Ollaan jälleen jännän äärellä, kun näin loka-marraskuun taitteessa julkistetaan ‘Pelaajien valinta‘ -voittajat eli suomalaisten lautapelibloggaajien valinnat parhaiksi perhe- ja harrastajapeleiksi. Lunkisti.fi oli myös tämänvuotisessa raadissa mukana. Finalistit molemmissa sarjoissa julkistettiin jo 4.10.2021, lopulliset voittajat marraskuun alussa.
Tässä artikkelissa on lyhyet esittelyt molempien sarjojen finalisteista sekä päällimmäiset mietteet peleistä ilman suurempia paljastuksia omista saati raadinkaan suosikeista. Pelit esitellään sarjoittain aakkosjärjestyksessä.
Vaan ennen finalisteihin pomppaamista vielä yksi “ohi listan nosto” joka koskee perhepelisarjaa: erinomaisen mainio Pictures (Lautapelit.fi) jäi nimittäin jo karsintavaiheeseen mikä oli itselleni kovan luokan pettymys. Pictures jos mikä olisi ollut blogimme ylivoimainen voittajasuosikki – yhtään neljää sarjan finalistia väheksymättä. Pistäkääpä siis Pictures mieleen jos etsinnässä on huikeanhauska partypeli – ja lukekaa toki blogistamme lisää siitä, miksi sitä niin paljon kehun!
Pictures, peli joka haastaa pelaajat visuaalisesti. Niin vain tämä Spiel des Jahres -voittaja vuodelta 2020 jäi ‘Pelaajien valinta’ -finalistien ulkopuolelle.
Perhepelisarjan finalistit
Vuoden 2021 perhepelifinalistit ovat kaikki omassa lokerossaan vahvoja voittajakandidaatteja. Kaikilla on omat vahvuutensa ja koukkunsa tarjottavaksi. Jos vain yksi pitäisi valita on hyvä pysähtyä hetkeksi miettimään minkälaiseen tilanteeseen tai millaisissa piireissä pelejään pääasiassa pelaa? Em. kysymystä hetken pohtimalla voi nimittäin helpottaa päätöksentekoa.
10 Days in Europe (Peliko) haastaa pelaajat, 2-4, rakentamaan 10 kortin reitti eri Euroopan maiden välille. Esimerkiksi Ranskasta Espanjaan kulkemiseen ei tarvitse kuin ko. kortit vierekkäin omassa korttitelineessä, mutta Espanjasta Suomeen oikeanvärisen lentokoneen. Ja tokihan lautalla pääsisi kätsysti Espanjasta vaikkapa Irlantiin. Kuka omaan korttitelineeseensä lopulta saa venkslatuksi 10 korttia sopivasti järjestykseen vie euroopanmatkaajan tittelin.
10 Days in Europe ja pelaajan korttiteline: ehkä tästä jotain vielä syntyy…
10 Days in Europe on sikäli mielenkiintoinen tapaus, että pelihän on miltei 20 vuotta vanha ja itsellenikin valmiiksi tuttu jo noilta ajoilta. Hyvä peli kestää kuitenkin aikaa ja onkin hieno teko Pelikolta tuoda kymmenen päivän Euroopan reissailu viimein tarjolle suomeksi. Sopivan matkareitin rakentelu on kepeää, toimivaa ja perhepeliksi sisältää myös sopivan rahtusen tuuria. En pelaisi tätä koskaan kahdella, mutta 3-4 pelaajaa ja jo toimii.
Gravity Superstar (Lautapelit.fi) erikoisine liikkumisineen tuo mieleen videopelit. Pelaajien hahmoja liikutellaan laudalla korttien avulla, mutta pääpaino liikkumisessa on putoaminen vaihtuvasuuntaisen painovoiman myötä tasoilta toiselle. Matkalla mahdollisesti pyyhitään kaveri ulos laudalta, joten toisten pelaajien tulevia siirtoja saa varoa.
Gravity Superstarissa tähtien keruu vaatii jatkuvaa “sopivasti” putoamista.
Vaikka itse pelivuorot ovat sinällään nopeita ja yksinkertaisia, niin homma menee todella kaoottiseksi isoilla pelaajamäärillä ja todennäköisimmin aloitatkin seuraavan vuoron taas pelilaudan sivusta. Juuri tästä syystä Gravity Superstar on parhaimmillaan 3-4 pelaajalla, jolloin on hivenen enemmän tilaa hengittää ja siten peliä voi sopivassa määrin suunnitellakin. Karkkivärigrafiikoista ja lapsellisesta ulkoasusta huolimatta Gravity Superstar yllättää ja tätä pelaa mielikseen aikuistenkin kesken.
My City (Lautapelit.fi) vie 2-4 pelaajaa rakentamaan yhä uudestaan ja uudestaan omia kaupunkeja pelikerroittain vaihtuvin tavoittein. Pelaajien laudat muuttuvat kunkin pelikerran jälkeen osin pelaajan aiemman menestyksen/ menestymättömyyden johdosta ja osittain siksi, että pelin seuraava kuori tuo peliin jotakin uutta. My City on siis legacy-peli: peli, jossa pelaajat muokkaavat pysyvästi pelin komponentteja pelikerrasta toiseen.
My City. Reiner Knizian taidonnäyte kevyestä legacy-pelistä.
Tällä kertaa pelisuunnittelijaguru Reiner Knizia on työstänyt kevyen perhepelin tetris-laattojen asettelusta, joka lähtee liikkeelle hyvin kevyesti, mutta kehittyy pelikerta pelikerralta mukavasti eteenpäin pitäen mielenkiinnon yllä läpi 24 mittaisen skenaarionsa. Laudan kääntöpuoli tarjoilee “ikuisen pelin” muuttumattomilla säännöillä, mutta pelin pihvi on kyllä se muuttuva tarina suljettuine kuoriyllätyksineen. Kelpo viritys ja tetristelyiden ystäville helppo suositella etenkin tilanteessa, jossa saman porukan saa pelin äärelle uudestaan ja uudestaan. My Citystä löytyy jo blogissamme oma artikkelinsa (linkki).
Nova Luna (Lautapelit.fi) on laattapulma, jossa 2-4 pelaajaa noukkii laattoja yhteisestä ympyrästä asetellen ne mahdollisimman tehokkaasti omaan kyhäelmäänsä saadakseen laatoissa kuvatut tavoitteet täytetyksi. Pelivuorot eivät kierrä perinteisesti myötäpäivään vaan aina toimii se, joka on “pelikelloa” käyttänyt säästeliäimmin. Kuka onnistuu noukkimiaan laattoja lopulta hyödyntää tehokkaimmin vie pelin.
Nova Lunan laattahaaste on Uwe Rosenbergin käsialaa.
Nova Luna rullaa pitkälti tuttuja raiteita sikäli kun Uwe Rosenbergin muut puzzlepelit eli Patchwork – Tilkkutäkki tai vaikkapa “luontotrilogia” ovat tuttuja. Polyominot on tällä kertaa vaihtuneet neliölaattoihin, mutta muuten on varsin tuttuja makuja. Sittenkin Nova Luna yllättää haastellaan ja kilpajuoksu pelikelloa ja muita pelaajia vastaan on kutkuttava. Pelinä se toimii kaikilla pelaajamäärillä joskin neljän pelaajan pelissä kannattaa varautua toisinaan vuoron odotteluun, etenkin jos oikein päätyy rientämään laatanvalinnan myötä. Nova Luna on sekin esitelty blogissamme jo aiemmin samassa yhteydessä Saganin kanssa (linkki).
Harrastajasarjan finalistit
Harrastajapelien finalistit ovat vuonna 2021 astetta erikoisempi kattaus. Yksikään finalisteista ei ole säännöiltään haastava, mutta useampaa näistä voisi kuvailla ryhmädynamiikkaharjoitteeksi. No, on siellä joukossa myös yksi perinteisempi riskinottoon pohjautuva pelikin mutta se mukavilla lisäkeitoksilla ryyditettynä.
Captain Sonar (Lautapelit.fi) haastaa kaksi sukellusvenemiehistöä upotuskilpaan: kumpi miehistöistä pääsee ensin kartalle vastustajan liikkeistä ja onnistuu torpedoin ja merimiinoin upottamaan vihollisen? Kapteeni kailottaa ohjeita perämiehelle ja konemestarille samalla kun ohjastaa sukellusvenettä, radisti kuuntelee vastajoukkueen kapteenin käskyjä ja etsii kartastaan vihollissukellusveneen mahdolista sijaintia. Captain Sonaria voi pelata reaaliaikaisesti tai vuoropohjaisesti. Ainoana sukelluksista pintaan selviytyvä voittaa.
Captain Sonar. “Laivakoiran” ehtii kuvata vain jos pelataan vuoropohjaisesti – reaaliaikaisessa pelimuodossa sellaiseen ei ole aikaa.
Vaikka Captain Sonar ei ole finalisteista ainoa poikkeuksellinen kokemus, on se porukan poikkeuksellisin kokemus. Eritoten reaaliaikaisesti pelattuna se tarjoaa yllätyksiä, haasteita ja haastaa kokeneempien kettujenkin yhteispelaamisen taidot. Kun vastajoukkue tietää missä olette, niin kuinka päästä takaisin piiloon ja vaanimaan takaa-ajajaa? Captain Sonar ei sovi kaikkiin tilanteisiin eikä kaikenlaisille pelaajille. Reaaliaikaisesti pelattuna ja mielellään 6-8 pelaajalla se on kuitenkin elämys, joka kannattaa kokea. Peli on esitelty blogissamme aiemmin (linkki).
Räävelin rohtotohtorit (Lautapelit.fi) yhdistää riskioton ja oman pussinrakentelun tavalla, josta varsinainen soppa syntyy. Uskaltaako nostaa vielä säkistä yksi ainesosa lisää vai kiehahtaako jo sekoitus yli? Tätä kysymystä joutuu kukin sopanrakentaja pähkimään päässänsä kunkin pussista napatun ainesosan jälkeen. Kierrosten päätteeksi jaetaan palkintoja pisteinä ja uusien ainesosien ostona ja hommaa pyöräytetään näin kahdeksan jännittävää kierrosta.
Räävelin rohtotohtorit ja punaisen pelaajan kattilassa porisee jo mukavasti.
Keitosten rakentelun Räävelin rohtotohtorit hoitaa mallikkaasti ja pelikerrasta toiseen siihen saa mukavasti vaihtelua vaihtelemalla tarjolla olevia keittokirjoja. Kestoltaan se on napakka, mutta ensimmäisillä kerroilla kannattaa varata vähän enemmän aikaa, jotta homman sisäistää. Kesto ei lopulta ole ongelma, mutta vaikka mukaan on yritettykin saada tasoitusmekanismia pisteissä jälkeenjääneille, niin se voisi tarjoilla sitä vähän enemmänkin – nyt voittaja saattaa erottua jo hyvä tovi ennen loppua.
Survivors of Hellapagos (Lautapelit.fi) heittää pelaajat autiolle saarelle, josta pitäisi selviytyä pois ennen hurrikaanin tuloa. Selviytyäkseen porukan pitää saada jostakin ruokaa, mutta myös sopivia tarvikkeita saarelta lautan rakentamiseksi ja pois pääsemiseksi. Kun niukkuutta jaetaan on lopulta väistämättä harvennettava joukkiota… kuka lähtee, kestävätkö pelaajien tekemät liittoumat? Ja lopulta, selviääkö kukaan pois saarelta?
Survivors of Hellapagos: selviytymisseikkailu autiolla saarella.
Pelin asetelma ja äänestykset tuovat mieleen television suositun Selviytyjät-sarjan ja oletettavasti tätä kytkyä on haluttu alleviivata lisäämällä pelin pohjoismaisen laitoksen nimeen mukaan ‘Survivors’. Selviytymiskamppailu on todella napakasti toteutettu ja pelivuoron vaihtoehdot niin ytimekkäät, että yksi selviämiskamppailu on ohitse jo parissakymmenessä minuutissa. Kestoonsa nähden se tarjoilee hämmästyttävän määrän kiperiä päätöksiä, neuvottelua ja suhmurointia mainioiden komponenttiensa avustamana. Pelilaatikko lupailee pelaajamäärää 3-12 välillä, mutta oman kokemukseni mukaan parhaimmillaan tämä selviytymiskokemus on kun nuppiluku lähentelee viittä.
Tappajahai (Ravensburger) työstää klassikkoelokuvan lautapelin muotoon: yksi pelaajista vaanii tappajahain roolissa uimareita toisten pelaajien pyrkiessä ensin paljastamaan pedon sijainnin ja lopulta eliminoimaan sen ennenkuin joutuvat itse hain hampaisiin. Peli käy nämä kaksi vaihetta (etsintä, selviytymiskamppailu) läpi kaksipuolisen pelilautansa avulla pelin kokonaiskeston ollessa tunnin luokkaa.
Tappajahaita jahtaamassa.
Tappajahain yksi-vastaan-muut -asetelma on mielenkiintoinen, mutta kuten yleensäkin tämäntyyppisissä peleissä se yksin pelaavan tontti on lopulta mielekkäin. Pelin ensimmäisen vaiheen lopputulos muovaa kakkosvaiheen lähtökohtia joiltakin osin, mutta isommankin määrän variaatiota toivottaisin tervetulleeksi, sillä siinämäärin samankaltaisiksi eri pelikerrat muotoutuvat. Tappajahai-lautapeli on tietystä putkijuoksustaan huolimatta silti onnistunut paketti, jossa jännitys säilyy useimmiten viime hetkiin saakka.
Captain Sonar haastaa kaksi sukellusvenemiehistöä yksi yhtä vastaan mittelöön. Ja aivan kuten oikeassakin elämässä (toim.huom. minä mitään sukellusveneistä tiedä, mutta elokuvista saadun tiedon pohjalta ja omilla olettamilla mennään) sukellusveneen miehistö koostuu eri rooleista, joiden saumattomalla yhteispelillä koetetaan hoitaa homma kotiin. Kaikki tämä nyt suomeksi Lautapelit.fi:n julkaisemana.
Pelilaatikosta kuoriutuu pari oikein hyvänkokoista ja paksua näkösuojaa, jonka suojissa tehdä oman tiimin merkinnät ilman että vastustaja niitä näkee.
“Kapteeni, torpedo laukaisuvalmiina!”
Ennen pelin alkua jaetaan porukka kahtia ja jaetaan roolit. Tarjolla on kapteenin, radistin, perämiehen ja konemestarin pestit per sukellusvene. Maukkaimmillaan Captain Sonar toimiikin kahdeksalla pelaajalla, jolloin kullekin pallille saadaan yksi henkilö. Jos pelaajia on vähemmän, joillekin pelaajille tulee useampi roolihattu.
Roolien jaon ohella on päätettävä pelataanko peliä vuoropohjaisesti vai reaaliaikaisesti. Vuoropohjainen sopii ensikertalaisille ja vähän nuorempien kanssa Captain Sonaria pelattaessa, mutta pelin hienoudet ja monimuotoisuus paljastuvat vasta reaaliaikaisesti.
Kapteeni ohjastaa sukellusvenettä oman karttansa avulla.
Kapteeni päättää mihin suuntaan sukellusvene liikkuu ja ilmoittaa kustakin liikkeestä siten, että kaikki pelaajat sen kuulevat ja ehtivät tarvittavilta osin annettuun suuntimaan reagoida. Kapteeni niinikään seuraa oman sukellusveneen liikettä omalla kartallaan. Lisäksi kapteeni on se, joka tekee päätökset mm. torpedon laukaisemisesta, merimiinan jättämisestä, kaikuluotaimen käyttämisestä ja muista härpättimistä. Mitään toimintoja kapteeni ei kuitenkin voi tehdä ilman, että ne ovat käytettävissä – ja tähän kapteeni tarvitsee muun miehistönsä tietoja.
Radistin tehtävänä on vastajoukkueen kapteenin liikkumiskomentoja kuuntelemalla ja omaan lautaan piirtämällä selvittää missä vihollisen sukellusvene mahdollisesti menee. Avuksi radisti voi pyytää kaikuluotaimen tai sukellusrobotin käyttöä sikäli kun nämä apuvälineet ovat käytettävissä ja kapteeni niiden käyttöön suostuu.
Radistin näkymä vastaa hyvin pitkälti kapteenin näkymää, mutta hän piirtää vastajoukkueen reittiä kalvolle ja siirtelee sitä oman karttansa päällä etsien sukellusveneen lokaatiota.
Perämies vastaa sukellusveneen eri toimintojen ylläpidosta. Jokainen oman sukellusveneen liike antaa perämiehelle luvan “ladata” jotakin toimintoa pykälän verran valmiimmaksi käyttöä. Kun “lataus” on kokonaan valmis, perämies ilmoittaa käytettävästä toiminnosta kapteenille tyyliin “Kaikuluotain käytettävissä”. Näin ollen kapteenin ohella myös vihollinen tietää, mitä koiruuksia voi olla luvassa.
