Skip to main content

Pictures – poimi kuvasta olennainen

Pelijulkaisija PD-Verlag tunnetaan erityisesti Concordia-pelisarjastaan, mutta myös muutamasta muusta (La Granja, Imperial, Navegator) hivenen raskaampien pelien ystäville suunnatusta pelistään. Siksipä onkin yllättävää, että PD-Verlagin Spiel’19 -julkaisuna on keveä partypeli Pictures. Pelin suunnittelusta vastaavat miltei ensikertalaiset Christian ja Daniela Stöhr.

“Yksinkertaista se”

Pictures on juuri sitä mitä nimikin jo lupailee: pelin keskiössä on kokoelma kuvia. Pöydälle levitetään 16 kuvakortin setti ja tehtävänä on yksinkertaisilla tarvikkeilla rakentaa tietystä kuvasta vihje kanssapelaajille.

Tästä se haaste alkaa: kuvavalikoima levitettynä ja vinkkitarpeet jaettuna.

Vihjeiden tekemiseen on käytössä pelaajalta toiselle kierroksittain kiertävät materiaalit: kengännauhoja, rakennuspalikoita, symbolikortteja, puutikkuja ja kiviä, 3×3 “pikselitaulu” ja värikuutioita. Ja jotta hommaan saadaan varmasti riittävästi haastetta ei kohdekuvaa saa valita itse, vaan se määräytyy sokkona pussista otetun koordinaattilaatan kautta.

Mjaa… että ‘C1’ eli (kuvan ylälaidassa näkyvä) ‘satamanosturit’ pitäisi rakentaa kivillä ja puutikuilla.

Kun kullakin pelaajalla on koordinaattilaatta, operoivat kaikki samanaikaisesti oman vihjeensä parissa. Minkäänlaista tiimalasia tai muutakaan ajanottovälinettä pelin mukana ei tule, mutta ei sellaista tarvitakaan: näin yksinkertaisilla tarveaineilla vihjeen rakentamiseen ei pitkin mene ja lopputuotokset vaativat vahvasti tulkintaa kanssapelaajilta.

Viisi eri vihjettä: montako vastinparia uskot löytäväsi yo. kuvien joukosta? Ja huom: sama kuva voi paljastua useamman vihjeen takaa. (Oikeat vastaukset artikkelin lopussa.)

Viisi kierrosta visuaalisia pähkinöitä

Kun “taideteokset” on muotoiltu seuraa arvausvaihe. Kukin pelaaja kirjaa pistepaperilleen koordinaatit toistensa teoksia vastaavista kuvista, jonka jälkeen teokset ja arvaukset käydään läpi. “Toi Janin kengännauhahässäkkä on ilmiselvästi tämä peltomaisema ja nuo heinäpaalit.” …ja kun samaan on päätynyt yksi jos toinenkin ja lopulta paljastuu, että kuvassa olikin ‘aurinkovarjo laskettelurinteessä’ on yleinen hämmästely ja hyvässä hengessä tapahtuva naureskelu varmaa.

Pelaajakohtainen arvauslappu.

Pisteitä on jaossa yksi oikeasta arvauksesta ja vihjeen kyhänneelle niin monta kuin oli oikein arvanneita.

“Häh, miten tuossa nyt oli laskeutuva lentokone? Kato nyt, kun tossa on ihan selkeästi nuo etualan hedelmäkoritkin tehtynä…”

Kierrosten välillä tarveaineet kiertävät pelaajalta toiselle, joten jokainen joutuu kertaalleen käyttämään kaikkia pelin viidestä materiaalivalikoimasta. Jos pelaajia on vähemmän kuin viisi, osa tarvikkeista käy vuorollaan “jäähyllä”.

Pelikelloa Pictures kuluttaa maksimissaan puoli tuntia. Eniten pisteitä kuva-arvoituksista kerännyt voittaa.

Timanttinen partypeli

Väliotsikkokin sen jo kertoo: Pictures on erinomainen partypeli. Sen idea on niin yksinkertainen, että hämmästyttää ettei tätä ole aiemmin keksitty. Zochin ‘Les los!‘ lienee lähin verrokki, mutta siitä harvempi lienee kuullut tai jos onkin, niin Pictures on vienyt ideaa monta napsua pidemmälle.

Picturesin suurimpia vahvuus on se, että kaikki pelaavat ja tekevät asiat samanaikaisesti: milloin rakentaen vihjeitä, milloin pähkäillen oikeita vastauksia ja lopulta päättyen kierroksen päättävään tuloskierrokseen jota seuraa useimmiten porina siitä, miten kuka minkäkin vihjeen yksityiskohdan tulkitsi. Edellinen jos mikä on hyvän pelin merkki!

Pictures, peli joka haastaa pelaajat visuaalisesti.

Kun pelin pisteytyskin on sellaisenaan toimiva eikä vain sinnepäin sutaistu kuten muutamassa saman kategorian verrokissa, on Pictures “ihan 5/5 kokemus” lainatakseni erään peliä testanneen ytimekästä tiivistystä. Mikä parasta peli toimii erinomaisesti perheen ja eri-ikäisten kesken pelattuna. Ja jaksaa se miellyttää myös peliharrastajiakin.

Nyt vain kädet ristiin ja toivomaan, että Pictures saa ansaitsemansa huomion ja siten myös pohjoismaisen laitoksen. Siihen saakka oma kappale pitää etsiä ulkomailta ja/tai pelialan liikkeistä, mutta se pieni vaiva kannattaa ehdottomasti nähdä.

Ja loppuun lupaamani vastaukset vihjekuville (vasemmalta oikealle): A1, A3, D3, C4, D2.

Tapahtumaraportti: Spiel’19 (24.-27.10.2019) – osa 3

Tämä on Spiel’19 -tapahtumaraportin kolmas ja viimeinen osa. Jos siis et ole vielä lukenut aiempia pätkiä suosittelen aloittamaan täältä.

Lauantai

Messujen ensihetkiin mietittiin jälleen sopiva askellus. Starttina toimisi Queen Gamesin osasto ja siellä Rune Stones. Peli olisi saattanut lähteä ostoon ilman testiäkin, mutta miksei pelattaisi jos pöytä olisi vapaana? Ja olihan se. Olin varuilta tankannut edellisenä iltana hotellilla pelin suoraviivaiset säännöt, joten ei tarvinnut odotella edes wirallista sääntöjenselittäjää vaan homma saatiin tulille kotimaisilla eväillä.

