Skip to main content

Paluu Spiel’17 hankintojen pariin: hittejä, huteja ja kysymysmerkkejä

Aika tarkkaan puoli vuotta takaperin toteutui 7. reissuni Spiel-messuille. Tapahtumaraportit löytyvät blogissa (linkit: torstai, perjantai, yhdistetty lauantai-sunnuntai), mutta palataan tässä kohtaa reissuun hivenen toisesta näkökulmasta. Tämä on puolivuotiskatsaus siihen, minkälaisen vastaanotot pelimessuilta tehdyt hankinnat (okei, pari näistä vielä hieman messujen jälkeenkin ostettua) ovat saaneet kotipuolessa.

Olen jakanut pelit alla muutamaan eri kastiin: ‘Hitit’, ‘Hyvät’, ‘Taskulämpimät’, ‘Hutit’. Ääripäidensä osalta “tuomio” on jo pitkälti lopullinen, mutta muiden osalta ollaan ehdonalaisella. Etenkin niiden pelien osalta, joita on pelattu vasta kerran taikka pari, se oma lokero hakee vielä paikkaansa.

Tämä jos mikä on hyvinkin henkilökohtainen lista eli se mikä osoittautuu itselleni inhokiksi, on toiselle parasta koskaan – ja toisin päin.

HITIT – nämä kolahtivat ja kovaa

Azul: Tämä yksinkertainen “kaakelinasettelu” – joka ei olekaan niin läpijuostu juttu kuin mitä ensi silmäyksellä saattaisi kuvitella – on osoittautunut erinomaiseksi. Laattojen ottamiseen ja pisteenlaskuun on tehty ne merkittävimmät jujut, joiden vuoksi peli on niin hyvä kuin se on. Koreakin se on, vaikka peli on teematon. Lue erillinen blogiteksti: ‘Azul: Kaakeleita järjestelmässä‘.

Tuomio: Erinomainen peli, jota on luukutettu hyvinkin erilaisissa tilanteissa jo miltei parikymmentä peliä. Eikä minkäänlaisia “kulumisen” merkkejä nähtävissä. Hyvästä vastaanotosta johtuen Azul heilahti omalle Top-100 -listalleni. Mikä hienointa, tämä peli on nyt myös suomenkielisenä saatavissa. Tätä peliä voin lämpimästi suositella kaikille.

Kolme ylintä riviä ovat valmiita ja rivien oikeanlaitimmaiset siirretään samalle riville ja pisteytetään. Tuloksena kolme pistettä, kun huomioidaan miinukset. Keltaiset kaakelit jäävät odottamaan seuraavalle kierrokselle.
Azul.

Bunny Kingdom: Jänöjen valtakunta on edelleen niin hyvä (tai jopa napsun verran parempi) kuin mitä ensitesti Spiel-messuilla lupaili. Peli on kevyttä korttien draftausta, jonka pohjalta pelissä tehdään paljon pieniä päätöksiä ilman, että peli jumittaa. Pisteytys on onnistunut ja laudan kokonaistilanne kaikkien helposti nähtävissä. Toimii erinomaisesti kaikilla eri pelaajamäärillä. Kaksinpeli on vähän kuin eri peli, mutta hämmästyttävän hienosti toimiva sekin. Toistakymmentä pelattua peliä myöhemmin Bunny Kingdom edelleen maistuu.

Tuomio: Loistohankinta, yksi Spiel’17 -messujen parhaista peleistä. Tähän ostaisin lisäosankin jos vaan sellainen tulee – lisäkortteja tähän olisi ainakin helposti lisättävissä. Lue erillisestä blogitekstistä lisää: ‘Bunny Kingdom: Kun pupujussiset saivat vallan‘. Niinikään Bunny Kingdom kiilasi kirkkaasti Top-100 -listalleni.

Pienestä se jänökin ponnistaa. Pinkillä 2 pisteen lääni keskellä: se tuottaa yhden porkkanan ja läänissä on kaksi tornia.
Bunny Kingdom.

HYVÄT – siis nämä oikein positiivisen vastaanoton saaneet

1920 Wall Street: Osakepeli rondelilla. Tykästyin heti ensitestillä messujen aikaan ja odottelen, että tätä pääsee pelaamaan lisää. Ensivaikutelman perusteella 1920 Wall Street menee keskivertoa parempien osakepelien joukkoon.

Tuomio: Alustava fiilis on, että tätä haluaa pelata lisää. Jatko näyttää mihin kategoriaan peli lopulta päätyy.

Hotellilla heti testissä uutuuksista 1920 Wall Street.
1920 Wall Street.

Karuba-korttipeli: vartin kestäväksi pikafilleriksi Karuba-korttipeli on suorastaan erinomainen. Se on miltei moninpelipasianssi, mutta pienellä lisätvistillä se ei ihan sitä olekaan. Pelinä se peittoaa esikuvansa Karuba-lautapelin tai vaikkapa Take It Easyn. Ja mikä parasta, peliin mahtuu jopa kuusi pelaajaa.

Tuomio: Vielä parikymmentä pelattua peliä myöhemminkin Karuba-korttipeli tupsahtaa tiskiin sopivan tilaisuuden tullen. Eihän se itsessään pelinälkää täytä, mutta pikapelinä tai odottelupelinä se ajaa asiansa oikein mainiosti. Hyllypaikka ansaittu! Lue erillisestä blogitekstistä lisää: ‘Karuba-korttipeli – viidakon ihmeet paljastuvat vartissa‘.

Seikkailijat viidakossa, temppeleistä vaan ei tietoakaan.
Karuba-korttipeli.

Merlin: Feld & Rieneck -kaksikon noppakikkailu poikkeaa Feldin perinteisistä pistesalaateista. Tässä on käytännössä kolme pistekategoriaa, joista kahdessa kilpaillaan enemmistöistä muiden kanssa ja se kolmas on henkilökohtaisempi tiketintäyttö -osuus. Päätöspuu rajautuu joka kierros neljän nopan ympärille, mikä pitää pelitemmon nopeana ja vaikka toisten tekemisillä onkin merkitystä ja vaikutusta, niin omien vaihtoehtojen suunnittelu onnistuu silti etukäteen. Vaatii mielestäni sen paketin mukana tulevan lisäosan ja erikseen hankinttavan Queenie 1-lisäosan. Näillä boosteilla Merlin toimii. Kestoltaan kyllä menee pidempien pelien joukkoon eli ei tätä nyt ihan laatikon 75 minuuttiin pelaa.

Tuomio: Hyllypaikka on ansaittu ja tämä pääsee peluuseen myös jatkossa. Toimii 3-4 pelaajalla. Lue erillisestä blogitekstistä lisää: ‘Merlin – Pyöreän pöydän valkoparta vanha pukki‘.

Merlin siirrettynä kartanonrakennus -ruutuun. Graalin maljaa odottaa sekin vielä poimijaansa.
Merlin.

Mini Rails: Se Winsomemainen junailu, joka ei kuitenkaan aito Winsome ole. Yksinkertainen “rakennanko rataa vai otanko osakkeen” -peli, joka toimii hienosti, mutta loppu kaipaisi hieman yllätyksellisyyttä. Niinpä kokeiltaneen seuraavan kerran pientä house-rulea, että pelin alussa lisätään yhdet ylimääräiset namiskat kangaspussiin. Tällaisella pikafiksillä viimeisen kierroksen tilannetta ei pysty laskeskelmaan viimeistä edellisellä kierroksella, kun kaikki namiskat eivät tule peliin. Tällä sääntömuutoksella Mini Rails tullee olemaan napsun verran nautittavampi? Ehkä.

Tuomio: Lisää tätä, jotta näkee onko tämä niin hyvä kuin tällä hetkellä tuntuu.

Taiwanilaisten "Winsome"-peli, joka on kauniimpi kuin ne penseännäköiset aidot Winsomet.
Mini Rails.

Riverboat: Toimintovalintapeli, jossa kaikki tekevät samoja asioita samaan aikaan, mutta toiminnon valinnut toimii ensin ja saa siitä etuja – siis hieman kuin Puerto Ricossa. Riverboat vain on leppoisampi ja jos rahaa on taskunpohjalla, niin monissa paikoissa sitä käyttämällä pystyy joustamaan toiminnoissa ihan älyttömästi. Onneksi sitä rahaa ei kasva puissa. Tässä siis pohjimmiltaan ensin räimitään ukkoja pellolle, kasvatetaan niissä erilaisia syötäviä ja kärrätään niitä lopulta New Orleansiin. Paljon tapahtumia, mutta silti Riverboat on selkeä ja helposti pelattava kokonaisuus. Ei nyt kuitenkaan ihan sitä kirkkainta kärkeä, johtuen tietystä halinallemaisuudestaan, mikä ei itseäni miellytä – vähän saisi peli potkia enemmän vastaankin. Hiekkalaatikkopelien ystävät sen sijaan nauttinevat kaikesta pelin tarjoamasta joustosta.

