Skip to main content

Tapahtumaraportti: Spiel’19 (24.-27.10.2019) – osa 2

Tämä on Spiel’19 -tapahtumaraportin toinen osa, joten jos ensimmäinen pätkä on vielä lukematta, niin halunnet aloittaa täältä.

Torstai-iltana tehtiin pientä suunnitelmanpoikasta perjantaille. Aamun ensipeliksi valikoitui Days of Wonderin ‘Deep Blue’ sillä sen oletettiin olevan perushyvä, mutta ei ostoskoriin yltävä joten “koeajamallahan” se varmuus saataisiin. Niinikään päätin pikaisesti ennen sitä poiketa pari ständiä tuonnempana Amigon osastolla tarkistamassa mikä on Carnival of Monsters -pelin tilanne: oliko sitä tullut yön aikana lisää vai ei, kun edellispäivänä myivät yllättäen jo ei-oota.

Sanoista tekoihin siis. Carnival of Monsters -peliä toden totta oli tullut lisää, mutta vain saksankielistä painosta, joten se sai jäädä hyllyyn. Days of Wonderin osastolla sen sijaan oli vasta pari pöytää buukattu, joten ei kun päivän pelit käyntiin!

Days of Wonderin osastolle ehdimme todistaa henkilökunnan hengennostatusta.

Deep Blue on kevyt onnenkoetuspeli. Pelaajat aloittavat samansisältöisellä sukellusryhmäpakalla, johon voi lähteä rekrytoimaan lisää (ja parempaa) väkeä. Vaihtoehtoisesti korteista löytyviä pursimiehiä voi vuorollaan käyttää liikuttamaan omia paatteja sukelluspaikoille. Tai jos vene on jo sukellusruudussa, niin koettaa onneaan eli lähteä noukkimaan pussista kivi kerrallaan murkuloita ylös.

Meren syvyyksistä koetetaan onkia esiin kultaa, hopeaa ja timantteja – mutta tuurista riippuen saattaa vastaan tulla ainoastaan vaaroja tai sitten kuluu aikaa ja happivarantoja löytämättä mitään. Näihin molempiin “hukkiin” voi varautua jonkin verran käsikortein tai esim. sukellusruudun lisähappiruuduin, mutta jos varustelut eivät riitä eikä sukellustaan osaa lopettaa ajoissa, jää jo mahdollisesti ylösnostettu arvotavara saamatta.

Samoilla sukellusapajilla on tällä kertaa useampi alus.

Omaan sukellusryhmään rekryää mielellään erilaisia timanttispesialisteja tai muita vastaavia bonuksentuojia, jotka paljastetaan käsikorteista sukelluksen edetessä sitä mukaa kun sopivia arvokiviä on nostettu meren syvyyksistä. Nämä spesialistien tuomat bonukset saa aina varmuudella pitää kävi kokonaisprojektissa muuten miten tahansa.

Kun edelliseen lisätään vielä se, että sukelluspaikoille saattaa tulla toisiakin pelaajia loisimaan mukaan sukellusprojektiin, niin siinäpä Deep Blue on pähkinänkuoreen puristettuna.

DoW:maiseen tapaan peli on nätti ja selkeä ja toimiikin kyllä, mutta erityisesti spesialistien kautta pistesaaliisiin tulee isot swingit. Pelaisin tätä kyllä toistekin, mutta paketista ei kuoriutunut mitään sellaista minkä vuoksi pitäisi olla ostohousut jalassa.

Hieman epämääräisempien testattavien listalla majaillut Dungeon Academy odotti vapaana Matagotin osaston sohvaryhmällä. Peli on nopeuspiirtelyä, jossa kierros toisensa perään keskilaudalle heitetään 4×4 ruudukkoon erikoisnopat ja kun tämä rykelmä paljastetaan kaikille, on jokaisen pelaajan tehtävänä ajella omalla paperilla tuo nopparykelmä läpi tullen sisään jostakin sivusta ja poistuen toisesta kohtaa ihan sen mukaan, mikä itsestä sopivalle tuntuu.

Lisämauste tulee pelaajakohtaisista sankareista, joilla on vaihtelevat määrät energiaa ja taikaputeleita käytettäväksi sekä useimmiten joku erikoisvoimakin. Luolaruudukosta vastaan tulee punaisia pahiksia, jotka kuluttavat energiaa ja sinisiä mörököllejä, joihin vastaavasti hupenee taikaputeleita. Molempia näistä voi poimia luolastosta lisää sikäli kun nopat ovat pyörähtäneet oikein. Dungeon Academy on siten sellaista nopeaa laskeskelua siitä, että mihin ruutuun on varaa mennä ja paljonko on mitäkin “mittaria” vielä jäljellä.

Kaksi luolaseikkailua takana, kaksi vielä edessä.

Tapetuista hirviöitä ropisee pisteitä ja kierrosten välillä lisäpalkkioitakin on jaossa nostopakan korteissa, jotka jaetaan piirtonopeusjärjestyksessä.

Dungeon Academy ei ollut pöllömpi tapaus ja Roll & Write -genressä tämä tarjoili jopa uusia ideoita. Mutta kepeä höpsöttelyhän se on ja juuri tällä hetkellä vaikea sille on nähdä slottia omassa lautapelaamisessani.

