Skip to main content

Top 10 – timanttiset Amigo-korttipelit

Pieneen laatikkoon pakattu korttipeli on siitä kätevä, että se mahtuu mukaan aina. Eikä kompakti koko välttämättä tarkoita sitä, että pitäisi tyytyä yksinkertaisiin ja aina samantyyppisiin peleihin. Oman lautapeliharrastukseni alusta alkaen myös kompaktit korttipelit ovat olleet kiinnostuksen kohteena ja niinpä hyvin nopeasti törmäsin Amigon korttipeleihin. Tokihan Amigo julkaisee paljon muutakin kuin korttipelejä, mutta eritoten niistä se on hyvin tunnettu sillä niitä on julkaistu paljon ja joka vuosi tulee lisää.

Omista pelihyllyistä kuvaan asti päätyi varsin mukava edustus Amigon korttipelejä.

Blogitekstin otsikon mukaisesti tarkoituksena on jakaa oma näkemys parhaista Amigon kompakteista korttipeleistä. Ja nimenomaan puhutaan nyt näistä ns. “kaksi pakkaa” sisäänmahduttavista peleistä eli rajataan yhtään isommat boksit ulos. Otsikossa lukee Top-10, mutta listan perällä on myös muutamalla sanalla “bubling under” -osastoa eli pelejä jotka olivat lähimpänä murtautua parhaimmistoon. Ja referenssiksi myös lista muista Amigon korttipeleistä, jotka ovat vuosien saatossa tulleet tutuksi.

Vaan pidemmittä puheitta listan kärjestä alkaen…

1. Einfach tierisch! (2003)

‘Einfach tierisch!’ on hullunkuristen eläinten huutokauppaa, jossa tarjoukset tehdään käsikorttien avulla ja rahanvaihtoa ei tunneta. Kun jokaisella pelaajalla on pelin alkaessa samanlainen rahajakauma käytössään ja luonnostaan ne pikkurahat tuppaavat hupenemaan nopeasti, niin loppua kohden järkevien tarjousten tekeminen käy haastavaksi.

Kun soppaan on sekoitettu vielä käänteistä huutokauppaa sanktiokorteista, ennalta-arvaamaton lopetus ja kirsikkana kakun päällä Knizia-erikoisuus “eniten rahaa käyttänyt pelaaja häviää suoraan”, niin käsissä on superluokan filleri.

Koko paketin tahkoaa maaliin 15-20 minuuttiin, joten käsissä on mitä hykerryttävin peli. Minulle peli on nimenomaan ‘Einfach tierisch!’:inä tuttu, mutta useimmille High Society -nimenä sanoo varmaankin enemmän – sillä nimellä peli on alkujaan julkaistukin. Sama peli kaikki tyynni, teema vain vaihtelee.

‘Einfach tierisch!’ kuuluu kautta aikain parhaiden pelien joukkoon ja se on siten korkealla myös Top-100 listallani.

2. Pingu-Party (2008)

Reiner Knizian äärimmäisen simppeli korttipeli, joka pohjautuu vuotta aiemmin julkaistuun, ei-niin-kaksiseen, näppäryyspeliin Penguin. Pingu-Partyssä(kin) pelaajat rakentavat yhteistä pyramidia, mutta nyt siis korteilla. Kortti kerrallaan alhaalta ylöspäin pyramidi valmistuu tai sitten ei – eli peliä jatketaan kunnes kukaan ei pysty enää pelaamaan korttiakaan. Kortteja pelataan vierekkäin tai kahden kortin päälle, jolloin ylemmän kortin pitää vastata jompaa kumpaa allaolevista. Kierroksen päätteeksi jokaisesta pelaamattomasta kortista saa sakkoa.

Tästä ei peli ylipäätään paljoa yksinkertaisemmaksi voi muuttua. Omat käsikortit näet kierroksen alussa, joista nopeasti muodostaa jonkunnäköisen suunnitelman siitä, millä kortilla on ehkä kiireempi kuin toisella, mutta muiden pelaajien tekemiset vaikuttavat isosti peliin.

Tuuria on reilusti, mutta ei peli kaaokseksi asti mene. Pingu-Party on sillä tavalla “sopivasti häijy olematta kuitenkaan liian ilkeä” eli pelaajat tekevät torppausliikkeitä tietämättä keneen ne kohdistuvat.

