dice Age ei ollut yhtään pöllömpi tapaus ja olisi saattanut päätyä ostoon asti, mutta 40 euron hintalappu nyt vaan on liikaa. Tuosta pitäisi viilata puolet pois, jotta kaupat syntyisi. Ynmärrän kyllä, että japanilaisilla tuo kustannuspuoli aiheuttaa omat haasteensa, mutta tässä kohtaa hintalappu käännytti potentiaalisen ostajan.

Ai niin… ja siinä missä sääntöjenselitys Dice Agessa oli oikein onnistunut, niin saatiin pöytäämme vanhempi rouva osastolta seuraamaan “ja helpottamaan” peliä. Eihän hän mitään helpottanut, vaan sääti koko ajan jotakin ja yritti käännellä saatuja kortteja ja noppia milloin mihinkin asentoon tai laittaa pois. Meillä meni pari minuuttia yksinkertaisen “Minulle kuuluu tuo kirkas noppa vielä seuraavallakin kierroksella, vaikka se kertakäyttöinen onkin ja sen kertaalleen käytin. Mutta saan sen siksi, kun kahdella peräkkäisellä kierroksella sain sen erikoiskortin, joka sen nopan käyttöoikeuden antaa.” -tilanteen läpikäyntiin. Siinä siis veivattiin yhtä noppaa ees-taas ja selitettiin miksi asia meni niin kuin meni… lopulta tuo sitten otti ja ymmärsi. No, olisunnuntai-iltapäivä ja itse kullakin varmaan jo turnausväsymystä.

Älä vie sitä mun noppaa – se kuuluu mulle…

Sunnuntaina messuilla pelattiin Carcassonnen MM-kisat. Ville bongattiinkin lopettelemassa omaa urakkaansa. Tällä kertaa viidestä alkusarjan pelistä “Visard” -nimimerkkiä käyttävälle Villelle tuli kaksi voittoa, millä ei irronnut kuitenkaan jakkaraa jatkopeleihin. Taso näissä karkeloissa on tunnetusti aina kova.

Siellä se Suomen toivo Ville alias "Visard" istuu Carcassonnen MM-turnauksessa.
Siellä se Suomen toivo Ville alias “Visard” istuu Carcassonnen MM-turnauksessa.

Messujen viimeseksi peliksi valikoitui Half-Pint Heroes. Siitä oli seisomapöytä tyhjillään, kun paikalle tulimme. Pelasimme ensin yhden neljän pelaajan kierroksen yhdessä sääntöjenselittäjän kanssa ja heti perään uusintapeli, kun mukaan saatiin pari pelaajaa lisää. Peli yhdistää tikkipelin ja pokerikädet minkä lisäksi kukin saa yhden arvata osuuko joku toinen veikkauksessaan omasta tikkimäärästään. Pakka sekoitetaan, kukin pelaaja saa tietyn määrän käsikortteja. Näiden lisäksi pöytään käännetään pari korttia, joita vasten pokerikäsiä voidaan lähteä pelaamaan. Pelataan tikkikierros, jonka aikana saa pelata yhden tai useamman kortin – paras pokerikäsi vie tikin. Näin jatketaan, kunnes kaikki ovat pelanneet korttinsa, jolloin siirrytään pistelaskuun. Tikeistä saa pisteitä, samoin oikein tehdystä veikkauksesta.

Korealla grafiikalla ja olut-rekvisiitalla ryyditetty Half-Pint Heroes -pelipöytä.
Korealla grafiikalla ja olut-rekvisiitalla ryyditetty Half-Pint Heroes -pelipöytä.

Half-Pint Heroesin grafiikka miellytti, peli sitä vastoin jätti osin kylmäksi. Pelaisin kyllä toistekin, mutta esimerkiksi aiemmin pelattu Voodoo Prince miellytti roimasti enemmän.

Tässä kohtaa kello läheni kolmea ja koska kimppakyydeistä lentokentälle oli alustavaa sopimusta tehty neljän korville, niin aloimme tehdä lähtövalmisteluja. Pieniä viime hetken ostoksia, matkalaukkujen lunastusta säilöstä ja ulkoilmaan odottelemaan kyydityksiä. Näin olisi Spiel ’17 koettu!

Messe Essenin eteläsisäänkäynti ja iltapäivän aurinko. Neljä messupäivää takanapäin.
Messe Essenin eteläsisäänkäynti ja iltapäivän aurinko. Neljä messupäivää takanapäin.

Oma aarrekasa ja jälkihöyryt

Messut tulivat ja menivät. Matkalaukku on tyhjennetty ja ostoskasa purettu pelikaapin kätköihin. Näillä eväillä selviää kummasti pimeimmän kauden ylitse ja pitkälle ensi vuoteenkin. Mutta mitä muuta messuista jäi käteen kuin kasa pelejä? Entä yllättikö jokin tällaisen konkarin? Oliko vaivansa arvoinen matka?

Voisin tiivistää koko reissun lauseeseen: “Paras Spiel-reissuni koskaan”. Se kertoo paljon se. Samaa mieltä tuntui olevan muukin vakiporukkamme. En tiedä vaikuttiko kokemukseen olympiadin mittaiseksi venynyt tauko messuista vai kenties se, että saadaan tuttu porukka liikkeelle ilman arjen painolastia? Kenties hotellin keskeinen sijainti, yleinen fiilis itse tapahtumassa, koettu jalkapallopeli vai mikä? Tai ehkäpä nämä kaikki yhdessä?

Hauskaa joka tapauksessa oli ja vaikka messupäivät tällaiselle turistillekin ovat rankkoja, niin kun asiat tekee itselle sopivalla tahdilla ilman tarvetta “suorittamiseen”, niin silloin jää hyvä maku. Tutulla ja samanhenkisellä porukalla reissatessa on myös kovin helppoa nauttia niin messupeleistä kuin muistakin ohjelmanumeroista.

Suhinaa Queen Gamesin osastolla.
Suhinaa Queen Gamesin osastolla.

Mitä julkaistuihin peleihin taas tulee, niin pohjatyöt tuli tehtyä paremmin kuin koskaan. Sillä rintamalla yhtäkään jättiyllätystä ei tullut, näitä pienempiä messuhittejä (esim. Memoarrr!) toki ei saata kaikkia ennakolta edes arvata. Seurattavien ja ostettavien pelien lista piti Karuba-korttipeliä lukuunottamatta kutinsa, mutta lisäksi moni ostamatta jäänyt ja mahdollisesti testattu peli saattaa vielä päätyä hyllyyn jälkijunassa. Sentientin ja Coaster Parkin missaaminen hiukkasen jäi harmittamaan, mutta toivottavasti niiden osaltakin tärppää jossakin vaiheessa.

Messut ovat menneet monella mittarilla eteenpäin sitten vuoden 2005. Ruokatarjonta on monipuolisempaa ja sääntöjenselityksen taso on parantunut huimasti. Niinikään säännöt olivat saatavilla englanniksi joka kerta, kun sellaiselle oli tarvetta. Iso peukku kaikelle tälle. IPad:iä ja sinne ladattuja sääntöjä en siten messuilla tarvinnut kertaakaan, hotellikäytössä sen sijaan värkille oli edelleen käyttöä.

Tulostetut messukartat omilla merkinnöillä osoittautuivat kullanarvoisiksi. Niinikään aakkoslistaus julkaisijat + osasto-osoite -yhdistelmästä oli hyödyllinen. Näillä suunnistaminen ja ylipäätään reitinsuunnittelu oli helppoa. Ja monen monta kertaa joku ventovieras (tai sunnuntaina ei-niin-vieras Cane) kysyi kartat nähdessään apua löytääkseen tietylle osastolle.

Entä oliko tämä kaiken vaivan ja rahan arvoinen? Kyllä. Neljä päivää hurahti nopeasti ja tehdyillä etukäteisvalmisteluilla paitsi helpotti itse messupäiviä, niin helpottaa myös julkaisujen seuraamista lähitulevaisuudessa. Monia noista peleistä kun alkaa tippumaan pikku hiljaa paikallisten pelikauppojen hyllyille, nettikaupoista nyt puhumattakaan. Näiltä osin on siten valmiiksi käryä monista peleistä, kun taustatyönä on kahlattuna kursorisesti jo se 1 000 peliä.

Jos taas puhutaan puhtaasti kustannuksista vs ostetut pelit, niin sillä mittarilla katsottuna ei tietenkään kannata lähteä Spiel-messuille. Huomioiden hotelliyöt, lentoliput yms. niin ne rahat säästämällä ostaa kummasti pelejä sitten kun ne tulevat saataville – osaa toki voi joutua odottelemaan pidemmän tovin. Näin ajateltuna jää kuitenkin se matka ja messut kokematta ja nämä molemmat ovat itselleni tässä kohtaa se ykkösjuttu. Toki onhan se mukava tehtyjä ostoksia seuraavat kuukaudet pelata ja saada suuntaan tai toiseen varmistus pelien hyvyydestä. Toivottavasti ovat niitä hyviä – muuten on peiliin katsomisen paikka.

