Skip to main content

Tapahtumaraportti: Spiel’19 (24.-27.10.2019) – osa 3

Tämä on Spiel’19 -tapahtumaraportin kolmas ja viimeinen osa. Jos siis et ole vielä lukenut aiempia pätkiä suosittelen aloittamaan täältä.

Lauantai

Messujen ensihetkiin mietittiin jälleen sopiva askellus. Starttina toimisi Queen Gamesin osasto ja siellä Rune Stones. Peli olisi saattanut lähteä ostoon ilman testiäkin, mutta miksei pelattaisi jos pöytä olisi vapaana? Ja olihan se. Olin varuilta tankannut edellisenä iltana hotellilla pelin suoraviivaiset säännöt, joten ei tarvinnut odotella edes wirallista sääntöjenselittäjää vaan homma saatiin tulille kotimaisilla eväillä.

Rune Stones on kokeneen kehäketun Rüdiger Dornin korttivetoinen lautapeli, jossa kaikki aloittavat samanlaisella pakalla. Korttipakan sisältöä säädetään pelin edetessä hankkimalla sinne uutta sisältöä, mutta samalla niitä käytön myötä myös poistuu,joten pakka elää läpi pelin. Rune Stones tarjoilee kevyttä pähkittävää, jossa korttien toiminnoilla haalitaan timantteja, joita taas vaihdetaan artifakteihin joilla lopulta ostetaan voittopisteitä ja pysyviä lisäetuja riimukivien muodossa.

Rune Stonesin pelilauta on rauhattoman näköinen piperrys, mutta oleelliset kohdat on onnistuneesti korostettuja ja selkeitä.

Pelin koeajo osoitti, että se on juuri niin toimiva paketti kuin se sääntöjen perusteella antoikin olettaa olevansa. Messuilla Rune Stonesia peluutettiin pikapelinä jonnekin 30 pisteen paikkeille, mutta jo tuon makustelun aikana kävi selväksi, että taas on viimeisen päälle hiottua Rüdiger Dornia ja peli toimii. Lisäpisteitä Rune Stones saa korttitoimintojen käyttöön liittyvästä lisäpähkäiltävästä, jossa isonumeroisimmat – ja siten monesti ne paremmat – kortit poistuvat omasta pakasta, joten korttien käytön kanssa joutuu todella kikkailemaan.

Rune Stones oli hyvä ja porukasta kaksi sankaria kävelivät testipelin jälkeen lompakko auki Queenin myyntikojulle ja tulivat sieltä pelin ja lisäosan kanssa ulos. Tätä nannaa siis pääsee pelaamaan jatkossakin ja kertaalleen sitä onkin jo pelattu.

Tähän väliin poikettiin miltei vieressä olleella Lautapelit.fi:n osastolla jututtamassa Tuomoa ja katselemassa “paikallisen” meininkiä. Vilinää ja pelaajia riitti heilläkin ja oliko tuo nyt niin ihmekään: oli kuitenkin pelattavana ja esillä Amulia, uutta Eclipseä ynnä muuta vastaavaa.

Lautapelit.fi oli tänäkin vuonna isosti läsnä Spiel-messuilla. Osastolla oli hyvä pöhinä läpi messujen.

Tässä vaiheessa porukan flunssaisin kaveri poistui hotellille lepäämään, mutta jatkoimme kolmen hengen iskujoukolla Zochin osastolle. Heillä oli käytössään lainaustiski-systeemi mikä helpotti pelien testaamista: ei tarvinnut löytää kuin vapaa pöytä ja samassa pöydässä saattoi pelata pelin jos toisenkin.

Aloitettiin Beasty Bar -nimisellä korttipelillä – pelillä, johon on sittemmin tehty useampiakin “jatko-osia”, mutta meillä oli tämä ensimmäinenkin laitos testaamatta. Beasty Barissa pelaajilla on identtiset pakat, joista vain tietty määrä kortteja on kerralla käytössä. Tarkoitus on saada omat eläimet sisään baariin ja potkia jonosta muiden eläimet ulos. Jos/Kun jonossa on viisi eläintä, niin kaksi lähinnä ovea olevaa pääsee baariin sisään ja muut ohjataan ystävällisesti poistumaan paikalta.

Useamman “jatko-osankin” saanut Beasty Bar sotkeutuu (ainakin näin ensifiiliksillä) omaan kikkailuunsa.

Vuorot ovat ytimekkäitä ‘pelaa kortti jonon jatkeeksi ja teen kortin toiminto, jonka jälkeen on seuraavan pelaajan vuoro’. Korttien toiminnot vaihtelevat eläintyypeittäin, mikä kuulostaa etukäteen vielä hyvältä, mutta toiminnot osoittautuivat liiankin levottomiksi, jolloin porukkaa päätyi baariin lopulta todella vähän. Eli ainakin nämä pelin ensimmäisen version eläimet ja tekeminen ei vakuuttanut, vaan peli oli pelkkää korttirivin blokkaamista ja veivaamista alusta loppuun. Ei jatkoon.

Voll Verasselt oli Spiel-uutuus. Pöydälle levitetään ötökkäkortteja neljässä värissä tietty määrä, jonka jälkeen pelaajat heittävät vuorollaan vähintään neljää noppaa. Jos noppien värejä vastaavia ötökkäkortteja on tarjolla ne otetaan sivuun ja pelaaja voi joko yrittää haalia lisää ötökkäkortteja tai jättää pelivuoron tähän. Tavoitteena on hamstrata mahdollisimman paljon kortteja, mutta jos ahnehtii liikaa eli sopivaa väriä ei enää olekaan tarjolla palautetaan sivuun haalittu korttisetti takaisin tarjolle ja vuoro siirtyy seuraavalle.

Ötökkänoppailu Voll Verasselt oli iloinen yllätys.

Seuraavan pelaajan pitää vuoronsa alussa tehdä päätös, pyrkiikö pöllimään edellisen pelaajan sivuun keräämiä kortteja vastaavalla systeemillä vai keskittyykö haalimaan niitä keskeltä. Jos päättää keskittyä keskipooliin, niin tässä kohtaa edeltävä saa haalimansa kortit pysyvästi talteen.

Voll Verasselt poikkesi sikäli Beasty Barista, että siinä missä BB kuulosti etukäteen hauskalta, mutta oli käytännössä huono, niin Voll Verasseltin tapauksessa asiat olivat juuri toisinpäin. Tällaista filleriä lätkisi mieluusti toistekin!

Viimeinen Zoch-osastolla testaamamme peli oli Bloxx! – tämäkin tarkkaan ottaen jo edellisvuoden julkaisu. Peli on Klaus-Jürgen Wreden näkemys Tetriksestä ja noppavetoinen sellainen. Vuorollaan heitetään kahta noppaa, jotka näyttävät kahta tetrispalaa. Heittovuorossa ollut nappaa näistä toisen ja jäljellä ollut jää muille. Tosin edelliseen pieni lavennus, että tietyin myönnytyksin saa kyllä myös sen jo varatun nopankin käyttöönsä.

Carcassonnen suunnittelijan näkemys keveästä tetristelystä.

Valittu tetris-pala piirretään omaan tetrispeliin aiempien jatkoksi ja tarkoituksena on saada täysiä vaakarivejä ja “napata” tetrispalojen ympyräkohdilla peilalueelta myös numeroruutuja. Napatuista numeroista ja täysistä vaakariveistä ropisee pisteitä ja isoimmalla pistemäärällä voittaa.

Bloxx! on suoraviivainen ja helppo filleri, mutta rehellisesti sanottuna ei kyllä erotu isommin edukseen roll & write -massasta, jos erottuu ollenkaan. Tällaisenaan silti parempi kuin vaikkapa Brikks tai Second Chance. Harmiton -kuvannee silti peliä parhaiten. Ehkäpä se toimi pelisuunnittelu-fillerinä kokeneelle Wredellekin ja tämä näkyy sitten lopputuloksessa?

Marssimme Huch!:n osastolle, vapaata Coralia-pöytää etsien. Alkuun näytti heikolta ja meinasimmekin lennosta opetella seisomapöydän ääressä toisen semi-kiinnostavan pelin ‘Humboldt’s Great Voyage’, mutta jo alkuvalmisteluja ihmetellessämme Coralia-pöytäkin vapautui.

