Skip to main content

Tapahtumaraportti: Spiel’19 (24.-27.10.2019) – osa 3

Tämä on Spiel’19 -tapahtumaraportin kolmas ja viimeinen osa. Jos siis et ole vielä lukenut aiempia pätkiä suosittelen aloittamaan täältä.

Lauantai

Messujen ensihetkiin mietittiin jälleen sopiva askellus. Starttina toimisi Queen Gamesin osasto ja siellä Rune Stones. Peli olisi saattanut lähteä ostoon ilman testiäkin, mutta miksei pelattaisi jos pöytä olisi vapaana? Ja olihan se. Olin varuilta tankannut edellisenä iltana hotellilla pelin suoraviivaiset säännöt, joten ei tarvinnut odotella edes wirallista sääntöjenselittäjää vaan homma saatiin tulille kotimaisilla eväillä.

Rune Stones on kokeneen kehäketun Rüdiger Dornin korttivetoinen lautapeli, jossa kaikki aloittavat samanlaisella pakalla. Korttipakan sisältöä säädetään pelin edetessä hankkimalla sinne uutta sisältöä, mutta samalla niitä käytön myötä myös poistuu,joten pakka elää läpi pelin. Rune Stones tarjoilee kevyttä pähkittävää, jossa korttien toiminnoilla haalitaan timantteja, joita taas vaihdetaan artifakteihin joilla lopulta ostetaan voittopisteitä ja pysyviä lisäetuja riimukivien muodossa.

Rune Stonesin pelilauta on rauhattoman näköinen piperrys, mutta oleelliset kohdat on onnistuneesti korostettuja ja selkeitä.

Pelin koeajo osoitti, että se on juuri niin toimiva paketti kuin se sääntöjen perusteella antoikin olettaa olevansa. Messuilla Rune Stonesia peluutettiin pikapelinä jonnekin 30 pisteen paikkeille, mutta jo tuon makustelun aikana kävi selväksi, että taas on viimeisen päälle hiottua Rüdiger Dornia ja peli toimii. Lisäpisteitä Rune Stones saa korttitoimintojen käyttöön liittyvästä lisäpähkäiltävästä, jossa isonumeroisimmat – ja siten monesti ne paremmat – kortit poistuvat omasta pakasta, joten korttien käytön kanssa joutuu todella kikkailemaan.

Rune Stones oli hyvä ja porukasta kaksi sankaria kävelivät testipelin jälkeen lompakko auki Queenin myyntikojulle ja tulivat sieltä pelin ja lisäosan kanssa ulos. Tätä nannaa siis pääsee pelaamaan jatkossakin ja kertaalleen sitä onkin jo pelattu.

Tähän väliin poikettiin miltei vieressä olleella Lautapelit.fi:n osastolla jututtamassa Tuomoa ja katselemassa “paikallisen” meininkiä. Vilinää ja pelaajia riitti heilläkin ja oliko tuo nyt niin ihmekään: oli kuitenkin pelattavana ja esillä Amulia, uutta Eclipseä ynnä muuta vastaavaa.

Lautapelit.fi oli tänäkin vuonna isosti läsnä Spiel-messuilla. Osastolla oli hyvä pöhinä läpi messujen.

Tässä vaiheessa porukan flunssaisin kaveri poistui hotellille lepäämään, mutta jatkoimme kolmen hengen iskujoukolla Zochin osastolle. Heillä oli käytössään lainaustiski-systeemi mikä helpotti pelien testaamista: ei tarvinnut löytää kuin vapaa pöytä ja samassa pöydässä saattoi pelata pelin jos toisenkin.

Aloitettiin Beasty Bar -nimisellä korttipelillä – pelillä, johon on sittemmin tehty useampiakin “jatko-osia”, mutta meillä oli tämä ensimmäinenkin laitos testaamatta. Beasty Barissa pelaajilla on identtiset pakat, joista vain tietty määrä kortteja on kerralla käytössä. Tarkoitus on saada omat eläimet sisään baariin ja potkia jonosta muiden eläimet ulos. Jos/Kun jonossa on viisi eläintä, niin kaksi lähinnä ovea olevaa pääsee baariin sisään ja muut ohjataan ystävällisesti poistumaan paikalta.

Useamman “jatko-osankin” saanut Beasty Bar sotkeutuu (ainakin näin ensifiiliksillä) omaan kikkailuunsa.

Vuorot ovat ytimekkäitä ‘pelaa kortti jonon jatkeeksi ja teen kortin toiminto, jonka jälkeen on seuraavan pelaajan vuoro’. Korttien toiminnot vaihtelevat eläintyypeittäin, mikä kuulostaa etukäteen vielä hyvältä, mutta toiminnot osoittautuivat liiankin levottomiksi, jolloin porukkaa päätyi baariin lopulta todella vähän. Eli ainakin nämä pelin ensimmäisen version eläimet ja tekeminen ei vakuuttanut, vaan peli oli pelkkää korttirivin blokkaamista ja veivaamista alusta loppuun. Ei jatkoon.

Voll Verasselt oli Spiel-uutuus. Pöydälle levitetään ötökkäkortteja neljässä värissä tietty määrä, jonka jälkeen pelaajat heittävät vuorollaan vähintään neljää noppaa. Jos noppien värejä vastaavia ötökkäkortteja on tarjolla ne otetaan sivuun ja pelaaja voi joko yrittää haalia lisää ötökkäkortteja tai jättää pelivuoron tähän. Tavoitteena on hamstrata mahdollisimman paljon kortteja, mutta jos ahnehtii liikaa eli sopivaa väriä ei enää olekaan tarjolla palautetaan sivuun haalittu korttisetti takaisin tarjolle ja vuoro siirtyy seuraavalle.

Ötökkänoppailu Voll Verasselt oli iloinen yllätys.