Kun kapteeni käyttää ladatun toiminnon, perämies tyhjentää ko. mittarin ja aloittaa sen täyttämisen uudelleen. Omien toimintojen latailun ohella perämies vastaa sukellusveneen vauriotilanteen seurannasta.
Perämies lataa sukellusveneen eri toimintoja käytettäväksi. Tässä torpedo valmiina käyttöön ja kaikuluontainkin melkein.
Sukellusvenemiehistön viimeinen jäsen on konemestari. Konemestari tekee jatkuvasti valintoja siitä, mikä osa omasta sukellusveneestä menee kunkin vedenalla tehdyn liikkumismanööverin myötä epäkuntoon. Jos kapteeni liikkuu itään, konemestari joutuu ruksimaan itä-sarakkeen toiminnoista yhden symbolin. Niin pitkään kun yksikin ko. tyypin symboli on ruksittuna kapteeni ei voi käyttää vastaavaa toimintoa vaikka perämies olisikin toiminnon ilmoittanut ladatuksi.
Eri toimintojen korjaamiseksi perämiehellä on pari vaihtoehtoa. Se suositeltavampi on saada neuvoteltua kapteenin kanssa oman sukellusveneen liikkeet siten suotuisasti, että konemestari saa ruksituksi kaikki keskenään samaan “virtapiiriin” niputetut toiminnot – tällöin virtapiiri korjaa itse itsensä. Ihan kaikkiin toimintoihin virtapiirin nollaus ei ole käytettävissä, mutta useimpiin kyllä.
Konemestari vastaa sukellusveneen vaurioiden seuraamisesta.
Se riskialttiimpi vaihtoehto on, että kapteeni on valmis nousemaan sukellusveneen kanssa pintaan. Tällöin konemestari saa pyyhkiä kaikki vikamerkinnät ohjaustaulustaan, mutta samalla tullaan paljastaneeksi vastajoukkueelle oman sukellusveneen tarkka sijainti. Ja jotta tässä ei olisi vielä tarpeeksi saa vihollinen useamman vuoron (tai peliaikaa) tehdä lisäliikkeitä ja -toimintoja ennen kuin sukellusvene voi taas sukeltaa.
Ja on tietysti sanomattakin selvää, että sijainnin paljastuttua oma alus on vielä sukelluksissakin helppo maali koska vastajoukkueen radisti piirtää tarkkaa viivaa viholliskapteenin liikkumiskomentoja seuraten. Onneksi yksi tarjolla olevista – perämiehen ladattavissa olevista – toiminnoista on “hiljainen liike”, jolloin voi tehdä yksittäisen liikkeen ilman, että tarvitsee paljastaa suuntimaa sermin toiselle puolelle.
Captain Sonar päättyy, kun toinen joukkueista saa sukellusveneeseensä neljännen vahinkopisteen ja uppoaa. Vahinkoa syntyy paitsi torpedon tai merimiinan suorasta- tai sivuosumasta myös jos oma sukellusvene kärsii liikaa vaurioita liikkumisten myötä.
Tässäpä siis kinkkinen pähkinä molemmille tiimeille: kuinka säästää omaa sukellusvenettä liikkuessa, mutta tehdä kaikki voitava, jotta pääsee upottamaan vastajoukkueen sukellusveneen torpedojen ja merimiinojen voimin?
Yhteistyösekoilua vaihtelevalla osallistumisella
Captain Sonar on säännöiltään selkeä peli ja viimeisetkin kulmia kurtistavat yksityiskohdat loksahtavat kohdilleen, kun pelaamaan päästään. Pelilaatikon kylkeen merkitty 12+ ikäraja on suhteellisen sopiva, mutta tätä nuoremmatkin voivat osallistua jos aloitetaan vuoropohjaisella pelimuodolla. Itse asiassa jos uusia pelaajia on läsnä, niin vuoropohjaisella pelimuodolla kannattaa joka tapauksessa aloittaa vaikka vasta reaaliaikaisena peli puhkeaakin kukkaansa.
“Laivakoirankin” ehtii kuvata, kun pelataan vuoropohjaisesti, reaaliaikaisesti pelattuna siihen ei ole aikaa.
Miksi suosin reaaliaikaista pelimuotoa? Vuoropohjaisena Captain Sonar on vähän tylsä ja eritoten konemestarin ja perämiehen pestit tuppaavat kääntymään puisevanoloiseen asioiden ruksimiseen. Ei näillä tonteilla tehtävä toki reaaliaikaisenakaan tästä muuksi muutu, mutta nopeatempoisen liikkumisen myötä lisääntyvä kiire ja kommunikointisekoilu parantavat näitäkin rooleja. Reaaliaikaisuus pakottaa nopeaan ja neuvokkaaseen yhteistyöhön osallistaen paremmin koko tiimin ratkomaan kuinka saada kapteenin käyttöön juuri ne toiminnot ja pelimerkit, mitä just nyt tarvitaan.
Riippumatta pelimuodosta kapteenin tontti on se pelin herkullisin pesti, koska tässä roolissa päätöksenteon paikkoja on kiitettävästi luvassa kapteenin yhdistäessä neljän eri roolin tonteilta saatuja ja kommunikoituja tietoja. Radistin pesti “löytää vihollinen” on niinikään mielenkiintoinen tai ainakin itse koen sen tehtävän mukavan haastavaksi ja erilaiseksi.
Yhteistyöpelien saralla Captain Sonar on mielenkiintoinen paketti enkä vastaavanlaiseen ole törmännyt. Kun mukana on vieläpä useampi eri karttapaketti ja hivenen skenaariokohtaisia lisäkuvioita – ja kaikkea näitä voi pelata sekä vuoropohjaisena että reaaliaikaisesti – on pelin uudelleenpelattavuus taattu. Puhumattakaan siitä, miten peli muuttuu kun sitä pelaa erilaisilla ryhmillä!
Ja loppuun on hyvä pienelle varoituksellekin: Captain Sonaria reaaliaikaisesti pelattaessa volyymitasot pelipöydän ympärillä tuppaavat nousemaan ihan uusiin sfääreihin kiihkeimmillä hetkillä, joten jos esim. seinän takana jonkun pitäisi pystyä nukkumaan, niin pelivalinta kannattaa miettiä ehkä uudemman kerran.
Jos kiinnostuit, mutta mietityttää saatko pelin äärelle sen 6-8 henkilöä mikä olisi suositeltavaa, niin kannattaa tsekata myös Sonar Family, joka sopii neljälle (4) ja sekin Lautapelit.fi:n suomentamana.
Captain Sonar -komeilee kesäauringossa. Peli itsessään tapahtuu ympäristössä jonne aurinko ei paista.
My City tarjoilee laattojenasettelua nimensä mukaisesti kaupunkiteemalla. Se on legacy-peli eli pelikertojen välissä muovautuvat paitsi pelaajien pelikomponentit myös pelin säännöt. Nämä legacy-pelit ovat viime vuosina olleet kovassa huudossa ja My Cityn myötä on mielenkiintoista nähdä kuinka pelisuunnittelijavelho Reiner Knizia on muuttuvia elementtejä lähestynyt.
Huom! Blogitekstissä on pyritty välttämään paljastamasta pelin edetessä tulevia uusia legacy-elementtejä yhtään enempää kuin mitä pelin ohjekirja ja sen ‘ikuinen peli’ -niistä paljastavat. (
Viisi kierrosta takana ja kaupunki siten vasta aluillaan.
Napakkaa kaavoitusta
My Cityn legacy-peli on jaettu kahdeksaan aikakauteen yksittäisen aikakauden koostuessa kolmesta skenaariosta. Pelaajia odottaa siten 24 pelin kokonaispeli hiljalleen muuttuvilla pelilaudoilla ja säännöillä.
Riippumatta pelatusta skenaariosta on pelin keskiössä ‘käännä kortti, rakenna vastaava laatta’ -mekaniikka. Kullakin pelaajalla on identtinen setti laattoja kolmessa päävärissä ja yhteinen korttipakka, jossa toistuvat laattoja vastaavat rakennukset. Pakasta käännetään kortti ja kukin pelaaja rakentaa vastaavan laatan laudalleen. Ensimmäinen rakennus jonnekin joen viereen ja jatkossa aiempien laattojen kylkeen. Simppeliä ja helposti ymmärrettävää jos mikä!
Yksittäisen pelaajan rakennuspala-arsenaalia.
Tavoite on täyttää oma pelilauta rakennuksilla sillä lopussa kaikki rakentamattomat ruudut tuovat miinuksia. Mutta ei sittenkään mielellään miten sattuu sillä pelilaudoilla on yksittäisiä puita, jotka pyritään jättämään näkyviin ja yksittäisiä kiviä, jotka taas haluaa peittää – ensimainituista kun saa plussaa ja jälkimmäisistä miinusta. Lisäksi rakennukset pyritään rakentamaan väriensä mukaisesti ryppäisiin, koska isoimmista väriryppäistä irtoaa niistäkin pisteitä.
Kierros taikka pari jäljellä ja lautakin sen mukaisesti liki täynnä.
Yksittäisen kortin (=rakennuksen) voi jättää rakentamatta, mutta se vähentää pelaajan pistepottia yhdellä. Koska vain voi myös jättäytyä sivuun joko sen vuoksi että oma lauta on jo liki täytetty tai ei halua ottaa käännetystä kortista miinuksia. Joka tapauksessa peli päättyy viimeistään siinä vaiheessa kuin pelin pakka (alle 30 korttia) on käyty läpi.
Pelin edetessä mukaan tulee muutakin huomioitavaa, mutta pelin kantava idea ei edellä kerrotusta muuksi muutu.
Etappivoittojen kautta kohti kokonaisvoittoa
Kierroksen päätteeksi on aika tarkastella pelaajien suorituksia. Skenaarion pisteytysäännöt ja palkinnot on kuvattu erillisestä yhteenvetotaulukosta. Parhaiten suoriutuville on tarjolla kokonaisvoiton ratkaisevia pisteitä, jotka merkitään pelilautoihin tussilla. Menestyksestä tulee useimmiten myös pelilautaan liimattavia lisäkiviä ja heikommin pärjänneille lisäpuita tai muuta hyvää.
Aikakausikuorista paljastuvat pistelaput tiivistävät mainiosti kierroksen pisteytyksen ja pelaajien palkinnot. Niiden ulkoasu ei koreile mutta idea on toimiva.
Eri kierrosten välillä voi tulla palkintojen ohella uutta liimattavaa laudalle tai uusia rakennuksia peliin. Taustatarina elää muutoinkin, mikä peilautuu tuleviin pelikertoihin tavalla tai toisella pitäen mielenkiinnon yllä muuttamatta pelin peruskuviota liiaksi. Uudet skenaariot aloitetaan aina tyhjältä laudalta joskin pelaajien pelilaudat eroavat yhä enemmän ja enemmän toisistaan niihin liimattujen palkintojen myötä.
Kahdeksan suljettua kuorta odottamassa pelaajiaan.
My City uudistuu onnistuneesti läpi 24 skenaarion kestävän kampanjansa. Kahdeksannen legacy-kuoren lopuksi vain kokonaisvoittoa varten haalitut pisteet ratkaisevat, yksittäisistä kierrospisteistä viis.
Ikipeli satunnaisille seurueille ja esittelyyn
Legacy-pelin ohella pelilaudan kääntöpuolelta löytyy niin kutsuttu “ikuinen peli”, joka nimensämukaisesti on pelattavissa aina. Tämä peli vastaa kutakuinkin legacy-pelin skenaariota 10 laatta- ja sääntösetiltään. Ikipeli sopii hyvin esimerkiksi pelin esittelyyn uudelle yleisölle tai satunnaisen konklaavin kanssa pelailuun, siinä missä legacy-puolen pelaa mieluiten samalla porukalla alusta loppuun.
Pelilautojen kääntöpuolelta löytyy ‘ikuinen peli’ -pelimuodon lauta, jota voi pelata – yllätys yllätys – tasan niin paljon kuin haluaa.
Ikipeli toimii ihan mallikkaasti ja olen sitä lukuisat kerrat pelannutkin eri porukoilla. Samaan hengenvetoon on kuitenkin myönnettävä, että My Cityn suurin tenho liittyy pelin suljettuihin kuoriin ja uteliaisuuteen siitä, mitä sieltä seuraavasti kuoresta paljastuu.
Kokonaisuutena My City on mainio polyominopeli. Yksittäisen kierroksen pelaa 15-20 minuuttiin ja yhden kuoren siten maksimissaankin tuntiin. Peli on käytännössä moninpelipasianssi eli jokainen pelaaja saa keskittyä oman kaupunkinsa rakenteluunsa – luvassa on siten leppoisaa ajanvietettä sitä pelaavalle porukalle. Ja vaikka tiettyä toisteisuutta onkin havaittavissa, niin My Cityyn ujutettu hyppysellinen legacy-elementtiä ruokkii mielenkiintoa siinä määrin makoisasti, jotta koko 24 skenaariopaketin pelaa hymyissäsuin läpi oli siinä ympärillä sitten perhe- taikka paatuneempikin peliharrastajaporukka.
Ei siis mikään ihme, että My City päätyi myös Spiel des Jahres -finalistiksi 2020 (häviten tittelin lopulta paremmalleen, ks. Pictures). Ja vielä hienompaa on nähdä My City nyt myös suomenkielisenä laitoksena, kiitos Lautapelit.fi:n.
My City. Reiner Knizian taidonnäyte kevyestä legacy-pelistä.
Uwe Rosenbergin Nova Luna pullahti markkinoille Spiel ’19 -messuilla. Tämä täysin abstrakti laattojenasettelu osoitti jo messuhumun keskellä pelatussa ensitestissä (ks. messuraporttini) potentiaalinsa ja jäi siten mieleen. Nyt, vuonna 2021 saamme nauttia suomenkielisestä painoksesta mistä kiitos Lautapelit.fi:lle. Niinpä on hyvä syy tarkastella Nova Lunaa vähän syvällisemmin.
Nova Luna, by Uwe Rosenberg.
Vaan ei varata estradia tällä kertaa yksin Nova Lunalle vaan tehdään tilaa myös toiselle laattojenasettelupelille, joka sekin on Uwen tuotos. Sagani nimeä kantava tuotos koki päivänvalonsa vuosi Nova Lunan jälkeen ja tämä peli – kuten jäljempänä tulemme huomaamaan – lainaa paljolti asioita verrokistaan. Yhtäläisyydet jatkuvat aina grafiikoihin asti, sillä molemmat pelit on kuvitettu Lucas Siegmontin toimesta.
Sagani, tämäkin by Uwe Rosenberg.
Tavoitteena tehokas laatoitus
Sekä Nova Lunan että Saganin perimmäinen tavoite on tiivistettävissä yhteen lauseeseen: “Kytke valitsemasi laatat toisiinsa siten, että ne tukevat toinen toistensa tavoitteiden täyttymistä mahdollisimman tehokkaasti.” Joka tässä tehtävässä parhaiten onnistuu voittaa.
Nova Lunan laatta- ja aikarondeli. (Nova Luna)
Tätä tavoitetta pelit lähestyvät hivenen eri rytmityksellä. Saganin malli on se perinteisempi: tarjolle käännetään tietty määrä laattoja näkyviin, josta vuorotellen valitaan yksi ja laattavalikoima täydentyy vasta kun koko laattavalikoima on hyvennut. Nova Lunan malli pohjautuu “aikaträckiin”, jossa vähiten aikaa kuluttanut on pelivuorossa ja valitsee yhden kolmesta tarjolla olevasta laatasta. Valittu laatta kertoo paljonko pelaajan nappula liikkuu aikaträckillä eteenpäin. Novan Lunan tapauksessa pelaajien tekemät valinnat johtavat usein siihen, että pelivuorot eivät jakaudu pelaajien kesken tasan ja välillä omaa vuoroaan voi joutua odottamaan hyvän tovin.
Sininen laatta tähän ja tulee kerralla molemmat “tehtävät” valmiiksi. (Nova Luna)
Kummassakin pelissä valitut laatat lisätään osaksi pelaajan omaa laattakudelmaa. Laatoissa on kuvattuna tehtäviä, joita on tarkoitus täyttää. Nova Lunassa näitä tehtäviä on 0-3 ja ne perustuvat siihen, mitä laattoja juuri kyseisen laatan viereen pitäisi saada – myös laattaketjut huomioiden. Eli esimerkiksi yllä olevassa kuvassa sininen laatta kaipaa kylkeensä yhden turkoosin ja kaksi keltaista laattaa.
