Skip to main content

Tapahtumaraportti: Spiel’19 (24.-27.10.2019) – osa 3

Tämä on Spiel’19 -tapahtumaraportin kolmas ja viimeinen osa. Jos siis et ole vielä lukenut aiempia pätkiä suosittelen aloittamaan täältä.

Lauantai

Messujen ensihetkiin mietittiin jälleen sopiva askellus. Starttina toimisi Queen Gamesin osasto ja siellä Rune Stones. Peli olisi saattanut lähteä ostoon ilman testiäkin, mutta miksei pelattaisi jos pöytä olisi vapaana? Ja olihan se. Olin varuilta tankannut edellisenä iltana hotellilla pelin suoraviivaiset säännöt, joten ei tarvinnut odotella edes wirallista sääntöjenselittäjää vaan homma saatiin tulille kotimaisilla eväillä.

Rune Stones on kokeneen kehäketun Rüdiger Dornin korttivetoinen lautapeli, jossa kaikki aloittavat samanlaisella pakalla. Korttipakan sisältöä säädetään pelin edetessä hankkimalla sinne uutta sisältöä, mutta samalla niitä käytön myötä myös poistuu,joten pakka elää läpi pelin. Rune Stones tarjoilee kevyttä pähkittävää, jossa korttien toiminnoilla haalitaan timantteja, joita taas vaihdetaan artifakteihin joilla lopulta ostetaan voittopisteitä ja pysyviä lisäetuja riimukivien muodossa.

Rune Stonesin pelilauta on rauhattoman näköinen piperrys, mutta oleelliset kohdat on onnistuneesti korostettuja ja selkeitä.

Pelin koeajo osoitti, että se on juuri niin toimiva paketti kuin se sääntöjen perusteella antoikin olettaa olevansa. Messuilla Rune Stonesia peluutettiin pikapelinä jonnekin 30 pisteen paikkeille, mutta jo tuon makustelun aikana kävi selväksi, että taas on viimeisen päälle hiottua Rüdiger Dornia ja peli toimii. Lisäpisteitä Rune Stones saa korttitoimintojen käyttöön liittyvästä lisäpähkäiltävästä, jossa isonumeroisimmat – ja siten monesti ne paremmat – kortit poistuvat omasta pakasta, joten korttien käytön kanssa joutuu todella kikkailemaan.

Rune Stones oli hyvä ja porukasta kaksi sankaria kävelivät testipelin jälkeen lompakko auki Queenin myyntikojulle ja tulivat sieltä pelin ja lisäosan kanssa ulos. Tätä nannaa siis pääsee pelaamaan jatkossakin ja kertaalleen sitä onkin jo pelattu.

Tähän väliin poikettiin miltei vieressä olleella Lautapelit.fi:n osastolla jututtamassa Tuomoa ja katselemassa “paikallisen” meininkiä. Vilinää ja pelaajia riitti heilläkin ja oliko tuo nyt niin ihmekään: oli kuitenkin pelattavana ja esillä Amulia, uutta Eclipseä ynnä muuta vastaavaa.

Lautapelit.fi oli tänäkin vuonna isosti läsnä Spiel-messuilla. Osastolla oli hyvä pöhinä läpi messujen.

Tässä vaiheessa porukan flunssaisin kaveri poistui hotellille lepäämään, mutta jatkoimme kolmen hengen iskujoukolla Zochin osastolle. Heillä oli käytössään lainaustiski-systeemi mikä helpotti pelien testaamista: ei tarvinnut löytää kuin vapaa pöytä ja samassa pöydässä saattoi pelata pelin jos toisenkin.

Aloitettiin Beasty Bar -nimisellä korttipelillä – pelillä, johon on sittemmin tehty useampiakin “jatko-osia”, mutta meillä oli tämä ensimmäinenkin laitos testaamatta. Beasty Barissa pelaajilla on identtiset pakat, joista vain tietty määrä kortteja on kerralla käytössä. Tarkoitus on saada omat eläimet sisään baariin ja potkia jonosta muiden eläimet ulos. Jos/Kun jonossa on viisi eläintä, niin kaksi lähinnä ovea olevaa pääsee baariin sisään ja muut ohjataan ystävällisesti poistumaan paikalta.

Useamman “jatko-osankin” saanut Beasty Bar sotkeutuu (ainakin näin ensifiiliksillä) omaan kikkailuunsa.

Vuorot ovat ytimekkäitä ‘pelaa kortti jonon jatkeeksi ja teen kortin toiminto, jonka jälkeen on seuraavan pelaajan vuoro’. Korttien toiminnot vaihtelevat eläintyypeittäin, mikä kuulostaa etukäteen vielä hyvältä, mutta toiminnot osoittautuivat liiankin levottomiksi, jolloin porukkaa päätyi baariin lopulta todella vähän. Eli ainakin nämä pelin ensimmäisen version eläimet ja tekeminen ei vakuuttanut, vaan peli oli pelkkää korttirivin blokkaamista ja veivaamista alusta loppuun. Ei jatkoon.

Voll Verasselt oli Spiel-uutuus. Pöydälle levitetään ötökkäkortteja neljässä värissä tietty määrä, jonka jälkeen pelaajat heittävät vuorollaan vähintään neljää noppaa. Jos noppien värejä vastaavia ötökkäkortteja on tarjolla ne otetaan sivuun ja pelaaja voi joko yrittää haalia lisää ötökkäkortteja tai jättää pelivuoron tähän. Tavoitteena on hamstrata mahdollisimman paljon kortteja, mutta jos ahnehtii liikaa eli sopivaa väriä ei enää olekaan tarjolla palautetaan sivuun haalittu korttisetti takaisin tarjolle ja vuoro siirtyy seuraavalle.

Ötökkänoppailu Voll Verasselt oli iloinen yllätys.

Seuraavan pelaajan pitää vuoronsa alussa tehdä päätös, pyrkiikö pöllimään edellisen pelaajan sivuun keräämiä kortteja vastaavalla systeemillä vai keskittyykö haalimaan niitä keskeltä. Jos päättää keskittyä keskipooliin, niin tässä kohtaa edeltävä saa haalimansa kortit pysyvästi talteen.

Voll Verasselt poikkesi sikäli Beasty Barista, että siinä missä BB kuulosti etukäteen hauskalta, mutta oli käytännössä huono, niin Voll Verasseltin tapauksessa asiat olivat juuri toisinpäin. Tällaista filleriä lätkisi mieluusti toistekin!

Viimeinen Zoch-osastolla testaamamme peli oli Bloxx! – tämäkin tarkkaan ottaen jo edellisvuoden julkaisu. Peli on Klaus-Jürgen Wreden näkemys Tetriksestä ja noppavetoinen sellainen. Vuorollaan heitetään kahta noppaa, jotka näyttävät kahta tetrispalaa. Heittovuorossa ollut nappaa näistä toisen ja jäljellä ollut jää muille. Tosin edelliseen pieni lavennus, että tietyin myönnytyksin saa kyllä myös sen jo varatun nopankin käyttöönsä.

Carcassonnen suunnittelijan näkemys keveästä tetristelystä.

Valittu tetris-pala piirretään omaan tetrispeliin aiempien jatkoksi ja tarkoituksena on saada täysiä vaakarivejä ja “napata” tetrispalojen ympyräkohdilla peilalueelta myös numeroruutuja. Napatuista numeroista ja täysistä vaakariveistä ropisee pisteitä ja isoimmalla pistemäärällä voittaa.

Bloxx! on suoraviivainen ja helppo filleri, mutta rehellisesti sanottuna ei kyllä erotu isommin edukseen roll & write -massasta, jos erottuu ollenkaan. Tällaisenaan silti parempi kuin vaikkapa Brikks tai Second Chance. Harmiton -kuvannee silti peliä parhaiten. Ehkäpä se toimi pelisuunnittelu-fillerinä kokeneelle Wredellekin ja tämä näkyy sitten lopputuloksessa?

Marssimme Huch!:n osastolle, vapaata Coralia-pöytää etsien. Alkuun näytti heikolta ja meinasimmekin lennosta opetella seisomapöydän ääressä toisen semi-kiinnostavan pelin ‘Humboldt’s Great Voyage’, mutta jo alkuvalmisteluja ihmetellessämme Coralia-pöytäkin vapautui.

Coralia on kevyehkö settienrakentelu Michael Rieneckiltä ja sen pelaa puoleen tuntiin. Alkuun tosin piti saada selkoa epäselvästä sääntökirjasta – tässä kohtaa tuli Oskarin sääntökirjasuorituksia ikävä. Huch!-osastolta yksi kaveri kävi kääntymässä luonamme, mutta kun pyysimme opastuksen peliin englanniksi, tämä pahoitteli huonoa englantiaan (teki sen muuten ihan hyvällä englannilla) ja lupasi hakea parissa minuutissa osaavamman kaverin paikalle. Tätä luvattua apua ei kuitenkaan koskaan ilmestynyt, mutta sääntökirja saatiin omin voimin tulkittua loppuun.

Coralian värimaailma on koreileva.

Tiivistettynä pelissä on tarjolla aina neljä noppaa vaihtelevissa väreissä ja niistä vuorossaoleva valitsee yhden, tekee noppaa vastaavan toiminnon siinä osassa pelilautaa, jossa ko. väri on – tai jos vastaava toimintoruutu on jo blokattu, niin tietyn muun yleistoiminnon. Vuoron jälkeen seuraava pelaaja saa valita yhden nopan edellä käytetyn tilalle ja heittää taas neljä noppaa uudelleen, tekee yhden toiminnoista ja niin edelleen. Puolet toiminnoista liittyy erilaisiin korttisettien rakenteluihin, toinen puolisko tuo pisteitä pelilaudalta heti tai pelin lopussa.

Kokonaisuutena Coralia on toimiva, tosiaan nopea pelattava jo heti ensipelistä ja jännityskin säilyy loppuun asti, kun vasta pelin päättyessä paljastetaan käteen haalitut korttisetit. Huch!:maiseen tapaan hyvinkin perhepeli-materiaalia hilpeällä ulkoasulla varustettuna. Pelaisin toistekin hymyssä suin ja eritoten tykkäsin pelilaudan ja noppien pirtsakasta värimaailmasta.

Sitten se messupeleistä kaikkein positiivisin yllättäjä. Täysin puskista ja ohi etukäteis-scouttauksen tuli nimittäin Pictures. PD-Verlag, joka ei todellakaan normaalisti mitään partypelejä julkaise vaan on kunnostautunut mm. Concordian, La Granjan ja vastaavien saralla, tuuppasi pihalle nyt jotain ihan muuta.

Spiel-messujen suurin yllättäjä toistaiseksi: Pictures.

Pöydälle levitetään 16 kortin kollaasi ja kukin saa piilossa koordinaatin mikä osoittaa yhden em. kuvista. Tästä kuvasta pitää tarjolla olevilla välineillä värkätä vihje, jonka mahdollisimman moni muista tulkitsee oikein ja raapustaa siten oikeat koordinaatit arvauspaperiinsa.

Välineet vaihtelevat pelin viiden kierroksen aikana pelaajalta toiselle niin, että kukin joutuu kertaalleen askartelemaan kengännauhoilla, symbolikorteilla, puutikuilla ja kivillä, erilaisilla puupalikoilla tai 3×3 pikselitaulun tarveaineilla.

Kukin värkkää vihjeensä samaan aikaan, arvaukset raapustetaan yhtäaikaisesti jota seuraa sitten pisteytys: pisteitä napsuu oikeista arvauksista sekä arvaajalle että vihjeentekijälle. Kierrosten välillä tarveaineet kiertävät pelaajalta toiselle, jokainen saa uuden koordinaatin ja kuviakin voi vaihtaa.

Pictures on äärimmäisen yksinkertainen mutta samalla äärimmäisen toimiva partypeli. Tätä nyt vaan on hauska pelata ja pistelaskukin on just eikän melkein kohdallaan eli ei tarvitse keksiä jotain “omaa ja toimivaa”, mihin aina silloin tällöin näissä laiskasti suunnitelluissa partypeleissä törmää.

Pictures jäi testaamisen jälkeen siinä määrin takaraivoon kutittelemaan, että messujen viimeisenä päivänä ostin siitä oman kappaleen kotiinviemisiksi ja tuota on nyt kotona ja kyläreissuilla kovasti tahkottukin.

Kuvien ja kuvioiden muotoilusta toiseen vastaavaan. Second Chance – vaikka kuinka onkin jo ollut hyvän aikaa markkinoilla ja jopa Lautapelit.fi:n suomentamana oli meidän jengissä niitä, joilla peli oli vielä testaamatta. Se asia korjaantui pikaisesti Pegasuksen ständillä.

Helppoa ja kevyttä tetris-pulmailua.

Uniikkeja aloituspaloja lukuunottamatta peli on suoraviivainen ja kaikille samanlainen: kaksi kortti käännetään kerrallaan pakasta ja toinen niistä pitää piirtää omalle pelialueelle. Näin jatketaan, kunnes omalle paperille ei enää mahdu, jolloin viimeisenä pelastusrenkaana pakasta käännetään ko. pelaajalle lisäpalaa tarjolle ja jos tämä mahtuu, niin oma pelikin saa jatkoa.

Näiden kuponkipelien saralla on omalla kohdalla jo aikapäiviä sitten tullut turnausväsymystä ja ehkä osin siksikin Second Chance ei ole sytyttänyt, kun kaikki nokkelat “koukut” siitä puuttuvat. Juu, kyllä sitä kierroksen voi pelata silloin tällöin, mutta roll & write -genressä on parempaakin tarjolla: edellä esitetty Bloxx! tekee saman jo paremmin, mutta yhtä hyvin voi tarjota messu-uutuuksista peliä Cartographers, jossa on aidosti uuttakin tulokulmaa olematta silti mitenkään haastava säännöiltään.

Kevyiden piirustelu-hahmottelujen jälkeen messupäivän päätti Devir-osaston Karekare. Mitään en tiennyt pelistä etukäteen – tokko muukaan porukka, mutta peruskivannäköistä laattaa ja puuresursseja oli tarjolla, niin ei tuossa nyt ihan metsään voi(ne) mennä?

Karekare tarjoili sitä mitä näyttikin: pelivuorolla pelataan kädestä laatta laajentamaan yhteistä pelialuetta, mutta tässä tulee pelin lisäniksi: toiminnot, mitä laatan asettamalla suoritetaan tulevat viereisten laattojen kautta. Osa tuo tiettyä resurssia, osa antaa mahdollisuuden laittaa paatti kartalle, osa siirtää paattia ja toisinaan rakennellaan kerätyillä resursseilla toteemeja tai kyliä. Ja tiettyjen kombojen yhdistelyillä ropisee myös pisteitä.

Varsin perinteistä laatta- ja resurssimunklausta yhdistelevä Karekare.

Peliä pelataan kolme kautta, kullekin näistä on oma laattapinonsa. Kun pino loppuu tulee välipisteytykset, jossa palkitaan rakennetuista kylistä ja laivoista. Kokonaisuutena tämä oli perus-ok laattojenasettelun saralla, mutta ulkoisesti tuossa olisi vielä petrattavaa ja selkeytettävää. Nyt oli vähän vielä sellainen “tässä pelataan protoa” -fiilis.

Hotellilla iskettiin tulille kolme kovaa messuhankintaa: 3 Wishes, Lost Cities -noppailu ja Bon Appetit!.

3 Wishes tarttui matkaan toisen pelin ilmaiskylkiäisenä ja se osoittautui täysin päättömäksi “yritä kerätä kolme erikategorian toivetta” -korttipeliksi. Päätöntä menoa sikäli, että kaikilla pelaajilla on edessään ne kolme toivetta kortteina, mutta korttien kuvat on alassuin. Näistä korteista yhden saa alkuun kurkata, jonka jälkeen alkaa korttien munklaus. Vuorolla saa joko kurkata yhden kortin mistä tahansa, vaihtaa kahden minkä tahansa kortin paikkaa tai sekoittaa omien korttien järjestys.

Siinä vaiheessa kun hyvältä tuntuu (mutta säännöt rajoittavat hiukan milloin susta saa hyvältä tuntua) voi oman vuoron alussa ilmoittaa, että nyt lopetetaan kierros. Tällöin tarkistellaan, mitä kenelläkin edestään löytyy ja jos jolla kulla kolme eri kategorian korttia nököttää edessä, niin hyvä. Jos tämä tilanne on useammalla, niin korkeimmalla pistearvolla voittaa, mutta voi käydä niinkin, ettei kenenkään setti kelpaa.

Ilmaiseksi peliksikään 3 Wishes ei tarjoillut vastinetta rahalle. Peli vaihtoikin omistajaa jo Düsseldorfin lentokentällä – jossa muuten samaa peliä oli samaan kilpailukykyiseen hintaan tarjolla myös muilla.

