Skip to main content

Startups – nurkanvaltausta ja riskinottoa rennolla otteella

Oink Gamesin Startups on otsikon mukaisesti peli, jossa tavoitellaan osake-enemmistöä lupaavista startup-yrityksistä. Mutta koska nyt puhutaan kevyestä välipalasta, jossa yhden kierroksen kesto on puristettu noin 20 minuuttiin, niin aihetta lähestytään hyvin ympäripyöreästi.

Startups on japanilaiseen tapaan puristettu todella kompaktiin laatikkoon, jossa kaikki sälä on iloisesti sikinsokin sekaisin. Älkää siis kuvitelkokaan muovittavanne pelin kortteja tai jos sen teette, saatte pakata pelin ihan eri laatikkoon. Toisaalta eipä niitä korttimuoveja tähän peliin tarvitsekaan, sen verran hyvälaatuisia pelin kortit ovat. Mutta mitenkäs itse peli?

Liiankin kompaktin laatikon ongelma on se, että kaikki ei tahdo mahtua sisään järkevästi. Korttimuovit voit suosiolla unohtaa, niiden tuoma lisäkoko on jo liikaa.

Napakat pelivuorot

Pelin pakka koostuu kuuden eri yrityksen osakkeista: viisi (5) korteista on design-olutta tuottavan Giraffe Beer -firman, kuusi (6) pelifirmaa ‘BowWow Games’ ja niin edelleen pykälän verran kasvavasti päättyen kymmenen (10) osakekortin ‘EMT Elefant Mars Travels’ -firmaan. Kortit sekoitetaan, pakasta poistetaan viisi korttia, jonka jälkeen jokainen pelaaja saa kolmen kortin aloituskäden. Kun vielä jokaiselle jaetaan 10 rahaa, ollaan valmiita peliin.

Aloituskäsi ja -rahat. Korttien numerot muistuttamassa kuinka monta korttia firmaan kuuluu.

Omalla vuorolla otetaan ensin kortti ja sen jälkeen pelataan kortti, jonka jälkeen onkin jo seuraavan vuoro. Kortin nosto tapahtuu joko pöydästä tai pakasta. Jos haluaa pakalle, mutta pöydällä on kortteja odottamassa joutuu näille laittamaan rahan pantiksi. Vastaavasti pöydästä otettaessa rahat saa kortin mukana, jos siinä sellaisia on odottamassa.

Jos pakalle haluaa, pöydässä lojuville joutuu laittamaan rahaa pantiksi.

Kortin pelaamisen osalta on niinikään kaksi vaihtoehtoa. Kortin voi pelata joko omaan pöytään kasvattamaan pelaajan osakepottia tai sen voi laittaa nostopakan viereen yleisesti tarjolle. Jos osakkeen pöytää itselleen, tarkistetaan heti pelaamisen jälkeen onko pelaajalla tästä firmasta enemmän osakkeita kuin muilla. Jos näin on, napataan tämän firman ‘anti-monopoli’ -markkeri itselle. Markkerilla on kaksi merkitystä: niin kauan kun pelaaja tuon markkerin omistaa, hän ei saa ottaa pöydästä kyseisen firman osakkeita, mutta toisaalta pelaajan ei myöskään tarvitse laittaa rahaa pantiksi näille korteille nostaessaan kortin nostopakasta.

Giraffe Beer -yrityksen omistusenemmistöstä etualan pelaajalla on vastaavan firman anti-monopoli -markkeri.

Koska pelissä kuitenkin yritetään haalia hyvää osakesalkkua, niin oman osakepotin jatkuva kasvattaminen kuulostaa kortin pöytäämisvaiheessa aina ilmeiseltä valinnalta… mutta vähänpä tiesit!

Peli, joka lopulta sakottaa vähemmistöosakkaita

Startups päättyy, kun nostopakka loppuu. Tässä kohtaa omat käsikortit lisätään oman osakepotin jatkoksi, jonka jälkeen katsotaan kuka on osakeomistuksissa paalupaikalla firmoissa.

Jos yhdellä pelaajalla on yhdestä firmasta osakkeita enemmän kuin kenelläkään toisella, joutuvat vähemmistöosakkaat maksamaan tälle pelaajalle rahan jokaisesta omistamastaan osakkeesta. Sakko on siten sitä suurempi, mitä verisemmin osakkeista on taisteltu. Maksun yhteydessä raha käännetään ympäri, jolloin vastaanottaja saa itse asiassa yhden kolikon sijaan kolmen kolikon arvoisia lätkiä.

Maksun aika: esimerkiksi vihreästä ‘Hippo Powertech’ -yhtiöstä yläreunan pelaaja maksaa neljä rahaa alalaidan pelaajalle, jolla on yhtiöstä osake-enemmistö. Kun kolikot maksun yhteydessä käännetään vielä ympäri, on saatu potti lopulta kolminkertainen.

Jos kenelläkään ei ole osake-enemmistöä ei edellä kuvattua maksukierrosta käydä lainkaan.

Isoimmalla rahapotilla voittaa. TAI jos haluaa pidemmän pelin, voi Startupsia pelata useamman kierroksen. Tällöin käyttöön otetaan boksista löytyvät erilliset pistemarkkerit, joita jaetaan sijoitusjärjestyksen mukaisesti. Tällöin jokainen jako on oma minipelinsä ja isoimman kokonaispistepotin neljässä kierroksessa haalinut voittaa.

Riskinottoa ja bluffielementtejä

Pelissä on pari mielenkiintoista elementtiä. Ensimmäisenä törmää siihen, että pelin alku on melkoista sumua: kolmen kortin käsi on niin pieni, että ensimmäiset päätökset siitä mihin firmaan tai firmoihin lähtee panostamaan ovat väistämättä riskisiirtoja. Jos pakasta ei näitä kortteja nouse, niin sen asian kanssa pitää elää.

Ja pitkäksi aikaa ei voi jäädä vain katselemaan, sillä kierros Startupsia ei pitkin kestä. 45 kortin pakasta kun on muutama kortti laitettu sivuun ja pelaajille käsikortit jaettu, niin esimerkiksi neljällä pelaajalla jäljellä oleva nostopakka on vain 30 korttia.

Toiseksi, jos ja – toivottavasti – kun alkaa näyttää siltä, että jonkin firman osalta on mahdollisuus päästä enemmistöön, niin sitäkään ei kannata tehdä liian ilmeisesti. Tavoitteena on saada muita pelaajia yrittämään mukaan kirikamppailuun, joka toivottavasti lopulta päätyy omaan voittoon. Tällöin muut firmaan sijoittaneet maksavat jokaisesta osakkeestaan kalliisti.

Pelilaatikosta löytyy erilliset pistemarkkerit (+2, +1 ja -1), jos haluaa vetää useamman kierroksen putkeen. Pisteenlasku variantti mahdollistaa isomman riskinoton.

Kolmanneksi Startupsin anti-monopoli -markkerien tuoma tasoittava mekaniikka on mielenkiintoinen: se estää osake-enemmistön pöydänneen pelaajan saamasta lisää firman kortteja muilta, mutta yllyttää muita osallistumasta ko. firman omistamiseen. Kun tähän päälle lisätään vielä Paradesta tuttu pelin loppumisen “osakepotin kasvattaminen käsikorteilla” tuoma lisämauste, niin cocktail on valmis.

Kaikkinensa Startups on kekseliäs pieni korttipeli. Siinä on jotakin samaa kuin paljon kehutussa Arboretumissa: pieni ahdinko siitä mitä pelata, koska ja minne. Mutta Startups on verrokkipeliään sopivasti suoraviivaisempi ja napakampi pelattava ja eritoten pisteytykseltään onnistuneempi. Siksipä se on edelleen hyllyssä siinä missä Arboretum on lähtenyt jo kiertoon.

Peli skaalautuu paperilla isommallekin pelaajamäärälle (3-7), mutta todellisuudessa se toimii vain 4-5 pelaajalla. Kolmella enemmistöpuljailu jää vähän valjuksi, kun kilpailua on vähemmän. Seitsemällä Startups taasen on jo aikamoinen vitsi, sillä nostopakka on niin pieni, että pakasta riittää kullekin pelaajalle vain kolme-neljä korttia, jolloin pisteytys muuttuu melkoisiksi arpajaisiksi.

Itselleni Startups kolahti kelpo fillereiden joukkoon. Jos nyt jotain haluaisin siinä muuttaa, niin Amigo voisi tehdä siitä oman painoksensa ja pultata sen omaan “jo-eurostandardiksi” muodostuneeseen Amigo-korttipelikoteloon. Mutta menee se toki näinkin.

Startups – kompaktin keveä osakefilleri.
Infolaatikko: Startups
Pelaajia: 3-7 Kesto: 20 minuuttia Julkaisuvuosi: 2017
Saatavuus: pelialan liikkeet (englanniksi)
Lisätietoa: Boardgamegeek

Top 10 – timanttiset Amigo-korttipelit

Pieneen laatikkoon pakattu korttipeli on siitä kätevä, että se mahtuu mukaan aina. Eikä kompakti koko välttämättä tarkoita sitä, että pitäisi tyytyä yksinkertaisiin ja aina samantyyppisiin peleihin. Oman lautapeliharrastukseni alusta alkaen myös kompaktit korttipelit ovat olleet kiinnostuksen kohteena ja niinpä hyvin nopeasti törmäsin Amigon korttipeleihin. Tokihan Amigo julkaisee paljon muutakin kuin korttipelejä, mutta eritoten niistä se on hyvin tunnettu sillä niitä on julkaistu paljon ja joka vuosi tulee lisää.

Omista pelihyllyistä kuvaan asti päätyi varsin mukava edustus Amigon korttipelejä.

Blogitekstin otsikon mukaisesti tarkoituksena on jakaa oma näkemys parhaista Amigon kompakteista korttipeleistä. Ja nimenomaan puhutaan nyt näistä ns. “kaksi pakkaa” sisäänmahduttavista peleistä eli rajataan yhtään isommat boksit ulos. Otsikossa lukee Top-10, mutta listan perällä on myös muutamalla sanalla “bubling under” -osastoa eli pelejä jotka olivat lähimpänä murtautua parhaimmistoon. Ja referenssiksi myös lista muista Amigon korttipeleistä, jotka ovat vuosien saatossa tulleet tutuksi.

Vaan pidemmittä puheitta listan kärjestä alkaen…

1. Einfach tierisch! (2003)

‘Einfach tierisch!’ on hullunkuristen eläinten huutokauppaa, jossa tarjoukset tehdään käsikorttien avulla ja rahanvaihtoa ei tunneta. Kun jokaisella pelaajalla on pelin alkaessa samanlainen rahajakauma käytössään ja luonnostaan ne pikkurahat tuppaavat hupenemaan nopeasti, niin loppua kohden järkevien tarjousten tekeminen käy haastavaksi.

Kun soppaan on sekoitettu vielä käänteistä huutokauppaa sanktiokorteista, ennalta-arvaamaton lopetus ja kirsikkana kakun päällä Knizia-erikoisuus “eniten rahaa käyttänyt pelaaja häviää suoraan”, niin käsissä on superluokan filleri.

Koko paketin tahkoaa maaliin 15-20 minuuttiin, joten käsissä on mitä hykerryttävin peli. Minulle peli on nimenomaan ‘Einfach tierisch!’:inä tuttu, mutta useimmille High Society -nimenä sanoo varmaankin enemmän – sillä nimellä peli on alkujaan julkaistukin. Sama peli kaikki tyynni, teema vain vaihtelee.

‘Einfach tierisch!’ kuuluu kautta aikain parhaiden pelien joukkoon ja se on siten korkealla myös Top-100 listallani.

2. Pingu-Party (2008)

Reiner Knizian äärimmäisen simppeli korttipeli, joka pohjautuu vuotta aiemmin julkaistuun, ei-niin-kaksiseen, näppäryyspeliin Penguin. Pingu-Partyssä(kin) pelaajat rakentavat yhteistä pyramidia, mutta nyt siis korteilla. Kortti kerrallaan alhaalta ylöspäin pyramidi valmistuu tai sitten ei – eli peliä jatketaan kunnes kukaan ei pysty enää pelaamaan korttiakaan. Kortteja pelataan vierekkäin tai kahden kortin päälle, jolloin ylemmän kortin pitää vastata jompaa kumpaa allaolevista. Kierroksen päätteeksi jokaisesta pelaamattomasta kortista saa sakkoa.

Tästä ei peli ylipäätään paljoa yksinkertaisemmaksi voi muuttua. Omat käsikortit näet kierroksen alussa, joista nopeasti muodostaa jonkunnäköisen suunnitelman siitä, millä kortilla on ehkä kiireempi kuin toisella, mutta muiden pelaajien tekemiset vaikuttavat isosti peliin.

Tuuria on reilusti, mutta ei peli kaaokseksi asti mene. Pingu-Party on sillä tavalla “sopivasti häijy olematta kuitenkaan liian ilkeä” eli pelaajat tekevät torppausliikkeitä tietämättä keneen ne kohdistuvat.

Pingu-Partyä voi pelata kenen kanssa tahansa, minkä vuoksi se on yksi eniten pelaamistani fillereistä ja niinikään myös Top-100 -listalla.

3. Poison (2008)

Listan kolmonen on sekin Kniziaa. Poison on kolmen eri keitoksen tekoa yhteisesti, mutta kuka on se rähmäkäpälä jonka lisäämän kortin myötä litku läikkyy yli ja siten ansaitsee sanktiot?

Poisonissa on äärisimppelit säännöt: kolmea maata pelataan kolmeen eri maapinoon ja jokereita mihin tahansa edellisistä – yhteenlaskutaitoa vaaditaan 13 asti. Silti tässä on peliä reilusti ja nokkela pisteenlasku, minkä vuoksi se heilahti heti uutukaisuuttaan korttipelien eliittiin ja on siellä pysynyt jo 10 vuotta.