Riverboatissa kasvatetaan turnipseja ja kärrätään niitä laivalla New Orleansiin.
Riverboat. Turnipsien ynnä muiden kasvatusta ja kärräämistä laivoilla New Orleansiin.

Sentient: Hienoilla komponenteilla varusteltu noppa-puzzle, johon on lisättynä enemmistönahistelua lisäpisteistä. Vähän tässä on samaa nopanpyörittelyä kuin listalta jäljempää löytyvässä pelissä Favelas, mutta Sentient tekee ne keskeiset asiat paremmin: pisteytys on mielenkiintoisempi ja monipuolisempi ja pelaajien välillä on pientä kahnausta. Kestoa on toki lisää, mutta sisältö kantaa kyllä sen 45 minuuttia mitä laatikossa lupaillaan ja jos peli on tuttu, niin puoleen tuntiin tämän saa kirityksi – ainakin kolmella. Kauneusvirheenä pari noppaväriä on liki toisiaan (sen siitä saa, kun pitää tehdä näitä kustomoituja noppia eikä käytetä standardikamaa), mutta onneksi kömmähdys ei ole kokemuksen rikkoja, koska nopat asetetaan kertaalleen oikeille paikoilleen kierroksen aluksi.

Tuomio: Sentientin “tiketintäyttö” mekaniikka on oivaltava ja helppo sisäistettävä ja peli tarjoaa muutenkin mielekästä päätöksentekoa. Oikein mainio peli ja jää siten hyllyyn. Lue erillisestä blogistekstistä lisää: ‘Sentient – Noppia ja robotteja – vaan ei terminaattoreita‘.

Korttimarkkinoiden tarjontaa.
Sentient.

Voodoo Prince: Näppärä tikkipeli, joka yhdistää tikkien laistamisen ja niiden ottamisen. Jokainen haluaa alkuun vältellä tikkien ottamista, mutta samalla haetaan sopivia asetelmia, että saa toiseksi viimeisenä kasaan vaadittavat kolme tikkiä. Nerokas osoitus siitä, että pienillä säädöillä saadaan aikaiseksi ihan uudenoloinen viritys.

Tuomio: Tätä pelaan koska tahansa. Pitkän tauon jälkeen Voodoo Prince tuo tikkipeleihin jotakin uutta.

Niinikään uutuus: Voodoo Prince. Mainio tikkipeli Reiner Knizialta.
Voodoo Prince.

TASKULÄMPIMÄT – eivät siis herätä isoja täpinöitä ja osassa vähän “jo liiaksi nähdyn” tunnetta

Clans of Caledonia: Pelaajakohtaiset klaanien erikoisominaisuudet ovat keskiössä CoC:ssa – siinä mielessä tässä on paljon samaa kuin Terra Mysticassa. Pelinä pidän CoC:ia hitusen parempana, mutta kun en ole tällaisten pelien ystävä, niin samaan kaatoluokkaan menee tämäkin. Minua häiritsee CoC:ssa se, että peliä pitää pelata hyödyntäen klaanin erikoiskykyjä eli ennen peliä jo ohjataan tekemistä tiettyyn muottiin. Pisteitä tämä klaanipeli saa siitä, että tavoitelaatat vaihtelee pelin aikana, joten ihan kaikkea ei voi laskeskella etukäteen, mutta muuten minulla on CoC:n parissa vähän tylsää.

Tuomio: Pelaan toki, mutta aika montaa muuta mieluummin kuin tätä.

Clans of Caledonia
Clans of Caledonia.

Fantasy Realms: Se vähän erilainen korttipeli. Peruslähtökohta ‘Ota kortti, laita kortti pois’ ei ole ihmeellinen, mutta Fantasy Realmsin hilpeys tuleekin niiden korttikombojen rakentamisesta. Tarkoitus on haalia seitsemän kortin käsi, joka antaa mahdollisimman paljon pisteitä. Ja niitä pisteitä tulee paitsi korttien perusarvosta, niin ennen kaikkea korttien keskinäisistä – osin mauttomistakin – komboista.

Tuomio: Hauska idea, nopea pelattava, jota tahkoaa kierroksen silloin ja toisen tällöin, mutta ei tästä kestohitiksi ole. Siksipä se onkin taskulämpimien kategoriassa. Tarjoaa Fantasy Realms silti viihdyttävää vaihtelua ja sen vähän erilaisen elämyksen.

Seitsemän kortin superkättä rakentamassa (Fantasy Realms).
Fantasy Realms.

Fox in the Forest: Kompaktista paketista kuorituu kaksinpelattava tikkipeli. On tässä ihan ideaakin ja ne muutamat erikoiskortit tuovat sopivasti lisäpähkäiltävää. Tikkipelit nyt yleensäkin ovat kuitenkin parempia useammalla ja se kaksinpelattavuus on isoin kynnys ylitettäväksi “kettumetsälläkin”.

Tuomio: Vaikka tämä nyt ei sukkia jaloissa saakaan pyörimään, niin pelaan kyllä Fox in the Forestia jatkossakin.

Fox in the Forest: kahden pelaajan tikkipeli.
Fox in the Forest: kahden pelaajan tikkipeli.

Heaven & Ale: Pelaajien työläiset juoksevat 400 metrin sileää useamman kierroksen, mutta kierroksen päätteeksi jäädään odottelemaan, että muutkin saapuvat maaliin. “Juosta” tässä saa miten pitkälle tahansa, mutta peruuttaa ei ja kohderuudussa odottaa yksi pelin neljästä eri toimintovaihtoehdosta. Kaikella tekemisellä koetetaan hilata oluenpanemisen eri träkkejä mahdollisimman ylös, sillä loppupisteytyksessä se sun alin suoritus on koko sopan heikoin lenkki. Heaven & Ale on melkoinen brainburner ja etenkin neljällä peli tuntuu itse asiassa vähän turhankin pitkältä. Muuten tässä on yllättävän paljon samoja fiiliksiä ja elementtejä kuin Riverboatissa (ks. ylempänä), mutta verrokkipeli on paremmin rytmitetty.

Tuomio: Kyllä Heaven & Alea pelaa jatkossakin, mutta sitä pelatessa pitää varautua vuorojen odotteluun. Tästä syystä yhdistettynä pitkähköön peliaikaan peli päätyy tähän hieman alempaan kastiin. On ehkä lopulta parhaimmillaan kolmella pelattuna?

Ilôs: Kevyt, lyhyt ja helposti lähestyttävä käsikortein pelattava laattojen asettelu ja pisteidenteko –härveli, jonka pyöräyttää alle puolen tunnin. Kuulostaa hyvälle eikä peli huono olekaan. Ulkonäöllisestikin aika napakymppi. Pelillisesti Ilôs tosin tarjoaa kovin vähän uutta ja ihmeellistä, joten en nyt ihan jatkuvasti ole kinuamassa uusinnan perään.

Tuomio: Perushyvä miltei filleri, jota pelataan varmasti jatkossakin. Toisaalta en ihmettele, jos/kun tästä ei laajemminkaan paljoa kirjoitella.

Ilos
Ilôs.

Indian Summer: Patchwork on erinomainen peli, mutta vain kahdelle. Cottage Garden yritti laajentaa tuon elämyksen useammalle, mutta ei osunut maaliin. Bärenpark (Lue lisää: ‘Bärenpark – parasta karhupuistoa rakentamassa‘) yritti seuraavaksi hivenen paremmalla menestyksellä, mutta vähän taskulämpimäksi jätti sekin. Uwe palasi vielä sisuuntuneena ja lohti kansan käpisteltäväksi Indian Summerin. Tämä nyt ei ihan pöllö ole tämäkään, mutta laattojen ottamisessa ei ole sitä toivottua tenhoa ja pisteenlasku on unohdettu kokonaan – nyt voittaa kun on nopeampi kuin muut, mikä on vähän ‘blääh’.

Tuomio: Pelaan kyllä jatkossakin, mutta vielä olisi sille ‘Patchwork for 4’ -versiolle tilaa. “Intiaanikesän” eduksi on toki laskettava se, että yhden pelin pelaa 20 minuuttiin.

Indian Summer
Indian Summer.

Majesty: 12 kortin valtakunta on kaunis paitsi ulkonäöltään, myös komponenteiltaan. Pelin mini-chipit on mainiot. Alkuun pidin tästä enemmän, mutta muutaman lisäpelin jälkeen tuli jo “tämä nyt on nähty” -olo. Siitäkin huolimatta, että tarjolla on ne korttien kääntöpuolen vaihtoehdotkin. Isoin miinus tulee tylsästä loppupisteytyksestä, jolloin etenkin loppukierrokset on vain kaverin korttitilanteen laskeskelua (toki nopeaa sellaista, mutta silti) ja jotenkin se ei istu muuten hyvän flown omaavaan peliin. Muutaman kortin piilokäsi tai jotain tähän olisi kaivattu ja sellainen olisi ollut helppo siihen suunnitella.