Coralia on kevyehkö settienrakentelu Michael Rieneckiltä ja sen pelaa puoleen tuntiin. Alkuun tosin piti saada selkoa epäselvästä sääntökirjasta – tässä kohtaa tuli Oskarin sääntökirjasuorituksia ikävä. Huch!-osastolta yksi kaveri kävi kääntymässä luonamme, mutta kun pyysimme opastuksen peliin englanniksi, tämä pahoitteli huonoa englantiaan (teki sen muuten ihan hyvällä englannilla) ja lupasi hakea parissa minuutissa osaavamman kaverin paikalle. Tätä luvattua apua ei kuitenkaan koskaan ilmestynyt, mutta sääntökirja saatiin omin voimin tulkittua loppuun.

Coralian värimaailma on koreileva.

Tiivistettynä pelissä on tarjolla aina neljä noppaa vaihtelevissa väreissä ja niistä vuorossaoleva valitsee yhden, tekee noppaa vastaavan toiminnon siinä osassa pelilautaa, jossa ko. väri on – tai jos vastaava toimintoruutu on jo blokattu, niin tietyn muun yleistoiminnon. Vuoron jälkeen seuraava pelaaja saa valita yhden nopan edellä käytetyn tilalle ja heittää taas neljä noppaa uudelleen, tekee yhden toiminnoista ja niin edelleen. Puolet toiminnoista liittyy erilaisiin korttisettien rakenteluihin, toinen puolisko tuo pisteitä pelilaudalta heti tai pelin lopussa.

Kokonaisuutena Coralia on toimiva, tosiaan nopea pelattava jo heti ensipelistä ja jännityskin säilyy loppuun asti, kun vasta pelin päättyessä paljastetaan käteen haalitut korttisetit. Huch!:maiseen tapaan hyvinkin perhepeli-materiaalia hilpeällä ulkoasulla varustettuna. Pelaisin toistekin hymyssä suin ja eritoten tykkäsin pelilaudan ja noppien pirtsakasta värimaailmasta.

Sitten se messupeleistä kaikkein positiivisin yllättäjä. Täysin puskista ja ohi etukäteis-scouttauksen tuli nimittäin Pictures. PD-Verlag, joka ei todellakaan normaalisti mitään partypelejä julkaise vaan on kunnostautunut mm. Concordian, La Granjan ja vastaavien saralla, tuuppasi pihalle nyt jotain ihan muuta.

Spiel-messujen suurin yllättäjä toistaiseksi: Pictures.

Pöydälle levitetään 16 kortin kollaasi ja kukin saa piilossa koordinaatin mikä osoittaa yhden em. kuvista. Tästä kuvasta pitää tarjolla olevilla välineillä värkätä vihje, jonka mahdollisimman moni muista tulkitsee oikein ja raapustaa siten oikeat koordinaatit arvauspaperiinsa.

Välineet vaihtelevat pelin viiden kierroksen aikana pelaajalta toiselle niin, että kukin joutuu kertaalleen askartelemaan kengännauhoilla, symbolikorteilla, puutikuilla ja kivillä, erilaisilla puupalikoilla tai 3×3 pikselitaulun tarveaineilla.

Kukin värkkää vihjeensä samaan aikaan, arvaukset raapustetaan yhtäaikaisesti jota seuraa sitten pisteytys: pisteitä napsuu oikeista arvauksista sekä arvaajalle että vihjeentekijälle. Kierrosten välillä tarveaineet kiertävät pelaajalta toiselle, jokainen saa uuden koordinaatin ja kuviakin voi vaihtaa.

Pictures on äärimmäisen yksinkertainen mutta samalla äärimmäisen toimiva partypeli. Tätä nyt vaan on hauska pelata ja pistelaskukin on just eikän melkein kohdallaan eli ei tarvitse keksiä jotain “omaa ja toimivaa”, mihin aina silloin tällöin näissä laiskasti suunnitelluissa partypeleissä törmää.

Pictures jäi testaamisen jälkeen siinä määrin takaraivoon kutittelemaan, että messujen viimeisenä päivänä ostin siitä oman kappaleen kotiinviemisiksi ja tuota on nyt kotona ja kyläreissuilla kovasti tahkottukin.

Kuvien ja kuvioiden muotoilusta toiseen vastaavaan. Second Chance – vaikka kuinka onkin jo ollut hyvän aikaa markkinoilla ja jopa Lautapelit.fi:n suomentamana oli meidän jengissä niitä, joilla peli oli vielä testaamatta. Se asia korjaantui pikaisesti Pegasuksen ständillä.

Helppoa ja kevyttä tetris-pulmailua.

Uniikkeja aloituspaloja lukuunottamatta peli on suoraviivainen ja kaikille samanlainen: kaksi kortti käännetään kerrallaan pakasta ja toinen niistä pitää piirtää omalle pelialueelle. Näin jatketaan, kunnes omalle paperille ei enää mahdu, jolloin viimeisenä pelastusrenkaana pakasta käännetään ko. pelaajalle lisäpalaa tarjolle ja jos tämä mahtuu, niin oma pelikin saa jatkoa.

Näiden kuponkipelien saralla on omalla kohdalla jo aikapäiviä sitten tullut turnausväsymystä ja ehkä osin siksikin Second Chance ei ole sytyttänyt, kun kaikki nokkelat “koukut” siitä puuttuvat. Juu, kyllä sitä kierroksen voi pelata silloin tällöin, mutta roll & write -genressä on parempaakin tarjolla: edellä esitetty Bloxx! tekee saman jo paremmin, mutta yhtä hyvin voi tarjota messu-uutuuksista peliä Cartographers, jossa on aidosti uuttakin tulokulmaa olematta silti mitenkään haastava säännöiltään.

Kevyiden piirustelu-hahmottelujen jälkeen messupäivän päätti Devir-osaston Karekare. Mitään en tiennyt pelistä etukäteen – tokko muukaan porukka, mutta peruskivannäköistä laattaa ja puuresursseja oli tarjolla, niin ei tuossa nyt ihan metsään voi(ne) mennä?

Karekare tarjoili sitä mitä näyttikin: pelivuorolla pelataan kädestä laatta laajentamaan yhteistä pelialuetta, mutta tässä tulee pelin lisäniksi: toiminnot, mitä laatan asettamalla suoritetaan tulevat viereisten laattojen kautta. Osa tuo tiettyä resurssia, osa antaa mahdollisuuden laittaa paatti kartalle, osa siirtää paattia ja toisinaan rakennellaan kerätyillä resursseilla toteemeja tai kyliä. Ja tiettyjen kombojen yhdistelyillä ropisee myös pisteitä.

Varsin perinteistä laatta- ja resurssimunklausta yhdistelevä Karekare.

Peliä pelataan kolme kautta, kullekin näistä on oma laattapinonsa. Kun pino loppuu tulee välipisteytykset, jossa palkitaan rakennetuista kylistä ja laivoista. Kokonaisuutena tämä oli perus-ok laattojenasettelun saralla, mutta ulkoisesti tuossa olisi vielä petrattavaa ja selkeytettävää. Nyt oli vähän vielä sellainen “tässä pelataan protoa” -fiilis.

Hotellilla iskettiin tulille kolme kovaa messuhankintaa: 3 Wishes, Lost Cities -noppailu ja Bon Appetit!.

3 Wishes tarttui matkaan toisen pelin ilmaiskylkiäisenä ja se osoittautui täysin päättömäksi “yritä kerätä kolme erikategorian toivetta” -korttipeliksi. Päätöntä menoa sikäli, että kaikilla pelaajilla on edessään ne kolme toivetta kortteina, mutta korttien kuvat on alassuin. Näistä korteista yhden saa alkuun kurkata, jonka jälkeen alkaa korttien munklaus. Vuorolla saa joko kurkata yhden kortin mistä tahansa, vaihtaa kahden minkä tahansa kortin paikkaa tai sekoittaa omien korttien järjestys.

Siinä vaiheessa kun hyvältä tuntuu (mutta säännöt rajoittavat hiukan milloin susta saa hyvältä tuntua) voi oman vuoron alussa ilmoittaa, että nyt lopetetaan kierros. Tällöin tarkistellaan, mitä kenelläkin edestään löytyy ja jos jolla kulla kolme eri kategorian korttia nököttää edessä, niin hyvä. Jos tämä tilanne on useammalla, niin korkeimmalla pistearvolla voittaa, mutta voi käydä niinkin, ettei kenenkään setti kelpaa.