Pelasin peliä alkujaan 2005 Playroomin isolla versiolla ja manasin, että tämä menisi välittömästi ostoon, jos se vain julkaistaisiin kompaktissa paketissa. Pari vuotta eteenpäin ja Amigo teki mitä pitikin. Poison on muuten yksi omista varmoista “pikkutuliaisista” kun haluaa laittaa hyvän kiertämään.

Ja sanomattakin pitäisi olla selvää, että myös Poison ansaitsee paikan Top-100 listaltani.

4. Bohnanza (1997)

Bohnanza on pavunviljelyä hilpeällä graafikalla ja nokkelalla ‘älä muuta käsikorttien järjestystä’ mekaniikalla. En ole luonteeltani kauppamies – kaukana siitä – mutta Bohnanza saa minussakin heräämään pienen torikauppiaan. “Minulta saa yrjöpavun ja nyrkkeilijän, jos annat tuon soijan” -ja muut vastaavat lausekummajaiset ovat arkea Bohnanzaa pelattaessa.

Tuntuu (vähän turhaan, myönnän) hieman fuskulta ujuttaa Bohnanza tälle listalle, mutta niin vain se on alkujaan pienessä laatikossa julkaistu. Itselleni, kuten varmaan suurimmalle osalle suomalaisista, tutumpi pelin versio on se hivenen isompi boksi, jossa on mukana ensimmäisen lisäosan kahvi- ja kaakaopavut valmiiksi mukana.

Ja papupeli on niin hyvä, että vielä tämäkin mahtuu Top-100 -listalle.

5. Stich-Meister (2010)

Friedemann Friese palasi vuonna 2010 tikkipelien äärelle äärimmäisen mielenkiintoisella idealla: yhdistetään samaan pakettiin kaikki maailman tikkipelit! Lopputulos on peli, jota on hauska pelata, mutta se vaatii myös tarkkuutta pelaajilta. Lisäksi osa kierroksista voi olla pisteenlaskun kannalta huomattavasti toisia merkittävämpiä.

Pelin perustana on 60 kortin pakka neljässä maassa ja perinteiset tikkipelin säännöt: ajettua maata on tunnustettava jos pystyy ja voitettujen tikkien perusarvo on 1.

Lisäksi on 60 kortin sääntöpakka, joista on jaettu kaikille pelaajille muutama kortti. Näistä sääntökorteista jokainen pelaa yhden joita sitten noudatetaan kyseisen jaon ajan. Sääntökortit määrittävät paitsi valtit (jos on), myös sen saako osasta korteista lisäpisteitä tai miinusta, onko muita poikkeuksia tai virityksiä jne.

Tikkipelejä yhtään enemmän pelaavalle tutustuminen Stich-Meisteriin on enemmän kuin suotavaa ja tutustumisen jälkeen voi käydä kuin minulle: iso osa muista tikkipeleistä menettää merkityksensä, koska tässähän on käytännössä kaikki tarpeellinen. Tutustumisintoa Stich-Meisteriin saattaa toki hidastaa se, että peliä ei ole käännetty englanniksi, mutta tarvittavat apulaput englanniksi löytyy BGG:stä ja pienellä vaivalla sääntökortit suomentaa vaikka itse (kuten itse tein).

Tottahan meno on Stich-Meisterin tapauksessa välillä vähän villiä, mutta pääasiassa tämän pelin parissa vietetty aika on puhdasta laatuaikaa.

6. Texas Showdown (2018)

Texas Showdown on säännöiltään simppeli laisto-tikkipeli, mutta tähänkin on pientä koukkua tarjolla mikä nostaa sen massasta esiin. Ajettua maata pitää tunnustaa, mutta jos siihen ei pysty ja tikkiin päätyy useampaa maata, niin seuraavat pelaajat saavat pelata mitä tahansa pöydästä jo löytyvää maata.

Kierroksen päätteeksi tikki päätyy pelaajalle, jolla on isoin kortti pelattuna siitä maasta mitä pöydässä on eniten! Joko menit sekaisin? Lue tarkemmin blogiteksti arvioineen täältä: Texas Showdown – kierompaa laistotikkiä.

Tämä länkkäriteemainen tikkipeli on uusin top-10 -listamurtautuja, sillä se on paitsi äärimmäisen mielenkiintoinen ja selkeä hanskattava, myös loistava peli eritoten isommilla (5-6) pelaajamäärillä. Neljälläkin se vielä toimii, mutta tällöin on parempaakin tarjolla (esim. edellä mainittu Stich-Meister).

7. Land Unter (2002)

Tämä on se “lampaiden hukutuspeli”. Teema on on erikoinen, mutta poikkeaa se pelikin totutusta. Joka kierros tarjolla on kaksi vedenkorkeus -korttia. Tämän jälkeen pelaajat valitsevat kädestään kortit, jotka paljastetaan yhtä aikaa. Isoimman kortin pelannut ottaa tarjolla olevista vedenkorkeus -korteista pienemmän, toiseksi jääneelle tulee se toinen.

Nyt katsotaan kenellä pelaajista on vesi korkeimmalla ja tämä pelaaja menettää yhden pelastusrenkaan. Näin jatketaan, kunnes kaikki kortit on pelattu, jolloin säästyneistä pelastusrenkaista saa pisteitä.

Land Unterissa pelaajille pelin alussa jaetut kortit ovat useasti hyvinkin epätasapainossa, mutta sitä kompensoidaan pelastusrenkaiden määrällä. Juju tulee siitä, että jokainen pelaaja joutuu pelaamaan kertaalleen kullakin pakalla ja sillä huonolla setillä hyvin pärjätessä palkintokin on isompi pistepotti.

Land Unter on varsin kiero viritys ja hyvin tuuripitoinen. Viihdyttävänä ja valtavirrasta poikkeavana se on ansainnut kuitenkin paikkansa tällä listalla.

8. The City (2011)

The City on turboahdettu kilpajuoksu 50 voittopisteeseen. Viiden kortin aloituskädestä lähdetään “rakentamaan” omaa kaupunkia pöydälle kortti kerrallaan. Pöydätty kortti maksetaan muilla käsikorteilla, jonka jälkeen pöydätyistä korteista pelaaja voi laskea kuinka paljon niillä saa paitsi lisäkortteja myös pisteitä. Sopivien korttien yhdistelmät ovat pelin A ja O, mutta yhdistelmän rakentamiseen ei ole liiaksi aikaa: yksi peli on ohi jo 7-9 kierroksen jälkeen.

En yleensä perusta perusta moninpelipasiansseista mikä The City on, mutta peli saa sen anteeksi sillä 10-15 minuutin keston vastineeksi saa riittävästi viihdykettä ja aivopähkinää. Eikä peliä parane liian vakavasti ottaa, sillä korttituurilla on lopulta varsin iso merkitys. Vaan koska peli on niinkin nopea, niin useimmiten kun se kaivetaan esiin, niin tulee kerralla pelattua ainakin se pari peliä.

Outoa kyllä The City:n englanninkielinen versio on antanut odotuttaa itseään, mutta ilmeisesti se nyt viimein tulee Eagle Gamesin toimesta. Tähän päivään asti on pitänyt valita joko saksankielisestä tai kotikutois-käännösversioista TAI sitten tarttua vuonna 2017 julkaistuun avaruusteemoitettuun Jump Driveen, joka pohjautuu The City:yn.

9. Sticheln (1993)

Yksi varhaisimmista Amigo-tuttavuuksistani on tikkipeli Sticheln. Ennen ensimmäistä tikkiä jokainen pelaaja valitsee käsikorteistaan yhden – ns. “kipuvärin”, jonka väriset kortit tuovat pelaajalle miinuksia. Muuten edetään kuin missä tahansa tikkipelissä, paitsi että Stichelnissä ei ole pakko tunnustaa ajettua maata vaan aina voi pelata minkä tahansa kortin. Kaikki muut kuin ajettua maata olevat kortit ovat pelissä kuitenkin valtteja. Kierroksen päätteeksi kaikki pelaajan saamat kortit antavat yhden pisteen paitsi kipuvärin korteista saa niiden arvon verran miinuksia.

Sticheln on varsin häijy peli tikkipeliksi ja vaatii jaon taikka pari, jotta pääsee sisään minkälaisia mahdollisuuksia se tarjoaa. Edelleen se on hyvin mielenkiintoinen peli, joskin ei lajityyppinsä ihan kirkkainta kärkeä.

Ja vaikka Stichelnistä ei lopulta niin perustaisikaan, niin pakan omistaminen kannattaa sen monikäyttöisyyden vuoksi: näillä korteilla pystyy testaamaan kymmeniä (?) muita kaupallisia korttipelejä mahdollisen ostopäätöksen tueksi. Kätevää.

10. 23 (2011)

Top-10:n viimeisen paikan valloittaa ytimekkäästi ja tylsästi nimetty ’23’. Tässä pelaajien kesken jaetaan kortit, joissa toistuvat numerot 1-23 useampaan kertaan. Kukin pelaaja nakkaa korteistaan muutaman sivuun, jonka jälkeen 1.:n omistajasta alkaen pelataan pöytään joko samaa tai numeroa isompaa kuin mitä siellä on. Isommankin hyppäyksen saa tehdä, mutta siitä tulee sanktiota.

Passaaminen on sallittua ja samoin voi pakottaa seuraavan pelaajan pelaamaan, mutta näistä manöövereistä tulee sanktiota. Viimeisenä oljenkortena pelaajilla on vielä erillisiä markkereita, jotka mahdollistivat +5/-5 hypyt. Kierrokselta voi tiputtautua ulos koska tahansa, käsikorteista saa miinusta.

23 on monella tapaa oivallinen esimerkki Amigon korttipeleistä: taas on hyvin simppelit ja selkeät säännöt, joten pelaamaan pääsee nopeasti. Se sisältää pieniä päätöksiä läpi pelin ja pelin flow toimii. Tämä on pitkälti korvannut omalla kohdallani tarpeen pelata Geschenktiä, joka tuntuu jotenkin loppuunkalutulta.

23 on julkaistu ainoastaan saksaksi, mutta kun se on sääntöjä lukuunottamatta kielivapaa, niin sen seikan ei kannata antaa jarruttaa ostopäätöstä. Kelpo peli!


Seuraavat pelit olivat vahvasti ehdolla Top-10 -listalle:

  • Geschenkt / No Thanks! (2004)
  • Wizard (1984)
  • R-Öko (2009)
  • Byzanz (2008)
  • Circus Flohcati (2004)
  • 11 Nimmt! (2010)
  • Big Five (2012)

Lähimmistä Top-10 ehdokkaista löytyy paljon peliaikaa aikanaan saanut Geschenkt, joka on etenkin alkuun tosi mainio settienrakennus -peli, mutta kärsii vähän “autopilotti” moodista etenkin samoilla porukoilla pelattaessa. Tänä päivänä se tahtoo mennä liiaksi tutuilla urilla pelasi sitten sääntövariantilla tai ei. Geschenktin sijaan tulee tartuttua mieluummin vaikkapa 23:een, jossa on vähän samaa kuin jo loppuunkalutussa Geschenktissä.

Wizard pohjautuu pitkälti standardi-korttipakan tikkipeliin ‘Lupaus’. Korttien jakamisen jälkeen pitää päättää, montako tikkiä lupaa ottaa ja jos tässä osuu oikeaan, niin siitä palkitaan lisäpisteillä tikkipisteiden lisäksi. ‘Lupaus’ kaikkine variaatioineen on kautta aikain eniten pelaamani korttipeli. Wizardia olen pelannut verrattain vähän syystä, että sen peliin tuomat “lisät” ja sääntövariaatiot eivät ole itselleni mieluisimmasta päästä, joten siksi se ei myöskään murtaudu Top-10:een.

Edellisten lisäksi, ehdolla olivat myös ’11 Nimmt!’, mikä on korttipeli-Nimmt:stä itselleni se mieluisin, Circus Flochati mikä on omissa piireissäni vakiotavaraa mitä tulee näihin push-your-luck settienkeräilyihin. Myös Byzanz kevyine harmittomine huutokauppoineen, R-Öko ja roskien kimppakierrätys sekä Big Five, joka hoitaa Qwirklen virkaa paremmin ovat kaikki sitä selkeästi parempaa Amigoa.

Kompaktia laatua pöydällä.

…ja näillä listalle ei ollut mitään mahdollisuutta:

Pelien karsintaa tehdessäni löytyi pitkä lista pelejä, jotka saatoin jättää heti alkuun “ynnä muut” -osastolle tietäen ettei niillä ole asiaa kärkikahinoihin. Toki tällekin listalle mahtuu vielä monia ihan ok-virityksiä (mm. Fettnapf, 6 Nimmt!), mutta on täällä paljon selkeitä hutejakin. Ja aika monia mitäänsanomattomia tikkipelejä – en esim. koskaan ole pitänyt “Steven Seagal” -nimeäkin kantavasta pelistä Wizard Extreme/Sieben Siegel, vaikka se tietynlainen ‘Lupaus’ -variantti onkin.

Niinikään listalta löytyy parin ihan mainion lautapelin (Zatre, Cafe International) korttipeliversiot, jotka nyt eivät vain lähde lentoon samalla tavalla kuin esikuvansa. Tämä ynnä muut -osasto on alla listattuna julkaisuvuoden mukaan.