Pingu-Partyä voi pelata kenen kanssa tahansa, minkä vuoksi se on yksi eniten pelaamistani fillereistä ja niinikään myös Top-100 -listalla.

3. Poison (2008)

Listan kolmonen on sekin Kniziaa. Poison on kolmen eri keitoksen tekoa yhteisesti, mutta kuka on se rähmäkäpälä jonka lisäämän kortin myötä litku läikkyy yli ja siten ansaitsee sanktiot?

Poisonissa on äärisimppelit säännöt: kolmea maata pelataan kolmeen eri maapinoon ja jokereita mihin tahansa edellisistä – yhteenlaskutaitoa vaaditaan 13 asti. Silti tässä on peliä reilusti ja nokkela pisteenlasku, minkä vuoksi se heilahti heti uutukaisuuttaan korttipelien eliittiin ja on siellä pysynyt jo 10 vuotta.

Pelasin peliä alkujaan 2005 Playroomin isolla versiolla ja manasin, että tämä menisi välittömästi ostoon, jos se vain julkaistaisiin kompaktissa paketissa. Pari vuotta eteenpäin ja Amigo teki mitä pitikin. Poison on muuten yksi omista varmoista “pikkutuliaisista” kun haluaa laittaa hyvän kiertämään.

Ja sanomattakin pitäisi olla selvää, että myös Poison ansaitsee paikan Top-100 listaltani.

4. Bohnanza (1997)

Bohnanza on pavunviljelyä hilpeällä graafikalla ja nokkelalla ‘älä muuta käsikorttien järjestystä’ mekaniikalla. En ole luonteeltani kauppamies – kaukana siitä – mutta Bohnanza saa minussakin heräämään pienen torikauppiaan. “Minulta saa yrjöpavun ja nyrkkeilijän, jos annat tuon soijan” -ja muut vastaavat lausekummajaiset ovat arkea Bohnanzaa pelattaessa.

Tuntuu (vähän turhaan, myönnän) hieman fuskulta ujuttaa Bohnanza tälle listalle, mutta niin vain se on alkujaan pienessä laatikossa julkaistu. Itselleni, kuten varmaan suurimmalle osalle suomalaisista, tutumpi pelin versio on se hivenen isompi boksi, jossa on mukana ensimmäisen lisäosan kahvi- ja kaakaopavut valmiiksi mukana.

Ja papupeli on niin hyvä, että vielä tämäkin mahtuu Top-100 -listalle.

5. Stich-Meister (2010)

Friedemann Friese palasi vuonna 2010 tikkipelien äärelle äärimmäisen mielenkiintoisella idealla: yhdistetään samaan pakettiin kaikki maailman tikkipelit! Lopputulos on peli, jota on hauska pelata, mutta se vaatii myös tarkkuutta pelaajilta. Lisäksi osa kierroksista voi olla pisteenlaskun kannalta huomattavasti toisia merkittävämpiä.

Pelin perustana on 60 kortin pakka neljässä maassa ja perinteiset tikkipelin säännöt: ajettua maata on tunnustettava jos pystyy ja voitettujen tikkien perusarvo on 1.

Lisäksi on 60 kortin sääntöpakka, joista on jaettu kaikille pelaajille muutama kortti. Näistä sääntökorteista jokainen pelaa yhden joita sitten noudatetaan kyseisen jaon ajan. Sääntökortit määrittävät paitsi valtit (jos on), myös sen saako osasta korteista lisäpisteitä tai miinusta, onko muita poikkeuksia tai virityksiä jne.

Tikkipelejä yhtään enemmän pelaavalle tutustuminen Stich-Meisteriin on enemmän kuin suotavaa ja tutustumisen jälkeen voi käydä kuin minulle: iso osa muista tikkipeleistä menettää merkityksensä, koska tässähän on käytännössä kaikki tarpeellinen. Tutustumisintoa Stich-Meisteriin saattaa toki hidastaa se, että peliä ei ole käännetty englanniksi, mutta tarvittavat apulaput englanniksi löytyy BGG:stä ja pienellä vaivalla sääntökortit suomentaa vaikka itse (kuten itse tein).