Nämä eväät mahtuivat matkalaukkuun. Käsimatkatavaroihin jäi kyllä käyttämätöntä tilaa.
Nämä eväät mahtuivat matkalaukkuun. Käsimatkatavaroihin jäi kyllä käyttämätöntä tilaa – IIKS, mikä paljastus!

Miinuspuolelle on listata vähänlaisesti mitään uutta. Kun saman katon alle pakkautuu neljässä päivässä se 180 000 ihmistä (tällainen arvio on vuodelta 2017), niin tietäähän sen, että liikkuminen on hitaampaa, pöydät ovat täysiä jne. – mutta siihen oli jo varautunut. Silti pakko todeta, että yllättävän hyvin pelipöytiin kuitenkin pääsi eli isommat tilat ovat tuoneet tähän jotain apua. Lattialle ei pelaamista missään vaiheessa tarvinnut viedä; sekin on joskus koettu. Oikeastaan ainoana negatiivisena yllätyksenä voi laskea sen, että välillä sai/joutui jonottamaan osastoilla ostoksia tehdäkseen. Neljän vuoden (tai vielä aiemmin) takaa en tällaiseen ole kyllä törmännyt.

Niin… ja että menisinkö uudestaan? Kyllä vaan – ja toivottavasti se kahdeksas reissu sieltä vielä joskus tulee. Se tapahtuuko se ensi vuonna, sitä seuraavana vai ylipäätään koskaan, siitä on vielä liian aikaista luvata mitään.

Nämä pelit olivat erityisesti seurannassa

Spiel-raportin pisteeksi i:n päälle laitan jakoon listan niistä messupeleistä, jotka olivat seurantalistalla (jos se jotakuta kiinnostaa). Tiputan ‘ehkä’ osaston tässä kohtaa kokonaan pois, jotta listasta tulee vähän tiiviimpi paketti. Työkaluna listan tekemisessä oli aiemmin mainostamani Tabletop Together Tool, jonne sai omat merkinnät tehdyksi peli peliltä ja sitä kautta valmiit listat tulostettua, linkin listaan jaettua omalle ydinryhmälle jne. Tämä lista on siis täysin henkilökohtainen ja porukastamme muilla oli omat vastaavat.

Pelit, jotka ostetaan:

  • Favelas (ostettu, Tero)
  • Gold Fever (testattu – ei ostoon messuilta, ehtii jälkeenpäinkin)
  • Perfect Hotel (ostettu, Tero)
  • Star Plus (ostettu, Tero)

Pelit, jotka vakavasti harkinnassa:

  • Bunny Kingdom (ostettu, Tero)
  • Café Fatal (testattu, ei ostoon)
  • Coaster Park (?)
  • Das Fundament der Ewigkeit (?)
  • Ex Libris (ostettu, Tero)
  • Heaven & Ale (ostettu, Jani)
  • Ilôs (ostettu, Jani)
  • Indian Summer (ostettu, Jussi)
  • Iquazu (testattu, harkinnassa)
  • Iunu (testattu, ei ostoon)
  • Keyper (ostettu, Tero)
  • Majesty (ostettu, Tero)
  • Merlin (ostettu, Tero)
  • Mini Rails (ostettu, Jani)
  • Montana (?)
  • Origami (ostettu, Tero)
  • Pioneers (testattu, harkinnassa)
  • Pioneer Days (ostettu, Jani)
  • Reworld (ostettu, Tero)
  • Riverboats (ostettu, Tero)
  • Rocky Road á la Mode (?)
  • Sentient (?)
  • Solaris (?)
  • Star Cartel (ostettu, Tero)
  • Startups (ostettu, Tero)
  • The Palace of Mad King Ludwig (testattu, ei ostoon)
  • Transatlantic (ostettu, Jani)
  • Tribes: Early Civilization (?)
  • Voodoo Prince (ostettu, Mikko)

 

Tapahtumaraportti: Spiel ’17 (26.-29.10.2017) – osa 2

Tämä on Spiel ’17 -tapahtumaraportin toinen osa, joka kattaa messupäivistä perjantain. Lue myös raportin ensimmäinen osa: torstai.

Tuhdilla aamiaisella ja sovitulla messuavauksella liikkeelle

Messupäivän hulinat jaksaa, kun on hotelliaamiainen valmiina odottamassa ja niin tahtoessaan skumppaakin tarjolla. Siispä kunnon proteiinitankkaus alle, jotta nälkä tulee aikaisintaan vasta iltapäivällä. Aamiaspöydässä on hyvä hetki vielä hioa messupäivän ensiliikkeet yhteen. Sentään kelloja ei tässä kohtaa tarvinnut synkronoida!

Ruokaympyrä hyvin edustettuna.
Ruokaympyrä “hyvin” edustettuna (ei tosin omani, mutta seurueestamme kuitenkin).

Sovitun suunnitelman mukaisesti Jussi koukkasi messuilla ensimmäiseksi Renegade Gamesin osaston kautta vain todetakseen, että pelit saapuvat paikalle myöhemmin päivällä. Siispä kohtaamispaikkaan 3. halliin ja Bunny Kingdomin pöytään, jota oli sillä silmällä jo edellispäivänä katsottu. Peli oli messuilla pelaamistamme peleistä ainoa, jota ei saanut pelata aivan täyttä peliä sillä lupa oli pelata vain kolme kierrosta neljästä. Tällä julkaisija Ieolla halusi varmistella, että hivenen isompi osa messuyleisöstä pääsi makustelemaan tätä “pupujen valtakuntaa”.

Bunny Kingdom on korttivetoinen alueiden rakentelupeli Richard “Magic: The Gathering” Garfieldiltä. Kierrosten alussa pelaajille jaetaan 10-kortin käsi, josta valitaan kaksi ja loput kortit annetaan seuraavalle. Valitut kortit paljastetaan ja vastaaviin ruutuihin kartalla laitetaan oma pupujussinen ruutua asuttamaan. Tai jos pelattu kortti on resurssi-, linna- tai loppupisteytys-kortti, niin ne asetetaan tässä kohtaa syrjään. Kun kaikki kortit on draftattu, myös sivuun laitettujen korttien toiminnot tehdään lukuunottamatta salaisia pisteytyskortteja. Kierroksen päätteeksi jokaisesta omasta valtakunnasta (=useamman ruudun yhdistämästä alueesta) saa pisteitä sen mukaan montaako eri resurssia valtakunta tuottaa kerrottuna valtakunnassa olevien linnojen tornien määrällä.

Bunny Kingdom on nätti.
Pupujen valtakunta on kaunista katseltavaa (Bunny Kingdom).

Tällaisia vastaavia kierroksia pelataan siis neljä aina päättyen välipisteytyksiin ja pelin lopuksi paljastetaan sivuun kerätyt pistekortit ja haalitaan niistä toivottavasti mahdollisimman mojovat lisäpisteet. Niin yksinkertainen ja soljuva peli, että Bunny Kingdomiin sisäistää heti ensipelistä. Haaste tulee korttien kautta, joita on paljon – mikä taas pitkässä juoksussa on pelkästään hyvä asia. Pelissä ei vallata alueita kavereilta tai muutakin ilkeilyä, vaikka pelin alkuun tällaiseksi saattaisikin mieltää. Alue on siten sinun, kun pupusi laudalle laitat. Paitsi, että on pelissä yksittäisiä kortteja, jotka joustavat pupujen asettelussa, mutta näiden “jokereiden” osalta puput väistävät siinä vaiheessa, kun ruudun oikea kortti pelataan – jos pelataan. Pelaajien välinen vuorovaikutus tulee korttien draftauksen kautta, jolloin pitää hiukan katsoa mitä vasemmanpuoleisella pelaajalla on laudalla.

Graafisesti Bunny Kingdom on todella kaunista katsottavaa ja komponentit ovat hienot, vaikka nappulat muovia ovatkin (näin sanoo puisten komponenttien ystävä). Peli sopii täydellisesti perhepeliksi, joskin monissa pistekorteissa on lause taikka pari englantia, joten sen mukaisesti myös ikäsuositus. Nopeakin tämä pirulainen on pelattavaksi, joten kokonaisfiilis heti ensimmäisen pelin jälkeen oli oikein positiivinen ja heilahti “ehkä” osastolta “tämä ostetaan” -tilaiseksi. Mutta palataan siihen ostosteluun vielä uudemman kerran tuonnempana.

Sisustusniksejä, parrakkaita prinsessoja ja… pelailua (yllätys!)

Aamun ensipelin jälkeen jatkettiin kierrosta halleissa sen mukaan, mitä täytettä ostoskasseihin oli tarkoitus saada. Messuosastoja kiertäessä vastaan tuli myös useampia pelaajaystävällisiä sisustusvinkkejä – vai mitäpä itse sanoisitte seuraavista bongauksista?