Ilmaiseksi peliksikään 3 Wishes ei tarjoillut vastinetta rahalle. Peli vaihtoikin omistajaa jo Düsseldorfin lentokentällä – jossa muuten samaa peliä oli samaan kilpailukykyiseen hintaan tarjolla myös muilla.

Lost Cities -noppapeli (Kosmos) tai tarkemmin alkuperäiseltä nimeltään ‘Lost Cities: Auf Schatzsuche’ yrittää tarjoilla mainioksi todetun kortti- tai lautapelikokemuksen pikaisena noppapeliversiona.

Kadonneita kaupunkeja noppaillen.

Vuorottain heitetään noppia ja tuloksen perusteella napataan noppien summaa (tai osasummaa) vastaava laatta mistä vaan sellaisesta väristä, josta ei ole aiemmin isompaa laattaa vielä ottanut. Tietyissä luvuissa on tarjolla korttipeliversiosta tuttu “tuplaaja”, mutta sen saa tuplaajapuolena pitää vain jos jossakin heitetyistä nopista on käden kuva.

Muilta osin mennään niin tuttuja latuja, että pelin ravaa pikavauhtia loppuun kaikki, jotka ovat sarjan muita pelejä pelanneet. No, on siellä erilaisia tavoitelaattoja nopeimmille tarjolla, mutta sittenkin on ilmoilla sellaista “varman päälle” -tuntua. Sanoisin, että tätä voi suositella vain kaikkein hätäisimmille Lost Cities -ystäville.

Illan päätti fillerihuutokauppa ‘Bon Appetit!’. Tämä oli harvoja semi-kiinnostavia pikkufillereitä omassa etukäteislistassani, joten ostin tämän lopulta suoriltaan ja hotellilla se jo koeajettiin.

Bon Appetit! on reilun 10 kortin huutokauppailu, kortti kerrallaan. Aina on tarjolla yksi herkkukortti, josta saa suoraan pisteitä ja usein jotain etua myöhempiin huutokauppoihin. Pelin koukku tulee huutokaupassa valuuttana käytettävistä timanteista, joita on neljää väriä ja joiden arvot vaihtelevat sen mukaan miten niitä käytetään huutokaupan maksuvälineenä.

Korea päältä ja sisältä, vaan onko riittävästi makua?

Huutokaupan voittaja maksaa haluamillaan timanteilla, mutta tulee samalla muuttaneeksi niiden arvoja seuraavaa huutokauppaa silmällä pitäen: maksuun käytettyjen timanttien arvot tippuvat, käyttämättömien nousevat.

Paperilla valuuttavaihtelu ja korttien erikoiskyvyt kuulostivat sen verran vinkeälle yhdistelmälle, että ostin tämän tosiaan suoriltaan. Hotellilla suoritettu koeajo osoitti, että juu toimiihan peli näinkin, mutta erityisesti ne korttien edut olivat tosi valjuja. Käytettävyys oli sekin unohdettu: kortit olivat isoja ja kuvat kauniita, mutta korttiefektit pientä pränttiä ja kaunokirjoitustakin oli mukana.

Totesinkin tämän hankinnan kohdalla, että minulla on tälle pelille uusi osoite, sikäli kun vaan erään hyvin aktiivisen peliharrastajan tapaan joko sunnuntaina messuilla tai viimeistään lentokentällä. Niinpä salaperäinen herra H sai yllätyspelin kätösiinsä vielä Spiel-messujen aikana. Ollos hyvä!

Sunnuntai

Messujen viimeinen päivä. Jyristeltiin matkalaukkujen kanssa pääsisäänkäynnistä sisään (kuten kovin moni muukin) ja jätettiin laukut narikkaan säilöön (kuten kovin moni muukin).

Cosmodrome Games myi ei-oota jo hyvän aikaa ennen messujen päättymistä.

Viimeisen päivän pelitoiveena oli viimein koeistaa Aquatica. Se, kuten kaikki muutkin Cosmodrome Gamesin julkaisut oli loppuunmyyty jo aiempien päivien aikana, joten matkalaukkuun asti tämä peli ei enää messuilta päätyisi. Päästiin kuin päästiinkin pöytään ja sääntöjenselittäjäkin oli tomerana valmiina.

Aquatica on paitsi oman pakan toimintojen optimointia, myös omalle laudalle pelattavien korttien ja niiden toimintojen optimointiharjoite. Vuorolla joko pelataan kädestä kortti tehden kortin toiminto tai otetaan kaikki kortit takaisin käteen. Simppeliä, mutta on tässä jäätämisen vaarakin varsin ilmeinen korttikombotusten vuoksi.

Kortin pelaamalla voi päästä lisäkorttien markkinoille eli hankkimaan väkevämpiä kortteja käteen TAI ostamaan pöytään ladattava pistekortti, jonka ministepit pitää pystyä ajamaan läpi ennen kuin kortti varsinaisesti niitä pisteitä tuo.

Kaikessa tekemisessä pitää pitää silmällä myös missä vaiheessa peli kokonaisuudessaan etenee eli ehtiikö arvokkaiden pistekorttien ministepit ajamaan läpi vai pitäisikö keskittyä jo halvempiin, mutta nopeammin läpiajettiin kortteihin.

Aquatica tarjoilee mielenkiintoisen pulmailun varsin maukkailla grafiikoilla.

Kaikkea tätä maustetaan pienillä lisäkilkkeillä siellä täällä ja käsissä on peli, joka maistunee useimmille vähäisemmän interaktion ystäville. Ja vaikka Aquatica ei nyt ihan täysosuma ollut itselleni, niin pelaisin kyllä toistekin sillä etenkin pistekorttien ministeppi-ajo oli mielenkiintoinen pikkupulma.

Komponenttien laatu Aquaticassa kuten muissakin Cosmodrome Gamesin peleissä on harvinaisen heppoinen, joten jos tämän firman pelejä harkitsette ostavanne niin suosittelen (poikkeuksellisesti) ainakin korttien suojaamista. Oli nimittäin messujen neljäntenä päivän Aquatican kortit jo sen näköiset, että niitä on käytetty paitsi heittotähtinä myös maalinpoistolastana. Toisaalta, firman pelien hinnatkin olivat poikkeuksellisen kilpailukykyiset, joten se nyt näkyy sitten tässä.

Tässä kohtaa tehtiin sitten se koukku PD-Verlagin osastolle, jotta sain ostetuksi oman kappaleeni edellispäivänä testattua Pictures-peliä. Sopivasti samalle osastolle saatiin ajoitetuksi myös kohtaaminen Berliinin-tuttujen – Sannan & Timon (pairofmeeples) – kanssa, joille opetettiin kuulumistenvaihdon lisäksi matsi tätä mainiota partypeliä.

Sunnuntaille järjestyi treffit Sannan ja Timon kanssa.

Spiel-messujen viimeisenä päivänä eri messuosastoilla näkyi enenevässä määrin lisäalennuksia. Näppituntumalta sanoisin että edellistä vuotta enemmän. “Häkkikauppa” oli vetänyt 50 % lisäalet jo valmiiksi alhaisista hinnoista mikä näkyi samanlaisena jonona kuin Suomessa, jos jossain jaetaan ilmaisämpäreitä. Lisäksi joillain osastoilla (mm. AEG) oli lanseerattu omat “yllätyssäkki” -tarjoukset, joissa tavaran liikkuminen näytti olevan tärkeämpää kuin tavarasta saatu hinta. Ostajan markkinat siis.

Häkkikauppaan oli sunnuntaina ennätyspitkät jonot, kun jo valmiista hinnoista luvattiin höylätä vielä leijonansiivu pois.

Lisäalesta huolimatta meidän porukan lompakot pysyivät visusti taskussa – uusia hankintoja ei juurikaan enää tehty. Jatkettiin ennemmin vapaiden pelipöytien metsästystä.

Pappy Winchester oli seuraava koeajettava. Tämän olin itse skipannut etukäteis-scouttauksessa, koska se nyt ei sinällään tarjonnut uutta. Nyt oli pöytä vapaana, joten miksipäs ei?