Tottahan meno on Stich-Meisterin tapauksessa välillä vähän villiä, mutta pääasiassa tämän pelin parissa vietetty aika on puhdasta laatuaikaa.

6. Texas Showdown (2018)

Texas Showdown on säännöiltään simppeli laisto-tikkipeli, mutta tähänkin on pientä koukkua tarjolla mikä nostaa sen massasta esiin. Ajettua maata pitää tunnustaa, mutta jos siihen ei pysty ja tikkiin päätyy useampaa maata, niin seuraavat pelaajat saavat pelata mitä tahansa pöydästä jo löytyvää maata.

Kierroksen päätteeksi tikki päätyy pelaajalle, jolla on isoin kortti pelattuna siitä maasta mitä pöydässä on eniten! Joko menit sekaisin? Lue tarkemmin blogiteksti arvioineen täältä: Texas Showdown – kierompaa laistotikkiä.

Tämä länkkäriteemainen tikkipeli on uusin top-10 -listamurtautuja, sillä se on paitsi äärimmäisen mielenkiintoinen ja selkeä hanskattava, myös loistava peli eritoten isommilla (5-6) pelaajamäärillä. Neljälläkin se vielä toimii, mutta tällöin on parempaakin tarjolla (esim. edellä mainittu Stich-Meister).

7. Land Unter (2002)

Tämä on se “lampaiden hukutuspeli”. Teema on on erikoinen, mutta poikkeaa se pelikin totutusta. Joka kierros tarjolla on kaksi vedenkorkeus -korttia. Tämän jälkeen pelaajat valitsevat kädestään kortit, jotka paljastetaan yhtä aikaa. Isoimman kortin pelannut ottaa tarjolla olevista vedenkorkeus -korteista pienemmän, toiseksi jääneelle tulee se toinen.

Nyt katsotaan kenellä pelaajista on vesi korkeimmalla ja tämä pelaaja menettää yhden pelastusrenkaan. Näin jatketaan, kunnes kaikki kortit on pelattu, jolloin säästyneistä pelastusrenkaista saa pisteitä.

Land Unterissa pelaajille pelin alussa jaetut kortit ovat useasti hyvinkin epätasapainossa, mutta sitä kompensoidaan pelastusrenkaiden määrällä. Juju tulee siitä, että jokainen pelaaja joutuu pelaamaan kertaalleen kullakin pakalla ja sillä huonolla setillä hyvin pärjätessä palkintokin on isompi pistepotti.

Land Unter on varsin kiero viritys ja hyvin tuuripitoinen. Viihdyttävänä ja valtavirrasta poikkeavana se on ansainnut kuitenkin paikkansa tällä listalla.

8. The City (2011)

The City on turboahdettu kilpajuoksu 50 voittopisteeseen. Viiden kortin aloituskädestä lähdetään “rakentamaan” omaa kaupunkia pöydälle kortti kerrallaan. Pöydätty kortti maksetaan muilla käsikorteilla, jonka jälkeen pöydätyistä korteista pelaaja voi laskea kuinka paljon niillä saa paitsi lisäkortteja myös pisteitä. Sopivien korttien yhdistelmät ovat pelin A ja O, mutta yhdistelmän rakentamiseen ei ole liiaksi aikaa: yksi peli on ohi jo 7-9 kierroksen jälkeen.

En yleensä perusta perusta moninpelipasiansseista mikä The City on, mutta peli saa sen anteeksi sillä 10-15 minuutin keston vastineeksi saa riittävästi viihdykettä ja aivopähkinää. Eikä peliä parane liian vakavasti ottaa, sillä korttituurilla on lopulta varsin iso merkitys. Vaan koska peli on niinkin nopea, niin useimmiten kun se kaivetaan esiin, niin tulee kerralla pelattua ainakin se pari peliä.

Outoa kyllä The City:n englanninkielinen versio on antanut odotuttaa itseään, mutta ilmeisesti se nyt viimein tulee Eagle Gamesin toimesta. Tähän päivään asti on pitänyt valita joko saksankielisestä tai kotikutois-käännösversioista TAI sitten tarttua vuonna 2017 julkaistuun avaruusteemoitettuun Jump Driveen, joka pohjautuu The City:yn.