Meeple-astioita sateenkaaren väreissä.
Meeple-astioita sateenkaaren väreissä.
Lautapelaajan sohvapöydäksi kelpaisi vaikkapa tämä, eikö?
Lautapelaajan sohvapöytä. Tällä hetkellä meiltä sohvapöytä puuttuu ja hyvin on ilman pärjättykin. Mutta tämän nähtyään heräsi kummasti kiinnostus…

Harvest Dice. Se oli Janilla harkinnassa ja kun osastolla oli seisomapöytä vapaana, niin ei kun peli testiin. Tässä on yhteinen noppapooli kolmessa eri värissä: vihreät edustavat salaattia, punaiset tomaattia ja oranssit porkkanoita. Kun nopat on heitetty, poimitaan niitä vuorolla yksi ja nopan silmäluvun mukaisesti laitetaan ko. tuotekirjain omaan lappuun vastaavaan sarakkeeseen. Seuraava samanlainen tuote pitää asettaa edellisen vastaavan viereen, mikä rajoittaa pelin kuluessa noppien valintaa. Kierroksen viimeinen noppa taasen menee aina kasvattamaan vastaavan tuotteen markkinahintaa.

Harvest Dice ja pelaajien pistelaput.
Harvest Dice ja pelaajien pistelaput.

Jos noppaa ei pysty tai halua laittaa syötetään se possuille, tätä varten pelaajalapuista löytyy possusarakkeet. Possurukseista saa jämäpisteitä, jos niitä on riittävästi ja tietyssä vaiheessa myös kertakäyttöisen värinvaihdon. Peliä jatketaan, kunnes jonkun tuotteen markkinahinta on tapissa tai yksittäisen pelaajan koko viljelysala täytetty. Tämän jälkeen suoritetaan pistelasku, jossa kerrotaan tuotteet niiden markkinahinnoilla. Bonuspisteitäkin on luvassa, jos omasta viljelysalasta on saanut vaakarivejä täytetyksi.

Harvest Dice on nopea, se on kompaktissa paketissa ja käytettävyys on kunnossa. Peli ei kärsi myöskään liiasta odottelusta, kiitos yksi kerrallaan tehtävän noppavalinnan. Mutta joku tässä harasi silti vastaan, minkä vuoksi peli jäi myös ostamatta. Se, että noppaa ei saa laitettua pellolle vaikutti isolta pistemenetykseltä, josta rankaistaan kaksinkertaisesti: ensinnäkin jää saamatta tuotteesta sen markkinahinta, mutta jokainen asettamatta jäänyt tuote kasvattaa todennäköisyyttä, että vaakarivejäkin jää täyttämättä. Vähän jäi Harvest Dicesta sellainen harmiton maku Würfelkönigin tapaan.

Kun Jussilla oli vielä perjantainakin (torstain ohella) pelivaihtoja sovittuna puolille päivin, istahdimme me muut siksi aikaa King’s Road -nimisen pelin ääreen. Tällainen julkaisu oli mennyt aivan kokonaan ohi etukäteisvalmisteluissa. Julkaisijana Grail Games ja suunnittelijana Reiner Knizia. Peli on jonkin sortin uusintajulkaisu yhdestä ‘Neue Spiele im alten Rom’ -pelikokoelman pelistä, mutta koska alkuperäinen ei ole itselle tuttu, niin paha sanoa kuinka paljon sisältö on muuttunut uusintajulkaisun yhteydessä.

King's Road ei ulkoasullaan komeile.
King’s Road ei ulkoasullaan prameile.

King’s Road on korttivetoinen enemmistöpeli, jossa kaikilla pelaajilla on samanlaiset käsikortit. Näistä korteista valitaan kolme ja pelatut kortit paljastetaan yhtä aikaa. Kortteja vastaaville alueille lätkitään oma nappula, jonka jälkeen kuningas liikkuu laudalla ennalta määrättyä reittiä. Alue, johon kuningas pysähtyy pisteytetään niiden pelaajien eduksi, joilla on siellä eniten edustusta paikalla. Pisteytyksen jälkeen kyseinen alue tyhjennetään lukuunottamatta yhtä nappulaa, jonka alueen voittanut sinne saa jättää. Myöhemmissä pisteytyksissä lisäpisteitä saa näistä aiemmista nappuloista, jos niillä on suora kytky pisteytettävään alueeseen.

Näillä säädöillä kuningas liikkuu kartalla ja “ruletti” (kartta on varsin pieni, joten samoja alueita pisteytetään usein) pyörii, kunnes joku saa 40 pistettä kasaan. Peruskonseptia ryyditetään joukolla erikoiskortteja, jotka tuovat peliin sen kaipaamaa lisämaustetta.

Tällaisilla säännöillä peli meille opetettiin ja sellaisena sen myös pelasimme. Toimi se noinkin, mutta peliä lopetellessamme ja sääntökirjaa selatessa tuli kuva, että taisimme saada “vähän sinnepäin” -vedetyn sääntöopastuksen. Vaikea siten sanoa, minkälainen peli paketista lopulta kuoriutuu, mutta tällaisella “variantilla” pelattuna King’s Road oli napakka paketti. Joskaan se ei poikkea edukseen myöskään millään osa-alueella. Graafinen ulkoasu oli kuitenkin valmiiksi ummehtunut ja komponentit perustavaraa. Ei tarvinne olla ennustaja, jos veikkaa ettei pelistä tulevaisuudessa paljon kuulla.

Jussi tuli peliä lopetellessa sopivasti paikalle, joten suunta otettiin kohti Renegade Gamesin kojua. Matkalla bongasimme mm. seuraavan kaunokaisen työnsä ääressä.

Mikään ei messuilla yllätä; ei edes parrakas mies prinsessa-asussa tarjolemassa juomia.
Mikään ei messuilla yllätä; ei edes parrakas mies prinsessa-asussa tarjolemassa juomia.

Renegade Gamesin kojulla olikin sitten täysi tohina päällä. Osaston väki kantoi pahvilaatikkoa toisensa perään tullista saapuneita pelejä ja inventaario oli meneillään. Jäin odottamaan ja jonottamaan myynnin alkamista ja vapautin muun porukan katselemaan muuta messuympäristöä. Jonoa Renegade Gamesin osastolle kertyi odottaessa aika tavalla ja itsekin sain useammalle ohikulkijalle selittää, mikä oli homman nimi. Osaa kiinnosti vielä tarkemmin tietää, ‘mitä’ tai ‘minkälaisia’ pelejä kyseinen putiikki on julkaissut kun tällainen jono saatiin aikaiseksi. Myös Renegaden oma väki kävi jonottajia läpi kyselemässä mitä pelejä kukin odotteli. Tämä syystä, että kaikkia pelejä ei vieläkään oltu saatu ja osassa peleistä oli niin pieni painos tarjolla, että niitä ei riittäisi kuin nopeimmille. Hyvä ajoitus, olin jonossa kuitenkin ensimmäisen 30 joukossa!

Ajoitus Renegaden osastolle oli täydellinen. Peleistä suurin osa on saapunut ja niiden myynti alkamassa. Fox in the Forest myytiin loppuun heti ensiminuuteilla.
Ajoitukseni Renegaden osastolle oli (tuurilla) täydellinen. Peleistä suurin osa on saapunut ja niiden myynti alkamassa. Fox in the Forest myytiin loppuun heti ensiminuuteilla.

Matkaan tarttui ExLibris ja parit kappaleet Fox in the Forestia. Sentient sitä vastoin puuttui edelleen, sen perään piti kysellä vielä seuraavana päivänä ja valitettavasti paikalle saatu erä oli lopulta varattu etukäteen. Kun ostokset Renegaden osastolla oli tehty, otettiin suunta kohti Lautapelit.fi:n osastoa. Mutta koska matkalla oli korealaisten SpaceX -vapaana, niin testattiin sekin lennosta. SpaceX yhdistelee biljardia ja Crokinolea eli tarkoituksena on neppailla lyöntilätkän avulla ensin värillinen puukiekko pussiin ja kun väri on näin “lukittu”, pussittaa loputkin saman värin kiekot. Tämän jälkeen nepataan vielä yksi valkoinen ja lopulta yksi musta kiekko pussiin, jolloin pelin voittaa.

SpaceX näyttää kivalta, mutta käytännössä se on vähän tylsä. Perinteinen Korona on parempi jostakin Crocinolesta nyt puhumattakaan.
SpaceX näyttää kivalta, mutta mielenkiinto ei pysy yllä Crokinolen tapaan.

SpaceX näytti aavistuksen paremmalta kuin mitä se käytännössä oli. Vähän liian helppo, pelilauta liian pieni ja kokonaisuus vähän “tekemällä tehty”. En saanut siitä mitään kiksejä, mutta rima onkin valmiiksi jo korkealla, kun kotoa löytyy niin Crokinole kuin Le Passe-Trappekin. Siispä kohti Lautapelit.fi:tä. Heidän osastonsa ohi oli jo edellisenä päivänä kuljettu, mutta tuolloin oli täyttä emmekä jääneet odottelemaan. Nyt ao. kurkistusluukustakin katsottuna meillä kävi parempi tuuri ja oli aika testata yksi messu-uutuuksista: Gold Fever.

Lautapelit.fi:n pään sisällä - onkos siellä vapaita pöytiä?
Lautapelit.fi:n pään sisällä – onkos siellä vapaita pöytiä?