Pappy Winchester on kevyt huutokauppailu, jossa pelilaudan eri alueet tulevat tarjolle yksi kerrallaan. Pelaajille on pelin aluksi jaettu salaiset lisäpistekortit, joten pelilaudan tietyt alueet ovat arvokkaampia yksittäisille pelaajille. Huutokaupan osalta mennään tuttuja latuja eli kiertäen myötäpäivään korotetaan tarjousta kunnes vain yksi pelaaja on jäljellä. Tämä saa kohdealueen itselleen (+mahdollisen ko. ruudun ekstratoiminnon) ja jakaa huutosumman tasan muiden pelaajien kesken ylijäämän mennessä Saluunan.

Keveää huutokauppailua Pappy Winchesterin malliin. Etualan kupongilla olisi saanut pari euroa viilatuksi pelin hinnasta pois.

Peliä maustetaan vielä yhteisillä tavoitekorteilla, joissa odottavat lisärahat saa tavoitteen ensin täyttävä. Tällä tapaa saadaan mukavaa lisäjännitettä huutokauppailuun.

Kaikkinensa Pappy Winchester oli hyvin perinteistä ja tuttuja latuja huiteleva huutokauppailu, jota pelaa kyllä ihan mieluusti mutta ei se sinällään tarjoile oikein mitään uutta.

Tässä kohtaa poikkesimme kurkkaamaan, miltä näyttää messujen Fair Play -tilanne. Kyseessä on siis messujen “hottis-pelien” lista, johon jokainen messuvieras voi ottaa osaa. Näytti tuon hetken top-10:ssä olevan itseäni kiinnostavista Azul: Summer Pavilion, Team3, Carnival of Monsters ja Rune Stones.

Messujen kuumimmat pelit yleisöäänestyksen mukaan. Tilanne jossain kohtaa sunnuntaina – ei siis vielä lopullinen lista.

Vaan vielä oli muutamaan peliin aikaa. Nova Luna oli semi-kiinnostavien listalla ja pöytä vapaana. Saatiin neljänneksi pelaajaksi ruotsalainen hivenen iäkkäämpi rouva, joka oli Patchworkkinsa pelannut.

Nova Luna on Uwe Rosenberg & Corné van Moorselin yhteistuotos, joka lainailee asioita kaksikon omista peleistä Patchwork sekä Habitats. Habitats ei ole itselleni tuttu, Patchwork sen sijaan hyvinkin paljon pelattu ja pidetty.

Nokkela abstrakti tämä Nova Luna, mutta voisi olla graafisesti kiinnostavammankin näköinen.

Päälaudalla kierretään yhteisesti myötäpäivään ja tarjolla on aina kolme laattaa otettavaksi. Laatan otto maksaa aikaa ja aina se joka on taaimmaisena toimii. Kuulostaa tutulle, eikö?

Otetut laatat pelataan omaan laattapuzzleen, jossa tarkoitus on täyttää laatoilla olevia tehtäviä: laatat haluavat n-kappaletta eri värejä viereensä (tai ketjutettuna) ja kun näissä onnistuu peitetään ko. tehtävä omalla markkerilla. Kun kaikki markkerit on saanut laatoille voittaa pelin.

Nova Luna toimii erinomaisesti. Patchworkista tuttu “ajankäyttö” istuu peliin hienosti ja laattojen tehtävistä saa nivottua mielenkiintoisen puzzlen. Kokonaisuus on hyvä ja siten Nova Lunaa voi suositella lämpimästi. Itse jään kaipaamaan silti niitä tetris-paloja, sillä neliönmallisten muotojen kanssa puljaaminen on astetta tylsempää. Lisäksi graafisesti Nova Luna on todella tylsä tapaus.

Messujen viimeisten pelien joukossa oli vielä Gembo Inc.:n Mirror Garden. Se on nopeus-pulmailu, jossa jokainen pelaaja häärää taitettavan peilin kanssa. Pakasta paljastetaan puutarha-kortti, jonka jälkeen tehtävän on kahdesta omasta kaksipuoleisesta puutarha-puolikkaasta yhdistettynä taitettuun peiliin saada sama maisema aikaiseksi kuin tehtäväkortissa.

Taittopeli-haaste on jotakin ihan uutta: pyörittele kaksi ympyränpuolikasta siten, että lopputulos vastaa peilin kautta katsottuna tehtäväkortin maisemaa.

Jälleen kerran virkistävän erilainen idea. Mutta tosiaan enemmänkin vasta idea kuin eheä ja valmis peli.

Yhteenveto

Itselleni nämä Spiel-messut oli jälleen hieno kokemus. Järjestelyt ovat viimeisen 15 vuoden aikana parantuneet vuosi vuodelta ja kun peruskuviot ovat tulleet tutuksi, niin messuista osaa nauttia aina vain enemmän.

Yksi monista tapahtuman messuhalleista.

Pelipöytiin pääsi pääsääntöisesti todella hyvin mikä on yllättävää sikäli, että messuyleisö oli tänä vuonna enemmän kuin koskaan ennen. Meille nimenomaan uutuuksien testaaminen ja pelituliaisten hankkiminen on se pääasia, joten siitä näkökulmasta Spiel’19 saa kiitosta.

Ostoksia tein harkiten: 13 peliä päätyi oman pelikirjaston jatkeeksi – mikä on todella maltillinen luku. Näistä hankinnoista 12 oli etukäteen scoutattu ja vain yksi, Pictures, tuli ns. yllätysostona. Edellisten lisäksi pari peliä päätyi tuliais-/lahjapinoon.

Nimikirjoituksen metsästys onnistuu sekin erittäin helposti Spiel-messuilla, jos niikseen tulee. Bloggariystävälle piti sellainen bonus synttäripeliin haalia.

Entä lähdenkö ensi vuonna? Tuohon kysymykseen en osaa vielä vastata, mutta vahvasti siihen vaikuttaa se onko vakiköörimme muilla jäsenillä kiinnostusta. Olisihan se tietysti kiva se itselle kymmenes Spiel-tapahtuma kokea joskus…

Omat ostokset:

  • Azul: Summer Pavilion
  • Draftosaurus
  • Die Inseln im Nebel
  • Ishtar: Gardens of Babylon
  • Lovelace & Babbage
  • Maya
  • Miyabi
  • No Return: Es gibt kein Zurück!
  • Pictures
  • The Queen of Hansa
  • Sierra West
  • Squire: The Collector of the Glorious Rarities
  • Walking in Provence

Tapahtumaraportti: Spiel ’17 (26.-29.10.2017) – osa 3

Tämä on kolmas ja viimeinen osa Spiel ’17 -tapahtumaraportista. Raportti kattaa messupäivistä lauantain ja sunnuntain. Näiden lisäksi lopussa on jälkilöylyt suunnitelmien onnistumisista ja muutenkin fiilistelyt neljän päivän rupeamasta. Aikaisempien messupäivien raportit löytyvät tästä: torstai ja perjantai.

Lauantaina linnaan ja stadionille

Jos oli ihmisiä paikalla paljon jo torstaina ja perjantaina, niin lauantaina vasta olikin. Ihmismassat näkyivät erityisesti osastoilla, jotka tarjoavat pelejä kaikille (siis Queen Games, Kosmos, Schmidt…). Me suuntasimme aamulla Bezierin osastolle tarkoituksena testata ‘Palace of Mad King Ludwig’ ja tässä onnistuttiin. Pelin säännöt oli illalla tankattu parin henkilön toimesta, mutta tämä tukitoimi osoittautui turhaksi koska osastolta saimme erinomaisen sääntöjenselityksen. Niinikään pitkin peliä oltiin ahkerasti varmistamassa, että onhan kaikki selvää tai onko tullut lisäkysymyksiä. Ja tämä kaikki niin, että ei tullut tunnetta hoputtamisesta, kyttäämisestä tai muustakaan epämiellyttävästä. Aivan ensiluokkaista palvelua!