Valkoinen laatta tähän saa monta chippiä kohdilleen… (Sagani)
Saganin tapauksessa tehtävät on kuvattu värinuolin joita laatoissa on yhdestä neljään laatan eri sivuilla. Yksittäinen tehtävä katsotaan täytetyksi, kun nuolen suunnalta vastaan tulee nuolen väriä vastaava laatta – tämän osuman ei tarvitse suinkaan olla edes välittömässä läheisyydessä.
…(jatkoa edeltä) sillä sininen hirvitys valmistui ja siitä irtoaa kuusi pistettä. Muutkin laatat ovat astetta lähempänä valmista. (Sagani)
Tehtävien täyttymistä merkitään molemmissa peleissä pelaajakohtaisilla puisilla napeilla. Puisiin nappeihin kytkeytyy myös Nova Lunassa pelin loppu ja voittaminen: kun yhdeltä pelaajalta loppuvat napit päättyy pelisamantien kyseisen pelaajan voittoon.
Pelaajan laattahärdelli. (Nova Luna)
Saganissa nappien käyttö on monipuolisempi: kunkin pelatun laatan keskelle asetetaan yhtä monta puista nappia kuin laatalla on tehtäviä. Näitä nappeja siirretään sitten jo valmiiden tehtävien päälle ja napit vapautuvat uusiokäyttöön kun kaikki laatan tehtävät on täytetty. Tässä kohtaa valmis laatta myös pyöräytetään ympäri ja pelaaja palkitaan laattaan merkityllä pistemäärällä. Pelin päättyminen on kytketty tiettoon ennaltamääriteltyyn pistemäärään, mikä vaihtelee pelaajamäärän mukaan.
Pelaajan napit ovat loppuneet, joten on jouduttu turvautumaan jo ylimääräiseen punaiseen nappiin. (Sagani)
Pelaajakohtaisia nappeja on Saganissakin rajatusti ja jos ne edes hetkellisesti loppuvat, otetaan käyttöön punaisia lisänappeja joista kustakin sakotetaan pisteiden muodossa. Tämä nappien hallinta tuo Saganiin oman mielenkiintoisen lisämausteensa.
Kestoltaan Nova Luna ja Sagani kulkevat likipitäen käsi kädessä yhden pelin kestäessä 30-45 minuuttiin. Tämä ei toisaalta ole yllätys, sillä siinä määrin ytimekkäitä ja suoraviivaisia pelejä molemmat ovat.
Kevyehköjen laattapulmailujen ystäville
Kuten alkuun paljastin, jätti Nova Luna heti tuoreeltaan oikein mainion ensimaun. Lisäpelien myötä näkemys ei ole pelistä muuksi muuttunut: peli on helposti opetettava ja sisällöltään kiinnostava laattapulma, mikä maistuu kokeneemmallekin pelurille. Patchworkin ystäville Nova Lunaa on helppo suositella, sillä peleissä on kohtuullisen paljon samaa tuntua vaikka nyt ei polyominojen kanssa pääsekään pelaamaan. Patchworkin ystäville pelin aikaträkki ja laattojenvalintasääntö ovat jo valmiiksi tuttua huttua.
Nova Lunan ulkoasu tuo minun meleen kasarikalsarit.
Molemmat pelit tarjoavat samanlaista pikkupähkinää kuinka rakentaa laattojenväliset tarpeet mahdollisimman tehokkaasti, jolloin niiden tehtävät valmistuvat vähän kuin itsessään. Pelit tarjoilevat parhaimmilaan kummasti onnistumisen tunnetta.
Saganin suuntaan mielenkiintoni heräsi alkujaan syystä, että siinä on muutettu kahta asiaa, jotka eniten Nova Lunassa jäivät mietittymään. Aikaträkki on joutanut romukoppaan ja tilalla on vuorotellen tehtävää laatanvalintaa ja siten odottelua ei ole sitäkään vähää mitä Nova Lunassa aika-ajoin on. Toiseksi Nova Lunan äkkikuoleman sijaan pelivuoroja on Saganissa kaikilla yhtä paljon.
Nyt kun molempia peleistä on pelattuna paljon olen vakuuttunut, että Nova Luna ei välttämättä aikaträkki-systeemiään tarvitse sillä siinä määrin Sagani on sujuvampi. Äkkikuoleman osalta ensipohdintani on ehkä osittain väärä tai ainakaan Saganin kohdalla ero ei ole niin merkittävä.
Saganin yleisilme on Nova Lunaa harmonisempi. (Sagani)
Kummasta sitten lähteä liikkeelle, jos kiinnostus heräsi? Tähän kysymykseen on helppo vastata: valitse Nova Luna. Sen ehdottomana etuna on hyvä saatavuus ja vieläpä suomeksi Lautapelit.fi:n kääntämänä. Jos huomaat nauttivasi pelistä (kuten minä), voi harkita Saganin etsimistä jostakin. Laattapulmailujen ystävälle lopulta se “molempi parempi” saattaa olla oikea vastaus – näin ainakin meillä!
Vuoden 2020 Spiel-matka Esseniin piti olla itselleni juhlavuosi: olisihan se kuitenkin kymmenes kerta, kun on lähdetty Saksan maalle miltei tyhjällä matkalaukulla ja muutaman pelimessupäivän jälkeen kotiin saavuttu Samsonitet pinkeänä kuumimpia peliuutuuksia.
No, vuoden 2020 korona-poikkeusolot osoittivat jo hyvissä ajoin, että se perinteinen Spiel jää väliin. Vaan ei mennyt aikaakaan kun Spiel-tapahtumaa organisoivalta taholta tuli mielenkiintoinen ilmoitus: järjestettäisiin digitaalinen Spiel! Uutinen kuulosti siinä määrin mielenkiintoiselta, että Spiel-merkintää kalenterista ei kannattanut sittenkään yliviivata ja Essenin reissua varten varatut lomapäivätkin saivat jäädä voimaan. Spiel.Digital – I’m in!
Enää parikymmentä minuuttia avaukseen…
Valmistelut sekoitus tuttua ja uutta
Perinteisesti olen valmistautunut Spiel-messuille tutustumalla syksyn uutuustarjontaan etukäteen niin pitkälle kuin mahdollista. Tähän toimeen luottokaverini on (aktiivisten pelikavereiden ohella) ollut jo useamman vuoden mainio Tabletop Together Tool (linkki). Kyseinen värkki oli käytössäni tänäkin vuonna, mutta uutuuskliksuttelun tein huomattavasti kevyemmin eikä läpiplärättävien pelien listakaan ollut kuin noin kolmasosa (vajaa 500 peliä) normaalista.
Tabletop Together Tool on verraton apu Spiel-messujen pelien läpikäyntiin.
Jotta osallistuminen pelimessuille oli mahdollista, piti lisäksi rekisteröityä Spiel.digital -osoitteeseen käyttäjäksi (täysin ilmaista) ja samassa yhteydessä hyödynsin messujen ajaksi tarjotut ilmaiset premium-oikeudet BoardgameArenaan (linkki) sekä Tabletopiaan (linkki). Näiden palveluiden kautta oli tarjolla pelattavaksi merkittävä osa niistä uutuuspeleistä joita ylipäätään testaamaan pääsi. Ja jotta tarvittava peliopastus ja keskustelu kanssapelaajien kanssa oli mahdollista, niin vielä näiden päälle Discord-sovelluksen (linkki) asennus. En siis normaalisti pelaa lautapelejä sähköisillä alustoilla, joten siksi noita rekisteröitäviä kilkkeitä riitti, mutta enemmän netissä pelaaville pelkkä Spiel.digital -rekisteröinti olisi riittänyt.
Discord oli kovassa käytössä Spiel.Digitalissa.
Spiel-organisaation omalta somekanavalta bongasin jossakin vaiheessa loppukesää Kickstarter-kampanjan: tilaa itsellesi pelikortit syksyn lautapeliuutuuksilla. Kuulosti hupaisalta ja kun hintakin oli vain joitakin euroja, niin tähän tarttumista ei pitkin tarvinnut pohtia. En niinkään sen vuoksi, että pelikorteista aidosti paljastuisi jotakin erityistä vaan enemmänkin kannattamisen hengessä. Harmittavasti potkustartti-tyyliin aikataulu korttipakalle sakkasi sikäli, että tänne perä-Pohjolaan se saapui vasta messujen jälkeisellä viikolla.
Spiel.Digital pelikortit. QR-koodin skannaamalla pääsi suoraan ko. pelin tarkempaan esittelyyn Spiel.Digital -sivustolla.
Spiel.digital -sivustolla oli etukäteen mahdollista tutustua eri julkaisijoiden uutuuksiin yleistasolla – pelejä saattoi listata, niitä merkitä omalle suosikkilistalleen jne. Valitettavasti merkittävä osa sivuston sisällöstä (erilaiset teemamaailmat, tapahtumat) pidettiin verhojen takana aina messujen alkuun asti. Niinpä kun torstai – ja siten messujen ensimmäinen päivä alkoi – oltiin enemmän kysymysmerkkinä kuin olisin etukäteen toivonut…
Messut käyntiin: Nyt rynnitään… linjoille
Virallisesti Spiel.digital rävähti käyntiin Saksan aikaa klo 10:00 eli aivan kuten oikeat Spiel-messutkin – nyt tosin kotoa käsin nautittuna kello oli siten 11:00. Messe Essenin väentungos isossa odotusaulassa deodorantti- ja orastavine hienhajun -cocktaileineen oli vaihtunut lokoisampaan kotisohvaan, tuttuun aamukahviin ja läppärin näytön tarjoamaan valomereen.
Messuorganisaation puheenvuoro Youtube-kanavalla.
Olin Spiel-organisaation omalla Youtube-kanavalla seuraamassa vajaan 1000 muun seuraajan kanssa kuinka järjestelyistä vastaava taho Rouva Metzlerin johdolla toivotti Spiel-messuväen tervetulleeksi. Nähtiinpä myös etukäteen nauhoitettu tervehdys itse Angela Merkeliltäkin.
Yksi monista Spiel.Digitalin näkymistä pelitarjontaan: avaruudellisella heksalaudalla pelit jaettuna eri kategorioihin.
Samoihin aikoihin avajaispuheiden kanssa piti avautua verhot myös Spiel.digital-osoitteen teemamaailmojen ynnä muiden suurelta yleisöltä piilossa pidettyjen toiminnallisuuksien osalta. ‘Piti’ tarkoitti sitä, että kun sivuston kävijämäärä räjähti, kaatui itse sivustokin. Jos onnistuitkin tuurilla kirjautumaan sisään, niin klikkaus tai pari myöhemmin oli ruudulla joukko virheilmoituksia ja Spiel.digital ei enää vastannut. Noin 40 minuuttia se lopulta otti ennenkuin kaikki toimi taas niinkuin pitikin – tai ainakaan itse en enää tuon alun jälkeen törmännyt ongelmiin sivuston käytön osalta.
Vaikka virallisten sivujen startti vähän yskikin, niin sekä Boardgamearena että Tabletopia pelasivat oikein hyvin. Niinpä alkukompastelun aika tuli käytettyä digitaaliseen pelailuun. Alkuun tutuksi tulivat mm. Boomerang Australia ja Calico, joiden molempien osalta säännöt opeteltiin itse lennosta.
Boardgamearena ja Boomerang Australia.
Myöhemmin messujen edetessä osallistuin mm. Pegasus Spielen osaston kautta ohjattuun Bonfireja Renature -sessioihin. Discord+Tabletopia -yhdistelmä oli erittäin toimiva ja kokemus hyvin liki sitä mitä se on itse Spiel-messuilla: istahdat valmiiseen pöytään ja paikalle pölähtää messuosaston sääntöjenselittäjä, jolta saat opastuksen englanniksi tai saksaksi sen mukaan, mikä tarve on.
Messujen aikana tuli myös seurattua muutamia julkaisijoiden yleisesittelyjä (mm. Blue Orange Games) ja toki kävin katsastamassa sopivan tilaisuuden tullen myös Lautapelit.fi:n tulevan julkaisun Agemonian. Vähän näiden eri tapahtumien kanssa oli sitä haastetta, että piti oikeastaan tietää, mitä etsii löytääkseen yhtään mitään. Tältä osin Spiel.digital on vielä käyttöliittymänsä kanssa lapsenkengissä: erilaisia filttereitä on liian vähän ja kunnollinen “oman kalenterin rakentaminen” turhan rajoittunutta vaikka tilaisuuksia ja suosikkeja saikin jo lisäiltyä.
Blue Orange Gamesin peliuutuudet esittelyssä. Huomatkaa koronamaskit tälläkin porukalla.
Käytännössä eri asioiden ja tapahtumien etsintään piti hyödyntää mm. Boardgamegeekiä. Siellä merkittävimmät avut olivat BGG.CONline, joka listasi eri tilaisuuksia että myöskin BGG:n foorumille koottua listaa eri pelien Discord-kanavista (näistä osa on vielä edelleenkin muuten hyödynnettävissä).
Mitä jäi käteen Spiel.digitalista?
Osallistuin lopulta Spiel.digitaliin kaikkina neljänä päivänä. Tosin en suinkaan kokoaikaisesti vaan muiden tekemisten lomassa ja sopivissa väleissä. Jokaiselle päivälle osui aina jotakin pientä ohjelmaa ja/tai pelisessio kaverin kanssa.
Calicoa Tabletopiassa.
Kuten edellä jo asiaa avasinkin, niin nykytoteutuksessa suurin haaste on se, että löytääkseen asioita piti oikeastaan olla jo hyvinkin selvillä mitä hakee ja silloin käyttöliittymä ja hommat toimii.. Sellainen luonteva messuosastojen ohikävelyn yhteydessä tehty lisäbongailu jää puuttumaan, kun olet kotona oman ruudun äärellä kliksuttelemassa Spiel.digitalin avaruudellista käyttöliittymää. Pienet julkaisijat, sivusta toisten peliä hetken seuraaminen ja tunnelman aistiminen on ainakin tällä toteutuksella mahdotonta.
Paljon oli pelejä tarjolla Boardgamearenassa ja Tabletopiassa, mutta merkittävä osa uutuuksista jäi niistäkin pois. On silti hienoa, että miltei 50 pelin osalta oli järjestettyjä opastettuja pelejä tarjolla ja varmasti toinen mokoma muuten pelattavana. Ja tietysti molempien em. alustojen jo siellä valmiiksi ollut kaikki muu tarjonta tähän vielä päälle.
Peliostostelun ja mahdollisten tarjousten osalta oli nihkeämpää – tai ainakin niiden nimikkeiden tiimoilta, mitkä itseäni kiinnostivat. Pääosa julkaisijoista tuntui tarjoavan linkkejä omaan verkkokauppaansa ja niissä oli hyvin pieniä tarjouksia jos oli tarjouksia ollenkaan. Niinikään merkittävässä määrin törmäsi ilmoitukseen, että pelit tulevat myyntiin (arviolta) vasta marras-joulukuussa. No, ehtiihän sitä toki myöhemminkin.
Kokonaisuutena Spiel.digital oli silti mielenkiintoinen vaikka jääkin elämyksenä kauas siitä perinteisestä. Onkin jännä nähdä, miten tulevat tätä digitaalista kanavaa hyödyntämään jatkossa jos/kun myös perinteiset Spiel-messut palaavat kalenteriin. Tämä sähköinen kanava yhdistettynä perinteiseen messumalliin tarjoaa varmasti monenlaisia mahdollisuuksia.
Osallistuitko sinä Spiel.digitaliin? Ja jos osallistuit kuulisin mielelläni omat kokemuksesi tapahtumasta: mitä siitä sait ja mitä kenties jäi puuttumaan?
Ja loppuun Spiel.digitalin kuumat pelit kolmena eri listauksena.
Mikäli Spiel.digital -aihe kiinnostaa enemmän, niin yksi Lautakunta-podcastin jaksoista käsittelee ko. tapahtumaa enemmän: Lautakunta 77: Spiel.Digital 2020.
Se on taas se aika vuodesta, kun me ‘Pelaajien valinta’ -palkintoa jakavat raatilaiset pelaamme kiihtyvään tahtiin kirkkaimpia Suomessa julkaistuja peliuutuuksia. Alkukarsinnasta on edetty jo hyvä tovi sitten finaalivaiheeseen eli viimeiset viikot on myllytetty niin perhepeli- kuin harrastajasarjankin parhaimmistoa.
Tässä blogitekstissä esittelen kummankin sarjan finalistit aakkosjärjestyksessä sarjoittain sekä tarjoilen päällimmäiset mietteeni niistä paljastamatta kuitenkaan omia suosikkejani.
“…ja sitt’ tää liikkuis tästä tonne” selostaa tekemisiään Pelikaappimuistion Antti-Ville. Todellisuuspaon Annika ja Puutyöläisen Joonas seuraavat silmä kovana. Kuva otettu finalistien esikarsintavaiheesta.