Rune Stones on kokeneen kehäketun Rüdiger Dornin korttivetoinen lautapeli, jossa kaikki aloittavat samanlaisella pakalla. Korttipakan sisältöä säädetään pelin edetessä hankkimalla sinne uutta sisältöä, mutta samalla niitä käytön myötä myös poistuu,joten pakka elää läpi pelin. Rune Stones tarjoilee kevyttä pähkittävää, jossa korttien toiminnoilla haalitaan timantteja, joita taas vaihdetaan artifakteihin joilla lopulta ostetaan voittopisteitä ja pysyviä lisäetuja riimukivien muodossa.

Rune Stonesin pelilauta on rauhattoman näköinen piperrys, mutta oleelliset kohdat on onnistuneesti korostettuja ja selkeitä.

Pelin koeajo osoitti, että se on juuri niin toimiva paketti kuin se sääntöjen perusteella antoikin olettaa olevansa. Messuilla Rune Stonesia peluutettiin pikapelinä jonnekin 30 pisteen paikkeille, mutta jo tuon makustelun aikana kävi selväksi, että taas on viimeisen päälle hiottua Rüdiger Dornia ja peli toimii. Lisäpisteitä Rune Stones saa korttitoimintojen käyttöön liittyvästä lisäpähkäiltävästä, jossa isonumeroisimmat – ja siten monesti ne paremmat – kortit poistuvat omasta pakasta, joten korttien käytön kanssa joutuu todella kikkailemaan.

Rune Stones oli hyvä ja porukasta kaksi sankaria kävelivät testipelin jälkeen lompakko auki Queenin myyntikojulle ja tulivat sieltä pelin ja lisäosan kanssa ulos. Tätä nannaa siis pääsee pelaamaan jatkossakin ja kertaalleen sitä onkin jo pelattu.

Tähän väliin poikettiin miltei vieressä olleella Lautapelit.fi:n osastolla jututtamassa Tuomoa ja katselemassa “paikallisen” meininkiä. Vilinää ja pelaajia riitti heilläkin ja oliko tuo nyt niin ihmekään: oli kuitenkin pelattavana ja esillä Amulia, uutta Eclipseä ynnä muuta vastaavaa.

Lautapelit.fi oli tänäkin vuonna isosti läsnä Spiel-messuilla. Osastolla oli hyvä pöhinä läpi messujen.

Tässä vaiheessa porukan flunssaisin kaveri poistui hotellille lepäämään, mutta jatkoimme kolmen hengen iskujoukolla Zochin osastolle. Heillä oli käytössään lainaustiski-systeemi mikä helpotti pelien testaamista: ei tarvinnut löytää kuin vapaa pöytä ja samassa pöydässä saattoi pelata pelin jos toisenkin.

Aloitettiin Beasty Bar -nimisellä korttipelillä – pelillä, johon on sittemmin tehty useampiakin “jatko-osia”, mutta meillä oli tämä ensimmäinenkin laitos testaamatta. Beasty Barissa pelaajilla on identtiset pakat, joista vain tietty määrä kortteja on kerralla käytössä. Tarkoitus on saada omat eläimet sisään baariin ja potkia jonosta muiden eläimet ulos. Jos/Kun jonossa on viisi eläintä, niin kaksi lähinnä ovea olevaa pääsee baariin sisään ja muut ohjataan ystävällisesti poistumaan paikalta.

Useamman “jatko-osankin” saanut Beasty Bar sotkeutuu (ainakin näin ensifiiliksillä) omaan kikkailuunsa.

Vuorot ovat ytimekkäitä ‘pelaa kortti jonon jatkeeksi ja teen kortin toiminto, jonka jälkeen on seuraavan pelaajan vuoro’. Korttien toiminnot vaihtelevat eläintyypeittäin, mikä kuulostaa etukäteen vielä hyvältä, mutta toiminnot osoittautuivat liiankin levottomiksi, jolloin porukkaa päätyi baariin lopulta todella vähän. Eli ainakin nämä pelin ensimmäisen version eläimet ja tekeminen ei vakuuttanut, vaan peli oli pelkkää korttirivin blokkaamista ja veivaamista alusta loppuun. Ei jatkoon.

Voll Verasselt oli Spiel-uutuus. Pöydälle levitetään ötökkäkortteja neljässä värissä tietty määrä, jonka jälkeen pelaajat heittävät vuorollaan vähintään neljää noppaa. Jos noppien värejä vastaavia ötökkäkortteja on tarjolla ne otetaan sivuun ja pelaaja voi joko yrittää haalia lisää ötökkäkortteja tai jättää pelivuoron tähän. Tavoitteena on hamstrata mahdollisimman paljon kortteja, mutta jos ahnehtii liikaa eli sopivaa väriä ei enää olekaan tarjolla palautetaan sivuun haalittu korttisetti takaisin tarjolle ja vuoro siirtyy seuraavalle.

Ötökkänoppailu Voll Verasselt oli iloinen yllätys.

Seuraavan pelaajan pitää vuoronsa alussa tehdä päätös, pyrkiikö pöllimään edellisen pelaajan sivuun keräämiä kortteja vastaavalla systeemillä vai keskittyykö haalimaan niitä keskeltä. Jos päättää keskittyä keskipooliin, niin tässä kohtaa edeltävä saa haalimansa kortit pysyvästi talteen.

Voll Verasselt poikkesi sikäli Beasty Barista, että siinä missä BB kuulosti etukäteen hauskalta, mutta oli käytännössä huono, niin Voll Verasseltin tapauksessa asiat olivat juuri toisinpäin. Tällaista filleriä lätkisi mieluusti toistekin!

Viimeinen Zoch-osastolla testaamamme peli oli Bloxx! – tämäkin tarkkaan ottaen jo edellisvuoden julkaisu. Peli on Klaus-Jürgen Wreden näkemys Tetriksestä ja noppavetoinen sellainen. Vuorollaan heitetään kahta noppaa, jotka näyttävät kahta tetrispalaa. Heittovuorossa ollut nappaa näistä toisen ja jäljellä ollut jää muille. Tosin edelliseen pieni lavennus, että tietyin myönnytyksin saa kyllä myös sen jo varatun nopankin käyttöönsä.

Carcassonnen suunnittelijan näkemys keveästä tetristelystä.

Valittu tetris-pala piirretään omaan tetrispeliin aiempien jatkoksi ja tarkoituksena on saada täysiä vaakarivejä ja “napata” tetrispalojen ympyräkohdilla peilalueelta myös numeroruutuja. Napatuista numeroista ja täysistä vaakariveistä ropisee pisteitä ja isoimmalla pistemäärällä voittaa.

Bloxx! on suoraviivainen ja helppo filleri, mutta rehellisesti sanottuna ei kyllä erotu isommin edukseen roll & write -massasta, jos erottuu ollenkaan. Tällaisenaan silti parempi kuin vaikkapa Brikks tai Second Chance. Harmiton -kuvannee silti peliä parhaiten. Ehkäpä se toimi pelisuunnittelu-fillerinä kokeneelle Wredellekin ja tämä näkyy sitten lopputuloksessa?