Lost Cities -noppapeli (Kosmos) tai tarkemmin alkuperäiseltä nimeltään ‘Lost Cities: Auf Schatzsuche’ yrittää tarjoilla mainioksi todetun kortti- tai lautapelikokemuksen pikaisena noppapeliversiona.

Kadonneita kaupunkeja noppaillen.

Vuorottain heitetään noppia ja tuloksen perusteella napataan noppien summaa (tai osasummaa) vastaava laatta mistä vaan sellaisesta väristä, josta ei ole aiemmin isompaa laattaa vielä ottanut. Tietyissä luvuissa on tarjolla korttipeliversiosta tuttu “tuplaaja”, mutta sen saa tuplaajapuolena pitää vain jos jossakin heitetyistä nopista on käden kuva.

Muilta osin mennään niin tuttuja latuja, että pelin ravaa pikavauhtia loppuun kaikki, jotka ovat sarjan muita pelejä pelanneet. No, on siellä erilaisia tavoitelaattoja nopeimmille tarjolla, mutta sittenkin on ilmoilla sellaista “varman päälle” -tuntua. Sanoisin, että tätä voi suositella vain kaikkein hätäisimmille Lost Cities -ystäville.

Illan päätti fillerihuutokauppa ‘Bon Appetit!’. Tämä oli harvoja semi-kiinnostavia pikkufillereitä omassa etukäteislistassani, joten ostin tämän lopulta suoriltaan ja hotellilla se jo koeajettiin.

Bon Appetit! on reilun 10 kortin huutokauppailu, kortti kerrallaan. Aina on tarjolla yksi herkkukortti, josta saa suoraan pisteitä ja usein jotain etua myöhempiin huutokauppoihin. Pelin koukku tulee huutokaupassa valuuttana käytettävistä timanteista, joita on neljää väriä ja joiden arvot vaihtelevat sen mukaan miten niitä käytetään huutokaupan maksuvälineenä.

Korea päältä ja sisältä, vaan onko riittävästi makua?

Huutokaupan voittaja maksaa haluamillaan timanteilla, mutta tulee samalla muuttaneeksi niiden arvoja seuraavaa huutokauppaa silmällä pitäen: maksuun käytettyjen timanttien arvot tippuvat, käyttämättömien nousevat.

Paperilla valuuttavaihtelu ja korttien erikoiskyvyt kuulostivat sen verran vinkeälle yhdistelmälle, että ostin tämän tosiaan suoriltaan. Hotellilla suoritettu koeajo osoitti, että juu toimiihan peli näinkin, mutta erityisesti ne korttien edut olivat tosi valjuja. Käytettävyys oli sekin unohdettu: kortit olivat isoja ja kuvat kauniita, mutta korttiefektit pientä pränttiä ja kaunokirjoitustakin oli mukana.

Totesinkin tämän hankinnan kohdalla, että minulla on tälle pelille uusi osoite, sikäli kun vaan erään hyvin aktiivisen peliharrastajan tapaan joko sunnuntaina messuilla tai viimeistään lentokentällä. Niinpä salaperäinen herra H sai yllätyspelin kätösiinsä vielä Spiel-messujen aikana. Ollos hyvä!

Sunnuntai

Messujen viimeinen päivä. Jyristeltiin matkalaukkujen kanssa pääsisäänkäynnistä sisään (kuten kovin moni muukin) ja jätettiin laukut narikkaan säilöön (kuten kovin moni muukin).

Cosmodrome Games myi ei-oota jo hyvän aikaa ennen messujen päättymistä.

Viimeisen päivän pelitoiveena oli viimein koeistaa Aquatica. Se, kuten kaikki muutkin Cosmodrome Gamesin julkaisut oli loppuunmyyty jo aiempien päivien aikana, joten matkalaukkuun asti tämä peli ei enää messuilta päätyisi. Päästiin kuin päästiinkin pöytään ja sääntöjenselittäjäkin oli tomerana valmiina.

Aquatica on paitsi oman pakan toimintojen optimointia, myös omalle laudalle pelattavien korttien ja niiden toimintojen optimointiharjoite. Vuorolla joko pelataan kädestä kortti tehden kortin toiminto tai otetaan kaikki kortit takaisin käteen. Simppeliä, mutta on tässä jäätämisen vaarakin varsin ilmeinen korttikombotusten vuoksi.

Kortin pelaamalla voi päästä lisäkorttien markkinoille eli hankkimaan väkevämpiä kortteja käteen TAI ostamaan pöytään ladattava pistekortti, jonka ministepit pitää pystyä ajamaan läpi ennen kuin kortti varsinaisesti niitä pisteitä tuo.

Kaikessa tekemisessä pitää pitää silmällä myös missä vaiheessa peli kokonaisuudessaan etenee eli ehtiikö arvokkaiden pistekorttien ministepit ajamaan läpi vai pitäisikö keskittyä jo halvempiin, mutta nopeammin läpiajettiin kortteihin.

Aquatica tarjoilee mielenkiintoisen pulmailun varsin maukkailla grafiikoilla.

Kaikkea tätä maustetaan pienillä lisäkilkkeillä siellä täällä ja käsissä on peli, joka maistunee useimmille vähäisemmän interaktion ystäville. Ja vaikka Aquatica ei nyt ihan täysosuma ollut itselleni, niin pelaisin kyllä toistekin sillä etenkin pistekorttien ministeppi-ajo oli mielenkiintoinen pikkupulma.

Komponenttien laatu Aquaticassa kuten muissakin Cosmodrome Gamesin peleissä on harvinaisen heppoinen, joten jos tämän firman pelejä harkitsette ostavanne niin suosittelen (poikkeuksellisesti) ainakin korttien suojaamista. Oli nimittäin messujen neljäntenä päivän Aquatican kortit jo sen näköiset, että niitä on käytetty paitsi heittotähtinä myös maalinpoistolastana. Toisaalta, firman pelien hinnatkin olivat poikkeuksellisen kilpailukykyiset, joten se nyt näkyy sitten tässä.

Tässä kohtaa tehtiin sitten se koukku PD-Verlagin osastolle, jotta sain ostetuksi oman kappaleeni edellispäivänä testattua Pictures-peliä. Sopivasti samalle osastolle saatiin ajoitetuksi myös kohtaaminen Berliinin-tuttujen – Sannan & Timon (pairofmeeples) – kanssa, joille opetettiin kuulumistenvaihdon lisäksi matsi tätä mainiota partypeliä.

Sunnuntaille järjestyi treffit Sannan ja Timon kanssa.

Spiel-messujen viimeisenä päivänä eri messuosastoilla näkyi enenevässä määrin lisäalennuksia. Näppituntumalta sanoisin että edellistä vuotta enemmän. “Häkkikauppa” oli vetänyt 50 % lisäalet jo valmiiksi alhaisista hinnoista mikä näkyi samanlaisena jonona kuin Suomessa, jos jossain jaetaan ilmaisämpäreitä. Lisäksi joillain osastoilla (mm. AEG) oli lanseerattu omat “yllätyssäkki” -tarjoukset, joissa tavaran liikkuminen näytti olevan tärkeämpää kuin tavarasta saatu hinta. Ostajan markkinat siis.

Häkkikauppaan oli sunnuntaina ennätyspitkät jonot, kun jo valmiista hinnoista luvattiin höylätä vielä leijonansiivu pois.

Lisäalesta huolimatta meidän porukan lompakot pysyivät visusti taskussa – uusia hankintoja ei juurikaan enää tehty. Jatkettiin ennemmin vapaiden pelipöytien metsästystä.

Pappy Winchester oli seuraava koeajettava. Tämän olin itse skipannut etukäteis-scouttauksessa, koska se nyt ei sinällään tarjonnut uutta. Nyt oli pöytä vapaana, joten miksipäs ei?

Pappy Winchester on kevyt huutokauppailu, jossa pelilaudan eri alueet tulevat tarjolle yksi kerrallaan. Pelaajille on pelin aluksi jaettu salaiset lisäpistekortit, joten pelilaudan tietyt alueet ovat arvokkaampia yksittäisille pelaajille. Huutokaupan osalta mennään tuttuja latuja eli kiertäen myötäpäivään korotetaan tarjousta kunnes vain yksi pelaaja on jäljellä. Tämä saa kohdealueen itselleen (+mahdollisen ko. ruudun ekstratoiminnon) ja jakaa huutosumman tasan muiden pelaajien kesken ylijäämän mennessä Saluunan.

Keveää huutokauppailua Pappy Winchesterin malliin. Etualan kupongilla olisi saanut pari euroa viilatuksi pelin hinnasta pois.

Peliä maustetaan vielä yhteisillä tavoitekorteilla, joissa odottavat lisärahat saa tavoitteen ensin täyttävä. Tällä tapaa saadaan mukavaa lisäjännitettä huutokauppailuun.

Kaikkinensa Pappy Winchester oli hyvin perinteistä ja tuttuja latuja huiteleva huutokauppailu, jota pelaa kyllä ihan mieluusti mutta ei se sinällään tarjoile oikein mitään uutta.

Tässä kohtaa poikkesimme kurkkaamaan, miltä näyttää messujen Fair Play -tilanne. Kyseessä on siis messujen “hottis-pelien” lista, johon jokainen messuvieras voi ottaa osaa. Näytti tuon hetken top-10:ssä olevan itseäni kiinnostavista Azul: Summer Pavilion, Team3, Carnival of Monsters ja Rune Stones.

Messujen kuumimmat pelit yleisöäänestyksen mukaan. Tilanne jossain kohtaa sunnuntaina – ei siis vielä lopullinen lista.

Vaan vielä oli muutamaan peliin aikaa. Nova Luna oli semi-kiinnostavien listalla ja pöytä vapaana. Saatiin neljänneksi pelaajaksi ruotsalainen hivenen iäkkäämpi rouva, joka oli Patchworkkinsa pelannut.

Nova Luna on Uwe Rosenberg & Corné van Moorselin yhteistuotos, joka lainailee asioita kaksikon omista peleistä Patchwork sekä Habitats. Habitats ei ole itselleni tuttu, Patchwork sen sijaan hyvinkin paljon pelattu ja pidetty.

Nokkela abstrakti tämä Nova Luna, mutta voisi olla graafisesti kiinnostavammankin näköinen.

Päälaudalla kierretään yhteisesti myötäpäivään ja tarjolla on aina kolme laattaa otettavaksi. Laatan otto maksaa aikaa ja aina se joka on taaimmaisena toimii. Kuulostaa tutulle, eikö?

Otetut laatat pelataan omaan laattapuzzleen, jossa tarkoitus on täyttää laatoilla olevia tehtäviä: laatat haluavat n-kappaletta eri värejä viereensä (tai ketjutettuna) ja kun näissä onnistuu peitetään ko. tehtävä omalla markkerilla. Kun kaikki markkerit on saanut laatoille voittaa pelin.

Nova Luna toimii erinomaisesti. Patchworkista tuttu “ajankäyttö” istuu peliin hienosti ja laattojen tehtävistä saa nivottua mielenkiintoisen puzzlen. Kokonaisuus on hyvä ja siten Nova Lunaa voi suositella lämpimästi. Itse jään kaipaamaan silti niitä tetris-paloja, sillä neliönmallisten muotojen kanssa puljaaminen on astetta tylsempää. Lisäksi graafisesti Nova Luna on todella tylsä tapaus.

Messujen viimeisten pelien joukossa oli vielä Gembo Inc.:n Mirror Garden. Se on nopeus-pulmailu, jossa jokainen pelaaja häärää taitettavan peilin kanssa. Pakasta paljastetaan puutarha-kortti, jonka jälkeen tehtävän on kahdesta omasta kaksipuoleisesta puutarha-puolikkaasta yhdistettynä taitettuun peiliin saada sama maisema aikaiseksi kuin tehtäväkortissa.

Taittopeli-haaste on jotakin ihan uutta: pyörittele kaksi ympyränpuolikasta siten, että lopputulos vastaa peilin kautta katsottuna tehtäväkortin maisemaa.

Jälleen kerran virkistävän erilainen idea. Mutta tosiaan enemmänkin vasta idea kuin eheä ja valmis peli.

Yhteenveto

Itselleni nämä Spiel-messut oli jälleen hieno kokemus. Järjestelyt ovat viimeisen 15 vuoden aikana parantuneet vuosi vuodelta ja kun peruskuviot ovat tulleet tutuksi, niin messuista osaa nauttia aina vain enemmän.

Yksi monista tapahtuman messuhalleista.

Pelipöytiin pääsi pääsääntöisesti todella hyvin mikä on yllättävää sikäli, että messuyleisö oli tänä vuonna enemmän kuin koskaan ennen. Meille nimenomaan uutuuksien testaaminen ja pelituliaisten hankkiminen on se pääasia, joten siitä näkökulmasta Spiel’19 saa kiitosta.

Ostoksia tein harkiten: 13 peliä päätyi oman pelikirjaston jatkeeksi – mikä on todella maltillinen luku. Näistä hankinnoista 12 oli etukäteen scoutattu ja vain yksi, Pictures, tuli ns. yllätysostona. Edellisten lisäksi pari peliä päätyi tuliais-/lahjapinoon.

Nimikirjoituksen metsästys onnistuu sekin erittäin helposti Spiel-messuilla, jos niikseen tulee. Bloggariystävälle piti sellainen bonus synttäripeliin haalia.

Entä lähdenkö ensi vuonna? Tuohon kysymykseen en osaa vielä vastata, mutta vahvasti siihen vaikuttaa se onko vakiköörimme muilla jäsenillä kiinnostusta. Olisihan se tietysti kiva se itselle kymmenes Spiel-tapahtuma kokea joskus…

Omat ostokset:

  • Azul: Summer Pavilion
  • Draftosaurus
  • Die Inseln im Nebel
  • Ishtar: Gardens of Babylon
  • Lovelace & Babbage
  • Maya
  • Miyabi
  • No Return: Es gibt kein Zurück!
  • Pictures
  • The Queen of Hansa
  • Sierra West
  • Squire: The Collector of the Glorious Rarities
  • Walking in Provence

Terraforming Mars – sukupolvia kestävä projekti

Terraforming Mars vie pelaajat tulevaisuuteen: maapallo on ylikansoittunut ja sen resurssit liki loppuunkulutettu – elintilaa on etsittävä toisaalta. Katse on kiinnittynyt erityisesti Marsiin, jonne on saatu jo pieni siirtokunta aikaiseksi, mutta lisäponnistuksia tarvitaan haastavien elinolojen parantamiseksi. Tässä kohtaa hätiin astuvat pelaajien ohjastamat jättiyhtiöt, joita rahoitetaan varsin avokätisesti Marsin maankaltaistamiseksi. Kuka haalii lopulta vaikutusvaltaa tässä sukupolvia vievässä projektissa ja vie projektinsa parhaiten maaliin? Foliohatut päähän ja ratkomaan ihmiskunnan suurinta haastetta!

Jättiyhtiö Teractor starttaa 60 rahavaroilla ja saa alennusta Maa-projektikorteista. Rahalaarissa on tässä kohtaa enää 42, koska 18 käytettiin heti alkuun kuuden kortin ostoon.

Terraforming Mars julkaistiin alkujaan vuonna 2017 ja se herätti peliharrastajien kiinnostuksen alusta lähtien. Tämän seurauksena se nousi raketin lailla Boardgamegeekin kärkipelien joukkoon (ollen siellä vieläkin) eikä ollut suuren suuri ihme, että peli voitti samaisena vuonna arvostetun Deutscher Spiel Preis -palkinnon.

Nyt, joitakin vuosia myöhemmin peli on jälleen ajankohtainen, sillä Lautapelit.fi julkaisi pelin suomeksi keväällä 2019. Tämä jos mikä on kulttuuriteko peliharrastajille. Etenkin, kun pelin suomennos on vaatinut melkoisen käännösvaivan: Terraformin Mars sisältää yli 200 erilaista korttia, joissa kaikissa on runsaasti tekstiä.

Lämmöt ja happitaso kohdalleen – ja meriä kartalle

Pelin keskiössä on tavoitteena saada Marsiin inhimillisen elämisen edellytykset kuntoon. Pelin alkaessa planeetan lämpötila on rapsakka -30 celsiusastetta, joten liikuntatuntien luistelu- ja hiihtovuorot on peruttu. Tosin happitasokaan (0 %) ei houkuta edes kevyelle sauvakävelylle. Ja vesistöt – ne puuttuva vielä kokonaan.