Tuomio: Pelaan Majestyä kyllä toisinaan kun se on niin lyhyt ja näpsäkkä, mutta oma kappaleeni sai lähteä kiertoon. Älkääkä nyt herran tähden kyselkö onko tämä parempi/huonompi kuin Splendor? Nämä pelit ovat aivan erilaisia.

Majesty
Majesty.

Perfect Hotel: Pienestä ja kompaktista laatikosta kuoriutuu… niin pieni ja kompakti settienkeräily, jonka pelaa 20 minuuttiin. Perfect Hotel tarjoaa kepeitä päätöksiä koreassa ulkoasussa, mutta eipä oikeastaan juuri muuta. Ei siis mikään ihme, että pelin ympärillä on melkoinen radiohiljaisuus: ei vain ole mitään mistä kouhkata tai keskustella. Graafisesti peli on kivannäköinen.

Tuomio: ok perhepeli, jota läiskii kierroksen silloin, toisen tällöin, mutta pärjään kyllä ilmankin. Eli lähtee jossain vaiheessa varmastikin kiertoon. Lue erillisestä blogistekstistä lisää: ‘Perfect Hotel – Mistä on täydellinen hotelli tehty‘.

Pöydän korttivalikoimaa.
Perfect Hotel. Pöydän korttivalikoimaa.

Shinobi Just: Kuka on pöydän kovin Ninja Warrior? Kullakin pelaajalla on salaiset ninja-identiteetit ja kasa käsikortteja. Joka vuorolla yhdelle pöydässä nököttävälle ninjalle on pelattava kortti, jolla se ottaa iskuja vastaan tai toisinaan saa lisää energiaa. Ensimmäinen juju tulee siitä, että osa korteista pelataan naamapuoli alaspäin ja osa näkyviin. Vielä isompi juju taas siitä, että iskuja halutaan ottaa vastaan sillä tavalla “sopivasti”. Vielä kun kahmaistaan pussin pohjalta koukku, että lopussa kunkin pelaajan pisteet tulevat yhteenlaskettuna oman ninjan voimista ja yhden toisen pelaajan saamista iskuista, niin Shinobi Just on selätetty.

Tuomio: Tällaisia pelejä tulee vain Japanista. Useimmiten ne eivät toimi, mutta kevyeksi outguessing-peliksi Shinobi Just on itse asiassa ihan ok. Hyvin lähellä hönöä, mutta ei voi mitään – kyllä mä tätä silloin tällöin voin pelata.

Shinobi Just on ninjapeli. Turpiin vaan ja onnea!
Shinobi Just on ninjapeli. Turpiin vaan ja onnea!

Startups: Korealaisten pikkunäppärä osakepeli on hiukkasen kiero. Tavoite on pöydätä eri startup-yritysten osakkeita pöytään ja haalia enemmistöosakkuus ja samalla välttää turhien osakkeiden omistusta – niistä sakotetaan lopussa. Kolmen kortin käsilimitti tekee pelaamisesta hankalaa ja riskinottoa on pakko tehdä. Niinikään se, että pelaajalla on pöydässä enemmän tietyn firman osakkeita kuin muilla hankaloittaa lisäkorttien saamisessa ko. firmaan. 

Tuomio: Ensitestin perusteella menee ok-luokkaan, mutta pinnan alla voi kyteä jotain parempaakin. Joka tapauksessa kompakti pikkupeli, jonka pelaa parissa kymmenessä minuutissa. 

HUTIT – pahnanpohjimmaiset, joiden pariin ei ole haluja palata

Cat Lady: Coloretto on vielä vuosien jälkeenkin hyvässä huudossa (edelleen Top-100 -listallani) ja tässä pelissä on samanlaisia elementtejä – ei vaan yhtä onnistuneesti. Peleittäin vaihtuvilla tavoitekorteilla saa pieniä muutoksia, mutta nekin ovat lopulta aika kosmeettisia.

Tuomio: Cat Lady on yhdentekevä etenkin kun vastaavaan slottiin on jo valmiiksi erittäin hyviä pelejä, mutta kissaihmisten nyt ainakin kannattaa ottaa testiin.

Cat Lady
Cat Lady.

Dragon Castle: Tämä on nyt se monien tuntema solitaire-Mahjong, jossa etsitään ja poimitaan mahjong-tiilipareja pelin alussa rakennetusta rakennelmasta. Peliä ovat monet pelanneet yksinpelinä tietokoneella (ja pelaavat vieläkin), myös minä mukaanlukien. Dragon Castle laventaa pelin useammalle pelaajalle ja lisää erityisesti pisteytykseen vähän lisäkikkaa. Mutta kun ei ne lisäkikat riitä, ei edes vaikka käytössä olisi ne lohikäärme- ja henkikortit. Kovasti kaipaisin vielä lisäjippoja mukaan ja eritoten pelaajien omiin lautoihin, josta pisteet lopulta lasketaan. Toinen “vika” liittyy pelin lopetukseen, josta puuttuu jännite.

Tuomio: Jo muutaman pelin jälkeen tuntui, että tämä on nyt nähty. Yhtään asiaa ei tietenkään helpottanut se, että vieressä köllötti ihan samalla tavalla helposti lähestyttävä, mutta kaikilta osin enemmän peliä sisältävä Azul. Siispä Dragon Castle lähti kiertoon.

Dragon Castle
Dragon Castle.

Ex Libris: Mielettömän nätti, mutta käytettävyydeltään osin parannusta kovasti kaipaava työläistenasettelupeli. ExLibriksessä kaikki tekeminen ja valinnat tiivistyvät lopulta siihen, mitä kirjakortteja saat haalituksi ja kuinka asettelet ne mahdollisimman tehokkaasti aakkosjärjestykseen hyllyysi. Peli tuntuu vallan mainiolle kaikkinensa, mutta antikliimaksi tulee äärimmäisen tylsästä pisteytyksestä. Se nimittäin on kaukana jännittävästä ja mielenkiintoisesta. Isosti tulee sellainen “menetetty mahdollisuus” fiilis ja en hinkua tämän perään sen enempää.

Tuomio: Edellisestä ei liene vaikea tehdä johtopäätöstä, että kiertoon lähtee.

Kirjastonhoitoa ExLibriksen malliin.
Kirjastonhoitoa ExLibriksen malliin.

Expanse the Boardgame: Moninpelattava Twilight Struggle/1989 Dawn of Freedom – sellaiseksi tämän pelin voisi tiivistää. Tai jos on Founding Fathers tuttu, niin ollaan vielä lähempänä. Sikäli toteutus eroaa noista em. kaksinpeleistä, että pelattava kortti valitaan yhteisestä poolista eikä käsikorteista, mutta muuten mennään ‘käytätkö pisteitä’ vai ‘teetkö kortin eventin’ -valinnoilla. Lopputuloksena on maksimissaan neljän pelaajan kähinää pelilaudalla enemmistöistä ja pisteytyskortit laukaistaan pöydästä ne erikseen valitsemalla. Kovasti haluaisin tästä tykätä enemmän kuin lopulta pidin. Pahasti Expansessa tökkii se jatkuva korttien toimintojen lukeminen niska väärällä. Kun ne kortit valitaan pöydältä, niin voin kuvitella vähän jokaisen hiljaa mielessään pohtivan “entäpä jos valitsen tämän, niin miten muut pelaajat voivat muilla pöydän korteilla reagoida toimintaani”. Tai jollei pohdi, niin sitten ne vuorot vasta kestävätkin.

Tuomio: Minulle riitti yksi peli Expansea. Tämäntyyppisen nälän sammuttavat nuo alussa mainitut kaksinpelit paremmin ja useammalla pelaajalla pelataan sitten jotain muuta.

Expanse the Board Game
Expanse the Board Game.

Favelas: “Tönöä tönön päälle” -abstraktilta odotin hieman samanlaista sisältöä kuin Rumis/Blokus 3D, joka on oikeinkin nautittava vartin kestävä rakentelu. Favelas saa plussaa paksuista ja isoista laatoistaan ja napakasta kestostaan, mutta  muuten testipelit vähän eri kokoonpanoilla jättivät vilunväreitä. Laattojen pinoaminen ei ole niin mielenkiintoista kuin etukäteen toivoin. Suurin ongelma on kuitenkin pisteytys, joka kaipaisi isoa remonttia – tällaisenaan on puisevan tylsä.

Tuomio: Karmaisevin (oma) hutihankinta Spielistä – toivottavasti tämä oli samalla se pohjakosketus. Kuten arvata saattaa, lähti Favelas pikaisesti kiertoon.

Favelas
Favelas.