  • Rage (1983)
  • Solo (1993)
  • 6 Nimmt! (1994)
  • Hattrick (1995)
  • Absacker (1998)
  • Take 5! (1998)
  • YoYo (1998)
  • Nicht die Bohne (1999)
  • Plumpsack (1999)
  • Porca Miseria (1999)
  • Cafe International: Das Kartenspiel (2001)
  • Gargon (2001)
  • Limits (2001)
  • Schattendieb (2001)
  • The Gnumies (2001)
  • Fettnapf… in Sicht (2005)
  • Bohnkick (2006)
  • Diabolo (2006)
  • Null & Nichtig (2006)
  • Zatre: Das Kartenspiel (2006)
  • Bungee (2007)
  • Tenakee (2007)
  • Ziegen Kriegen (2007)
  • Wizard Extreme (2008)
  • Nur die Ziege zählt (2009)
  • Friesematenten (2010)
  • Monsta (2011)
  • Solomino (2015)

Texas Showdown – kierompaa laistotikkiä

“Yksi pelaajista aloittaa tikin, muut pelaavat kortit niinikään ja katsotaan kuka tikin vie”. Tällaisiahan ne tikkipelit ovat ja luulisi, että kaikki mahdollinen on jo nähty. Vaan uusia yrittäjiä riittää ja onneksi näin, sillä siinä määrin onnistunut Mark Majorin viritys Texas Showdown on. Mitä se siis tekee oikein?

Laistotikkiä, mutta tikin voittaja määritellään toisin

Perussäännöt Texas Showdownissa ovat tikkipeleistä tutut: pelattua maata on tunnustettava jos pystyy eikä ylimenopakkoa ole. Valtteja pelissä ei tunneta. Eksoottista lisää se ei saa siitäkään, että Texas Showdown on laistotikkiä – onhan niitäkiin paljon nähty. ‘Laistaminen’ tarkoittaa siis sitä, että pelissä yritetään välttää tikkien ottamista, sillä niitä keräämällä lopulta häviää pelin.

Päätöksen paikka: mitä pelata, kun pyydettyä maata ei ole? Normaalissa laistotikissä tämä on unelmatilanne. Texas Showdownissa on vaaran paikka, että jos tähän pelaa mistään maasta ison kortin, niin 4. ja 5. pelaaja voivat syöttää tikin sinulle pelaamalla avaamastasi maasta pienempiä kortteja.

Ensimmäinen ja pelin kiinnostavuutta merkittävästi lisäävä niksi tulee siitä, että heti kun tikkiin päätyy useampaa maata, voivat seuraavat pelaajat valita mitä jo pelatuista maista tunnustavat. Eli sen sijaan, että seuraa tikin aloittanutta maata, voi Texas Showdownissa pelata mitä tahansa jo pöydässä näkyvistä maista. Tämän säännön omaksuminen ja muistaminen tuottaa työtä tikkipelejä paljon pelanneille, sillä selkäytimestä sitä tahtoo seurata aina tikin avannutta maata.

Kahta maata pelattuna sama määrä, joten voi olla mahdollisuus keikauttaa vaaka kumpaan suuntaan tahansa…

Tikin voittaja määräytyy sekin poikkeavalla tavalla. Tikkiin pelatuista korteista voittaja määräytyy sen mukaan mikä on isoin kortti maassa, mitä tikissä on eniten. Tasatilanteessa – siis jos useammasta maasta on yhtä monta korttia – tikin vie kortti, joka on numeroarvoltaan isompi.

…ja näillä korteillahan se onnistuu. Koska tikkiä ei tietenkään oteta, on pelattava joko pieni oranssi tai ruskea, jolloin tikki hulahtaa joko isoimman oranssin tai ruskean pelanneelle.

Tikin voittanut pelaaja aloittaa seuraavan tikin, tosin tähänkin on yksi poikkeus, josta lisää jäljempänä.

Kun kaikki kortit on pelattu, kirjataan pelaajien keräämät tikit ylös ja aloitetaan uusi kierros TAI jos joku pelaajista on kerännyt 12 tai 15 tikkiä (pelaajamäärästä riippuen) päättyy peli. Vähimmällä tikkimäärällä voitetaan peli.

Kahdeksan epätasaisesti jakautuvaa maata

Texas Showdownin 60 kortin pakka sisältää kortit kahdeksassa maassa. Hertat, padat ynnä muut perinteiset maat ovat vaihtuneet länkkäriteemaisiin revolvereihin, bootseihin, kaktuksiin, hevosenkenkiin ja niin edelleen. Tarkkaavaisimmat hoksasivatkin jo, että 60 korttia jaettuna kahdeksalla ei mene tasan ja siinä on jälleen yksi pelin erikoisuuksista.

Pelin kahdeksan maata. Korttien reunalla oleva “mittari” (joka näyttää mikrofonilta toim.huom.) on muistuttamassa, montako korttia kyseistä maata on pakassa.

Esimerkiksi mustia revolvereita pakasta löytyy 11 kappaletta, mutta ne ovat numeroarvoltaan pelin pienimpiä (0-10). Mitä isommiksi kortit muuttuvat, sitä vähemmän niitä pelistä löytyy: sheriffin tähtiä on enää kuusi (51-56) ja numeroarvoltaan arvokkaimpia kalloja on ainoastaan neljä (71-74).

Viimeinen Mark Majorin peliin sekoittama mauste on kunkin maan isoimmat kortit, jotka on erikseen keskeltään rinkuloitu (ks. edellisen kuvan kortti 65). Jos pelaaja voittaa tikin tällaisella kortilla saa hän valita kuka aloittaa seuraavan tikin. Tämä on pieni taktinen elementti, jolle tulee aika-ajoin käyttöä.

Erinomainen laistotikki, etenkin isommalle pelaajamäärälle

Texas Showdown on mainio tikkipeli. Epätasaisesti rakennettu pakka toimii hienosti: isoilla korteilla tikit tarttuvat helpommin, mutta niitä pitää pöydässä olla riittävästi – ja usein näin ei ole, koska niitä on pelissä vähemmän. Pienemmät kortit tuntuvat turvallisemmilta, mutta koska niitä on enemmän, niin niidenkin kanssa saa olla tarkkana.

Tämä tikki päätyy 33:n pelanneelle.

Tikkiin pelattavien korttien sääntö on nokkela oivallus. Se tosin johtaa siihen, että oman pelin kontrollointi on vaikeampaa kuin useimmissa muissa tikkipeleissä, mutta tällainen pieni “hallittu kaaos” ei menoa isommin haittaa – ainakaan parin jaon jälkeen, kun menoon tottuu.

Tikin voittajan määrittely vaatii toimiakseen mieluummin enemmän kuin vähemmän pelaajia, joten 5-6 pelaajaa on suositeltava. Toki Texas Showdown toimii neljälläkin, mutta tällöin ihan samalla tapaa kiharaisia – ja siten mielenkiintoisia – tilanteita ei nähdä.

Texas Showdown: oivallinen laistotikki etenkin 5-6 pelaajalle.

Allekirjoittaneen kaltaiselle laistotikkipelien ystävälle Texas Showdown kolahtaa mukavasti. Pykälää isomman pelaajaskaalansa vuoksi se saa vielä lisäpisteitä, joilla se viimeistään erottuu edukseen tikkipelien massasta. “Tähän kaupunkiin mahtuu vielä yksi tikkipeli, ja se on Mark Majorin Texas Showdown”.

Infolaatikko: Texas Showdown
Pelaajia: 3-6 Kesto: 45 minuuttia Julkaisuvuosi: 2015
Saatavuus: pelialan liikkeet (saksaksi)
Lisätietoa: Boardgamegeek

 

Karuba-korttipeli – Viidakon ihmeet paljastuvat vartissa

Karuba-lautapelin (2015) hyvän vastaanoton jälkeen julkaisija Habalta ja pelin suunnitelleelta Rüdiger Dornilla ei pitkään nokka tuhissut tuottaa pelistä vieläkin kompaktimpi korttipeli-versio (ja tupsahtaa sieltä ulos vielä lastenpelikin). Lautapeliesikuvansa mukaisesti myös korttipelissä johdatetaan seikkailijat viidakon kätköihin etsimään tietä temppeleille. Mutta siinä missä lautapelissä temppelit asetellaan tiettyyn kohtaan ennen pelin alkua, putkahtavat ne korttipelissä pöydälle ennemmin tai myöhemmin – sikäli jos putkahtavat ylipäätään. Paljon on molemmissa peleissä samaa, mutta korttipeliversiossa on itse asiassa yksi selkeä uudistus, joka tekee siitä lautapeliä paremmin.

Viidakko vain 16 kortilla

Pelaajat saavat pelin alussa 16 kortin henkilökohtaiset korttipakat. Pakkojen sisältö on pelaajien välillä identtinen ja pakan korttijakaumasta on muistuttamassa pieni lunttilappu keskellä pöytää asetettavaksi.

Mukana tulee yksi "lunttilappu", josta näkee yhden pakan kaikki kortit.
Mukana tulee yksi “lunttilappu”, josta näkee yhden korttipakan koko sisällön.

Korttipakan korteista neljässä on kuvattuna seikkailija, neljässä seikkailijoita vastaavat temppelit. Loput kahdeksan korttia kuvaavat viidakkopolkuja, joissa osasta löytyy vielä timantti tai kultahippu. Em. “arvomurkuloilla” on merkitystä loppupisteitä laskettaessa.

Kun kukin pelaaja on pakkansa sekoittanut, nostetaan käteen kolme korttia. Näistä valitaan kaksi ja valinnat paljastetaan yhtä aikaa. Nyt verrataan pelattujen korttien summia: pienimmän summan pelannut menettää pysyvästi toisen korteistaan. Tämän jälkeen kukin pelaaja pelaa paljastetut kortit (tai kortin) omaan viidakkoon. Kierroksen päätteeksi kukin pelaaja nostaa pakastaan kaksi korttia lisää ja alkaa uusi kierros samoin säännöin. Näin jatketaan kahdeksan kierrosta eli kunnes pelaajien pakat kuluvat loppuun ja viimeisetkin kortit on pelattu.

Kolmen kortin käsi, joista kaksi valitaan...
Kolmen kortin käsi, joista kaksi valitaan per kierros.

Tiukasti rajattua reitinrakennusta ja mustasukkaisia seikkailijoita

Pelaajien oma viidakko rakentuu kortti kortilta, pelin lopussa kaikki kortit tulee olla 4×4 ruudukossa. Uudet kortit täytyy asemoida aina aiempien viereen ja kortit tulevat siten, että kortin yläkulman numero on pelaajan suunnalta katsottuna oikeinpäin. Muita sääntöjä ei sitten olekaan eli viidakon polut voivat esimerkiksi katketa kortilta toiselle siirryttäessä.

Seikkailijat viidakossa, temppeleistä vaan ei tietoakaan.
Seikkailijat viidakossa, temppeleistä vaan ei tietoakaan.

Kun viimeisetkin kortit on pelattu siirrytään suoraviivaiseen pistelaskuun: kukin seikkailija haluaa saman väriseen temppeliin ja mikäli reitti löytyy, menee seikkailija perille suorinta mahdollista tietä. Tästä temppeliin pääsystä palkitaan kolmella pisteellä. Jos reitin varrella on timantteja, näistä saa lisäpisteen ja kullasta vastaavasti kaksi. Reittiä tarkistettaessa toiset seikkailijat estävät kulkemasta läpi oman ruutunsa. Sen sijaan eri seikkailijat voivat kulkea temppeleihinsä samoja ruutuja hyväksikäyttäen ja kerätä samat timantit ja kullat – mikä onkin pelaajien kannalta toivottavaa.

Pelaajan viidakko valmiina pistelaskuun. Kuvan suoritus on 17 pisteen arvoinen.
Pelaajan viidakko valmiina pistelaskuun. Kuvan suoritus on 17 pisteen arvoinen.

Nopeaa, hauskaa ja skaalautuu eri pelaajamäärille

Karuba-korttipeli on käytännössä moninpelipasianssi. Pelaajamäärä voi olla mitä tahansa väliltä 2-6 pelin tai keston siitä muuttumatta. Toki mitä pienempi osallistujamäärä sitä todennäköisemmin omalle tontille osuu pienin korttisumma, jolloin joutuu luopumaan toisen pelaamistaan korteista. Muilta osin peli pysyy samanlaisena. Tuo korttisumma-sääntö on kuitenkin elementtinä sellainen, joka sopii kokonaisuuteen kuin nenä päähän. Ja se myös puuttuu pelin lautapeliversiosta.

Peli on täysin verrattavissa myös vaikkapa peleihin Take it Easy! (tai sen uudempaan painokseen Take it to the Limit!) ja Don Quixote. Näihin verrattuna Karuba-korttipeli miellyttää eniten kiitos ytimekkään kestonsa ja korttien luovuttamiseen liittyvän lisävivahteensa.

Entä jos lautapelin omistaa, niin onko tarvetta enää korttipelille? Tähän on hankala sanoa suoraa suositusta suuntaan tai toiseen. Itselläni ei lautapeliversiota ole, mutta peli oli vakavasti ostoharkinnassa. Korttipeli tarjoaa kuitenkin astetta paremman, lyhyemmän ja kompaktimman version, joten minulle todellinen win-win -tilanne.

Kompaktiin laatikkoon ympätty viidakkoseikkailu. Karuba-korttipeli.
Kompaktiin laatikkoon ympätty viidakkoseikkailu. Karuba-korttipeli.

Lopuksi kädet ristiin ja toivomus, että Karuba-lautapelinkin pohjoismaisille markkinoille julkaissut Tevella on tässä kohtaa hereillä ja tuo myös suomennoksen tästä oivallisesta korttipeliversiosta siten suuremman yleisön tietoon.

Infolaatikko: Karuba-korttipeli
Pelaajia: 2-6 Kesto: 15 minuuttia Julkaisuvuosi: 2017
Saatavuus: pelialan liikkeet (englanniksi)
Lisätietoa: Boardgamegeek

Fungi – Sienimetsään kaverin kanssa

Käyn mielelläni sienimetsällä. Se se vasta on antoisaa puuhaa, kun sattuu juuri oikeaan aikaan oikeaan paikkaan eli apajalle, jossa kukaan muu ei ole vielä käynyt – siinä kori täyttyy kuin itsestään. Kanttarellit on sienistä helpoiten tunnistettavissa, mutta myös lampaankääpiä, karvarouskuja ja suppilovahveroita tulee joka vuosi kerättyä.