Marssimme Huch!:n osastolle, vapaata Coralia-pöytää etsien. Alkuun näytti heikolta ja meinasimmekin lennosta opetella seisomapöydän ääressä toisen semi-kiinnostavan pelin ‘Humboldt’s Great Voyage’, mutta jo alkuvalmisteluja ihmetellessämme Coralia-pöytäkin vapautui.

Coralia on kevyehkö settienrakentelu Michael Rieneckiltä ja sen pelaa puoleen tuntiin. Alkuun tosin piti saada selkoa epäselvästä sääntökirjasta – tässä kohtaa tuli Oskarin sääntökirjasuorituksia ikävä. Huch!-osastolta yksi kaveri kävi kääntymässä luonamme, mutta kun pyysimme opastuksen peliin englanniksi, tämä pahoitteli huonoa englantiaan (teki sen muuten ihan hyvällä englannilla) ja lupasi hakea parissa minuutissa osaavamman kaverin paikalle. Tätä luvattua apua ei kuitenkaan koskaan ilmestynyt, mutta sääntökirja saatiin omin voimin tulkittua loppuun.

Coralian värimaailma on koreileva.

Tiivistettynä pelissä on tarjolla aina neljä noppaa vaihtelevissa väreissä ja niistä vuorossaoleva valitsee yhden, tekee noppaa vastaavan toiminnon siinä osassa pelilautaa, jossa ko. väri on – tai jos vastaava toimintoruutu on jo blokattu, niin tietyn muun yleistoiminnon. Vuoron jälkeen seuraava pelaaja saa valita yhden nopan edellä käytetyn tilalle ja heittää taas neljä noppaa uudelleen, tekee yhden toiminnoista ja niin edelleen. Puolet toiminnoista liittyy erilaisiin korttisettien rakenteluihin, toinen puolisko tuo pisteitä pelilaudalta heti tai pelin lopussa.

Kokonaisuutena Coralia on toimiva, tosiaan nopea pelattava jo heti ensipelistä ja jännityskin säilyy loppuun asti, kun vasta pelin päättyessä paljastetaan käteen haalitut korttisetit. Huch!:maiseen tapaan hyvinkin perhepeli-materiaalia hilpeällä ulkoasulla varustettuna. Pelaisin toistekin hymyssä suin ja eritoten tykkäsin pelilaudan ja noppien pirtsakasta värimaailmasta.

Sitten se messupeleistä kaikkein positiivisin yllättäjä. Täysin puskista ja ohi etukäteis-scouttauksen tuli nimittäin Pictures. PD-Verlag, joka ei todellakaan normaalisti mitään partypelejä julkaise vaan on kunnostautunut mm. Concordian, La Granjan ja vastaavien saralla, tuuppasi pihalle nyt jotain ihan muuta.

Spiel-messujen suurin yllättäjä toistaiseksi: Pictures.

Pöydälle levitetään 16 kortin kollaasi ja kukin saa piilossa koordinaatin mikä osoittaa yhden em. kuvista. Tästä kuvasta pitää tarjolla olevilla välineillä värkätä vihje, jonka mahdollisimman moni muista tulkitsee oikein ja raapustaa siten oikeat koordinaatit arvauspaperiinsa.

Välineet vaihtelevat pelin viiden kierroksen aikana pelaajalta toiselle niin, että kukin joutuu kertaalleen askartelemaan kengännauhoilla, symbolikorteilla, puutikuilla ja kivillä, erilaisilla puupalikoilla tai 3×3 pikselitaulun tarveaineilla.

Kukin värkkää vihjeensä samaan aikaan, arvaukset raapustetaan yhtäaikaisesti jota seuraa sitten pisteytys: pisteitä napsuu oikeista arvauksista sekä arvaajalle että vihjeentekijälle. Kierrosten välillä tarveaineet kiertävät pelaajalta toiselle, jokainen saa uuden koordinaatin ja kuviakin voi vaihtaa.

Pictures on äärimmäisen yksinkertainen mutta samalla äärimmäisen toimiva partypeli. Tätä nyt vaan on hauska pelata ja pistelaskukin on just eikän melkein kohdallaan eli ei tarvitse keksiä jotain “omaa ja toimivaa”, mihin aina silloin tällöin näissä laiskasti suunnitelluissa partypeleissä törmää.

Pictures jäi testaamisen jälkeen siinä määrin takaraivoon kutittelemaan, että messujen viimeisenä päivänä ostin siitä oman kappaleen kotiinviemisiksi ja tuota on nyt kotona ja kyläreissuilla kovasti tahkottukin.

Kuvien ja kuvioiden muotoilusta toiseen vastaavaan. Second Chance – vaikka kuinka onkin jo ollut hyvän aikaa markkinoilla ja jopa Lautapelit.fi:n suomentamana oli meidän jengissä niitä, joilla peli oli vielä testaamatta. Se asia korjaantui pikaisesti Pegasuksen ständillä.

Helppoa ja kevyttä tetris-pulmailua.

Uniikkeja aloituspaloja lukuunottamatta peli on suoraviivainen ja kaikille samanlainen: kaksi kortti käännetään kerrallaan pakasta ja toinen niistä pitää piirtää omalle pelialueelle. Näin jatketaan, kunnes omalle paperille ei enää mahdu, jolloin viimeisenä pelastusrenkaana pakasta käännetään ko. pelaajalle lisäpalaa tarjolle ja jos tämä mahtuu, niin oma pelikin saa jatkoa.

Näiden kuponkipelien saralla on omalla kohdalla jo aikapäiviä sitten tullut turnausväsymystä ja ehkä osin siksikin Second Chance ei ole sytyttänyt, kun kaikki nokkelat “koukut” siitä puuttuvat. Juu, kyllä sitä kierroksen voi pelata silloin tällöin, mutta roll & write -genressä on parempaakin tarjolla: edellä esitetty Bloxx! tekee saman jo paremmin, mutta yhtä hyvin voi tarjota messu-uutuuksista peliä Cartographers, jossa on aidosti uuttakin tulokulmaa olematta silti mitenkään haastava säännöiltään.

Kevyiden piirustelu-hahmottelujen jälkeen messupäivän päätti Devir-osaston Karekare. Mitään en tiennyt pelistä etukäteen – tokko muukaan porukka, mutta peruskivannäköistä laattaa ja puuresursseja oli tarjolla, niin ei tuossa nyt ihan metsään voi(ne) mennä?