Messupäivien tökeröin pelikokemus osui Funbot-osastolle, jossa oli vapaana Franky: Rock’n Vegas -nimeä kantava noppapeli. Pelin nimi ja kansi oli tullut tutuiksi etukäteislistoilta, mutta tästä ei tullut mitään englanninkielistä materiaalia tarjolle. Pikainen testaus osoitti pelin olevan Yatzy-variaatio, jossa kukin toimii vuorollaan ja toisten tehtäväksi jää vain odotella. Ei näin…

Muutaman pelatun kierroksen jälkeen totesimme säännöt meille selittäneelle, että “kiitokset, mutta matkamme jatkuu…” ja poistuimme takavasemmalle. Pelin pistelomakkeesta saattoi myös päätellä, että osa säännöistä jäi varmaankin selittämättä, mutta Yatzy-mekaniikka nyt on niin nähty, että ei maksa vaivaa selvittää mitä lisäannettavaa Frankylla olisi mahdollisesti ollut.

Jatkoimme Cosmo Drome Gamesin osastolle, josta ostin kotiinviemisiksi pelin Squire: The Collector of the Glorious Rarities. Etukäteen suoritetun sääntökirjan pläräämisen perusteella tarjolla olisi kevyehköä tiketintäyttöä ja vaikka peli oli listoillani vain semi-kiinnostavien osastolla, niin tässä vaiheessa messuja oli selvää että siltä osastolta muutama peli mahtuisi hyvinkin matkalaukkuun.

Ne kaksi muuta syytä tulla CDG:n osastolle olivat Aquatica ja Skytopia. Näistä ensimainittu oli koeajettavien listalla, jälkimmäiseen muu ryhmämme osoitti kiinnostusta. Koska Skytopia oli vapaana, niin sen kimppuun siis.

Skytopia: In the Circle of Time on noppatyöläisten asettelua perinteisimmillään: noppia ei heitetä missään vaiheessa vaan ne toimivat “laskureina” asioiden valmistumiselle. Joka kierroksen aluksi pyöräytetään nopparatasta pykälän verran eteenpäin ja kun oma pelivuoro tulee, niin kaikkien niiden korttien toiminnot laukeavat, joissa oma noppa vastaa nopparataksen ‘Now’ -sektoria. Aina, kun kortin toiminnon pääsee laukomaan, niin ko. kortti otetaan osaksi omia samanvärisiä lappuja ja nyt näiden kaikkien korttien toiminnot lauotaan järjestyksessä vanhimmasta uusimpaan. Tuttua huttua kaikille niille, joille Deus on tuttu.

Ulkonäkönsä puolesta Skytopia ei koreile, mutta taustan nopparondeli on hieno.

Joka vuoro niinikään tuupataan työläinen (noppa) laudalle ja mitä enemmän pätäkkää tarjoaa laiton ohessa, niin sitä nopeammin ko. työläinen pääsee laukomaan kortin toiminnon.

Siinä vaiheessa, kun me pääsimme Skytopian testipöytään oli osastolla siirrytty ko. pelissä ns. pikapelimoodiin – messujen alkupuolella tätä oli peluutettu täyspelinä. Pikapelissä korttinippujen koko oli puolitettu, mikä tarkoitti ainakin nelinpelissä sitä, että maaliviiva ylitetään niin nopeasti, että kunnon korttikombotukset jäivät tekemättä.

Toisaalta, en nähnyt koko pelissä hirveästi genren uudistajaa ja tarjolla olevien korttitoimintojen kirjo oli sanalla sanoen tylsä, joten meille tuo pikapeli Skytopiaa riitti oikein mainiosti.

Samaisen osaston Aquatica jäi toistaiseksi odottamaan aikaa parempaa, ne pöydät kun olivat edelleen täynnä. Niinpä katseemme kääntyi jo korealaisten osastolle ja etsimme käsiimme yhtä tiettyä peliä nimeltä: Hurricane Ball. Tätä härveliä oli osastolla kokonaista yksi, mutta parin minuutin odottelulla se oli vapaana.

Täysin älyvapaata lätkimistä: Hurricane Ball.

Hurricane Ball on nopeuspeli, jos nyt peli lopulta ollenkaan. Purkka-automaatin näköisen muovihäkkyrän päällä olevaa nupikkaa vedetään ylös jolloin kuplan sisällä olevat pallot lähtevät pomppimaan hillittömästi. Tarkoituksena on saada oman värin pallot laskeutumaan omiin telineisiin, väärät pitää laukoa takaisin. Kun tässä tehtävässä onnistuu, painetaan pikaisesti nupikka takaisin alas ja kierros päättyy. Vaihtoehtoisessa pelimuodossa jokainen pelaaja saa tavoitekortin, joka kertoo minkävärinen pallo mihin telineeseen pitää saada – tosin ei tämä vaihtoehtoinen peli mitään muuta miksikään.

Muovihärpätin liipasimineen päivineen toimii kyllä, mutta tässä on ihan yhtä vähän peliä kuin edellisvuoden uutuudessa ‘Marble Bobsleigh’. Noh, tulipahan tämäkin kokeiltua!