Seuraavan pelaajan pitää vuoronsa alussa tehdä päätös, pyrkiikö pöllimään edellisen pelaajan sivuun keräämiä kortteja vastaavalla systeemillä vai keskittyykö haalimaan niitä keskeltä. Jos päättää keskittyä keskipooliin, niin tässä kohtaa edeltävä saa haalimansa kortit pysyvästi talteen.

Voll Verasselt poikkesi sikäli Beasty Barista, että siinä missä BB kuulosti etukäteen hauskalta, mutta oli käytännössä huono, niin Voll Verasseltin tapauksessa asiat olivat juuri toisinpäin. Tällaista filleriä lätkisi mieluusti toistekin!

Viimeinen Zoch-osastolla testaamamme peli oli Bloxx! – tämäkin tarkkaan ottaen jo edellisvuoden julkaisu. Peli on Klaus-Jürgen Wreden näkemys Tetriksestä ja noppavetoinen sellainen. Vuorollaan heitetään kahta noppaa, jotka näyttävät kahta tetrispalaa. Heittovuorossa ollut nappaa näistä toisen ja jäljellä ollut jää muille. Tosin edelliseen pieni lavennus, että tietyin myönnytyksin saa kyllä myös sen jo varatun nopankin käyttöönsä.

Carcassonnen suunnittelijan näkemys keveästä tetristelystä.

Valittu tetris-pala piirretään omaan tetrispeliin aiempien jatkoksi ja tarkoituksena on saada täysiä vaakarivejä ja “napata” tetrispalojen ympyräkohdilla peilalueelta myös numeroruutuja. Napatuista numeroista ja täysistä vaakariveistä ropisee pisteitä ja isoimmalla pistemäärällä voittaa.

Bloxx! on suoraviivainen ja helppo filleri, mutta rehellisesti sanottuna ei kyllä erotu isommin edukseen roll & write -massasta, jos erottuu ollenkaan. Tällaisenaan silti parempi kuin vaikkapa Brikks tai Second Chance. Harmiton -kuvannee silti peliä parhaiten. Ehkäpä se toimi pelisuunnittelu-fillerinä kokeneelle Wredellekin ja tämä näkyy sitten lopputuloksessa?

Marssimme Huch!:n osastolle, vapaata Coralia-pöytää etsien. Alkuun näytti heikolta ja meinasimmekin lennosta opetella seisomapöydän ääressä toisen semi-kiinnostavan pelin ‘Humboldt’s Great Voyage’, mutta jo alkuvalmisteluja ihmetellessämme Coralia-pöytäkin vapautui.

Coralia on kevyehkö settienrakentelu Michael Rieneckiltä ja sen pelaa puoleen tuntiin. Alkuun tosin piti saada selkoa epäselvästä sääntökirjasta – tässä kohtaa tuli Oskarin sääntökirjasuorituksia ikävä. Huch!-osastolta yksi kaveri kävi kääntymässä luonamme, mutta kun pyysimme opastuksen peliin englanniksi, tämä pahoitteli huonoa englantiaan (teki sen muuten ihan hyvällä englannilla) ja lupasi hakea parissa minuutissa osaavamman kaverin paikalle. Tätä luvattua apua ei kuitenkaan koskaan ilmestynyt, mutta sääntökirja saatiin omin voimin tulkittua loppuun.

Coralian värimaailma on koreileva.

Tiivistettynä pelissä on tarjolla aina neljä noppaa vaihtelevissa väreissä ja niistä vuorossaoleva valitsee yhden, tekee noppaa vastaavan toiminnon siinä osassa pelilautaa, jossa ko. väri on – tai jos vastaava toimintoruutu on jo blokattu, niin tietyn muun yleistoiminnon. Vuoron jälkeen seuraava pelaaja saa valita yhden nopan edellä käytetyn tilalle ja heittää taas neljä noppaa uudelleen, tekee yhden toiminnoista ja niin edelleen. Puolet toiminnoista liittyy erilaisiin korttisettien rakenteluihin, toinen puolisko tuo pisteitä pelilaudalta heti tai pelin lopussa.

Kokonaisuutena Coralia on toimiva, tosiaan nopea pelattava jo heti ensipelistä ja jännityskin säilyy loppuun asti, kun vasta pelin päättyessä paljastetaan käteen haalitut korttisetit. Huch!:maiseen tapaan hyvinkin perhepeli-materiaalia hilpeällä ulkoasulla varustettuna. Pelaisin toistekin hymyssä suin ja eritoten tykkäsin pelilaudan ja noppien pirtsakasta värimaailmasta.

Sitten se messupeleistä kaikkein positiivisin yllättäjä. Täysin puskista ja ohi etukäteis-scouttauksen tuli nimittäin Pictures. PD-Verlag, joka ei todellakaan normaalisti mitään partypelejä julkaise vaan on kunnostautunut mm. Concordian, La Granjan ja vastaavien saralla, tuuppasi pihalle nyt jotain ihan muuta.

Spiel-messujen suurin yllättäjä toistaiseksi: Pictures.

Pöydälle levitetään 16 kortin kollaasi ja kukin saa piilossa koordinaatin mikä osoittaa yhden em. kuvista. Tästä kuvasta pitää tarjolla olevilla välineillä värkätä vihje, jonka mahdollisimman moni muista tulkitsee oikein ja raapustaa siten oikeat koordinaatit arvauspaperiinsa.

Välineet vaihtelevat pelin viiden kierroksen aikana pelaajalta toiselle niin, että kukin joutuu kertaalleen askartelemaan kengännauhoilla, symbolikorteilla, puutikuilla ja kivillä, erilaisilla puupalikoilla tai 3×3 pikselitaulun tarveaineilla.