Karekare tarjoili sitä mitä näyttikin: pelivuorolla pelataan kädestä laatta laajentamaan yhteistä pelialuetta, mutta tässä tulee pelin lisäniksi: toiminnot, mitä laatan asettamalla suoritetaan tulevat viereisten laattojen kautta. Osa tuo tiettyä resurssia, osa antaa mahdollisuuden laittaa paatti kartalle, osa siirtää paattia ja toisinaan rakennellaan kerätyillä resursseilla toteemeja tai kyliä. Ja tiettyjen kombojen yhdistelyillä ropisee myös pisteitä.

Varsin perinteistä laatta- ja resurssimunklausta yhdistelevä Karekare.

Peliä pelataan kolme kautta, kullekin näistä on oma laattapinonsa. Kun pino loppuu tulee välipisteytykset, jossa palkitaan rakennetuista kylistä ja laivoista. Kokonaisuutena tämä oli perus-ok laattojenasettelun saralla, mutta ulkoisesti tuossa olisi vielä petrattavaa ja selkeytettävää. Nyt oli vähän vielä sellainen “tässä pelataan protoa” -fiilis.

Hotellilla iskettiin tulille kolme kovaa messuhankintaa: 3 Wishes, Lost Cities -noppailu ja Bon Appetit!.

3 Wishes tarttui matkaan toisen pelin ilmaiskylkiäisenä ja se osoittautui täysin päättömäksi “yritä kerätä kolme erikategorian toivetta” -korttipeliksi. Päätöntä menoa sikäli, että kaikilla pelaajilla on edessään ne kolme toivetta kortteina, mutta korttien kuvat on alassuin. Näistä korteista yhden saa alkuun kurkata, jonka jälkeen alkaa korttien munklaus. Vuorolla saa joko kurkata yhden kortin mistä tahansa, vaihtaa kahden minkä tahansa kortin paikkaa tai sekoittaa omien korttien järjestys.

Siinä vaiheessa kun hyvältä tuntuu (mutta säännöt rajoittavat hiukan milloin susta saa hyvältä tuntua) voi oman vuoron alussa ilmoittaa, että nyt lopetetaan kierros. Tällöin tarkistellaan, mitä kenelläkin edestään löytyy ja jos jolla kulla kolme eri kategorian korttia nököttää edessä, niin hyvä. Jos tämä tilanne on useammalla, niin korkeimmalla pistearvolla voittaa, mutta voi käydä niinkin, ettei kenenkään setti kelpaa.

Ilmaiseksi peliksikään 3 Wishes ei tarjoillut vastinetta rahalle. Peli vaihtoikin omistajaa jo Düsseldorfin lentokentällä – jossa muuten samaa peliä oli samaan kilpailukykyiseen hintaan tarjolla myös muilla.

Lost Cities -noppapeli (Kosmos) tai tarkemmin alkuperäiseltä nimeltään ‘Lost Cities: Auf Schatzsuche’ yrittää tarjoilla mainioksi todetun kortti- tai lautapelikokemuksen pikaisena noppapeliversiona.

Kadonneita kaupunkeja noppaillen.

Vuorottain heitetään noppia ja tuloksen perusteella napataan noppien summaa (tai osasummaa) vastaava laatta mistä vaan sellaisesta väristä, josta ei ole aiemmin isompaa laattaa vielä ottanut. Tietyissä luvuissa on tarjolla korttipeliversiosta tuttu “tuplaaja”, mutta sen saa tuplaajapuolena pitää vain jos jossakin heitetyistä nopista on käden kuva.

Muilta osin mennään niin tuttuja latuja, että pelin ravaa pikavauhtia loppuun kaikki, jotka ovat sarjan muita pelejä pelanneet. No, on siellä erilaisia tavoitelaattoja nopeimmille tarjolla, mutta sittenkin on ilmoilla sellaista “varman päälle” -tuntua. Sanoisin, että tätä voi suositella vain kaikkein hätäisimmille Lost Cities -ystäville.

Illan päätti fillerihuutokauppa ‘Bon Appetit!’. Tämä oli harvoja semi-kiinnostavia pikkufillereitä omassa etukäteislistassani, joten ostin tämän lopulta suoriltaan ja hotellilla se jo koeajettiin.

Bon Appetit! on reilun 10 kortin huutokauppailu, kortti kerrallaan. Aina on tarjolla yksi herkkukortti, josta saa suoraan pisteitä ja usein jotain etua myöhempiin huutokauppoihin. Pelin koukku tulee huutokaupassa valuuttana käytettävistä timanteista, joita on neljää väriä ja joiden arvot vaihtelevat sen mukaan miten niitä käytetään huutokaupan maksuvälineenä.

Korea päältä ja sisältä, vaan onko riittävästi makua?

Huutokaupan voittaja maksaa haluamillaan timanteilla, mutta tulee samalla muuttaneeksi niiden arvoja seuraavaa huutokauppaa silmällä pitäen: maksuun käytettyjen timanttien arvot tippuvat, käyttämättömien nousevat.

Paperilla valuuttavaihtelu ja korttien erikoiskyvyt kuulostivat sen verran vinkeälle yhdistelmälle, että ostin tämän tosiaan suoriltaan. Hotellilla suoritettu koeajo osoitti, että juu toimiihan peli näinkin, mutta erityisesti ne korttien edut olivat tosi valjuja. Käytettävyys oli sekin unohdettu: kortit olivat isoja ja kuvat kauniita, mutta korttiefektit pientä pränttiä ja kaunokirjoitustakin oli mukana.

Totesinkin tämän hankinnan kohdalla, että minulla on tälle pelille uusi osoite, sikäli kun vaan erään hyvin aktiivisen peliharrastajan tapaan joko sunnuntaina messuilla tai viimeistään lentokentällä. Niinpä salaperäinen herra H sai yllätyspelin kätösiinsä vielä Spiel-messujen aikana. Ollos hyvä!

Sunnuntai

Messujen viimeinen päivä. Jyristeltiin matkalaukkujen kanssa pääsisäänkäynnistä sisään (kuten kovin moni muukin) ja jätettiin laukut narikkaan säilöön (kuten kovin moni muukin).

Cosmodrome Games myi ei-oota jo hyvän aikaa ennen messujen päättymistä.

Viimeisen päivän pelitoiveena oli viimein koeistaa Aquatica. Se, kuten kaikki muutkin Cosmodrome Gamesin julkaisut oli loppuunmyyty jo aiempien päivien aikana, joten matkalaukkuun asti tämä peli ei enää messuilta päätyisi. Päästiin kuin päästiinkin pöytään ja sääntöjenselittäjäkin oli tomerana valmiina.

Aquatica on paitsi oman pakan toimintojen optimointia, myös omalle laudalle pelattavien korttien ja niiden toimintojen optimointiharjoite. Vuorolla joko pelataan kädestä kortti tehden kortin toiminto tai otetaan kaikki kortit takaisin käteen. Simppeliä, mutta on tässä jäätämisen vaarakin varsin ilmeinen korttikombotusten vuoksi.