Siispä matka jatkukoon. Päivän “syke” oli kohdillaan ja tässä kohtaa huomio oli, että pelipöytiin pääsi aika kivasti. Ja tämä samainen flow sai jatkoa…

Blue Orange tunnetaan näyttävistä ja varsin toimivista perhepeleistä. Osaston ohi kävellessämme siellä oli Uxmal-pöytä vapaana, joten tämä testiin siis. Peli oli etukäteen sikäli scoutattu, että tiesi suurinpiirtein mitä odottaa.

Uxmal on abstrakti peli, jossa rakennetaan yhteistä pyramidia. Pelivuorolla teet yhden kolmesta vaihtoehdosta: rakennat osan pyramidia, varaat yhden ruudun jo rakennetusta pyramidin osasta (tai liikut laudalla) tai muutat eri symbolien pisteytysarvoja.

Rakennettaessa otetaan yksi alassuin olevista pyramidipaloista, paljastetaan sen kuvapuoli ja asetetaan se laudalle siten, että laatassa olevat symbolit – tai edes osa niistä – osuvat vastaavaan symboliin laudalla tai olemassaolevien laattojen vieressä. Tästä saa palkinnoksi vastaavalla symbolilla varustettuja kortteja.

Pisteytys edessä ja kädessä joukko kortteja odottamassa lisäpistepottia.

Ruudun varauksessa tai työläisten liikuttelussa laitetaan oma työläinen laudalle sellaiseen symboliin, josta olettaa saavansa pisteitä kun pisteytys laukeaa. Se kolmas toiminto on pisteytysarvojen muuttaminen, jossa pääsee veivaamaan pelin viiden symbolin keskinäisten arvojen kanssa.

Pisteytys Uxmalissa laukeaa, kun pyramidin kerros tulee valmiiksi. Tällöin niistä ruuduista tarjoillaan pisteitä, jotka ovat symbolien keskinäisessä arvorivistössä kärkipaikoilla, muista tarjollaan tyhjää arpaa. Lisäksi käsikorteista pitää tässä kohtaa ottaa tarjolla olevat lisäpisteet, jos ko. symboleista ylipäätään pisteitä sai ja nämä kortit palautetaan yleiseen pooliin. Lopuksi räknätään arvojärjestys uuteen uskoon eli arvokkaimmat symbolit pudotetaan jonon hännille.

Ja tätä kaavaa toistetaan kunnes Uxmalin pyramidin kolmaskin kerros on valmis. Lopputulos on keveä ja nopea pelattava, joka varmaan jollekin porukalle maistuu, mutta meille ei niinkään. Pelimekaanisesti siinä ei ole sinällään mitään vikaa, mutta vaikea siitä oli innostuakaan.

Sitten jotain, mistä toivottavasti saattoi innostua. Reiner Knizian tämän vuoden uutuuksista AbacusSpielen Tajuto oli etukäteen se kiinnostavin, koska peli tarjoilee uudenlaista ideaa. Pienellä varttomisella pöytäkin vapautui ja saatiin sääntöjenselitys, joka oli luokkaa “yksi messujen parhaista”.

Tajuto yhdistää toimintolaattamekaniikkaa ja onnenkoetusta. Pelivuorolla joko rakennetaan temppeliä, varataan kuutiolla paikka rakentuvasta temppelistä tai ostetaan uusi toimintolaatta. Temppelien rakentamiseksi vedetään pussista temppelin osa, joka lätkäistään laudalle jos se sinne vaan mitenkään kelpaa – ja varsin usein se ei tosiaankaan kelpaa, vaan jää pelaajan eteen odottamaan aikoja parempia.

Yhteisesti rakennettavia temppeleitä on kahdeksassa värissä ja ne rakennetaan kerros kerrokselta alkaen alimmasta ja siten isoimmasta palasta ja päättyen aikanaan pienimpään ylimpään kerrokseen. Pussista vetely on siten pieni tunnustelupeli täydellisen yllätyksen sijaan, mutta vaikka laatan koko olisi lopulta oikea, voi väri olla väärä.

Näin ne kahdeksan temppeliä rakentuvat Tajutossa.

Toimintoja voi vuorolla tehdä niin paljon kuin haluaa, mutta etenkin pelin alussa vain yhden toiminnon voi tehdä ilmaiseksi ja lisätoiminnot maksavat pelin rahayksikköjä eli meditaatiopisteitä. Erilaisia toimintolaattojen voi ostella pelin edetessä osan antaessa vähän lisävariaatioita ja osan tuodessa kiinteän voittopistemäärän pelin päätteeksi.

Niinikään voit pistää rahasi likoon siitä, että joku tietty temppeli valmistuu pelin loppuun mennessä jolloin siitä sitten joko napsahtaa voittopisteitä tai on napsahtamatta.

Kuin kirsikkana komeuden päälle mainitaan vielä erilaiset tavoitelaatat, jotka viedään “nopeat syövät hitaat” kilpailuna. Tajuto on taputeltu, kun tietty määrä temppeleitä pönöttää valmiina.

Ja olihan peli kyllä mainio. On kovin virkistävää, kun ~2000 tuhannen eri pelin jälkeen törmää peliin jossa on uutta toimivaa ideaa. Tajuton sääntökuorma on pieni, temppelin osasten vetely pussista mielenkiintoinen mekaniikka ja vähän on kiirettä ja halua tehdä sitä tätä ja kolmatta. Mutta kun kaverit leikkivät samalla hiekkalaatikolla, niin just se sun kaipaama hiekkalelu voi olla vietynä siinä vaiheessa kun oma pelivuoro napsahtaa kohdalle.