9. Sticheln (1993)

Yksi varhaisimmista Amigo-tuttavuuksistani on tikkipeli Sticheln. Ennen ensimmäistä tikkiä jokainen pelaaja valitsee käsikorteistaan yhden – ns. “kipuvärin”, jonka väriset kortit tuovat pelaajalle miinuksia. Muuten edetään kuin missä tahansa tikkipelissä, paitsi että Stichelnissä ei ole pakko tunnustaa ajettua maata vaan aina voi pelata minkä tahansa kortin. Kaikki muut kuin ajettua maata olevat kortit ovat pelissä kuitenkin valtteja. Kierroksen päätteeksi kaikki pelaajan saamat kortit antavat yhden pisteen paitsi kipuvärin korteista saa niiden arvon verran miinuksia.

Sticheln on varsin häijy peli tikkipeliksi ja vaatii jaon taikka pari, jotta pääsee sisään minkälaisia mahdollisuuksia se tarjoaa. Edelleen se on hyvin mielenkiintoinen peli, joskin ei lajityyppinsä ihan kirkkainta kärkeä.

Ja vaikka Stichelnistä ei lopulta niin perustaisikaan, niin pakan omistaminen kannattaa sen monikäyttöisyyden vuoksi: näillä korteilla pystyy testaamaan kymmeniä (?) muita kaupallisia korttipelejä mahdollisen ostopäätöksen tueksi. Kätevää.

10. 23 (2011)

Top-10:n viimeisen paikan valloittaa ytimekkäästi ja tylsästi nimetty ’23’. Tässä pelaajien kesken jaetaan kortit, joissa toistuvat numerot 1-23 useampaan kertaan. Kukin pelaaja nakkaa korteistaan muutaman sivuun, jonka jälkeen 1.:n omistajasta alkaen pelataan pöytään joko samaa tai numeroa isompaa kuin mitä siellä on. Isommankin hyppäyksen saa tehdä, mutta siitä tulee sanktiota.

Passaaminen on sallittua ja samoin voi pakottaa seuraavan pelaajan pelaamaan, mutta näistä manöövereistä tulee sanktiota. Viimeisenä oljenkortena pelaajilla on vielä erillisiä markkereita, jotka mahdollistivat +5/-5 hypyt. Kierrokselta voi tiputtautua ulos koska tahansa, käsikorteista saa miinusta.

23 on monella tapaa oivallinen esimerkki Amigon korttipeleistä: taas on hyvin simppelit ja selkeät säännöt, joten pelaamaan pääsee nopeasti. Se sisältää pieniä päätöksiä läpi pelin ja pelin flow toimii. Tämä on pitkälti korvannut omalla kohdallani tarpeen pelata Geschenktiä, joka tuntuu jotenkin loppuunkalutulta.

23 on julkaistu ainoastaan saksaksi, mutta kun se on sääntöjä lukuunottamatta kielivapaa, niin sen seikan ei kannata antaa jarruttaa ostopäätöstä. Kelpo peli!


Seuraavat pelit olivat vahvasti ehdolla Top-10 -listalle:

  • Geschenkt / No Thanks! (2004)
  • Wizard (1984)
  • R-Öko (2009)
  • Byzanz (2008)
  • Circus Flohcati (2004)
  • 11 Nimmt! (2010)
  • Big Five (2012)

Lähimmistä Top-10 ehdokkaista löytyy paljon peliaikaa aikanaan saanut Geschenkt, joka on etenkin alkuun tosi mainio settienrakennus -peli, mutta kärsii vähän “autopilotti” moodista etenkin samoilla porukoilla pelattaessa. Tänä päivänä se tahtoo mennä liiaksi tutuilla urilla pelasi sitten sääntövariantilla tai ei. Geschenktin sijaan tulee tartuttua mieluummin vaikkapa 23:een, jossa on vähän samaa kuin jo loppuunkalutussa Geschenktissä.

Wizard pohjautuu pitkälti standardi-korttipakan tikkipeliin ‘Lupaus’. Korttien jakamisen jälkeen pitää päättää, montako tikkiä lupaa ottaa ja jos tässä osuu oikeaan, niin siitä palkitaan lisäpisteillä tikkipisteiden lisäksi. ‘Lupaus’ kaikkine variaatioineen on kautta aikain eniten pelaamani korttipeli. Wizardia olen pelannut verrattain vähän syystä, että sen peliin tuomat “lisät” ja sääntövariaatiot eivät ole itselleni mieluisimmasta päästä, joten siksi se ei myöskään murtaudu Top-10:een.