Kortin pelaamalla voi päästä lisäkorttien markkinoille eli hankkimaan väkevämpiä kortteja käteen TAI ostamaan pöytään ladattava pistekortti, jonka ministepit pitää pystyä ajamaan läpi ennen kuin kortti varsinaisesti niitä pisteitä tuo.

Kaikessa tekemisessä pitää pitää silmällä myös missä vaiheessa peli kokonaisuudessaan etenee eli ehtiikö arvokkaiden pistekorttien ministepit ajamaan läpi vai pitäisikö keskittyä jo halvempiin, mutta nopeammin läpiajettiin kortteihin.

Aquatica tarjoilee mielenkiintoisen pulmailun varsin maukkailla grafiikoilla.

Kaikkea tätä maustetaan pienillä lisäkilkkeillä siellä täällä ja käsissä on peli, joka maistunee useimmille vähäisemmän interaktion ystäville. Ja vaikka Aquatica ei nyt ihan täysosuma ollut itselleni, niin pelaisin kyllä toistekin sillä etenkin pistekorttien ministeppi-ajo oli mielenkiintoinen pikkupulma.

Komponenttien laatu Aquaticassa kuten muissakin Cosmodrome Gamesin peleissä on harvinaisen heppoinen, joten jos tämän firman pelejä harkitsette ostavanne niin suosittelen (poikkeuksellisesti) ainakin korttien suojaamista. Oli nimittäin messujen neljäntenä päivän Aquatican kortit jo sen näköiset, että niitä on käytetty paitsi heittotähtinä myös maalinpoistolastana. Toisaalta, firman pelien hinnatkin olivat poikkeuksellisen kilpailukykyiset, joten se nyt näkyy sitten tässä.

Tässä kohtaa tehtiin sitten se koukku PD-Verlagin osastolle, jotta sain ostetuksi oman kappaleeni edellispäivänä testattua Pictures-peliä. Sopivasti samalle osastolle saatiin ajoitetuksi myös kohtaaminen Berliinin-tuttujen – Sannan & Timon (pairofmeeples) – kanssa, joille opetettiin kuulumistenvaihdon lisäksi matsi tätä mainiota partypeliä.

Sunnuntaille järjestyi treffit Sannan ja Timon kanssa.

Spiel-messujen viimeisenä päivänä eri messuosastoilla näkyi enenevässä määrin lisäalennuksia. Näppituntumalta sanoisin että edellistä vuotta enemmän. “Häkkikauppa” oli vetänyt 50 % lisäalet jo valmiiksi alhaisista hinnoista mikä näkyi samanlaisena jonona kuin Suomessa, jos jossain jaetaan ilmaisämpäreitä. Lisäksi joillain osastoilla (mm. AEG) oli lanseerattu omat “yllätyssäkki” -tarjoukset, joissa tavaran liikkuminen näytti olevan tärkeämpää kuin tavarasta saatu hinta. Ostajan markkinat siis.

Häkkikauppaan oli sunnuntaina ennätyspitkät jonot, kun jo valmiista hinnoista luvattiin höylätä vielä leijonansiivu pois.

Lisäalesta huolimatta meidän porukan lompakot pysyivät visusti taskussa – uusia hankintoja ei juurikaan enää tehty. Jatkettiin ennemmin vapaiden pelipöytien metsästystä.

Pappy Winchester oli seuraava koeajettava. Tämän olin itse skipannut etukäteis-scouttauksessa, koska se nyt ei sinällään tarjonnut uutta. Nyt oli pöytä vapaana, joten miksipäs ei?

Pappy Winchester on kevyt huutokauppailu, jossa pelilaudan eri alueet tulevat tarjolle yksi kerrallaan. Pelaajille on pelin aluksi jaettu salaiset lisäpistekortit, joten pelilaudan tietyt alueet ovat arvokkaampia yksittäisille pelaajille. Huutokaupan osalta mennään tuttuja latuja eli kiertäen myötäpäivään korotetaan tarjousta kunnes vain yksi pelaaja on jäljellä. Tämä saa kohdealueen itselleen (+mahdollisen ko. ruudun ekstratoiminnon) ja jakaa huutosumman tasan muiden pelaajien kesken ylijäämän mennessä Saluunan.

Keveää huutokauppailua Pappy Winchesterin malliin. Etualan kupongilla olisi saanut pari euroa viilatuksi pelin hinnasta pois.

Peliä maustetaan vielä yhteisillä tavoitekorteilla, joissa odottavat lisärahat saa tavoitteen ensin täyttävä. Tällä tapaa saadaan mukavaa lisäjännitettä huutokauppailuun.

Kaikkinensa Pappy Winchester oli hyvin perinteistä ja tuttuja latuja huiteleva huutokauppailu, jota pelaa kyllä ihan mieluusti mutta ei se sinällään tarjoile oikein mitään uutta.

Tässä kohtaa poikkesimme kurkkaamaan, miltä näyttää messujen Fair Play -tilanne. Kyseessä on siis messujen “hottis-pelien” lista, johon jokainen messuvieras voi ottaa osaa. Näytti tuon hetken top-10:ssä olevan itseäni kiinnostavista Azul: Summer Pavilion, Team3, Carnival of Monsters ja Rune Stones.

Messujen kuumimmat pelit yleisöäänestyksen mukaan. Tilanne jossain kohtaa sunnuntaina – ei siis vielä lopullinen lista.

Vaan vielä oli muutamaan peliin aikaa. Nova Luna oli semi-kiinnostavien listalla ja pöytä vapaana. Saatiin neljänneksi pelaajaksi ruotsalainen hivenen iäkkäämpi rouva, joka oli Patchworkkinsa pelannut.

Nova Luna on Uwe Rosenberg & Corné van Moorselin yhteistuotos, joka lainailee asioita kaksikon omista peleistä Patchwork sekä Habitats. Habitats ei ole itselleni tuttu, Patchwork sen sijaan hyvinkin paljon pelattu ja pidetty.

Nokkela abstrakti tämä Nova Luna, mutta voisi olla graafisesti kiinnostavammankin näköinen.

Päälaudalla kierretään yhteisesti myötäpäivään ja tarjolla on aina kolme laattaa otettavaksi. Laatan otto maksaa aikaa ja aina se joka on taaimmaisena toimii. Kuulostaa tutulle, eikö?

Otetut laatat pelataan omaan laattapuzzleen, jossa tarkoitus on täyttää laatoilla olevia tehtäviä: laatat haluavat n-kappaletta eri värejä viereensä (tai ketjutettuna) ja kun näissä onnistuu peitetään ko. tehtävä omalla markkerilla. Kun kaikki markkerit on saanut laatoille voittaa pelin.