Pari kertaa piti harkita, että ostanko pelin matkaan, mutta sai nyt sitten kuitenkin jäädä hyllyyn. Mutta ehdottomasti Tajuto on peli, jota pelaisin uudelleen ja hyvinkin mielelläni.

Messupäivän viimeisen pelin kunnia meni Queen Gamesin Copenhagen: Roll & Write -pelille. Se muistutti – ei mitenkään yllättäen – paljon esikuvaansa, mutta valitettavasti sekoitus ei ollut yhtä maistuva. Noppa antaa mitä antaa (onneksi myös aina jotain muillekin kuin vuorossaolevalle), joten pelin rakenteluosa oli enemmän lottoa kuin lautapeliversiossa mikä teki tästä kupongintuhrauksesta aika paljon tylsemmän.

Vaihteeksi yksi kuponginraapustelu.

Hotellilla testattiin etukäteen varattu ja maksettu japanilaisen KogeKogeDo:n pyöräteemainen korttipeli Trimau: Grand Tour. Kompaktista paketista kuoriutui lopulta kaksi peliä, joista ensimmäisessä piti keksiä miten peli ehkä on suunniteltu toimivan? Oli paketissa toki englanninkieliset säännöt mutta sen verran reikäiset, että aukkopaikat piti täyttää itse. Mikä on aika hyvin se, kun kyseessä on lopulta vain hintsusti varioitu versio Unosta.

Tarkoitus siis päästä omista käsikorteista eroon. Kortin peluu tapahtuu “pelaa kortti, jossa täsmää x-määrää asioita” tai “asia ‘y’ ei saa täsmätä” -mekaniikalla, jossa jos kortti ei käy pitää yksi nostaa pakasta ja sen saa pelata jos se käy. Tähän päälle on leivottu “irtiotto”, jolla saattoi haastaa seuraavan pelaajan. Irtiotossa jos seuraava pelaaja ei pystynyt pelaamaan sai itse pelata vielä yhden kortin, muussa tapauksessa riskinykäisystä joutui itse nostopakalle.

Säännöt olivat tosiaan todella reikäiset. Mitä sai pelata milloinkin haki alkuun paikkaansa ja ensimmäinen peli eteni yli puolenvälin kunnes tuli ensimmäisen sääntötulkinta-uusinnan vuoro. Jollain konsensuksella päästiin peli kuitenkin loppuun. Peli kesti ehkä 7 minuuttia, sääntöjä tulkattiin alkuun ja väleissä yli tuon ajan. Vähän kertailtiin sitten niitä sääntöjä ja tulkintoja ja otettiin uusi jako, jossa olin viimeisenä pelivuorossa. En päässyt sitten edes pelaamaan kun edellinen latoi kaikki viisi korttiaan peräjälkeen putkeen eli se kerta kesti ehkä yhden minuutin.

Fillarikilpa japanilaisittain ei vakuuttanut.

Tässä kohtaa todettiin, että sääntökohtaa: “saat toisen vuoron, kun tilanne ‘y’ tapahtuu” täytynee tulkita siten, että niitä toisia vuoroja voi olla vain yksi eikä ketjutus ole sallittu. Kolmas yritys nyt oli ehkä lähimpänä sitä, mitä suunnittelija Takahiro Amioka pyöräpeliltään haki, mutta varma ei voinut olla vieläkään.

Summa summarum: tuskin tulee tähän pyöräpeliin tartuttua enää genressä kun on aika paljon parempaakin tarjolla.

“Messutrilogian” kolmanteen osaan puristetaan loppumehut Spiel’19 -messuista. Pysykääpä siis kuulolla! Se löytyy täältä.

Spiel ’19 – “tarkkailuluokka”

Kesä kääntyy syksyyn, mutta sepä tietää peliharrastajalle vain ja ainoastaan sitä, että Spiel-pelimessut ovat jo nurkan takana. Mikäli näihin karkeloihin aikoo paikan päälle, niin viimeistään tässä kohtaa kannattaa alkaa tekemään valmisteluja – vielä ehtii hyvin mukaan.

Spiel ’19, 24.-27.10.2019 Essen, Saksa.

Viime vuoden raportti Spiel-messuilta on blogistamme luettavissa (linkit: osa1, osa2) ja messuvalmisteluihin on niihinkin niksit jaettuna (linkki). Mutta nyt keskitytään tämän vuoden pelitarjonnan ruotimiseen.

Messupelien määrä huitelee tällä hetkellä tuhannen korvilla, mutta lista kasvaa tästä vielä arviolta 300-400 pelillä. Ensimulkaisulla tuossa listassa riittää ainakin roll & write -pelejä enemmän kuin olisi terveellistäkään eikä noppatyöläistenasettelujen ystävilläkään pelattava lopu.

Vaan kun mennään ihan nimiketasolle, niin mitkä ovat nousseet massasta esiin ja miksi? Seuraavassa täysin henkilökohtainen 20. pelin lista tehtynä vailla kaiken maailman hotness yms. “peukutusmouhotusta”. Tälle listalle murtaudutaan helpommin, jos asioita on tehty uudella ja kiinnostavalla tavalla, mutta toki listalla on ns. perinteisempääkin tavaraa.