Gold Fever on push-your-luck -peli, joka sopii kaikille. Pelaajat saavat kangaspussukat, jossa on arvottomia kiviä kolmessa eri värissä sekä kultahippuja. Vuorolla pussista nyitään kiviä yksi kerrallaan tarkoituksena kaivaa esiin kultaa, jolla peli voitetaan. Kivien nykimisen voi lopettaa koska tahansa, jolloin pöydällä olevat arvottomat kivet saa pudottaa toisen pelaajan säkkiin – kulta siirretään tässä kohtaa sivuun. Jos taas pelivuoroa jatkaa niin pitkään, että pussista nousee kaksi samanväristä arvotonta murkulaa, menee koko vuoro hukkaan. Tällöin kaikki sillä kierroksella säkistä nostetut murkulat kulta mukaan lukien palautetaan takaisin pussiin.

Ja tässä koko peli. Kuulostaa äärimmäisen yksinkertaiselta, onkin sitä, mutta peli on hauska filleri ja sopii vaikkapa illanistujaisiin. Paketin mukana tulee kaksi lisäosaa, joista toisessa kunkin pelaajan säkkiin lisätään vihreä kivi. Sen nostaessaan pelaajan on pakko nostaa vielä kaksi kiveä lisää. Toisessa lisäosassa säkkeihin nakataan vielä punainen kivi, jonka noustessa kaikki pelaajat nostelevat kiviä kilvan pusseistaan, kunnes joku nostaa sieltä kullan. Molemmat lisäosista sopivat peliin hyvin ja tuovat lisäväriä. Mainio peli, jolle tiedän jo sopivaa kohdeyleisöä – näin se kultakuume leviää…

Gold Feverin komponenttipuoli on kunnossa - pelikin on kaikesta yksinkertaisuudestaan huolimatta hyvä ja sopii kaikille.
Gold Feverin komponenttipuoli on kunnossa – pelikin on kaikesta yksinkertaisuudestaan huolimatta hyvä ja sopii kaikille.

Lautapelit.fi:n välittömässä läheisyydessä oli Queen Gamesin kaksi osastoa, jossa jo edellispäivänä poikkesimme. Tullessamme osastolta vapautui Pioneers-pöytä, jonka ääreen haikailimme jo aiemmin. Siispä peli testiin – säännöt tuli palauteltua jo edellisiltana mieleen, joten ei ollut tarvetta odottaa sääntöjenselitys-apuakaan.

Pioneers näyttää ja tuntuu Queen Gamesin peliltä. Reittien rakentelu yhteisesti ajettavilla vankkureilla on mielenkiintoinen haaste.
Pioneers näyttää ja tuntuu Queen Gamesin peliltä. Reittien rakentelu yhteisesti ajettavilla vankkureilla on pelin mielenkiintoisin mekaniikka.

Pioneersissa pelaajat asuttavat villiä länttä. Kullakin pelaajalla on aloitusvankkureissaan viisi erilaista asukkia ja pelin aikana näitä on tarkoitus kylvää laudalle niitä vastaaviin ruutuihin. Pelivuoron ensimmäisenä toimintona pelaaja saa rahaa 3-5, seuraavassa vaiheessa rahalla voi ostaa reittivälin taikka kaksi kartalta tai uudet vankkurit (ja siten lisää asukkeja). Vuoron viimeisenä toimintona vankkurit pitää ajaa kartalla ruutuun, johon pystyy jättämään vastaavan asukin omista vankkureista, samalla laukeaa asukin erikoistoiminto. Vankkureiden liikuttelu maksaa sekin, joten rahatalouden kanssa Pioneersissa saa olla tarkkana. Kun vankkurit on liikuttanut ja toiminnon tehnyt, on yhdellä muista pelaajista mahdollisuus laittaa asukki samaan ruutuun, mutta tästä vuorossa ollut pelaaja saa maksun.

Seuraava pelaaja jatkaa sitten vuoroaan tästä. Tarkoituksena on tyhjentää mahdollisimman paljon vankkureita koska siitä palkitaan hyvillä pisteillä ja toisaalta rakentaa kartalle mahdollisimman pitkä ja yhtenäinen vankkurireitti, jonka varrella majailee omia asukkaita. Yhdestä omasta vankkurireitistä saa siitäkin pisteitä pelin lopussa..

Pioneersin keskiössä on kartalla liikkuvat vankkurit, joita pelaajat vuorotellen siirtävät. Vankkurit mieluusti siirtää sellaiselle osalle karttaa, joka edesauttaa omaa peliä, mutta hankaloittaa muita. Marc Andren suunnittelema peli osoittautui odotetun hyväksi, sille lämpeni sitä enemmän mitä pidemmälle peli eteni. Vuorot olivat napakoita ja odottelua oli vähän. Kuuden eri asukastyypin erikoistoiminnot olivat nekin selkeitä ja kullekin löysi hyvin käyttötarkoituksen. Pioneers meni vakavasti ostoharkintaan.

Kuvissa jännittävän näköinen, pelinä harvinaisen tylsä ja yksiulotteinen.
Kuvissa jännittävän näköinen Conex, pelinä tylsä ja yksiulotteinen.

Haban osastolla poikkesimme jo torstaina, mutta tällöin pari kiinnostavaa peliä vältteli meitä eli ei ollut vapaata pöytää. Nyt näytti paremmalta, sillä Conex-pöytä oli valmiiksi vapaana. Tässä pelissä omalla vuorolla pelataan kädestä kortti, jonka asettelun tulee täsmätä joko pelilautaan tai aiemmin pelattuun korttiin – kortit siis pelataan aina osin aiempien päälle. Pelattu kortti kertoo myös minkälaisen pistemäärän suorituksesta saa ja pääseekö heittämään pelissä mukanatulevaa erikoisnoppaa, joka antaa jonkin lisäedun. Vaihtoehtoisesti oman vuoron voi skipata kokonaan, jolloin pakasta saa pari korttia täydennystä. Ja siinäpä se. Conex näytti ihan kivalle, mutta oli pelikokemuksena harmaata massaa väreistään huolimatta. Edes lisänopan toiminnallisuudet eivät pelasta sitä, joten ei jäänyt mitään haluja päästä tämän ääreen uudestaan.

Iquazu sitä vastoin oli kaikkea muuta kuin harmaa. Peli on ensinnäkin todella nätti ja vaikka enemmistöpeli onkin, niin uutta fiilistä tuo “virtaava vesi”, joka siirtää pelialuetta koko ajan kohti loppua. Tämäkin on korttivetoinen eli käsikorteilla pelaajat kylvävät omia timanttejaan laudalle. Vasemmanlaitimmaiseen – eli sarakkeeseen, joka seuraavaksi poistuu pelistä – pelattaessa käsikortteja tarvitsee pelata vain yksi, seuraava sarake vaatii jo kaksi korttia jne. Vaihtoehtoisesti vuoron voi käyttää korttien nostoon. Yhden kierroksen jälkeen vesiputouksesta tippuu pisara niinikään vasemmanlaitimmaiseen sarakkeeseen blokaten yhden timanttipaikan pois. Kun sarake täytyy, jaetaan tarjolla olevat pisteet enemmistöjen mukaan sekä katsotaan kaikki vaakarivien enemmistöt millä perusteella jaetaan lisäetuja tai -pisteitä. Pisteytyksen jälkeen vesi virtaa, jolloin pisteytetty sarake laitetaan piiloon ja oikeasta laidasta paljastuu uusi pelattava sarake.

Haban Iquazu on paitsi kaunis, myös peli, joka maistuu niin perheille kuin harrastajillekin.
Haban Iquazu on paitsi kaunis, myös peli, joka maistuu niin perheille kuin harrastajillekin.

Ja tämähän oli hyvä peli. Se virtaa eteenpäin teemansa mukaisesti ja kevyttä päätöksentekoa on joka kierroksella tehtäväksi. Panostaa voi joko seuraavaksi pisteytettävälle alueelle tai katsoa pisteytystä taikka paria pidemmälle. Iquazu toimii erinomaisesti perhepelinä, mutta toimii harrastajienkin keskuudessa. Tämä on ehtaa Vuoden perhepeli -materiaalia karkkiulkonäöstä lähtien. Veikkaisin, että tullee jossakin vaiheessa päätymään myös omaan hyllyyn, vaikka nyt jätinkin ostamatta. Iquazu oli perjantain viimeinen messupelimme. Kello veisteli taas kutakuinkin viittä, kun suuntasimme hotellille. Aikaisempina iltoina oli nautittu vietnamilaisen ja libanonilaisen keittiön antimista, mutta nyt suunnattiin saksalaisten patojen äärelle. Kunnon Schnizzel, jotta energiaa riittää vielä hotellipelien pelailuun.

Mikäs se on Saksan reissu, jos ei edes yhtä Schnitzel-ateriaa saa?
Mikäs se on Saksan reissu, jos ei edes yhtä Schnitzel-ateriaa saa?