Nova Luna toimii erinomaisesti. Patchworkista tuttu “ajankäyttö” istuu peliin hienosti ja laattojen tehtävistä saa nivottua mielenkiintoisen puzzlen. Kokonaisuus on hyvä ja siten Nova Lunaa voi suositella lämpimästi. Itse jään kaipaamaan silti niitä tetris-paloja, sillä neliönmallisten muotojen kanssa puljaaminen on astetta tylsempää. Lisäksi graafisesti Nova Luna on todella tylsä tapaus.

Messujen viimeisten pelien joukossa oli vielä Gembo Inc.:n Mirror Garden. Se on nopeus-pulmailu, jossa jokainen pelaaja häärää taitettavan peilin kanssa. Pakasta paljastetaan puutarha-kortti, jonka jälkeen tehtävän on kahdesta omasta kaksipuoleisesta puutarha-puolikkaasta yhdistettynä taitettuun peiliin saada sama maisema aikaiseksi kuin tehtäväkortissa.

Taittopeli-haaste on jotakin ihan uutta: pyörittele kaksi ympyränpuolikasta siten, että lopputulos vastaa peilin kautta katsottuna tehtäväkortin maisemaa.

Jälleen kerran virkistävän erilainen idea. Mutta tosiaan enemmänkin vasta idea kuin eheä ja valmis peli.

Yhteenveto

Itselleni nämä Spiel-messut oli jälleen hieno kokemus. Järjestelyt ovat viimeisen 15 vuoden aikana parantuneet vuosi vuodelta ja kun peruskuviot ovat tulleet tutuksi, niin messuista osaa nauttia aina vain enemmän.

Yksi monista tapahtuman messuhalleista.

Pelipöytiin pääsi pääsääntöisesti todella hyvin mikä on yllättävää sikäli, että messuyleisö oli tänä vuonna enemmän kuin koskaan ennen. Meille nimenomaan uutuuksien testaaminen ja pelituliaisten hankkiminen on se pääasia, joten siitä näkökulmasta Spiel’19 saa kiitosta.

Ostoksia tein harkiten: 13 peliä päätyi oman pelikirjaston jatkeeksi – mikä on todella maltillinen luku. Näistä hankinnoista 12 oli etukäteen scoutattu ja vain yksi, Pictures, tuli ns. yllätysostona. Edellisten lisäksi pari peliä päätyi tuliais-/lahjapinoon.

Nimikirjoituksen metsästys onnistuu sekin erittäin helposti Spiel-messuilla, jos niikseen tulee. Bloggariystävälle piti sellainen bonus synttäripeliin haalia.

Entä lähdenkö ensi vuonna? Tuohon kysymykseen en osaa vielä vastata, mutta vahvasti siihen vaikuttaa se onko vakiköörimme muilla jäsenillä kiinnostusta. Olisihan se tietysti kiva se itselle kymmenes Spiel-tapahtuma kokea joskus…

Omat ostokset:

  • Azul: Summer Pavilion
  • Draftosaurus
  • Die Inseln im Nebel
  • Ishtar: Gardens of Babylon
  • Lovelace & Babbage
  • Maya
  • Miyabi
  • No Return: Es gibt kein Zurück!
  • Pictures
  • The Queen of Hansa
  • Sierra West
  • Squire: The Collector of the Glorious Rarities
  • Walking in Provence

Concordia – Kauppaimperiumia rakentamassa

Mac Gerdtsin suunnittelema Concordia julkaistiin vuoden 2013 Spiel-messuilla. Peli oli messujen Fairplay-listan (=messujen kuumimmat pelit) kärkipaikalla aina päätöspäivään saakka, jolloin ohitse meni yksi peli: ‘Russian Railroads’. Positiivista pöhinää Concordian ympärillä on riittänyt vielä pitkälle messujen jälkeenkin mistä on osoituksena paitsi lukuisat lisäosat myös korkea sijoitus Boardgamegeek-sivustolla. Hyvän vastaanoton myötä istahdin minäkin alkujaan pelin pariin siitä huolimatta, että Mac Gerdtsin aikaisemmat tuotokset (mm. Antike, Imperial) eivät kummoisia riemunkiljahduksia herättäneetkään.

Euroopan (tai Italian) -kartalle levittäytymistä Roomasta käsin

Concordia on pohjimmiltaan korttivetoinen pisteidenkeruu-peli 3-5 pelaajalle. Pelin kesto huitelee siellä kahden tunnin korvilla, mutta itse pelin kulun selittäminen ja “säännöt” on selitetty parissa minuutissa.

Sääntökirjan sivulle yksi (keskiosa) mahtuu koko pelin kulku. Ne pari muuta selventävät korttien toimintoja.
Sääntökirjan sivulle yksi ‘Game Overview’ mahtuu koko pelin kulku. Pari seuraavaa sivua keskittyy selventämään korttien toimintoja.

Vitsi näin tiiviissä säännöissä piilee siinä, että pääosassa on noin kymmenen erilaisen kortin toiminnot, joiden kautta itse pelitapahtumia pyöritetään. Siitäkin huolimatta Concordia on sääntöjensä puolesta hyvin suoraviivainen, mutta hyvin pelaaminen on sitten kimurantimpi juttu.

Pelaajat edustavat Concordiassa Rooman valtakunnan kauppiaita ja tavoitteena on laajentaa omat bisnekset kukoistamaan koko Rooman Imperiumin hallinnoimalle alueelle. Pelin alkaessa pelaajien “verkosto” on olematon: toiminta on keskittynyt Roomaan, mutta varastossa sentään on joitakin tuotteita eikä rahakukkarokaan aivan tyhjä ole.

Pelaajan varasto pelin alussa: kolmasosan täyttää täydennysjoukot, loppuosa jää itse tuotteille.
Pelaajan varasto pelin alussa: kolmasosan varastosta syö täydennysjoukot, loppuosa jää itse tuotteille (viljaa, tiiliä, alasimia, kangasta ja viiniä). Varaston ylälaidassa eri tuotteiden kiinteät arvot osto- ja myyntitilanteissa.

Concordian pelilauta on kaksipuolinen, mutta riippumatta käytetystä puolesta (Eurooppa vai Italia), aina aloitetaan Roomasta, jossa patsastelee jokaiselle pelaajalle yksi maa- ja yksi merijoukko.

Kaikki tiet vievät Roomaan - ja kaikki pelit Concordiassa alkavat Roomasta. Näin riippumatta siitä, kumpaa pelilaudan puolta käytetään.
Kaikki tiet vievät Roomaan – ja kaikki pelit Concordiassa alkavat Roomasta. Näin riippumatta siitä, kumpaa pelilaudan puolta käytetään.

Pelaa kortti, tee sen toiminto – seuraava!