Kukin värkkää vihjeensä samaan aikaan, arvaukset raapustetaan yhtäaikaisesti jota seuraa sitten pisteytys: pisteitä napsuu oikeista arvauksista sekä arvaajalle että vihjeentekijälle. Kierrosten välillä tarveaineet kiertävät pelaajalta toiselle, jokainen saa uuden koordinaatin ja kuviakin voi vaihtaa.

Pictures on äärimmäisen yksinkertainen mutta samalla äärimmäisen toimiva partypeli. Tätä nyt vaan on hauska pelata ja pistelaskukin on just eikän melkein kohdallaan eli ei tarvitse keksiä jotain “omaa ja toimivaa”, mihin aina silloin tällöin näissä laiskasti suunnitelluissa partypeleissä törmää.

Pictures jäi testaamisen jälkeen siinä määrin takaraivoon kutittelemaan, että messujen viimeisenä päivänä ostin siitä oman kappaleen kotiinviemisiksi ja tuota on nyt kotona ja kyläreissuilla kovasti tahkottukin.

Kuvien ja kuvioiden muotoilusta toiseen vastaavaan. Second Chance – vaikka kuinka onkin jo ollut hyvän aikaa markkinoilla ja jopa Lautapelit.fi:n suomentamana oli meidän jengissä niitä, joilla peli oli vielä testaamatta. Se asia korjaantui pikaisesti Pegasuksen ständillä.

Helppoa ja kevyttä tetris-pulmailua.

Uniikkeja aloituspaloja lukuunottamatta peli on suoraviivainen ja kaikille samanlainen: kaksi kortti käännetään kerrallaan pakasta ja toinen niistä pitää piirtää omalle pelialueelle. Näin jatketaan, kunnes omalle paperille ei enää mahdu, jolloin viimeisenä pelastusrenkaana pakasta käännetään ko. pelaajalle lisäpalaa tarjolle ja jos tämä mahtuu, niin oma pelikin saa jatkoa.

Näiden kuponkipelien saralla on omalla kohdalla jo aikapäiviä sitten tullut turnausväsymystä ja ehkä osin siksikin Second Chance ei ole sytyttänyt, kun kaikki nokkelat “koukut” siitä puuttuvat. Juu, kyllä sitä kierroksen voi pelata silloin tällöin, mutta roll & write -genressä on parempaakin tarjolla: edellä esitetty Bloxx! tekee saman jo paremmin, mutta yhtä hyvin voi tarjota messu-uutuuksista peliä Cartographers, jossa on aidosti uuttakin tulokulmaa olematta silti mitenkään haastava säännöiltään.

Kevyiden piirustelu-hahmottelujen jälkeen messupäivän päätti Devir-osaston Karekare. Mitään en tiennyt pelistä etukäteen – tokko muukaan porukka, mutta peruskivannäköistä laattaa ja puuresursseja oli tarjolla, niin ei tuossa nyt ihan metsään voi(ne) mennä?

Karekare tarjoili sitä mitä näyttikin: pelivuorolla pelataan kädestä laatta laajentamaan yhteistä pelialuetta, mutta tässä tulee pelin lisäniksi: toiminnot, mitä laatan asettamalla suoritetaan tulevat viereisten laattojen kautta. Osa tuo tiettyä resurssia, osa antaa mahdollisuuden laittaa paatti kartalle, osa siirtää paattia ja toisinaan rakennellaan kerätyillä resursseilla toteemeja tai kyliä. Ja tiettyjen kombojen yhdistelyillä ropisee myös pisteitä.

Varsin perinteistä laatta- ja resurssimunklausta yhdistelevä Karekare.

Peliä pelataan kolme kautta, kullekin näistä on oma laattapinonsa. Kun pino loppuu tulee välipisteytykset, jossa palkitaan rakennetuista kylistä ja laivoista. Kokonaisuutena tämä oli perus-ok laattojenasettelun saralla, mutta ulkoisesti tuossa olisi vielä petrattavaa ja selkeytettävää. Nyt oli vähän vielä sellainen “tässä pelataan protoa” -fiilis.

Hotellilla iskettiin tulille kolme kovaa messuhankintaa: 3 Wishes, Lost Cities -noppailu ja Bon Appetit!.

3 Wishes tarttui matkaan toisen pelin ilmaiskylkiäisenä ja se osoittautui täysin päättömäksi “yritä kerätä kolme erikategorian toivetta” -korttipeliksi. Päätöntä menoa sikäli, että kaikilla pelaajilla on edessään ne kolme toivetta kortteina, mutta korttien kuvat on alassuin. Näistä korteista yhden saa alkuun kurkata, jonka jälkeen alkaa korttien munklaus. Vuorolla saa joko kurkata yhden kortin mistä tahansa, vaihtaa kahden minkä tahansa kortin paikkaa tai sekoittaa omien korttien järjestys.

Siinä vaiheessa kun hyvältä tuntuu (mutta säännöt rajoittavat hiukan milloin susta saa hyvältä tuntua) voi oman vuoron alussa ilmoittaa, että nyt lopetetaan kierros. Tällöin tarkistellaan, mitä kenelläkin edestään löytyy ja jos jolla kulla kolme eri kategorian korttia nököttää edessä, niin hyvä. Jos tämä tilanne on useammalla, niin korkeimmalla pistearvolla voittaa, mutta voi käydä niinkin, ettei kenenkään setti kelpaa.

Ilmaiseksi peliksikään 3 Wishes ei tarjoillut vastinetta rahalle. Peli vaihtoikin omistajaa jo Düsseldorfin lentokentällä – jossa muuten samaa peliä oli samaan kilpailukykyiseen hintaan tarjolla myös muilla.