Edellä mainittuja puutteita lähdetään parantamaan – alkuun hitaasti, mutta pelin edetessä kiihtyvällä tahdilla. Yksittäiseen pelivuoroon kuuluu 1-2 toiminnon tekeminen, jonka jälkeen vuoro siirtyy seuraavalle. Jos pelaaja passaa, hän ei osallistu enää tämän sukupolven projekteihin vaan odottelee kunnes muutkin päättävät passata.

Aina kun pääsee pelilaudalle, se tietää tavalla tai toiselle pelaajalle hyvää.

Toiminnoista niin kutsutut vakioprojektit mahdollistavat lämpötilan tai happitason parantamisen tai vaikkapa merilaatan pelaamisen laudalle. Sen lisäksi tarjolla on kaupungin rakentamista tai oman energiatuotannon parantamista. Kaikki nämä kuluttavat kuitenkin rahaa, jota etenkin alussa on hyvin rajatusti. Toisaalta, kaikki toimet, jotka edistävät Marsin maankaltaistamista, nostavat pelaajan kierrostuloja ja samalla myös pistepottia, joten toimintoina ne ovat kovin houkuttelevia.

Tarjolla on aina joukko vakioprojekteja, jos vaan rahavarannot niihin riittävät.

…ja sitten on ne kortit!

Vakioprojektin ohella tarjolla on suorittaa korttitoiminto. Pelin alkaessa pelaajalle jaetaan 10 korttia. Kierrosten väleissä niitä saa neljä lisää, mutta jokaisesta pidettävästä kortista joutuu maksamaan.

Kortit tarjoavat joko kertakäyttötapahtuman, pysyvän henkilökohtaisen toiminnon jota käyttää joka sukupolvi tai ne muuten tukevat muita tulevia projekteja. Jotta kortin voi pelata, se maksaa paitsi rahaa, myös mahdollisesti vaatii tietyt minimi- tai maksimiolosuhteet Marsissa. Osa saattaa vaatia myös tietyn määrän tietyntyyppisiä pelattuja kortteja.

Korteissa on tämän pelin suola. Näkyvin (päällimmäinen) on kertakäyttöinen, maksaa yhdeksän rahaa ja nostaa pelaajan lämmöntuotantoa kaksi pykälää.

Kortteja on paitsi paljon, niin jokainen vielä keskenään erilainen ja tekee hieman eri asioita. Osa korteista hyödyttää pelin alkupuolella, osan pystyy pelaamaan vasta aivan lopussa jne.

Terraforming Marsin viehätys tulee juuri näistä korteista ja sopivien kombojen rakentelusta – klassisesti voisi puhua “löytämisen ilosta”. Pelin isoa korttipakkaa ei mitenkään järjestetä pelin alussa vaan kaikki ovat sekoitettuna, joten eri pelikerrat rakentuvat väistämättä vähän erilaisten korttien ympärille.

Kilpajuoksua

Vakioprojektien ja korttitoimintojen tekeminen on hyvin pitkälti rauhallista naapurieloa. Näin siitäkin huolimatta, että korttien joukossa on myös joitakin suoran vuorovaikutuksen tapahtumia. Ne ovat tyypiltään “sulta lähtee nyt pari kasviresurssia” -luokkaa, joihin ei voi etukäteen varautua vaan niiden peluu tulee yllätyksenä. Ne ovat silti kevyt elementti, josta on vaikea herkkähipiäisemmänkään pahastua.

Terraforming Marsin kilpajuoksuelementti tulee toimintovaihtoehtojen ‘Saavutuksen julistaminen’ ja ‘Palkinnon rahoittaminen kautta’. Saavutuksen julistaminen maksaa kahdeksan rahaa ja tarjoaa viisi voittopistettä, mutta saavutuksen voi julistaa vain, jos täyttää sen ehdot ennen muita. Esimerkiksi ‘pormestari’-saavutuksen lunastamiseksi pitää olla kolmen kaupungin omistaja.

Pelaajalaudalta löytyy paikat tuotannoille ja resurssivarannoille. Komponenteiltaan muuten niin laadukkaan pelin ruma ankanpoikanen on nämä surkean ohuet ja virheherkät pelaajalaudat.

‘Palkinnon rahoittamisella’ – joka sekin maksaa koko joukon rahaa – pelaaja voi aktivoida yhden viidestä kilpailukategoriasta. Pelin päätteeksi parhaiten ko. kategoriassa pärjänneet palkitaan voittopisteillä riippumatta siitä, kuka ko. kategorian rahoitti.

Edellisten lisäksi tarjolla on vielä toiminnot kasvilaatan pelaamiseksi pelilaudalle kahdeksaa kasviresurssia vastaan tai Marsin lämpötilan nostaminen kahdeksalla lämpöresurssilla. Molemmista pelaaja palkitaan lisätuloilla (ja sitä myöten myös pisteillä).

Kun Mars lopulta muuntautuu pelaajien toimien myötä laajemmalti elinkelpoiseksi eli kaikki mittarit ovat tapissa ja meret kartalla tulee pelin loppu vastaan. Tässä vaiheessa tarkistetaan kilpailukategoriat, huomioidaan saavutukset ja laskeskellaan pisteet pelilaudalta ja pelaajien korteilta. Ajallisesti koko pelin läpivientiin menee reilu puolituntinen per pelaaja, ensimmäisillä pelikerroilla aikaa saa varata reilusti enemmänkin.

“Kuuppaa kuumottaa”

Terraforming Mars ei ole monimutkainen peli, mutta ensimmäisellä kerralla pelkästään sääntöjen läpikäyntiin menee hyvä tovi aikaa. Siten se ei sovi kärsimättömille. Mutta kun pelaamaan pääsee, niin perusmekaniikkojen simppeliys käy ilmeiseksi.

Mutta simppeli itse peli ei ole. Fokus kääntyy vahvasti hallussa oleviin kortteihin ja niiden käyttöön – muiden tekemisillä on tässä kohtaa vähemmän väliä. Terraforming Mars muistuttaakin henkilökohtaista pulmapeliä, jossa käteen päätyvät kortit koetetaan laittaa sellaiseen ojennukseen, että niistä saa maksimaalisen hyödyn irti.

Korttien kautta rakentuneesta koneistoista ehtii nauttimaan hyvän tovin ennen kuin kalkkiviivalle asti ehditään, joten siinä määrin se tarjoaa jopa enemmän kuin moni muu koneistopeli. Etenkin alkuun koneiston viilaukseen saattaa keskittyä enemmän kuin pitäisi, jolloin oman pollan lämpötila nousee, mutta Marsin ei. Fokus, fokus, fokus!

Yleiskuvaa kolminpelistä. Pöytätilaa peli vaatii kohtuullisesti.

Laudan hyödyntäminen jää Terraforming Marsissa statistin rooliin. Marsin rakentumisessa on tilaa kaikille ja kaikelle eikä kartta tarjoa mahdollisuutta peliliikkeille tai blokkailulle. Tälle puolelle peliä olisin toivonut jotakin enemmän, sillä tällaisenaan vain korostuu se omiin kortteihin tuijotus.

Koska Terraforming Mars on vahvasti korttipeli, niin korttituurilla on tietysti merkitystä: mitä pakasta nousee aluksi ja pelin aikana ja sopivatko ne omaan suunnitelmaan? Tämän puolen minimoimiseksi ohjekirja tarjoaa draftaus-varianttia pelin aikana saatujen uusien korttien osalta, mutta se pidentää jo pitkää peliä entisestään. Itse tulen jatkossakin nauttimaan oman annokseni Terraforming Marsia korttituurilla, mutta kukin toki tavallaan.

Terraforming Mars, peli Marsin maankaltaistamisesta peliharrastajaille.

Peliharrastajalle

Terraforming Marsia voi lämpimästi suositella peliharrastajille. Etenkin, jos haluaa peliin syvyyttä ja tutkittavaa ja pitää koneistonrakentelusta. Mikään pelaajien välisen vuorovaikutuksen ilotulitus se ei ole, mutta ei sentään pelkkää soolopelailuakaan.

Niin ja soolopelimuoto tosiaan löytyy, mutta sen kiinnostus riitti ainakin itselläni tasan siihen, että sai tavoitteen kertaalleen täytettyä – jotakin kampanjan tynkää soolopeli huutaisi pidemmän mielenkiinnon ylläpitämiseksi. Jatkossa siis moninpelejä ja nekin mieluiten maksimissaan kolminpeleinä, sillä neljäs saati viides pelaaja ei tuo muassaan kuin lisää kestoa.

Jos sitten lopulta tuntuukin siltä, että Terraforming Marsiin haluaa jotakin lisää, on vaihtoehtoja tarjolla: jo peruspelin laatikosta löytyy lisäosa ‘Yhtiöiden aikakausi’, jonka iso tukku kortteja tarjoaa lisää tutkittavaa, mutta kasvattaa samalla myös pelin kestoa.

Tämän lisäksi on tarjolla jo useampikin erikseen ostettava lisäosa, joilla saa vaihtelua Marsin maankaltaistamisprojekteihinsa. Näistä etenkin ensimmäistä ‘Prelude’:a voi sanoa pakkohankinnaksi enemmän pelaaville – siinä määrin kehuttu se on. Toivoa siis sopii, että suomennokset eivät jää pelkästään peruspeliin, mutta sen aika näyttää.

Loppuun on pakko vielä kehaista tehtyä käännöstyötä. Suomennoksen määrä onmerkittävä, mutta siinä on paitsi onnistuttu, käytetty paikka paikoin sopivasti huumoria: kukapa meistä ei haluaisi pistää pöytään ‘Pomon suosikkiprojektia’?

Tapahtumaraportti: Spiel ’17 (26.-29.10.2017) – osa 2

Tämä on Spiel ’17 -tapahtumaraportin toinen osa, joka kattaa messupäivistä perjantain. Lue myös raportin ensimmäinen osa: torstai.

Tuhdilla aamiaisella ja sovitulla messuavauksella liikkeelle

Messupäivän hulinat jaksaa, kun on hotelliaamiainen valmiina odottamassa ja niin tahtoessaan skumppaakin tarjolla. Siispä kunnon proteiinitankkaus alle, jotta nälkä tulee aikaisintaan vasta iltapäivällä. Aamiaspöydässä on hyvä hetki vielä hioa messupäivän ensiliikkeet yhteen. Sentään kelloja ei tässä kohtaa tarvinnut synkronoida!

Ruokaympyrä hyvin edustettuna.
Ruokaympyrä “hyvin” edustettuna (ei tosin omani, mutta seurueestamme kuitenkin).

Sovitun suunnitelman mukaisesti Jussi koukkasi messuilla ensimmäiseksi Renegade Gamesin osaston kautta vain todetakseen, että pelit saapuvat paikalle myöhemmin päivällä. Siispä kohtaamispaikkaan 3. halliin ja Bunny Kingdomin pöytään, jota oli sillä silmällä jo edellispäivänä katsottu. Peli oli messuilla pelaamistamme peleistä ainoa, jota ei saanut pelata aivan täyttä peliä sillä lupa oli pelata vain kolme kierrosta neljästä. Tällä julkaisija Ieolla halusi varmistella, että hivenen isompi osa messuyleisöstä pääsi makustelemaan tätä “pupujen valtakuntaa”.

Bunny Kingdom on korttivetoinen alueiden rakentelupeli Richard “Magic: The Gathering” Garfieldiltä. Kierrosten alussa pelaajille jaetaan 10-kortin käsi, josta valitaan kaksi ja loput kortit annetaan seuraavalle. Valitut kortit paljastetaan ja vastaaviin ruutuihin kartalla laitetaan oma pupujussinen ruutua asuttamaan. Tai jos pelattu kortti on resurssi-, linna- tai loppupisteytys-kortti, niin ne asetetaan tässä kohtaa syrjään. Kun kaikki kortit on draftattu, myös sivuun laitettujen korttien toiminnot tehdään lukuunottamatta salaisia pisteytyskortteja. Kierroksen päätteeksi jokaisesta omasta valtakunnasta (=useamman ruudun yhdistämästä alueesta) saa pisteitä sen mukaan montaako eri resurssia valtakunta tuottaa kerrottuna valtakunnassa olevien linnojen tornien määrällä.

Bunny Kingdom on nätti.
Pupujen valtakunta on kaunista katseltavaa (Bunny Kingdom).

Tällaisia vastaavia kierroksia pelataan siis neljä aina päättyen välipisteytyksiin ja pelin lopuksi paljastetaan sivuun kerätyt pistekortit ja haalitaan niistä toivottavasti mahdollisimman mojovat lisäpisteet. Niin yksinkertainen ja soljuva peli, että Bunny Kingdomiin sisäistää heti ensipelistä. Haaste tulee korttien kautta, joita on paljon – mikä taas pitkässä juoksussa on pelkästään hyvä asia. Pelissä ei vallata alueita kavereilta tai muutakin ilkeilyä, vaikka pelin alkuun tällaiseksi saattaisikin mieltää. Alue on siten sinun, kun pupusi laudalle laitat. Paitsi, että on pelissä yksittäisiä kortteja, jotka joustavat pupujen asettelussa, mutta näiden “jokereiden” osalta puput väistävät siinä vaiheessa, kun ruudun oikea kortti pelataan – jos pelataan. Pelaajien välinen vuorovaikutus tulee korttien draftauksen kautta, jolloin pitää hiukan katsoa mitä vasemmanpuoleisella pelaajalla on laudalla.

Graafisesti Bunny Kingdom on todella kaunista katsottavaa ja komponentit ovat hienot, vaikka nappulat muovia ovatkin (näin sanoo puisten komponenttien ystävä). Peli sopii täydellisesti perhepeliksi, joskin monissa pistekorteissa on lause taikka pari englantia, joten sen mukaisesti myös ikäsuositus. Nopeakin tämä pirulainen on pelattavaksi, joten kokonaisfiilis heti ensimmäisen pelin jälkeen oli oikein positiivinen ja heilahti “ehkä” osastolta “tämä ostetaan” -tilaiseksi. Mutta palataan siihen ostosteluun vielä uudemman kerran tuonnempana.

Sisustusniksejä, parrakkaita prinsessoja ja… pelailua (yllätys!)

Aamun ensipelin jälkeen jatkettiin kierrosta halleissa sen mukaan, mitä täytettä ostoskasseihin oli tarkoitus saada. Messuosastoja kiertäessä vastaan tuli myös useampia pelaajaystävällisiä sisustusvinkkejä – vai mitäpä itse sanoisitte seuraavista bongauksista?

Meeple-astioita sateenkaaren väreissä.
Meeple-astioita sateenkaaren väreissä.

Lautapelaajan sohvapöydäksi kelpaisi vaikkapa tämä, eikö?
Lautapelaajan sohvapöytä. Tällä hetkellä meiltä sohvapöytä puuttuu ja hyvin on ilman pärjättykin. Mutta tämän nähtyään heräsi kummasti kiinnostus…

Harvest Dice. Se oli Janilla harkinnassa ja kun osastolla oli seisomapöytä vapaana, niin ei kun peli testiin. Tässä on yhteinen noppapooli kolmessa eri värissä: vihreät edustavat salaattia, punaiset tomaattia ja oranssit porkkanoita. Kun nopat on heitetty, poimitaan niitä vuorolla yksi ja nopan silmäluvun mukaisesti laitetaan ko. tuotekirjain omaan lappuun vastaavaan sarakkeeseen. Seuraava samanlainen tuote pitää asettaa edellisen vastaavan viereen, mikä rajoittaa pelin kuluessa noppien valintaa. Kierroksen viimeinen noppa taasen menee aina kasvattamaan vastaavan tuotteen markkinahintaa.

Harvest Dice ja pelaajien pistelaput.
Harvest Dice ja pelaajien pistelaput.

Jos noppaa ei pysty tai halua laittaa syötetään se possuille, tätä varten pelaajalapuista löytyy possusarakkeet. Possurukseista saa jämäpisteitä, jos niitä on riittävästi ja tietyssä vaiheessa myös kertakäyttöisen värinvaihdon. Peliä jatketaan, kunnes jonkun tuotteen markkinahinta on tapissa tai yksittäisen pelaajan koko viljelysala täytetty. Tämän jälkeen suoritetaan pistelasku, jossa kerrotaan tuotteet niiden markkinahinnoilla. Bonuspisteitäkin on luvassa, jos omasta viljelysalasta on saanut vaakarivejä täytetyksi.

Harvest Dice on nopea, se on kompaktissa paketissa ja käytettävyys on kunnossa. Peli ei kärsi myöskään liiasta odottelusta, kiitos yksi kerrallaan tehtävän noppavalinnan. Mutta joku tässä harasi silti vastaan, minkä vuoksi peli jäi myös ostamatta. Se, että noppaa ei saa laitettua pellolle vaikutti isolta pistemenetykseltä, josta rankaistaan kaksinkertaisesti: ensinnäkin jää saamatta tuotteesta sen markkinahinta, mutta jokainen asettamatta jäänyt tuote kasvattaa todennäköisyyttä, että vaakarivejäkin jää täyttämättä. Vähän jäi Harvest Dicesta sellainen harmiton maku Würfelkönigin tapaan.