Illan hotellipelit

Vatsa kylläisenä korkattiin hotellilla parit uusista hankinnoista. Ensin edellisen päivän hankinta Mini Rails, joka muuten myytiin messuilla loppuun. Peli on kompakti Winsome-henkinen junapeli, joka kestää kuusi kierrosta. Kunkin kierroksen aikana kukin pelaaja rakentaa kertaalleen yhden firman rataa ja ostaa yhden firman osakkeen. Se kumman toiminnon tekee ensin toista, jää pelaajan itsensä päätettäväksi. Kierroksen alussa pussista vedetään firmojen nattereita laudalle jonoon kaavalla ‘2 x pelaajien määrä +1’. Vuorojärjestyksen mukaan oma nappula korvaa yhden jonossa olevista nattereista ja tehdään päätös, otetaanko natteri osakkeeksi vai tehdäänkö sillä kyseisen firman rataa. Radanrakennus muuttaa firman osakekurssia ylös- tai alaspäin eli jos vastaavan firman osakkeita on pelaajilla jo, niin kaikki tekevät vastaavat “säädöt” pelaajakohtaisilla laudoilla. Jos taas ottaa natterin osakkeeksi, laitetaan se pelaajalaudalla osakeradan 0-kohtaan. Kun kukin pelaaja on kaksi toimintoaan tehnyt, niin se viimeinen jäljelle jäänyt natteri laitetaan apulaudan ‘tämä firma on maksanut veronsa’ -kohtaan.

Taiwanilaisten "Winsome"-peli, joka on kauniimpi kuin ne penseännäköiset aidot Winsomet.
Taiwanilaisten “Winsome”-peli Mini Rails, joka on kauniimpi kuin ne penseännäköiset oikeat Winsomet. Oikealla apulauta vuorojärjestystä ja veroträckiä varten.

Samanlaisia kierroksia pyöräytetään kuusi, jonka jälkeen lasketaan pelaajien firmojen osakkeiden arvot. Tässä kohtaa pussi, josta firmojen nattereita on vedetty, on tyhjä. Ennen pisteidenlaskua pitää vielä huomioida osakkeiden arvojen sulaminen: jos firma ei ole maksanut lainkaan veroja, siitä ei voi saada plussaa. Vastaavasti niistä firmoista ei voi saada miinuksia, jotka ovat veronsa maksaneet. Loput osakkeet kertovat pelaajakohtaiset pisteet.

Mini Rails on nätti paketti, peli-ideakin on hyvä ja tämän pelaa tosi joutuisasti. Meidän porukkaamme jäi vähän tökkimään se, että pussi josta firmojen nattereita vedellään tyhjenee kokonaan eli kaikki tietävät tiettyjen nattereiden tulevan peliin väistämättä. Tekisi ensimmäisenä mieli tuupata säkkiin yhdet ylimääräiset merkit per firma mikä onkin mahdollista (riippuen pelaajamäärästä). Interaktiota pelissä on aika tavalla eli tässä on mahdollista suolata kaverin firmoja ja parannella niitä, mitkä omasta osakesalkusta löytyvät. Niinikään vuorojärjestyksellä kikkailemalla pääsee tekemään pelin kannalta oleellisia päätöksiä siitä, mikä firma maksaa veronsa ja mikä ei. Sen jo ensimmäinen peli joka tapauksessa todisti, että Mini Railsia ei voi ottaa liian vakavasti, vaan pitää hyväksyä tietty määrä “peliliikkeitä”. Seuraavan kerran pelataan varmaankin lisänattereilla, jotta loppu ei mene ihan niin arvattavasti.

Ai niin…messuilla myydyissä Mini Railseissa oli ilmeisesti järjestään sellainen fiba, että paketista löytyi harmaita nattereita yksi liian vähän ja kermanvärisiä taas oli yksi liikaa. Useampi oli tämän huomannut ja käynyt vaihtamassa komponentteja julkaisijan osastolla, kunnes harmaat nappulat loppuivat (varmaankin oilvat korkanneet pelin taikka pari vain vaihtamista varten). Meidän pelaamastamme versiosta löytyi lisäksi yksi natteri, josta ei tiennyt onko se keltainen vai kermanvärinen – niin sopivasti osui sille välille.

Skull Port on vaihteeksi yksi Yatzy-henkinen peli, nyt merkkariteemalla.
Kroatialaista käsialaa oleva Skull Port on vaihteeksi yksi Yatzy-henkinen peli, nyt merkkariteemalla.

Illan päätti Skull Port -noppailu, jonka ääressä saatiin muutamat mojovat naurut. Peli on merirosvoteemainen Yatzy-variantti, jossa on koneistonrakentelua mukana. Tai koneiston ja koneiston: jokainen pelaaja voi ostaa lisäkortteja, jotka paitsi antavat loppupisteitä, niin kaksi niistä voi olla muuten apuna pelin aikana. Pelissä heitellään omalla vuorolla maksimissaan kolme kertaa nopat ja koetetaan täyttää pöydässä olevien laivakorttien ehtoja. Jos onnistaa, niin kortille laitetaan oma vaikutusvalta-merkki (arvovälillä 2-5). Myöhemmin samalle kortille tulevat voivat tuuppia samanarvoisia tai heikompia merkkejä kortilta alaspäin. Kun putoaa kortilta kokonaan pois, siirtyy pudonnut merkkareiden taivaaseen tappelemaan taivaspaikoille päätyvistä loppurahoista. Jos noppaheittelyn lopputulemana ei täyttänyt minkään laivakortin ehtoa, mennään suoraan yhdellä vaikutusvalta-merkillä taivaanporteille.

Tähän saakka kaikki vielä ok, mutta sääntöihin on hiipinyt yksi peliä pahasti rikkova sääntö: kun laivakortille pääsee, niin sen sijaan että heikompia merkkejä siirtelee kortilta alaspäin, niin  merkin voi myös suoraan ampua taivaspaikalle. Tämä yhdistettynä siihen, että rahalla pystyy kääntelemään noppia parempiin asentoihin tarkoittaa sitä, että etenkin viimeisillä kierroksilla kannatti mieluummin ampua kaveri suoraan laudalta kuin tiputtaa vain alemmas. Korteilla pelin lopussa köllöttävistä merkeistä siis saa pisteitä, joten mieluummin poistatti kaverin yhdeksän pisteen ruudusta sen sijaan, että olisi tiputtanut tämän seitsemän pisteen ruutuun.

Merkkarinoppailua pelataan kunnes kaikki pelaajien vaikutusvalta-merkit on käytetty. Pelin lopussa taivaspaikkojen rahat jaettiin sen mukaan, mikä pelaajien vaikutusvalta siellä oli. Ne yhdistettynä pelaajan muuhun omaisuuteen ja koneistokorttien pisteisiin ja laivakortteilla köllöttäviin vaikutusvalta-merkkeihin oli pelaajan loppusaldo. Pisteenlaskussa huomio kiinnittyi väkisinkin siihen, että osalta korteista piti laskea numeroita, osasta pääkalloja mutta ei enää rahoja ja sitten oli vielä erikseen ne rahat. Symboliikkaa olisi voinut vielä hioa. Sitä suurempaa höylää olisi kuitenkin kaivannut sääntökirja, joka oli riemastuttavin miesmuistiin: sääntökirjasta kyllä löytyi kaikki sääntökirjoista yleensä löytyvät otsikot kuten vaikkapa ‘Pelin sisältö ja komponentit’, mutta tuon otsikon alta ei suinkaan löytynyt kuvausta tai tekstiä moisista asioista vaan ihan jotain muuta.

Edellä esitettyjen ongelmien lisäksi Skull Portin pelaamisessa tökki odottelu. Kun yksi heittelee ja muuttelee noppalukuja, niin muilla ei ole mitään tekemistä. Ei näin, ei todellakaan näin. Vaikka illan viimeinen peli oli kökkö, niin hyvillä mielin käänsimme katseet tulevaan messupäivään…

Katso myös raportin kolmas ja viimeinen osa: launtai & sunnuntai.

Tapahtumaraportti: Spiel ’17 (26.-29.10.2017) – osa 1

Vuoden 2017 Spiel-messut olivat itselleni järjestyksessään seitsemännet. Neitsyys tällä saralla tuli menetettyä jo 12 vuotta aiemmin eli vuonna 2005. Kiitos aiempien vuosien kokemusten, oli nytkin etukäteissuunnitteluun selvä sapluuna olemassa. Nämä niksit olen blogissa aiemmin jo jakanutkin.

Vaan minkälaiset fiilikset Spiel ’17 jätti? Oliko yllätyksiä ja jos oli, niin olivatko ne positiivisia vai negatiivisia? Tästä alkaa messuraportti, joka on jaettu kolmeen osaan, sillä jaettavaa on paljon. Jos mielenkiintoa riittää, niin H-hetken fiilikset (päivää ennen Spiel-messujen alkua) kannattaa lukea pohjille.