Aftershock: San Francisco & Venice (Stronghold Games)

Rasti seinään! Nimittäin uutta peliä pukkaa Alan “jumituin Menolippu-limboon” R. Moonilta. Peliä yritettiin alkujaan potkustartilla markkinoille, mutta se meni puihin – vaan nyt se on joka tapauksessa Spiel-messuilla esillä.

Aftershock tarjoilee nipun maanjäristyksiä, jonka varjolla koetetaan häätää muut pelaajat pois alueilta sopivassa määrin, jotta itselle saa enemmän pisteitä. Teemalla ja pelin toiminnoilla ei löydy mitään yhteyttä, mutta lopputulos vaikuttaa hyvinkin testaamisen arvoiselta. Aftershock on yhdistelmä yhtäaikaista näkösuojan takana tehtävää vuorosuunnittelua, ylijäämäkorttien ostoa muilta ja nokkelia pisteytyksiä. Kaikki tämä tarjoiltuna yhteen tuntiin.

Aftershock: San Francisco & Venice (kuva: Tricia Victor).

Tästä pelin BGG-sivulle.

Carnival of Monsters (Amigo)

“Hirviöiden karnevaalin” -pelin keskiössä on korttien draftaus, jossa haalitaan omaan pöytään ensin maakortteja, joihin sitten kahlitaan niihin sopivia hirviöitä. Kortteja pystyy hilloamaan varastoon myöhempää käyttöä varten, mutta se maksaa ekstraa. Satimeen saadut hirviöt pyrkivät myös aika-ajoin hyökkäämään kahlitsijaansa vastaan, mitä varten tarvitsee huolehtia riittävästä määrästä häkkejä.

Graafisesti Carnival of Monsters on näyttävä. Sen lisäksi siinä kiehtoo pelin tietty suoraviivaisuus sekä se, että mukana tulee kortteja runsain mitoin eikä niitä järjestellä mihinkään A-B-C tms. pakkoihin vaan ne tulevat isosta pakasta täysin sattumanvaraisesti. Tässä kohtaa osa porukasta alkaa välittömästi parkumaan, että näin sitä omaa peliä ei voi suunnitella ja onnea on liikaa – mutta onneksi minä en sellaisten ihmisten kanssa pelejäni pelaakaan.

En ole suuren suuri draftauspelien fani, mutta on niitä toki hyviäkin sellaisia. Saa nähdä mikä on lopulta “Hirviöiden karnevaalin” kohtalo, mutta kun taustalla on tekijämies Richard Garfield, niin tiettyjä odotusarvoja on.

Carnival of Monsters (kuva: Eric W. Martin).

Tästä pelin BGG-sivulle.

Draftosaurus (Ankama)

Filleriluokan dinoilu Draftosaurus näyttää paitsi kivalle on myös ilmeisen mainio peli ensimmäisten satojen arvosanojen perusteella. Vartin kestävä peli tarjoilee draftilla jakoon tulevaa puisten dinosaurusten valintaa ja järjestelyä pelaajakohtaisille laudoille. Pisteytys tapahtuu 12 dinon jälkeen ja sillä puolella palkitaan paitsi isoista dinoseteistä myös mm. siitä, että sinulla on jotain tiettyä dinosaurusta vain yksi kappale.

Draftosaurus menee vahvasti testattavien joukkoon ja eiköhän tällaiseen napakkaan filleriin vapaa pöydä löydykin messujen aikana.

Draftosaurus (kuva: Ellen M.)

Tästä pelin BGG-sivulle.

Ecos: First Continent (Alderac Entertainment Group)

Ecos kuulostaa kuin boostatulta Augustukselta. Tässä siis bingomaiseen tapaan nostetaan pussista markkereita ja jos pelaajien omista projekteista löytyy vastaavaa symbolia, niin yhden niistä saa peittää. Hutikierroksilla saa niilläkin pieniä apuja myöhempää käyttöä varten, joten peli etenee koko ajan.

Se mikä tästä tekee (ainakin paperilla) Augustusta mielenkiintoisemman on se, että pelin aikana rakentuu myös yhteinen pelilauta, joihin omilla valmistuvilla projekteilla pääsee myös kikkailemaan.

Vähän huolettaa graafinen ulkoasu – tarkemmin pienehköltä näyttävät tekstit ja symboliikkaa, mutta käytäntö osoittaa onko tuo huoli aiheellinen.

Ecos: First Continent (kuva: Todd Rowland).

Tästä pelin BGG-sivulle.

Era: Medieval Age (EggertSpiele)

Valittelin alkuun, että Roll & Write -pelejä tulee valtavasti, mutta niin vain minunkin ennakkolistaltani löytyy niistä yksi. Era: Medieval Age vie Roll Through the Agesin ideaa – ainakin näin paperilla – pykälän verran pidemmälle. Nyt kukin rakentaa fyysisiä rakennuksia pelilaudalleen sen sijaan, että niitä ruksitaan vain kupongista. Roll & Build -peli siis.

Fyysisten rakennusten järjestely pelaajakohtaiselle laudalle tuo lisäpähkäiltävää, sillä niiden sijoittelulla on lopulta paljonkin väliä: osa suojelee välittömästi naapurissa olevia rakennuksia ja muureilla pyritään ympäröimään edes osa rakennuksista ja niin edelleen. Pääkalloja nopistaan nakkelemalla tulee vahinkoa itselle – tai sopivasti niitä heittämällä – muille. Kuulostaa hyvältä ja hivenen muovisesta ulkonäöstä huolimatta Era: Medieval Age näyttää ihan pätevälle.