Lost Cities -noppapeli (Kosmos) tai tarkemmin alkuperäiseltä nimeltään ‘Lost Cities: Auf Schatzsuche’ yrittää tarjoilla mainioksi todetun kortti- tai lautapelikokemuksen pikaisena noppapeliversiona.

Kadonneita kaupunkeja noppaillen.

Vuorottain heitetään noppia ja tuloksen perusteella napataan noppien summaa (tai osasummaa) vastaava laatta mistä vaan sellaisesta väristä, josta ei ole aiemmin isompaa laattaa vielä ottanut. Tietyissä luvuissa on tarjolla korttipeliversiosta tuttu “tuplaaja”, mutta sen saa tuplaajapuolena pitää vain jos jossakin heitetyistä nopista on käden kuva.

Muilta osin mennään niin tuttuja latuja, että pelin ravaa pikavauhtia loppuun kaikki, jotka ovat sarjan muita pelejä pelanneet. No, on siellä erilaisia tavoitelaattoja nopeimmille tarjolla, mutta sittenkin on ilmoilla sellaista “varman päälle” -tuntua. Sanoisin, että tätä voi suositella vain kaikkein hätäisimmille Lost Cities -ystäville.

Illan päätti fillerihuutokauppa ‘Bon Appetit!’. Tämä oli harvoja semi-kiinnostavia pikkufillereitä omassa etukäteislistassani, joten ostin tämän lopulta suoriltaan ja hotellilla se jo koeajettiin.

Bon Appetit! on reilun 10 kortin huutokauppailu, kortti kerrallaan. Aina on tarjolla yksi herkkukortti, josta saa suoraan pisteitä ja usein jotain etua myöhempiin huutokauppoihin. Pelin koukku tulee huutokaupassa valuuttana käytettävistä timanteista, joita on neljää väriä ja joiden arvot vaihtelevat sen mukaan miten niitä käytetään huutokaupan maksuvälineenä.

Korea päältä ja sisältä, vaan onko riittävästi makua?

Huutokaupan voittaja maksaa haluamillaan timanteilla, mutta tulee samalla muuttaneeksi niiden arvoja seuraavaa huutokauppaa silmällä pitäen: maksuun käytettyjen timanttien arvot tippuvat, käyttämättömien nousevat.

Paperilla valuuttavaihtelu ja korttien erikoiskyvyt kuulostivat sen verran vinkeälle yhdistelmälle, että ostin tämän tosiaan suoriltaan. Hotellilla suoritettu koeajo osoitti, että juu toimiihan peli näinkin, mutta erityisesti ne korttien edut olivat tosi valjuja. Käytettävyys oli sekin unohdettu: kortit olivat isoja ja kuvat kauniita, mutta korttiefektit pientä pränttiä ja kaunokirjoitustakin oli mukana.

Totesinkin tämän hankinnan kohdalla, että minulla on tälle pelille uusi osoite, sikäli kun vaan erään hyvin aktiivisen peliharrastajan tapaan joko sunnuntaina messuilla tai viimeistään lentokentällä. Niinpä salaperäinen herra H sai yllätyspelin kätösiinsä vielä Spiel-messujen aikana. Ollos hyvä!

Sunnuntai

Messujen viimeinen päivä. Jyristeltiin matkalaukkujen kanssa pääsisäänkäynnistä sisään (kuten kovin moni muukin) ja jätettiin laukut narikkaan säilöön (kuten kovin moni muukin).

Cosmodrome Games myi ei-oota jo hyvän aikaa ennen messujen päättymistä.

Viimeisen päivän pelitoiveena oli viimein koeistaa Aquatica. Se, kuten kaikki muutkin Cosmodrome Gamesin julkaisut oli loppuunmyyty jo aiempien päivien aikana, joten matkalaukkuun asti tämä peli ei enää messuilta päätyisi. Päästiin kuin päästiinkin pöytään ja sääntöjenselittäjäkin oli tomerana valmiina.

Aquatica on paitsi oman pakan toimintojen optimointia, myös omalle laudalle pelattavien korttien ja niiden toimintojen optimointiharjoite. Vuorolla joko pelataan kädestä kortti tehden kortin toiminto tai otetaan kaikki kortit takaisin käteen. Simppeliä, mutta on tässä jäätämisen vaarakin varsin ilmeinen korttikombotusten vuoksi.

Kortin pelaamalla voi päästä lisäkorttien markkinoille eli hankkimaan väkevämpiä kortteja käteen TAI ostamaan pöytään ladattava pistekortti, jonka ministepit pitää pystyä ajamaan läpi ennen kuin kortti varsinaisesti niitä pisteitä tuo.

Kaikessa tekemisessä pitää pitää silmällä myös missä vaiheessa peli kokonaisuudessaan etenee eli ehtiikö arvokkaiden pistekorttien ministepit ajamaan läpi vai pitäisikö keskittyä jo halvempiin, mutta nopeammin läpiajettiin kortteihin.

Aquatica tarjoilee mielenkiintoisen pulmailun varsin maukkailla grafiikoilla.

Kaikkea tätä maustetaan pienillä lisäkilkkeillä siellä täällä ja käsissä on peli, joka maistunee useimmille vähäisemmän interaktion ystäville. Ja vaikka Aquatica ei nyt ihan täysosuma ollut itselleni, niin pelaisin kyllä toistekin sillä etenkin pistekorttien ministeppi-ajo oli mielenkiintoinen pikkupulma.

Komponenttien laatu Aquaticassa kuten muissakin Cosmodrome Gamesin peleissä on harvinaisen heppoinen, joten jos tämän firman pelejä harkitsette ostavanne niin suosittelen (poikkeuksellisesti) ainakin korttien suojaamista. Oli nimittäin messujen neljäntenä päivän Aquatican kortit jo sen näköiset, että niitä on käytetty paitsi heittotähtinä myös maalinpoistolastana. Toisaalta, firman pelien hinnatkin olivat poikkeuksellisen kilpailukykyiset, joten se nyt näkyy sitten tässä.