Alkuvalmistelut tehtynä. Jalkojen edessä siintävät metsän sieniaarteet.
Alkuvalmistelut tehtynä. Jalkojen edessä siintävät metsän sieniaarteet mukavasti rivissä.

Fungi – joka myös tunnetaan nimellä Morels – on teemallisesti ja visuaalisesti mukava sienestyspeli kahdelle. Sienilajien kanssa saa tässäkin olla tarkkana. Mallikuvissa näkyy, kuinka pöytäsin komeat rivit erilaisia sieniä, mutta hävisin kuin hävisinkin Terolle pistemäärissä. Määrä ei pelissä korvaa laatua – oli kyse oikeista tai korttisienistä!

Fungissa pelaaja voi valita pelivuorollaan viidestä toimenpiteestä, jotka ovat:

  1. Kortin ottaminen rivistä eli “metsästä”.
  2. Kortin tai korttien ottaminen hylkypakasta (tarjolla aina 1-4 korttia).
  3. Keppikorttien ostaminen (kädestä samanlaisia sienikortteja voi vaihtaa keppeihin).
  4. Pannukortin pöytääminen.
  5. Korttien pöytääminen pannulle (vähintään 3 samaa sienikorttia).

Riippumatta siitä, minkä toiminnon tekee, päätyy metsän sienikorteista ykis hylkypakkaan. Hylkypakan kortit päätyvät kokonaan pois pelistä, kun sinne ollaan siirtämättä viidettä korttia. Näin alkaa aina uuden hylkypakan kerryttäminen. Keppikorteilla voi noukkia sieniä “syvemmältä” metsästä – muuten joutuu valitsemaan toisen niistä korteista, jotka ovat juuri jalkojen juuressa. Tällä kertaa en ostanut näitä keppejä kertaakaan, ehkä se olisi kannattanut?

Korttien joukossa on muutama erikoiskortti: ‘siideri’ ja ‘voi’. Näillä voi lisämaustaa valitsemiaan sienilajikkeita. Voi-kortin ehtona on pöydätä kerralla vähintään neljä saman lajin edustajaa ja siiderin viisi. Lisäksi on kuutamo- ja korikortteja. Napattu kuutamokortti vaihdetaan kuutamopakan päällimmäiseen tuplasienikorttiin tietystä lajikkeesta. Korikorteilla voi nostaa kädessä olevien korttien maksimimäärää.

Lopussa pöydätyt sienisetit pisteytetään. Ne on paitsi paistettu, parhaassa tapauksessa myös maustettu.
Lopussa pöydätyt sienisetit pisteytetään. Ne on paitsi paistettu, parhaassa tapauksessa myös maustettu.

Pelistä hankalan tekee sienien rytmittyminen ja onnistuuko valitsemaan oikeita lajikkeita. Keppikorteilla voi hämmentää korttien rytmittymistä metsässä. Kuutamokortit ovat mielenkiintoisia: niiden kerääminen houkuttaa, mutta saatu tuplakortti on täysi yllätys. Täytyy vain toivoa että kädessä on jo lajiketta entuudestaan tai että kyseistä lajiketta ehtii ja pystyy kerryttämään ennen pelin loppua, muuten tuplakortista ei liiemmin ole iloa.

Fungi on hauskaa vaihtelua kaksinpeligenressä. En tosin ihan ymmärrä kuutamokortin symboliikkaa. Pitäisiköhän testata, täyttyykö sienikori nopeammin jos menisi pimeällä metsään? 🙂

Fungi: kompaktissa paketissa korttipeli sienestyksestä.
Fungi: kompaktissa paketissa korttipeli sienestyksestä.
Infolaatikko: Fungi
Pelaajia: 2 Kesto: 30 minuuttia Julkaisuvuosi: 2012
Saatavuus: pelialan liikkeet (englanniksi).
Lisätietoa: boardgamegeek
Muualla kirjoitettua:
Todellisuuspako: ‘Ei sulle tattipaistos maistuis?’
Puutyöläinen: ‘Paras sienestyspeli jota voit ikinä pelata’

Welcome to the Dungeon – oletko jänishousu vai yllytyshullu?

Jere katsoo kortin näyttämättä sitä muille ja asettaa sen hirviöpinon ensimmäiseksi kortiksi: “Soturi näillä varusteilla selviää kyllä tästä hirviöstä”.
Teemu katsoo seuraavan kortin, asettaa myös sen hirviöpinoon ja on siten sitä mieltä, että “Samainen sankari selviää näistä molemmista”.
Maija katsoo kolmannen kortin, asettaa sen pakan sivuun ja poistaa sankariltamme viiden osumapisteen haarniskan. “Soturi selviää siis ilman haarniskaa edellisistä monstereista”.
On jälleen Jeren vuoro.
Jere katsoo seuraavan kortin, asettaa senkin sivuun ja poistaa sankarilta nyt soihdun. “Soturi selviää ilman soihtuakin niistä hirviöistä”.
Teemu katsoo seuraavan kortin ja epäröimättä asettaa sen hirviöpinoon. “Eiköhän soturi selviydy kaikista kolmesta hirviöstä.”
Maija näyttää olevan samaa mieltä vaikka ei ole yhtäkään odottavista monstereista nähnyt ja ja kortin katsottuaan lisää senkin hirviöpinoon. “Neljä hirviötä menee siinä missä kolmekin”.
Jere toteaa (tietäen, että hirviöpakassa on seitsemän osumapisteen demoni): “Minulle riittää, hyppään siis tässä kohtaa sivuun”.
Teemu sitä vastoin katsoo taas uuden kortin ja nakkaa senkin hirviökasaan. “Viisi hirviötä ei tee edes tiukkaa”.
Maija katsoo uuden kortin, laittaa sen sivuun ja poistaa sankarilta keihään, jolla surmataan eteentuleva lohikäärme. “Noista viidestä selviää ilman tätäkin apuvälinettä.”
Teemu on tässä kohtaa eri mieltä. “No sinä saat nyt sitten selvitä jäljellä olevilla varusteilla noista viidestä hirviöstä.”
Maijalla on siten edessä näytönpaikka ja palkinto on joko puolimatka voitosta tai tappiosta.

Edellinen on ‘Welcome to the Dungeon’ -pelin henki. Kyseessä on pieni mutta pippurinen korttipeli, jossa pelaajat joutuvat omalla vuorollaan pohtimaan vieläkö nostaa vaikeustasoa vai astuako sivuun ja jättää tuleva haaste jonkun muun pelaajan kohdattavaksi. Puhutaan siis press-your-luck -pelimekaniikasta puhtaimmillaan, jonka tunnetuimpia edustajia Suomessa lienevät Can’t Stop ja Diamant.

Hirviöpakka, lunttilaput pelaajille ja voittopistepakka sekä neljä eri sankaria apuvälineineen.
Hirviöpakka, lunttilaput pelaajille ja voittopistepakka sekä neljä eri sankaria apuvälineineen.

Kompaktista pelilaatikosta kuoriutuu 13 kortin hirviöpakka, neljä hirviöpakan sisällöstä kertovaa kaksipuolista muistilappua ja kahdeksan käärökorttia merkitsemään onnistuneita luolastoseikkailuita. Korttien lisäksi on neljä seikkailijalaattaa ja kullekin seikkailijalle omat kuusi tarvikelaattaa. Sekä tietysti lyhyt mutta selkeä sääntökirja.

Alkuvalmistelut tehty.
Alkuvalmistelut tehty.

Ennen pelin alkua hirviöpakka sekoitetaan. Pelaajat valitsevat yhteisesti millä seikkailijalla ko. kierros pelataan. Valittu seikkailija tarvikelaattoineen asetetaan keskelle pöytää. Tästä alkaakin sitten pelaajien välinen kissa-hiirileikki, jossa koetetaan pelata joko kaveri kiikkiin kohtaamaan monsterit ilman riittäviä varusteita tai pitämään huoli, että pääsee itse luolastoon sellaisilla välineillä, jolla annetusta haasteesta selviää voittajana.

Kierroksen alkaessa soturi on kova jätkä: osumapisteitä 11, soihdulla kukistaa pikkuhirviöt 1-3, graalin maljalla kaikki parilliset hirviöt (2, 4, 6), tikarilla hoituu yksi etukäteen ilmoitettu hirviö ja keihäällä hoituu lohikäärme.
Kierroksen alkaessa soturi on kova jätkä: osumapisteitä 11, soihdulla kukistaa pikkuhirviöt voimakkuudeltaan 1-3, graalin maljalla kaikki parilliset hirviöt (2, 4, 6), tikarilla hoituu yksi etukäteen ilmoitettu hirviö ja keihäällä selviää lohikäärmeestä.

Vuorot – kuten artikkelin alussa on kuvattu – etenevät siten, että pelaajalla on kaksi vaihtoehtoa: joko passaat ja olet tältä kierrokselta ulkona TAI nostat hirviöpakan päällimmäisen kortin ja lisäät sen kohdattavien hirviöiden pakkaan tai jätät kyseisen hirviön sivuun, mutta samalla poistat yhden sankarin varusteista. Näin jatketaan, kunnes vain yksi pelaaja on jäljellä.

Hirviöpakassa neljä korttia. Sankarillamme enää kolme varustetta: osumapisteitä yhteensä 6, hirviöt väliltä 1-3 saa kukistettua soihdulla ja yhden monsun saa kukistettua tikarilla, mutta hirviö pitää nimetä ennen luolaan menoa.
Hirviöpakassa neljä korttia ja sankarillamme enää kolme varustetta: osumapisteitä yhteensä 6, hirviöt väliltä 1-3 kukistaa soihdulla ja yhden monsun saa kukistettua tikarilla, mutta hirviö pitää nimetä ennen luolaan menoa.

Jäljelle jäänyt pelaaja kohtaa hirviöt yksi kortti kerrallaan. Kun hirviökortti paljastetaan se kuluttaa sankarin osumapisteitä sen mukaisesti mikä numero hirviökortissa on (1-9) ellei sitten sankarillamme ole varustekorttia, joka hoitaa juuri kohdatun hirviön. Kun sankarilla parhaassakin tapauksessa on osumapisteitä vain 11, niin kovin monesta hirviöstä ei selviä ilman sopivia varusteita.

Hirviöpakka paljastettu. Pari pikkuilkimystä, yksi keskikastilainen ja koko pakan kovin eli lohikäärme.
Kieroksen hirviöpakka paljastettu. Pari pikkuilkimystä, yksi keskikastilainen ja koko pakan kovin eli lohikäärme. Edellisen kuvan varusteilla selviäisi, jos olisi onnistunut ennakoimaan (tikaria käyttäen), että lohikäärme on noiden neljän kortin joukossa.

Jos hirviöpinosta selviää hengissä, saa käärökortin merkiksi voittoisasta retkestä – kahdella kääröllä voittaa koko pelin. Jos taas hirviöt pieksevät sankarin, pelaajasta jää vain verilammikko jäljelle mistä merkiksi kyseinen pelaaja kääntää apulappunsa ympäri punainen puoli näkyviin. Toistamiseen häviö tiputtaa pelaajan kokonaan pelistä pois. Koko pelin voi siten voittaa myös niin, että on ainoa, joka pelissä ylipäätään on enää mukana.

Pelaajan apulappu on erinomaisen selkeä: se kertoo hirviöiden jakauman ja millä varusteilla minkäkin monsterin saa kukistettua.
Pelaajan apulappu on erinomaisen selkeä: se kertoo hirviöiden jakauman ja millä varusteilla minkäkin monsterin saa kukistettua.

Onnistunut yhdistelmä bluffausta ja riskinottoa

Peli on kaikessa yksinkertaisuudessaan tässä. Welcome to the Dungeon onkin äärimmäisen helposti lähestyttävä paketti, joka tarjoaa samalla tavalla kutkuttavia hetkiä kuin vaikkapa kovasti kehuttu ja rakastettu Love Letter, mutta samalla pelielämys on silti tyystin erilainen. Kukin pelaaja näkee vain osan hirviöpinon korteista ja kunkin kortin kohdalla joutuu pohtimaan miten saadun tiedon käyttää: poistaako jokin kriittinen tarvike tältä kierrokselta vai sujauttaako kortti alati kasvavaan hirviöpinoon? Vai pitääkö nyt passata vai pääseekö kaveri silloin liian helpolla TAI käykö tässä niin, että jos nostan kortin, niin se olen lopulta minä, joka joutuu kohtaamaan pahikset ja varusteet ovat jo nyt kovin vähissä?

Pelistä löytyvät neljä eri sankarihahmoa poikkeavat riittävästi toisistaan varusteidensa osalta, mikä pitää pelin mielenkiintoisena vielä useiden pelien jälkeen. Sankarien varustelaatat vaihtelevat simppeleistä osumapisteitä kasvattavista panssareista aina nerokkaampaan “sano ennen luolaan menoa jokin hirviö; jos se tulee vastaan, niin se ei tuota vahinkoa” -tikariin ja muihin vieläkin oudompiin virityksiin.

Komponentit mahtuvat oikein hyvin laatikkoon. Vielä jää tyhjääkin tilaa.
Kompakti peli kompaktissa laatikossa. Vielä jää tyhjääkin tilaa (lisäosalle?).

Minulle Welcome to the Dungeon on parasta, mitä press-your-luck -genrestä on tullut toistaiseksi vastaan. Olen myös saanut todistaa, että jo pelkästään teemansa puolesta peli tuntuu maistuvan loputtomiin nuorisolle, joka viihtyy Heartstonen kaltaisten pelien parissa. Tämä nyt hetken mietittynä ei itse asiassa edes yllätä, sillä on näissä kahdessa sopivasti yhtymäkohtia.

Yleensä karsastan peleissä pelaajaeliminaatiota, mutta Welcome to the Dungeonin tapauksessa edes se ei ole isompi kivi kengässä, sillä peli on pituudeltaan kuitenkin fillerikamaa ja uuden pelin alkuun ei loputtoman kauan tarvitse varttoa. Ja kun kerran pelin kaivaa esiin, niin harvemmin yksi erä riittää.