Era: Medieval Age (kuva: Michael Young).

Tästä pelin BGG-sivulle.

Hurlyburly (La Mame Games)

La Mame Gamesin julkaisema Hurlyburly olisi helppo ohittaa olankohauksella, etenkin kun ainoat kuvat pelistä on kotikutoisen oloinen pelin kansi (?). Onneksi silmäkalvoille tarttui videoklippi (linkki) pelistä: tämähän on Rhino Hero ryyditettynä katapulteilla!

Nyt siis korttitornin rakentelun lisäksi koetetaan tykittää kaverin linnoitus tuhannen päreiksi. Voi olla ihan hönö tai sitten tässä just riittävästi peliä – mikä paljastunee vasta käytännön kenttäkokeissa.

Hurlyburly (kuva: Ricky Tahta).

Tästä pelin BGG-sivulle.

Hurricane Ball (Open’N Play)

Näemmä h-kirjaimen kohdalle osuu myös toinen astetta kokeellisempi veto. Hurricane Ball:in BGG-sivu ei paljoa kerro, mutta riittävästi, että tämä pitää nähdä ja mielellään kokeakin: jokaisella on tavoitekortti jota vastaavat pallot pitäisi napata yhteisestä purkka-automaatin näköisestä aparaatista. Nappaamista varten pelaajilla on omat poimintatikut purkka-automaatin sisällä joihin pömpelissä kimpoilevia palloja kalastellaan.

Onko tässä seuraava Coco Loco vai koetaanko yhdenlainen mahalasku Marble Bobsleigh:n tapaan.

Hurricane Ball (kuva: Eric W. Martin).

Tästä pelin BGG-sivulle.

Irish Gauge (Capstone Games)

Harvoin pelit aiheuttavat vilunväreitä ulkoisen olemuksensa osalta. Winsomen junapelit ovat kuitenkin kauan aikaa sitten “ansainneet” paikkansa tällä osastolla – osa ansiosta tosin johtuu siitäkin, että sarjassa on monia varsin puiseviakin pelejä.

Irish Gaugen Winsome -versiota (2014) en ole pelannut, mutta tämä uusi Capstone Gamesin painos ainakin näyttää pirun hyvältä. Pelinä se tarjoilee sitä mitä muutkin Winsomen junapelit: osakkeiden haalintaa, radanrakenteluja ja osingonjakoa. Näistä viimemainittu tosin tehdään pussista kuutioita vetämällä, joten sillä osastolla Irish Gauge tarjoilee yllätyksiä, mikä kuulostaa hyvältä.

Irish Gauge (kuva: Clay Ross).

Tästä pelin BGG-sivulle.

Lovelace & Babbage (Artana)

“Matematiikkaa inhoavien painajainen” -kuvannee L&B:tä siinä määrin, että osa porukasta voi hypätä suoraan eteenpäin.

L&B:ssä suoritetaan yhtäaikaisesti matemaattisia laskutoimituksia omaan kuponkiin ja koetetaan päästä tiettyyn väli- ja loppusummiin, jolloin näistä nopeimmin suoriutuneet saavat pistepinoonsa lisäkortteja, hitaammat vähän nihkeämmin “hyvää”. Erilaisia laskuoperaatioita ja numeromunklauksia tulee tarjolle lisää kierros kierrokselta, joten nopeille hoksottimille on kysyntää.

Lovelace & Babbagen idea kutkuttaa jollain kierolla tavalla meikäläistä ja tätä olisi kiinnostava päästä testaamaan. Toisaalta samalla takaraivossa jyskyttää myös tieto, että kovin moni ei varmaankaan jaa kiinnostustani pelin ideaan.

Lovelace & Babbage (kuva: Chris McLeary).

Tästä pelin BGG-sivulle.

Maya (White Goblin Games)

Luettuani Mayan säännöt ensimmäinen reaktioni oli “Jumankekka: vanhan koulukunnan laattojenasettelupeli!” – ja suu vääntyi virneeseen. Tässä kaikilla pelaajilla on sama laattasetti, mutta laatat sekoitetaan ja niitä on kerrallaan käytössä maksimissaan seitsemän ja lisää saa vain kun tekee vähemmän jykeviä siirtoja pelilaudalla.

Mayassa koetetaan paitsi naittaa samanlaisia laattoja toistensa viereen (siitä palkitaan pisteillä), myös niiden avulla ympäröidä pelilaudalla laajentuvia kaupunkeja, sillä kaupungeista on tarjolla vielä enemmän pisteitä. Ovelille siirroille jäänee tässä pelissä paljonkin tilaa, jos vaan omasta telineestä löytyy vaihtuviin tilanteisiin sopivat laatat.

Tällaisia Mayan tyyppisiä pelejä tuli paljon 2000-luvun alkupuolella. Pelkästään sääntökirjan perusteella on vaikea sanoa, onko kyseessä hitti vai huti, joten tarkempi tarkastelu on paikallaan.

Maya (kuva: Elise Gielen).

Tästä pelin BGG-sivulle.