Perhelisarjan finalistit
‘Just one‘ on perhepelisarjan finalisteista se toinen, joka on yhteistyöpeli. Pelin 13 kierrosta etenevät aina samalla kaavalla: yhdelle pelaajista ei näytetä kierroksen avainsanaa, vaan tämän pelaajan on arvattava muiden antamista vihjeistä mitä sanaa haetaan. Muiden pelaajien antamia vihjeitä rajataan kuitenkin isolla kädellä: vihje pitää olla yksi sana. Kukin pelaaja siten kirjoittaa telineeseensä oman vihjesanansa ja kun tämä on tehty, paljastuneista vihjesanoista poistetaan vielä kaikki dublikaatit. Just One on yksinkertaisella idealla varustettu peli, joka toimii etenkin isommilla pelaajamäärillä (kokemuksesta väittäisin, että viisi pelaaja on minimi). Pelille on omat ystävänsä, mistä kertoo mm. arvostettu ‘Spiel des Jahres’ -voitto vuodelta 2019. Tunnustan pelin pohjimmaisen idean kekseliääksi, mutta jään kaipaamaan parempaa pisteytysmallia ja lisää sitä “peliä”. Tällaisenaan Just One luottaa siihen, että se on riittävän hauska sellaisena ajanvietteenä kuin se nyt on – ja onhan se ihan hauska.
Just One (kuva: Mikko Saari)
‘Pandemic: Hot Zone – North America‘ pakkaa perus-Pandemian tiiviimpään pakettiin. Lähtötilanne on Pandemiasta tuttu: taudit jylläävät maailmalla ja pelaajien tehtävänä on yhteistuumin löytää tauteihin parannuskeinot mutta samalla myös hoitaa pahimmat tautipesäkkeet tai ei “hyvä heilu”. Siinä missä Pandemia tuntui vähän turhan venytetyltä, on tämä Hot Zone omaan makuuni selkeä parannus: parikymmentä minuuttia ja peli on joko voitettu tai hävitty. Pikaiseen pakettiin sisältyy silti riittävästi “Pitäiskö lääkintämiehen käydä puhdistamassa New Orleansissa samalla kun me vaihdetaan kortteja Calgaryssä, jotta Lauri voi syöksyä Atlantaan keksimään parannuksen tuohon keltakuumeeseen?” -tyyppistä pohdiskelua. Ulkoasu voisi toki olla vähemmän muovinen ja laadukkaampi (mm. pienet kortit on vähän ‘meh’), mutta muuten Hot Zone osuu maaliin.
Pandemic: Hot Zone – North America
‘The Quest for El Dorado‘ on Reiner Knizian työnäyte pakanrakentamisesta. Se on pohjimmiltaan kilpajuoksu siitä, kuka löytää tiensä El Doradoon nopeimmin. Jotta tässä tehtävässä ylipäätään onnistuu, on omaa aloituspakkaa muokattava paremmilla korteilla ja mielellään matkan aikana ohentaa pakasta ne tuhnummat kortit pois. Pelin modulaarinen pelilauta mahdollistaa sen, että pelikerrat vaihtelevat ja juuri sen tietynlaisen pakan rakentaminen ei olekaan aina avain voittoon. Niinikään El Dorado tarjoilee mahdollisuuden mukavaan kaverin blokkailuun, kun oman tutkimusmatkailijansa parkkeeraa (toivottavasti) sopivasti kaverin reitin eteen. Lunkisti-porukalle peli on tuttu jo pelin ensimmäisen version (2017) ajoilta (ks. erillinen blogiteksti). Nyt suomennettu versio on edelleen sama peli, mutta päivitetyillä grafiikoilla.
The Quest for El Dorado
‘Sushi Go!‘ tarjoilee kevyttä kortttidraftausta vartiksi. Kuin aidossa sushi-ravintolassa ikään linjastossa (pelaajien käsistä toiseen) pyörivät niin makit, nigirit, sashimit kuin vaikkapa nyytitkin ja näistä poimitaan omaan pöytään annoksia kortti kerrallaan rakentaen mahdollisimman arvokkaita settejä. Kolmen keskenään samanlaisen kierroksen päätteeksi pisteytetään vielä jälkiruoat ja mahat onkin täynnä. ‘Sushi Go’ on erinomainen valinta mm. ensimmäiseksi kortindraftaus-peliksi helpon lähestyttävyytensä vuoksi ja kokeneemmallekin porukalle se on mitä mainioin pikainen filleripeli jollaisille on aina käyttöä.
Sushi Go!
‘Trails of Tucana‘ vie pelaajat tieverkostojen rakentelun äärelle. Pakasta kääntyy kerrallaan maastokorttipari, joita vastaavien viereisten maatyyppien välille pitäisi piirtää omaan karttaan pätkä tietä. Tätä toistetaan pelin alusta loppuun ja pienistä tienpätkistä on pyrkimyksenä muodostaa isompi tieverkosto, joka yhdistää saaren kylät nähtävyyksiin ja toisiin kyliin. Trails of Tucanan perusideaan pääsee sisään hetkessä, mutta pelinä se tarjoaa mielenkiintoisen pulmahaasteen, jossa on myös sopivasti kilpaelementtejä pelaajien välille. Kuluneiden kupongintäyttöpelien genreen se puhaltaa siinä määrin uutta ideaa, että huomaan rustaavani näiden karttojen parissa varsin usein. Kun tarjolla on vielä kaksi karttaa – ja siten lyhyempi ja vähän pidempi peli – niin toimiva paketti on kasassa.
Trails of Tucana
Harrastajasarjan finalistit
‘Azul: Summer Pavillion‘ on Azul-pelisarjan kolmas peli ja kuten aiemmat, myös se yltää Pelaajien valinta -finalistiksi. Siinä missä edellinen osa (Azul: Stained Glass of Sintra) oli omasta mielestäni jonkin sortin huti, tässä kesäisessä versiossa ollaan jälleen oikeilla jäljillä. Peli tarjoilee riittävästi tuttua ja toimivaa Azulia laattojen oton osalta, mutta pinnan alla on siinä määrin uusia elementtejä, että sen olemassaolo on perusteltua. Summer Pavilion on Azuleista se, jossa peliään pystyy suunnittelemaan pitkällä tähtäimellä pisimmälle pelkän vuorokohtaisen optimoinnin sijaan. Lunkisti-porukalle peli on tuttu jo vuoden takaa ja tarkemmin sisältöä on avattu erillisessä blogitekstistä. Tietystä toistavuudestaan huolimatta peli on ehdottomasti finalistiainesta ja sitä voi varauksetta suositella kaikille Azul-pelisarjan ystäville.
Azul: Summer Pavilion
‘It’s a Wonderful World‘ yhdistää korttien draftaamisen koneistonrakenteluun. Tämä yhdistelmä on harvemmin nähty, mutta “mahottoman ihanaiseen maailmaan” ne on pultattu yhteen niin, että kokonaisuus on muikea. Peli on suoraviivainen mikä näkyy paitsi kestossa (30-60 minuuttia) myös siten, että keskiössä olevan korttien draftauksen ansiosta tyhjäkäyntiä ja vuorojen odottelua ei oikeastaan ole. Niinikään ‘It’s a Wonderful World’ toimii mainiosti eri pelaajamäärillä. Kolikon kääntöpuolena on melkoisen tyhjänpäiväinen teema ja geneerinen grafiikka, joka jää jotenkin etäiseksi. Mielenkiintoa herättele pelin kansi antaa myös erehdyttävästi olettaa jonkinmoista valinnantekoa kahden erityyppisen maailman väliltä, mutta tällaista tasapainoilua en tunnista itse pelistä.
It’s a Wonderful World
‘Jäinen kuolema – Suomen talvisota‘ on suomalaista käsialaa oleva helposti lähestyttävä sotapeli tutusta aiheesta. Pelimekaanisesti siinä on paljon samaa kuin vuoden 2018 harrastajasarjan voittajassa ‘1918: Veli veljeä vastaan‘, mutta perinteinen kartta on abstrahoitu vain muutaman rintaman väliseen putkimaiseen köydenvetoon. Kestoa on niinikään puristettu verrokkiinsa verrattuna hitusen menettämättä silti ripaustakaan pelin mielenkiinnosta. Korttivetoisten kevyiden sotapelien ystäville ‘Jäinen kuolema – Suomen talvisota’ -peliä voi suositella varauksetta ja tällaiselle ei-sotapelaajallekin se on riittävän helposti lähestyttävä ja kompakti. Se haastaa tavan tästä tutun kysymyksen äärelle: käytäntö korttini toiminnon vai sen antamat aktivointipisteet? Ohuehkot pelaajakohtaiset pakat ja vain yksi tarjolla oleva skenaario jättää kuitenkin leijumaan ilmaan kysymyksen: kuinka pitkään peli jaksaa kiehtoa? Toistaiseksi se toimii mainiosti.
Jäinen Kuolema: Suomen talvisota
Wingspan on liitänyt voitosta voittoon heti ensijulkaisustaan (2019) lähtien ja plakkarissa on jo merkittävimmät pelipalkinnot maailmalla. Tässä valossa pelin suomennos on peliteko jo itsessään etenkin, kun suomennettavaa lukuisten korttien myötä on riittänyt. Pelillinen anti Wingspanissa tiivistyy koneistonrakenteluun korealla ulkoasulla höystettynä. Muiden pelaajien toimet vaikuttavat vähänlaisesti omaan peliin ja pääpaino onkin löytää omista käsikorteista parhaat ja tehokkaimmat kombot, jotta ne tuottavat pelin loppuvaiheessa maksimaalisen määrän pisteitä. Paketti toimii varsin maukkaasti ja yksinpelikin on onnistunut, mutta pelin luonteen vuoksi en pelaisi Wingspania yli kolmella pelaajalla.
Wingspan
Finalistien lopullinen järjestys ja siten ‘Pelaajien valinta’ -voittajat vuosimallia 2020 ovat selvillä maanantaina 2.11.2020.
Ja jos kysyt itseltäsi, että mikä ihmeen ‘Pelaajien valinta’, suosittelen tutustumaan pelipalkintoon tarkemmin osoitteessa: www.pelaajienvalinta.fi.
Mitä saadaan, kun trio laitetaan rakennuspuuhin rajoituksella, jossa yksi osapuolista on mykkä, toinen kuuro ja kolmas sokea? Hilpeä tiimipeli tietenkin!
Team3 on yhteistyöpeli, jossa nimenmukaisesti kolmen hengen joukkue laitetaan rakennuspuuhiin. Rakentelun tekee haastavaksi kuitenkin se, että rakennuspiirrustuksen näkevä pelaaja, arkkitehti, ei saa puhua vaan hän viittoo ohjeet kuurolle työnjohtajalle. Työnjohtaja taasen välittää saamansa ohjeet puhumalla sokealle rakentajalle, joka silmät kiinni etsii ensin sopivan palan ja kuulemansa ohjeistuksen mukaisesti asettaa sen oikeaan asentoon ja paikkaan rakennelmassa.
Team3 ja roolit jaettu
Roolit jakoon ja niitä kierrättäen kohti “voittoa”
Pelin alkuvalmistelut on napakat: pelilaatikon 10 isohkoa rakennuspalikkaa kipataan yhden pelaajan eteen, joka toimii sokeana rakentajana. Yksi pelaajista ottaa arkkitehdin roolin mikä tarkoittaa kirkkaan seisontatuen ottoa ja rakennuskortin asettamista tuelle siten, että vain arkkitehti näkee “rakennuspiirustuksen”. Kolmas pelaaja toimii työnjohtopuuhissa eli valmistautuu tulkkaamaan sokealle sen mitä mykkä hänelle viittoo ohjeina. Kullekin Team3:n roolille on muistiksi roolikortitkin, joita nyt ei loppuviimeksi välttämättä edes tarvita.
Mykkä viittoo ohjeet näkevälle, joka selostaa näkemänsä sokealle rakentajalle.
Team3:sta pelataan joko peliä vastaan tai kilvan toista/toisia joukkueita vastaan. Kun vastassa on peli, on tavoitteena onnistua kolmen minuutin aikarajan puitteissa rakentamaan annettu rakennuspiirustus ja onnistua tässä tehtävässä 4, 5 tai 6 kertaa valitusta vaikeustasosta riippuen. Peli vastaavasti voittaa, jos rakentelu jää kesken kolme kertaa. Kierrosten välissä roolit kiertävät myötäpäivään, joten jokainen pelaaja joutuu/pääsee kaikkiin pelin rooleista vähintään kerran.
Team3 ja pelin kolme vaikeusastetta.
Vaikeustasoja Team3:sta löytyy kolme: helpoimmalla tasolla rakennelma koostuu 4-5 erimuotoisesta palikasta, keskimmäiseen vaikeustasoon tarvitaan vähintään kuutta palaa ja vaikeimpaan jopa kaikkia pelin 10 palaa.
Jos taas pelataan toista kolmihenkistä tiimiä vastaan, jaetaan rakennuspalikat tasan joukkueiden kesken ja käytetään pelkästään helpoimman tason rakennustehtäviä. Erillistä ajanottoa ei tarvita, vaan se joukkue voittaa kierroksen, joka rakennusprojektissa onnistuu ensimmäisenä. Tiimi vs Tiimi -kisamuodossa voittaa, kun vastajoukkueen peittoaa kuudennen kerran.
Versioissa eroja minilisäosan verran
Team3 -peliä myydään kahtena eri versiona: Team3 Green ja Team3 Pink. Peli ja sisältö on identtinen lukuunottamatta mukana tulevaa pientä lisäosaa, joka tulee tehtäväkorttien muodossa. Minilisäosan nimi Team3 Greenissä kantaa nimeä ‘Aivojumitus’ ja Team3 Pinkissä se on saanut nimen ‘Ulottuvuuspelottavuus’.
Vihreän version ‘Aivojumitus’ on viiden hengen yhteistyöhaaste, jossa on peruspelistä tutut roolit tuplana, mutta rakentajia vain yksi. Rakentajalla on siten kaksi eri työmaata hoidettavanaan kahdelle eri työnjohtajalle. Yksittäiseen työmaahan rakentaja saa käyttää vain yhtä kättä.
Pinkin version ‘Ulottuvuuspelottavuus’ sopii 3-6 pelaajalla ja sitä voi pelata myös peruspelin mukaisesti “tiimi vs tiimi” -pelimuodolla. Ulottuvuuspelottavuus muuttaa peliä siten, että rakennelma ei ole enää pelkästään ylöspäin rakentuva littana, vaan osa rakennuspalikoista hävitetään syvyyssuunnassa – pääasia on, että rakennelma näyttää yhdeltä sivulta katsottuna siltä miltä tehtäväksiannossa.
Näppärä yhteistyöpeli, mutta kestääkö se aikaa?
Team3:n perusidea toimii ja se on hauska pelattava. Pelin komponenteista kriittisin eli rakennuspalikat ovat mukavan kookkaat ja niitä on miellyttävä käsitellä. Rakentajan kannalta palikat ovat ikävän liukkaat mikä tekee korkeampien rakennelmien kyhäämisestä silmät kiinni haastavaa.
Komponenttiensa puolesta peli houkuttaa hyvinkin kokeilemaan sitä, jos mahdollisuus osuu kohdalle. Spiel’19-messuilla Team3 oli tarjolla useammallakin osastolla ja sen ympärillä tasaisesti riitti kuhinaa ja iloa irtosi ohikulkijoillekin. Pelatessa jokainen löytää nopeasti sen itselle mieluisimman roolin ja eiköhän se inhokkikin paljastu, jos niikseen tulee. Kaikki tyynni, kimpassa tehtävien ratkonta jaksaa miellyttää ainakin hetken.
Team3: yhteistyössä sen taika.
Peruspeli on kuitenkin nopeasti nähty eikä sitä jaksa kovin pitkään riippumatta siitä millä vaikeustasolla pelaa. ‘Tiimi vs Tiimi’ -pelimuoto tuo pelille tarvittavaa lisäikää, mutta yhdellä pelillä sitäkin voi pelata ainoastaan kaksi joukkuetta ja sittenkin helpoimmalla vaikeustasolla.
“Kaksi fyysistä kopiota on ‘must’, jos pelille haluaa pitkää ikää.”
Lunkisti-Tero
Uskallankin väittää, että jos Team3:n haasteesta pitää ja joukkuekisailuun tarvittava innostunut yleisö on useasti läsnä, kannattaa ostaa kerralla kaksi Team3 -peliä: tällöin peli laajenee jopa 12 pelaajalle, mutta eritoten aukeaa maailma kahdelle joukkueelle niiden haastavampien ja siten hauskempien rakennelmien rakenteluun kilpajuoksuna.