Palace of Mad King Ludwig (jatkossa ‘PoMKL’) jatkaa ‘Castles of Mad King Ludwig’:n jalanjäljessä. Huonetyypit ovat samat, rakennussäännöt niinikään, mutta hintojen muodostus ja omien linnojen rakentelu loistavat poissaolollaan. Tilalla on pelaajien yhteinen pelialue ja vesielementti pelin lopetusta kirittämässä. Omalla vuorolla on kolme vaihtoehtoa. Näistä ensimmäinen on ostaa laudalta tarjolla oleva huonelaatta, jolla laajennetaan pelialuetta. Rakennettu huone merkitään pelaajan omalla markkerilla, jotta tiedetään kuka minkäkin huoneen omistaa. Huonelaatoissa on oviväritykset ja jos ovet naapuriin ovat samassa värissä, palkitaan molempien huoneiden omistajat vastaavalla joutsenmerkillä. Näitä joutsenmerkkejä tarvitsee mm. laattojen ostossa. Huoneen ostamisen sijaan vuoron voi käyttää ostamalla henkilökohtaisen pistelaatan: tällöin nostetaan kolme pistelaattaa, pidetään näistä yksi ja asetetaan se alassuin pelaajan eteen. Kolmas vaihtoehto on ostaa boostaus-laatta, jolla saa esimerkiksi alennusta tuleviin ostoihin, lisäpisteitä tai muuta mukavaa.

Palace of Mad King Ludwig ja valmistunut, vedellä ympyröity, palatsi.
Palace of Mad King Ludwig ja valmistunut, vedellä ympyröity, palatsi.

PoMKL eroaa edeltäjästään myös pelin lopetuksen mekanismilla. Jokainen valmistuva huone – sen lisäksi, että antaa omistajalleen kertaedun – lisää vesilaattoja palatsin ympärille. Mitä pidemmälle peli etenee, sitä nopeammin vesilaattoja peliin tulee. Kun linna lopulta on veden ympäröimä siirrytään loppupisteiden laskuun. Pelin aikana vesilaatat toimivat myös blokkailuelementtinä.Loppupisteytyksessä vertaillaan pelaajien paremmuutta versus yleiset pistelaatat, jonka lisäksi pelaajat saavat mahdollisesti omista pistelaatoista lisäpisteitä. Niinikään pelaajan oma lauta, jossa mm. säästetään edellä mainittuja piste- ja bonuslaattoja, käydään läpi ja huomioidaan sieltä saatavat lisäpisteet.

Kokonaisuutena PoMKL on kelpo peli, mutta välitöntä hinkua sen ostamiseksi ei ole. Peli kyllä rullaa hyvin ja vaihteeksi on kiva rakennella yhteistä linnaa omaan napaan katsomisen sijaan, mutta jotain määrittelemätöntä jäin kaipaamaan. Graafisesti jatketaan Bezierin karuhkolla linjalla ja hintakin oli todella suolainen. Jos tästä suomennos saadaan Castles of Mad King Ludwigin tapaan, niin ehkäpä se hintakin tippuu järjelliseksi ja ostoskynnys ylittyy? Tämä jää nähtäväksi. Messuilla peli myytiin loppuun, joskin vasta sunnuntaina iltapäivällä.

Bezierin osastolta suunta eteenpäin. Väkeä näkyi olevan liikkeellä niin paljon, että tehtiin seuraavaksi muutamia valikoituja ostoksia. Matkalla tuli testattua pikaisesti Iellon lastenpeli Sticky Chameleons’. Pelissä heitetään kaksi noppaa, jotka kertovat mikä kohdeötökkä tulee löytää pöydältä ja saalistaa se venyvällä “tahmakädellä”. Tietyllä määrällä napattuja ötököitä voittaa. Kevyttä huvia, jossa epäilyttää lähinnä se tahmakäsien toimivuus pidemmässä juoksussa ja toisaalta kuinka nopeasti pienet pahviosat katoavat. Menee kategoriaan kevyet hönöpelit.

Kameleontin kieli on pitkä ja venyvä.
Kameleontin kieli on pitkä, venyvä ja tahmea.

Koska kaikki kappaleet Sentient-noppailusta sitten kuitenkin päätyivät ennakkotilaajille (pahus), niin lupauduin ostamaan edellispäivänä testatun Bunny Kingdomin. Näin talouspelivastaavallemme jäi budjettiin tilaa ‘The Rühr: A Story of Coal Trade’ -pelille, joka siellä semisti kutkutti. Iellon osastolta pupupelin ostettuani (mukaan sai bonuskortin ja mukin) sain myös arpalipukkeen, joka syötettiin osastolla patsastelevaan “hedelmäpeliin”. Tämä värkki oli tullut tutuksi jo aiemmin, kun Bunny Kingdomin testaamisesta sai samanlaisen lirpakkeen. Aiemmin ei ollut lykästänyt, mutta uusi arpa yllättäen täräytti masiinasta kolmet ‘Ieolla’-merkit ja voitto tuli. Siispä lunastamaan ilmainen ‘Arena: for the Gods’. Näytti olevan jonkinsortin noppapeli, jossa ensin varustellaan taistelijat ja sitten mennään ottamaan miehestä mittaa. Aika näyttää, minkälaisen vastaanoton tuo saa – hinta nyt kuitenkin oli kohdallaan.

Tämä arpa voittaa! Jaa... niin... mitäs mä voitinkaan (pelistä ei mitään hajua)?
Tämä arpa voittaa! Jaa… niin… mitäs mä voitinkaan (pelistä ei mitään hajua)?

Porukalla totesimme tässä kohtaa, että koska sää ulkona on hyvä ja messuhallit täysiä, niin otamme käyttöön suunnitelma B:n. Oli siis jo ennen matkaa ollut puheissa, että futispelikin paikan päältä voisi olla vaihtoehto. Kun kaupungin oma joukkue ‘Rot-Weiss Essen’ pelasi kotipelin lauantai-iltapäivänä, niin siispä sinne. Iltapäivä meni siten Saksan neljännen sarjatason peliä seuraten ja tunnelmasta nauttien. Yleisöä oli paikalla arviolta sellaiset 10 000 ja tunnelma tälläkin sarjatasolla jotain ihan muuta kuin Suomessa on totuttu.

Saksan neljänneksi korkeimmalla sarjatasollakin tunnelma on toista kuin Suomessa.
Saksan neljänneksi korkeimmalla sarjatasollakin tunnelma on katossa.

Iltapelailua ja pakkailua

Futispelistä lampsimme takaisin hotellin suuntaan. Päädyimme kävelemään sen nelisen kilometria, kun sää oli edelleen syksyisen kaunis. Tarkoitus oli matkalta bongata joku hyvä döner-ruokapaikka, mutta ei lykästänyt ja hätäpäissämme päädyimme hipsteri-ravintolaan, joka oli kävijäarvioissa saanut hyvät palautteet. Ei osunut meidän porukassamme ruokavalinnat kuitenkaan kohdalleen, mutta nälkä sentään lähti. Tästä hotellille ja pelit pöytään.

Aloitettiin pelaaminen “uudenkarhealla” ale-laarilöydöllä nimeltä Meridian. Mikko tämän huumorilla osti eli tarkoitus oli testata peli ja oletettavasti sen jälkeen tempaista roskiin. Lyhyen viestinvaihdon jälkeen muutettiin kuitenkin suunnitelmaa ja päätettiin toimittaa peli seuraavana päivänä Lautapelit.fi:n osastolle ja tarkemmin sanottuna Hessulle. Hessulta kuuleman mukaan kun menee yöunet, jos pelejä heitetään roskiin ei viedä hänelle pelattavaksi. Jotta peli varmasti saavutti Hessun, niin pelin kanteen tehtiin “huomaamattomat” tussimerkinnät ja Lunkisti-terveiset. Harmi vain, että unohdin kiireessä ottaa tuosta taiteilusta kuvan. Pelistä itsessään sentään hoksasin kuvan räpsäistä.

Yksi Colovinin monista abstrakteista. Meridian.
Yksi Colovinin monista abstrakteista, Meridian.

Pelinä tämä huumoriostos oli yllättävänkin ok, vieläpä Leo Colovinin tekeleeksi. Mutta ei siitä sen enempää. Käännetään katse takaisin uudempiin peleihin. Fantasy Realms on kompakti korttipeli, jossa kaikilla pelaajilla on seitsemän kortin käsi. Vuorolla joko otetaan pöydästä yksi sinne tarjolle laitetuista korteista tai nostetaan pakasta uusi. Vuoron päätteeksi yksi kortti laitetaan pöydälle muille pelaajille tarjolle. Tätä jatketaan kunnes pöydässä on 10 kortin tarjooma, jolloin peli päättyy välittömästi. Yksi kierros ei siten pitkään kestä ja uusintapelin perään huutelu alkaa yksintein – näin kävi meilläkin.