MegaCity: Oceania (Hub Games)

MegaCity: Oceania on uuspainos vuonna 2018 julkaistusta ‘Tokyo Jutaku’:sta. Pelissä rakennetaan yhteistä kaupunkia, mutta muuten kyse ei ole mistään yhteistyöpelistä. Pelaajien tarvitsee ensin haalia rakennukseen tarvittavat komponentit ennen kuin pytinki on valmistettavissa ja liitettävissä jatkuvasti laajenevaan kaupunkiin. Simcityä mukaillen tietyntyyppiset rakennukset mielivät toistensa viereen, joten sijoittelulla on merkitystä.

Mutta mikä tekee MegaCitystä mielenkiintoisen on se, että itse rakentelu tehdään omien vuorojen ulkopuolella – siis silloin kun toisilla on varsinaiset pelivuorot meneillään. Rakentaminen on oma pieni näppäryyspelinsä, jossa erilaisia komponentteja pinotaan toistensa päälle ja lopputulos on sitten enemmän tai vähemmän kiikkerä. Koko pelin ajan kilpaillaan myös siitä, kuka pykää korkeimman rakennuksen.

Kuulostaa pirteän erilaiselta ja siksipä se MegaCity: Oceania päätyi tarkkailulistalle.

MegaCity: Oceania (kuva: Eric Yurko – ‘What’s Eric Playing?’)

Tästä pelin BGG-sivulle.

Miyabi (Haba)

Miyabi haastaa pelaajat rakentamaan komeinta puistoa (?) tetrislaatoista. Jokainen näprää viime kädessä oman puistonsa parissa, mutta laattoja napsitaan yhteisestä rajatusta laattapoolista. Laattojen asetteluun on sarakerajoitteita, mikä tehnee Miyabista kiinnostavan pulmapelin. Ja viime kädessä puiston rakentelussa kilpaillaan myös siitä, kuka pinoaa eri kategorioissa puistonsa viidenteen kerrokseen, sillä siitä jaetaan lisäpisteitä.

Suunnittelusta vastaa Michael Kiesling, joka on oman pelisuunnittelunerokkuutensa paljastanut jo useita kertoja (mm. Azul, Riverboat) ja kun Miyabin julkaisee Haba, niin melko turvallisesti voi luvata lopputuloksen olevan hiottu kokonaisuus. Olisikohan tässä viimein se erinomainen Patchwork-kokemus neljälle? Odotusarvot on joka tapauksessa huipussaan.

Miyabi (kuva: Kimball Bent).

Tästä pelin BGG-sivulle.

No Return: Es gibt kein Zurück! (Moses Verlag)

132 laattaa yhteensä kuudessa eri värissä. Näistä kullakin pelaajalla on kahdeksan laatan aloituskäsi ja tavoitteena ensimmäisessä vaiheessa rakentaa samanvärin settejä pöytään. Kakkosvaiheessa, johon siirtymisestä jokainen pelaaja päättää itse, näitä pöydättyjä settejä lähdetään kotiuttamaan käsilaatoilla.

Peli päättyy, kun laatat pussista loppuvat, jolloin kotiutetuista laatoista tulee plussaa ja pöydässä nököttävistä miinuksia.

Jo pelkän kuvauksen perusteella olen myyty. No Return antaa ihan samat ensifiilikset kuin Completto aikoinaan sääntöjen luvun jälkeen. Tämä menee hankintaan ja kädet ristiin, että komponenttien laatukin on hyvä – kuvien perusteella ainakin näyttää lupaavalta.

No Return: Es gibt kein Zurück! (Kuva: Eric W. Martin).

Tästä pelin BGG-sivulle.

Point Salad (Alderac Entertainment Group)

Peliharrastajan näkökulmasta hupaisasti nimetty ‘Point Salad’ on nyt sellainen kuuluisa “vikkelä välipeli lihaisampien pelien väliin pelattavaksi”. Filleri sanoisin minä, mutta jotkut karsastaa moisen sanan käyttöä.

Peli koostuu kaksipuolisista korteista, joiden toisella puolella on kuvattuna vihannes, toisella puolella pisteytyssääntö. Korteista osa on pöydällä vihannespuoli näkyvissä ja pienempi osa pisteytyssääntönä. Vuorollaan pelaaja ottaa ja pöytää joko kaksi vihanneskorttia tai yhden pisteytyskortin. Lisäksi yhden aiemmin poimituista pisteytyssäännöistä voi pyöräyttää ympäri jos näyttää siltä, että se lopulta kannattaa.

Näin jatketaan kunnes pakka loppuu, jolloin jokainen pelaaja pisteyttää oman vihannessatonsa omien pisteytysääntöjen mukaisesti.

Pelin vitsi tulee siitä, että jokaisen vihanneskortin takana on eri pisteytyssääntö (joskin kaikki pisteytykset ovat todella suoraviivaisia), joten periaatteessa erilaisia komboja on rakennettavissa hurja määrä.

Point Salad (kuva: Todd Rowland).

Tästä pelin BGG-sivulle.

Project L (Boardcubator)

Koneistonrakentelua ja tetris-pulmailua yhdistävä ‘Project L’ on kuvien perusteella näyttävännäköinen, joskin täysin teematon peli. Pelissä haalitaan projektilaattoja, joissa on upotettuna tilaa polyominopaloille.