Edellisten lisäksi, ehdolla olivat myös ’11 Nimmt!’, mikä on korttipeli-Nimmt:stä itselleni se mieluisin, Circus Flochati mikä on omissa piireissäni vakiotavaraa mitä tulee näihin push-your-luck settienkeräilyihin. Myös Byzanz kevyine harmittomine huutokauppoineen, R-Öko ja roskien kimppakierrätys sekä Big Five, joka hoitaa Qwirklen virkaa paremmin ovat kaikki sitä selkeästi parempaa Amigoa.

Kompaktia laatua pöydällä.

…ja näillä listalle ei ollut mitään mahdollisuutta:

Pelien karsintaa tehdessäni löytyi pitkä lista pelejä, jotka saatoin jättää heti alkuun “ynnä muut” -osastolle tietäen ettei niillä ole asiaa kärkikahinoihin. Toki tällekin listalle mahtuu vielä monia ihan ok-virityksiä (mm. Fettnapf, 6 Nimmt!), mutta on täällä paljon selkeitä hutejakin. Ja aika monia mitäänsanomattomia tikkipelejä – en esim. koskaan ole pitänyt “Steven Seagal” -nimeäkin kantavasta pelistä Wizard Extreme/Sieben Siegel, vaikka se tietynlainen ‘Lupaus’ -variantti onkin.

Niinikään listalta löytyy parin ihan mainion lautapelin (Zatre, Cafe International) korttipeliversiot, jotka nyt eivät vain lähde lentoon samalla tavalla kuin esikuvansa. Tämä ynnä muut -osasto on alla listattuna julkaisuvuoden mukaan.

  • Rage (1983)
  • Solo (1993)
  • 6 Nimmt! (1994)
  • Hattrick (1995)
  • Absacker (1998)
  • Take 5! (1998)
  • YoYo (1998)
  • Nicht die Bohne (1999)
  • Plumpsack (1999)
  • Porca Miseria (1999)
  • Cafe International: Das Kartenspiel (2001)
  • Gargon (2001)
  • Limits (2001)
  • Schattendieb (2001)
  • The Gnumies (2001)
  • Fettnapf… in Sicht (2005)
  • Bohnkick (2006)
  • Diabolo (2006)
  • Null & Nichtig (2006)
  • Zatre: Das Kartenspiel (2006)
  • Bungee (2007)
  • Tenakee (2007)
  • Ziegen Kriegen (2007)
  • Wizard Extreme (2008)
  • Nur die Ziege zählt (2009)
  • Friesematenten (2010)
  • Monsta (2011)
  • Solomino (2015)

Texas Showdown – kierompaa laistotikkiä

“Yksi pelaajista aloittaa tikin, muut pelaavat kortit niinikään ja katsotaan kuka tikin vie”. Tällaisiahan ne tikkipelit ovat ja luulisi, että kaikki mahdollinen on jo nähty. Vaan uusia yrittäjiä riittää ja onneksi näin, sillä siinä määrin onnistunut Mark Majorin viritys Texas Showdown on. Mitä se siis tekee oikein?

Laistotikkiä, mutta tikin voittaja määritellään toisin

Perussäännöt Texas Showdownissa ovat tikkipeleistä tutut: pelattua maata on tunnustettava jos pystyy eikä ylimenopakkoa ole. Valtteja pelissä ei tunneta. Eksoottista lisää se ei saa siitäkään, että Texas Showdown on laistotikkiä – onhan niitäkiin paljon nähty. ‘Laistaminen’ tarkoittaa siis sitä, että pelissä yritetään välttää tikkien ottamista, sillä niitä keräämällä lopulta häviää pelin.

Päätöksen paikka: mitä pelata, kun pyydettyä maata ei ole? Normaalissa laistotikissä tämä on unelmatilanne. Texas Showdownissa on vaaran paikka, että jos tähän pelaa mistään maasta ison kortin, niin 4. ja 5. pelaaja voivat syöttää tikin sinulle pelaamalla avaamastasi maasta pienempiä kortteja.