Seitsemän kortin superkättä rakentamassa (Fantasy Realms).
Seitsemän kortin superkättä rakentamassa (Fantasy Realms).

Fantasy Realmsin kiehtovuus tulee niistä korteista. Kaikki korteista tuovat pisteitä, mutta kuinka paljon riippuu muista korteista. Korttien alkuarvot vaihtelevat 0-40 välillä, mutta kortteja kombottamalla osasta voi saada todella härskejäkin pisteitä. Pisteidenlasku kestääkin pelissä kohtuutovin, mutta mukana tulevat pistelaput on sentään suunniteltu tätä tarkoitusta varten hyvin. Pelinä varsin hauska ja nopea, mutta tätä ei missään nimessä voi ottaa liian vakavasti.

Illan viimeiseksi peliksi päätyi Guns & Steel, peli parin vuoden takaa, mutta tarttui nyt Jussin haaviin. Kuva olisi kiva, mutta jäi ottamatta. Guns & Steel osoittautui resurssien kanssa puljaamiseksi, jossa aloituskäden perusresursseilla ostetaan teknologiapyramidin alarivin parempia resursseja, joilla taas ostetaan parempia resursseja ja niin edelleen. Ostettavat kortit tuovat myös pisteitä. Toisten pelaajien peliä pystyy myös haittamaan sotakorteilla – onnistunut “hyökkäys” joko pyöräyttää pöydässä olevia käyttöä odottavia resurssikortteja käytetyiksi tai sotimisella voi yrittää varastaa muilta ihmeitä. Ihmeitä taas pelissä saa, kun täyttää tietyt korttiehdot.

Guns & Steel ei osunut meikäläisen pelimakuun. Pelaajamääränä neljä ei ollut optimi, kolme varmaankin olisi se paras. Hiukkasen huolestunut olisin siitäkin, että koska teknologiapyramidiin tulee joka peliin samat kortit, niin miten pitkään peli pysyy tuoreena. Toisaalta tätä minä en ole puhki pelaamassa, joten sikäli se ja sama.

Sunnuntai-ilta päättyi alustavaan pakkailuun, aamulla jatkoimme sen projektin vielä loppuun ja luovutimme huoneemme ennen kuin lähdimme messuille.

Vielä sunnuntainakin messuille – ensimmäistä kertaa koskaan

Seitsemäs kerta toden sanoo eli emme olleet kertaakaan aiemmin olleet Spiel-messuilla sunnuntaina. Huhut männävuosilta kuiskivat mahdollisista alennusmyynneistä jne. joten nyt näkisi mahdollisesti sitten sitäkin puolta. Niin taikka näin, emme olleet heti messujen avautuessa ryntäämässä ovista sisään vaan tulimme omalla aikataulullamme paikalle. Täyteen ahdetut matkalaukut jätettiin messuhallin narikkaan kaniin (2 euroa per laukku), mutta käsimatkatavaroihin mahtuisi vielä yhtä sun toista. Siispä kiertämään neljättä päivää messuhumuun.

Sunnuntai aamuna ei tarvinnut odotella ovien aukeamista, vaan saatettiin marssia suoraan sisään.
Kun tulee myöhemmin messuille ei tarvitse odotella ovien avautumista vaan saa suoraan lampsia sisälle. Nyt on tämäkin koettu!

Ensimmäinen huomio: halleissa oli väljempää kuin lauantaina ja itse asiassa väljempää kuin minään muunakaan päivänä. Suosittuihin pöytiin oli toki edelleen täyttä, mutta testattavaa löysimme silti. Aloitettiin messujen Fairplay -listojen (=messujen kuumimmat pelit) kymppisakissa keikkuneella Memoarrr!:lla.

Memoarrr! on vinkeä variaatio muistipelistä, jossa ennen pelin alkua kukin pelaaja saa katsoa kolme edessään olevaa korttia – pelin kaikissa korteissa on kuvattuna eläin ja jokin väri. Sen jälkeen yksi pelaajista kääntää kortin 5×5 pelialueelta ympäri. Nyt seuraavan pelaajan pitää kääntää joko samaa väriä tai samaa eläintä vastaava kortti. Jos jompikumpi täsmää, niin pelaaja pysyy pelissä mukana ja vuoro siirtyy seuraavalla. Tämän taas tulee kääntää kortti, joka täsmää vastaavasti edelliseen ja näin jatketaan kunnes vain yksi pelaaja on jäljellä. Kierroksen voittaja saa yhden aarrearkku-kortin, jonka jälkeen kaikki kortit käännetään taas ympäri ja homma alkaa alusta.

Mitään pelin korteista ei siis sekoiteta, vaan pelaajille on valmiiksi lisätietoa missä mitäkin majailee – tai ainakin periaatteesa on, eri asia muistaako ja jos muistaa niin mitä? Näin jatketaan kunnes aarrearkut loppuvat. Tällöin lasketaan aarrearkuista löytyvät pisteet ja eniten pisteitä kerännyt voittaa.

Joskus yksinkertaiset ideat ovat parhaita. Memoarrr! on raikas tuulahdus muistipelien ystäville.
Joskus yksinkertaiset ideat ovat parhaita. Memoarrr! on raikas tuulahdus muistipelien ystäville.

En ole mikään muistipelien ystävä, mutta pakko nostaa hattua näin toimivalle pelille. Yksi erä Memoarrr!:ia ei pitkin kestä ja pelimekaniikka on hyvä ja ulkoasukin onnistunut. Jos yhtään muistipelien kaltaiset pelit maistuvat, niin tämä kannattaa ehdottomasti hankkia omaan hyllyyn. Niin ja pakko vielä mainita, että otin tässä satanolla turpiin. Kierroksen jälkeen kun kortit käännettiin ympäri, niin hyvä jos muistin yhden tai edes kaksi korttia – ja yleensä niistäkin vain toisen ominaisuuden.

Cover Me herätti kiinnostuksen jo messuille valmistautuessa. Pelin muotitrendit-teema on lautapeliksi harvinainen ja laatikon kansikin erinomainen. Siispä säännöt meni välittömästi lukuun minkä jälkeen en ollut enää ollenkaan varma onko tässä peliä vai ei. Nyt sunnuntaina julkaisijan (Jumping Turtle Games) osastolla oli siinämäärin väljää, että istahdimme tämän pelin pariin. Sääntöjenselittäjäksi ja alkuun neljänneksi pelaajaksi istahti itse pelin suunnittelija Bram Verbiest.

Trendejä etsimässä ja luomassa (Cover Me).
Trendejä etsimässä ja luomassa (Cover Me).

Pelissä pelataan kolme kierrosta pöytään malleja (korttikuvituksessa on oikeita ihmisiä, joista osa jollei peräti kaikki, oikeita malleja). Kukin valitsee käsikorteistaan yhden ja kortit paljastetaan yhtä aikaa. Pelatut kortit käydään läpi ja catwalkilla ja vastaavilla trendimittareilla siirrellään markkereita eteenpäin sen mukaan, minkämittaiset ja -väriset hiukset ja minkäväriset vaatteet & kuosi pelatuilla malleilla oli. Kolmen samanlaisen kierroksen jälkeen on selvillä mikä oli kauden trendi milläkin mittarilla ja katsotaan kenen pelaajan korteissa täyttyvät nämä trendit parhaiten.

Parhaat pelaajat palkitaan pisteillä, epäonnisemmat saavat kortteja tulevista pakoista hivenen aiemmin kuin kierroksella paremmin pärjänneet. Noista uusista pakoista marssitetaan hiljalleen peliin uusia värejä. Kierroksen päätteeksi trendimittarit nollataan ja homma käynnistetään taas alusta. Näin hinkataan kahdeksan (?) kierrosta. Hinkata oli edellä tietoinen sanavalinta, sillä tämä peli toistaa ja toistaa itseään. Uudet värit toki tulevat peliin hiljalleen, mutta ei se peli sittenkään muuksi muutu. Emme pelanneet peliä kuin puoliväliin, joka sai riittää.