Tässä kohtaa tehtiin sitten se koukku PD-Verlagin osastolle, jotta sain ostetuksi oman kappaleeni edellispäivänä testattua Pictures-peliä. Sopivasti samalle osastolle saatiin ajoitetuksi myös kohtaaminen Berliinin-tuttujen – Sannan & Timon (pairofmeeples) – kanssa, joille opetettiin kuulumistenvaihdon lisäksi matsi tätä mainiota partypeliä.

Sunnuntaille järjestyi treffit Sannan ja Timon kanssa.

Spiel-messujen viimeisenä päivänä eri messuosastoilla näkyi enenevässä määrin lisäalennuksia. Näppituntumalta sanoisin että edellistä vuotta enemmän. “Häkkikauppa” oli vetänyt 50 % lisäalet jo valmiiksi alhaisista hinnoista mikä näkyi samanlaisena jonona kuin Suomessa, jos jossain jaetaan ilmaisämpäreitä. Lisäksi joillain osastoilla (mm. AEG) oli lanseerattu omat “yllätyssäkki” -tarjoukset, joissa tavaran liikkuminen näytti olevan tärkeämpää kuin tavarasta saatu hinta. Ostajan markkinat siis.

Häkkikauppaan oli sunnuntaina ennätyspitkät jonot, kun jo valmiista hinnoista luvattiin höylätä vielä leijonansiivu pois.

Lisäalesta huolimatta meidän porukan lompakot pysyivät visusti taskussa – uusia hankintoja ei juurikaan enää tehty. Jatkettiin ennemmin vapaiden pelipöytien metsästystä.

Pappy Winchester oli seuraava koeajettava. Tämän olin itse skipannut etukäteis-scouttauksessa, koska se nyt ei sinällään tarjonnut uutta. Nyt oli pöytä vapaana, joten miksipäs ei?

Pappy Winchester on kevyt huutokauppailu, jossa pelilaudan eri alueet tulevat tarjolle yksi kerrallaan. Pelaajille on pelin aluksi jaettu salaiset lisäpistekortit, joten pelilaudan tietyt alueet ovat arvokkaampia yksittäisille pelaajille. Huutokaupan osalta mennään tuttuja latuja eli kiertäen myötäpäivään korotetaan tarjousta kunnes vain yksi pelaaja on jäljellä. Tämä saa kohdealueen itselleen (+mahdollisen ko. ruudun ekstratoiminnon) ja jakaa huutosumman tasan muiden pelaajien kesken ylijäämän mennessä Saluunan.

Keveää huutokauppailua Pappy Winchesterin malliin. Etualan kupongilla olisi saanut pari euroa viilatuksi pelin hinnasta pois.

Peliä maustetaan vielä yhteisillä tavoitekorteilla, joissa odottavat lisärahat saa tavoitteen ensin täyttävä. Tällä tapaa saadaan mukavaa lisäjännitettä huutokauppailuun.

Kaikkinensa Pappy Winchester oli hyvin perinteistä ja tuttuja latuja huiteleva huutokauppailu, jota pelaa kyllä ihan mieluusti mutta ei se sinällään tarjoile oikein mitään uutta.

Tässä kohtaa poikkesimme kurkkaamaan, miltä näyttää messujen Fair Play -tilanne. Kyseessä on siis messujen “hottis-pelien” lista, johon jokainen messuvieras voi ottaa osaa. Näytti tuon hetken top-10:ssä olevan itseäni kiinnostavista Azul: Summer Pavilion, Team3, Carnival of Monsters ja Rune Stones.

Messujen kuumimmat pelit yleisöäänestyksen mukaan. Tilanne jossain kohtaa sunnuntaina – ei siis vielä lopullinen lista.

Vaan vielä oli muutamaan peliin aikaa. Nova Luna oli semi-kiinnostavien listalla ja pöytä vapaana. Saatiin neljänneksi pelaajaksi ruotsalainen hivenen iäkkäämpi rouva, joka oli Patchworkkinsa pelannut.

Nova Luna on Uwe Rosenberg & Corné van Moorselin yhteistuotos, joka lainailee asioita kaksikon omista peleistä Patchwork sekä Habitats. Habitats ei ole itselleni tuttu, Patchwork sen sijaan hyvinkin paljon pelattu ja pidetty.

Nokkela abstrakti tämä Nova Luna, mutta voisi olla graafisesti kiinnostavammankin näköinen.

Päälaudalla kierretään yhteisesti myötäpäivään ja tarjolla on aina kolme laattaa otettavaksi. Laatan otto maksaa aikaa ja aina se joka on taaimmaisena toimii. Kuulostaa tutulle, eikö?

Otetut laatat pelataan omaan laattapuzzleen, jossa tarkoitus on täyttää laatoilla olevia tehtäviä: laatat haluavat n-kappaletta eri värejä viereensä (tai ketjutettuna) ja kun näissä onnistuu peitetään ko. tehtävä omalla markkerilla. Kun kaikki markkerit on saanut laatoille voittaa pelin.

Nova Luna toimii erinomaisesti. Patchworkista tuttu “ajankäyttö” istuu peliin hienosti ja laattojen tehtävistä saa nivottua mielenkiintoisen puzzlen. Kokonaisuus on hyvä ja siten Nova Lunaa voi suositella lämpimästi. Itse jään kaipaamaan silti niitä tetris-paloja, sillä neliönmallisten muotojen kanssa puljaaminen on astetta tylsempää. Lisäksi graafisesti Nova Luna on todella tylsä tapaus.