Ensimmäinen ja pelin kiinnostavuutta merkittävästi lisäävä niksi tulee siitä, että heti kun tikkiin päätyy useampaa maata, voivat seuraavat pelaajat valita mitä jo pelatuista maista tunnustavat. Eli sen sijaan, että seuraa tikin aloittanutta maata, voi Texas Showdownissa pelata mitä tahansa jo pöydässä näkyvistä maista. Tämän säännön omaksuminen ja muistaminen tuottaa työtä tikkipelejä paljon pelanneille, sillä selkäytimestä sitä tahtoo seurata aina tikin avannutta maata.

Kahta maata pelattuna sama määrä, joten voi olla mahdollisuus keikauttaa vaaka kumpaan suuntaan tahansa…

Tikin voittaja määräytyy sekin poikkeavalla tavalla. Tikkiin pelatuista korteista voittaja määräytyy sen mukaan mikä on isoin kortti maassa, mitä tikissä on eniten. Tasatilanteessa – siis jos useammasta maasta on yhtä monta korttia – tikin vie kortti, joka on numeroarvoltaan isompi.

…ja näillä korteillahan se onnistuu. Koska tikkiä ei tietenkään oteta, on pelattava joko pieni oranssi tai ruskea, jolloin tikki hulahtaa joko isoimman oranssin tai ruskean pelanneelle.

Tikin voittanut pelaaja aloittaa seuraavan tikin, tosin tähänkin on yksi poikkeus, josta lisää jäljempänä.

Kun kaikki kortit on pelattu, kirjataan pelaajien keräämät tikit ylös ja aloitetaan uusi kierros TAI jos joku pelaajista on kerännyt 12 tai 15 tikkiä (pelaajamäärästä riippuen) päättyy peli. Vähimmällä tikkimäärällä voitetaan peli.

Kahdeksan epätasaisesti jakautuvaa maata

Texas Showdownin 60 kortin pakka sisältää kortit kahdeksassa maassa. Hertat, padat ynnä muut perinteiset maat ovat vaihtuneet länkkäriteemaisiin revolvereihin, bootseihin, kaktuksiin, hevosenkenkiin ja niin edelleen. Tarkkaavaisimmat hoksasivatkin jo, että 60 korttia jaettuna kahdeksalla ei mene tasan ja siinä on jälleen yksi pelin erikoisuuksista.

Pelin kahdeksan maata. Korttien reunalla oleva “mittari” (joka näyttää mikrofonilta toim.huom.) on muistuttamassa, montako korttia kyseistä maata on pakassa.

Esimerkiksi mustia revolvereita pakasta löytyy 11 kappaletta, mutta ne ovat numeroarvoltaan pelin pienimpiä (0-10). Mitä isommiksi kortit muuttuvat, sitä vähemmän niitä pelistä löytyy: sheriffin tähtiä on enää kuusi (51-56) ja numeroarvoltaan arvokkaimpia kalloja on ainoastaan neljä (71-74).

Viimeinen Mark Majorin peliin sekoittama mauste on kunkin maan isoimmat kortit, jotka on erikseen keskeltään rinkuloitu (ks. edellisen kuvan kortti 65). Jos pelaaja voittaa tikin tällaisella kortilla saa hän valita kuka aloittaa seuraavan tikin. Tämä on pieni taktinen elementti, jolle tulee aika-ajoin käyttöä.

Erinomainen laistotikki, etenkin isommalle pelaajamäärälle

Texas Showdown on mainio tikkipeli. Epätasaisesti rakennettu pakka toimii hienosti: isoilla korteilla tikit tarttuvat helpommin, mutta niitä pitää pöydässä olla riittävästi – ja usein näin ei ole, koska niitä on pelissä vähemmän. Pienemmät kortit tuntuvat turvallisemmilta, mutta koska niitä on enemmän, niin niidenkin kanssa saa olla tarkkana.

Tämä tikki päätyy 33:n pelanneelle.

Tikkiin pelattavien korttien sääntö on nokkela oivallus. Se tosin johtaa siihen, että oman pelin kontrollointi on vaikeampaa kuin useimmissa muissa tikkipeleissä, mutta tällainen pieni “hallittu kaaos” ei menoa isommin haittaa – ainakaan parin jaon jälkeen, kun menoon tottuu.