Pelin hinta pyörii 15 euron hujakoilla, joten suosittelen tähän kompaktiin laatikkoon tarttumista kun tilaisuus tulee. Minä en ainakaan pelin ostoa ole katunut – sen sijaan useammankin kerran sitä, että olen ollut se, joka on  liian vähissä varusteissa joutunut luolaan. Mutta sehän se tämän pelin juoni onkin.

Infolaatikko: Welcome to the Dungeon
Pelaajia: 2-4 Kesto: 30 minuuttia Julkaisuvuosi: 2013
Saatavuus: pelialan liikkeet (englanniksi).
Lisätietoa: boardgamegeek

Poliittisesti epäkorrektia – aikuisten partypeli

‘Poliittisesti epäkorrektia’ on poikkeuksellinen partypeli: siinä on nimittäin K-18 lätkä kannessa. Miksi näin? Annetaanpa pelilaatikon takakannen tekstipoimintojen avata syitä enemmän, sillä se kertoo asian paremmin kuin itse osaisin kuvailla:

 “Poliittisesti epäkorrektia on peli, jossa saa sanoa kaiken sen, mikä ei muulloin tule kuuloonkaan. Tässä pelissä voi liikkua täsmälleen rajalla ja nauraa joutumatta silmätikuksi. Peli saattaa vaikuttaa loukkaavalta, mutta hauskuus tulee nimenomaan siitä, että pelaajat tietävät liikkuvansa täsmälleen hyväksyttävyyden rajoilla. Poliittisesti epäkorrektia aiheuttaa aina yllättäviä ja hulvattomia tilanteita pelipöydän ääressä.”

Kyseessä on siis hyvän maun roskakoriin heittävä aikuisten partypeli, joka ei sovellu herkkähipiäisille tiukkapipoille. Mystinen musta pelilaatikko ei pelin sisällöstä sen enempää sitä tutkailevalle sitten kerrokaan: komponenteista ei nimittäin ole kuvan kuvaa, mutta tekstikuvaus avaa sisuskaluja sen verran, että tehtävä- ja vastauskortteja on yli 500. Ainakin mielenkiinto on herätetty!

Poliittisesti Epäkorrektia. Laatikko on mustanpuhuvan tyylikäs. Huomatkaa K-18 lätkä: tätä näkee lautapeleissä äärimmäisen harvoin.
Poliittisesti Epäkorrektia. Laatikko on mustanpuhuvan tyylikäs. Huomatkaa K-18 lätkä: tätä näkee lautapeleissä äärimmäisen harvoin.

Kun tuon mystisen laatikon pääsee lopulta avaamaan, on sen sisältö nopeasti käyty läpi: lyhyet yksisivuiset säännöt sekä neljä pakkaa pelikortteja. Aikaisemmasta pelikokemuksesta riippumatta pelaamaankin pääsee nopeasti, sillä riittää kun pakat sekoitetaan kukin erikseen ja kullekin pelaajalle jaetaan yhteensä 12 vastauskorttia kolmessa eri värissä. Siten pelilaatikossa kököttävä teksti ‘3 minuuttia sääntöjen opettelua’ pitää hyvinkin kutinsa.

Kun kullakin pelaajalla on kädessään vastauskortit voidaan homma startata käyntiin. Peli etenee siten, että yksi pelaajista kääntää päällimmäisen tehtäväkortin ja lukee kortissa olevan lauseen ääneen.

Tehtävä: täydennä lause sopivalla vastauskortilla.
Tehtävä: täydennä lause sopivalla vastauskortilla.

Nyt muut pelaajat valitsevat omista vastauskorteistaan mielestään “sopivimman” täyttämään tehtäväkortin aukon (tai aukot). Valitut vastauskortit asetetaan pinoon siten, että tehtäväkortin kääntänyt ei näe mikä on kenenkin pelaajan vastaus. Seuraavaksi vastauskortit luetaan yksi kerrallaan ääneen ja tehtäväkortin lukenut valitsee mielestään parhaan vastauksen.

Tehtäväkorttiin tarjotut vastauskortit.
Tehtäväkorttiin tarjotut vastauskortit.

Parhaan vastauksen tarjonnut pelaaja saa tehtäväkortin itselleen – jokainen näin saatu kortti on yhden pisteen arvoinen. Vastauskortin käyttäneet saavat yhden uuden vastauskortin haluamastaan pakasta ja tehtäväkorttipakka kiertää myötäpäivään seuraavalle pelaajalle. Näin jatketaan kunnes jollakin pelaajalla on viisi pistettä.

Pelimekaniikka on siten tuttu kaikille ’52 hullunkurista kysymystä ja vastausta’ -lapsuudessa pelanneille, joskin nyt saa vastauksensa valita 12 erilaisesta.

Esimerkkikattaus pelaajan käsikorteista: näistä valinta "sopivaksi" vastaukseksi.
Esimerkkikattaus pelaajan käsikorteista: näistä valinta “sopivaksi” vastaukseksi.

Vähän peliä, paljon hauskaa – sopivassa seurassa

‘Poliittisesti epäkorrektia’ osuu ja uppoaa, kunhan peliseura on valittu oikein. Se tarjoaa mielettömät naurut aivan poskettomine vastausyhdistelmineen ja vaikka se ei pelillisiä nerokkuuksia tarjoakaan – mikä pätee lähes kaikkiin partypeleihin – jättää se teräville hoksottimille silti tilaa. Tiukkapipot ja tosikot älkööt vaivautuko, mutta pubipelinä, tupareissa, opiskelijaporukoissa ja nuorten aikuisten kesken pelattuna ‘Poliittisesti epäkorrektia’ on melkoisen varma valinta. Jos siis vaikkapa Radio SuomiPopin Aamulypsyn tarinointi jaksaa naurattaa tai tykkää ronskista huumorista luokkaa ‘Comedy Central Roast’ – niin silloin uppoaa varmasti tämäkin. Mutta perheen kesken pelattuna kun pöydän ääressä on isä, äiti, jälkikasvua ja vaikkapa isovanhemmat… niihin tilanteisiin valinta on jotakin muuta ‘Poliittisesti epäkorrektia’.

Peli siis aiheuttaa naurunremakkaa, mutta komponenttiensa puolesta jää tympeämpi fiilis: pelilaatikon kansi ja käännös kauttaaltaan on onnistunut, mutta muilta osin on menty kovin halvanoloisesti. Kortit ovat kauttaaltaan ohuita ja b-luokkaa ja tympeän näköisiä. Olisikin ollut mukavaa, jos graafisessa ilmeessä olisi irroteltu teemaan sopivasti eikä tyydytty pelkkään tekstiin.

Isosta pelilaatikosta kuoriutuu neljä pakkaa kortteja. Valitettavasti pelilaatikon insertti on mokattu ja korttipakat eivät mahdu omina pakkoinaan laatikon inserttiin vaan ne joutuu jakamaan osin sekaisin. Ei näin.
Isosta pelilaatikosta kuoriutuu neljä pakkaa kortteja. Valitettavasti pelilaatikon insertti on mokattu ja korttipakat eivät mahdu omina pakkoinaan laatikon inserttiin vaan ne joutuu jakamaan osin sekaisin. Ei näin.

Pelilaatikon sisuskalut herättävät nekin kulmien kurtistusta: laatikko on yli puolet suurempi kuin mitä sen tarvitsisi olla, mutta sittenkin laatikon insertti on mokattu. Pelin neljä korttipakkaa eivät sellaisenaan mahdu korteille varattuihin koloihin vaan osa korteista on pakko sekoittaa viidenteen insertissä olevaan koloon. Ei näin.

Komponenteista viis… onneksi sisältö on kunnossa. Se tärkein kysymys kuuluukin: ‘Kuinka poliittisesti epäkorrekti sinä olet? Entäpä ystäväsi?’ Se selviää vain pelaamalla ‘Poliittisesti epäkorrektia’.

Infolaatikko: Poliittisesti epäkorrektia
Pelaajia: 4-12 Kesto: 30 minuuttia Julkaisuvuosi: 2016
Saatavuus: pelialan liikkeet ja marketit (suomeksi).
Lisätietoa: boardgamegeek

Tapahtumaraportti: Lautapelaamaan 11.-13.11.2016 (Helsinki, Kaapelitehdas)

On yksi täydellinen suora, josta olen erityisen ylpeä ja iloinen lautapelaajana: minulla on ollut ilo osallistua joka ikiseen Lautapelaamaan-tapahtumaan, joita koskaan on järjestetty ja vielä tätä tapahtumaa edeltäneisiin Helcon-pelitapahtumiinkin. Ja tuo ensimmäinen Helcon on pidetty siis vuonna 2002. Olen siten päässyt aitiopaikalta todistamaan alkuperäisen pienen porukan viikonloppu-pelitapahtuman laajentumista aikaa myöten isompaan ja julkisempaan tilaan ja samalla kävijämäärässä tapahtunutta kasvua ja toisaalta muutosta. Kaapelitehtaalle siirtymisen myötä  Suomen lautapeliseuran yhteiskumppaneita on voitu tuoda aiempaa paremmin esiin, mikä on erityisen hieno asia.

Vaikka petrattavaa järjestelyjen puolesta varmasti olisi paljonkin, niin hämmästyttävän hyvä tapahtuma saatiin tällekin vuodelle aikaiseksi – taustalla kuitenkin on varsin pieni aktiiviporukka. Takavuosina olin itsekin muutamana vuonna tapahtuman järjestelyjä hoitamassa ja mm. jakelemassa mainoksia eri kouluihin ympäri Helsinkiä, joten järjestelypuolikin on tullut tutuksi.

Viimeiset vuodet tämä on kuitenkin ollut itselleni puhtaasti pelitapahtuma, jonne koetamme saada edes yhdeksi viikonlopuksi vanhan köörin kasaan – köörin, joka aikanaan muodostui juurikin Helconissa – olisikohan vuosi ollut 2004; noh, kaikkea ei voi muistaa.

Vakioporukan saaminen kasaan yhdeksi viikonlopuksi ei tänä päivänä ole enää ihan niin sanottua, onhan tällä ukkoutuvalla sakilla useammalla jo perhettä ja onpa yksi sankareista pysyvästi muuttanut Andorraan.

Mutta niin vain tuttu jengi oli Kaapelitehtaalla tänäkin vuonna – osa piipahtaen, osa koko viikonlopun. Tapahtumaa edeltävänä päivänä Andorran asukki saapui pääkaupunkiseudun leveysasteille ja torstai-ilta lämmiteltiinkin Kivistössä pelaten pienemmällä porukalla Steam Time, Completto ja The Hanging Gardens – kaikki oikein mainioita pelejä. Lautapelaamaan-tapahtumassa toivottavasti sitten saataisiin maistiaisia Spiel-uutuuksista.

Perjantai 11.11.

Kaapelitehtaalle pöräytimme heti tapahtuman alkuun viideksi kolmen hengen voimalla ja olipas yllättävän paljon porukkaa paikalla jo heti ensihetkistä alkaen. Seuran pelikirjaston puoleisessa salissa oli kohtuullisesti vilinää jo perjantaina, mutta me jäimme pääsalin puolelle koko illaksi tutustumaan yhteistyökumppaneiden pelitarjoomaan.

Lautapelaamaan sisäänkäynti.
Lautapelaamaan sisäänkäynti.Tapahtuman alkuhetkillä ja ylipäätään aamutuimaan on vielä hiljaista, mutta päivän edetessä vilinää riittää.

Dokmus (Lautapelit.fi). Tämä abstrakti ‘tönöjä laudalle arvoruutuihin’ -kylvämispeli tuo paljolti mieleen Kingdom Builderin, mutta siinä missä verrokkipelissä ‘kylväminen’ tapahtuu saadun kortin rajoittamana, Dokmuksessa aiemmat mökit rajoittavat siirtoja. Dokmuksen hienoin elementti on jatkuvasti elävä pelilauta, se kun koostuu yhdeksästä siirrettävästä osasta. Muilta osin peli on kuitenkin turhan kuivakka omaan makuun ja kun Kingdom Builderkin tuntuu jo loppuunkalutulta, niin vielä vähemmän jään haikailemaan Dokmuksen perään.

Dokmus ja "telttojen" marssitusta pelilaudalle.
Dokmus ja “telttojen” marssitusta pelilaudalle.

Nooa (Lautapelit.fi). Tämä oli kevyt eläinsettien keruupeli, jossa pelaajat joko jakavat pöydässä olevia eläinlaattoja pienempiin setteihin tai ottavat yhden setin maksaen siitä tietyn hinnan. Pisteytys pelastaa tässä paljon, minkä vuoksi Nooassa on ideaakin. Heilahti itselläni kategoriaan “yllättävän hyvä” ja pelinä sopii hyvin eri-ikäisille, joten jos kevyt perhepeli on hakusessa niin laittakaapa nimi mieleen.

Nooa - eläinsettien tekoa.
Nooa – eläinsettien tekoa.

Imhotep (Lautapelit.fi). Saksan vuoden peli -finaaliehdokkaaksikin päässyt peli tuli hivenen yllättäen myös suomeksi. Omia kuutioita koetetaan kuskata pelaajien yhteisellä laivoilla rakennuspaikoille. Aikanaan jo englanninkielisen julkaisun yhteydessä tavasin säännöt ja sen perusteella totesin, että tämä ei ole minulle. Nyt suoritettu käytännön kenttäkoe todisti olettamuksen oikeaksi. Tylsä peli, jonka parasta antia on miellyttävä ulkonäkö ja komponentit.

Imhotep ja abstraktien rakennustyömaiden haaste.
Imhotep ja abstraktien rakennustyömaiden haaste.