Kun Jussilla oli vielä perjantainakin (torstain ohella) pelivaihtoja sovittuna puolille päivin, istahdimme me muut siksi aikaa King’s Road -nimisen pelin ääreen. Tällainen julkaisu oli mennyt aivan kokonaan ohi etukäteisvalmisteluissa. Julkaisijana Grail Games ja suunnittelijana Reiner Knizia. Peli on jonkin sortin uusintajulkaisu yhdestä ‘Neue Spiele im alten Rom’ -pelikokoelman pelistä, mutta koska alkuperäinen ei ole itselle tuttu, niin paha sanoa kuinka paljon sisältö on muuttunut uusintajulkaisun yhteydessä.

King's Road ei ulkoasullaan komeile.
King’s Road ei ulkoasullaan prameile.

King’s Road on korttivetoinen enemmistöpeli, jossa kaikilla pelaajilla on samanlaiset käsikortit. Näistä korteista valitaan kolme ja pelatut kortit paljastetaan yhtä aikaa. Kortteja vastaaville alueille lätkitään oma nappula, jonka jälkeen kuningas liikkuu laudalla ennalta määrättyä reittiä. Alue, johon kuningas pysähtyy pisteytetään niiden pelaajien eduksi, joilla on siellä eniten edustusta paikalla. Pisteytyksen jälkeen kyseinen alue tyhjennetään lukuunottamatta yhtä nappulaa, jonka alueen voittanut sinne saa jättää. Myöhemmissä pisteytyksissä lisäpisteitä saa näistä aiemmista nappuloista, jos niillä on suora kytky pisteytettävään alueeseen.

Näillä säädöillä kuningas liikkuu kartalla ja “ruletti” (kartta on varsin pieni, joten samoja alueita pisteytetään usein) pyörii, kunnes joku saa 40 pistettä kasaan. Peruskonseptia ryyditetään joukolla erikoiskortteja, jotka tuovat peliin sen kaipaamaa lisämaustetta.

Tällaisilla säännöillä peli meille opetettiin ja sellaisena sen myös pelasimme. Toimi se noinkin, mutta peliä lopetellessamme ja sääntökirjaa selatessa tuli kuva, että taisimme saada “vähän sinnepäin” -vedetyn sääntöopastuksen. Vaikea siten sanoa, minkälainen peli paketista lopulta kuoriutuu, mutta tällaisella “variantilla” pelattuna King’s Road oli napakka paketti. Joskaan se ei poikkea edukseen myöskään millään osa-alueella. Graafinen ulkoasu oli kuitenkin valmiiksi ummehtunut ja komponentit perustavaraa. Ei tarvinne olla ennustaja, jos veikkaa ettei pelistä tulevaisuudessa paljon kuulla.

Jussi tuli peliä lopetellessa sopivasti paikalle, joten suunta otettiin kohti Renegade Gamesin kojua. Matkalla bongasimme mm. seuraavan kaunokaisen työnsä ääressä.

Mikään ei messuilla yllätä; ei edes parrakas mies prinsessa-asussa tarjolemassa juomia.
Mikään ei messuilla yllätä; ei edes parrakas mies prinsessa-asussa tarjolemassa juomia.

Renegade Gamesin kojulla olikin sitten täysi tohina päällä. Osaston väki kantoi pahvilaatikkoa toisensa perään tullista saapuneita pelejä ja inventaario oli meneillään. Jäin odottamaan ja jonottamaan myynnin alkamista ja vapautin muun porukan katselemaan muuta messuympäristöä. Jonoa Renegade Gamesin osastolle kertyi odottaessa aika tavalla ja itsekin sain useammalle ohikulkijalle selittää, mikä oli homman nimi. Osaa kiinnosti vielä tarkemmin tietää, ‘mitä’ tai ‘minkälaisia’ pelejä kyseinen putiikki on julkaissut kun tällainen jono saatiin aikaiseksi. Myös Renegaden oma väki kävi jonottajia läpi kyselemässä mitä pelejä kukin odotteli. Tämä syystä, että kaikkia pelejä ei vieläkään oltu saatu ja osassa peleistä oli niin pieni painos tarjolla, että niitä ei riittäisi kuin nopeimmille. Hyvä ajoitus, olin jonossa kuitenkin ensimmäisen 30 joukossa!

Ajoitus Renegaden osastolle oli täydellinen. Peleistä suurin osa on saapunut ja niiden myynti alkamassa. Fox in the Forest myytiin loppuun heti ensiminuuteilla.
Ajoitukseni Renegaden osastolle oli (tuurilla) täydellinen. Peleistä suurin osa on saapunut ja niiden myynti alkamassa. Fox in the Forest myytiin loppuun heti ensiminuuteilla.

Matkaan tarttui ExLibris ja parit kappaleet Fox in the Forestia. Sentient sitä vastoin puuttui edelleen, sen perään piti kysellä vielä seuraavana päivänä ja valitettavasti paikalle saatu erä oli lopulta varattu etukäteen. Kun ostokset Renegaden osastolla oli tehty, otettiin suunta kohti Lautapelit.fi:n osastoa. Mutta koska matkalla oli korealaisten SpaceX -vapaana, niin testattiin sekin lennosta. SpaceX yhdistelee biljardia ja Crokinolea eli tarkoituksena on neppailla lyöntilätkän avulla ensin värillinen puukiekko pussiin ja kun väri on näin “lukittu”, pussittaa loputkin saman värin kiekot. Tämän jälkeen nepataan vielä yksi valkoinen ja lopulta yksi musta kiekko pussiin, jolloin pelin voittaa.

SpaceX näyttää kivalta, mutta käytännössä se on vähän tylsä. Perinteinen Korona on parempi jostakin Crocinolesta nyt puhumattakaan.
SpaceX näyttää kivalta, mutta mielenkiinto ei pysy yllä Crokinolen tapaan.

SpaceX näytti aavistuksen paremmalta kuin mitä se käytännössä oli. Vähän liian helppo, pelilauta liian pieni ja kokonaisuus vähän “tekemällä tehty”. En saanut siitä mitään kiksejä, mutta rima onkin valmiiksi jo korkealla, kun kotoa löytyy niin Crokinole kuin Le Passe-Trappekin. Siispä kohti Lautapelit.fi:tä. Heidän osastonsa ohi oli jo edellisenä päivänä kuljettu, mutta tuolloin oli täyttä emmekä jääneet odottelemaan. Nyt ao. kurkistusluukustakin katsottuna meillä kävi parempi tuuri ja oli aika testata yksi messu-uutuuksista: Gold Fever.

Lautapelit.fi:n pään sisällä - onkos siellä vapaita pöytiä?
Lautapelit.fi:n pään sisällä – onkos siellä vapaita pöytiä?

Gold Fever on push-your-luck -peli, joka sopii kaikille. Pelaajat saavat kangaspussukat, jossa on arvottomia kiviä kolmessa eri värissä sekä kultahippuja. Vuorolla pussista nyitään kiviä yksi kerrallaan tarkoituksena kaivaa esiin kultaa, jolla peli voitetaan. Kivien nykimisen voi lopettaa koska tahansa, jolloin pöydällä olevat arvottomat kivet saa pudottaa toisen pelaajan säkkiin – kulta siirretään tässä kohtaa sivuun. Jos taas pelivuoroa jatkaa niin pitkään, että pussista nousee kaksi samanväristä arvotonta murkulaa, menee koko vuoro hukkaan. Tällöin kaikki sillä kierroksella säkistä nostetut murkulat kulta mukaan lukien palautetaan takaisin pussiin.

Ja tässä koko peli. Kuulostaa äärimmäisen yksinkertaiselta, onkin sitä, mutta peli on hauska filleri ja sopii vaikkapa illanistujaisiin. Paketin mukana tulee kaksi lisäosaa, joista toisessa kunkin pelaajan säkkiin lisätään vihreä kivi. Sen nostaessaan pelaajan on pakko nostaa vielä kaksi kiveä lisää. Toisessa lisäosassa säkkeihin nakataan vielä punainen kivi, jonka noustessa kaikki pelaajat nostelevat kiviä kilvan pusseistaan, kunnes joku nostaa sieltä kullan. Molemmat lisäosista sopivat peliin hyvin ja tuovat lisäväriä. Mainio peli, jolle tiedän jo sopivaa kohdeyleisöä – näin se kultakuume leviää…

Gold Feverin komponenttipuoli on kunnossa - pelikin on kaikesta yksinkertaisuudestaan huolimatta hyvä ja sopii kaikille.
Gold Feverin komponenttipuoli on kunnossa – pelikin on kaikesta yksinkertaisuudestaan huolimatta hyvä ja sopii kaikille.

Lautapelit.fi:n välittömässä läheisyydessä oli Queen Gamesin kaksi osastoa, jossa jo edellispäivänä poikkesimme. Tullessamme osastolta vapautui Pioneers-pöytä, jonka ääreen haikailimme jo aiemmin. Siispä peli testiin – säännöt tuli palauteltua jo edellisiltana mieleen, joten ei ollut tarvetta odottaa sääntöjenselitys-apuakaan.

Pioneers näyttää ja tuntuu Queen Gamesin peliltä. Reittien rakentelu yhteisesti ajettavilla vankkureilla on mielenkiintoinen haaste.
Pioneers näyttää ja tuntuu Queen Gamesin peliltä. Reittien rakentelu yhteisesti ajettavilla vankkureilla on pelin mielenkiintoisin mekaniikka.

Pioneersissa pelaajat asuttavat villiä länttä. Kullakin pelaajalla on aloitusvankkureissaan viisi erilaista asukkia ja pelin aikana näitä on tarkoitus kylvää laudalle niitä vastaaviin ruutuihin. Pelivuoron ensimmäisenä toimintona pelaaja saa rahaa 3-5, seuraavassa vaiheessa rahalla voi ostaa reittivälin taikka kaksi kartalta tai uudet vankkurit (ja siten lisää asukkeja). Vuoron viimeisenä toimintona vankkurit pitää ajaa kartalla ruutuun, johon pystyy jättämään vastaavan asukin omista vankkureista, samalla laukeaa asukin erikoistoiminto. Vankkureiden liikuttelu maksaa sekin, joten rahatalouden kanssa Pioneersissa saa olla tarkkana. Kun vankkurit on liikuttanut ja toiminnon tehnyt, on yhdellä muista pelaajista mahdollisuus laittaa asukki samaan ruutuun, mutta tästä vuorossa ollut pelaaja saa maksun.

Seuraava pelaaja jatkaa sitten vuoroaan tästä. Tarkoituksena on tyhjentää mahdollisimman paljon vankkureita koska siitä palkitaan hyvillä pisteillä ja toisaalta rakentaa kartalle mahdollisimman pitkä ja yhtenäinen vankkurireitti, jonka varrella majailee omia asukkaita. Yhdestä omasta vankkurireitistä saa siitäkin pisteitä pelin lopussa..

Pioneersin keskiössä on kartalla liikkuvat vankkurit, joita pelaajat vuorotellen siirtävät. Vankkurit mieluusti siirtää sellaiselle osalle karttaa, joka edesauttaa omaa peliä, mutta hankaloittaa muita. Marc Andren suunnittelema peli osoittautui odotetun hyväksi, sille lämpeni sitä enemmän mitä pidemmälle peli eteni. Vuorot olivat napakoita ja odottelua oli vähän. Kuuden eri asukastyypin erikoistoiminnot olivat nekin selkeitä ja kullekin löysi hyvin käyttötarkoituksen. Pioneers meni vakavasti ostoharkintaan.

Kuvissa jännittävän näköinen, pelinä harvinaisen tylsä ja yksiulotteinen.
Kuvissa jännittävän näköinen Conex, pelinä tylsä ja yksiulotteinen.

Haban osastolla poikkesimme jo torstaina, mutta tällöin pari kiinnostavaa peliä vältteli meitä eli ei ollut vapaata pöytää. Nyt näytti paremmalta, sillä Conex-pöytä oli valmiiksi vapaana. Tässä pelissä omalla vuorolla pelataan kädestä kortti, jonka asettelun tulee täsmätä joko pelilautaan tai aiemmin pelattuun korttiin – kortit siis pelataan aina osin aiempien päälle. Pelattu kortti kertoo myös minkälaisen pistemäärän suorituksesta saa ja pääseekö heittämään pelissä mukanatulevaa erikoisnoppaa, joka antaa jonkin lisäedun. Vaihtoehtoisesti oman vuoron voi skipata kokonaan, jolloin pakasta saa pari korttia täydennystä. Ja siinäpä se. Conex näytti ihan kivalle, mutta oli pelikokemuksena harmaata massaa väreistään huolimatta. Edes lisänopan toiminnallisuudet eivät pelasta sitä, joten ei jäänyt mitään haluja päästä tämän ääreen uudestaan.

Iquazu sitä vastoin oli kaikkea muuta kuin harmaa. Peli on ensinnäkin todella nätti ja vaikka enemmistöpeli onkin, niin uutta fiilistä tuo “virtaava vesi”, joka siirtää pelialuetta koko ajan kohti loppua. Tämäkin on korttivetoinen eli käsikorteilla pelaajat kylvävät omia timanttejaan laudalle. Vasemmanlaitimmaiseen – eli sarakkeeseen, joka seuraavaksi poistuu pelistä – pelattaessa käsikortteja tarvitsee pelata vain yksi, seuraava sarake vaatii jo kaksi korttia jne. Vaihtoehtoisesti vuoron voi käyttää korttien nostoon. Yhden kierroksen jälkeen vesiputouksesta tippuu pisara niinikään vasemmanlaitimmaiseen sarakkeeseen blokaten yhden timanttipaikan pois. Kun sarake täytyy, jaetaan tarjolla olevat pisteet enemmistöjen mukaan sekä katsotaan kaikki vaakarivien enemmistöt millä perusteella jaetaan lisäetuja tai -pisteitä. Pisteytyksen jälkeen vesi virtaa, jolloin pisteytetty sarake laitetaan piiloon ja oikeasta laidasta paljastuu uusi pelattava sarake.

Haban Iquazu on paitsi kaunis, myös peli, joka maistuu niin perheille kuin harrastajillekin.
Haban Iquazu on paitsi kaunis, myös peli, joka maistuu niin perheille kuin harrastajillekin.

Ja tämähän oli hyvä peli. Se virtaa eteenpäin teemansa mukaisesti ja kevyttä päätöksentekoa on joka kierroksella tehtäväksi. Panostaa voi joko seuraavaksi pisteytettävälle alueelle tai katsoa pisteytystä taikka paria pidemmälle. Iquazu toimii erinomaisesti perhepelinä, mutta toimii harrastajienkin keskuudessa. Tämä on ehtaa Vuoden perhepeli -materiaalia karkkiulkonäöstä lähtien. Veikkaisin, että tullee jossakin vaiheessa päätymään myös omaan hyllyyn, vaikka nyt jätinkin ostamatta. Iquazu oli perjantain viimeinen messupelimme. Kello veisteli taas kutakuinkin viittä, kun suuntasimme hotellille. Aikaisempina iltoina oli nautittu vietnamilaisen ja libanonilaisen keittiön antimista, mutta nyt suunnattiin saksalaisten patojen äärelle. Kunnon Schnizzel, jotta energiaa riittää vielä hotellipelien pelailuun.

Mikäs se on Saksan reissu, jos ei edes yhtä Schnitzel-ateriaa saa?
Mikäs se on Saksan reissu, jos ei edes yhtä Schnitzel-ateriaa saa?

Illan hotellipelit

Vatsa kylläisenä korkattiin hotellilla parit uusista hankinnoista. Ensin edellisen päivän hankinta Mini Rails, joka muuten myytiin messuilla loppuun. Peli on kompakti Winsome-henkinen junapeli, joka kestää kuusi kierrosta. Kunkin kierroksen aikana kukin pelaaja rakentaa kertaalleen yhden firman rataa ja ostaa yhden firman osakkeen. Se kumman toiminnon tekee ensin toista, jää pelaajan itsensä päätettäväksi. Kierroksen alussa pussista vedetään firmojen nattereita laudalle jonoon kaavalla ‘2 x pelaajien määrä +1’. Vuorojärjestyksen mukaan oma nappula korvaa yhden jonossa olevista nattereista ja tehdään päätös, otetaanko natteri osakkeeksi vai tehdäänkö sillä kyseisen firman rataa. Radanrakennus muuttaa firman osakekurssia ylös- tai alaspäin eli jos vastaavan firman osakkeita on pelaajilla jo, niin kaikki tekevät vastaavat “säädöt” pelaajakohtaisilla laudoilla. Jos taas ottaa natterin osakkeeksi, laitetaan se pelaajalaudalla osakeradan 0-kohtaan. Kun kukin pelaaja on kaksi toimintoaan tehnyt, niin se viimeinen jäljelle jäänyt natteri laitetaan apulaudan ‘tämä firma on maksanut veronsa’ -kohtaan.