Meeple Circus: Tässäpä “hönökki” näppäryyspeli, jossa pieniä (liian pieniä) erimuotoisia ja kokoisia puunappuloita pinotaan toistensa päälle siten, että ne miellyttävät maksavan yleisön muuttuvia toiveita. Ennen kierrosten alkua valitaan tarjolla olevista lapuista vuorojärjestyksessä pari ja sen mukaiset lisäkomponentit pelaaja saa käyttöönsä. Etukäteen elättelin toiveita, että tässä voisi olla peliäkin kun näppäryyspeleistä pääsääntöisesti tykkään, mutta aika köykäisellä sisällöllä ollaan nyt liikkeellä. Pinoamiseen käytettäviä komponentteja on liian vähän ja ne ovat liian pieniä – näillä lähtökohdilla kovin moni muu peli tekee asiat paremmin. Tähän kun lisätään mukahauskat kolmoskierroksen tavoitteet, jossa “pääsee” laulamaan taustamusiikin tahtiin (peliä varten on ladattava puhelimeen sovellus) mukana tai vaikkapa toistamaan “And… Hop” aina kun areenalle asettelee puu-ukkoja, niin jotenkin se on se lopullinen rimanalitus.

Johtopäätös: Pelit ja pelaaminen saa olla hauskaa, mutta Meeple Circus on väkinäisen hauska. Ei näin.

Meeple Circus
Meeple Circus.

Nusfjord: Uwe Rosenbergin uusi viritys mitä näihin työläistenasetteluihin tulee. Nusfjord on hivenen napakampi kuin moni muista Uwen vastaavista, mutta ei tämä mikään genren uudistaja ole. Annan kyllä krediittiä siitä, että on kolme eri pakkaa mitä tulee rakennuksiin ja kun vain yksi pakka on mukana per peli, niin saadaan vähän vaihtelua; Uwehan oikein lähti revittelemään! Mutta kun ei tämän tyyppiset pelit ole oma lajini ja kun muuten uusia koukkuja on mitättömästi, niin ei se kala napannut nytkään.

Tuomio: Tahkottuamme muutamat pelit, oli koko konkkaronkka sitä mieltä, että peli on nähty. Next please!

Nusfjord (kuva: Mariella Barra)
Nusfjord (kuva: Mariella Barra).

Origami: Näyttää hivenen Dale of Merchantsilta ja pelin valmistelutkin – jossa peliin tulevat pakat valitaan isommasta setistä – vahvistaa samankaltaisuuden tunnetta. Pelinä Origami on kuitenkin omanlaisensa. Ja on se lopulta myös paljon helpommin lähestyttävä ja sujuvammin soljuva kuin verrokkinsa. Peli tarjoaa puolituntiseksi kevyttä päätöksentekoa ja mielekkäämmän pistelaskun.

Tuomio: Ei tämä nyt sukkia jaloissa pyöräytä, mutta menee sinne parempien dVGiochi-korttipelien joukkoon.

Origami
Origami.

Otys: Syvänmerensukeltelua – pasianssina. Eri roolien käyttö on kekseliäs, mutta harmillisesti koko peli on käytännössä sitä pasianssia ja kestoa liikaa. Suoritettavat tiketit ovat yhteiset toki joo ja tietyt pelaajien tekemät päätökset muuttavat myös ilmaisten toimintojen järjestystä ja siten saattavat sekoittaa muidenkin pelaajien suunnitelmia. Edelliset “muutokset” tosin tapahtuvat vahingossa eikä tarkoituksella ja aiheuttavat seuraavan pelaajan vuoron mietintää uudelleen mikä tekee fiiliksille vain hallaa. Graafisesti ja komponenteiltaan Otys on todella miellyttävä. Pelaajalaudat kaikkine koloineen ja lokeroineen on todella hienot, mistä syystä onkin harmi, että pahvilevyjen liimaus on vetänyt laudat ikävästi mutkalle (ainakin meidän pelaamassamme versiossa).

Tuomio: Pasianssi + liian pitkä kesto = ei pitäisi olla yllätys, että peli päätyi osaltani pohjamutiin.

Otys
Otys.

Pot de Vin: Tikkipeli, jossa valtti vaihtuu joka tikin jälkeen. Pelissä yhdistyy tietyllä tapaa myös halu laistaa tikkejä tai napsia niitä oikein urakalla, sillä kaikista voitetuista korteista löytyy joku pelin kahdeksasta killasta. Näitä kiltamerkkejä pitää haalia joko vähän tai sitten käytännössä ne kaikki, jotta niistä oma pistepotti kasvaa – puoliväli tietää aina miinuspisteitä. Graafisesti tämä on ihan kiva joskin hiukan epäkäytännöllinen. Pelillinen anti ei tarjoa mitään uutta ja jatkuvasti randomilla vaihtuva valtti tekee Pot de Vinistä melko lailla kaoottisen. Kun pisteytysmallikin on mitä on, niin odotettavissa on melkoisia swingejä pistepotissa ihan yksittäisten tikkien kautta.

Tuomio: Melko yhdentekevä kokemus. Kun otetaan verrokkipeliksi toinen messuilla julkaistu tikkipeli Voodoo Prince, niin Pot de Vinin voi huoletta unohtaa nurkkaan.

Pot de Vin
Pot de Vin.

Reworld: Kramer & Kiesling -kaksikon avaruuspeli, joka yhdistää enemmistöpelin ja tavoitelaattojen tekemisen, jossa palkinto on tarjolla vain nopeimmalle. Kiinnostavinta – ja samalla ennennäkemätöntä – Reworldissä on pelin kaksivaiheisuus: 1. vaiheessa valmistellaan itse planeetan asutusta korttipelin kautta ja 2. vaiheessa tuupataan ykkösvaiheessa kerätyt laatat “käänteisessä” järjestyksessä planeetalle. Tuossa jälkimmäisessä vaiheessa on samalla kilpailua, kuka toteuttaa tietyt asiat nopeammin kuin muut. Lopussa on vielä enemmistötarkastelut tiettyjen suoritusten kohdalla. Periaatteessa kaikki toimii, mutta jättää kyllä minut vähän kylmäksi. Pelin avaruusteemoitus ja ankeahko grafiikka ei sekään isommin houkuta pöydän ääreen – kaikesta paistaa sellainen liika kliinisyys.

Tuomio: Reworld lähtee kiertoradalle sopivassa kohtaa ja tuskinpa tulee palattua pelin ääreen jatkossa.

Reworld (kuva: W. Eric Martin).
Reworld (kuva: W. Eric Martin).

Skull Port: Yatzee-mekaniikkaan pohjautua merkkaripeli. Päällisin puolin kaikki kunnossa, mutta paljon tässä olisi korjattavaa ja viilattavaa.

Tuomio: Nooh… sanotaan nyt näin, että tätä pelattiin kertaalleen hotellilla Essenissä heti tuoreeltaan ja tämän pariin ei itselläni ole mitään tarvetta enää palata. En olisi ihmetellyt, vaikka olisi jäänyt hotellihuoneen roskiin, mutta on tästä pelistä sittemmin tehty näköhavaintoja (pelihyllyssä, ei onneksi pöydällä) Viikin suunnalla.

Skull Port on vaihteeksi yksi Yatzy-henkinen peli, nyt merkkariteemalla.
Skull Port. 

Star Plus: Ajatuksena Star Plussan ostossa oli saada filleriosastolle uusia vaihtoehtoja, kun Amigolta ei viime vuosina oikein osumia ole tullut. Star Plussan perusajatus on paperilla kiva ja yksinkertainen ja muutamat miedot erikoisominaisuudet istuvan peliin hienosti. Vaan liian tuuriarvaksi Star Plus lopulta osoittautui: viimeisten korttien onnistunut pelaaminen on enemmän tuurista kuin taidosta kiinni eli kun kortti ei osu, niin aina joutuu nostopakalle. Toki se pakka ei ole suurin suuri ja siten kierrokset päättyvät pakostakin  nopeasti, mutta silti meno tuntuu liian randomilta.

Tuomio: kyllä tätä suostun pelaamaan, mutta peli siirtyi lähipiirille toivottavasti onnellisempaan kotiin.

Star Plus
Star Plus.

Sweet Honey: Bee Mine!: Huono Geschenkt kuvaa tämän hunajapelin tiiviisti. Kyseessä on bluffipeli, jossa on liian vähän tietoa käytössä, jotta pelin bluffielementti olisi mielekäs. Saat siis eteesi kortin, jonka osalta ei (yleensä) ole mitään tietoa mikä se on ja pitäisi päättää, että otatko sen itsellesi vai kulutatko rahaa ja laitat mahdollisen vahingon kiertämään. Tällaisenaan pakettiin kääräisty päätöksenteko ja päättely ei ole missään määrin hauskaa saati jännittävää.

Tuomio: Ei tarvetta palata tämän ääreen.

Japanilaisten uutuus: Sweet Honey, Bee Mine! perustuu pitkälti bluffaukseen.
Sweet Honey, Bee Mine!

Transatlantic: Tähän peliin on Concordiasta lainattu korttien peluu ja hallinnointi, mutta muilta osin ihan omanlaisensa peli. Odotuksia oli (kun tuo korttihallintamekaniikka on mielenkiintoinen), mutta pettymys jäi. Pelin pisteytyskuvioon kaipaisin kaikkein eniten jännitettä, sillä tällaisenaan se ei ole riittävän kiinnostava ja testipelien perusteella se laivakorttien siirtely satamaan on melkoisen turha lisäkoukero – vaikutus on melko mitätön. Kun ei ole kunnon pelilautaakaan, niin itseäni alkoi jo toisella pelikerralla häiritsemään erityyppisten korttien jatkuva siirtely eli ei tätä nyt kovin elegantiksi voi kehua.