Messujen viimeisten pelien joukossa oli vielä Gembo Inc.:n Mirror Garden. Se on nopeus-pulmailu, jossa jokainen pelaaja häärää taitettavan peilin kanssa. Pakasta paljastetaan puutarha-kortti, jonka jälkeen tehtävän on kahdesta omasta kaksipuoleisesta puutarha-puolikkaasta yhdistettynä taitettuun peiliin saada sama maisema aikaiseksi kuin tehtäväkortissa.

Taittopeli-haaste on jotakin ihan uutta: pyörittele kaksi ympyränpuolikasta siten, että lopputulos vastaa peilin kautta katsottuna tehtäväkortin maisemaa.

Jälleen kerran virkistävän erilainen idea. Mutta tosiaan enemmänkin vasta idea kuin eheä ja valmis peli.

Yhteenveto

Itselleni nämä Spiel-messut oli jälleen hieno kokemus. Järjestelyt ovat viimeisen 15 vuoden aikana parantuneet vuosi vuodelta ja kun peruskuviot ovat tulleet tutuksi, niin messuista osaa nauttia aina vain enemmän.

Yksi monista tapahtuman messuhalleista.

Pelipöytiin pääsi pääsääntöisesti todella hyvin mikä on yllättävää sikäli, että messuyleisö oli tänä vuonna enemmän kuin koskaan ennen. Meille nimenomaan uutuuksien testaaminen ja pelituliaisten hankkiminen on se pääasia, joten siitä näkökulmasta Spiel’19 saa kiitosta.

Ostoksia tein harkiten: 13 peliä päätyi oman pelikirjaston jatkeeksi – mikä on todella maltillinen luku. Näistä hankinnoista 12 oli etukäteen scoutattu ja vain yksi, Pictures, tuli ns. yllätysostona. Edellisten lisäksi pari peliä päätyi tuliais-/lahjapinoon.

Nimikirjoituksen metsästys onnistuu sekin erittäin helposti Spiel-messuilla, jos niikseen tulee. Bloggariystävälle piti sellainen bonus synttäripeliin haalia.

Entä lähdenkö ensi vuonna? Tuohon kysymykseen en osaa vielä vastata, mutta vahvasti siihen vaikuttaa se onko vakiköörimme muilla jäsenillä kiinnostusta. Olisihan se tietysti kiva se itselle kymmenes Spiel-tapahtuma kokea joskus…

Omat ostokset:

  • Azul: Summer Pavilion
  • Draftosaurus
  • Die Inseln im Nebel
  • Ishtar: Gardens of Babylon
  • Lovelace & Babbage
  • Maya
  • Miyabi
  • No Return: Es gibt kein Zurück!
  • Pictures
  • The Queen of Hansa
  • Sierra West
  • Squire: The Collector of the Glorious Rarities
  • Walking in Provence

La Citta – ja mitä se kansaa tahtookaan seuraavaksi?

Kaupungin rakentaminen ja sen tuomien haasteiden simulointi on ollut monien tietokone- ja lautapelien innoituksen lähteenä. Hivenen yllättäen siitä kaikkein tunnetuimmasta tietokoneella pelattavasta kaupunginrakentelusta, Simcitystä, ei kunnon lautapeliä ole nähty – vain köppäisen epäonnistunut korttipeliversio ‘Simcity: The Card Game’ vuodelta 1994.

Uusi ei ole nytkään tarkastelussa oleva ‘La Citta’ ja toisin kuin Simcity tai vaikkapa Big City, se kääntää katseensa Italiaan ja aikaan akveduktien ja kylpylöiden. Historian havinasta huolimatta keskiössä on omien kaupunkien ja asukasluvun kasvattaminen – ja mielellään niin, että naapurikaupunkien kilpailijat kärsivät omasta menestyksestä.

Peli vaatii kohtuupaljon pöytätilaa. Nelinpeli alkamassa.
La Citta levitettynä vie kohtuupaljon pöytätilaa. Nelinpeli alkamassa.

“Alussa oli pari kuppaista kaupunkia, mutta lupaus jostakin paremmasta”

Pelin alkaessa pelaajat asettavat kaksi aloituskaupunkiaan pelilaudalle ja keräävät kaupunkien viljatulot sen mukaan, miten viljavien peltojen äärellä ne sijaitsevat. Kaupunkeihin asetetaan niiden ensimmäiset asukkaat (kukin henkilönamiska vastaa 1 000 ihmistä). Näiden alkumuodollisuuksien jälkeen päästään itse peliin, joka kestää pelaajamäärästä riippumatta kuusi kierrosta (eli vuotta) yksittäisen kierroksen jakautuessa useampaan alakohtaan. Merkittävin näistä alakohdista on pelaajien varsinaiset toimintokierrokset, jolloin on mahdollisuus laajentaa kaupunkia ja lisätä siten sen houkuttelevuutta kansan silmissä.

...ja alussa oli pelaajien pienet kaupunginalut.
…ja alussa oli ainoastaan pelaajien pienet kaupunginalut.

Kaupunkien laajentamisen ja asukasluvun kasvamisen yhteydessä pelaajat joutuvat huolehtimaan myös siitä, että kansalle riittää ruokaa talven yli. Jos tästä vastuusta laistaa, tietää se seuraavana vuonna yhden toimintovuoron menetystä TAI pelin viimeisenä vuonna tapahtuessa roimaa pisteidenvähennystä.

Pelaajien ruoantuotantoa seurataan viljanattereilla. Sininen pelaaja tuottaa 7 viljaa, joilla ruokkii yhtä monta kansalaista. Vasemmalla pelaajan vakiokortit, joilla on kolme eri funktiota.
Pelaajien ruoantuotantoa seurataan viljanattereilla. Sininen pelaaja tuottaa 7 viljaa, joilla ruokkii yhtä monta kansalaista. Vasemmalla pelaajan vakiokortit, joita toimintokierroksilla voi käyttää kolmen eri funktioon.