Taiwanilaisten "Winsome"-peli, joka on kauniimpi kuin ne penseännäköiset aidot Winsomet.
Taiwanilaisten “Winsome”-peli Mini Rails, joka on kauniimpi kuin ne penseännäköiset oikeat Winsomet. Oikealla apulauta vuorojärjestystä ja veroträckiä varten.

Samanlaisia kierroksia pyöräytetään kuusi, jonka jälkeen lasketaan pelaajien firmojen osakkeiden arvot. Tässä kohtaa pussi, josta firmojen nattereita on vedetty, on tyhjä. Ennen pisteidenlaskua pitää vielä huomioida osakkeiden arvojen sulaminen: jos firma ei ole maksanut lainkaan veroja, siitä ei voi saada plussaa. Vastaavasti niistä firmoista ei voi saada miinuksia, jotka ovat veronsa maksaneet. Loput osakkeet kertovat pelaajakohtaiset pisteet.

Mini Rails on nätti paketti, peli-ideakin on hyvä ja tämän pelaa tosi joutuisasti. Meidän porukkaamme jäi vähän tökkimään se, että pussi josta firmojen nattereita vedellään tyhjenee kokonaan eli kaikki tietävät tiettyjen nattereiden tulevan peliin väistämättä. Tekisi ensimmäisenä mieli tuupata säkkiin yhdet ylimääräiset merkit per firma mikä onkin mahdollista (riippuen pelaajamäärästä). Interaktiota pelissä on aika tavalla eli tässä on mahdollista suolata kaverin firmoja ja parannella niitä, mitkä omasta osakesalkusta löytyvät. Niinikään vuorojärjestyksellä kikkailemalla pääsee tekemään pelin kannalta oleellisia päätöksiä siitä, mikä firma maksaa veronsa ja mikä ei. Sen jo ensimmäinen peli joka tapauksessa todisti, että Mini Railsia ei voi ottaa liian vakavasti, vaan pitää hyväksyä tietty määrä “peliliikkeitä”. Seuraavan kerran pelataan varmaankin lisänattereilla, jotta loppu ei mene ihan niin arvattavasti.

Ai niin…messuilla myydyissä Mini Railseissa oli ilmeisesti järjestään sellainen fiba, että paketista löytyi harmaita nattereita yksi liian vähän ja kermanvärisiä taas oli yksi liikaa. Useampi oli tämän huomannut ja käynyt vaihtamassa komponentteja julkaisijan osastolla, kunnes harmaat nappulat loppuivat (varmaankin oilvat korkanneet pelin taikka pari vain vaihtamista varten). Meidän pelaamastamme versiosta löytyi lisäksi yksi natteri, josta ei tiennyt onko se keltainen vai kermanvärinen – niin sopivasti osui sille välille.

Skull Port on vaihteeksi yksi Yatzy-henkinen peli, nyt merkkariteemalla.
Kroatialaista käsialaa oleva Skull Port on vaihteeksi yksi Yatzy-henkinen peli, nyt merkkariteemalla.

Illan päätti Skull Port -noppailu, jonka ääressä saatiin muutamat mojovat naurut. Peli on merirosvoteemainen Yatzy-variantti, jossa on koneistonrakentelua mukana. Tai koneiston ja koneiston: jokainen pelaaja voi ostaa lisäkortteja, jotka paitsi antavat loppupisteitä, niin kaksi niistä voi olla muuten apuna pelin aikana. Pelissä heitellään omalla vuorolla maksimissaan kolme kertaa nopat ja koetetaan täyttää pöydässä olevien laivakorttien ehtoja. Jos onnistaa, niin kortille laitetaan oma vaikutusvalta-merkki (arvovälillä 2-5). Myöhemmin samalle kortille tulevat voivat tuuppia samanarvoisia tai heikompia merkkejä kortilta alaspäin. Kun putoaa kortilta kokonaan pois, siirtyy pudonnut merkkareiden taivaaseen tappelemaan taivaspaikoille päätyvistä loppurahoista. Jos noppaheittelyn lopputulemana ei täyttänyt minkään laivakortin ehtoa, mennään suoraan yhdellä vaikutusvalta-merkillä taivaanporteille.

Tähän saakka kaikki vielä ok, mutta sääntöihin on hiipinyt yksi peliä pahasti rikkova sääntö: kun laivakortille pääsee, niin sen sijaan että heikompia merkkejä siirtelee kortilta alaspäin, niin  merkin voi myös suoraan ampua taivaspaikalle. Tämä yhdistettynä siihen, että rahalla pystyy kääntelemään noppia parempiin asentoihin tarkoittaa sitä, että etenkin viimeisillä kierroksilla kannatti mieluummin ampua kaveri suoraan laudalta kuin tiputtaa vain alemmas. Korteilla pelin lopussa köllöttävistä merkeistä siis saa pisteitä, joten mieluummin poistatti kaverin yhdeksän pisteen ruudusta sen sijaan, että olisi tiputtanut tämän seitsemän pisteen ruutuun.

Merkkarinoppailua pelataan kunnes kaikki pelaajien vaikutusvalta-merkit on käytetty. Pelin lopussa taivaspaikkojen rahat jaettiin sen mukaan, mikä pelaajien vaikutusvalta siellä oli. Ne yhdistettynä pelaajan muuhun omaisuuteen ja koneistokorttien pisteisiin ja laivakortteilla köllöttäviin vaikutusvalta-merkkeihin oli pelaajan loppusaldo. Pisteenlaskussa huomio kiinnittyi väkisinkin siihen, että osalta korteista piti laskea numeroita, osasta pääkalloja mutta ei enää rahoja ja sitten oli vielä erikseen ne rahat. Symboliikkaa olisi voinut vielä hioa. Sitä suurempaa höylää olisi kuitenkin kaivannut sääntökirja, joka oli riemastuttavin miesmuistiin: sääntökirjasta kyllä löytyi kaikki sääntökirjoista yleensä löytyvät otsikot kuten vaikkapa ‘Pelin sisältö ja komponentit’, mutta tuon otsikon alta ei suinkaan löytynyt kuvausta tai tekstiä moisista asioista vaan ihan jotain muuta.

Edellä esitettyjen ongelmien lisäksi Skull Portin pelaamisessa tökki odottelu. Kun yksi heittelee ja muuttelee noppalukuja, niin muilla ei ole mitään tekemistä. Ei näin, ei todellakaan näin. Vaikka illan viimeinen peli oli kökkö, niin hyvillä mielin käänsimme katseet tulevaan messupäivään…

Katso myös raportin kolmas ja viimeinen osa: launtai & sunnuntai.

Tapahtumaraportti: Lautapelaamaan 15.-17.9.2017 (Helsinki, Kaapelitehdas)

Vuoden 2017 Lautapelaamaan tapahtuma on takanapäin (15.-17.9.). Tänä vuonna tämä Suomen isoin ja kaunein lautapelitapahtuma oli pari kuukautta totuttua varhaisemmin mihin oli syynä Kaapelitehtaan varaustilanne. Syyskuun puoliväli tarkoitti samalla myös sitä, että tilaisuuden fokus muuttui merkittävästi aikaisemmasta: tarjolla ei ollut Spiel-messujen uutuuksia kuten tavallista, sillä Essenin pelimessuihin (ks. tarkemmin Spiel-tapahtumista juttu tästä) oli aikaa vielä kuukauden päivät. Vaikka tapahtuman fokus muuttui aiemmasta, kävijämäärissä ei ainakaan silmämääräisesti tapahtunut muutosta – ainakaan huonompaan suuntaan. Pelipöydät olivat kovassa käytössä ja lauantai-iltapäivänä jemmasta otettiin käyttöön varapöydätkin, kun täyttöaste oli tapissa.

Pelipöydät olivat kovassa käytössä erityisesti lauantaina - vapaat pöydät olivat kortilla iltapäivästä. Mikä positiivinen tilanne!
Pelipöydät olivat kovassa käytössä erityisesti lauantaina – vapaat pöydät olivat kortilla iltapäivästä. Mikä positiivinen ongelma!

”Kansainvälisten” uutuuksien puuttuminen korvautui näytteilleasettajien toimesta marssittamalla esiin syksyn ja joulun uutuustarjonta. Esillä oli niin Competon kuin Lautapelit.fi:n tuotantoa sekä Suomen Leluyhdistyksen tarjoaman koko ehdokaslista ’Vuoden peli’ –kilpailuun osallistuneista julkaisuista – tämäkin lista sisälsi yli 50 nimikettä. Eikä sovi unohtaa Suomen lautapeliseuran omaa pelikirjastoa ja/tai peliharrastajien paikalle tuomia pelejä. Kyllä näillä eväillä pelattavaa riittäisi kovemmallekin pelimiehelle koko viikonlopuksi.

Suomen lautapeliseuran koko pelikirjasto oli jälleen paikalla ja kävijöiden vapaasti lainattavissa. On se vaan näyttävä näky!
Suomen lautapeliseuran koko pelikirjasto oli jälleen paikalla ja kävijöiden vapaasti lainattavissa. On se vaan näyttävä näky!

Poikkesin tapahtumassa pikapikaa perjantaina, mutta varsinainen pelipäiväni oli lauantai. Perjantain pyörähdys johtui pääasiassa siitä, että toimitin Lautapelaamaan ketjuvaihdossa ja Lautapelaamaan huutokaupassa pois vaihdettuja ja myytyjä pelejä uusille omistajilleen – ja toki muutamia nimikkeitä tuli omankin pelihyllyn täytteeksi.  Onneksi vaihtosuhde oli itselleni ”oikeinpäin”: 14 myytyä ja 4 hankittua. Etukäteen tarkoitus olikin tehdä tilaa pelikaappiin Spiel-messuja silmällä pitäen.

Perinteiseen tapaan ennen Lautapelaamaan tapahtumaa järjestetyt 'Ketjuvaihto' ja 'Lautapelaamaan-huutokauppa' olivat nekin näkyvissä erillisen vaihtopöydän muodossa.
Perinteiseen tapaan ennen Lautapelaamaan tapahtumaa järjestetyt ‘Ketjuvaihto’ ja ‘Lautapelaamaan-huutokauppa’ olivat nekin näkyvissä erillisen vaihtopöydän muodossa.

Molemmat mainituista myyntikanavista ovat muuten sellaisia, joihin kannustan tutustumaan ja osallistumaan. Pelejä näissä molemmissa vaihtuu paljon ja vallitseva hintataso on ostajalle suosiollinen. Varsin moni paikalla käynyt kyselikin vieläkö ehtii osallistua – näille innokkaille piti kertoa, että näihin on pitänyt aktivoitua jo ennen tapahtumaa.

Mitä tulikaan pelattua – ja ensifiilikset?

Bonk (BGG) tuli tutuksi pariinkin otteeseen. Tässä puisessa 2 vs 2 -joukkueet koittavat metallikuulia vierittämällä töniä isompi puinen pallo vastajoukkueen maaliin. Ideatasolla loistava, etukäteisodotukset korkealla, mutta ei tämä nyt käytännössä oikein toiminut. Päällimmäisenä ongelmana vähän turhan hätäiset kierrokset, jossa jo yhdellä hyvällä osumalla pallo saattaa olla vastustajan maalissa. eli ainakaan näin ensituntumalla Bonk ei yllä edellisvuoden huippujulkaisun Klask:n tasolle, mutta ehkäpä pintaa syvemmältä ja taitojen kasvaessa tuostakin kehkeytyy jotain parempaa?

cof
Paripelattava Bonk näyttää kiinnostavalta ja peliä tekee heti mieli päästä testaamaan.

Kivi (BGG) tuli ohitettua viime vuonna ihan tyystin vaikka peli palkittiinkin 2016 partypelinä. Nyt se tuli kaksinpelinä testattua ja turhaksi todettua. Peli on Yatzy-variantti, mutta tässä kevyiden noppapelien kategoriassa on sentään vuosien varressa päästy eteenpäin mm. Qwinton, Qwixxin tai Rolling Japanin muodossa (näistä on kirjoitettu Lunkisti-sivuilla aiemmin). Tuntemukseni tästä pelistä voi tiivistää seuraavasti: “Kiviäkin kiinnostaa”.

'Kivi' ei miellyttänyt, mutta lisäksi ihmetyttää sen valinta vuoden partypeliksi. Missä se "party"-osuus tässä oikein on?
Kivi’ ei miellyttänyt, mutta lisäksi ihmetyttää sen valinta vuoden partypeliksi. Missä se “party”-osuus tässä oikein on?

Unlock! The Formula (BGG) on osa pakohuonepeli -trendiä. Viime ja eritoten tänä vuonna jokainen kynnellekykenevä pelijulkaisija on puskenut pihalle oman näkemyksensä pakopeleistä ja Unlock! on Asmodeen näkemys toteutuksesta. Tässä versiossa kaikki on toteutettu korteilla ja älypuhelinsovelluksella eikä komponentteja ole tarve tuhota pelatessa. Kokemuksena Unlock! The Formula oli ihan ok, joskin mokasimme jossain kohtaa eri korttien yhdistämisen, jonka lopputuloksens tuli kortti, jota juuri siinä kohtaa ei olisi pitänut saada – tämä virhe huomattiin sitten myöhemmin, kun lopputulos oli taas sama eli vedettiin “kehä”. Sama tilanne on Boardgamegeekistä luettujen kommenttien perusteella käynyt muillekin – mikä siis voi olla samalla Unlock!:n simppelin systeemin ongelma. Ei sillä, vaikka vähän tössittiin ja aika loppui, niin mieluusti testaisin systeemin muitakin skenaarioita. Toistaiseksi Lunkisti-sivuillakin arvosteltu Escape the Room: Mystery at the Stargazer’s Manor (BGG) pysyy omana ykkössuosikkina tässä genressä, mutta esim. Kosmoksen näkemys pakopeleistä on kokonaan testaamatta.

Pakohuonepelit ovat in myös lautapeleissä. Unlock! The Formula tässä testissä.
Pakohuonepelit ovat in myös lautapeleissä. Unlock! The Formulan kortteja tässä levällään.

Cacao (BGG). Ei mikään uusi julkaisu tämä, mutta Cacao on onnistunut väistelemään testipöydältä aina tähän asti. Säännöt olen aikoinaan pelistä lukenut ja niiden sekä kuulopuheiden perusteella odotuksissa oli kevyt laattojenasettelupeli, joka sopii koko perheelle. Ja sitähän se oli. Graafisesti perusnätti setti, joka soljui kyllä kivasti loppuun ja mielenkiinto pysyi yllä. Toisaalta laatikosta ei löytynyt mitään sellaista, mikä saisi kiiruhtamaan rahapussin kanssa heti miten ostoksille. Menee siis kategoriaan pelaan mielelläni toistekin.

cof
Cacao on mainio perhepeli ja laattojenasettelustaan huolimatta poikkeaa Carcassonnesta huomattavasti.

Jorvik (BGG) on vuoden 2017 strategiapeliksi valittu peli vähän aikuisempaan makuun. Peli on itse asiassa uusintajulkaisu The Speicherstadtista, mutta nyt paketissa tulee mukana aiemmin erillään myyty lisäosa. Jorvikin keskiössä on eräänlainen huutokauppa, josta pelaajat hankkivat itselleen kortteja ja näiden kautta mahdollisimman paljon pisteitä. Peli on hyvin vuorovaikutteinen, jota pelatessa kannattaa varautua siihen, että kaverin jaloille tulee poljettua oikein urakalla ja useimmiten ihan tarkoituksella. Edelleen uudelleenteemoitettunakin hyvä, mutta ainakin lisäosansa kanssa vain liian pitkä. Hienoa, että Stefan Feldin peli on suomennettu, mutta olisi voinut parempaankin peliin osua käännöstyö. Silti, kannattaa tutustua – pelin keskiössä on mekaniikka, johon uskoakseni harva on aiemmin törmännyt.

Vuoden strategiapeli Jorvik testissä - tosin se aikaisempi versio pelistä (The Speicherstadt) oli kyllä jo entuudestaan tuttu.
Vuoden strategiapeli Jorvik testissä – tosin se aikaisempi versio pelistä (The Speicherstadt) oli kyllä jo entuudestaan tuttu.