Tuomio: Liikaa korttien kanssa hallinnointia ja jännite puuttuu. Kun kestoakin on liikaa, niin tämä tipahti taskulämpimääkin alemmas ja siten en hinkua tämän ääreen enää. Nyt ei pelasta edes se korttihallintamekaniikka, joka itsessään on edelleen mainio.

TransAtlantic
Transatlantic.

VIELÄ PELAAMATTOMAT eli se “häpeähylly” vuoroaan odottamassa

Seuraavat pelit odottavat vielä pelivuoroaan (9 kpl): Keyper, MercatoreS, Ore-Some, Pioneer Days, Riga, Star Cartel, Wir sind das Volk!: 2+2. 

VAAN MITKÄ OVAT OMAT SUOSIKIT (JA INHOKIT) SPIEL-MESSUJEN PELEISTÄ?

Karuba-korttipeli – Viidakon ihmeet paljastuvat vartissa

Karuba-lautapelin (2015) hyvän vastaanoton jälkeen julkaisija Habalta ja pelin suunnitelleelta Rüdiger Dornilla ei pitkään nokka tuhissut tuottaa pelistä vieläkin kompaktimpi korttipeli-versio (ja tupsahtaa sieltä ulos vielä lastenpelikin). Lautapeliesikuvansa mukaisesti myös korttipelissä johdatetaan seikkailijat viidakon kätköihin etsimään tietä temppeleille. Mutta siinä missä lautapelissä temppelit asetellaan tiettyyn kohtaan ennen pelin alkua, putkahtavat ne korttipelissä pöydälle ennemmin tai myöhemmin – sikäli jos putkahtavat ylipäätään. Paljon on molemmissa peleissä samaa, mutta korttipeliversiossa on itse asiassa yksi selkeä uudistus, joka tekee siitä lautapeliä paremmin.

Viidakko vain 16 kortilla

Pelaajat saavat pelin alussa 16 kortin henkilökohtaiset korttipakat. Pakkojen sisältö on pelaajien välillä identtinen ja pakan korttijakaumasta on muistuttamassa pieni lunttilappu keskellä pöytää asetettavaksi.

Mukana tulee yksi "lunttilappu", josta näkee yhden pakan kaikki kortit.
Mukana tulee yksi “lunttilappu”, josta näkee yhden korttipakan koko sisällön.

Korttipakan korteista neljässä on kuvattuna seikkailija, neljässä seikkailijoita vastaavat temppelit. Loput kahdeksan korttia kuvaavat viidakkopolkuja, joissa osasta löytyy vielä timantti tai kultahippu. Em. “arvomurkuloilla” on merkitystä loppupisteitä laskettaessa.

Kun kukin pelaaja on pakkansa sekoittanut, nostetaan käteen kolme korttia. Näistä valitaan kaksi ja valinnat paljastetaan yhtä aikaa. Nyt verrataan pelattujen korttien summia: pienimmän summan pelannut menettää pysyvästi toisen korteistaan. Tämän jälkeen kukin pelaaja pelaa paljastetut kortit (tai kortin) omaan viidakkoon. Kierroksen päätteeksi kukin pelaaja nostaa pakastaan kaksi korttia lisää ja alkaa uusi kierros samoin säännöin. Näin jatketaan kahdeksan kierrosta eli kunnes pelaajien pakat kuluvat loppuun ja viimeisetkin kortit on pelattu.

Kolmen kortin käsi, joista kaksi valitaan...
Kolmen kortin käsi, joista kaksi valitaan per kierros.

Tiukasti rajattua reitinrakennusta ja mustasukkaisia seikkailijoita

Pelaajien oma viidakko rakentuu kortti kortilta, pelin lopussa kaikki kortit tulee olla 4×4 ruudukossa. Uudet kortit täytyy asemoida aina aiempien viereen ja kortit tulevat siten, että kortin yläkulman numero on pelaajan suunnalta katsottuna oikeinpäin. Muita sääntöjä ei sitten olekaan eli viidakon polut voivat esimerkiksi katketa kortilta toiselle siirryttäessä.

Seikkailijat viidakossa, temppeleistä vaan ei tietoakaan.
Seikkailijat viidakossa, temppeleistä vaan ei tietoakaan.

Kun viimeisetkin kortit on pelattu siirrytään suoraviivaiseen pistelaskuun: kukin seikkailija haluaa saman väriseen temppeliin ja mikäli reitti löytyy, menee seikkailija perille suorinta mahdollista tietä. Tästä temppeliin pääsystä palkitaan kolmella pisteellä. Jos reitin varrella on timantteja, näistä saa lisäpisteen ja kullasta vastaavasti kaksi. Reittiä tarkistettaessa toiset seikkailijat estävät kulkemasta läpi oman ruutunsa. Sen sijaan eri seikkailijat voivat kulkea temppeleihinsä samoja ruutuja hyväksikäyttäen ja kerätä samat timantit ja kullat – mikä onkin pelaajien kannalta toivottavaa.

Pelaajan viidakko valmiina pistelaskuun. Kuvan suoritus on 17 pisteen arvoinen.
Pelaajan viidakko valmiina pistelaskuun. Kuvan suoritus on 17 pisteen arvoinen.

Nopeaa, hauskaa ja skaalautuu eri pelaajamäärille

Karuba-korttipeli on käytännössä moninpelipasianssi. Pelaajamäärä voi olla mitä tahansa väliltä 2-6 pelin tai keston siitä muuttumatta. Toki mitä pienempi osallistujamäärä sitä todennäköisemmin omalle tontille osuu pienin korttisumma, jolloin joutuu luopumaan toisen pelaamistaan korteista. Muilta osin peli pysyy samanlaisena. Tuo korttisumma-sääntö on kuitenkin elementtinä sellainen, joka sopii kokonaisuuteen kuin nenä päähän. Ja se myös puuttuu pelin lautapeliversiosta.

Peli on täysin verrattavissa myös vaikkapa peleihin Take it Easy! (tai sen uudempaan painokseen Take it to the Limit!) ja Don Quixote. Näihin verrattuna Karuba-korttipeli miellyttää eniten kiitos ytimekkään kestonsa ja korttien luovuttamiseen liittyvän lisävivahteensa.

Entä jos lautapelin omistaa, niin onko tarvetta enää korttipelille? Tähän on hankala sanoa suoraa suositusta suuntaan tai toiseen. Itselläni ei lautapeliversiota ole, mutta peli oli vakavasti ostoharkinnassa. Korttipeli tarjoaa kuitenkin astetta paremman, lyhyemmän ja kompaktimman version, joten minulle todellinen win-win -tilanne.

Kompaktiin laatikkoon ympätty viidakkoseikkailu. Karuba-korttipeli.
Kompaktiin laatikkoon ympätty viidakkoseikkailu. Karuba-korttipeli.

Lopuksi kädet ristiin ja toivomus, että Karuba-lautapelinkin pohjoismaisille markkinoille julkaissut Tevella on tässä kohtaa hereillä ja tuo myös suomennoksen tästä oivallisesta korttipeliversiosta siten suuremman yleisön tietoon.

Infolaatikko: Karuba-korttipeli
Pelaajia: 2-6 Kesto: 15 minuuttia Julkaisuvuosi: 2017
Saatavuus: pelialan liikkeet (englanniksi)
Lisätietoa: Boardgamegeek

Tapahtumaraportti: Spiel ’17 (26.-29.10.2017) – osa 1

Vuoden 2017 Spiel-messut olivat itselleni järjestyksessään seitsemännet. Neitsyys tällä saralla tuli menetettyä jo 12 vuotta aiemmin eli vuonna 2005. Kiitos aiempien vuosien kokemusten, oli nytkin etukäteissuunnitteluun selvä sapluuna olemassa. Nämä niksit olen blogissa aiemmin jo jakanutkin.

Vaan minkälaiset fiilikset Spiel ’17 jätti? Oliko yllätyksiä ja jos oli, niin olivatko ne positiivisia vai negatiivisia? Tästä alkaa messuraportti, joka on jaettu kolmeen osaan, sillä jaettavaa on paljon. Jos mielenkiintoa riittää, niin H-hetken fiilikset (päivää ennen Spiel-messujen alkua) kannattaa lukea pohjille.

Majapaikka Essenin ytimessä

Hotellimme oli tällä kertaa ’Essener Hof’, joka sijaitsee aivan Essenin rautatieaseman välittömässä läheisyydessä. Jonkin rankkauksen mukaan tämä oli kaupungin parhaiden hotellien joukossa, mutta aika perushotellilta tuo lopulta vaikutti. Spiel-messut näkyivät aika vähän hotellilla, mikä oli pienoinen pettymys. Sitä kun on näillä reissuilla tottunut näkemään pelailujen levittäytyvän hotellien ravintoloihin ja baareihin, niin Essener Hofissa pelejä näyttäytyi pöydissä vain yksittäisiä. Osin tästä syystä mekin päädyimme iltaisin levittämään pelit omiin huoneisiimme.