Tadaa! (Lautapelit.fi) Nopeuspeli, jossa pinotaan erikokoisia ja muotoisia esineitä pinoksi tehtäväksiantokortin mukaisesti. Pelipöydässämme oli yksi jäätävän nopea peluri, joten jäi ratkaisut itseltä tekemättä, mutta kivaa oli silti. Nopeuspelien saralla vain on hurjan kova kilpailu ja Tadaa! jää hetken huviksi. Pidempikestoista hupia tarjoavat vaikkapa tämä aiemmin arvostelemani Dr. Eureka, joka sekin on nyt suomenkielisenä julkaistu joulumarkkinoille.

Tadaa!:n pelaajakohtaiset komponentit.
Tadaa!:n pelaajakohtaiset komponentit.

Otrio (Competo). Voi itku… Vuoden perhepeli 2016 on klassinen ristinolla pienellä variantilla. Nopeasti opittavia ja pelattavia pelejä toki tarvitaan, mutta en ymmärrä miten tästä on voitu leipoa vuoden peli? Karmea kokemus, jonka paras anti oli, että saatiin koko viikonlopun läpi kestänyt lentävä lausahdus “nyt tuli Otrio!”. Ei jatkoon.

Otrio pelikokemuksena aiheutti vilunväreitä vaikka näyttääkin ihan vinkeältä.
Otrio pelikokemuksena aiheutti vilunväreitä vaikka näyttääkin ihan vinkeältä.

Maze Race (Competo). Tätä magneetti-labyrinttiä tuli edellinen viikonloppu jo peluutettua GamExpossa Helsingin Messukeskuksessa ja siellä se osoittautui hitiksi etenkin nuorempien pelaajien keskuudessa. Nyt kun sauma oli, niin tuli esiteltyä se myös muille peliporukassamme. Alla pari aloittelijan labyrintti-suoristusta.

Maze Race ja pelaajien tekemät labyrintit.
Maze Race ja pelaajien tekemät labyrintit.

Dungeon Rush (Lautapelit.fi). Tämäkin oli tuttu GamExposta, mutta sama kuin edellä niin omalla peliporukalla tätä oli mukavaa testata. Kelpo nopeuspeli vähän aikuisempaankin makuun vaikka ei tämä ihan se minun juttuni olekaan. Tällaisille kompakteille korttipeleille kuitenkin aina on kysyntää, joten säilynee pelikokoelmassa pelkästään senkin tähden, että Maijaa kiinnostaa.

Flamme Rouge (Lautapelit.fi). Spiel-messuilla tämän englanninkielinen painos myytiin nopeasti loppuun, joten peli on saanut hyvän vastaanoton ja omatkin odotukset olivat korkealla. Ja onhan tämä pyöräkilpailupeli hyvä. Joka pelikertaa varten on mahdollista rakentaa uusi kilparata ja korttivetoisena tässä on riittävästi tuuria taitoakaan unohtamatta. Flamme Rouge on kuin yksinkertaistettu Um Reifenbreite – no, vähän huumoria mukana, mutta silti hauska pelattava. Flamme Rouge nousi heittämällä omaan top-3:een mitä pyöräilypeleihin tulee – ja tämän genren pelejä on kuitenkin tullut kohtuusetti pelattua sillä vakiseurueessa on yksi pyöräilypelejä erityisesti harrastava. Peli oli itse asiassa siinä määrin hyvä, että suosittelin sitä joulun uutuuspeleistä perhepeli-kategoriassa yhdelle lehtitoimittajallekin tällä viikolla, kun minulta kyseltiin suosituksia joulun hittipeleiksi.

Ice Cool (Lautapelit.fi). Näppäryysneppailu hippa-aiheesta. Yllättävän hyvä, kun huomioidaan lähtökohdat jossa koko komeus on ympätty pieneen pelilaatikkoon. Kompaktista pelilaatikon koosta tosiaan kuoriutuu kookas pelialue, jolloin neppailemisestakin tulee mielekästä. Ei nyt ehkä juuri minulle tehty, mutta edullista näppäryyspeliä hakevien kannatta kyllä tutustua.

Noppahippailua Ice Coolin tapaan.
Noppahippailua Ice Coolin tapaan.

Tässä kohtaa ilta alkoikin olla siinä vaiheessa, että käytiin kurkkaamassa seuran pelihyllyjä seuraavaa päivää silmällä pitäen, että voidaan tarvittaessa illan viimeiset tunnit kuluttaa sääntöjen lukuun. Näin säästyisi aikaa seuraavana päivänä, kun ei ihan tyhjästä tarvitse sääntöjentavausta polkaista pystyyn. Harmillisesti hyllyillä ei näyttänyt lainkaan olevan Days of Wonderin Quadropolista, jota olisin mielelläni testannut.

Lauantai 12.11.

Sankokunkku (Lautapelit.fi). Aamupäivä alkoi viisinpeleillä Sankokunkun ollessa ensimmäinen testipenkkiin päässyt. Alkuperäinen Bucket King oli entuudestaan jo tuttu (olen sen aikanaan omistanut) ja tämä on melkein sama peli – nyt vain sangot ovat fyysisiä pahvisten lätkien sijaan. 3D-elementti ei tuo kuitenkaan peliin mitään uutta ja alkuperäisestä hivenen viilatut säännöt vievät peliä huonompaan suuntaan. Mikään ei kuitenkaan estä pelaamasta originellin säännöillä, joten jos ja kun Sankokunkkuun tutustuu, niin suosittelen kaivamaan BGG:stä myös alkuperäisen pelin säännöt. Pelinähän tämä on oikein oivallinen kevyt korttipeli maksimissaan viidelle pelaajalle.

Sankokunkkua 3D:nä. 3D-elementti jää vähän turhaksi, mutta se ei tee pelistä millään tapaa huonoa.
Sankokunkku. Pelin 3D-elementti jää vähän turhaksi, mutta se ei tee pelistä millään tapaa huonoa.

Dice Devils. Entuudestaan tuntemattomia viisinpelejä tuntui löytyvän nihkeästi, joten tämä Kosmoksen noppapelikin päätyi testattavaksi. Eipä ollut ihmeellinen tämäkään. Kevyttä ja helppoa settien keräilyä, jonka unohtaa muutamassa viikossa. Ei ihme, että Dice Devils on jäänyt unholaan.

Dice Devilsin pirulliset noppakupit.
Dice Devils ja pirulliset noppakupit.

Loony Quest (Lautapelit.fi). Tämä erityisesti lapsille suunnattu piirustelupeli oli pääosin muulle porukalle uusi tuttavuus, joten pyöräytettiin yksi peli tätäkin. Loony Questin idea on vaihtuvissa “tasoissa”, joiden pohjalta jokainen yrittää piirtää läpinäkyvälle kalvolle tussilla reitin, joka suorittaa annetun tason mahdollisimman hyvin. Yleensä siis piirretään viivareitti ja kerätään bonuksia ja pisteitä tasosta samalla välttäen seiniä ja vihollisia. Piirtovaihteen jälkeen kalvo asetetaan tason päälle ja katsotaan miten annetusta tehtävästä suoriutui. Helppoa ja hauskaa, mutta peliä pitää pelata harvakseltaan, jotta se pysyy tuoreena ja kiinnostavana.

Loony Quest:issa tussataan tasoja läpi läpinäkyville kalvoille.
Loony Quest:issa tussataan tasoja läpi läpinäkyville kalvoille.

Quartermaster General: 1914. Essen-uutuudet olivat vähissä, mutta kiitos Petrin saimme pelattavaksemme Quartermaster General: 1914 -pelin. Alkuperäinen Quartermaster General ei ollut kenellekään meistä tuttu, joten sikäli oltiin syvissä vesissä. Onneksi Petrillä oli Agricolan SM-kisapelien välissä sopivasti aikaa opettaa peli meille, joten aloitus oli sikäli helpompaa. Joitakin asioita jäi silti tulkittavaksi eikä sääntökirjakaan avannut asioita siinä määrin kuin olisi toivonut, mutta yhteisymmärrykseen pelipöydässä pääsimme ja toivottavasti pelasimme pelin kohtuu oikein. QG:1914 on varsin virtaviivainen korttivetoinen sotapeli, jossa kolmen pelaajan johtama liittouma (Englanti+Yhdysvallat, Ranska+Italia, Venäjä) sotivat kahden pelaajan liittoumaa (Saksa, Itävalta-Unkari+Turkki) vastaan. Pelasimme sikäli testipelin “pimennossa”, että emme käyneet etukäteen kunkin maan korttipakkoja läpi (kortit ovat pelaamisen keskiössä) – niinpä erityisesti korttien mahdolliset erikoistoiminnallisuudet tulivat kaikille yllätyksenä. Siitä huolimatta, tai ehkä sen vuoksi, Quartermaster General: 1914 piti mielenkiinnon yllä pelin loppuun asti. Totesimme nimittäin muuten jo pelin aikana, että ehkä tämä ei kuitenkaan ollut se meidän juttu, mutta puursimme pelin loppuun asti. Peli päättyi lopulta parin pisteen erolla Saksan ja Itävalta-Unkari-Turkki liittouman tappioon. Tietääpä nyt mistä porukka kouhkaa, mutta tuskin tulee itse tämän sarjan peleihin enää palattua. Kevyttä eurotyylistä sotapeliä kaipaavien kannattaa kyllä tähänkin tutustua.

Quartermaster General: 1901 - viiden pelaajan kevyt sotapeli.
Quartermaster General: 1914 – viiden pelaajan kevyt eurosotapeli.

La Granja. Seuran pelikirjastosta löytyi saksankielinen La Granja, jota otettiin testipenkkiin neljällä pelaajalla. Saksankielentaitoisiahan meistä ei ole yksikään, mutta älypuhelinten avulla kortit kortit kääntyivät englanniksi ja pelaaminen oli mahdollista. Ei tämä nyt sukkia pyöräyttänyt ihan ympäri, mutta ei La Granjaa huonoksikaan voi moittia. Vielä tuosta saisi silti hioa nurkkia pyöreämmiksi jolloin pelikin pyörähtäisi läpi joutuisammin.

Mömmen. Osallistuin ennen Lautapelaamaan-tapahtumaa lautapelien ketjuvaihtoon ensimmäistä kertaa koskaan. Sitä kautta sain mm. 10 pelin “kaatissäkin”, joista oikeasti halusin vain kaksi peliä loppujen kahdeksan joutaessa samantien kiertoon (tai roskiin). Mömmen oli yksi näistä kahdeksasta ei-ehkä-niin-kaksisesta-korttipelistä, mutta testattiin se tapahtumassa ennen kuin luovutin ilmaiseksi eteenpäin. Mömmen osoittautui kevyeksi settientekopeliksi, jossa oikeastaan ainoa söötti elementti olivat lammasteemaiset pelikortit.

Illusio. Toinen kaatissäkin peleistä, joka pelattiin ennen kuin jouti kiertoon (tai eihän se nyt kiertoon olisi päätynyt, jos olisi ollut hyvä, mutta kun ei ollut). Illusio on taikuriteemoitettu tiketintäyttöpeli, joka sekin oli kaunista ulkonäköä lukuunottamatta kovasti yhdentekevä. Illusion kohtalo on päätyä tarveaineiksi muille pelinrakentelu-projekteille.

Illusion on kevyt tiketinteko-peli - ei valitettavasti sieltä parhaasta päästä.
Illusion on kevyt tiketinteko-peli – ei valitettavasti sieltä parhaasta päästä.

Great Western Trail. Lauantai-ilta päätettiin “kevyesti” Great Western Trail:in parissa. Kyseessä on Alexander Pfisterin uutuus tälle vuodelle. Kyseessä on sikäli kiinnostava nimike, että pidin saman pelisuunnittelijan edellisen vuoden Essen-uutuutta Mombasaa kenties ko. messujen aikaan julkaistuista peleistä parhaana. Kun etukäteen olin kuullut hyvää myös tästä, niin oli tiettyjä etukäteisodotuksia. Laatikosta kuoriutuikin varsin raskas europeli, jonka opettelu vaatii samanlaisen opettelujumpan kuin Mombasakin, mutta itse pelaaminen on silti joutuisaa ja suoraviivaista – kuten Mombasankin. Great Western Trail muistuttaa tietyssä määrin mm. Caylusta, näissä molemmissa kun rakennetaan laudalle pelin edetessä yhä enemmän ja enemmän rakennuksia kaikkien käytettäväksi. Lisäksi on pakanrakentelua lehmäsettien muodossa ynnä muita pisteitä tuovia elementtejä. Kokonaisuutena Great Western Trail ei kuitenkaan tunnu yhtä eheältä kokonaisuudelta kuin Mombasa eli samanlaista paloa päästä pelata peliä heti uudelleen ei tullut. Siltikin, pelaisin tätä kyllä mielelläni uudemmankin kerran, mutta tällä haavaa Mombasa vie siis pidemmän korren.

Vähän raskaampaa euroa: Great Western Trail, jossa sälää ja rompetta riittää.
Vähän raskaampaa euroa: Great Western Trail, jossa sälää ja rompetta riittää.

Sunnuntai 13.11.

X-Tiles (Tactic). Nätinnäköinen abstrakti osoittautui klassista Dominoa huonommaksi. Ennen peliä (ja sääntöjä) sanoin kanssapelaajille, että tämän voisin hyvinkin kuvitella ostavani omille vanhemmilleni, jos peli on hyvä, mutta nyt siis ostolle ei ole tarvetta. Näistä vaihtoehto-dominoista Chromino ajaa saman asian paremmin.

X-Tiles näyttää mielenkiintoiselta, mutta peli jää puuttumaan.
X-Tiles näyttää mielenkiintoiselta, mutta peliä siinä on vähänlaisesti.

Baobab. Näppäryyskorttipeli, jossa tavoitteena tyhjentää oma pakka nopeammin yhteiseen “puuhun” kuin muut. Peliä pelataan kuitenkin pelivuoroissa eli nopeuspelistä ei ole kyse. Kukin kortti kertoo säännöt, miten kortit tulee puuhun asettaa useimpien vaatiessa vähintään yhden kortin kulman olevan ilmassa eli näin puun kasvusto leviää koko ajan ulospäin. Osaa korteista ei aseteta vaan ne joko heitetään puuhun tai tiputetaan ilmasta. Tämä jos mikä oli sitä kuuluisaa kategoriaa “helppoa ja hauskaa”.