Alkuvaraston ja joukkojen ohella pelaajat saavat identtiset aloituskortit. Omalla vuorolla tästä seitsemän kortin kädestä pelataan yksi pöytään, tehdään kortissa oleva toiminto, jonka jälkeen on seuraavan pelaajan vuoro. Kun taas tulee oma vuoro, pelataan yksi nyt jäljellä olevista korteista ja näin jatketaan, kunnes pelaaja vuorollaan pelaa kortin ‘Tribune’, jonka päätoiminto on nostaa kaikki omat kortit takaisin käteen. ‘Tribune’ -kortti palkitsee lisäksi pelaajaa sitä suuremmalla rahamäärällä, mitä pidempään muita kortteja on pöydännyt.

Vihreä pelaaja aloitti pelin joukkojen siirrolla ja näin kierroksella yksi on tuotantolaitos Korsikan saarella.
Vihreä pelaaja aloitti pelinsä joukkojen siirrolla (‘Architect’). Merivoimat rantautuvat Olbian edustalle ja maajoukot liikkuvat länteen. Tuotantolaitokset pykätään tulille sekä Olbiaan (tiililaitos) että Cosaan (kangaslaitos). Tähän uppoaa käytännössä koko alkupääoma ja varastokin tyhjenee…

Aloituskorteista ‘Architect’ – mahdollistaa joukkojen liikuttelun. Mikään sotapeli Concordia ei ole, mutta joukkojen asemoinnilla sekä mahdollistetaan omien tuotantolaitosten perustaminen vieressä oleviin kaupunkeihin että blokataan muita pelaajia pääsemästä juuri samaan kahden kaupungin väliseen linkkiin niin kauan kun oma joukko on siinä läsnä. Tuotantolaitoksen perustaminen kuluttaa sekä raha- että tuotevarantoja, joten etukäteissuunnittelua joutuu tekemään. Edellisen lisäksi huomiota vaatii muiden pelaajien aktiivisuus, sillä ensimmäisenä tuotantolaitoksen kaupunkiin rakentava pääsee rahallisesti halvimmalla, seuraava maksaa jo tuplahinnan, sitä seuraava triplahinnan ja niin edelleen.

...ne muut aloituskortit jäävät siten seuraaville kierroksille käytettäväksi.
Arkkitehdin jälkeen nämä muut aloituskortit jäävät siten seuraaville kierroksille tarjolle.

‘Prefect’, joita aloituskädessä on kaksi, pyöräyttää tuotantolaitokset käyntiin. Pelaaja valitsee yhden pelin provinsseista, jossa kaikki sen tuotantolaitokset tuottavat yhden resurssin riippumatta siitä kenen laitos on kyseessä. Tuotantolaitosten omistajat saavat siten lisää resursseja mikäli varastoon vaan tavaraa mahtuu ja itse ‘prefect’-kortin laukaissut pelaaja saa vielä yhden lisäresurssin. Provinssia kuvaava laatta käännetään tämän jälkeen ympäri, jotta samaa provinssia ei voi aktivoida kierros kierroksen perään. Uudelleenaktivointi onnistuu vasta kun joku pelaajista käyttää ‘prefect’-kortin rahan keräämiseen provinssin aktivoimisen sijaan.

Provinssitiivistelmästä näkee mm. mikä on kyseisen provinssin arvokkain tuote, jota se tuottaa.
Pelin provinssit ja ekstratuotteita kuvaavat laatat. Ennen pelin alkua arvotaan kunkin kaupungin tuotanto ja sen mukaisesti määritellään myös neliönmuotoiset provinssilaatat. Joka peli on siten erilainen.

Varastossa olevien tuotteiden muklaamiseen käytetään ‘Mercator’:ia, jolla saa käydä kauppaa kahdella eri tuotetyypillä. Pelaaja voi siis myydä varastosta vaikkapa tiiliskiviä ja ostaa tilalle kangasta. Tuotteiden yksikköhinnat pysyvät samoina (3-7 sestertiusta) läpi pelin eli mitään hintavaihteluita peliin ei ole mallinnettu.

Sinisen pelaajan varasto täyttyy tiilistä. Tiiliä tarvitsee tuotantolaitosten rakentamiseen, mutta joku raja sentään - näistä osa menee varmasti myyntiin.
Sinisen pelaajan varasto täyttyy tiilistä. Tiiliä tarvitsee tuotantolaitosten rakentamiseen, mutta joku raja sentään – näistä osa menee varmasti myyntiin.

‘Senator’ on monellakin tapaa pelissä keskiössä. ‘Senator’ mahdollistaa uusien korttien ostamisen korttimarkkinoilta mikä paitsi että kasvattaa käsikorttien eli toimintovaihtoehtojen määrää tuo lisäksi kertoimia loppupisteisiin. Korttien ostaminen maksetaan varastossa olevilla tuotteilla ja hinnat määräytyvät sen mukaan että pisimpään tarjolla olleet kortit ovat halvempia, mutta uudemmat kortit ovat hitusen kalliimpia.

Ostettavien korttien toiminnot ovat tismalleen tai pienin variaatioin samoja kuin pelaajien aloituskorteissa. Siten aloituskortit ovat läpi pelin ihan yhtä lailla arvokkaita toiminnoiltaan kuin pelin tuoksinassa ostetut uudet kortit.

Korttimarkkinat. Hinta näkyy korteissa punaisella + lisähinta on painettu pelilautaan.
Korttimarkkinat. Hinta näkyy korteissa punaisella + lisähinta on painettu pelilautaan.

Viimeinen esiteltävä aloituskäden kortti on ‘Diplomat’, joka kopioi jonkin toisen pelaajan viimeisimmän pelatun kortin toiminnon. ‘Diplomat’ on siten kätevä kortti, sillä se joustaa tarpeen mukaan – joskin on sidoksissa siihen, miten muut pelaajat rytmittävät omaa pelaamistaan ja toimintojaan.

Menestys mitataan vasta pelin lopussa

Voittopisteistä ei ole edellä juuri puhuttu. Kaikki Concordiassa tehtävät toiminnot kartuttavat kyllä pelaajan loppupistesaldoa, mutta paljonko pelaaja mistäkin asioista pisteitä saa paljastuu vasta pelin päättyessä. Pelin loppu sen sijaan ei pitäisi tulla kellekään yllätyksenä: takalauta tulee vastaan kun joku pelaajista on rakentanut tuotantolaitokset 15 kaupunkiin tai kun viimeinenkin kortti korttimarkkinoilta on ostettu.

Tämän jälkeen mitataan pelaajien menestys ja vasta tässä kohtaa tulee pelilaudan pisteradalle käyttöä. Ohjekirja itse asiassa vinkkaakin, että niin halutessaan kokemattomampien pelaajien kesken voidaan tehdä kesken pelin välipisteytys, jotta pistesysteemi hahmottuisi vähän paremmin.