Hotelli Essener Hof aivan Essenin rautatieaseman välittömässä läheisyydessä.
Hotelli Essener Hof aivan Essenin rautatieaseman välittömässä läheisyydessä.

Saavuimme Essener Hofiin keskiviikkona jo puolen päivän korvilla. Siten koko loppupäivä oli aikaa tutustua lähitavaratalojen tarjontaa katsellen mahdollisten tuliaisten ja/tai joululahjojen perään. Niin, niitä jouluvaloja keskustaan viriteltiin jo kovaa vauhtia. Teimme niinikään tietysti eväshankintoja tuleville messupäiville.

Tuloiltana, kun vakijoukkiomme neljäskin osapuoli saapui paikalle, pelailtiin hotellilla kätsyjen noppapelien (Qwixx ja Qwinto) lisäksi Hessulta saatuja miniversioita Amigon vanhemmista peleistä. Siis viime hetken herkistelyä toivottavasti vilkkaisiin tuleviin pelipäiviin! Keskiössä oli myös lyödä lukkoon suunnitelma ensimmäiseen messupäivään eli minne kukin ampaisee heti alkuun?

 Torstai on toivoa täynnä (ja ensiminuutit tarkoin suunniteltu)

Se ensimmäinen messupäivä. H-hetkeä eli klo 10:00 ja messujen aukeamista odotellessa olimme mekin ovien takana odottamassa ”muutaman muun kanssa”. Se, että odotusaulat ovat tupaten täynnä ei yllättänyt, näinhän se on ollut aina. Koskaan ei odottelu saati messumassassa liikkuminen ole kuitenkaan mennyt tuuppimiseksi ja tönimiseksi – me lautapelaajat osaamme selvästikin käyttäytyä. 

Messukansa odottamassa messujen alkua.
Messukansa odottamassa ovien avautumista läntisellä sisäänkäynnillä.

Järjestäjät päätyivät avaamaan osastojen ovet lopulta noin vartin etuajassa. Syytä aikaistukseen en tiedä, mutta ainakin läntisen sisäänkäynnin (jossa me olimme) ongelmana oli, että porukkaa oli aulassa niin paljon ettei uusille tulijoille pystytty myymään lippuja lipunmyyntipisteillä. Ai miksikö? No koska jo lippunsa ostaneiden massa ylti lipunmyyntiin saakka ja ylikin. Tästä me emme kärsineet, sillä omat neljän päivän tiketit tuli ostettua netistä jo etukäteen. 

Lunkisti-porukan torstai-aamu oli suunniteltu seuraavasti: Jussi ampaisee WizKidin osastolle hakemaan pelit The Expanse Board Game ja Favelas. Samalla keikalla mukaan lisäosa Snowdoniaan ja koukku Pandasauruksen kojulle, josko olisi ollut Coaster Parkia saatavilla. No se syötti ei tuottanut tulosta, vaan kaikki messuille kärrätyt kappaleet oli jo etukäteen varattu. Taiwanilaisjulkaisijan osastolta Jussi nappasi vielä Mini Railsin ennen kuin lähti yhyttämään muuta sakkia hallista 7.

Kolmen hengen ryhmä aloitti hallista 3. Korealaisten putiikista nappasin Star Plus -korttipelin. Siitä jonottamaan melkein viereiseen kojuun Azulia ilmaislisäosan kera – jota sitten joutuikin jonottamaan kohtuu tovin! Ylipäätään nämä messuaamujen ”ostosjonot” olivat uutta johon ei tässä määrin oltu aiemmin törmätty. Ryhmämme kolmas jäsen Jani kiersi heti startista 3. hallissa isomman ostosreissun. Matkaan tarttuivat niin Cat Lady, Coloretto Duell, Heaven & Ale sekä Riga. Tämä ostostelu kesti sen verran, että ehdimme odottaessa pelaamaan porukan viimeisen jäsenen, Mikon, kanssa ensimmäisen pelin. Se oli korealaisten osastolla esillä ollut Pile-Up Rush.

Pile It Rush nopeuspeli 2-4 pelaajalle.
Pile-Up Rush on palikoiden pinoamis- ja nopeuspeli 2-4 pelaajalle. Tiimalasi antaa tietyn määrän rakennusaikaa, mutta vuoronsa voi päättää jo aiemmin ennen kuin aika loppuu, jolloin tiimalasi käännetään ympäri ja vastapelaajalla on nyt vähemmän rakenteluaikaa. Ihan kelpo näppäryyspeli, mutta onhan näitä toki nähty.

Kun Jani saapui oli tämä ihan peruskiva puupalojen pinoamispeli lopussa ja siirryttiin yhteiseen kohtaamispaikkaan. Ensiostokliimaksi oli selätetty!

Yleisfiilistelyä ja kun tilaisuus tekee varkaan… myös pelailua

Torstain messupäivään ei aamun ensiminuuttien jälkeen ollut erityistä suunnitelmaa. Käytiin kiertämässä hallit läpi, katsottiin osastojen ja kauppojen tarjontaa sekä pelien hintatasoa. Pelipöytään istahdettiin pelipöytään, kun sellainen oli vapaana ja peli itsessään kiinnostava.

Koskisen Antti yhytettiin Klaskia ja Bonk!:ia opettamasta Competon osastolta ensimmäisen kerran jo torstaina aamupäivästä. Hyvin näytti kaverin kunto kestävän myös muina messupäivinä – en tiedä monelleko tuhannelle messukävijälle pääsi pelejä esittelemään. Kuitenkin sunnuntaina käytävillä törmättäessä Anttia piti opastaa 2F:n osastolle eli sen verran “sumussa” mentiin messujen viimeisinä tunteina, kun ei tarvinnut enää niin skarpata.

Antti Koskinen Bonkin sääntöjä opettamassa.
Antti Koskinen Bonkin sääntöjä opettamassa.

Ensimmäinen yhteinen tilaisuus pelin testaukseen tuli Haban osastolta. Karuba-korttipeli kiinnosti, sillä sen lautapeliversio oli jo aiemmin hyväksi todettu. Korttipeliversio tulee kompaktissa paketissa ja osoittautuikin todella toimivaksi. Itse asiassa korttipelissä on mukana elementti, joka tekee siitä jopa paremman kuin alkuperäinen. Jokaisella pelaajalla on sama korttipakka, mutta korteista kädessä on kerrallaan kolme. Näistä kolmesta kaksi paljastetaan yhtä aikaa ja pienimmän summan pelannut menettää toisen juuri pelaamistaan korteista. Muuten peli on tuttua ja turvallista Karubaa, mutta kestoltaan aavistuksen lyhyempi. Tykkäsin ja jäin mutustelemaan kokemusta siinä määrin, että lopulta messujen viimeisenä päivänä ostin omaankin hyllyyn kun ei lautapeliversiota sieltä vielä löytynyt. Toivoa sopii, että tämä peli löytää isoveljensä jalanjäljissä myös Suomen markkinoille. 

Karuban korttipeli onnistui yllättämään - sehän on parempi kuin esikuvansa!
Karuba-korttipeli onnistui yllättämään – sehän on parempi kuin esikuvansa!

Würfelkönig Haban osastolla oli niinikään vapaana, joten se pääsi testiin heti edellisen pelin päätyttyä. Perinteisestä Yatzystä mekanisminsa lainaava ”nopittelu” ei isoja riemunkiljahduksia tarjonnut ja korttien symboliikassakin olisi ollut toivomisen varaa. Omalla vuorolla heitellään noppia maksimissaan kolme kertaa, ja koetetaan täyttää jonkun pöydällä olevan tiketin ehto. Jos tehtävässä onnistuu, saa kyseisen tiketin ja mahdollisesti kortin yläpuolella olevan lisäpistekortin, jos näiden kahden kortin värit osuivat yksiin. Epäonnistuneesta suorituksesta palkitaan miinuskortilla. Kävi kummin tahansa, niin aina rivistä poistuu kortti ja jäljellä olevat siirtyvät pykälän verran eteenpäin. Näin jatketaan, kunnes miinuspakka on jaettu tai yksi pelin lisäpistepakoista loppuu. Ei “noppakunkkua” nyt ihan huonoksikaan voi haukkua, mutta pelkästään jo messuilla pelatuista noppapeleistä tämä päätyy sinne jämäpaikoille.

Haban Würfelkönig pohjautuu vahvasti Yatzyn perusmekaniikkaan.
Haban Würfelkönig pohjautuu vahvasti Yatzyn perusmekaniikkaan.