Aikamatka (BGG) on 100-vuotiaan Suomen kunniaksi (?) tehty kepeähkö tietopeli, jossa pelaajat asettavat eri tapahtumia aikajanalle suhteessa toisiinsa. Idea on pitkälti sama kuin Timeline-pelissä, mutta mukana on muutama eri pelimuoto tuomaan vaihtelua. Aikamatka on siisti toteutus ja maistuu varmasti Timelinen ystäville ja vastaavasti, jos ei se Timeline maistu, niin ei kannata vaivautua tämänkään pariin.

Aikamatka on Heikki "Hessu" Hyhkön käsialaa oleva tietopeli, jossa pelaajien tulee asettaa eri tapahtumia Suomessa aikajanalle - vähän Timelinen tapaan siis.
Aikamatka on Heikki Hyhkön käsialaa.

Shadow Master (BGG) on uutuus koko perheelle. Peli haastaa pelaajat tunnistamaan varjosekamelskasta sinne kätketyt esineet. Kaikki pelaajat etsivät esineitä samaan aikaan ja löydöt merkitään sermin takana muiden katseilta piilossa. Oikeista vastauksista napsuu pisteitä ja lisäksi nopeimmille ja kaikki esineet löytäneille on tarjolla vielä lisäpisteitä. Shadow Masters oli iloinen yllätys: se on omintakeinen hahmontunnistuspeli, jossa on mukavadti haastetta kaikenikäisille. Komponenttien laatu ja ulkonäkö voisi olla houkuttelevampikin, mutta muuta pahaa sanottavaa en pelistä keksi. Pistäkääpä nimi mieleen!

Syksyn peliuutuus Shadow Master oli yllättävän hyvä.
Karuhkon ulkoasun takaa löytyy hyvä peli. Shadow Master.

Edellisiä enempää ei Lunkisti-toimitus ehtinyt pelejä testailla, sillä lauantai-ilta jatkui toisaalta vielä peli-illan merkeissä ja Spiel-messuille valmistautuen. Omasta rajatusta aikataulusta johtuen jäi siten mm. Mikko Saaren vetämä lautapelivisa kokonaan väliin. No, kaikkea ei voi saada.

Summa summarum: Lautapelaamaan 2017 oli mukava tilaisuus tänäkin vuonna, mutta toki aktiiviharrastajan silmin toivomus on, että ensi vuonna palataan perinteiseen “Essen-uutuudet testattavana” muottiin – siitä ajatuksestahan koko Helcon-ajatus /ajankohta aikanaan lähti.

Who's the Dude -partypelin nukke hoitamassa valvojan virkaa? Järjestelypuolella ollut näemmä ylimääräistä aikaa ja pilke silmäkulmassa?
Who’s the Dude -partypelin nukke hoitamassa valvojan virkaa? Järjestelypuolella ollut näemmä ylimääräistä aikaa ja pilke silmäkulmassa?

0-9 – ubongomainen pulma ilman nopeuselementtiä

Nyt on pelin nimi ytimekäs: ‘0-9’. Paljon laveampi ei peli ole englanniksikaan, sillä se kantaa nimeä: ‘Nmbr 9’.

Carcassonne-kokoisesta laatikosta paljastuu näppärään inserttiin pakattuna 80 numerolaattaa ja 20 korttia. Peli on käytännössä kannen avattua heti valmis pelattavaksi ja siten sopii myös niille hätähousuille, jotka eivät jaksa odottaa että pelaamaan pääsee. Sääntölirpake on lyhyt ja selkeä aivan kuten itse pelikin, joten ensikertalainen on minuutissa peli-ideasta selvillä. Yksinkertaisen ei silti tarvitse olla tylsää, minkä ‘0-9’ todistaa kirkkaasti.

Pelilaatikon insertissä on näppärät omat lokerot numeroille. Siitäkin huolimatta "ilmaa" laatikossa riittää.
Pelilaatikon insertissä on näppärät omat lokerot numeroille. Ratkaisu tosin kasvattaa laatikon kokoa ja etenkin syvyyssuunnassa on paljon ylimääräistä “ilmaa”.

Numerolaattoja ylemmäs ja ylemmäs

Otsikosta välittyy ‘0-9’:n juoni. 20 kortin pakasta käännetään kortti kerrallaan lappu näkyviin ja jokainen pelaaja pelaa vastaavan laatan eteensä. Uusi laatta pelataan aiempien viereen tai mieluummin päälle jos mahdollista, sillä mitä ylemmäs laatan saa, sitä enemmän siitä saa pisteitä. Alempien laattojen päälle pelaamisen yhteydessä tulee vain huomioida, että laatta ei saa maata pelkästään yksittäisen laatan päällä.

Näin ne numerot pinoutuvat.
Näin ne numerot pinoutuvat.

Kun pakka loppuu (eli 20 laattaa on pelattu), lasketaan pisteet ja onnitellaan voittajaa. Pöydän tasolla makaavista laatoista ei saa pisteitä, mutta seuraava kerros antaa jo pisteitä laatan numeroarvon verran, sitä seuraavasta kerroksesta saa x2 kertoimen ja niin edelleen.

Pisteiden laskentaa seuraa helposti haaste uusintaan, sillä ‘0-9’ koukuttaa. Ja mikäpä on ottaa uusi erä, kun yksi peli kestää sellaiset 10 minuuttia.

Moninpelipasianssi parhaasta ja nopeimmasta päästä

‘0-9’ on siis pasianssi, jossa peli ei muutu millään tavalla oli pelaajia sitten yksi, neljä taikka kahdeksan (viime mainittu toki tarkoittaa, että pelejä pitää olla kaksi). Yksinpelissä voi toki “kilpailla” omaa parasta tulostaan vastaan, mutta ei peli sillä osa-alueella kyllä loista – liikaa on kiinni nimittäin siitä missä järjestyksessä laattoja pääsee pelaamaan. Sen sijaan saman pöydän ääressä muita vastaan pelattuna pelin tarjoama “pähkinä” on mukavampi ja lopputuloksia pystyy vertaamaan paremmin – pelasivathan kaikki laattansa samassa järjestyksessä.

Yksinkertaisuudestaan huolimatta ‘0-9’:n ääressä viihtyy. Laatikon mainitsemaan 20 minuuttiin pelaa kyllä kevyestä kaksikin peliä, joten turboahdettua – mutta silti kiireetöntä – ubongoviihdettä peli tarjoaa. Jos siis Ubongo ideana viehätti, mutta et pidä sen luomasta kiireestä, ‘0-9’ voi olla juuri sinun juttusi. Luonteeltaan ‘0-9’ on kuitenkin sellainen, että se ei kestä jatkuvaa kulutusta, mutta välipalana silloin tällöin se on oivallinen valinta kaikille puzzle-pelien ystäville.

Kolme erilaista kekoa samoista laatoista. Voittopisteet 85.
Kolme erilaista kekoa samoista laatoista. Voittopisteet 85.

Pientä moitettakin on. Ensinnäkin pelilaatikko, vaikka se kivasti komponenttinsa sisälleen syökin, on järjettömän suuri. Kaiken olisi mahduttanut kevyesti puolet pienempäänkin tilaan ja jos ihan rehellisiä ollaan, niin ‘Träxx‘:n kokoluokka olisi ollut ihanteellinen. Omassa laatikossaan ‘0-9′:iä ei tule kuskattua mukana peli-iltoihin, vaan pakkaan laatat pelaajakohtaisiin pusseihin ja kortit menevät siinä samalla. Tälläkin ratkaisulla peli on heti pelattavissa ja näppärä filleri kulkeutuu kompaktisti kaikkialle.

Toinen, mitä reilun 10 pelatun pelin jälkeen jäin kaipaamaan on se pieni kilpailullinen elementti muiden pelaajien kanssa. Jotakin tyyliin “kuka rakentaa kakkoskerrokseen ensin kaksi laattaa saa 7 pistettä’ -olisi ollut tervetullut lisä ja kannustanut osaltaan pelaajia rakentamaan myös niitä pienempiarvoisia laattoja ylempiin kerroksiin.

0-9 - numeroleikkiä.
0-9 – numeroleikkiä.

Vaan eipä sillä. Pieniä kauneusvirheitä edelliset ja tällaisenaan ‘0-9’ maistuu ja saa varmasti pelikertoja jatkossakin. Ja koska peli todellakin sopii aivan kaikille, niin tiedän jo nyt useamman eri osoitteen, jonne ‘0-9’ on mitä mainioin tuliaislahja.

Infolaatikko: 0-9
Pelaajia: 2-4 Kesto: 20 minuuttia Julkaisuvuosi: 2017
Saatavuus: pelialan liikkeet (suomeksi)
Lisätietoa: Boardgamegeek

Poliittisesti epäkorrektia – aikuisten partypeli

‘Poliittisesti epäkorrektia’ on poikkeuksellinen partypeli: siinä on nimittäin K-18 lätkä kannessa. Miksi näin? Annetaanpa pelilaatikon takakannen tekstipoimintojen avata syitä enemmän, sillä se kertoo asian paremmin kuin itse osaisin kuvailla:

 “Poliittisesti epäkorrektia on peli, jossa saa sanoa kaiken sen, mikä ei muulloin tule kuuloonkaan. Tässä pelissä voi liikkua täsmälleen rajalla ja nauraa joutumatta silmätikuksi. Peli saattaa vaikuttaa loukkaavalta, mutta hauskuus tulee nimenomaan siitä, että pelaajat tietävät liikkuvansa täsmälleen hyväksyttävyyden rajoilla. Poliittisesti epäkorrektia aiheuttaa aina yllättäviä ja hulvattomia tilanteita pelipöydän ääressä.”

Kyseessä on siis hyvän maun roskakoriin heittävä aikuisten partypeli, joka ei sovellu herkkähipiäisille tiukkapipoille. Mystinen musta pelilaatikko ei pelin sisällöstä sen enempää sitä tutkailevalle sitten kerrokaan: komponenteista ei nimittäin ole kuvan kuvaa, mutta tekstikuvaus avaa sisuskaluja sen verran, että tehtävä- ja vastauskortteja on yli 500. Ainakin mielenkiinto on herätetty!

Poliittisesti Epäkorrektia. Laatikko on mustanpuhuvan tyylikäs. Huomatkaa K-18 lätkä: tätä näkee lautapeleissä äärimmäisen harvoin.
Poliittisesti Epäkorrektia. Laatikko on mustanpuhuvan tyylikäs. Huomatkaa K-18 lätkä: tätä näkee lautapeleissä äärimmäisen harvoin.

Kun tuon mystisen laatikon pääsee lopulta avaamaan, on sen sisältö nopeasti käyty läpi: lyhyet yksisivuiset säännöt sekä neljä pakkaa pelikortteja. Aikaisemmasta pelikokemuksesta riippumatta pelaamaankin pääsee nopeasti, sillä riittää kun pakat sekoitetaan kukin erikseen ja kullekin pelaajalle jaetaan yhteensä 12 vastauskorttia kolmessa eri värissä. Siten pelilaatikossa kököttävä teksti ‘3 minuuttia sääntöjen opettelua’ pitää hyvinkin kutinsa.

Kun kullakin pelaajalla on kädessään vastauskortit voidaan homma startata käyntiin. Peli etenee siten, että yksi pelaajista kääntää päällimmäisen tehtäväkortin ja lukee kortissa olevan lauseen ääneen.

Tehtävä: täydennä lause sopivalla vastauskortilla.
Tehtävä: täydennä lause sopivalla vastauskortilla.

Nyt muut pelaajat valitsevat omista vastauskorteistaan mielestään “sopivimman” täyttämään tehtäväkortin aukon (tai aukot). Valitut vastauskortit asetetaan pinoon siten, että tehtäväkortin kääntänyt ei näe mikä on kenenkin pelaajan vastaus. Seuraavaksi vastauskortit luetaan yksi kerrallaan ääneen ja tehtäväkortin lukenut valitsee mielestään parhaan vastauksen.

Tehtäväkorttiin tarjotut vastauskortit.
Tehtäväkorttiin tarjotut vastauskortit.

Parhaan vastauksen tarjonnut pelaaja saa tehtäväkortin itselleen – jokainen näin saatu kortti on yhden pisteen arvoinen. Vastauskortin käyttäneet saavat yhden uuden vastauskortin haluamastaan pakasta ja tehtäväkorttipakka kiertää myötäpäivään seuraavalle pelaajalle. Näin jatketaan kunnes jollakin pelaajalla on viisi pistettä.

Pelimekaniikka on siten tuttu kaikille ’52 hullunkurista kysymystä ja vastausta’ -lapsuudessa pelanneille, joskin nyt saa vastauksensa valita 12 erilaisesta.

Esimerkkikattaus pelaajan käsikorteista: näistä valinta "sopivaksi" vastaukseksi.
Esimerkkikattaus pelaajan käsikorteista: näistä valinta “sopivaksi” vastaukseksi.

Vähän peliä, paljon hauskaa – sopivassa seurassa

‘Poliittisesti epäkorrektia’ osuu ja uppoaa, kunhan peliseura on valittu oikein. Se tarjoaa mielettömät naurut aivan poskettomine vastausyhdistelmineen ja vaikka se ei pelillisiä nerokkuuksia tarjoakaan – mikä pätee lähes kaikkiin partypeleihin – jättää se teräville hoksottimille silti tilaa. Tiukkapipot ja tosikot älkööt vaivautuko, mutta pubipelinä, tupareissa, opiskelijaporukoissa ja nuorten aikuisten kesken pelattuna ‘Poliittisesti epäkorrektia’ on melkoisen varma valinta. Jos siis vaikkapa Radio SuomiPopin Aamulypsyn tarinointi jaksaa naurattaa tai tykkää ronskista huumorista luokkaa ‘Comedy Central Roast’ – niin silloin uppoaa varmasti tämäkin. Mutta perheen kesken pelattuna kun pöydän ääressä on isä, äiti, jälkikasvua ja vaikkapa isovanhemmat… niihin tilanteisiin valinta on jotakin muuta ‘Poliittisesti epäkorrektia’.

Peli siis aiheuttaa naurunremakkaa, mutta komponenttiensa puolesta jää tympeämpi fiilis: pelilaatikon kansi ja käännös kauttaaltaan on onnistunut, mutta muilta osin on menty kovin halvanoloisesti. Kortit ovat kauttaaltaan ohuita ja b-luokkaa ja tympeän näköisiä. Olisikin ollut mukavaa, jos graafisessa ilmeessä olisi irroteltu teemaan sopivasti eikä tyydytty pelkkään tekstiin.

Isosta pelilaatikosta kuoriutuu neljä pakkaa kortteja. Valitettavasti pelilaatikon insertti on mokattu ja korttipakat eivät mahdu omina pakkoinaan laatikon inserttiin vaan ne joutuu jakamaan osin sekaisin. Ei näin.
Isosta pelilaatikosta kuoriutuu neljä pakkaa kortteja. Valitettavasti pelilaatikon insertti on mokattu ja korttipakat eivät mahdu omina pakkoinaan laatikon inserttiin vaan ne joutuu jakamaan osin sekaisin. Ei näin.

Pelilaatikon sisuskalut herättävät nekin kulmien kurtistusta: laatikko on yli puolet suurempi kuin mitä sen tarvitsisi olla, mutta sittenkin laatikon insertti on mokattu. Pelin neljä korttipakkaa eivät sellaisenaan mahdu korteille varattuihin koloihin vaan osa korteista on pakko sekoittaa viidenteen insertissä olevaan koloon. Ei näin.

Komponenteista viis… onneksi sisältö on kunnossa. Se tärkein kysymys kuuluukin: ‘Kuinka poliittisesti epäkorrekti sinä olet? Entäpä ystäväsi?’ Se selviää vain pelaamalla ‘Poliittisesti epäkorrektia’.

Infolaatikko: Poliittisesti epäkorrektia
Pelaajia: 4-12 Kesto: 30 minuuttia Julkaisuvuosi: 2016
Saatavuus: pelialan liikkeet ja marketit (suomeksi).
Lisätietoa: boardgamegeek

Tapahtumaraportti: Lautapelaamaan 11.-13.11.2016 (Helsinki, Kaapelitehdas)

On yksi täydellinen suora, josta olen erityisen ylpeä ja iloinen lautapelaajana: minulla on ollut ilo osallistua joka ikiseen Lautapelaamaan-tapahtumaan, joita koskaan on järjestetty ja vielä tätä tapahtumaa edeltäneisiin Helcon-pelitapahtumiinkin. Ja tuo ensimmäinen Helcon on pidetty siis vuonna 2002. Olen siten päässyt aitiopaikalta todistamaan alkuperäisen pienen porukan viikonloppu-pelitapahtuman laajentumista aikaa myöten isompaan ja julkisempaan tilaan ja samalla kävijämäärässä tapahtunutta kasvua ja toisaalta muutosta. Kaapelitehtaalle siirtymisen myötä  Suomen lautapeliseuran yhteiskumppaneita on voitu tuoda aiempaa paremmin esiin, mikä on erityisen hieno asia.