Pelivuorolla hankitaan näitä polyomino- eli tetrispaloja tai päivitetään jo olemassaolevia pykälää isommaksi ja lopulta täytetään niillä aiemmin haalittuja projektilaattoja. Valmistuessaan projektilaatat antavat paitsi isompia tetrispaloja myös pisteitä.

Pelin edetessä pelaajien tetriskoneistot rakentuvat paremmiksi ja paremmiksi, jolloin loppupelistä peli onkin kilpajuoksua arvokkaiden projektilaattojen täyttämisessä.

Project L (kuva: Chris McCleary).

Tästä pelin BGG-sivulle.

Rune Stones (Queen Games)

Rüdiger Dornin suunnittelema pakanrakennuspeli, jossa kukin aloittaa samalla lähtöpakalla, mutta kukin muovaa pakkaansa pelin edetessä.

Pakan kasvattamisessa kortteja ei mene hukkaan, mutta heti kun korttien efektejä haluaa käyttää (eli hankitaan kristalleja tai muuta kivaa, niin numeroarvoltaan isomman (ja toiminnoltaan jykevämmän) kortin menettää.

Hankittuja kristalleja voi sitten vaihtaa esineiksi, joita taas lopulta voi vaihtaa pisteiksi ja pysyväisluontoisiksi eduiksi.

Kokonaisuus kuulostaa kovin perinteisellä muunnosketjulle, mutta toivottavasti pelin pakanrakentelu tekee siitä astetta mielenkiintoisemman.

Rune Stones (kuva: Tim Jennette).

Tästä pelin BGG-sivulle.

Sierra West (Board & Dice)

Neljällä eri moduulilla (joista kukin muuttaa pelin ideaa aika tavalla) ryyditetty työläistenasettelu, jossa moduulista riippumatta tutkitaan myös korteista rakentuvaa vuoristoa.

Pelivuorot suunnitellaan kolmen kortin seteissä omalla pelilaudalla niin, että osa korttien symboliikasta menee pelilaudan lovituksen taakse piiloon tai toisien korttien alle. Sen jälkeen “ajetaan” rakennettua symboliikkarivistöä läpi ja tehdään symboleita vastaavia toimintoja.

Loppu on enemmän taikka vähemmän perus-euroa, mutta korttien kautta tehtävä ohjelmointi ja eri moduulit nostavat tämän tarkkailulistalle.

Sierra West (kuva: Marlon Kruis).

Tästä pelin BGG-sivulle.

Sorcerer City (Druid City Games)

Sorcerer City tarjoilee maksimissaan kuudelle pelaajalle skaalautuvan laattojenasetteluhaasteen. Peli eroaa monista kilpaveljistään/-siskoistaan siinä, että kierros kierroksen perään oma laattakaupunki rakennetaan aina vain uudestaan ja aina varsin rajatussa tiimalasin tarjoamassa aikarajassa. Kierrosten välillä omaan laattapinoon ostetaan parempia laattoja, joten se laattapino sen kuin kasvaa ja samalla kasvaa aikapainekin saada kaikki pöytään – kuulostaa hyvältä!

Kun kanssapelaajien kanssa vieläpä kilpaillaan erinäisissä kategorioissa lisäpisteiden yms. sälän muodossa, niin Sorcerer City murtautuu kirkkaasti kiinnostavien listalle. Näin siitäkin huolimatta, että graafisesti laattaosasto voisi olla aika paljon kiinnostavammankin näköinen.

Sorcerer City (kuva: James Hudson).

Tästä pelin BGG-sivulle.

TEAM3 Green / TEAM3 Pink (Abacusspiele)

Yksi näkee mitä pitäisi rakentaa, muttei puhu. Toinen näkee mitä viitotaan ja sen mukaan opastaa ääneen kolmatta, joka ei näe mutta kuulee ohjeet ja on ainoa, joka saa rakentaa. Tämä on TEAM3, jota myydään kahtena eri laitoksena ‘vihreä’ ja ‘pinkki’.

Edellisen lyhyen kuvauksen perusteella käynee ilmi, että kyseessä on kolmen joukkueissa pelattava yhteistyöpeli, jossa yhdellä boksilla pystyy kaksi tiimiä ottamaan mittaa toisistaan. Jos haluaa kilpapeliä vaikeimmalla vaikeustasolla, pitää pelejä olla kaksi kappaletta.

TEAM3 Green (kuva: Boards & Bourbon).

Tästä pelin BGG-sivulle.

Undaunted: Normandy (Osprey Games)

Kevyellä sääntökuormalla varustettu kompakti kaksinpelattava sotapeli. Tarjoaa eri skenaarioita, joissa eri tavoitteet kuten sotapeleissä pitääkin. Monimutkaisuudessaan kevyttä Memoir ’44 -luokkaa mikä joukkio varmasti muutenkin on pelin kohderyhmänä.

Korttivetoisesti tuodaan yksiköitä laudalle ja/tai toimitaan kartalla olevilla yksiköillä muutaman kortin ryppäissä. Laukaistenvaihdon lopputulemat ratkeavat parilla nopalla, joten pitkää hinkkausta ei ole odotettavissa – yksittäinen skenaariokin kun tulee pelattua max. tuntiin.

Kun Undaunted: Normandy on vielä graafisestikin nätti, niin peli menee vahvasti harkintaan.

Undaunted: Normandy (kuva: Schwarzsturm).

Tästä pelin BGG-sivulle.