Queen Gamesin osastolla oli toive päästä useammankin eri pelin pöytään, mutta kun ”ykkösryhmäläisiä” (tästä lisää myöhemmissä raporteissa) ei ollut vapaana, niin testattiin ensin lastenpeli Captain Silver. Siinä pelaajat yhtä aikaa tunnustelevat omassa kangaspussissa olevia esineitä ja koettavat nykiä oikeat esineet mahdollisimman nopeasti tiskiin. Nopea ja harmiton tapaus, mutta epäilen ettei se jaksa kiehtoa muutamaa peliä kauempaa edes lasten keskenään pelatessa – aikuisista puhumattakaan. Captain Silverin jälkeen istahdettiin edellisvuoden julkaisun High Tiden pariin. Dirk Henn on pelisuunnittelijana vanhempaa ja kokeneempaa kaartia, jolta on pelejä tullut jo kauan. Viime vuosina todelliset osumat ovat kiertäneet kaukaa. Miehen CV:stä löytyy kuitenkin kovasti arvostamiani nimikkeitä, kuten Wallenstein, Timbuktu, Speculation tai Alhambra, joten sikälikin kaikille Dirkin uusille tuotoksille pitää antaa mahdollisuus. 

High Tide vie pelaajat biitsille.
Saksalaisena turistina rannalla – High Tide.

High Tidessa pelaajat ovat “saksalaisia turisteja uimarannalla” – näin sääntöjenselittäjä asian meille kauniisti ilmaisi. Tarkoittaa siis sitä, että oma rantatuoli kiikutetaan biitsillä parhaalle paikalle eli mahdollisimman lähelle merta. Tämä on toteutettu pussista noppia nykimällä ja heiton jälkeen siirretään vastaavilla värisarakkeilla olevia omia rantatuoleja lähemmäs merta. Pari kertaa saa nykiä pussista noppia lisää, jos niitä siellä on vielä jäljellä, jolloin aiemmin heitetyt nopat jäävät muille. Lopulta ylijäämäpari nopista kertoo sen, missä sarakkeessa meri tulee lähemmäs. Kierroksen päätteeksi nopat palautellaan pussiin ja hommaa jatketaan, kunnes joku hulahtaa rantatuolinsa kanssa mereen. Lopussa jokaisen sarakkeen parhaat paikat varanneet palkitaan pisteillä ja jämäpisteitä jaetaan myös siitä, jos oma rantatuoli on vielä lähtötelineissä.

Queen Gamesin nykylinjan mukaisesti laatikosta löytyy jo lähtökohtaisesti pari minilisäriä, joilla halutessaan saa lisävivahteita mukaan. Tämä rantapaikkojen valtaaminen osoittautui kelpo viihteeksi, jonka pelaa nopeasti ja päätöksiä on tehtäväksi ihan mukavasti. Pelaisin mieluusti toistekin. Hyvä Dirk! 

Etukäteen ne kovimmat odotukset napakoista noppapeleistä oli asetettu Zochin Café Fatalille. Tässä sirotellaan pienen pelilaudan ruuduille ensin pizza- ja kakkupaloja, jonka jälkeen koetetaan omat nopat levittää niihin siten, että ruudussa on enemmistö toisiin nähden. Vuoron alussa omat nopat heitetään ja valitaan yksi noppaluku jonkamukaiset nopat siirretään laudalle. Seuraavalla kierroksella heitetään jäljellä olevat nopat uudelleen ja levittäydytään aiempien ruutujen viereen TAI jos valitsee jo pelaajan lukitseman noppaluvun, niin nämä päätyvät samaan ruutuun kuin aiemmat vastaavat. Tasatilanteet kierroksen päätteeksi ratkeavat isomman silmäluvun heittäneen eduksi. Cafe Fatalessa noppien asettelu on fiksusti rajattua, mikä tekee pelistä toimivan ja kierrokset rullaavat hyvää tahtia muutenkin. Tykkäsin ja peli oli testatuista noppapeleistä lopulta ehkäpä se messujen paras. Mutta oli porukassamme myös yksi joka oli ihan päinvastaista mieltä – ehkäpä osin siksi tämä jäi ostamatta. Toinen ostoa rajoittanut syy oli lilliputti-kokoa olevat komponentit eli mielellään olisin käsitellyt isompia noppia, paksumpia kakkupaloja jne. Mutta pankaapa nimi mieleen.

Café Fatalin komponentit ovat aina nopista lähtien minikokoa.
Café Fatalin komponentit ovat aina nopista lähtien minikokoa.

Kun Zochin osastolla oltiin, niin testattiin myös Schüttel, tuo täysin hönökki peli, jossa nopat on korvattu miltei yhtä arvaamattomalla ”kaada mukista nappuloita kaukaloon” –tyyppisellä ratkaisulla. Kaatotulos kertoo, minkä pelilaudan ruudun toiminto suoritetaan. Suurin osa ruuduista antaa rahaa tai edes lupauksen siitä, mutta mukana on myös muutamia suoria rahan menetys -ruutuja. Tehdyn toiminnon jälkeen nappulat palautetaan kuppiin ja on seuraavan pelaajan vuoro. Tarkoituksena on tahkota rahaa mahdollisimman paljon ennen pelin loppumista. Olin tämän(kin) säännöt lukenut etukäteen ja todennut että ei tässä peliä paljoakaan ole ja käytännön kenttäkoe osoitti asian todella olevan näin. Komponenttipuoli oli siisti ja kiva, jopa ne paperirahat – harmi vain, että peli puuttuu.

Schüttelissä vuorolla tehtävä toimintonumero määräytyy kupista puunamiskoita astialle tiputtamalla.
Schüttelissä vuorolla tehtävä toiminto määräytyy kupista puunamiskoita astialle kaatamalla.

Ja vielä kertalleen Zochia. Niin, näinhän se usein menee, että samalla osastolla testataan useampi peli, jos mahdollista. Kimono on Hisashi Hayashin (mm. Trains) uudelleenlämmitys pari vuotta aiemmin ilmestyneestä Zooscapesta. Pelin keskiössä on jakomekaniikka, jossa yksi pelaajista jakaa tarjolle käännetyn korttisetin kahteen osaan, jonka jälkeen pelaajat salaa toisiltaan valitsevat kumman seteistä haluavat. Valinnat paljastetaan ja jos vain yksi valitsi tietyn setin, tämä pelaaja saa sen. Jos ottajia on useampia, niin setin aluksi jakanut jakaa sen taas pienempiin osiin ja valinnat tehdään uudelleen. Näin jatketaan, kunnes jokaisella on setti tai jäljellä on enää yksi kortti jolla on useampi ottaja. Tällöin nämä jäljellejääneet pelaajat saavat pakan sivusta Kimono-kortit. Tarkoitus on kerätä pistekorteista settejä niin, että samanlaisia kortteja ei ole tiettyä määrää enempää, sillä rajan ylittyessä ne kääntyvät miinuksiksi. Paperilla peli kuulostaa vielä ihan ok:lta, mutta ei se nyt oikein toiminut. Meillä moni setti meni Kimono-korttien poimimiseen ja se pino lopulta loppuikin. Jos tällaista kevyttä “jakomekaniikkapeliä” haluaa pelata, niin esimerkiksi Noa on huomattavasti toimivampi.

Kimono on päällepäin ihan nätti, mutta settien splittaus ja pelaajien ajatusten arvailu ei vakuuttanut.
Kimono on päällepäin nätti, mutta settien splittaus ja pelaajien ajatusten arvailu ei vakuuttanut.

Jossain välissä ensimmäistä messupäivää tuli käytyä myös Renegade Studiosin kojulla. Tarkoitus oli ostaa omalla ostoslistalla korkealla olevat Sentient, ExLibris ja pari kappaletta Fox in the Forest:ia, mutta Renegaden pelit olivat vielä tullissa. Lupailivat perjantaille saapuvaksi, joten siispä uudemman kerran sitten. Aivan tyhjän panttina Renegaden porukan ei kuitenkaan tarvinnut olla eli heillä oli sentään joitakin pelejä (ei tosin mitään edellisistä) joita peluuttaa osastollaan.  

Väliin piti saada kahvia koneeseen ja lepuuttaa jalkoja. Niin, tähän väliin on hyvä mainita, että aika pitkälle on tultu vuodesta 2005, mitä messujen ruokahuoltoon tulee. Tuolloin tarjolla oli vain yksi (?) isompi ravintola ja joukko pienempiä kärrymyymälöitä siellä täällä. Nykyään valinnanvaraa on huomattavasti enemmän ja virvokkeita saa jokapuolelta. Tämä suuntaus on hyvä!

Välille kaipaa pientä breikkiä - kahvi maistuu Saksassakin.
Välille kaipaa pientä breikkiä ja karttojen tarkastelua – kahvi maistuu Saksassakin.

Yksi messujen vakiokohde on legendaarinen “häkkikauppa” – myymälä, jossa myydään enemmän taikka vähemmän halvalla lautapelejä laidasta laitaan. Jonot tuohon kohteeseen ovat yleensä aina pitkät, niin myös tällä kertaa vaikka kävimme siellä vasta iltapäivällä. Arvata saattaa, että siihen mennessä parhaat yksittäislöydöt on jo tehty (jos niitä ylipäätään edes oli) ja jäljellä oli sekalaista ryönää. Ryönästä ei hittejä tältä kertaa löytynyt.