Vaikka petrattavaa järjestelyjen puolesta varmasti olisi paljonkin, niin hämmästyttävän hyvä tapahtuma saatiin tällekin vuodelle aikaiseksi – taustalla kuitenkin on varsin pieni aktiiviporukka. Takavuosina olin itsekin muutamana vuonna tapahtuman järjestelyjä hoitamassa ja mm. jakelemassa mainoksia eri kouluihin ympäri Helsinkiä, joten järjestelypuolikin on tullut tutuksi.

Viimeiset vuodet tämä on kuitenkin ollut itselleni puhtaasti pelitapahtuma, jonne koetamme saada edes yhdeksi viikonlopuksi vanhan köörin kasaan – köörin, joka aikanaan muodostui juurikin Helconissa – olisikohan vuosi ollut 2004; noh, kaikkea ei voi muistaa.

Vakioporukan saaminen kasaan yhdeksi viikonlopuksi ei tänä päivänä ole enää ihan niin sanottua, onhan tällä ukkoutuvalla sakilla useammalla jo perhettä ja onpa yksi sankareista pysyvästi muuttanut Andorraan.

Mutta niin vain tuttu jengi oli Kaapelitehtaalla tänäkin vuonna – osa piipahtaen, osa koko viikonlopun. Tapahtumaa edeltävänä päivänä Andorran asukki saapui pääkaupunkiseudun leveysasteille ja torstai-ilta lämmiteltiinkin Kivistössä pelaten pienemmällä porukalla Steam Time, Completto ja The Hanging Gardens – kaikki oikein mainioita pelejä. Lautapelaamaan-tapahtumassa toivottavasti sitten saataisiin maistiaisia Spiel-uutuuksista.

Perjantai 11.11.

Kaapelitehtaalle pöräytimme heti tapahtuman alkuun viideksi kolmen hengen voimalla ja olipas yllättävän paljon porukkaa paikalla jo heti ensihetkistä alkaen. Seuran pelikirjaston puoleisessa salissa oli kohtuullisesti vilinää jo perjantaina, mutta me jäimme pääsalin puolelle koko illaksi tutustumaan yhteistyökumppaneiden pelitarjoomaan.

Lautapelaamaan sisäänkäynti.
Lautapelaamaan sisäänkäynti.Tapahtuman alkuhetkillä ja ylipäätään aamutuimaan on vielä hiljaista, mutta päivän edetessä vilinää riittää.

Dokmus (Lautapelit.fi). Tämä abstrakti ‘tönöjä laudalle arvoruutuihin’ -kylvämispeli tuo paljolti mieleen Kingdom Builderin, mutta siinä missä verrokkipelissä ‘kylväminen’ tapahtuu saadun kortin rajoittamana, Dokmuksessa aiemmat mökit rajoittavat siirtoja. Dokmuksen hienoin elementti on jatkuvasti elävä pelilauta, se kun koostuu yhdeksästä siirrettävästä osasta. Muilta osin peli on kuitenkin turhan kuivakka omaan makuun ja kun Kingdom Builderkin tuntuu jo loppuunkalutulta, niin vielä vähemmän jään haikailemaan Dokmuksen perään.

Dokmus ja "telttojen" marssitusta pelilaudalle.
Dokmus ja “telttojen” marssitusta pelilaudalle.

Nooa (Lautapelit.fi). Tämä oli kevyt eläinsettien keruupeli, jossa pelaajat joko jakavat pöydässä olevia eläinlaattoja pienempiin setteihin tai ottavat yhden setin maksaen siitä tietyn hinnan. Pisteytys pelastaa tässä paljon, minkä vuoksi Nooassa on ideaakin. Heilahti itselläni kategoriaan “yllättävän hyvä” ja pelinä sopii hyvin eri-ikäisille, joten jos kevyt perhepeli on hakusessa niin laittakaapa nimi mieleen.

Nooa - eläinsettien tekoa.
Nooa – eläinsettien tekoa.

Imhotep (Lautapelit.fi). Saksan vuoden peli -finaaliehdokkaaksikin päässyt peli tuli hivenen yllättäen myös suomeksi. Omia kuutioita koetetaan kuskata pelaajien yhteisellä laivoilla rakennuspaikoille. Aikanaan jo englanninkielisen julkaisun yhteydessä tavasin säännöt ja sen perusteella totesin, että tämä ei ole minulle. Nyt suoritettu käytännön kenttäkoe todisti olettamuksen oikeaksi. Tylsä peli, jonka parasta antia on miellyttävä ulkonäkö ja komponentit.

Imhotep ja abstraktien rakennustyömaiden haaste.
Imhotep ja abstraktien rakennustyömaiden haaste.

Tadaa! (Lautapelit.fi) Nopeuspeli, jossa pinotaan erikokoisia ja muotoisia esineitä pinoksi tehtäväksiantokortin mukaisesti. Pelipöydässämme oli yksi jäätävän nopea peluri, joten jäi ratkaisut itseltä tekemättä, mutta kivaa oli silti. Nopeuspelien saralla vain on hurjan kova kilpailu ja Tadaa! jää hetken huviksi. Pidempikestoista hupia tarjoavat vaikkapa tämä aiemmin arvostelemani Dr. Eureka, joka sekin on nyt suomenkielisenä julkaistu joulumarkkinoille.

Tadaa!:n pelaajakohtaiset komponentit.
Tadaa!:n pelaajakohtaiset komponentit.

Otrio (Competo). Voi itku… Vuoden perhepeli 2016 on klassinen ristinolla pienellä variantilla. Nopeasti opittavia ja pelattavia pelejä toki tarvitaan, mutta en ymmärrä miten tästä on voitu leipoa vuoden peli? Karmea kokemus, jonka paras anti oli, että saatiin koko viikonlopun läpi kestänyt lentävä lausahdus “nyt tuli Otrio!”. Ei jatkoon.

Otrio pelikokemuksena aiheutti vilunväreitä vaikka näyttääkin ihan vinkeältä.
Otrio pelikokemuksena aiheutti vilunväreitä vaikka näyttääkin ihan vinkeältä.

Maze Race (Competo). Tätä magneetti-labyrinttiä tuli edellinen viikonloppu jo peluutettua GamExpossa Helsingin Messukeskuksessa ja siellä se osoittautui hitiksi etenkin nuorempien pelaajien keskuudessa. Nyt kun sauma oli, niin tuli esiteltyä se myös muille peliporukassamme. Alla pari aloittelijan labyrintti-suoristusta.

Maze Race ja pelaajien tekemät labyrintit.
Maze Race ja pelaajien tekemät labyrintit.

Dungeon Rush (Lautapelit.fi). Tämäkin oli tuttu GamExposta, mutta sama kuin edellä niin omalla peliporukalla tätä oli mukavaa testata. Kelpo nopeuspeli vähän aikuisempaankin makuun vaikka ei tämä ihan se minun juttuni olekaan. Tällaisille kompakteille korttipeleille kuitenkin aina on kysyntää, joten säilynee pelikokoelmassa pelkästään senkin tähden, että Maijaa kiinnostaa.

Flamme Rouge (Lautapelit.fi). Spiel-messuilla tämän englanninkielinen painos myytiin nopeasti loppuun, joten peli on saanut hyvän vastaanoton ja omatkin odotukset olivat korkealla. Ja onhan tämä pyöräkilpailupeli hyvä. Joka pelikertaa varten on mahdollista rakentaa uusi kilparata ja korttivetoisena tässä on riittävästi tuuria taitoakaan unohtamatta. Flamme Rouge on kuin yksinkertaistettu Um Reifenbreite – no, vähän huumoria mukana, mutta silti hauska pelattava. Flamme Rouge nousi heittämällä omaan top-3:een mitä pyöräilypeleihin tulee – ja tämän genren pelejä on kuitenkin tullut kohtuusetti pelattua sillä vakiseurueessa on yksi pyöräilypelejä erityisesti harrastava. Peli oli itse asiassa siinä määrin hyvä, että suosittelin sitä joulun uutuuspeleistä perhepeli-kategoriassa yhdelle lehtitoimittajallekin tällä viikolla, kun minulta kyseltiin suosituksia joulun hittipeleiksi.

Ice Cool (Lautapelit.fi). Näppäryysneppailu hippa-aiheesta. Yllättävän hyvä, kun huomioidaan lähtökohdat jossa koko komeus on ympätty pieneen pelilaatikkoon. Kompaktista pelilaatikon koosta tosiaan kuoriutuu kookas pelialue, jolloin neppailemisestakin tulee mielekästä. Ei nyt ehkä juuri minulle tehty, mutta edullista näppäryyspeliä hakevien kannatta kyllä tutustua.

Noppahippailua Ice Coolin tapaan.
Noppahippailua Ice Coolin tapaan.

Tässä kohtaa ilta alkoikin olla siinä vaiheessa, että käytiin kurkkaamassa seuran pelihyllyjä seuraavaa päivää silmällä pitäen, että voidaan tarvittaessa illan viimeiset tunnit kuluttaa sääntöjen lukuun. Näin säästyisi aikaa seuraavana päivänä, kun ei ihan tyhjästä tarvitse sääntöjentavausta polkaista pystyyn. Harmillisesti hyllyillä ei näyttänyt lainkaan olevan Days of Wonderin Quadropolista, jota olisin mielelläni testannut.

Lauantai 12.11.

Sankokunkku (Lautapelit.fi). Aamupäivä alkoi viisinpeleillä Sankokunkun ollessa ensimmäinen testipenkkiin päässyt. Alkuperäinen Bucket King oli entuudestaan jo tuttu (olen sen aikanaan omistanut) ja tämä on melkein sama peli – nyt vain sangot ovat fyysisiä pahvisten lätkien sijaan. 3D-elementti ei tuo kuitenkaan peliin mitään uutta ja alkuperäisestä hivenen viilatut säännöt vievät peliä huonompaan suuntaan. Mikään ei kuitenkaan estä pelaamasta originellin säännöillä, joten jos ja kun Sankokunkkuun tutustuu, niin suosittelen kaivamaan BGG:stä myös alkuperäisen pelin säännöt. Pelinähän tämä on oikein oivallinen kevyt korttipeli maksimissaan viidelle pelaajalle.

Sankokunkkua 3D:nä. 3D-elementti jää vähän turhaksi, mutta se ei tee pelistä millään tapaa huonoa.
Sankokunkku. Pelin 3D-elementti jää vähän turhaksi, mutta se ei tee pelistä millään tapaa huonoa.

Dice Devils. Entuudestaan tuntemattomia viisinpelejä tuntui löytyvän nihkeästi, joten tämä Kosmoksen noppapelikin päätyi testattavaksi. Eipä ollut ihmeellinen tämäkään. Kevyttä ja helppoa settien keräilyä, jonka unohtaa muutamassa viikossa. Ei ihme, että Dice Devils on jäänyt unholaan.

Dice Devilsin pirulliset noppakupit.
Dice Devils ja pirulliset noppakupit.

Loony Quest (Lautapelit.fi). Tämä erityisesti lapsille suunnattu piirustelupeli oli pääosin muulle porukalle uusi tuttavuus, joten pyöräytettiin yksi peli tätäkin. Loony Questin idea on vaihtuvissa “tasoissa”, joiden pohjalta jokainen yrittää piirtää läpinäkyvälle kalvolle tussilla reitin, joka suorittaa annetun tason mahdollisimman hyvin. Yleensä siis piirretään viivareitti ja kerätään bonuksia ja pisteitä tasosta samalla välttäen seiniä ja vihollisia. Piirtovaihteen jälkeen kalvo asetetaan tason päälle ja katsotaan miten annetusta tehtävästä suoriutui. Helppoa ja hauskaa, mutta peliä pitää pelata harvakseltaan, jotta se pysyy tuoreena ja kiinnostavana.

Loony Quest:issa tussataan tasoja läpi läpinäkyville kalvoille.
Loony Quest:issa tussataan tasoja läpi läpinäkyville kalvoille.

Quartermaster General: 1914. Essen-uutuudet olivat vähissä, mutta kiitos Petrin saimme pelattavaksemme Quartermaster General: 1914 -pelin. Alkuperäinen Quartermaster General ei ollut kenellekään meistä tuttu, joten sikäli oltiin syvissä vesissä. Onneksi Petrillä oli Agricolan SM-kisapelien välissä sopivasti aikaa opettaa peli meille, joten aloitus oli sikäli helpompaa. Joitakin asioita jäi silti tulkittavaksi eikä sääntökirjakaan avannut asioita siinä määrin kuin olisi toivonut, mutta yhteisymmärrykseen pelipöydässä pääsimme ja toivottavasti pelasimme pelin kohtuu oikein. QG:1914 on varsin virtaviivainen korttivetoinen sotapeli, jossa kolmen pelaajan johtama liittouma (Englanti+Yhdysvallat, Ranska+Italia, Venäjä) sotivat kahden pelaajan liittoumaa (Saksa, Itävalta-Unkari+Turkki) vastaan. Pelasimme sikäli testipelin “pimennossa”, että emme käyneet etukäteen kunkin maan korttipakkoja läpi (kortit ovat pelaamisen keskiössä) – niinpä erityisesti korttien mahdolliset erikoistoiminnallisuudet tulivat kaikille yllätyksenä. Siitä huolimatta, tai ehkä sen vuoksi, Quartermaster General: 1914 piti mielenkiinnon yllä pelin loppuun asti. Totesimme nimittäin muuten jo pelin aikana, että ehkä tämä ei kuitenkaan ollut se meidän juttu, mutta puursimme pelin loppuun asti. Peli päättyi lopulta parin pisteen erolla Saksan ja Itävalta-Unkari-Turkki liittouman tappioon. Tietääpä nyt mistä porukka kouhkaa, mutta tuskin tulee itse tämän sarjan peleihin enää palattua. Kevyttä eurotyylistä sotapeliä kaipaavien kannattaa kyllä tähänkin tutustua.

Quartermaster General: 1901 - viiden pelaajan kevyt sotapeli.
Quartermaster General: 1914 – viiden pelaajan kevyt eurosotapeli.

La Granja. Seuran pelikirjastosta löytyi saksankielinen La Granja, jota otettiin testipenkkiin neljällä pelaajalla. Saksankielentaitoisiahan meistä ei ole yksikään, mutta älypuhelinten avulla kortit kortit kääntyivät englanniksi ja pelaaminen oli mahdollista. Ei tämä nyt sukkia pyöräyttänyt ihan ympäri, mutta ei La Granjaa huonoksikaan voi moittia. Vielä tuosta saisi silti hioa nurkkia pyöreämmiksi jolloin pelikin pyörähtäisi läpi joutuisammin.

Mömmen. Osallistuin ennen Lautapelaamaan-tapahtumaa lautapelien ketjuvaihtoon ensimmäistä kertaa koskaan. Sitä kautta sain mm. 10 pelin “kaatissäkin”, joista oikeasti halusin vain kaksi peliä loppujen kahdeksan joutaessa samantien kiertoon (tai roskiin). Mömmen oli yksi näistä kahdeksasta ei-ehkä-niin-kaksisesta-korttipelistä, mutta testattiin se tapahtumassa ennen kuin luovutin ilmaiseksi eteenpäin. Mömmen osoittautui kevyeksi settientekopeliksi, jossa oikeastaan ainoa söötti elementti olivat lammasteemaiset pelikortit.

Illusio. Toinen kaatissäkin peleistä, joka pelattiin ennen kuin jouti kiertoon (tai eihän se nyt kiertoon olisi päätynyt, jos olisi ollut hyvä, mutta kun ei ollut). Illusio on taikuriteemoitettu tiketintäyttöpeli, joka sekin oli kaunista ulkonäköä lukuunottamatta kovasti yhdentekevä. Illusion kohtalo on päätyä tarveaineiksi muille pelinrakentelu-projekteille.

Illusion on kevyt tiketinteko-peli - ei valitettavasti sieltä parhaasta päästä.
Illusion on kevyt tiketinteko-peli – ei valitettavasti sieltä parhaasta päästä.