Majapaikka Essenin ytimessä

Hotellimme oli tällä kertaa ’Essener Hof’, joka sijaitsee aivan Essenin rautatieaseman välittömässä läheisyydessä. Jonkin rankkauksen mukaan tämä oli kaupungin parhaiden hotellien joukossa, mutta aika perushotellilta tuo lopulta vaikutti. Spiel-messut näkyivät aika vähän hotellilla, mikä oli pienoinen pettymys. Sitä kun on näillä reissuilla tottunut näkemään pelailujen levittäytyvän hotellien ravintoloihin ja baareihin, niin Essener Hofissa pelejä näyttäytyi pöydissä vain yksittäisiä. Osin tästä syystä mekin päädyimme iltaisin levittämään pelit omiin huoneisiimme.

Hotelli Essener Hof aivan Essenin rautatieaseman välittömässä läheisyydessä.
Hotelli Essener Hof aivan Essenin rautatieaseman välittömässä läheisyydessä.

Saavuimme Essener Hofiin keskiviikkona jo puolen päivän korvilla. Siten koko loppupäivä oli aikaa tutustua lähitavaratalojen tarjontaa katsellen mahdollisten tuliaisten ja/tai joululahjojen perään. Niin, niitä jouluvaloja keskustaan viriteltiin jo kovaa vauhtia. Teimme niinikään tietysti eväshankintoja tuleville messupäiville.

Tuloiltana, kun vakijoukkiomme neljäskin osapuoli saapui paikalle, pelailtiin hotellilla kätsyjen noppapelien (Qwixx ja Qwinto) lisäksi Hessulta saatuja miniversioita Amigon vanhemmista peleistä. Siis viime hetken herkistelyä toivottavasti vilkkaisiin tuleviin pelipäiviin! Keskiössä oli myös lyödä lukkoon suunnitelma ensimmäiseen messupäivään eli minne kukin ampaisee heti alkuun?

 Torstai on toivoa täynnä (ja ensiminuutit tarkoin suunniteltu)

Se ensimmäinen messupäivä. H-hetkeä eli klo 10:00 ja messujen aukeamista odotellessa olimme mekin ovien takana odottamassa ”muutaman muun kanssa”. Se, että odotusaulat ovat tupaten täynnä ei yllättänyt, näinhän se on ollut aina. Koskaan ei odottelu saati messumassassa liikkuminen ole kuitenkaan mennyt tuuppimiseksi ja tönimiseksi – me lautapelaajat osaamme selvästikin käyttäytyä. 

Messukansa odottamassa messujen alkua.
Messukansa odottamassa ovien avautumista läntisellä sisäänkäynnillä.

Järjestäjät päätyivät avaamaan osastojen ovet lopulta noin vartin etuajassa. Syytä aikaistukseen en tiedä, mutta ainakin läntisen sisäänkäynnin (jossa me olimme) ongelmana oli, että porukkaa oli aulassa niin paljon ettei uusille tulijoille pystytty myymään lippuja lipunmyyntipisteillä. Ai miksikö? No koska jo lippunsa ostaneiden massa ylti lipunmyyntiin saakka ja ylikin. Tästä me emme kärsineet, sillä omat neljän päivän tiketit tuli ostettua netistä jo etukäteen. 

Lunkisti-porukan torstai-aamu oli suunniteltu seuraavasti: Jussi ampaisee WizKidin osastolle hakemaan pelit The Expanse Board Game ja Favelas. Samalla keikalla mukaan lisäosa Snowdoniaan ja koukku Pandasauruksen kojulle, josko olisi ollut Coaster Parkia saatavilla. No se syötti ei tuottanut tulosta, vaan kaikki messuille kärrätyt kappaleet oli jo etukäteen varattu. Taiwanilaisjulkaisijan osastolta Jussi nappasi vielä Mini Railsin ennen kuin lähti yhyttämään muuta sakkia hallista 7.

Kolmen hengen ryhmä aloitti hallista 3. Korealaisten putiikista nappasin Star Plus -korttipelin. Siitä jonottamaan melkein viereiseen kojuun Azulia ilmaislisäosan kera – jota sitten joutuikin jonottamaan kohtuu tovin! Ylipäätään nämä messuaamujen ”ostosjonot” olivat uutta johon ei tässä määrin oltu aiemmin törmätty. Ryhmämme kolmas jäsen Jani kiersi heti startista 3. hallissa isomman ostosreissun. Matkaan tarttuivat niin Cat Lady, Coloretto Duell, Heaven & Ale sekä Riga. Tämä ostostelu kesti sen verran, että ehdimme odottaessa pelaamaan porukan viimeisen jäsenen, Mikon, kanssa ensimmäisen pelin. Se oli korealaisten osastolla esillä ollut Pile-Up Rush.

Pile It Rush nopeuspeli 2-4 pelaajalle.
Pile-Up Rush on palikoiden pinoamis- ja nopeuspeli 2-4 pelaajalle. Tiimalasi antaa tietyn määrän rakennusaikaa, mutta vuoronsa voi päättää jo aiemmin ennen kuin aika loppuu, jolloin tiimalasi käännetään ympäri ja vastapelaajalla on nyt vähemmän rakenteluaikaa. Ihan kelpo näppäryyspeli, mutta onhan näitä toki nähty.

Kun Jani saapui oli tämä ihan peruskiva puupalojen pinoamispeli lopussa ja siirryttiin yhteiseen kohtaamispaikkaan. Ensiostokliimaksi oli selätetty!

Yleisfiilistelyä ja kun tilaisuus tekee varkaan… myös pelailua

Torstain messupäivään ei aamun ensiminuuttien jälkeen ollut erityistä suunnitelmaa. Käytiin kiertämässä hallit läpi, katsottiin osastojen ja kauppojen tarjontaa sekä pelien hintatasoa. Pelipöytään istahdettiin pelipöytään, kun sellainen oli vapaana ja peli itsessään kiinnostava.

Koskisen Antti yhytettiin Klaskia ja Bonk!:ia opettamasta Competon osastolta ensimmäisen kerran jo torstaina aamupäivästä. Hyvin näytti kaverin kunto kestävän myös muina messupäivinä – en tiedä monelleko tuhannelle messukävijälle pääsi pelejä esittelemään. Kuitenkin sunnuntaina käytävillä törmättäessä Anttia piti opastaa 2F:n osastolle eli sen verran “sumussa” mentiin messujen viimeisinä tunteina, kun ei tarvinnut enää niin skarpata.

Antti Koskinen Bonkin sääntöjä opettamassa.
Antti Koskinen Bonkin sääntöjä opettamassa.

Ensimmäinen yhteinen tilaisuus pelin testaukseen tuli Haban osastolta. Karuba-korttipeli kiinnosti, sillä sen lautapeliversio oli jo aiemmin hyväksi todettu. Korttipeliversio tulee kompaktissa paketissa ja osoittautuikin todella toimivaksi. Itse asiassa korttipelissä on mukana elementti, joka tekee siitä jopa paremman kuin alkuperäinen. Jokaisella pelaajalla on sama korttipakka, mutta korteista kädessä on kerrallaan kolme. Näistä kolmesta kaksi paljastetaan yhtä aikaa ja pienimmän summan pelannut menettää toisen juuri pelaamistaan korteista. Muuten peli on tuttua ja turvallista Karubaa, mutta kestoltaan aavistuksen lyhyempi. Tykkäsin ja jäin mutustelemaan kokemusta siinä määrin, että lopulta messujen viimeisenä päivänä ostin omaankin hyllyyn kun ei lautapeliversiota sieltä vielä löytynyt. Toivoa sopii, että tämä peli löytää isoveljensä jalanjäljissä myös Suomen markkinoille. 

Karuban korttipeli onnistui yllättämään - sehän on parempi kuin esikuvansa!
Karuba-korttipeli onnistui yllättämään – sehän on parempi kuin esikuvansa!

Würfelkönig Haban osastolla oli niinikään vapaana, joten se pääsi testiin heti edellisen pelin päätyttyä. Perinteisestä Yatzystä mekanisminsa lainaava ”nopittelu” ei isoja riemunkiljahduksia tarjonnut ja korttien symboliikassakin olisi ollut toivomisen varaa. Omalla vuorolla heitellään noppia maksimissaan kolme kertaa, ja koetetaan täyttää jonkun pöydällä olevan tiketin ehto. Jos tehtävässä onnistuu, saa kyseisen tiketin ja mahdollisesti kortin yläpuolella olevan lisäpistekortin, jos näiden kahden kortin värit osuivat yksiin. Epäonnistuneesta suorituksesta palkitaan miinuskortilla. Kävi kummin tahansa, niin aina rivistä poistuu kortti ja jäljellä olevat siirtyvät pykälän verran eteenpäin. Näin jatketaan, kunnes miinuspakka on jaettu tai yksi pelin lisäpistepakoista loppuu. Ei “noppakunkkua” nyt ihan huonoksikaan voi haukkua, mutta pelkästään jo messuilla pelatuista noppapeleistä tämä päätyy sinne jämäpaikoille.

Haban Würfelkönig pohjautuu vahvasti Yatzyn perusmekaniikkaan.
Haban Würfelkönig pohjautuu vahvasti Yatzyn perusmekaniikkaan.