Tikin voittajan määrittely vaatii toimiakseen mieluummin enemmän kuin vähemmän pelaajia, joten 5-6 pelaajaa on suositeltava. Toki Texas Showdown toimii neljälläkin, mutta tällöin ihan samalla tapaa kiharaisia – ja siten mielenkiintoisia – tilanteita ei nähdä.

Texas Showdown: oivallinen laistotikki etenkin 5-6 pelaajalle.

Allekirjoittaneen kaltaiselle laistotikkipelien ystävälle Texas Showdown kolahtaa mukavasti. Pykälää isomman pelaajaskaalansa vuoksi se saa vielä lisäpisteitä, joilla se viimeistään erottuu edukseen tikkipelien massasta. “Tähän kaupunkiin mahtuu vielä yksi tikkipeli, ja se on Mark Majorin Texas Showdown”.

Infolaatikko: Texas Showdown
Pelaajia: 3-6 Kesto: 45 minuuttia Julkaisuvuosi: 2015
Saatavuus: pelialan liikkeet (saksaksi)
Lisätietoa: Boardgamegeek

 

Zatre – numerosarjojen rakentelua

Oletko koskaan miettinyt, minkälainen sanapelien klassikko Scrabble/Alfapet olisi, jos sanojen sijaan keskityttäisiinkin numeroihin? Manfred Schuling varmaan pähkäili tämän aiheen parissa 80-luvun lopulla ja pähkäilyn lopputuotoksena syntyi Zatre. Tämä jo vuonna 1990 ensipainoksensa saanut julkaisu näyttää pitkälti Scrabblelta, mutta on kuitenkin jotakin muuta.

Numerosarjoja ja tuplauksia

Pelissä on kangaspussillinen numero- tai oikeammin noppalaattoja, laattojen silmälukujen ollessa väliltä 1-6. Kullakin pelaajalla on kädessään kaksi numerolaattaa, jotka omalal vuorolla asetetaan laudalle jos vaan mahdollista. Uudet laatat pelataan aina aiempien viereen, mutta samassa rivissä olevien laattojen summa ei saa koskaan ylittää kahtatoista.

Kaksi laattaa laitettavaksi omalla vuorolla. Tällä kertaa kädessä laatat 1 ja 2.
Kaksi laattaa laitettavaksi omalla vuorolla. Tällä kertaa kädessä laatat 1 ja 2.

Pelaajien pyrkimyksenä on saada rivissä olevien laattojen summaksi 10, 11 tai 12 koska vain nämä summat huomioidaan pelaajien pistepapereissa. Pelilaudalla on lisäksi harmaita tuplausruutuja, joihin laatan saa pelata vain jos laattasummaksi tulee jokin edellämainituista summista.

Peli vielä alkupuoliskollaan ja siten tilaa ja paikkoja riittää.
Peli vielä alkupuoliskollaan ja siten tilaa ja paikkoja riittää.

Vuoron päätteeksi nostetaan taas pussista kaksi uutta laattaa ja jäädään odottamaan ja suunnittelemaan omaa seuraavaa pelivuoroa.

Entäpä jos laatat pelaamalla summa jää alle kympin? Se on pelaajan kannalta huonompi juttu, sillä silloin ainoastaan tulee avanneeksi pelilautaa muille. Toisinaan voi käydä niinkin, että pelaaja ei pysty pelaamaan toista tai kumpaakaan laatoistaan. Pelaamattomat laatat näytetään muille ja ne jäävät pelaajan eteen odottamaan myöhempää käyttöä. Seuraavan vuoron alussa katsotaan käyvätkö laatat ja jollei, niin pussista nostetaan laatta/laattoja lisää ko. pelaajan käytettäväksi.

Näin jatketaan, kunnes laattapussi tyhjenee ja viimeisetkin laatat on pelattu. Tässä kohtaa Zatren pelilauta alkaa olla melkoisen täynnä.

Pelilauta on melko lailla täytetty loppua kohden.
Pelilauta on melko lailla täytetty loppua kohden.