Pisteiden keruu kytkeytyy pelaajien käsikortteihin: kukin käsikortti kasvattaa kerrointa yhdessä kategoriassa pelilaudalla ja saapa pisteitä myös rahavarannoistakin, tosin tältä osin vaihtosuhde on kiinteä 10 sestertiusta = 1 voittopiste.

Pelin loppuessa ostetut kortit järjestetään lajeittain ja niiden määrästä saa kertoimen varsinaisiin pelilaudan tapahtumiin. Veikeä systeemi.
Pelin loppuessa käsikortit järjestetään lajeittain ja niiden määrästä saa kertoimen varsinaisiin pelilaudan tapahtumiin. Veikeä systeemi mikä osaltaan pitää myös jännitystä yllä. Apulappu (ylempänä) tiivistää hyvin eri asioista saatavat pisteet.

Pelaaja saa lähtökohtaisesti pisteen per provinssi (‘Saturnus’-kortit), jonne on tuotantolaitoksen rakentanut, mutta ‘Saturnus’-kortteja haalimalla tätä kerrointa voi kasvattaa. Vastaavasti eri tuotantolaitostyyppejä rakentamalla saa 2-10 pistettä (‘Mercurius’-kortit) ja taas kertoimilla tätäkin saa boostattua. Ja onpa omat korttinsa (‘Mars’) palkitsemaan myös siitä, että on saanut pelilaudalle mahdollisimman paljon joukkoja. Edelliset vain joitakin esimerkkejä pisteytysmahdolllisuuksista – kaikkiaan kategorioita on kuusi.

Pelaajien haasteeksi Concordiassa jää hahmottaa ja suunnitella oma peli niin, että kertoimia tulee kerryttäneeksi niissä kategorioissa joihin peli luonnostaankin tai tarkoituksella lähtee suuntautumaan. Ja samalla kun keskitytään tiettyihin pisteisiin, on seurattava etteivät muut pelaajat saa vapaasti hääriä jollakin toisella osa-alueella yksin ja kerätä puoli-ilmaisia pisteitä.

Pienin askelin kohti tavoitetta

Concordiassa yksittäiset pelivuorot ovat pääsääntöisesti nopeita ja napakoita korttien toimintojen ollessa suoraviivaisia ja selkeitä. Tästä iso kiitos onnistuneelle pelisuunnittelulle. Viivettä peliin kertyy kuitenkin siitä, että pienistä napakoista toiminnoista kudotaan suurempaa kuvaa ja pelissä menestyäkseen sen suuren kuvan tulisi olla varsin selvä ja kirkas. Siten pelivuorot kaikesta huolimatta välillä kestävät, kun omat suunnitelmat vaativat selkiyttämistä tai tulee tehtyä sivuaskelia pelilaudalla tapahtuvien muutosten tai vaikkapa otollisten korttimarkkinoiden vuoksi. Jos siis pöytäseurueessa on analyysihalvaukseen taipuvainen kaveri, niin Concordiasta saattaa paljastua se pimeämpikin puoli eli peli voi kestää.

Yleiskuvaa pelilaudasta.
Yleiskuvaa pelilaudasta. Eri provinssit on värikooditettu selkeästi.

Pelaajien välistä interaktiota Concordiaan tulee sekä pelilaudan kaupungin välisten linkkien “varailuissa” ja tuotantolaitosten rakentamishintojen kautta että myöskin korttimarkkinoilla. Kaikki vuorovaikutus kuitenkin on luonteeltaan sellaista, jossa kaikki haluavat kaikkea ja mielellään edullisesti, minkä vuoksi pelaajat osin tahtomattaan astuvat kaverin varpaille. Suorempaa pelaajien välistä vuorovaikutusta kaipaavat toivoisivat varmasti enemmän, mutta ei Concordia onneksi ole ainoastaan omalla hiekkalaatikolla häärimistä. Toisaalta keitos on myös sellainen, että peli maistuu Uwe Rosenbergin hiekkalaatikkopeleihin hurahtaneillekin.

Parhaimman kokemuksen Concordiasta saa 4-5 pelaajalla. Pienemmillä pelaajamäärillä peruspelin kartat tuntuvat vähän turhan suurilta ja siten kilpailu kartalla jää laimeammaksi vaikka peli muuten skaalautuukin ihan mukavasti. Jos Concordia kiinnostaa, mutta peliseurue on yleensä neljää pienempi ei tilanne ole siltikään menetetty: Concordiaan saatavissa lisäosissa on huomioitu paremmin myös pienemmät pelaajamäärät.

Ja kyllä, minäkin viihdyn Concordian parissa. Vuorovaikutusta on riittävästi, jotta peli ei tunnu pasianssilta. Mutta erityisesti Concordia loistaa pisteytyssysteeminsä vuoksi. Sen omaksumiseen mennee osalta se yksi opettelupeli, mutta sen jälkeen homman pitäisi olla kirkas jopa vähemmän pelanneillekin.

Concordian kansi ja mustikoilla (?) huulensa sinistänyt kaunotar.
Concordian kansi ja mustikoilla (?) huulensa sinistänyt kaunotar.

Komponentit ovat läpeensä hyvät. Pelilauta on selkeä ja tilaa riittävästi joka paikassa. Graafisesti kokonaisuus on siisti, mitä nyt ehkä ne kortit ovat hiukkasen tylsännäköiset.

Peli on Mac Gerdtsin kirkkaasti paras tuotos. Tosin itselleni tuli arvostelua kirjoittaess silti yllätyksenä, että tämä oikeasti keikkuu noinkin ylhäällä BGG:ssä, sillä mitään niin nerokasta en kaikesta huolimatta Concordiassa näe. Mutta peli näyttää siis maistuvan oikein hyvin pelaajille laidasta laitaan.

Lisäosia tarjolla mukavasti

Concordian pelilauta on kaksipuolinen ja joka peliä varten tuotantolaitosten paikat arvotaan laudalle. Näin vaihtelua pelkällä peruspelilläkin saa mukavasti mikä riittää jo itselleni. Paljon samaa peliä tahkoavat arvostavat kuitenkin lisäkarttoja ja -osia, joita Concordiaankin on tarjolla. Osa lisäosan kartoista huomioi erityisesti pienemmät pelaajamäärät, mutta mukana on myös isoja karttoja, kokonaan uusia tuotteita ja muita lisäsääntöjä. Toistaiseksi julkaistuna on seuraavat lisäosat:

Infolaatikko: Concordia
Pelaajia: 2-5 Kesto: 100 minuuttia Julkaisuvuosi: 2013
Saatavuus: pelialan liikkeet (englanniksi).
Lisätietoa: boardgamegeek
Muualla arvosteltuna: Lautapeliopas