Kansan mielihalut vaihtelevat

Jokaisen vuoden alkaessa kansa kertoo mitä se haluaa. Tai oikeammin kuiskii, sillä kansan mielihalut tuodaan tarjolle neljän kortin kautta, joista vain yksi on näkyvillä ja kolme piilossa. Vuoden lopussa kansan tahto paljastetaan ja kansa liikkuu kaupungista toiseen vertailemalla kaupunkeja yhdellä tai useammalla pelin kolmesta eri mittarista joita ovat terveys, koulutus ja kulttuuri.

Kansa tahtoo ainakin kulttuuria, mutta mitä muuta?
Kansa tahtoo ainakin kulttuuria, mutta haluaako se jotakin muuta vielä enemmän?

Homman juju kuitenkin on, että lopullinen vertailu tehdään vain siinä tyypissä, mitä näissä neljässä kortissa lopulta on eniten – tasatilanteessa kahdessa eri tyypissä.

Vaan vielä ennen toimintokierroksia pelaajat saavat kaupunkeihinsa uusia asukkaita (mikäli kaupunkiin näitä mahtuu) ja kultaa jokaisesta omasta kaivoksesta. Pelin alussa tulot ovat surulliset nolla.

Aika kiillottaa kaupunkikuvaa

Ennen kuin kansa ottaa ritolat vähäisten huvitusten vuoksi, on mahdollisuus tehdä korjaavia toimenpiteitä viiden toimintokierroksen aikana. Toimintokierroksella pelaaja käyttää joko yhden omista vakiokorteistaan tai yhden pelilaudan seitsemästä vaihtuvasta politiikkakortista.

Vaihtoehtoisesti toiminnon voi valita seitsemästä tarjolla olevasta - kertakäyttöisestä - kortista.
Pelilaudalla tällä hetkellä tarjollaolevat kertakäyttöiset kortit.

Pelaajan omalla vakiokortilla saa joko kaksi rahaa, perustaa kolmannen (ja pelaajan viimeisen) kaupungin tai rakentaa yhden perusrakennuksista. La Cittan perusrakennuksista löytyvät lisää ruokaa ja tuloja tuottavat rakennukset, mutta myös kaupungin kasvattamisen kannalta merkittävät pytingit, joilla kansaa saadaan kaupunkiin enemmän kuin viisi ja/tai kahdeksan (tuhatta). Valitettavasti monilla näistä perusrakennuksista on myös vaatimus, että niiden pitää olla tietyn maa-alueen vieressä: esimerkiksi kaivoksen voi rakentaa vain kallion viereen ja maatila ei kasvata viljavarantoja jollei sitä ole rakennettu peltojen viereen.

Kaupunginlaajentamiseen käytettävät rakennukset. Huomaa vasemmanpuoleisissa 8 laatassa olevat kaarisymbolit kolmessa eri värissä.
Pelin rakennukset tarkastelussa. Mitä enemmän kaarisymboleita sen parempi. Ja oleellista kaarien värit, joille löytyy vastaavuudet kansan tahtoa kuvaavista korteista.

Yleispoolista löytyvillä politiikkakorteilla voi rakentaa (kultaa vastaan) jytäkämpiä rakennuksia. Niinikään tarjolla saattaa olla toimintokortteja, joilla pelaaja saa hetkellisesti lisäviljaa, rakentaa minkälaisen rakennuksen tahansa tai vaikkapa oikeuden kurkistaa osan tai vaikka kaikki piilossa olevista ‘kansan tahto’ -korteista. Miltei kaikki näistä toiminnoista maksavat nekin kultaa – toiset vähemmän, toiset hurjasti enemmän.

Kansa äänestää jaloillaan

Kun toimintokierrokset on pelattu, paljastetaan kansan tahto. Nyt kansalaiset vertailevat oman kaupungin tarjoomaa läheisiin naapurikaupunkeihin ja jos ruoho on aidan toisella puolella vihreämpää tietää se sitä, että osa väestöstä vaihtaa osoitetta.

Kansa janoaa kulttuuria ja oppia...
Kansa on puhunut: nyt halutaan sekä kulttuuria (valkoiset kortit) että terveyttä (siniset kortit).

Kohdekaupungin omistajan tulisi osoittaa uudelle asukille asumus tai muuten muuttaja poistuu kokonaan laudalta. Vastaavasti muuttotappiokaupungeissa tyhjäksi jääneet rakennukset joutuu poistamaan laudalta – hylättyjä taloja La Cittassa kun ei suvaita.

...niinpä pinkki kaupunki menettää vihreälle asukkaan, sillä vihreä kaupungin oppitarjooma on parempi.
Kun kaupungit lähentyvät riittävästi, alkavat ne kilpailemaan keskenään asukkaistaan. Kuvan pinkki kaupunki tulee menettämään asukkaan vihreälle riippumatta siitä, mitä huvitusta vuoden lopussa halutaan eniten. Pinkin poistaessa yhden asukin ja yksi asumus tyhjäksi, joten kaupunki kuihtuu – olettaen ettei pelaaja onnistu ensin tekemään korjaavia toimenpiteitä.

Pelivuoden viimeinen vaihe on ruokkia kansalaiset. Tässä vaiheessa siis vertaillaan pelaajan kaikkien kaupunkien väkilukua viljavarantoihin. Jos viljaa on yhtä paljon tai enemmän kuin väkeä, kaikki on hyvin. Päinvastaisessa tilanteessa pelaaja saa sanktion seuraavaa kierrosta silmällä pitäen tai mikäli oltiin pelin viimeisessä vuodessa viisi miinuspistettä.