Tasainen sarjojen keruu palkitaan

Pelin lopussa katse kääntyy pelaajakohtaisiin pistelaskupapereihin, joita on toki täytetty pitkin peliä. Pelin aikana 10-sarjoista on merkitty paperiin 1 piste, 11-sarjoista 2 pistettä ja 12-sarjoista 4 pistettä. Jos pelaaja on sarjoja tehdessään täyttänyt tuplausruutuja on papereihin merkitty ‘x’:t sille varattuihin paikkoihin. Nämä kaikki merkinnät on tehty aina ylimpään vapaaseen vastaavaan sarakkeeseen pistelappuun.

Pelaajan pisteenlaskupaperista näkee selkeästi onko onnistunut keräämään tasaisesti eri summia ja mihin pitäisi keskittyä seuraavaksi.
Pelaajan pisteenlaskupaperista näkee selkeästi onko onnistunut keräämään tasaisesti eri summia ja mihin pitäisi keskittyä seuraavaksi.

Nyt pelaajat laskevat riveittäin summat pistelapuista. Jos ykittäinen rivi on täynnä eli myös tuplausruksi löytyy – pelaaja saa vastaavan rivin bonuksenkin pistelaskuun mukaan. Lopuksi kaikkien rivien summat lasketaan yhteen ja vähennetään miinuksina mahdolliset laatat pelaajan edessä, joita tämä ei ole laudalle pystynyt pelaamaan. Isoimmat pisteet kerännyt voittaa.

Leppoisaa viihdettä, jossa sanakirjaa ei tarvita

Niin paljon kuin Scrabblesta pidänkin, on monissa kohdin Zatre parempi valinta. Se on helposti lähestyttävämpi eikä vaadi samalla tavalla sanojen hahmottamista tai laajaa sanavaraston tuntemusta. Pelaajien välinen tasoero ei siten tule niin räikeästi esiin kuin mitä pahimmassa tapauksessa käy sanapeleissä. Zatren tapauksessa voidaan unohtaa myös kiistely siitä, käykö jokin sana vai ei – sanakirjaa ei siis tarvita!Perheen kesken pelattuna – kun pöydässä on monenikäistä pelaajaa – Zatre onkin helpostikin parempi valinta kuin sanapelit.

Zatre on silti myös palkitseva peli: se tarjoaa samalla tapaa sopivien paikkojen löytämistä ja nokkelaa laattojenpelaamista kuin sanapeli-sisarensa. Laattatuuriakin on aivan kuten sanapeleissä – mutta Zatressa kaikenlaisille numerolaatoille on tarvetta, tilanne vain laudalla vaihtelee aika-ajoin.

Pelin pistesysteemi on yksinkertainen, mutta samalla juuri sopivan mielenkiintoinen. 12-sarjoista palkitaan parhaiten, mutta loppupisteiden kannalta on tärkeää kerätä mahdollisimman tasaisesti myös 10- ja 11-sarjoja, tuplauksia tietenkään unohtamatta.

Kokonaisuutena Zatre tuo viihdyttävää vaihtelua Scrabblelle. Se on riittävässä määrin erilainen, mutta samalla jotenkin kovin tuttu. Kelpo peli siis. Peliä kaipaavan tarvitsee tosin sitten kääntää katseensa ulkomaille – Suomesta (ja suomeksi) sitä ei ole saatavilla, mutta ulkomailta löytyy kun hieman näkee vaivaa.

Zatre: numeropeliversio klassisesta Scrabble/Alfapet -sanapelistä.
Zatre: numeropeliversio klassisesta Scrabble/Alfapet -sanapelistä.

Myös korttipeliversio saatavilla

Zatresta on julkaistu lautapelin ohella myös korttipeliversio vuonna 2006. Korttipeli on muilta osin hyvinkin uskollinen esikuvalleen, mutta tuplapisteruudut loistavat poissaolollaan. Laudan puuttuminen tekee korttipelistä myös aavistuksen kömpelömmän, mutta plussapuolella paketti on sitten kompaktimpi ja hinnaltaan yli puolet edullisempi. Vaihtoehto siis sekin.

Infolaatikko: Zatre
Pelaajia: 2-6 Kesto: 45 minuuttia Julkaisuvuosi: 1990
Saatavuus: ulkomaiset pelikaupat (englanniksi)
Lisätietoa: Boardgamegeek