Team3 on erinomainen peli uuden porukan ryhmäytymiseen.
Team3 on myös mitä erinomaisin työväline mm. tiimiytymisharjoitteeksi työpaikalle/vapaa-aikaan, kun on tarve saattaa yhteen entuudestaan vähemmän toisiaan tuntevia ihmisiä: pari fyysistä kopiota mahdollistaa jo neljän kolmihenkisen tiimin kilpailut ja finaalikierroksia varten voi parhaat triot haastaa vaikkapa niillä vaikeammilla tehtävillä. Testattu on – ja toimii!
Jos kotioloihin haluaa kaikesta huolimatta hankkia alkuun sen yhden kopion pelistä, niin pidän ‘Team3 Pink’ -version minipeliä mielekkäämpänä, joten hienoihin suositus sille jos näistä kahdesta pitää valita.
Mukavia rakenteluelämyksiä tarjoavat loppuviimein molemmat.
Tämä on Spiel’19 -tapahtumaraportin kolmas ja viimeinen osa. Jos siis et ole vielä lukenut aiempia pätkiä suosittelen aloittamaan täältä.
Lauantai
Messujen ensihetkiin mietittiin jälleen sopiva askellus. Starttina toimisi Queen Gamesin osasto ja siellä Rune Stones. Peli olisi saattanut lähteä ostoon ilman testiäkin, mutta miksei pelattaisi jos pöytä olisi vapaana? Ja olihan se. Olin varuilta tankannut edellisenä iltana hotellilla pelin suoraviivaiset säännöt, joten ei tarvinnut odotella edes wirallista sääntöjenselittäjää vaan homma saatiin tulille kotimaisilla eväillä.
Rune Stones on kokeneen kehäketun Rüdiger Dornin korttivetoinen lautapeli, jossa kaikki aloittavat samanlaisella pakalla. Korttipakan sisältöä säädetään pelin edetessä hankkimalla sinne uutta sisältöä, mutta samalla niitä käytön myötä myös poistuu,joten pakka elää läpi pelin. Rune Stones tarjoilee kevyttä pähkittävää, jossa korttien toiminnoilla haalitaan timantteja, joita taas vaihdetaan artifakteihin joilla lopulta ostetaan voittopisteitä ja pysyviä lisäetuja riimukivien muodossa.
Rune Stonesin pelilauta on rauhattoman näköinen piperrys, mutta oleelliset kohdat on onnistuneesti korostettuja ja selkeitä.
Pelin koeajo osoitti, että se on juuri niin toimiva paketti kuin se sääntöjen perusteella antoikin olettaa olevansa. Messuilla Rune Stonesia peluutettiin pikapelinä jonnekin 30 pisteen paikkeille, mutta jo tuon makustelun aikana kävi selväksi, että taas on viimeisen päälle hiottua Rüdiger Dornia ja peli toimii. Lisäpisteitä Rune Stones saa korttitoimintojen käyttöön liittyvästä lisäpähkäiltävästä, jossa isonumeroisimmat – ja siten monesti ne paremmat – kortit poistuvat omasta pakasta, joten korttien käytön kanssa joutuu todella kikkailemaan.
Rune Stones oli hyvä ja porukasta kaksi sankaria kävelivät testipelin jälkeen lompakko auki Queenin myyntikojulle ja tulivat sieltä pelin ja lisäosan kanssa ulos. Tätä nannaa siis pääsee pelaamaan jatkossakin ja kertaalleen sitä onkin jo pelattu.
Tähän väliin poikettiin miltei vieressä olleella Lautapelit.fi:n osastolla jututtamassa Tuomoa ja katselemassa “paikallisen” meininkiä. Vilinää ja pelaajia riitti heilläkin ja oliko tuo nyt niin ihmekään: oli kuitenkin pelattavana ja esillä Amulia, uutta Eclipseä ynnä muuta vastaavaa.
Lautapelit.fi oli tänäkin vuonna isosti läsnä Spiel-messuilla. Osastolla oli hyvä pöhinä läpi messujen.
Tässä vaiheessa porukan flunssaisin kaveri poistui hotellille lepäämään, mutta jatkoimme kolmen hengen iskujoukolla Zochin osastolle. Heillä oli käytössään lainaustiski-systeemi mikä helpotti pelien testaamista: ei tarvinnut löytää kuin vapaa pöytä ja samassa pöydässä saattoi pelata pelin jos toisenkin.
Aloitettiin Beasty Bar -nimisellä korttipelillä – pelillä, johon on sittemmin tehty useampiakin “jatko-osia”, mutta meillä oli tämä ensimmäinenkin laitos testaamatta. Beasty Barissa pelaajilla on identtiset pakat, joista vain tietty määrä kortteja on kerralla käytössä. Tarkoitus on saada omat eläimet sisään baariin ja potkia jonosta muiden eläimet ulos. Jos/Kun jonossa on viisi eläintä, niin kaksi lähinnä ovea olevaa pääsee baariin sisään ja muut ohjataan ystävällisesti poistumaan paikalta.
Useamman “jatko-osankin” saanut Beasty Bar sotkeutuu (ainakin näin ensifiiliksillä) omaan kikkailuunsa.
Vuorot ovat ytimekkäitä ‘pelaa kortti jonon jatkeeksi ja teen kortin toiminto, jonka jälkeen on seuraavan pelaajan vuoro’. Korttien toiminnot vaihtelevat eläintyypeittäin, mikä kuulostaa etukäteen vielä hyvältä, mutta toiminnot osoittautuivat liiankin levottomiksi, jolloin porukkaa päätyi baariin lopulta todella vähän. Eli ainakin nämä pelin ensimmäisen version eläimet ja tekeminen ei vakuuttanut, vaan peli oli pelkkää korttirivin blokkaamista ja veivaamista alusta loppuun. Ei jatkoon.
Voll Verasselt oli Spiel-uutuus. Pöydälle levitetään ötökkäkortteja neljässä värissä tietty määrä, jonka jälkeen pelaajat heittävät vuorollaan vähintään neljää noppaa. Jos noppien värejä vastaavia ötökkäkortteja on tarjolla ne otetaan sivuun ja pelaaja voi joko yrittää haalia lisää ötökkäkortteja tai jättää pelivuoron tähän. Tavoitteena on hamstrata mahdollisimman paljon kortteja, mutta jos ahnehtii liikaa eli sopivaa väriä ei enää olekaan tarjolla palautetaan sivuun haalittu korttisetti takaisin tarjolle ja vuoro siirtyy seuraavalle.
Ötökkänoppailu Voll Verasselt oli iloinen yllätys.
Seuraavan pelaajan pitää vuoronsa alussa tehdä päätös, pyrkiikö pöllimään edellisen pelaajan sivuun keräämiä kortteja vastaavalla systeemillä vai keskittyykö haalimaan niitä keskeltä. Jos päättää keskittyä keskipooliin, niin tässä kohtaa edeltävä saa haalimansa kortit pysyvästi talteen.
Voll Verasselt poikkesi sikäli Beasty Barista, että siinä missä BB kuulosti etukäteen hauskalta, mutta oli käytännössä huono, niin Voll Verasseltin tapauksessa asiat olivat juuri toisinpäin. Tällaista filleriä lätkisi mieluusti toistekin!
Viimeinen Zoch-osastolla testaamamme peli oli Bloxx! – tämäkin tarkkaan ottaen jo edellisvuoden julkaisu. Peli on Klaus-Jürgen Wreden näkemys Tetriksestä ja noppavetoinen sellainen. Vuorollaan heitetään kahta noppaa, jotka näyttävät kahta tetrispalaa. Heittovuorossa ollut nappaa näistä toisen ja jäljellä ollut jää muille. Tosin edelliseen pieni lavennus, että tietyin myönnytyksin saa kyllä myös sen jo varatun nopankin käyttöönsä.
Carcassonnen suunnittelijan näkemys keveästä tetristelystä.
Valittu tetris-pala piirretään omaan tetrispeliin aiempien jatkoksi ja tarkoituksena on saada täysiä vaakarivejä ja “napata” tetrispalojen ympyräkohdilla peilalueelta myös numeroruutuja. Napatuista numeroista ja täysistä vaakariveistä ropisee pisteitä ja isoimmalla pistemäärällä voittaa.
Bloxx! on suoraviivainen ja helppo filleri, mutta rehellisesti sanottuna ei kyllä erotu isommin edukseen roll & write -massasta, jos erottuu ollenkaan. Tällaisenaan silti parempi kuin vaikkapa Brikks tai Second Chance. Harmiton -kuvannee silti peliä parhaiten. Ehkäpä se toimi pelisuunnittelu-fillerinä kokeneelle Wredellekin ja tämä näkyy sitten lopputuloksessa?
Marssimme Huch!:n osastolle, vapaata Coralia-pöytää etsien. Alkuun näytti heikolta ja meinasimmekin lennosta opetella seisomapöydän ääressä toisen semi-kiinnostavan pelin ‘Humboldt’s Great Voyage’, mutta jo alkuvalmisteluja ihmetellessämme Coralia-pöytäkin vapautui.
Coralia on kevyehkö settienrakentelu Michael Rieneckiltä ja sen pelaa puoleen tuntiin. Alkuun tosin piti saada selkoa epäselvästä sääntökirjasta – tässä kohtaa tuli Oskarin sääntökirjasuorituksia ikävä. Huch!-osastolta yksi kaveri kävi kääntymässä luonamme, mutta kun pyysimme opastuksen peliin englanniksi, tämä pahoitteli huonoa englantiaan (teki sen muuten ihan hyvällä englannilla) ja lupasi hakea parissa minuutissa osaavamman kaverin paikalle. Tätä luvattua apua ei kuitenkaan koskaan ilmestynyt, mutta sääntökirja saatiin omin voimin tulkittua loppuun.
Coralian värimaailma on koreileva.
Tiivistettynä pelissä on tarjolla aina neljä noppaa vaihtelevissa väreissä ja niistä vuorossaoleva valitsee yhden, tekee noppaa vastaavan toiminnon siinä osassa pelilautaa, jossa ko. väri on – tai jos vastaava toimintoruutu on jo blokattu, niin tietyn muun yleistoiminnon. Vuoron jälkeen seuraava pelaaja saa valita yhden nopan edellä käytetyn tilalle ja heittää taas neljä noppaa uudelleen, tekee yhden toiminnoista ja niin edelleen. Puolet toiminnoista liittyy erilaisiin korttisettien rakenteluihin, toinen puolisko tuo pisteitä pelilaudalta heti tai pelin lopussa.
Kokonaisuutena Coralia on toimiva, tosiaan nopea pelattava jo heti ensipelistä ja jännityskin säilyy loppuun asti, kun vasta pelin päättyessä paljastetaan käteen haalitut korttisetit. Huch!:maiseen tapaan hyvinkin perhepeli-materiaalia hilpeällä ulkoasulla varustettuna. Pelaisin toistekin hymyssä suin ja eritoten tykkäsin pelilaudan ja noppien pirtsakasta värimaailmasta.
Sitten se messupeleistä kaikkein positiivisin yllättäjä. Täysin puskista ja ohi etukäteis-scouttauksen tuli nimittäin Pictures. PD-Verlag, joka ei todellakaan normaalisti mitään partypelejä julkaise vaan on kunnostautunut mm. Concordian, La Granjan ja vastaavien saralla, tuuppasi pihalle nyt jotain ihan muuta.
Spiel-messujen suurin yllättäjä toistaiseksi: Pictures.
Pöydälle levitetään 16 kortin kollaasi ja kukin saa piilossa koordinaatin mikä osoittaa yhden em. kuvista. Tästä kuvasta pitää tarjolla olevilla välineillä värkätä vihje, jonka mahdollisimman moni muista tulkitsee oikein ja raapustaa siten oikeat koordinaatit arvauspaperiinsa.
Välineet vaihtelevat pelin viiden kierroksen aikana pelaajalta toiselle niin, että kukin joutuu kertaalleen askartelemaan kengännauhoilla, symbolikorteilla, puutikuilla ja kivillä, erilaisilla puupalikoilla tai 3×3 pikselitaulun tarveaineilla.
Kukin värkkää vihjeensä samaan aikaan, arvaukset raapustetaan yhtäaikaisesti jota seuraa sitten pisteytys: pisteitä napsuu oikeista arvauksista sekä arvaajalle että vihjeentekijälle. Kierrosten välillä tarveaineet kiertävät pelaajalta toiselle, jokainen saa uuden koordinaatin ja kuviakin voi vaihtaa.
Pictures on äärimmäisen yksinkertainen mutta samalla äärimmäisen toimiva partypeli. Tätä nyt vaan on hauska pelata ja pistelaskukin on just eikän melkein kohdallaan eli ei tarvitse keksiä jotain “omaa ja toimivaa”, mihin aina silloin tällöin näissä laiskasti suunnitelluissa partypeleissä törmää.
Pictures jäi testaamisen jälkeen siinä määrin takaraivoon kutittelemaan, että messujen viimeisenä päivänä ostin siitä oman kappaleen kotiinviemisiksi ja tuota on nyt kotona ja kyläreissuilla kovasti tahkottukin.
Kuvien ja kuvioiden muotoilusta toiseen vastaavaan. Second Chance – vaikka kuinka onkin jo ollut hyvän aikaa markkinoilla ja jopa Lautapelit.fi:n suomentamana oli meidän jengissä niitä, joilla peli oli vielä testaamatta. Se asia korjaantui pikaisesti Pegasuksen ständillä.
Helppoa ja kevyttä tetris-pulmailua.
Uniikkeja aloituspaloja lukuunottamatta peli on suoraviivainen ja kaikille samanlainen: kaksi kortti käännetään kerrallaan pakasta ja toinen niistä pitää piirtää omalle pelialueelle. Näin jatketaan, kunnes omalle paperille ei enää mahdu, jolloin viimeisenä pelastusrenkaana pakasta käännetään ko. pelaajalle lisäpalaa tarjolle ja jos tämä mahtuu, niin oma pelikin saa jatkoa.
Näiden kuponkipelien saralla on omalla kohdalla jo aikapäiviä sitten tullut turnausväsymystä ja ehkä osin siksikin Second Chance ei ole sytyttänyt, kun kaikki nokkelat “koukut” siitä puuttuvat. Juu, kyllä sitä kierroksen voi pelata silloin tällöin, mutta roll & write -genressä on parempaakin tarjolla: edellä esitetty Bloxx! tekee saman jo paremmin, mutta yhtä hyvin voi tarjota messu-uutuuksista peliä Cartographers, jossa on aidosti uuttakin tulokulmaa olematta silti mitenkään haastava säännöiltään.
Kevyiden piirustelu-hahmottelujen jälkeen messupäivän päätti Devir-osaston Karekare. Mitään en tiennyt pelistä etukäteen – tokko muukaan porukka, mutta peruskivannäköistä laattaa ja puuresursseja oli tarjolla, niin ei tuossa nyt ihan metsään voi(ne) mennä?
Karekare tarjoili sitä mitä näyttikin: pelivuorolla pelataan kädestä laatta laajentamaan yhteistä pelialuetta, mutta tässä tulee pelin lisäniksi: toiminnot, mitä laatan asettamalla suoritetaan tulevat viereisten laattojen kautta. Osa tuo tiettyä resurssia, osa antaa mahdollisuuden laittaa paatti kartalle, osa siirtää paattia ja toisinaan rakennellaan kerätyillä resursseilla toteemeja tai kyliä. Ja tiettyjen kombojen yhdistelyillä ropisee myös pisteitä.
Varsin perinteistä laatta- ja resurssimunklausta yhdistelevä Karekare.
Peliä pelataan kolme kautta, kullekin näistä on oma laattapinonsa. Kun pino loppuu tulee välipisteytykset, jossa palkitaan rakennetuista kylistä ja laivoista. Kokonaisuutena tämä oli perus-ok laattojenasettelun saralla, mutta ulkoisesti tuossa olisi vielä petrattavaa ja selkeytettävää. Nyt oli vähän vielä sellainen “tässä pelataan protoa” -fiilis.
Hotellilla iskettiin tulille kolme kovaa messuhankintaa: 3 Wishes, Lost Cities -noppailu ja Bon Appetit!.
3 Wishes tarttui matkaan toisen pelin ilmaiskylkiäisenä ja se osoittautui täysin päättömäksi “yritä kerätä kolme erikategorian toivetta” -korttipeliksi. Päätöntä menoa sikäli, että kaikilla pelaajilla on edessään ne kolme toivetta kortteina, mutta korttien kuvat on alassuin. Näistä korteista yhden saa alkuun kurkata, jonka jälkeen alkaa korttien munklaus. Vuorolla saa joko kurkata yhden kortin mistä tahansa, vaihtaa kahden minkä tahansa kortin paikkaa tai sekoittaa omien korttien järjestys.