Kuuden kokonaisen kierroksen (vuoden) jälkeen katsotaan kuka suoriutui parhaiten. Jokaisesta asukista saa yhden pisteen. Lisäksi kolme pistettä saa niistä kaupungeista, jotka tarjoavat pelin kolmea eri sirkushuvia: terveyttä, koulutusta ja kulttuuria.

La Cittan kansalaiset eivät koollaan retostele.
La Cittan kansalaiset eivät koollaan retostele. Kuvat saattavat hämätä niitä isommiksikin.

Maittava parituntinen keitos

La Citta on onnistunut kokonaisuus. Näinkin iäkkääksi peliksi se on edelleen pelimekaanisesti freesi ja toimiva vaikka graafisesti pientä kasvojenkohotusta saattaisikin kaivata. Pelaajat La Citta haastaa useammalla sektorilla. Ensimmäinen haaste liittyy kaupunkien laajentamiseen ja ruokatuotannon turvaamiseen. Tilaa pelilaudalla on pelaajamäärästä riippumatta vähänlaisesti, kiitos pelilaudan joka huomioi eri pelaajamäärät.

Rauhaisa nurkkaus voi olla osaksi menestyksen salaisuus. Täällä louhitaan rahaa...
Rauhaisan nurkan löytäminen voi olla osaksi menestyksen salaisuus. Täällä louhitaan rahaa…

Pelilautaa voi kiittää lisäksi myös siitä, että lähtötilanteen saa aina erilaiseksi. Tämä syystä, että laudalle voidaan laittaa arvalla sinne kuuluvat pellot, kalliot ja vesistöt. Ensimmäisellä pelikerralla voidaan käyttää ohjekirjan tasapainoista ehdotelmaa, jatkossa ja pelitaitojen kasvamisen myötä homma voidaan rakentaa arvalla.

Toinen perusmielenkiinnon ylläpitäjä on seitsemän politiikkakortin yleispooli, jotka vaikuttavat suoraan siihen mitä pelaajat voivat rakentaa tai tehdä. Eri vaiheessa peliä toiset kortit ovat kiinnostavampia kuin toiset. Lisäksi pelaajat joutuvat huomioimaan päätöksenteossa sen, että valitessaan kortin yleispoolista se seuraava paljastuva kortti voi olla vieläkin parempi. Siis, kuinka paljon haluankaan tämän rakentaa vai tekisinkö jotain ihan muuta?

Se kutkuttavin La Cittan oivallus on kuitenkin kansan tahto ja sen vaikutus peliin. Kansalaisten määrä on pelin lopussa yhtä kuin voittopisteet, mutta välttämättä pelin aikana tapahtuva muutto ei lopulta ole pelaajalle edes pahasta vaan sitä voi koettaa hyödyntää.

Ruokatuotannon ja ylikansoituksen tuoman ongelman ääressä painiva voi laskea sen varaan, että saa muutamat ei-toivotut asukkaat siirtymään naapurikaupunkiin ennen kuin asukkaiden eteen pitäisi työntää ruokalautanen. Vastaavasti ne naapurille tuupatut lisäasukit voivat johtaa nälänhätään kanssapelaajan puolella. Mikäpäs sen mukavampaa? Toki pääsääntöisesti on aina parempi jos jatkuvasti lisääntyvän kansalaismäärän pystyy ruokkimaan, mutta La Citta tarjoaa myös mahdollisuuden “peliliikkeisiin” ja laskelmointiin.

Pelilauta täyttyy yllättävän nopeasti ja siten kaupunkien välinen kilpailu kansalaisista kovenee.
Pelilauta täyttyy yllättävän nopeasti ja siten kaupunkien välinen kilpailu kansalaisista kovenee.

Vaikka pelilaudan koko säätyykin eri pelaajamäärille on La Citta sitä parempi, mitä enemmän pelaajia pöydän ääreen istahtaa. En siis pelaisi sitä kahdella enkä edes kolmella. Neljällä ja viidellä se sen sijaan loistaa kirkkaana kaupunginrakentelupelien taivaalla.

Sääntöjensä puolesta peli on vaikeudeltaan ja monimutkaisuudeltaan keskitasoa. Se on peliharrastajien peli, joka kuitenkin nykymittapuulla on huomattavasti simppelimpi kuin vaikkapa Uwe Rosenbergin ja/tai Stefan Feldin nykypäivän “pistesalaatti” -tuotokset. Silti täytyy hymähtää sille, että La Citta sai vuoden peli (Spiel des Jahres) -ehdokkuuden Saksassa julkaisuvuonnaan. Niihin karkeloihin se on aivan liian monimutkainen ja pitkäkestoinen.

Pelin suunnittelija Gerdt Fenchel on muuten mielenkiintoinen outolintu: Boardgamegeekistä löytyy vain kaksi julkaisua Fencheliltä. Näinkin nautittavaksi ja monipuoliseksi kehuttavan pelin jälkeen herää kysymys olisiko omintakeisia ideoita ollut jaettavaksi enemmänkin? Isoja rahoja mies tuskin La Cittallaan teki, sillä pelistä ei uusintapainoksia tehty sitten julkaisuvuoden, jolloin sentään Kosmoksen saksankielisen version lisäksi Rio Grande Games otti siitä oman englanninkielisen laitoksensa.

Tiedä häntä, mutta sen tiedän että vielä tänäkin päivänä La Cittasta nautitaan omassa peliporukassamme ja se on edelleen erittäin korkealla omalla top-listallani. Allekirjoitan siis täysin seuraavan lauseen, joka kuului hiljattain pelatun pelin jälkeen: “Miksei tällaisia pelejä enää suunnitella?”

Infolaatikko: La Citta
Pelaajia: 2-5 Kesto: 120 minuuttia Julkaisuvuosi: 2000
Saatavuus: loppuunmyyty
Lisätietoa: Boardgamegeek