Queen Gamesin osastolla oli toive päästä useammankin eri pelin pöytään, mutta kun ”ykkösryhmäläisiä” (tästä lisää myöhemmissä raporteissa) ei ollut vapaana, niin testattiin ensin lastenpeli Captain Silver. Siinä pelaajat yhtä aikaa tunnustelevat omassa kangaspussissa olevia esineitä ja koettavat nykiä oikeat esineet mahdollisimman nopeasti tiskiin. Nopea ja harmiton tapaus, mutta epäilen ettei se jaksa kiehtoa muutamaa peliä kauempaa edes lasten keskenään pelatessa – aikuisista puhumattakaan. Captain Silverin jälkeen istahdettiin edellisvuoden julkaisun High Tiden pariin. Dirk Henn on pelisuunnittelijana vanhempaa ja kokeneempaa kaartia, jolta on pelejä tullut jo kauan. Viime vuosina todelliset osumat ovat kiertäneet kaukaa. Miehen CV:stä löytyy kuitenkin kovasti arvostamiani nimikkeitä, kuten Wallenstein, Timbuktu, Speculation tai Alhambra, joten sikälikin kaikille Dirkin uusille tuotoksille pitää antaa mahdollisuus. 

High Tide vie pelaajat biitsille.
Saksalaisena turistina rannalla – High Tide.

High Tidessa pelaajat ovat “saksalaisia turisteja uimarannalla” – näin sääntöjenselittäjä asian meille kauniisti ilmaisi. Tarkoittaa siis sitä, että oma rantatuoli kiikutetaan biitsillä parhaalle paikalle eli mahdollisimman lähelle merta. Tämä on toteutettu pussista noppia nykimällä ja heiton jälkeen siirretään vastaavilla värisarakkeilla olevia omia rantatuoleja lähemmäs merta. Pari kertaa saa nykiä pussista noppia lisää, jos niitä siellä on vielä jäljellä, jolloin aiemmin heitetyt nopat jäävät muille. Lopulta ylijäämäpari nopista kertoo sen, missä sarakkeessa meri tulee lähemmäs. Kierroksen päätteeksi nopat palautellaan pussiin ja hommaa jatketaan, kunnes joku hulahtaa rantatuolinsa kanssa mereen. Lopussa jokaisen sarakkeen parhaat paikat varanneet palkitaan pisteillä ja jämäpisteitä jaetaan myös siitä, jos oma rantatuoli on vielä lähtötelineissä.

Queen Gamesin nykylinjan mukaisesti laatikosta löytyy jo lähtökohtaisesti pari minilisäriä, joilla halutessaan saa lisävivahteita mukaan. Tämä rantapaikkojen valtaaminen osoittautui kelpo viihteeksi, jonka pelaa nopeasti ja päätöksiä on tehtäväksi ihan mukavasti. Pelaisin mieluusti toistekin. Hyvä Dirk! 

Etukäteen ne kovimmat odotukset napakoista noppapeleistä oli asetettu Zochin Café Fatalille. Tässä sirotellaan pienen pelilaudan ruuduille ensin pizza- ja kakkupaloja, jonka jälkeen koetetaan omat nopat levittää niihin siten, että ruudussa on enemmistö toisiin nähden. Vuoron alussa omat nopat heitetään ja valitaan yksi noppaluku jonkamukaiset nopat siirretään laudalle. Seuraavalla kierroksella heitetään jäljellä olevat nopat uudelleen ja levittäydytään aiempien ruutujen viereen TAI jos valitsee jo pelaajan lukitseman noppaluvun, niin nämä päätyvät samaan ruutuun kuin aiemmat vastaavat. Tasatilanteet kierroksen päätteeksi ratkeavat isomman silmäluvun heittäneen eduksi. Cafe Fatalessa noppien asettelu on fiksusti rajattua, mikä tekee pelistä toimivan ja kierrokset rullaavat hyvää tahtia muutenkin. Tykkäsin ja peli oli testatuista noppapeleistä lopulta ehkäpä se messujen paras. Mutta oli porukassamme myös yksi joka oli ihan päinvastaista mieltä – ehkäpä osin siksi tämä jäi ostamatta. Toinen ostoa rajoittanut syy oli lilliputti-kokoa olevat komponentit eli mielellään olisin käsitellyt isompia noppia, paksumpia kakkupaloja jne. Mutta pankaapa nimi mieleen.

Café Fatalin komponentit ovat aina nopista lähtien minikokoa.
Café Fatalin komponentit ovat aina nopista lähtien minikokoa.

Kun Zochin osastolla oltiin, niin testattiin myös Schüttel, tuo täysin hönökki peli, jossa nopat on korvattu miltei yhtä arvaamattomalla ”kaada mukista nappuloita kaukaloon” –tyyppisellä ratkaisulla. Kaatotulos kertoo, minkä pelilaudan ruudun toiminto suoritetaan. Suurin osa ruuduista antaa rahaa tai edes lupauksen siitä, mutta mukana on myös muutamia suoria rahan menetys -ruutuja. Tehdyn toiminnon jälkeen nappulat palautetaan kuppiin ja on seuraavan pelaajan vuoro. Tarkoituksena on tahkota rahaa mahdollisimman paljon ennen pelin loppumista. Olin tämän(kin) säännöt lukenut etukäteen ja todennut että ei tässä peliä paljoakaan ole ja käytännön kenttäkoe osoitti asian todella olevan näin. Komponenttipuoli oli siisti ja kiva, jopa ne paperirahat – harmi vain, että peli puuttuu.

Schüttelissä vuorolla tehtävä toimintonumero määräytyy kupista puunamiskoita astialle tiputtamalla.
Schüttelissä vuorolla tehtävä toiminto määräytyy kupista puunamiskoita astialle kaatamalla.

Ja vielä kertalleen Zochia. Niin, näinhän se usein menee, että samalla osastolla testataan useampi peli, jos mahdollista. Kimono on Hisashi Hayashin (mm. Trains) uudelleenlämmitys pari vuotta aiemmin ilmestyneestä Zooscapesta. Pelin keskiössä on jakomekaniikka, jossa yksi pelaajista jakaa tarjolle käännetyn korttisetin kahteen osaan, jonka jälkeen pelaajat salaa toisiltaan valitsevat kumman seteistä haluavat. Valinnat paljastetaan ja jos vain yksi valitsi tietyn setin, tämä pelaaja saa sen. Jos ottajia on useampia, niin setin aluksi jakanut jakaa sen taas pienempiin osiin ja valinnat tehdään uudelleen. Näin jatketaan, kunnes jokaisella on setti tai jäljellä on enää yksi kortti jolla on useampi ottaja. Tällöin nämä jäljellejääneet pelaajat saavat pakan sivusta Kimono-kortit. Tarkoitus on kerätä pistekorteista settejä niin, että samanlaisia kortteja ei ole tiettyä määrää enempää, sillä rajan ylittyessä ne kääntyvät miinuksiksi. Paperilla peli kuulostaa vielä ihan ok:lta, mutta ei se nyt oikein toiminut. Meillä moni setti meni Kimono-korttien poimimiseen ja se pino lopulta loppuikin. Jos tällaista kevyttä “jakomekaniikkapeliä” haluaa pelata, niin esimerkiksi Noa on huomattavasti toimivampi.

Kimono on päällepäin ihan nätti, mutta settien splittaus ja pelaajien ajatusten arvailu ei vakuuttanut.
Kimono on päällepäin nätti, mutta settien splittaus ja pelaajien ajatusten arvailu ei vakuuttanut.

Jossain välissä ensimmäistä messupäivää tuli käytyä myös Renegade Studiosin kojulla. Tarkoitus oli ostaa omalla ostoslistalla korkealla olevat Sentient, ExLibris ja pari kappaletta Fox in the Forest:ia, mutta Renegaden pelit olivat vielä tullissa. Lupailivat perjantaille saapuvaksi, joten siispä uudemman kerran sitten. Aivan tyhjän panttina Renegaden porukan ei kuitenkaan tarvinnut olla eli heillä oli sentään joitakin pelejä (ei tosin mitään edellisistä) joita peluuttaa osastollaan.  

Väliin piti saada kahvia koneeseen ja lepuuttaa jalkoja. Niin, tähän väliin on hyvä mainita, että aika pitkälle on tultu vuodesta 2005, mitä messujen ruokahuoltoon tulee. Tuolloin tarjolla oli vain yksi (?) isompi ravintola ja joukko pienempiä kärrymyymälöitä siellä täällä. Nykyään valinnanvaraa on huomattavasti enemmän ja virvokkeita saa jokapuolelta. Tämä suuntaus on hyvä!

Välille kaipaa pientä breikkiä - kahvi maistuu Saksassakin.
Välille kaipaa pientä breikkiä ja karttojen tarkastelua – kahvi maistuu Saksassakin.

Yksi messujen vakiokohde on legendaarinen “häkkikauppa” – myymälä, jossa myydään enemmän taikka vähemmän halvalla lautapelejä laidasta laitaan. Jonot tuohon kohteeseen ovat yleensä aina pitkät, niin myös tällä kertaa vaikka kävimme siellä vasta iltapäivällä. Arvata saattaa, että siihen mennessä parhaat yksittäislöydöt on jo tehty (jos niitä ylipäätään edes oli) ja jäljellä oli sekalaista ryönää. Ryönästä ei hittejä tältä kertaa löytynyt.