Näin kasvaa Baobab-puu.
Näin kasvaa Baobab-puu.

Mit Mist und Tücke. Hönökki lastenpeli, jossa vieritetään muovisia kuulia pelilaudalle tarkoituksena saada ne pysähtymään pelilaudan reikiin. Ei aikuisille, mutta en tiedä onko tämä oikein lapsillekaan riittävän hauska?

Mit Mist und Tucke: kevyttä kuularallattelua, ei muuta.
Mit Mist und Tücke: kevyttä kuularallattelua, vähänlaisesti mitään muuta.

Multiuniversum. Spiel-uutuus on kompakti tiketintäyttöpeli. Käyttöliittymältään peli on hivenen epäselvä (tarkoitan värien epäselvyyttä), muilta osin oikein näppärä lyhyt peli. Pelattiin variantilla, joka helpottaa liikkumista – alkuperäissäännöillä tämä kun on kuulemma turhan tuskainen kokemus. Multiuniversum oli yllättävän hyvä. Ei ehkä se kaikkein omaperäisen peli, mutta pelaisin mieluusti uudemmankin kerran.

Flying Kung-Fu Frogs. Perinteiseen “sammakkopeliin” on tuotu muovinen puu, jossa kohdeoksat sammakoille ja koko komeus toimii ja pyörii paristoilla – jos vain olisi ne paristot. Seuran omistamassa pelissä ei siis ollut paristoja eikä sellaisia löytynyt kysymälläkään. Testattiin tämä silti, kun odoteltiin seuraavan pelin vapautuvan. Ei silti yllättäne kun tiivistän pelin sanomalla: kiitos, mutta ei kiitos.

Flying Kungfu Frogs: kevyttä muovihuttua näyttävässä puussa.
Flying Kungfu Frogs: kevyttä muovihuttua näyttävässä puussa.

Cottage Garden. Uwe “papu” Rosenbergin Spiel-uutuus kierrättää saman herran Patchwork-ideaa. Kyseessä siis erilaisten tetris-palasten täyttöä, nyt kasvimaalla aiemman tilkkutäkki-teeman sijaan. Cottage Garden laajentaa pelaajamäärän maksimissaan neljään ja vaikka ulkonäöllisesti ja sisältöntä puolesta peli ei ehkä yllä ihan Patchworkin hiotulle tasolle, oli tämä silti miellyttävä pelattava. Saattaakin olla, että Cottage Garden päätyy lopulta ostolistalle juurikin monipuolisemman pelaajamääränsä vuoksi. Ja jos tämän sitten ostankin, niin samalla Patchwork päätyy myyntiin – molempia kun ei ole mitään mieltä omistaa.

Keekee the Rocking Monkey. Näppäryys ja tasapainoilupelit kiinnostavat aina ja Rocking Monkey oli kiinnostavan näköinen. Harmi, että hyvyys jäi ainoastaan kiinnostavan ulkoasun tasolle, sillä itse peli osoittautui vähemmän hyväksi. Ja onhan tämä tasapainoilun varaan laskevien pelien kategoria kuitenkin jäätävän kova siellä kärkipäässä: harva nimittäin vetää Hamsterrollea tai vaikkapa Riff Raffia paremmaksi.

Keekee the Rocking Monkey näyttää paremmalta kuin mitä käytännössä on.
Keekee the Rocking Monkey näyttää paremmalta kuin mitä käytännössä on.

Targets. Kompakti noppaneppailu, jossa noppia ammutaan”noppatornista” kohdekorteille ja tarkin laukoja saa kohdekortin itselleen. Helppo oppia ja ihan hauskaakin, mutta tässäkin vähän sitä samaa ongelmaa kuin Keekee the Rocking Monkeyn kohdalla, että pitää olla jäätävän kova, päätyäkseen ostoslistalle. No, Targets oli hyvä, mutta ei riittävän hyvä.

First Class. Tällä Hans im Glückin Spiel-uutuudella oli ehkä ne kaikkein kovimmat etukäteisodotukset. Peli on lopulta pistesalaattijahti, jossa haalitaan voittopisteitä niin junaa laajentamalla kuin tikettien keruun muodossakin. Pohjimmiltaan korttipeli eli varsinaista pelilautaa ei ole. First Classissa on paljon hyvää – erityisesti miellyttää se, että odotteluaikaa on vähänlaisesti ja peli on riittävän suoraviivainen. Pisteytys tosin on sitten ainakin ensifiiliksillä liian häsmäinen ja vähän tulee muutenkin tunne, että asioita olisi muutenkin kannattanut vielä suoraviivaistaa TAI sitten tuoda mukaan pelilauta ja tehdä “isompi” peli. No, aika näyttää lämpeänkö pelille enemmän, nyt ensituntemus on sellainen varovaisen optimistinen.

First Class. Lupaava peli.
First Class. Hans im Glückilta on yleensä tae odottaa jotain hyvää.

Out Balance. Tapahtuman viimeiseksi peliksi valikoitui kaksinpelattava tasapaino-viritys, joka näyttää hauskemmalta kuin mitä lopulta onkaan. Vähän peliä, enempi ajantappoa -luokkaa.

Out Balance -puuhäkkyrä hieman ennen kuin koko komeus sortuu...
Out Balance -puuhäkkyrä hieman ennen kuin koko komeus sortuu…

Iltakuudelta oltiinkin sitten jo kotosalla ja Andorran vieras kyseli vielä kaksinpelien perään, joten illan aikana pelattiin mm. aiemmin tässä jutussa mainittu Patchwork sekä sen lisäksi Fungi ja Musée.

Kokonaisuutena Lautapelaamaan 2016 oli tällaisen vakikävijän silmin onnistunut tapahtuma, vaikka Spiel-uutuuksia ei tavanomaista määrää ollutkaan tarjolla. Ensi vuonna asiaan saadaan ainakin sikäli pieni ryhtiliike, että oman porukan osalta on hotellit jo Esseniin varattu ja maksettu, joten täältä tullaan Spiel… jo seitsemännen kerran muuten sinnekin!

Tapahtumaraportti: GamExpo 4.-6.11.2016 (Helsinki, Messukeskus)

Suomen lautapeliseuralla oli ensimmäistä kertaa oma osastonsa Helsingin Messukeskuksessa järjestetyssä Ski-, Digi- ja GamExpossa. Seuran foorumilla (linkki) kyseltiin lokakuussa vapaaehtoisia esittelemään messuosastolle lautapelejä ja seuraamme. Kun lunkisti-toimituksen kalenterista löytyi sopivasti lauantaiaamulle vapaata, niin päätimme kantaa kortemme kekoon.

Siispä ilmoittautumiset sisään (tämä tapahtui lokakuun alussa) tietämättä vielä sen enempää esiteltävistä peleistä kuin muistakaan yksityiskohdista – seikkailumielellähän tällaisiin lähdetään yleensäkin mukaan.

Yhteistyökumppaneiden pelilista julkistettiin pari viikkoa ennen GamExpoa. Pelien säännöt piti tänä vuonna opetella kuivaharjoitteluna, koska aikaa ei jäänyt enää järjestää yhteistä pelien opettelu- ja testausiltaa. No, jos näistä messuista tulee seurallemme vuosittainen perinne, niin tässä nyt on ainakin yksi helppo kohde, mistä lähteä parantamaan valmistelujen osalta.

Esiteltävinä peleinä oli seuraava kvintetti: Klask (Competo), Maze Race (Competo), Dungeon Rush (Lautapelit.fi), Honshu (Lautapelit.fi) sekä Dale of Merchants I & II (Snowdale). Näistä itselle entuudestaan tuttuja ja omistettujakin olivat Klask ja Dale of Merchants, mutta muut sitten uusia tuttavuuksia. Kaikki noista osoittautuivat kuitenkin varsin helposti opittavaksi ja opetettaviksi.

Työvuoromme osui messuille lauantai-aamun ensimmäiseen vuoroon 8.30-12.00. Tämä tarkoitti siis sitä, että edeltävänä päivänä aikaisemmat vuorolaiset olivat hoitaneet jo messuständin pystytyksen ja levittäneet pelit pöydille. Riitti siis kun tuli itse paikalle oikeaan aikaan ja oikeaan paikkaan. Ennen työvuoron aloitusta saimme niinikään oppia ja huomioita edellisen päivän messuilla olleelta, joten tie oli siloiteltu kovin helpoksi kulkea.

Messujen avautuessa suurelle yleisölle 09.00 oli osastollamme alkuun hiljaisempaa. Tähän hiljaisuuteen tarttui myös eräs Pohjois-Suomen radiotoimittaja, joka halusi tehdä haastattelun messuosastostamme. Tuli siis turinoitua jokunen minuutti lautapelaamisesta ja messupeleistä myös radiotaajuuksille ilman ennakkovaroitusta. Vaan mikäpä on turista itselle tutusta aiheesta ja tutuista peleistä.

Radiohaastattelu lauantaina aamutuimaan, kun messuosastolla on muuten vielä hiljaista.
Radiohaastattelu lauantaina aamutuimaan kun messuosastolla on muuten vielä hiljaista.

Ja alkoihan sitä lautapeleistä kiinnostunutta kansaakin, niin nuorempaa kuin vanhempaa, valua osastollemme enenevässä määrin. Pelipöydät (kymmenkunta) täyttyivät tasaisesti ja erityisesti Klask sekä Maze Race tuntuivat toimivan” sisäänheittopeleinä” – niiden ulkonäkö kun herättää ihan varmasti kiinnostuksen. Peliesittelijän kannalta molemmat näistä ovat vielä sääntöjenselittäjällekin siitä oivallisia, että ne opettaa erityisen helposti.

Mutta niin tuntuivat keräävän pelaajia myös Dungeon Rush, Honshu kuin myös Dale of Merchants. Näistä ensimainittu jäi erityisesti siitä mieleen, että parikin eri sakkia palasi saman pelin ääreen uusintamatsin muodossa vietettyään hetken ensin muilla messuosastoilla. Ja sehän on yleensä hyvän pelin merkki se!

Kolmituntinen työvuoro oli nopeasti hoidettu. Keltainen duunipaita vaihtui siviiliin ja pikaisen muiden messuosastojen kiertelyn jälkeen lunkisti-toimitus saattoi karauttaa muiden viikonloppu-touhujen perään.

Vaan vielä ensifiilikset peliharrastajan silmin katsottuna esitellyistä peleistä – näistä ainakin osaan palataan myöhemmin vielä peliarvostelujen merkeissä.

Klask. Kaksinpelattava “ilmakiekko”. Käsi-silmä -koordinaatioharjoitus, joka näyttää hiukan viimeistelemättömät ja halvalta. Mutta kun sitä kokeilee, niin kylläpä se vaan koukuttaa – jos siis ylipäätään tällaisesti näppäryyspeleistä pitää. Tätä tuli vuoden Lautapelaamaan 2015 -tapahtumassa testattua heti tapahtuman aluksi ja niin vain oli minun mielestäni ko. tapahtuman paras peli. Erinomainen hankinta mihin vaan talouteen.

Klask on addiktiivinen näppäryyspeli. Yksi peli ei riitä.
Klask on addiktiivinen näppäryyspeli. Yksi peli harvoin riittää.

Honshu. Kompaktin korttipelin muotoon tehty lautapeli. Muka tikkipeli yhdistettynä oman “laudan” rakenteluun. Ei siis ole tikkipeliä nähnytkään, mutta oman pelin rakentelu kortteja rakentelemalla on mukavaa puuhaa. Lainaa paljon The Hanging Gardens -peliltä, mutta on tässä jotain omaakin. Menee ilman muuta vielä jatkotestiin ja oletettavasti pidän tästä. Pelilaatikon pienuus yllätti sekin positiivisesti.

Kompaktit Lautapelit.fi:n julkaisut: Honshu ja Dungeon Rush.
Kompaktit Lautapelit.fi:n uutuusjulkaisut: Honshu ja Dungeon Rush.

Dungeon Rush. Fantasiateemoitettu nopeuspeli. Kullakin pelaajalla kaksi sankaria, joista toista pelataan vasemmalla kädellä ja toista oikealla kädellä. Joka vuoro pelaajat kääntävät mörkökortteja näkyviin ja nopeuspelinä läiskäistään kädet sellaisille korteille, joista sankarit (toivottavasti) suoriutuvat. Näin parannetaan varusteita ja kerätään pisteitä kunnes yhdeksännen kierroksen jälkeen kohdataan loppuviholliset (tai painellaan käpälämäkeen). Toimii monessakin eri porukassa ja mahdollisesti ei töki myös niitä, joille nopeuspelit eivät maistu. No, ei ehkä minunkaan juttuni loppupelistä, mutta ideasta plussaa.

Dale of Merchants I & II. Kompakti pakanrakennuspeli, joka painottuu paljolti korttien erikoiskykyjen tehokkaaseen käyttämiseen. Tämä oli entuudestaan tuttu (olen ykkösosan omistanut), mutta pelin nerokkuus ei itselle missään vaiheessa auennut. Eniten tökki pelin flow, jota tekniikkakortit jatkuvasti rikkovat. Jos tämäntyyppistä peliä haluan pelata, valitsen suoraviivaisemmaksi hiotun Babelin mieluummin. Suosittelen testaamaan ennen ostoa.

Suomalaista tuotantoa oleva Dale of Merchants on omintakeinen pakanrakennuspeli.
Suomalaista tuotantoa oleva Dale of Merchants on omintakeinen pakanrakennuspeli.