Siinä vaiheessa kun hyvältä tuntuu (mutta säännöt rajoittavat hiukan milloin susta saa hyvältä tuntua) voi oman vuoron alussa ilmoittaa, että nyt lopetetaan kierros. Tällöin tarkistellaan, mitä kenelläkin edestään löytyy ja jos jolla kulla kolme eri kategorian korttia nököttää edessä, niin hyvä. Jos tämä tilanne on useammalla, niin korkeimmalla pistearvolla voittaa, mutta voi käydä niinkin, ettei kenenkään setti kelpaa.
Ilmaiseksi peliksikään 3 Wishes ei tarjoillut vastinetta rahalle. Peli vaihtoikin omistajaa jo Düsseldorfin lentokentällä – jossa muuten samaa peliä oli samaan kilpailukykyiseen hintaan tarjolla myös muilla.
Lost Cities -noppapeli (Kosmos) tai tarkemmin alkuperäiseltä nimeltään ‘Lost Cities: Auf Schatzsuche’ yrittää tarjoilla mainioksi todetun kortti- tai lautapelikokemuksen pikaisena noppapeliversiona.
Kadonneita kaupunkeja noppaillen.
Vuorottain heitetään noppia ja tuloksen perusteella napataan noppien summaa (tai osasummaa) vastaava laatta mistä vaan sellaisesta väristä, josta ei ole aiemmin isompaa laattaa vielä ottanut. Tietyissä luvuissa on tarjolla korttipeliversiosta tuttu “tuplaaja”, mutta sen saa tuplaajapuolena pitää vain jos jossakin heitetyistä nopista on käden kuva.
Muilta osin mennään niin tuttuja latuja, että pelin ravaa pikavauhtia loppuun kaikki, jotka ovat sarjan muita pelejä pelanneet. No, on siellä erilaisia tavoitelaattoja nopeimmille tarjolla, mutta sittenkin on ilmoilla sellaista “varman päälle” -tuntua. Sanoisin, että tätä voi suositella vain kaikkein hätäisimmille Lost Cities -ystäville.
Illan päätti fillerihuutokauppa ‘Bon Appetit!’. Tämä oli harvoja semi-kiinnostavia pikkufillereitä omassa etukäteislistassani, joten ostin tämän lopulta suoriltaan ja hotellilla se jo koeajettiin.
Bon Appetit! on reilun 10 kortin huutokauppailu, kortti kerrallaan. Aina on tarjolla yksi herkkukortti, josta saa suoraan pisteitä ja usein jotain etua myöhempiin huutokauppoihin. Pelin koukku tulee huutokaupassa valuuttana käytettävistä timanteista, joita on neljää väriä ja joiden arvot vaihtelevat sen mukaan miten niitä käytetään huutokaupan maksuvälineenä.
Korea päältä ja sisältä, vaan onko riittävästi makua?
Huutokaupan voittaja maksaa haluamillaan timanteilla, mutta tulee samalla muuttaneeksi niiden arvoja seuraavaa huutokauppaa silmällä pitäen: maksuun käytettyjen timanttien arvot tippuvat, käyttämättömien nousevat.
Paperilla valuuttavaihtelu ja korttien erikoiskyvyt kuulostivat sen verran vinkeälle yhdistelmälle, että ostin tämän tosiaan suoriltaan. Hotellilla suoritettu koeajo osoitti, että juu toimiihan peli näinkin, mutta erityisesti ne korttien edut olivat tosi valjuja. Käytettävyys oli sekin unohdettu: kortit olivat isoja ja kuvat kauniita, mutta korttiefektit pientä pränttiä ja kaunokirjoitustakin oli mukana.
Totesinkin tämän hankinnan kohdalla, että minulla on tälle pelille uusi osoite, sikäli kun vaan erään hyvin aktiivisen peliharrastajan tapaan joko sunnuntaina messuilla tai viimeistään lentokentällä. Niinpä salaperäinen herra H sai yllätyspelin kätösiinsä vielä Spiel-messujen aikana. Ollos hyvä!
Sunnuntai
Messujen viimeinen päivä. Jyristeltiin matkalaukkujen kanssa pääsisäänkäynnistä sisään (kuten kovin moni muukin) ja jätettiin laukut narikkaan säilöön (kuten kovin moni muukin).
Cosmodrome Games myi ei-oota jo hyvän aikaa ennen messujen päättymistä.
Viimeisen päivän pelitoiveena oli viimein koeistaa Aquatica. Se, kuten kaikki muutkin Cosmodrome Gamesin julkaisut oli loppuunmyyty jo aiempien päivien aikana, joten matkalaukkuun asti tämä peli ei enää messuilta päätyisi. Päästiin kuin päästiinkin pöytään ja sääntöjenselittäjäkin oli tomerana valmiina.
Aquatica on paitsi oman pakan toimintojen optimointia, myös omalle laudalle pelattavien korttien ja niiden toimintojen optimointiharjoite. Vuorolla joko pelataan kädestä kortti tehden kortin toiminto tai otetaan kaikki kortit takaisin käteen. Simppeliä, mutta on tässä jäätämisen vaarakin varsin ilmeinen korttikombotusten vuoksi.
Kortin pelaamalla voi päästä lisäkorttien markkinoille eli hankkimaan väkevämpiä kortteja käteen TAI ostamaan pöytään ladattava pistekortti, jonka ministepit pitää pystyä ajamaan läpi ennen kuin kortti varsinaisesti niitä pisteitä tuo.
Kaikessa tekemisessä pitää pitää silmällä myös missä vaiheessa peli kokonaisuudessaan etenee eli ehtiikö arvokkaiden pistekorttien ministepit ajamaan läpi vai pitäisikö keskittyä jo halvempiin, mutta nopeammin läpiajettiin kortteihin.
Aquatica tarjoilee mielenkiintoisen pulmailun varsin maukkailla grafiikoilla.
Kaikkea tätä maustetaan pienillä lisäkilkkeillä siellä täällä ja käsissä on peli, joka maistunee useimmille vähäisemmän interaktion ystäville. Ja vaikka Aquatica ei nyt ihan täysosuma ollut itselleni, niin pelaisin kyllä toistekin sillä etenkin pistekorttien ministeppi-ajo oli mielenkiintoinen pikkupulma.
Komponenttien laatu Aquaticassa kuten muissakin Cosmodrome Gamesin peleissä on harvinaisen heppoinen, joten jos tämän firman pelejä harkitsette ostavanne niin suosittelen (poikkeuksellisesti) ainakin korttien suojaamista. Oli nimittäin messujen neljäntenä päivän Aquatican kortit jo sen näköiset, että niitä on käytetty paitsi heittotähtinä myös maalinpoistolastana. Toisaalta, firman pelien hinnatkin olivat poikkeuksellisen kilpailukykyiset, joten se nyt näkyy sitten tässä.
Tässä kohtaa tehtiin sitten se koukku PD-Verlagin osastolle, jotta sain ostetuksi oman kappaleeni edellispäivänä testattua Pictures-peliä. Sopivasti samalle osastolle saatiin ajoitetuksi myös kohtaaminen Berliinin-tuttujen – Sannan & Timon (pairofmeeples) – kanssa, joille opetettiin kuulumistenvaihdon lisäksi matsi tätä mainiota partypeliä.
Sunnuntaille järjestyi treffit Sannan ja Timon kanssa.
Spiel-messujen viimeisenä päivänä eri messuosastoilla näkyi enenevässä määrin lisäalennuksia. Näppituntumalta sanoisin että edellistä vuotta enemmän. “Häkkikauppa” oli vetänyt 50 % lisäalet jo valmiiksi alhaisista hinnoista mikä näkyi samanlaisena jonona kuin Suomessa, jos jossain jaetaan ilmaisämpäreitä. Lisäksi joillain osastoilla (mm. AEG) oli lanseerattu omat “yllätyssäkki” -tarjoukset, joissa tavaran liikkuminen näytti olevan tärkeämpää kuin tavarasta saatu hinta. Ostajan markkinat siis.
Häkkikauppaan oli sunnuntaina ennätyspitkät jonot, kun jo valmiista hinnoista luvattiin höylätä vielä leijonansiivu pois.
Lisäalesta huolimatta meidän porukan lompakot pysyivät visusti taskussa – uusia hankintoja ei juurikaan enää tehty. Jatkettiin ennemmin vapaiden pelipöytien metsästystä.
Pappy Winchester oli seuraava koeajettava. Tämän olin itse skipannut etukäteis-scouttauksessa, koska se nyt ei sinällään tarjonnut uutta. Nyt oli pöytä vapaana, joten miksipäs ei?
Pappy Winchester on kevyt huutokauppailu, jossa pelilaudan eri alueet tulevat tarjolle yksi kerrallaan. Pelaajille on pelin aluksi jaettu salaiset lisäpistekortit, joten pelilaudan tietyt alueet ovat arvokkaampia yksittäisille pelaajille. Huutokaupan osalta mennään tuttuja latuja eli kiertäen myötäpäivään korotetaan tarjousta kunnes vain yksi pelaaja on jäljellä. Tämä saa kohdealueen itselleen (+mahdollisen ko. ruudun ekstratoiminnon) ja jakaa huutosumman tasan muiden pelaajien kesken ylijäämän mennessä Saluunan.
Keveää huutokauppailua Pappy Winchesterin malliin. Etualan kupongilla olisi saanut pari euroa viilatuksi pelin hinnasta pois.
Peliä maustetaan vielä yhteisillä tavoitekorteilla, joissa odottavat lisärahat saa tavoitteen ensin täyttävä. Tällä tapaa saadaan mukavaa lisäjännitettä huutokauppailuun.
Kaikkinensa Pappy Winchester oli hyvin perinteistä ja tuttuja latuja huiteleva huutokauppailu, jota pelaa kyllä ihan mieluusti mutta ei se sinällään tarjoile oikein mitään uutta.
Tässä kohtaa poikkesimme kurkkaamaan, miltä näyttää messujen Fair Play -tilanne. Kyseessä on siis messujen “hottis-pelien” lista, johon jokainen messuvieras voi ottaa osaa. Näytti tuon hetken top-10:ssä olevan itseäni kiinnostavista Azul: Summer Pavilion, Team3, Carnival of Monsters ja Rune Stones.
Messujen kuumimmat pelit yleisöäänestyksen mukaan. Tilanne jossain kohtaa sunnuntaina – ei siis vielä lopullinen lista.
Vaan vielä oli muutamaan peliin aikaa. Nova Luna oli semi-kiinnostavien listalla ja pöytä vapaana. Saatiin neljänneksi pelaajaksi ruotsalainen hivenen iäkkäämpi rouva, joka oli Patchworkkinsa pelannut.
Nova Luna on Uwe Rosenberg & Corné van Moorselin yhteistuotos, joka lainailee asioita kaksikon omista peleistä Patchwork sekä Habitats. Habitats ei ole itselleni tuttu, Patchwork sen sijaan hyvinkin paljon pelattu ja pidetty.
Nokkela abstrakti tämä Nova Luna, mutta voisi olla graafisesti kiinnostavammankin näköinen.
Päälaudalla kierretään yhteisesti myötäpäivään ja tarjolla on aina kolme laattaa otettavaksi. Laatan otto maksaa aikaa ja aina se joka on taaimmaisena toimii. Kuulostaa tutulle, eikö?
Otetut laatat pelataan omaan laattapuzzleen, jossa tarkoitus on täyttää laatoilla olevia tehtäviä: laatat haluavat n-kappaletta eri värejä viereensä (tai ketjutettuna) ja kun näissä onnistuu peitetään ko. tehtävä omalla markkerilla. Kun kaikki markkerit on saanut laatoille voittaa pelin.
Nova Luna toimii erinomaisesti. Patchworkista tuttu “ajankäyttö” istuu peliin hienosti ja laattojen tehtävistä saa nivottua mielenkiintoisen puzzlen. Kokonaisuus on hyvä ja siten Nova Lunaa voi suositella lämpimästi. Itse jään kaipaamaan silti niitä tetris-paloja, sillä neliönmallisten muotojen kanssa puljaaminen on astetta tylsempää. Lisäksi graafisesti Nova Luna on todella tylsä tapaus.
Messujen viimeisten pelien joukossa oli vielä Gembo Inc.:n Mirror Garden. Se on nopeus-pulmailu, jossa jokainen pelaaja häärää taitettavan peilin kanssa. Pakasta paljastetaan puutarha-kortti, jonka jälkeen tehtävän on kahdesta omasta kaksipuoleisesta puutarha-puolikkaasta yhdistettynä taitettuun peiliin saada sama maisema aikaiseksi kuin tehtäväkortissa.
Taittopeli-haaste on jotakin ihan uutta: pyörittele kaksi ympyränpuolikasta siten, että lopputulos vastaa peilin kautta katsottuna tehtäväkortin maisemaa.
Jälleen kerran virkistävän erilainen idea. Mutta tosiaan enemmänkin vasta idea kuin eheä ja valmis peli.
Yhteenveto
Itselleni nämä Spiel-messut oli jälleen hieno kokemus. Järjestelyt ovat viimeisen 15 vuoden aikana parantuneet vuosi vuodelta ja kun peruskuviot ovat tulleet tutuksi, niin messuista osaa nauttia aina vain enemmän.
Yksi monista tapahtuman messuhalleista.
Pelipöytiin pääsi pääsääntöisesti todella hyvin mikä on yllättävää sikäli, että messuyleisö oli tänä vuonna enemmän kuin koskaan ennen. Meille nimenomaan uutuuksien testaaminen ja pelituliaisten hankkiminen on se pääasia, joten siitä näkökulmasta Spiel’19 saa kiitosta.
Ostoksia tein harkiten: 13 peliä päätyi oman pelikirjaston jatkeeksi – mikä on todella maltillinen luku. Näistä hankinnoista 12 oli etukäteen scoutattu ja vain yksi, Pictures, tuli ns. yllätysostona. Edellisten lisäksi pari peliä päätyi tuliais-/lahjapinoon.
Nimikirjoituksen metsästys onnistuu sekin erittäin helposti Spiel-messuilla, jos niikseen tulee. Bloggariystävälle piti sellainen bonus synttäripeliin haalia.
Entä lähdenkö ensi vuonna? Tuohon kysymykseen en osaa vielä vastata, mutta vahvasti siihen vaikuttaa se onko vakiköörimme muilla jäsenillä kiinnostusta. Olisihan se tietysti kiva se itselle kymmenes Spiel-tapahtuma kokea joskus…
Terraforming Mars vie pelaajat tulevaisuuteen: maapallo on ylikansoittunut ja sen resurssit liki loppuunkulutettu – elintilaa on etsittävä toisaalta. Katse on kiinnittynyt erityisesti Marsiin, jonne on saatu jo pieni siirtokunta aikaiseksi, mutta lisäponnistuksia tarvitaan haastavien elinolojen parantamiseksi. Tässä kohtaa hätiin astuvat pelaajien ohjastamat jättiyhtiöt, joita rahoitetaan varsin avokätisesti Marsin maankaltaistamiseksi. Kuka haalii lopulta vaikutusvaltaa tässä sukupolvia vievässä projektissa ja vie projektinsa parhaiten maaliin? Foliohatut päähän ja ratkomaan ihmiskunnan suurinta haastetta!
Jättiyhtiö Teractor starttaa 60 rahavaroilla ja saa alennusta Maa-projektikorteista. Rahalaarissa on tässä kohtaa enää 42, koska 18 käytettiin heti alkuun kuuden kortin ostoon.
Terraforming Mars julkaistiin alkujaan vuonna 2017 ja se herätti peliharrastajien kiinnostuksen alusta lähtien. Tämän seurauksena se nousi raketin lailla Boardgamegeekin kärkipelien joukkoon (ollen siellä vieläkin) eikä ollut suuren suuri ihme, että peli voitti samaisena vuonna arvostetun Deutscher Spiel Preis -palkinnon.
Nyt, joitakin vuosia myöhemmin peli on jälleen ajankohtainen, sillä Lautapelit.fi julkaisi pelin suomeksi keväällä 2019. Tämä jos mikä on kulttuuriteko peliharrastajille. Etenkin, kun pelin suomennos on vaatinut melkoisen käännösvaivan: Terraformin Mars sisältää yli 200 erilaista korttia, joissa kaikissa on runsaasti tekstiä.
Lämmöt ja happitaso kohdalleen – ja meriä kartalle
Pelin keskiössä on tavoitteena saada Marsiin inhimillisen elämisen edellytykset kuntoon. Pelin alkaessa planeetan lämpötila on rapsakka -30 celsiusastetta, joten liikuntatuntien luistelu- ja hiihtovuorot on peruttu. Tosin happitasokaan (0 %) ei houkuta edes kevyelle sauvakävelylle. Ja vesistöt – ne puuttuva vielä kokonaan.