Cover Me:stä jäi kotikutoinen vaikutelma. Peli kaipaisi kokeneemman julkaisijan lisäviilausta ja edelleenkehitystä eikä komponenttipuolellakaan tekisi pahaa saada vähän päivitystä. Saatoin antaa itselleni mentaalisen olkaan taputuksen, että Cover Me oli tippunut jo alkujaan omalta kiinnostuslistalta pois, mutta tulipa sekin nyt vielä testillä varmistetuksi.

Boardgamegeekillä on perinteisesti oma osastonsa messuilla, josta he messulähetyksiä edelleen BGG:n sivuille jakoon.
Boardgamegeekillä on perinteisesti oma osastonsa messuilla, josta he lähettävät messulähetyksiä edelleen BGG:n sivuillekin jakoon.

Boardgamegeekin oma osasto tuli sekin messujen aikana useamman kerran ohitettua ja Eric W. Martin käveli yhden jos toisenkin kerran vastaan. Emme morjestaneet eikä vaihdettu nimmareita – ehkä sitten ensi kerralla.

Vaan japanilaisten osastolla pysähdyimme pelaamaan erän Dice Age: The Hunt:ia. Tämä taisi olla Jussilla ollut mietinnässä. Ensi alkuun osastolla oleva kaveri sanoi, että jos sopii niin lukekaa itse säännöt, kun osaston virallinen sääntöjenselittäjä oli poissa, mutta hetken kuluttua kaveri pölähtikin paikalle. Saatiin siis ohjeistus japanilaiselta ja hyvällä englannilla tulikin. Onneksi nyt kuoriutui pinnan alta jotain muuta kuin Yatzy-variantti.

Dice Age: The Hunt on näppärä noppapeli. Valitettavasti hoksasin näemmä ottaa kuvan vasta pisteenlaskusta, joten pahoittelen tylsää (käännettyä) pelilautaa...
Dice Age: The Hunt on näppärä noppapeli. Valitettavasti hoksasin näemmä ottaa kuvan vasta pisteenlaskusta, joten pahoittelen tylsää (käännettyä) pelilautaa. Tässä on oikeasti nätit komponentit, mutta kuvassa niitä näkyy vähänlaisesti.

Dice Age: The Hunt on käytännössä boostattu Las Vegas. Heitetään omat nopat ja valitaan jonkun noppaluvun kuutiot mitkä siirretään yhdelle tarjolla olevista pistekorteista. Sitten on seuraavan pelaajan vuoro. Kun oma vuoro tulee uudelleen, heitetään jäljellä olevat nopat ja toimitaan samoin. Jos valitsi jonkin jo heittämistään noppaluvuista, niin nämä menevät samalle kortille kuin aiemmat vastaavat. Kun pelaajat ovat näin viljelleet nopat korteille ne jaetaan yksi kerrallaan aina sille, jolla on kortilla paras edustus. Tasatilanteessa viimeisin kortille noppia pelannut voittaa. Kakkoseksi kortilla jäänyt siirtää noppansa vielä “lucky-loser”-kortille, joka jaetaan kierroksen viimeisenä korttina vastaavin menetelmin kuin muutkin kortit.

Näitä kierroksia pelataan neljä, joiden aikana koetetaan kerätä pistekorttien ohella settejä ja enemmistöjä pistekorteista. Peliä on maustettu vielä joukolla erikoiskortteja (joita saa kierrosten väleissä) ja kahdenkokoisilla nopilla, joista kooltaan isompi voittaa pienemmän tasatilanteessa. Dice Age ei ollut yhtään pöllömpi tapaus ja olisi saattanut päätyä ostoon asti, mutta 40 euron hintalappu nyt vaan on liikaa. Tuosta pitäisi viilata puolet pois, jotta kaupat syntyisi. Ynmärrän kyllä, että japanilaisilla tuo kustannuspuoli aiheuttaa omat haasteensa, mutta tässä kohtaa hintalappu käännytti potentiaalisen ostajan.

Ai niin… ja siinä missä sääntöjenselitys Dice Agessa oli oikein onnistunut, niin saatiin pöytäämme vanhempi rouva osastolta seuraamaan “ja helpottamaan” peliä. Eihän hän mitään helpottanut, vaan sääti koko ajan jotakin ja yritti käännellä saatuja kortteja ja noppia milloin mihinkin asentoon tai laittaa pois. Meillä meni pari minuuttia yksinkertaisen “Minulle kuuluu tuo kirkas noppa vielä seuraavallakin kierroksella, vaikka se kertakäyttöinen onkin ja sen kertaalleen käytin. Mutta saan sen siksi, kun kahdella peräkkäisellä kierroksella sain sen erikoiskortin, joka sen nopan käyttöoikeuden antaa.” -tilanteen läpikäyntiin. Siinä siis veivattiin yhtä noppaa ees-taas ja selitettiin miksi asia meni niin kuin meni… lopulta tuo sitten otti ja ymmärsi. No, olisunnuntai-iltapäivä ja itse kullakin varmaan jo turnausväsymystä.

Älä vie sitä mun noppaa – se kuuluu mulle…

Sunnuntaina messuilla pelattiin Carcassonnen MM-kisat. Ville bongattiinkin lopettelemassa omaa urakkaansa. Tällä kertaa viidestä alkusarjan pelistä “Visard” -nimimerkkiä käyttävälle Villelle tuli kaksi voittoa, millä ei irronnut kuitenkaan jakkaraa jatkopeleihin. Taso näissä karkeloissa on tunnetusti aina kova.

Siellä se Suomen toivo Ville alias "Visard" istuu Carcassonnen MM-turnauksessa.
Siellä se Suomen toivo Ville alias “Visard” istuu Carcassonnen MM-turnauksessa.

Messujen viimeseksi peliksi valikoitui Half-Pint Heroes. Siitä oli seisomapöytä tyhjillään, kun paikalle tulimme. Pelasimme ensin yhden neljän pelaajan kierroksen yhdessä sääntöjenselittäjän kanssa ja heti perään uusintapeli, kun mukaan saatiin pari pelaajaa lisää. Peli yhdistää tikkipelin ja pokerikädet minkä lisäksi kukin saa yhden arvata osuuko joku toinen veikkauksessaan omasta tikkimäärästään. Pakka sekoitetaan, kukin pelaaja saa tietyn määrän käsikortteja. Näiden lisäksi pöytään käännetään pari korttia, joita vasten pokerikäsiä voidaan lähteä pelaamaan. Pelataan tikkikierros, jonka aikana saa pelata yhden tai useamman kortin – paras pokerikäsi vie tikin. Näin jatketaan, kunnes kaikki ovat pelanneet korttinsa, jolloin siirrytään pistelaskuun. Tikeistä saa pisteitä, samoin oikein tehdystä veikkauksesta.

Korealla grafiikalla ja olut-rekvisiitalla ryyditetty Half-Pint Heroes -pelipöytä.
Korealla grafiikalla ja olut-rekvisiitalla ryyditetty Half-Pint Heroes -pelipöytä.

Half-Pint Heroesin grafiikka miellytti, peli sitä vastoin jätti osin kylmäksi. Pelaisin kyllä toistekin, mutta esimerkiksi aiemmin pelattu Voodoo Prince miellytti roimasti enemmän.

Tässä kohtaa kello läheni kolmea ja koska kimppakyydeistä lentokentälle oli alustavaa sopimusta tehty neljän korville, niin aloimme tehdä lähtövalmisteluja. Pieniä viime hetken ostoksia, matkalaukkujen lunastusta säilöstä ja ulkoilmaan odottelemaan kyydityksiä. Näin olisi Spiel ’17 koettu!

Messe Essenin eteläsisäänkäynti ja iltapäivän aurinko. Neljä messupäivää takanapäin.
Messe Essenin eteläsisäänkäynti ja iltapäivän aurinko. Neljä messupäivää takanapäin.

Oma aarrekasa ja jälkihöyryt

Messut tulivat ja menivät. Matkalaukku on tyhjennetty ja ostoskasa purettu pelikaapin kätköihin. Näillä eväillä selviää kummasti pimeimmän kauden ylitse ja pitkälle ensi vuoteenkin. Mutta mitä muuta messuista jäi käteen kuin kasa pelejä? Entä yllättikö jokin tällaisen konkarin? Oliko vaivansa arvoinen matka?