Ei... tässä ei kuvata Fantasy Flight Gamesin osastoa eikä Star Wars -peliä. Edestä alkaa jono "legendaariseen" häkkikauppaan, josta moni messukävijöistä tekee löytöjä. No, tällä kertaa vedettiin vesiperä mitä löytöihin tulee.
Ei… tässä ei kuvata Fantasy Flight Gamesin osastoa eikä Star Wars -peliä. Edessä keskellä olevat ihmiset jonottavat “häkkikauppaan”.

Toinen, etenkin ensimmäisinä Spiel-vuosina, merkittävä kohde olivat käytettyjen pelien kauppiaat. Näiltä löytää monia sellaisiakin pelejä, joita vielä internet-aikakaudella on muualta vaikea saada. Pari vanhempaa peliä oli itsellänikin hakusessa, mutta niiden osalta ei lykästänyt. Silti, varsin vaikuttava näky nähdä näiden kauppiaiden tarjooma ja hintatasokin tuntui edelleen olevan varsin kohtuullinen. Itse asiassa monia vanhempia esimerkiksi Reiner Knizian hyviä pelejä olisi irronnut 10e hintaan.

Ensimmäisillä kerroilla nämä käytettyjen pelien kauppiaiden hyllyt saavat haukkomaan henkeä: pelejä on tarjolla todella paljon.
Ensimmäisillä kerroilla nähntynä nämä käytettyjen pelien kauppiaiden hyllyt saavat haukkomaan henkeä: pelejä on todella paljon.

Kun ostoskassit vähän jokaisella alkoivat olla varsin täynnä ja vapaiden pelipöytien löytäminen hankalaa, päätimme kellon ollessa noin 17:30 siirtyä hotellin suuntaan. Seuraavaksi syömään kunnolla, sitten tehtyjen ostosten tutkiskelua ja tietenkin pelailua.

Iellon osaston perussäpinää - tässä pelataan Bunny Kingdomsia
Iellon osaston perussäpinää – tässä pelataan Bunny Kingdomia

Hotellipelailua

Kun illan vietnamilais-annos oli puraistu aloitimme hotellipelailut. Baarin puolella oli hiljaista – taisi yhdessä loosissa olla pelisessio menossa ja ravintolakin uinui. Siispä omaan huoneeseen. Uunituoreista ostoskasoista valikoitui pöydälle seuraavat pelit: ‘1920 Wall Street’, ‘Voodoo Prince’ sekä ‘Sweet Honey, Bee Mine!’.

Hotellilla heti testissä uutuuksista 1920 Wall Street.
‘1920 Wall Street’. Espanjalaisten näkemys pörssiromahduksesta.

‘1920 Wall Street’ oli porukan “talouspelivastaavalle” markkinoitu ja tämä tarttuikin matkaan. Käytännössä muuten korttipeli, mutta pienellä apulaudalla seurataan osakemarkkinoiden kehitystä ja toinen apulauta toimii hallinnollisena apulautana. Pelaajat saavat alkuun piilo-osakkeen, mutta muuten osakkeet hankitaan ja niiden hitntaa säädellään yhteisessä korttirondelissa, jossa kierretään myötä- ja vastapäivään. Vuorolla liikutaan x-ruutua kuvan korttirinkiä ja rahalla saa lisäliikkumisia. Kortti johon päätyy, joko ostetaan itselle (jos se on osake) tai sillä muutellaan osakekursseja tai tehdään muu vastaava liike. Tai myydään osake lisälikviditeetin saamiseksi. Pelin tapahtumakortit päätyvät lopulta yhteen kolmesta sivupinosta, joista pelin lopussa laukeaa mahdollisesti yksi lisätoiminto sen mukaan, onko johonkin pinoon päätynyt enemmän dynamiitteja kuin muihiin. Näin peliä jatketaan, kunnes nostopakasta tulee pörssin kaatava kortti vastaan – se on pakan alimmaisten korttien sekaan sekoitettu.

Tämä espanjalaista käsialaa oleva osakepeli on yksinkertainen ja nopea pelattava ja se toimi kivasti. Peliin liian vakavasti suhtautuva voi toki laskeskella sivupinoihin päätyvien korttien dynamiitteja jos haluaa ja siten päätellä mikä lopputoiminto laukeaa, mutta itse en koe moiselle tarvetta eikä se lisätapahtuma (jos edes laukeaa) nyt niin järkyttävästi asioita muuta, että olisi edes vaivan arvoinen. Hyvä peli ja kun kokokin on kompakti, niin odottelen jo tulevia lisäpelejä.

Niinikään uutuus: Voodoo Prince. Mainio tikkipeli Reiner Knizialta.
Voodoo Prince. Tikkiä tvistillä – taas. Reiner Knizian käsialaa – taas.

Tikkipelejä on maailma täynnä ja ilmeisesti niille vaan on loputtomasti tilausta, kun joka vuosi uutta pukkaa. Omaan makuun Stich-Meister -korvaa näistä miltei kaikki (juuri muita en siksi enää omistakaan), mutta etukäteen sääntöjen perusteella Voodoo Prince vaikutti silti pätevälle. Pelissä on kortit viidessä maassa ja pelaajamäärästä riippuen vain osa numeroalueesta käytössä. Pelaajat saavat tietyn määrän kortteja käteensä, mutta jokunen jää yli – tämä on korttipeleissä aina tervetullut merkki (hähää korttien laskijat). Ensimmäisellä kierroksella valtti arvotaan, jatkokierroksilla edellisen kierroksen viimeiseksi jäänyt pelaaja päättää valtin.

Voodoo Prince mukailee sääntöjensä puolesta muuten perinteisiä tikkipelejä, mutta koska se on Reiner Knizian käsialaa, niin muutama koukku on mukana. Ensinnäkin 0 voittaa saman maan isoimman kortin, jos ovat molemmat samassa tikissä. 5- ja 7-korteilla voitetut tikit ovatkin kaksi tikkiä yhden sijaan. Pelin merkittävin sääntö liittyy voitettujen tikkien määrään. Pelaaja nimittäin tippuu kierrokselta pois siinä vaiheessa kun haltuun napsahtaa kolmas (tai neljäs) tikki. Tipahtanut pelaaja saa kierrospisteikseen muiden pelaajien sillä hetkellä olevien tikkien määrän. Paitsi aivan viimeinen pelaaja, joka saakin vain omien tikkiensä mukaiset pisteet. Näillä muutamilla säännöillä on keitetty helposti omaksuttava peli, jossa jokainen pyrkii olemaan kierroksessa mukana mahdollisimman kauan, mutta kuitenkin ulos haluaa päästä toiseksi viimeisenä. Sopivasti kiero ja omanmakuinen peli, jota suosittelen kaikille tikkipelien ystäville.

Japanilaisten uutuus: Sweet Honey, Bee Mine! perustuu pitkälti bluffaukseen.
Japanilaisten uutuus: Sweet Honey, Bee Mine! perustuu pitkälti bluffaukseen.

Illan viimeinen oli japanilaisten mehiläispeli ‘Sweet Honey, Bee Mine!‘. Tämä on käytännössä puhdasta bluffia, jossa koetetaan syöttää kaverille sakkokortti joka tällä jo on, jolloin kyseinen pelaaja tippuu kierrokselta pois. Alussa kukin pelaaja valitsee käsikorteistaan yhden sakoksi eteensä, minkä jälkeen alkaa itse peli. Yksi pelaaja asettaa seuraavan pelaajan eteen kortin ja 1-3 hunajamerkkiä päälle. Tämän pelaajan tulee joko ottaa kortti, jolloin kortti käännetään ympäri ja katsotaan tuliko pari vai ei, tai laittaa kortti kiertoon seuraavalle ja lisätä siihen vastaava määrä hunamerkkejä. Jos kortti kiertää täyden kierroksen ympäri, päätyy kortti sen alun perin lähettäneen sakkokortiksi.

Täysin älyvapaata, ei käytännössä mitään kontrollia. Vajaassa puolessa pakan korteista on selkämyksessä LOW tai HIGH -teksti, jolloin niistä tietää että onko kortti numeroltaan pieni vai iso. Tämän tiedon olisin suonut lisättäväksi kaikkiin kortteihin, jolloin päätöksentekoon saisi edes hitusen apuja. Tällaisenaan ei jatkoon – etenkin kun Geschenkt on keksitty. Se ajaa samaa asiaa ihan riittävän hyvin, vaikka bluffia ei sisälläkään.

Tällaisella rypistyksellä oltiin torstaina liikkeellä. Oma pelikasa näytti tuolloin hyvinkin inhimilliseltä, kun muutamia pakko-ostoksia ei päässyt tekemään vaikka tarkoitus oli. Jatkoa seuraa messuraportin seuraavissa osissa: ks. perjantai sekä yhdistetty lauantai & sunnuntai.

Ensimmäisen messupäivän hankintoja.
Ensimmäisen messupäivän hankintoja.