Ei... tässä ei kuvata Fantasy Flight Gamesin osastoa eikä Star Wars -peliä. Edestä alkaa jono "legendaariseen" häkkikauppaan, josta moni messukävijöistä tekee löytöjä. No, tällä kertaa vedettiin vesiperä mitä löytöihin tulee.
Ei… tässä ei kuvata Fantasy Flight Gamesin osastoa eikä Star Wars -peliä. Edessä keskellä olevat ihmiset jonottavat “häkkikauppaan”.

Toinen, etenkin ensimmäisinä Spiel-vuosina, merkittävä kohde olivat käytettyjen pelien kauppiaat. Näiltä löytää monia sellaisiakin pelejä, joita vielä internet-aikakaudella on muualta vaikea saada. Pari vanhempaa peliä oli itsellänikin hakusessa, mutta niiden osalta ei lykästänyt. Silti, varsin vaikuttava näky nähdä näiden kauppiaiden tarjooma ja hintatasokin tuntui edelleen olevan varsin kohtuullinen. Itse asiassa monia vanhempia esimerkiksi Reiner Knizian hyviä pelejä olisi irronnut 10e hintaan.

Ensimmäisillä kerroilla nämä käytettyjen pelien kauppiaiden hyllyt saavat haukkomaan henkeä: pelejä on tarjolla todella paljon.
Ensimmäisillä kerroilla nähntynä nämä käytettyjen pelien kauppiaiden hyllyt saavat haukkomaan henkeä: pelejä on todella paljon.

Kun ostoskassit vähän jokaisella alkoivat olla varsin täynnä ja vapaiden pelipöytien löytäminen hankalaa, päätimme kellon ollessa noin 17:30 siirtyä hotellin suuntaan. Seuraavaksi syömään kunnolla, sitten tehtyjen ostosten tutkiskelua ja tietenkin pelailua.

Iellon osaston perussäpinää - tässä pelataan Bunny Kingdomsia
Iellon osaston perussäpinää – tässä pelataan Bunny Kingdomia

Hotellipelailua

Kun illan vietnamilais-annos oli puraistu aloitimme hotellipelailut. Baarin puolella oli hiljaista – taisi yhdessä loosissa olla pelisessio menossa ja ravintolakin uinui. Siispä omaan huoneeseen. Uunituoreista ostoskasoista valikoitui pöydälle seuraavat pelit: ‘1920 Wall Street’, ‘Voodoo Prince’ sekä ‘Sweet Honey, Bee Mine!’.

Hotellilla heti testissä uutuuksista 1920 Wall Street.
‘1920 Wall Street’. Espanjalaisten näkemys pörssiromahduksesta.

‘1920 Wall Street’ oli porukan “talouspelivastaavalle” markkinoitu ja tämä tarttuikin matkaan. Käytännössä muuten korttipeli, mutta pienellä apulaudalla seurataan osakemarkkinoiden kehitystä ja toinen apulauta toimii hallinnollisena apulautana. Pelaajat saavat alkuun piilo-osakkeen, mutta muuten osakkeet hankitaan ja niiden hitntaa säädellään yhteisessä korttirondelissa, jossa kierretään myötä- ja vastapäivään. Vuorolla liikutaan x-ruutua kuvan korttirinkiä ja rahalla saa lisäliikkumisia. Kortti johon päätyy, joko ostetaan itselle (jos se on osake) tai sillä muutellaan osakekursseja tai tehdään muu vastaava liike. Tai myydään osake lisälikviditeetin saamiseksi. Pelin tapahtumakortit päätyvät lopulta yhteen kolmesta sivupinosta, joista pelin lopussa laukeaa mahdollisesti yksi lisätoiminto sen mukaan, onko johonkin pinoon päätynyt enemmän dynamiitteja kuin muihiin. Näin peliä jatketaan, kunnes nostopakasta tulee pörssin kaatava kortti vastaan – se on pakan alimmaisten korttien sekaan sekoitettu.

Tämä espanjalaista käsialaa oleva osakepeli on yksinkertainen ja nopea pelattava ja se toimi kivasti. Peliin liian vakavasti suhtautuva voi toki laskeskella sivupinoihin päätyvien korttien dynamiitteja jos haluaa ja siten päätellä mikä lopputoiminto laukeaa, mutta itse en koe moiselle tarvetta eikä se lisätapahtuma (jos edes laukeaa) nyt niin järkyttävästi asioita muuta, että olisi edes vaivan arvoinen. Hyvä peli ja kun kokokin on kompakti, niin odottelen jo tulevia lisäpelejä.

Niinikään uutuus: Voodoo Prince. Mainio tikkipeli Reiner Knizialta.
Voodoo Prince. Tikkiä tvistillä – taas. Reiner Knizian käsialaa – taas.

Tikkipelejä on maailma täynnä ja ilmeisesti niille vaan on loputtomasti tilausta, kun joka vuosi uutta pukkaa. Omaan makuun Stich-Meister -korvaa näistä miltei kaikki (juuri muita en siksi enää omistakaan), mutta etukäteen sääntöjen perusteella Voodoo Prince vaikutti silti pätevälle. Pelissä on kortit viidessä maassa ja pelaajamäärästä riippuen vain osa numeroalueesta käytössä. Pelaajat saavat tietyn määrän kortteja käteensä, mutta jokunen jää yli – tämä on korttipeleissä aina tervetullut merkki (hähää korttien laskijat). Ensimmäisellä kierroksella valtti arvotaan, jatkokierroksilla edellisen kierroksen viimeiseksi jäänyt pelaaja päättää valtin.

Voodoo Prince mukailee sääntöjensä puolesta muuten perinteisiä tikkipelejä, mutta koska se on Reiner Knizian käsialaa, niin muutama koukku on mukana. Ensinnäkin 0 voittaa saman maan isoimman kortin, jos ovat molemmat samassa tikissä. 5- ja 7-korteilla voitetut tikit ovatkin kaksi tikkiä yhden sijaan. Pelin merkittävin sääntö liittyy voitettujen tikkien määrään. Pelaaja nimittäin tippuu kierrokselta pois siinä vaiheessa kun haltuun napsahtaa kolmas (tai neljäs) tikki. Tipahtanut pelaaja saa kierrospisteikseen muiden pelaajien sillä hetkellä olevien tikkien määrän. Paitsi aivan viimeinen pelaaja, joka saakin vain omien tikkiensä mukaiset pisteet. Näillä muutamilla säännöillä on keitetty helposti omaksuttava peli, jossa jokainen pyrkii olemaan kierroksessa mukana mahdollisimman kauan, mutta kuitenkin ulos haluaa päästä toiseksi viimeisenä. Sopivasti kiero ja omanmakuinen peli, jota suosittelen kaikille tikkipelien ystäville.

Japanilaisten uutuus: Sweet Honey, Bee Mine! perustuu pitkälti bluffaukseen.
Japanilaisten uutuus: Sweet Honey, Bee Mine! perustuu pitkälti bluffaukseen.

Illan viimeinen oli japanilaisten mehiläispeli ‘Sweet Honey, Bee Mine!‘. Tämä on käytännössä puhdasta bluffia, jossa koetetaan syöttää kaverille sakkokortti joka tällä jo on, jolloin kyseinen pelaaja tippuu kierrokselta pois. Alussa kukin pelaaja valitsee käsikorteistaan yhden sakoksi eteensä, minkä jälkeen alkaa itse peli. Yksi pelaaja asettaa seuraavan pelaajan eteen kortin ja 1-3 hunajamerkkiä päälle. Tämän pelaajan tulee joko ottaa kortti, jolloin kortti käännetään ympäri ja katsotaan tuliko pari vai ei, tai laittaa kortti kiertoon seuraavalle ja lisätä siihen vastaava määrä hunamerkkejä. Jos kortti kiertää täyden kierroksen ympäri, päätyy kortti sen alun perin lähettäneen sakkokortiksi.

Täysin älyvapaata, ei käytännössä mitään kontrollia. Vajaassa puolessa pakan korteista on selkämyksessä LOW tai HIGH -teksti, jolloin niistä tietää että onko kortti numeroltaan pieni vai iso. Tämän tiedon olisin suonut lisättäväksi kaikkiin kortteihin, jolloin päätöksentekoon saisi edes hitusen apuja. Tällaisenaan ei jatkoon – etenkin kun Geschenkt on keksitty. Se ajaa samaa asiaa ihan riittävän hyvin, vaikka bluffia ei sisälläkään.

Tällaisella rypistyksellä oltiin torstaina liikkeellä. Oma pelikasa näytti tuolloin hyvinkin inhimilliseltä, kun muutamia pakko-ostoksia ei päässyt tekemään vaikka tarkoitus oli. Jatkoa seuraa messuraportin seuraavissa osissa: ks. perjantai sekä yhdistetty lauantai & sunnuntai.

Ensimmäisen messupäivän hankintoja.
Ensimmäisen messupäivän hankintoja.