Maze Race. Kaksinpelattava magneetti-labyrintti. Kumpikin pelaaja rakentaa toisilleen labyrintin, laudat vaihdetaan päittäin ja kilpaa ohjataan kuula läpi tehdyn labyrintin. Näyttävä ja komponenteiltaan toimiva, mutta ei kestä kyllä aikaa. Isosti tässä ei peliä ole, mutta markkinarako kyllä löytyy, sillä kukapa meistä ei olisi ruutupaperilabyrinttejä rustannut ja pelannut?

Maze Race magneettilabyrintti.
Maze Race magneettilabyrintti.

Castles of Burgundy: The Card Game – parempi kuin isoveljensä

Korttipelin muotoon muovattu lautapeli on kaukana uudesta ideasta, mutta ‘Castles of Burgundy: The Card Game’ on sikäli mielenkiintoinen julkaisu onhan lautapeli ‘Castles of Burgundy’ (2011) julkaisustaan asti köllöttänyt kaikkein suosituimpien pelien joukossa Boardgamegeek-sivustolla (tätä kirjoitettaessa sijalla 9). Vaikka itselleni tuli kyllästymispiste tuohon lautapeliversioon jo muutaman pelin jälkeen, riitti kiinnostusta silti korttipelille, sillä se lupailee tiivistetympää ja nopeampaa elämystä unohtamatta kuitenkaan alkuperäisen lautapelin toimivia pelimekaniikkoja. Siispä tästä piti ottaa selvää!

Kompakti paketti tutulla graafisella ilmeellä

Jo ensivilkaisulla huomaa, että ‘Castles of Burgundy: The Card Game’ mukailee isoveljensä ulkoasua niin pelikotelon kuin korttien graafisen ilmeenkin osalta. Tällä kertaa pelikotelo vain on puserrettu huomattavasti kompaktimpaan laatikkoon. Enää ei riittänyt Alea-sarjassa aiemmin käytetty ‘Small serie’ (mm. San Juan, Wyatt Earp) -sarjan boksi vaan vielä tätäkin pienempi.

Havainnoiva kuva siitä, miten paljon pienempi laitos Castles of Burgundy -korttipeli on vastaavasta ison boksin Alean pelistä. Itselläni ei enää Castles of Burgundyn lautapeliversiota ole, joten siksi en sitä saanut tähän vertailukuvaan, mutta toisaalta mihinkä minä sitä lautapeliversiota tarvitsisinkaan, silla tämä korttipeli on kokonaisuutena parempi.
Havainnoiva kuva siitä, miten paljon pienempi laitos Castles of Burgundy -korttipeli on ison boksin Alean pelistä. Valitettavasti tähän yhteiskuvaan ei itselläni ollut tuoda lautapeliversiota samasta pelistä, sillä en sitä enää omista.

Ja nimensä mukaisesti kyseessä on puhdas korttipeli, sillä laatikosta kuoriutuu 240 kappaletta pieniä kortteja (vrt. lautapelin ~270 laattaa) sekä 16-sivuinen ohjekirja. 16 sivua kuulostaa äkkiseltään isolta, mutta kun sääntökirjan kokokin on pieni, ei luettavaa liiaksi asti ole. Itse asiassa pari sivua lisää olisi ollut jopa suotavampaa, sillä jäin kaipaamaan yhden aukeaman kokoista yleiskuvaa siitä, miten pelaajien kortit vs. “yleinen pöytä” kannattaa pelipöydälle asemoida. Tämä jää nyt kokonaan pelaajan oman hahmottamisen/päättelyn varaan.

Kompaktista pelilaatikosta ja korttipelistä huolimatta itse pelaaminen vaatii enemmän tilaa kuin moni lautapeli. Toisaalta... ei ihan ensimmäinen kerta kuin näin käy.
Kompaktista pelilaatikosta ja korttipelin luonteesta huolimatta itse pelaaminen vaatii enemmän tilaa kuin moni lautapeli. Osviittaa antaa oheinen kuva.

Kovin tuttua lautapelistä, mutta suoraviivaisemmin

Ja mistä Castles of Burgundy -korttipelissä on sitten pohjimmiltaan kyse? Aivan samanlaisesta pisteidenkeruusta kuin esikuvassaan, mutta siinä missä lautapelissä pyrittiin omalle pelilaudalle rakentamaan vierekkäin 1-8 samanvärisen laatan rykelmiä tiettyjä rakentamissääntöjä noudattaen, riittää korttipelissä se, että saa pöytään kolme samanväristä korttia. Näistä seteistä saa lopussa pisteitä ja pelin aikana kertaedun, mutta nopeimmille settien tekijöille on luvassa vielä lisäpisteitäkin. Tämän kilpajuoksun ohella erilaisten eläinkorttien seteillä ja pelin aikana myytyjen tuotekorttien kautta on mahdollisuus kartuttaa pistepottia. Kaikki toiminnot mukailevat alkuperäistä julkaisua kuitenkin hivenen suoraviivaistettuna.

Voittopistekortit ja yleispooli tavara-, eläin-, hopea- ja työmies-korteille. Ohjekirja on 16-sivuinen, joskin siis kooltaan hyvin pieni.
Voittopistekortit ja yleispooli tavara-, eläin-, hopea- ja työmies-korteille. Käytetty korttikoko on monista peleistä (mm. TransAmerica) jo entuudestaan tuttua minikokoa.

Peliä pelataan viisi keskenään identtistä kierrosta yhden kierroksen sisältäessä pelaajille jaettujen käsikorttien käyttämisen yksi kerrallaan nostamatta tilalle  uutta korttia. Käsikortteina ollessaan ainoa niissä kiinnostava tieto on kortissa näkyvä nopan silmäluku eli kortin värillä tai muilla symboleilla ei ole merkitystä. Kortin noppaluku taas ikävästi rajaa mahdollisuuksia osassa toimintovaihtoehdoista ja aivan kuten lautapelissäkin, niin korttipelissäkin tulee tarve puljata noppalukua enemmän mieleiseksi. Tämä puljausmekaniikka ja menetelmä on suora kopio lautapelistä. Merkittävin ero lauta- ja korttipelin välillä on kuitenkin se, että tällä kertaa “nopat” eivät ole etukäteen kaikkien nähtävissä vaan piilotietoa on hivenen enemmän mikä tuo pientä yllätyselementtiä mukaan.

Kuuden kortin käsi, jonka jälkeen onkin jo viidesosa pelistä pelattu. Käsikorteissa ainoa "käytettävä osa" on kortin yläosan nopan silmäluku, muut osat huomioidaan vain kortteja pöydästä ostettaessa/rakennettaessa.
Esimerkkisetti pelaajalle jaetuista kuudesta kortista. OIKEASTI näistä on kädessä aina vain kaksi, joista toinen käytetään noppana – eli käsikorteista ainoa kiinnostava tieto on yläosan nopan silmäluku. Kortin värillä tai muilla symboleilla ei ole merkitystä.

Pelatulla käsikortilla tehdään yksi kuudesta eri toimintovaihtoehdosta:

  • Ota pöydältä kortti omalle suunnittelupöydälle (kädestä pelattu kortti rajaa, minkä kortin voi ottaa).
  • Siirrä suunnittelupöydältä kortti valmistuneiden korttien joukkoon (kädestä pelattu kortti rajaa, minkä kortin voi siirtää).
  • Myy tuotekortteja varastosta (kädestä pelattu kortti rajaa, mitä tuotekortteja voi myydä).
  • Täydennä omat työmies-kortit kahteen.
  • Ota yksi hopea-kortti.
  • Muuta työmies- ja hopeakortteja pisteiksi vaihtosuhteella 3:1.
Tällainen tarjooma tässä kohtaa otettavissa sopivalla käsikortilla.
Tällainen tarjooma tässä kohtaa kortteja suunnittelupöydälle lisättäväksi. Eli pelaamalla käsikortin ‘3’ voi pelaaja ottaa keskellä näkyvistä kolmosrivin korteista joko keltaisen tai vihreän kortin.

Hyvin suunniteltu on puoliiksi tehty? Ei vaan puoliksi suunniteltu on jo puoliksi tehty!

Pelin keskiössä on edellä kuvatuista toiminnoista kaksi ensimmäistä eli lautapelistä tuttu kaksivaiheinen korttien pöytäysmekaniikka, joka tekee settien rakentamisesta hitaampaa ja aavistuksen hankalampaa. Settien rakentamisessa haaste on niinikään se, että pelaajat taistelevat samoista pöytäkorteista, joita on varsin rajatusti tarjolla joka kierros. Nopeat syövät hitaat ja sitä rataa.

Sen lisäksi, että pöydätyt korttisetit tuovat pelaajille pisteitä pelin lopussa, antavat ne valmiiksi siirtämisen yhteydessä kertakäyttöisen edun. Kertakäyttöinen etu on kussakin värissä aina keskenään identtinen beigenvärisiä rakennuksia lukuunottamatta, joten sikäli ne tulevat pelaajille hyvinkin tutuiksi  jo ensimmäisellä pelikerrallla. Kun korteissa käytetty symboliikka on selkeää, ei ohjekirjan pläräämiselle ole pelin aikana isommin tarvetta. Korteista saatavat kertakäyttöedut ja niiden tehokas hyödyntäminen ovat pelissä menestymisen kannalta keskeisessä asemassa, joten oman pelin suunnittelu pidemmälle maksaa vaivan.

Yksittäisen pelaajan oma pelialue. Vasemmalle mahtuu kolme suunnittelussa olevaa korttia, keskellä on jo rakennetut kortit, ja oikealla on varasto.
Yksittäisen pelaajan oma pelialue. Vasemmalle mahtuu kolme suunnittelussa olevaa korttia, keskellä on jo rakennetut kortit, ja oikealla on varasto, jossa on kerätyt mutta vielä myymättömät tuotekortit.

Hiottu ja mietitty kokonaisuus

Viisi vuotta lautapeliversion jälkeen julkaistu ‘Castles of Burgundy: The Card Game’ on – kuten edeltä on hyvin käynyt ilmi – erittäin uskollinen esikuvalleen. Ainoa korttipelistä selkeästi poisjätetty elementti on lautapelin keltaiset knowledge-laatat, joita rakentamalla yksittäinen pelaaja saattoi saada tiettyyn toimintoon tai loppupisteytykseen lisäelementtejä ja -parannuksia. Muilta osin toimintoja on hiottu virtaviivaisemmiksi ja yksinkertaisemmiksi, jotta ne toimivat puhtaasti kortteja käyttämällä. Selkein esimerkki virtaviivaistuksesta on korttien pöytämiseen liittyvä toiminto, jossa enää ei kulje mukana erityisiä rakentamissääntöjä, jotka lautapelissä olivat aika pitkälti pelin keskiössä.

Samalla kun peliä on sujuvoitettu, on korttien myötä toisaalta tullut jotain lisääkin: korttipelissä pelaajilla ei edessään kökötä käytettävissä olevat nopat jotka näkyvät kaikille, vaan noppatieto pysyy salassa muilta. Tämä rahtunen piilotietoa tekee mielestäni pelkästään hyvää ja vähentää pelaajien tarvetta ylianalysointiin – otan siis muutoksen riemumielin vastaan.

Kaksi pientä kauneusvirhettäkin mukaan mahtuu, joista toisen onneksi korjaa helposti. Olisi ollut toivottavaa liittää paketin mukaan lyhyet pelaajakohtaiset tiivistelmät toimintovaihtoehdoista ja loppupisteytyksestä. Tällaisen toki värkkää nopeasti itsekin ja/tai tulostaa Boardgamegeekistä (malleja löytyykin jo). Toinen kauneusvirhe on enemmän esteettinen ja jokainen kokee sen omalla tavallaan. Korttipeliksi ‘Castles of Burgundy: The Card Game’ vie paljon pöytätilaa ja kompaktiudun kustannuksella on jätetty apulaudat ja muut yleisilmettä rauhoittavat elementit pois jolloin lopputulos on villi: kortteja on pöydällä vähän siellä täällä. Pelin toimivuus ei tästä sekamelskasta onneksi häiriinny, mutta onhan se yleisilme silti hiukkasen rauhaton.

Isoin kömmähdys koko pelissä, mikä piti siten itse korjata: tiivistelmä eri toimintovaihto-ehdoista ja kääntöpuolella loppupisteytyskoukerot.
Kauneusvirhe, joka piti korjata sitten itse: pelin mukana ei tullut lainkaan tiivistelmää eri toimintovaihtoehdoista ja loppupisteytyksestä.

Tiivistettynä ‘Castles of Burgundy: The Card Game’ on kaikkinensa erittäin onnistunut kokonaisuus. Monia pieniä kulmia on hiottu pyöreämmiksi ja sitä myöten pelin kestoa on saatu hilattua lyhyemmäksi – mikä oli lautapelissä se suurin kompastuksen aihe. Onnistuneen yksinkertaistuksen myötä siitä on tullut samalla helpommin lähestyttävä ja pelin opettaminen/oppiminen helpottuu. Vuorovaikutusta on riittävästi ja kilpailuelementtejäkin löytyy, joten pasianssiksi peliä ei pääse haukkumaan.

Pidin Castles of Burgundya aikanaan ihan näpsäkkänä, mutta kestoltaan liian pitkänä ja muutenkin liian toisteiselta pelistä toiseen. Samaa settienkeräilyhän se nytkin on joka pelillä, mutta kun vuorot kiertävät nopeammin ja kokonaiskesto on lyhyempi, pystyn sen helpommin antamaan pelille anteeksi. Tämä on siten mitä mainioin lisä kenen tahansa pelikokoelmaan ja viimeistään tässä vaiheessa poistaa itselläni tarpeen palata Castles of Burgundy -lautapelin pariin. Hintakaan ei hirvitä ja pelin englanninkielinen painos on juuri sopivasti saapunut myös Suomessa lautapelikauppojen hyllyille. Kipin kapin ostoksille!

Infolaatikko: Castles of Burgundy: The Card Game
Pelaajia: 1-4 Kesto: 45 minuuttia Julkaisuvuosi: 2016
Saatavuus: pelialan liikkeet (englanniksi).
Lisätietoa: boardgamegeek