Edellä mainittuja puutteita lähdetään parantamaan – alkuun hitaasti, mutta pelin edetessä kiihtyvällä tahdilla. Yksittäiseen pelivuoroon kuuluu 1-2 toiminnon tekeminen, jonka jälkeen vuoro siirtyy seuraavalle. Jos pelaaja passaa, hän ei osallistu enää tämän sukupolven projekteihin vaan odottelee kunnes muutkin päättävät passata.
Aina kun pääsee pelilaudalle, se tietää tavalla tai toiselle pelaajalle hyvää.
Toiminnoista niin kutsutut vakioprojektit mahdollistavat lämpötilan tai happitason parantamisen tai vaikkapa merilaatan pelaamisen laudalle. Sen lisäksi tarjolla on kaupungin rakentamista tai oman energiatuotannon parantamista. Kaikki nämä kuluttavat kuitenkin rahaa, jota etenkin alussa on hyvin rajatusti. Toisaalta, kaikki toimet, jotka edistävät Marsin maankaltaistamista, nostavat pelaajan kierrostuloja ja samalla myös pistepottia, joten toimintoina ne ovat kovin houkuttelevia.
Tarjolla on aina joukko vakioprojekteja, jos vaan rahavarannot niihin riittävät.
…ja sitten on ne kortit!
Vakioprojektin ohella tarjolla on suorittaa korttitoiminto. Pelin alkaessa pelaajalle jaetaan 10 korttia. Kierrosten väleissä niitä saa neljä lisää, mutta jokaisesta pidettävästä kortista joutuu maksamaan.
Kortit tarjoavat joko kertakäyttötapahtuman, pysyvän henkilökohtaisen toiminnon jota käyttää joka sukupolvi tai ne muuten tukevat muita tulevia projekteja. Jotta kortin voi pelata, se maksaa paitsi rahaa, myös mahdollisesti vaatii tietyt minimi- tai maksimiolosuhteet Marsissa. Osa saattaa vaatia myös tietyn määrän tietyntyyppisiä pelattuja kortteja.
Korteissa on tämän pelin suola. Näkyvin (päällimmäinen) on kertakäyttöinen, maksaa yhdeksän rahaa ja nostaa pelaajan lämmöntuotantoa kaksi pykälää.
Kortteja on paitsi paljon, niin jokainen vielä keskenään erilainen ja tekee hieman eri asioita. Osa korteista hyödyttää pelin alkupuolella, osan pystyy pelaamaan vasta aivan lopussa jne.
Terraforming Marsin viehätys tulee juuri näistä korteista ja sopivien kombojen rakentelusta – klassisesti voisi puhua “löytämisen ilosta”. Pelin isoa korttipakkaa ei mitenkään järjestetä pelin alussa vaan kaikki ovat sekoitettuna, joten eri pelikerrat rakentuvat väistämättä vähän erilaisten korttien ympärille.
Kilpajuoksua
Vakioprojektien ja korttitoimintojen tekeminen on hyvin pitkälti rauhallista naapurieloa. Näin siitäkin huolimatta, että korttien joukossa on myös joitakin suoran vuorovaikutuksen tapahtumia. Ne ovat tyypiltään “sulta lähtee nyt pari kasviresurssia” -luokkaa, joihin ei voi etukäteen varautua vaan niiden peluu tulee yllätyksenä. Ne ovat silti kevyt elementti, josta on vaikea herkkähipiäisemmänkään pahastua.
Terraforming Marsin kilpajuoksuelementti tulee toimintovaihtoehtojen ‘Saavutuksen julistaminen’ ja ‘Palkinnon rahoittaminen kautta’. Saavutuksen julistaminen maksaa kahdeksan rahaa ja tarjoaa viisi voittopistettä, mutta saavutuksen voi julistaa vain, jos täyttää sen ehdot ennen muita. Esimerkiksi ‘pormestari’-saavutuksen lunastamiseksi pitää olla kolmen kaupungin omistaja.
Pelaajalaudalta löytyy paikat tuotannoille ja resurssivarannoille. Komponenteiltaan muuten niin laadukkaan pelin ruma ankanpoikanen on nämä surkean ohuet ja virheherkät pelaajalaudat.
‘Palkinnon rahoittamisella’ – joka sekin maksaa koko joukon rahaa – pelaaja voi aktivoida yhden viidestä kilpailukategoriasta. Pelin päätteeksi parhaiten ko. kategoriassa pärjänneet palkitaan voittopisteillä riippumatta siitä, kuka ko. kategorian rahoitti.
Edellisten lisäksi tarjolla on vielä toiminnot kasvilaatan pelaamiseksi pelilaudalle kahdeksaa kasviresurssia vastaan tai Marsin lämpötilan nostaminen kahdeksalla lämpöresurssilla. Molemmista pelaaja palkitaan lisätuloilla (ja sitä myöten myös pisteillä).
Kun Mars lopulta muuntautuu pelaajien toimien myötä laajemmalti elinkelpoiseksi eli kaikki mittarit ovat tapissa ja meret kartalla tulee pelin loppu vastaan. Tässä vaiheessa tarkistetaan kilpailukategoriat, huomioidaan saavutukset ja laskeskellaan pisteet pelilaudalta ja pelaajien korteilta. Ajallisesti koko pelin läpivientiin menee reilu puolituntinen per pelaaja, ensimmäisillä pelikerroilla aikaa saa varata reilusti enemmänkin.
“Kuuppaa kuumottaa”
Terraforming Mars ei ole monimutkainen peli, mutta ensimmäisellä kerralla pelkästään sääntöjen läpikäyntiin menee hyvä tovi aikaa. Siten se ei sovi kärsimättömille. Mutta kun pelaamaan pääsee, niin perusmekaniikkojen simppeliys käy ilmeiseksi.
Mutta simppeli itse peli ei ole. Fokus kääntyy vahvasti hallussa oleviin kortteihin ja niiden käyttöön – muiden tekemisillä on tässä kohtaa vähemmän väliä. Terraforming Mars muistuttaakin henkilökohtaista pulmapeliä, jossa käteen päätyvät kortit koetetaan laittaa sellaiseen ojennukseen, että niistä saa maksimaalisen hyödyn irti.
Korttien kautta rakentuneesta koneistoista ehtii nauttimaan hyvän tovin ennen kuin kalkkiviivalle asti ehditään, joten siinä määrin se tarjoaa jopa enemmän kuin moni muu koneistopeli. Etenkin alkuun koneiston viilaukseen saattaa keskittyä enemmän kuin pitäisi, jolloin oman pollan lämpötila nousee, mutta Marsin ei. Fokus, fokus, fokus!
Yleiskuvaa kolminpelistä. Pöytätilaa peli vaatii kohtuullisesti.
Laudan hyödyntäminen jää Terraforming Marsissa statistin rooliin. Marsin rakentumisessa on tilaa kaikille ja kaikelle eikä kartta tarjoa mahdollisuutta peliliikkeille tai blokkailulle. Tälle puolelle peliä olisin toivonut jotakin enemmän, sillä tällaisenaan vain korostuu se omiin kortteihin tuijotus.
Koska Terraforming Mars on vahvasti korttipeli, niin korttituurilla on tietysti merkitystä: mitä pakasta nousee aluksi ja pelin aikana ja sopivatko ne omaan suunnitelmaan? Tämän puolen minimoimiseksi ohjekirja tarjoaa draftaus-varianttia pelin aikana saatujen uusien korttien osalta, mutta se pidentää jo pitkää peliä entisestään. Itse tulen jatkossakin nauttimaan oman annokseni Terraforming Marsia korttituurilla, mutta kukin toki tavallaan.
Terraforming Mars, peli Marsin maankaltaistamisesta peliharrastajaille.
Peliharrastajalle
Terraforming Marsia voi lämpimästi suositella peliharrastajille. Etenkin, jos haluaa peliin syvyyttä ja tutkittavaa ja pitää koneistonrakentelusta. Mikään pelaajien välisen vuorovaikutuksen ilotulitus se ei ole, mutta ei sentään pelkkää soolopelailuakaan.
Niin ja soolopelimuoto tosiaan löytyy, mutta sen kiinnostus riitti ainakin itselläni tasan siihen, että sai tavoitteen kertaalleen täytettyä – jotakin kampanjan tynkää soolopeli huutaisi pidemmän mielenkiinnon ylläpitämiseksi. Jatkossa siis moninpelejä ja nekin mieluiten maksimissaan kolminpeleinä, sillä neljäs saati viides pelaaja ei tuo muassaan kuin lisää kestoa.
Jos sitten lopulta tuntuukin siltä, että Terraforming Marsiin haluaa jotakin lisää, on vaihtoehtoja tarjolla: jo peruspelin laatikosta löytyy lisäosa ‘Yhtiöiden aikakausi’, jonka iso tukku kortteja tarjoaa lisää tutkittavaa, mutta kasvattaa samalla myös pelin kestoa.
Tämän lisäksi on tarjolla jo useampikin erikseen ostettava lisäosa, joilla saa vaihtelua Marsin maankaltaistamisprojekteihinsa. Näistä etenkin ensimmäistä ‘Prelude’:a voi sanoa pakkohankinnaksi enemmän pelaaville – siinä määrin kehuttu se on. Toivoa siis sopii, että suomennokset eivät jää pelkästään peruspeliin, mutta sen aika näyttää.
Loppuun on pakko vielä kehaista tehtyä käännöstyötä. Suomennoksen määrä onmerkittävä, mutta siinä on paitsi onnistuttu, käytetty paikka paikoin sopivasti huumoria: kukapa meistä ei haluaisi pistää pöytään ‘Pomon suosikkiprojektia’?
Tämä on Spiel ’17 -tapahtumaraportin toinen osa, joka kattaa messupäivistä perjantain. Lue myös raportin ensimmäinen osa: torstai.
Tuhdilla aamiaisella ja sovitulla messuavauksella liikkeelle
Messupäivän hulinat jaksaa, kun on hotelliaamiainen valmiina odottamassa ja niin tahtoessaan skumppaakin tarjolla. Siispä kunnon proteiinitankkaus alle, jotta nälkä tulee aikaisintaan vasta iltapäivällä. Aamiaspöydässä on hyvä hetki vielä hioa messupäivän ensiliikkeet yhteen. Sentään kelloja ei tässä kohtaa tarvinnut synkronoida!
Ruokaympyrä “hyvin” edustettuna (ei tosin omani, mutta seurueestamme kuitenkin).
Sovitun suunnitelman mukaisesti Jussi koukkasi messuilla ensimmäiseksi Renegade Gamesin osaston kautta vain todetakseen, että pelit saapuvat paikalle myöhemmin päivällä. Siispä kohtaamispaikkaan 3. halliin ja Bunny Kingdomin pöytään, jota oli sillä silmällä jo edellispäivänä katsottu. Peli oli messuilla pelaamistamme peleistä ainoa, jota ei saanut pelata aivan täyttä peliä sillä lupa oli pelata vain kolme kierrosta neljästä. Tällä julkaisija Ieolla halusi varmistella, että hivenen isompi osa messuyleisöstä pääsi makustelemaan tätä “pupujen valtakuntaa”.
Bunny Kingdom on korttivetoinen alueiden rakentelupeli Richard “Magic: The Gathering” Garfieldiltä. Kierrosten alussa pelaajille jaetaan 10-kortin käsi, josta valitaan kaksi ja loput kortit annetaan seuraavalle. Valitut kortit paljastetaan ja vastaaviin ruutuihin kartalla laitetaan oma pupujussinen ruutua asuttamaan. Tai jos pelattu kortti on resurssi-, linna- tai loppupisteytys-kortti, niin ne asetetaan tässä kohtaa syrjään. Kun kaikki kortit on draftattu, myös sivuun laitettujen korttien toiminnot tehdään lukuunottamatta salaisia pisteytyskortteja. Kierroksen päätteeksi jokaisesta omasta valtakunnasta (=useamman ruudun yhdistämästä alueesta) saa pisteitä sen mukaan montaako eri resurssia valtakunta tuottaa kerrottuna valtakunnassa olevien linnojen tornien määrällä.
Pupujen valtakunta on kaunista katseltavaa (Bunny Kingdom).
Tällaisia vastaavia kierroksia pelataan siis neljä aina päättyen välipisteytyksiin ja pelin lopuksi paljastetaan sivuun kerätyt pistekortit ja haalitaan niistä toivottavasti mahdollisimman mojovat lisäpisteet. Niin yksinkertainen ja soljuva peli, että Bunny Kingdomiin sisäistää heti ensipelistä. Haaste tulee korttien kautta, joita on paljon – mikä taas pitkässä juoksussa on pelkästään hyvä asia. Pelissä ei vallata alueita kavereilta tai muutakin ilkeilyä, vaikka pelin alkuun tällaiseksi saattaisikin mieltää. Alue on siten sinun, kun pupusi laudalle laitat. Paitsi, että on pelissä yksittäisiä kortteja, jotka joustavat pupujen asettelussa, mutta näiden “jokereiden” osalta puput väistävät siinä vaiheessa, kun ruudun oikea kortti pelataan – jos pelataan. Pelaajien välinen vuorovaikutus tulee korttien draftauksen kautta, jolloin pitää hiukan katsoa mitä vasemmanpuoleisella pelaajalla on laudalla.
Graafisesti Bunny Kingdom on todella kaunista katsottavaa ja komponentit ovat hienot, vaikka nappulat muovia ovatkin (näin sanoo puisten komponenttien ystävä). Peli sopii täydellisesti perhepeliksi, joskin monissa pistekorteissa on lause taikka pari englantia, joten sen mukaisesti myös ikäsuositus. Nopeakin tämä pirulainen on pelattavaksi, joten kokonaisfiilis heti ensimmäisen pelin jälkeen oli oikein positiivinen ja heilahti “ehkä” osastolta “tämä ostetaan” -tilaiseksi. Mutta palataan siihen ostosteluun vielä uudemman kerran tuonnempana.
Aamun ensipelin jälkeen jatkettiin kierrosta halleissa sen mukaan, mitä täytettä ostoskasseihin oli tarkoitus saada. Messuosastoja kiertäessä vastaan tuli myös useampia pelaajaystävällisiä sisustusvinkkejä – vai mitäpä itse sanoisitte seuraavista bongauksista?
Meeple-astioita sateenkaaren väreissä.
Lautapelaajan sohvapöytä. Tällä hetkellä meiltä sohvapöytä puuttuu ja hyvin on ilman pärjättykin. Mutta tämän nähtyään heräsi kummasti kiinnostus…
Harvest Dice. Se oli Janilla harkinnassa ja kun osastolla oli seisomapöytä vapaana, niin ei kun peli testiin. Tässä on yhteinen noppapooli kolmessa eri värissä: vihreät edustavat salaattia, punaiset tomaattia ja oranssit porkkanoita. Kun nopat on heitetty, poimitaan niitä vuorolla yksi ja nopan silmäluvun mukaisesti laitetaan ko. tuotekirjain omaan lappuun vastaavaan sarakkeeseen. Seuraava samanlainen tuote pitää asettaa edellisen vastaavan viereen, mikä rajoittaa pelin kuluessa noppien valintaa. Kierroksen viimeinen noppa taasen menee aina kasvattamaan vastaavan tuotteen markkinahintaa.
Harvest Dice ja pelaajien pistelaput.
Jos noppaa ei pysty tai halua laittaa syötetään se possuille, tätä varten pelaajalapuista löytyy possusarakkeet. Possurukseista saa jämäpisteitä, jos niitä on riittävästi ja tietyssä vaiheessa myös kertakäyttöisen värinvaihdon. Peliä jatketaan, kunnes jonkun tuotteen markkinahinta on tapissa tai yksittäisen pelaajan koko viljelysala täytetty. Tämän jälkeen suoritetaan pistelasku, jossa kerrotaan tuotteet niiden markkinahinnoilla. Bonuspisteitäkin on luvassa, jos omasta viljelysalasta on saanut vaakarivejä täytetyksi.
Harvest Dice on nopea, se on kompaktissa paketissa ja käytettävyys on kunnossa. Peli ei kärsi myöskään liiasta odottelusta, kiitos yksi kerrallaan tehtävän noppavalinnan. Mutta joku tässä harasi silti vastaan, minkä vuoksi peli jäi myös ostamatta. Se, että noppaa ei saa laitettua pellolle vaikutti isolta pistemenetykseltä, josta rankaistaan kaksinkertaisesti: ensinnäkin jää saamatta tuotteesta sen markkinahinta, mutta jokainen asettamatta jäänyt tuote kasvattaa todennäköisyyttä, että vaakarivejäkin jää täyttämättä. Vähän jäi Harvest Dicesta sellainen harmiton maku Würfelkönigin tapaan.