Voisin tiivistää koko reissun lauseeseen: “Paras Spiel-reissuni koskaan”. Se kertoo paljon se. Samaa mieltä tuntui olevan muukin vakiporukkamme. En tiedä vaikuttiko kokemukseen olympiadin mittaiseksi venynyt tauko messuista vai kenties se, että saadaan tuttu porukka liikkeelle ilman arjen painolastia? Kenties hotellin keskeinen sijainti, yleinen fiilis itse tapahtumassa, koettu jalkapallopeli vai mikä? Tai ehkäpä nämä kaikki yhdessä?

Hauskaa joka tapauksessa oli ja vaikka messupäivät tällaiselle turistillekin ovat rankkoja, niin kun asiat tekee itselle sopivalla tahdilla ilman tarvetta “suorittamiseen”, niin silloin jää hyvä maku. Tutulla ja samanhenkisellä porukalla reissatessa on myös kovin helppoa nauttia niin messupeleistä kuin muistakin ohjelmanumeroista.

Suhinaa Queen Gamesin osastolla.
Suhinaa Queen Gamesin osastolla.

Mitä julkaistuihin peleihin taas tulee, niin pohjatyöt tuli tehtyä paremmin kuin koskaan. Sillä rintamalla yhtäkään jättiyllätystä ei tullut, näitä pienempiä messuhittejä (esim. Memoarrr!) toki ei saata kaikkia ennakolta edes arvata. Seurattavien ja ostettavien pelien lista piti Karuba-korttipeliä lukuunottamatta kutinsa, mutta lisäksi moni ostamatta jäänyt ja mahdollisesti testattu peli saattaa vielä päätyä hyllyyn jälkijunassa. Sentientin ja Coaster Parkin missaaminen hiukkasen jäi harmittamaan, mutta toivottavasti niiden osaltakin tärppää jossakin vaiheessa.

Messut ovat menneet monella mittarilla eteenpäin sitten vuoden 2005. Ruokatarjonta on monipuolisempaa ja sääntöjenselityksen taso on parantunut huimasti. Niinikään säännöt olivat saatavilla englanniksi joka kerta, kun sellaiselle oli tarvetta. Iso peukku kaikelle tälle. IPad:iä ja sinne ladattuja sääntöjä en siten messuilla tarvinnut kertaakaan, hotellikäytössä sen sijaan värkille oli edelleen käyttöä.

Tulostetut messukartat omilla merkinnöillä osoittautuivat kullanarvoisiksi. Niinikään aakkoslistaus julkaisijat + osasto-osoite -yhdistelmästä oli hyödyllinen. Näillä suunnistaminen ja ylipäätään reitinsuunnittelu oli helppoa. Ja monen monta kertaa joku ventovieras (tai sunnuntaina ei-niin-vieras Cane) kysyi kartat nähdessään apua löytääkseen tietylle osastolle.

Entä oliko tämä kaiken vaivan ja rahan arvoinen? Kyllä. Neljä päivää hurahti nopeasti ja tehdyillä etukäteisvalmisteluilla paitsi helpotti itse messupäiviä, niin helpottaa myös julkaisujen seuraamista lähitulevaisuudessa. Monia noista peleistä kun alkaa tippumaan pikku hiljaa paikallisten pelikauppojen hyllyille, nettikaupoista nyt puhumattakaan. Näiltä osin on siten valmiiksi käryä monista peleistä, kun taustatyönä on kahlattuna kursorisesti jo se 1 000 peliä.

Jos taas puhutaan puhtaasti kustannuksista vs ostetut pelit, niin sillä mittarilla katsottuna ei tietenkään kannata lähteä Spiel-messuille. Huomioiden hotelliyöt, lentoliput yms. niin ne rahat säästämällä ostaa kummasti pelejä sitten kun ne tulevat saataville – osaa toki voi joutua odottelemaan pidemmän tovin. Näin ajateltuna jää kuitenkin se matka ja messut kokematta ja nämä molemmat ovat itselleni tässä kohtaa se ykkösjuttu. Toki onhan se mukava tehtyjä ostoksia seuraavat kuukaudet pelata ja saada suuntaan tai toiseen varmistus pelien hyvyydestä. Toivottavasti ovat niitä hyviä – muuten on peiliin katsomisen paikka.

Nämä eväät mahtuivat matkalaukkuun. Käsimatkatavaroihin jäi kyllä käyttämätöntä tilaa.
Nämä eväät mahtuivat matkalaukkuun. Käsimatkatavaroihin jäi kyllä käyttämätöntä tilaa – IIKS, mikä paljastus!

Miinuspuolelle on listata vähänlaisesti mitään uutta. Kun saman katon alle pakkautuu neljässä päivässä se 180 000 ihmistä (tällainen arvio on vuodelta 2017), niin tietäähän sen, että liikkuminen on hitaampaa, pöydät ovat täysiä jne. – mutta siihen oli jo varautunut. Silti pakko todeta, että yllättävän hyvin pelipöytiin kuitenkin pääsi eli isommat tilat ovat tuoneet tähän jotain apua. Lattialle ei pelaamista missään vaiheessa tarvinnut viedä; sekin on joskus koettu. Oikeastaan ainoana negatiivisena yllätyksenä voi laskea sen, että välillä sai/joutui jonottamaan osastoilla ostoksia tehdäkseen. Neljän vuoden (tai vielä aiemmin) takaa en tällaiseen ole kyllä törmännyt.

Niin… ja että menisinkö uudestaan? Kyllä vaan – ja toivottavasti se kahdeksas reissu sieltä vielä joskus tulee. Se tapahtuuko se ensi vuonna, sitä seuraavana vai ylipäätään koskaan, siitä on vielä liian aikaista luvata mitään.

Nämä pelit olivat erityisesti seurannassa

Spiel-raportin pisteeksi i:n päälle laitan jakoon listan niistä messupeleistä, jotka olivat seurantalistalla (jos se jotakuta kiinnostaa). Tiputan ‘ehkä’ osaston tässä kohtaa kokonaan pois, jotta listasta tulee vähän tiiviimpi paketti. Työkaluna listan tekemisessä oli aiemmin mainostamani Tabletop Together Tool, jonne sai omat merkinnät tehdyksi peli peliltä ja sitä kautta valmiit listat tulostettua, linkin listaan jaettua omalle ydinryhmälle jne. Tämä lista on siis täysin henkilökohtainen ja porukastamme muilla oli omat vastaavat.

Pelit, jotka ostetaan:

  • Favelas (ostettu, Tero)
  • Gold Fever (testattu – ei ostoon messuilta, ehtii jälkeenpäinkin)
  • Perfect Hotel (ostettu, Tero)
  • Star Plus (ostettu, Tero)

Pelit, jotka vakavasti harkinnassa:

  • Bunny Kingdom (ostettu, Tero)
  • Café Fatal (testattu, ei ostoon)
  • Coaster Park (?)
  • Das Fundament der Ewigkeit (?)
  • Ex Libris (ostettu, Tero)
  • Heaven & Ale (ostettu, Jani)
  • Ilôs (ostettu, Jani)
  • Indian Summer (ostettu, Jussi)
  • Iquazu (testattu, harkinnassa)
  • Iunu (testattu, ei ostoon)
  • Keyper (ostettu, Tero)
  • Majesty (ostettu, Tero)
  • Merlin (ostettu, Tero)
  • Mini Rails (ostettu, Jani)
  • Montana (?)
  • Origami (ostettu, Tero)
  • Pioneers (testattu, harkinnassa)
  • Pioneer Days (ostettu, Jani)
  • Reworld (ostettu, Tero)
  • Riverboats (ostettu, Tero)
  • Rocky Road á la Mode (?)
  • Sentient (?)
  • Solaris (?)
  • Star Cartel (ostettu, Tero)
  • Startups (ostettu, Tero)
  • The Palace of Mad King Ludwig (testattu, ei ostoon)
  • Transatlantic (ostettu, Jani)
  • Tribes: Early Civilization (?)
  • Voodoo Prince (ostettu, Mikko)