Great Western Trail. Lauantai-ilta päätettiin “kevyesti” Great Western Trail:in parissa. Kyseessä on Alexander Pfisterin uutuus tälle vuodelle. Kyseessä on sikäli kiinnostava nimike, että pidin saman pelisuunnittelijan edellisen vuoden Essen-uutuutta Mombasaa kenties ko. messujen aikaan julkaistuista peleistä parhaana. Kun etukäteen olin kuullut hyvää myös tästä, niin oli tiettyjä etukäteisodotuksia. Laatikosta kuoriutuikin varsin raskas europeli, jonka opettelu vaatii samanlaisen opettelujumpan kuin Mombasakin, mutta itse pelaaminen on silti joutuisaa ja suoraviivaista – kuten Mombasankin. Great Western Trail muistuttaa tietyssä määrin mm. Caylusta, näissä molemmissa kun rakennetaan laudalle pelin edetessä yhä enemmän ja enemmän rakennuksia kaikkien käytettäväksi. Lisäksi on pakanrakentelua lehmäsettien muodossa ynnä muita pisteitä tuovia elementtejä. Kokonaisuutena Great Western Trail ei kuitenkaan tunnu yhtä eheältä kokonaisuudelta kuin Mombasa eli samanlaista paloa päästä pelata peliä heti uudelleen ei tullut. Siltikin, pelaisin tätä kyllä mielelläni uudemmankin kerran, mutta tällä haavaa Mombasa vie siis pidemmän korren.

Vähän raskaampaa euroa: Great Western Trail, jossa sälää ja rompetta riittää.
Vähän raskaampaa euroa: Great Western Trail, jossa sälää ja rompetta riittää.

Sunnuntai 13.11.

X-Tiles (Tactic). Nätinnäköinen abstrakti osoittautui klassista Dominoa huonommaksi. Ennen peliä (ja sääntöjä) sanoin kanssapelaajille, että tämän voisin hyvinkin kuvitella ostavani omille vanhemmilleni, jos peli on hyvä, mutta nyt siis ostolle ei ole tarvetta. Näistä vaihtoehto-dominoista Chromino ajaa saman asian paremmin.

X-Tiles näyttää mielenkiintoiselta, mutta peli jää puuttumaan.
X-Tiles näyttää mielenkiintoiselta, mutta peliä siinä on vähänlaisesti.

Baobab. Näppäryyskorttipeli, jossa tavoitteena tyhjentää oma pakka nopeammin yhteiseen “puuhun” kuin muut. Peliä pelataan kuitenkin pelivuoroissa eli nopeuspelistä ei ole kyse. Kukin kortti kertoo säännöt, miten kortit tulee puuhun asettaa useimpien vaatiessa vähintään yhden kortin kulman olevan ilmassa eli näin puun kasvusto leviää koko ajan ulospäin. Osaa korteista ei aseteta vaan ne joko heitetään puuhun tai tiputetaan ilmasta. Tämä jos mikä oli sitä kuuluisaa kategoriaa “helppoa ja hauskaa”.

Näin kasvaa Baobab-puu.
Näin kasvaa Baobab-puu.

Mit Mist und Tücke. Hönökki lastenpeli, jossa vieritetään muovisia kuulia pelilaudalle tarkoituksena saada ne pysähtymään pelilaudan reikiin. Ei aikuisille, mutta en tiedä onko tämä oikein lapsillekaan riittävän hauska?

Mit Mist und Tucke: kevyttä kuularallattelua, ei muuta.
Mit Mist und Tücke: kevyttä kuularallattelua, vähänlaisesti mitään muuta.

Multiuniversum. Spiel-uutuus on kompakti tiketintäyttöpeli. Käyttöliittymältään peli on hivenen epäselvä (tarkoitan värien epäselvyyttä), muilta osin oikein näppärä lyhyt peli. Pelattiin variantilla, joka helpottaa liikkumista – alkuperäissäännöillä tämä kun on kuulemma turhan tuskainen kokemus. Multiuniversum oli yllättävän hyvä. Ei ehkä se kaikkein omaperäisen peli, mutta pelaisin mieluusti uudemmankin kerran.

Flying Kung-Fu Frogs. Perinteiseen “sammakkopeliin” on tuotu muovinen puu, jossa kohdeoksat sammakoille ja koko komeus toimii ja pyörii paristoilla – jos vain olisi ne paristot. Seuran omistamassa pelissä ei siis ollut paristoja eikä sellaisia löytynyt kysymälläkään. Testattiin tämä silti, kun odoteltiin seuraavan pelin vapautuvan. Ei silti yllättäne kun tiivistän pelin sanomalla: kiitos, mutta ei kiitos.

Flying Kungfu Frogs: kevyttä muovihuttua näyttävässä puussa.
Flying Kungfu Frogs: kevyttä muovihuttua näyttävässä puussa.

Cottage Garden. Uwe “papu” Rosenbergin Spiel-uutuus kierrättää saman herran Patchwork-ideaa. Kyseessä siis erilaisten tetris-palasten täyttöä, nyt kasvimaalla aiemman tilkkutäkki-teeman sijaan. Cottage Garden laajentaa pelaajamäärän maksimissaan neljään ja vaikka ulkonäöllisesti ja sisältöntä puolesta peli ei ehkä yllä ihan Patchworkin hiotulle tasolle, oli tämä silti miellyttävä pelattava. Saattaakin olla, että Cottage Garden päätyy lopulta ostolistalle juurikin monipuolisemman pelaajamääränsä vuoksi. Ja jos tämän sitten ostankin, niin samalla Patchwork päätyy myyntiin – molempia kun ei ole mitään mieltä omistaa.

Keekee the Rocking Monkey. Näppäryys ja tasapainoilupelit kiinnostavat aina ja Rocking Monkey oli kiinnostavan näköinen. Harmi, että hyvyys jäi ainoastaan kiinnostavan ulkoasun tasolle, sillä itse peli osoittautui vähemmän hyväksi. Ja onhan tämä tasapainoilun varaan laskevien pelien kategoria kuitenkin jäätävän kova siellä kärkipäässä: harva nimittäin vetää Hamsterrollea tai vaikkapa Riff Raffia paremmaksi.

Keekee the Rocking Monkey näyttää paremmalta kuin mitä käytännössä on.
Keekee the Rocking Monkey näyttää paremmalta kuin mitä käytännössä on.

Targets. Kompakti noppaneppailu, jossa noppia ammutaan”noppatornista” kohdekorteille ja tarkin laukoja saa kohdekortin itselleen. Helppo oppia ja ihan hauskaakin, mutta tässäkin vähän sitä samaa ongelmaa kuin Keekee the Rocking Monkeyn kohdalla, että pitää olla jäätävän kova, päätyäkseen ostoslistalle. No, Targets oli hyvä, mutta ei riittävän hyvä.

First Class. Tällä Hans im Glückin Spiel-uutuudella oli ehkä ne kaikkein kovimmat etukäteisodotukset. Peli on lopulta pistesalaattijahti, jossa haalitaan voittopisteitä niin junaa laajentamalla kuin tikettien keruun muodossakin. Pohjimmiltaan korttipeli eli varsinaista pelilautaa ei ole. First Classissa on paljon hyvää – erityisesti miellyttää se, että odotteluaikaa on vähänlaisesti ja peli on riittävän suoraviivainen. Pisteytys tosin on sitten ainakin ensifiiliksillä liian häsmäinen ja vähän tulee muutenkin tunne, että asioita olisi muutenkin kannattanut vielä suoraviivaistaa TAI sitten tuoda mukaan pelilauta ja tehdä “isompi” peli. No, aika näyttää lämpeänkö pelille enemmän, nyt ensituntemus on sellainen varovaisen optimistinen.

First Class. Lupaava peli.
First Class. Hans im Glückilta on yleensä tae odottaa jotain hyvää.

Out Balance. Tapahtuman viimeiseksi peliksi valikoitui kaksinpelattava tasapaino-viritys, joka näyttää hauskemmalta kuin mitä lopulta onkaan. Vähän peliä, enempi ajantappoa -luokkaa.

Out Balance -puuhäkkyrä hieman ennen kuin koko komeus sortuu...
Out Balance -puuhäkkyrä hieman ennen kuin koko komeus sortuu…

Iltakuudelta oltiinkin sitten jo kotosalla ja Andorran vieras kyseli vielä kaksinpelien perään, joten illan aikana pelattiin mm. aiemmin tässä jutussa mainittu Patchwork sekä sen lisäksi Fungi ja Musée.

Kokonaisuutena Lautapelaamaan 2016 oli tällaisen vakikävijän silmin onnistunut tapahtuma, vaikka Spiel-uutuuksia ei tavanomaista määrää ollutkaan tarjolla. Ensi vuonna asiaan saadaan ainakin sikäli pieni ryhtiliike, että oman porukan osalta on hotellit jo Esseniin varattu ja maksettu, joten täältä tullaan Spiel… jo seitsemännen kerran muuten sinnekin!

Tapahtumaraportti: GamExpo 4.-6.11.2016 (Helsinki, Messukeskus)

Suomen lautapeliseuralla oli ensimmäistä kertaa oma osastonsa Helsingin Messukeskuksessa järjestetyssä Ski-, Digi- ja GamExpossa. Seuran foorumilla (linkki) kyseltiin lokakuussa vapaaehtoisia esittelemään messuosastolle lautapelejä ja seuraamme. Kun lunkisti-toimituksen kalenterista löytyi sopivasti lauantaiaamulle vapaata, niin päätimme kantaa kortemme kekoon.

Siispä ilmoittautumiset sisään (tämä tapahtui lokakuun alussa) tietämättä vielä sen enempää esiteltävistä peleistä kuin muistakaan yksityiskohdista – seikkailumielellähän tällaisiin lähdetään yleensäkin mukaan.

Yhteistyökumppaneiden pelilista julkistettiin pari viikkoa ennen GamExpoa. Pelien säännöt piti tänä vuonna opetella kuivaharjoitteluna, koska aikaa ei jäänyt enää järjestää yhteistä pelien opettelu- ja testausiltaa. No, jos näistä messuista tulee seurallemme vuosittainen perinne, niin tässä nyt on ainakin yksi helppo kohde, mistä lähteä parantamaan valmistelujen osalta.

Esiteltävinä peleinä oli seuraava kvintetti: Klask (Competo), Maze Race (Competo), Dungeon Rush (Lautapelit.fi), Honshu (Lautapelit.fi) sekä Dale of Merchants I & II (Snowdale). Näistä itselle entuudestaan tuttuja ja omistettujakin olivat Klask ja Dale of Merchants, mutta muut sitten uusia tuttavuuksia. Kaikki noista osoittautuivat kuitenkin varsin helposti opittavaksi ja opetettaviksi.

Työvuoromme osui messuille lauantai-aamun ensimmäiseen vuoroon 8.30-12.00. Tämä tarkoitti siis sitä, että edeltävänä päivänä aikaisemmat vuorolaiset olivat hoitaneet jo messuständin pystytyksen ja levittäneet pelit pöydille. Riitti siis kun tuli itse paikalle oikeaan aikaan ja oikeaan paikkaan. Ennen työvuoron aloitusta saimme niinikään oppia ja huomioita edellisen päivän messuilla olleelta, joten tie oli siloiteltu kovin helpoksi kulkea.

Messujen avautuessa suurelle yleisölle 09.00 oli osastollamme alkuun hiljaisempaa. Tähän hiljaisuuteen tarttui myös eräs Pohjois-Suomen radiotoimittaja, joka halusi tehdä haastattelun messuosastostamme. Tuli siis turinoitua jokunen minuutti lautapelaamisesta ja messupeleistä myös radiotaajuuksille ilman ennakkovaroitusta. Vaan mikäpä on turista itselle tutusta aiheesta ja tutuista peleistä.

Radiohaastattelu lauantaina aamutuimaan, kun messuosastolla on muuten vielä hiljaista.
Radiohaastattelu lauantaina aamutuimaan kun messuosastolla on muuten vielä hiljaista.

Ja alkoihan sitä lautapeleistä kiinnostunutta kansaakin, niin nuorempaa kuin vanhempaa, valua osastollemme enenevässä määrin. Pelipöydät (kymmenkunta) täyttyivät tasaisesti ja erityisesti Klask sekä Maze Race tuntuivat toimivan” sisäänheittopeleinä” – niiden ulkonäkö kun herättää ihan varmasti kiinnostuksen. Peliesittelijän kannalta molemmat näistä ovat vielä sääntöjenselittäjällekin siitä oivallisia, että ne opettaa erityisen helposti.

Mutta niin tuntuivat keräävän pelaajia myös Dungeon Rush, Honshu kuin myös Dale of Merchants. Näistä ensimainittu jäi erityisesti siitä mieleen, että parikin eri sakkia palasi saman pelin ääreen uusintamatsin muodossa vietettyään hetken ensin muilla messuosastoilla. Ja sehän on yleensä hyvän pelin merkki se!

Kolmituntinen työvuoro oli nopeasti hoidettu. Keltainen duunipaita vaihtui siviiliin ja pikaisen muiden messuosastojen kiertelyn jälkeen lunkisti-toimitus saattoi karauttaa muiden viikonloppu-touhujen perään.

Vaan vielä ensifiilikset peliharrastajan silmin katsottuna esitellyistä peleistä – näistä ainakin osaan palataan myöhemmin vielä peliarvostelujen merkeissä.

Klask. Kaksinpelattava “ilmakiekko”. Käsi-silmä -koordinaatioharjoitus, joka näyttää hiukan viimeistelemättömät ja halvalta. Mutta kun sitä kokeilee, niin kylläpä se vaan koukuttaa – jos siis ylipäätään tällaisesti näppäryyspeleistä pitää. Tätä tuli vuoden Lautapelaamaan 2015 -tapahtumassa testattua heti tapahtuman aluksi ja niin vain oli minun mielestäni ko. tapahtuman paras peli. Erinomainen hankinta mihin vaan talouteen.

Klask on addiktiivinen näppäryyspeli. Yksi peli ei riitä.
Klask on addiktiivinen näppäryyspeli. Yksi peli harvoin riittää.

Honshu. Kompaktin korttipelin muotoon tehty lautapeli. Muka tikkipeli yhdistettynä oman “laudan” rakenteluun. Ei siis ole tikkipeliä nähnytkään, mutta oman pelin rakentelu kortteja rakentelemalla on mukavaa puuhaa. Lainaa paljon The Hanging Gardens -peliltä, mutta on tässä jotain omaakin. Menee ilman muuta vielä jatkotestiin ja oletettavasti pidän tästä. Pelilaatikon pienuus yllätti sekin positiivisesti.

Kompaktit Lautapelit.fi:n julkaisut: Honshu ja Dungeon Rush.
Kompaktit Lautapelit.fi:n uutuusjulkaisut: Honshu ja Dungeon Rush.

Dungeon Rush. Fantasiateemoitettu nopeuspeli. Kullakin pelaajalla kaksi sankaria, joista toista pelataan vasemmalla kädellä ja toista oikealla kädellä. Joka vuoro pelaajat kääntävät mörkökortteja näkyviin ja nopeuspelinä läiskäistään kädet sellaisille korteille, joista sankarit (toivottavasti) suoriutuvat. Näin parannetaan varusteita ja kerätään pisteitä kunnes yhdeksännen kierroksen jälkeen kohdataan loppuviholliset (tai painellaan käpälämäkeen). Toimii monessakin eri porukassa ja mahdollisesti ei töki myös niitä, joille nopeuspelit eivät maistu. No, ei ehkä minunkaan juttuni loppupelistä, mutta ideasta plussaa.

Dale of Merchants I & II. Kompakti pakanrakennuspeli, joka painottuu paljolti korttien erikoiskykyjen tehokkaaseen käyttämiseen. Tämä oli entuudestaan tuttu (olen ykkösosan omistanut), mutta pelin nerokkuus ei itselle missään vaiheessa auennut. Eniten tökki pelin flow, jota tekniikkakortit jatkuvasti rikkovat. Jos tämäntyyppistä peliä haluan pelata, valitsen suoraviivaisemmaksi hiotun Babelin mieluummin. Suosittelen testaamaan ennen ostoa.

Suomalaista tuotantoa oleva Dale of Merchants on omintakeinen pakanrakennuspeli.
Suomalaista tuotantoa oleva Dale of Merchants on omintakeinen pakanrakennuspeli.

Maze Race. Kaksinpelattava magneetti-labyrintti. Kumpikin pelaaja rakentaa toisilleen labyrintin, laudat vaihdetaan päittäin ja kilpaa ohjataan kuula läpi tehdyn labyrintin. Näyttävä ja komponenteiltaan toimiva, mutta ei kestä kyllä aikaa. Isosti tässä ei peliä ole, mutta markkinarako kyllä löytyy, sillä kukapa meistä ei olisi ruutupaperilabyrinttejä rustannut ja pelannut?

Maze Race magneettilabyrintti.
Maze Race magneettilabyrintti.