Kun Jussilla oli vielä perjantainakin (torstain ohella) pelivaihtoja sovittuna puolille päivin, istahdimme me muut siksi aikaa King’s Road -nimisen pelin ääreen. Tällainen julkaisu oli mennyt aivan kokonaan ohi etukäteisvalmisteluissa. Julkaisijana Grail Games ja suunnittelijana Reiner Knizia. Peli on jonkin sortin uusintajulkaisu yhdestä ‘Neue Spiele im alten Rom’ -pelikokoelman pelistä, mutta koska alkuperäinen ei ole itselle tuttu, niin paha sanoa kuinka paljon sisältö on muuttunut uusintajulkaisun yhteydessä.
King’s Road ei ulkoasullaan prameile.
King’s Road on korttivetoinen enemmistöpeli, jossa kaikilla pelaajilla on samanlaiset käsikortit. Näistä korteista valitaan kolme ja pelatut kortit paljastetaan yhtä aikaa. Kortteja vastaaville alueille lätkitään oma nappula, jonka jälkeen kuningas liikkuu laudalla ennalta määrättyä reittiä. Alue, johon kuningas pysähtyy pisteytetään niiden pelaajien eduksi, joilla on siellä eniten edustusta paikalla. Pisteytyksen jälkeen kyseinen alue tyhjennetään lukuunottamatta yhtä nappulaa, jonka alueen voittanut sinne saa jättää. Myöhemmissä pisteytyksissä lisäpisteitä saa näistä aiemmista nappuloista, jos niillä on suora kytky pisteytettävään alueeseen.
Näillä säädöillä kuningas liikkuu kartalla ja “ruletti” (kartta on varsin pieni, joten samoja alueita pisteytetään usein) pyörii, kunnes joku saa 40 pistettä kasaan. Peruskonseptia ryyditetään joukolla erikoiskortteja, jotka tuovat peliin sen kaipaamaa lisämaustetta.
Tällaisilla säännöillä peli meille opetettiin ja sellaisena sen myös pelasimme. Toimi se noinkin, mutta peliä lopetellessamme ja sääntökirjaa selatessa tuli kuva, että taisimme saada “vähän sinnepäin” -vedetyn sääntöopastuksen. Vaikea siten sanoa, minkälainen peli paketista lopulta kuoriutuu, mutta tällaisella “variantilla” pelattuna King’s Road oli napakka paketti. Joskaan se ei poikkea edukseen myöskään millään osa-alueella. Graafinen ulkoasu oli kuitenkin valmiiksi ummehtunut ja komponentit perustavaraa. Ei tarvinne olla ennustaja, jos veikkaa ettei pelistä tulevaisuudessa paljon kuulla.
Jussi tuli peliä lopetellessa sopivasti paikalle, joten suunta otettiin kohti Renegade Gamesin kojua. Matkalla bongasimme mm. seuraavan kaunokaisen työnsä ääressä.
Mikään ei messuilla yllätä; ei edes parrakas mies prinsessa-asussa tarjolemassa juomia.
Renegade Gamesin kojulla olikin sitten täysi tohina päällä. Osaston väki kantoi pahvilaatikkoa toisensa perään tullista saapuneita pelejä ja inventaario oli meneillään. Jäin odottamaan ja jonottamaan myynnin alkamista ja vapautin muun porukan katselemaan muuta messuympäristöä. Jonoa Renegade Gamesin osastolle kertyi odottaessa aika tavalla ja itsekin sain useammalle ohikulkijalle selittää, mikä oli homman nimi. Osaa kiinnosti vielä tarkemmin tietää, ‘mitä’ tai ‘minkälaisia’ pelejä kyseinen putiikki on julkaissut kun tällainen jono saatiin aikaiseksi. Myös Renegaden oma väki kävi jonottajia läpi kyselemässä mitä pelejä kukin odotteli. Tämä syystä, että kaikkia pelejä ei vieläkään oltu saatu ja osassa peleistä oli niin pieni painos tarjolla, että niitä ei riittäisi kuin nopeimmille. Hyvä ajoitus, olin jonossa kuitenkin ensimmäisen 30 joukossa!
Ajoitukseni Renegaden osastolle oli (tuurilla) täydellinen. Peleistä suurin osa on saapunut ja niiden myynti alkamassa. Fox in the Forest myytiin loppuun heti ensiminuuteilla.
Matkaan tarttui ExLibris ja parit kappaleet Fox in the Forestia. Sentient sitä vastoin puuttui edelleen, sen perään piti kysellä vielä seuraavana päivänä ja valitettavasti paikalle saatu erä oli lopulta varattu etukäteen. Kun ostokset Renegaden osastolla oli tehty, otettiin suunta kohti Lautapelit.fi:n osastoa. Mutta koska matkalla oli korealaisten SpaceX -vapaana, niin testattiin sekin lennosta. SpaceX yhdistelee biljardia ja Crokinolea eli tarkoituksena on neppailla lyöntilätkän avulla ensin värillinen puukiekko pussiin ja kun väri on näin “lukittu”, pussittaa loputkin saman värin kiekot. Tämän jälkeen nepataan vielä yksi valkoinen ja lopulta yksi musta kiekko pussiin, jolloin pelin voittaa.
SpaceX näyttää kivalta, mutta mielenkiinto ei pysy yllä Crokinolen tapaan.
SpaceX näytti aavistuksen paremmalta kuin mitä se käytännössä oli. Vähän liian helppo, pelilauta liian pieni ja kokonaisuus vähän “tekemällä tehty”. En saanut siitä mitään kiksejä, mutta rima onkin valmiiksi jo korkealla, kun kotoa löytyy niin Crokinole kuin Le Passe-Trappekin. Siispä kohti Lautapelit.fi:tä. Heidän osastonsa ohi oli jo edellisenä päivänä kuljettu, mutta tuolloin oli täyttä emmekä jääneet odottelemaan. Nyt ao. kurkistusluukustakin katsottuna meillä kävi parempi tuuri ja oli aika testata yksi messu-uutuuksista: Gold Fever.
Lautapelit.fi:n pään sisällä – onkos siellä vapaita pöytiä?
Gold Fever on push-your-luck -peli, joka sopii kaikille. Pelaajat saavat kangaspussukat, jossa on arvottomia kiviä kolmessa eri värissä sekä kultahippuja. Vuorolla pussista nyitään kiviä yksi kerrallaan tarkoituksena kaivaa esiin kultaa, jolla peli voitetaan. Kivien nykimisen voi lopettaa koska tahansa, jolloin pöydällä olevat arvottomat kivet saa pudottaa toisen pelaajan säkkiin – kulta siirretään tässä kohtaa sivuun. Jos taas pelivuoroa jatkaa niin pitkään, että pussista nousee kaksi samanväristä arvotonta murkulaa, menee koko vuoro hukkaan. Tällöin kaikki sillä kierroksella säkistä nostetut murkulat kulta mukaan lukien palautetaan takaisin pussiin.
Ja tässä koko peli. Kuulostaa äärimmäisen yksinkertaiselta, onkin sitä, mutta peli on hauska filleri ja sopii vaikkapa illanistujaisiin. Paketin mukana tulee kaksi lisäosaa, joista toisessa kunkin pelaajan säkkiin lisätään vihreä kivi. Sen nostaessaan pelaajan on pakko nostaa vielä kaksi kiveä lisää. Toisessa lisäosassa säkkeihin nakataan vielä punainen kivi, jonka noustessa kaikki pelaajat nostelevat kiviä kilvan pusseistaan, kunnes joku nostaa sieltä kullan. Molemmat lisäosista sopivat peliin hyvin ja tuovat lisäväriä. Mainio peli, jolle tiedän jo sopivaa kohdeyleisöä – näin se kultakuume leviää…
Gold Feverin komponenttipuoli on kunnossa – pelikin on kaikesta yksinkertaisuudestaan huolimatta hyvä ja sopii kaikille.
Lautapelit.fi:n välittömässä läheisyydessä oli Queen Gamesin kaksi osastoa, jossa jo edellispäivänä poikkesimme. Tullessamme osastolta vapautui Pioneers-pöytä, jonka ääreen haikailimme jo aiemmin. Siispä peli testiin – säännöt tuli palauteltua jo edellisiltana mieleen, joten ei ollut tarvetta odottaa sääntöjenselitys-apuakaan.
Pioneers näyttää ja tuntuu Queen Gamesin peliltä. Reittien rakentelu yhteisesti ajettavilla vankkureilla on pelin mielenkiintoisin mekaniikka.
Pioneersissa pelaajat asuttavat villiä länttä. Kullakin pelaajalla on aloitusvankkureissaan viisi erilaista asukkia ja pelin aikana näitä on tarkoitus kylvää laudalle niitä vastaaviin ruutuihin. Pelivuoron ensimmäisenä toimintona pelaaja saa rahaa 3-5, seuraavassa vaiheessa rahalla voi ostaa reittivälin taikka kaksi kartalta tai uudet vankkurit (ja siten lisää asukkeja). Vuoron viimeisenä toimintona vankkurit pitää ajaa kartalla ruutuun, johon pystyy jättämään vastaavan asukin omista vankkureista, samalla laukeaa asukin erikoistoiminto. Vankkureiden liikuttelu maksaa sekin, joten rahatalouden kanssa Pioneersissa saa olla tarkkana. Kun vankkurit on liikuttanut ja toiminnon tehnyt, on yhdellä muista pelaajista mahdollisuus laittaa asukki samaan ruutuun, mutta tästä vuorossa ollut pelaaja saa maksun.
Seuraava pelaaja jatkaa sitten vuoroaan tästä. Tarkoituksena on tyhjentää mahdollisimman paljon vankkureita koska siitä palkitaan hyvillä pisteillä ja toisaalta rakentaa kartalle mahdollisimman pitkä ja yhtenäinen vankkurireitti, jonka varrella majailee omia asukkaita. Yhdestä omasta vankkurireitistä saa siitäkin pisteitä pelin lopussa..
Pioneersin keskiössä on kartalla liikkuvat vankkurit, joita pelaajat vuorotellen siirtävät. Vankkurit mieluusti siirtää sellaiselle osalle karttaa, joka edesauttaa omaa peliä, mutta hankaloittaa muita. Marc Andren suunnittelema peli osoittautui odotetun hyväksi, sille lämpeni sitä enemmän mitä pidemmälle peli eteni. Vuorot olivat napakoita ja odottelua oli vähän. Kuuden eri asukastyypin erikoistoiminnot olivat nekin selkeitä ja kullekin löysi hyvin käyttötarkoituksen. Pioneers meni vakavasti ostoharkintaan.
Kuvissa jännittävän näköinen Conex, pelinä tylsä ja yksiulotteinen.
Haban osastolla poikkesimme jo torstaina, mutta tällöin pari kiinnostavaa peliä vältteli meitä eli ei ollut vapaata pöytää. Nyt näytti paremmalta, sillä Conex-pöytä oli valmiiksi vapaana. Tässä pelissä omalla vuorolla pelataan kädestä kortti, jonka asettelun tulee täsmätä joko pelilautaan tai aiemmin pelattuun korttiin – kortit siis pelataan aina osin aiempien päälle. Pelattu kortti kertoo myös minkälaisen pistemäärän suorituksesta saa ja pääseekö heittämään pelissä mukanatulevaa erikoisnoppaa, joka antaa jonkin lisäedun. Vaihtoehtoisesti oman vuoron voi skipata kokonaan, jolloin pakasta saa pari korttia täydennystä. Ja siinäpä se. Conex näytti ihan kivalle, mutta oli pelikokemuksena harmaata massaa väreistään huolimatta. Edes lisänopan toiminnallisuudet eivät pelasta sitä, joten ei jäänyt mitään haluja päästä tämän ääreen uudestaan.
Iquazu sitä vastoin oli kaikkea muuta kuin harmaa. Peli on ensinnäkin todella nätti ja vaikka enemmistöpeli onkin, niin uutta fiilistä tuo “virtaava vesi”, joka siirtää pelialuetta koko ajan kohti loppua. Tämäkin on korttivetoinen eli käsikorteilla pelaajat kylvävät omia timanttejaan laudalle. Vasemmanlaitimmaiseen – eli sarakkeeseen, joka seuraavaksi poistuu pelistä – pelattaessa käsikortteja tarvitsee pelata vain yksi, seuraava sarake vaatii jo kaksi korttia jne. Vaihtoehtoisesti vuoron voi käyttää korttien nostoon. Yhden kierroksen jälkeen vesiputouksesta tippuu pisara niinikään vasemmanlaitimmaiseen sarakkeeseen blokaten yhden timanttipaikan pois. Kun sarake täytyy, jaetaan tarjolla olevat pisteet enemmistöjen mukaan sekä katsotaan kaikki vaakarivien enemmistöt millä perusteella jaetaan lisäetuja tai -pisteitä. Pisteytyksen jälkeen vesi virtaa, jolloin pisteytetty sarake laitetaan piiloon ja oikeasta laidasta paljastuu uusi pelattava sarake.
Haban Iquazu on paitsi kaunis, myös peli, joka maistuu niin perheille kuin harrastajillekin.
Ja tämähän oli hyvä peli. Se virtaa eteenpäin teemansa mukaisesti ja kevyttä päätöksentekoa on joka kierroksella tehtäväksi. Panostaa voi joko seuraavaksi pisteytettävälle alueelle tai katsoa pisteytystä taikka paria pidemmälle. Iquazu toimii erinomaisesti perhepelinä, mutta toimii harrastajienkin keskuudessa. Tämä on ehtaa Vuoden perhepeli -materiaalia karkkiulkonäöstä lähtien. Veikkaisin, että tullee jossakin vaiheessa päätymään myös omaan hyllyyn, vaikka nyt jätinkin ostamatta. Iquazu oli perjantain viimeinen messupelimme. Kello veisteli taas kutakuinkin viittä, kun suuntasimme hotellille. Aikaisempina iltoina oli nautittu vietnamilaisen ja libanonilaisen keittiön antimista, mutta nyt suunnattiin saksalaisten patojen äärelle. Kunnon Schnizzel, jotta energiaa riittää vielä hotellipelien pelailuun.
Mikäs se on Saksan reissu, jos ei edes yhtä Schnitzel-ateriaa saa?
Illan hotellipelit
Vatsa kylläisenä korkattiin hotellilla parit uusista hankinnoista. Ensin edellisen päivän hankinta Mini Rails, joka muuten myytiin messuilla loppuun. Peli on kompakti Winsome-henkinen junapeli, joka kestää kuusi kierrosta. Kunkin kierroksen aikana kukin pelaaja rakentaa kertaalleen yhden firman rataa ja ostaa yhden firman osakkeen. Se kumman toiminnon tekee ensin toista, jää pelaajan itsensä päätettäväksi. Kierroksen alussa pussista vedetään firmojen nattereita laudalle jonoon kaavalla ‘2 x pelaajien määrä +1’. Vuorojärjestyksen mukaan oma nappula korvaa yhden jonossa olevista nattereista ja tehdään päätös, otetaanko natteri osakkeeksi vai tehdäänkö sillä kyseisen firman rataa. Radanrakennus muuttaa firman osakekurssia ylös- tai alaspäin eli jos vastaavan firman osakkeita on pelaajilla jo, niin kaikki tekevät vastaavat “säädöt” pelaajakohtaisilla laudoilla. Jos taas ottaa natterin osakkeeksi, laitetaan se pelaajalaudalla osakeradan 0-kohtaan. Kun kukin pelaaja on kaksi toimintoaan tehnyt, niin se viimeinen jäljelle jäänyt natteri laitetaan apulaudan ‘tämä firma on maksanut veronsa’ -kohtaan.
Taiwanilaisten “Winsome”-peli Mini Rails, joka on kauniimpi kuin ne penseännäköiset oikeat Winsomet. Oikealla apulauta vuorojärjestystä ja veroträckiä varten.
Samanlaisia kierroksia pyöräytetään kuusi, jonka jälkeen lasketaan pelaajien firmojen osakkeiden arvot. Tässä kohtaa pussi, josta firmojen nattereita on vedetty, on tyhjä. Ennen pisteidenlaskua pitää vielä huomioida osakkeiden arvojen sulaminen: jos firma ei ole maksanut lainkaan veroja, siitä ei voi saada plussaa. Vastaavasti niistä firmoista ei voi saada miinuksia, jotka ovat veronsa maksaneet. Loput osakkeet kertovat pelaajakohtaiset pisteet.
Mini Rails on nätti paketti, peli-ideakin on hyvä ja tämän pelaa tosi joutuisasti. Meidän porukkaamme jäi vähän tökkimään se, että pussi josta firmojen nattereita vedellään tyhjenee kokonaan eli kaikki tietävät tiettyjen nattereiden tulevan peliin väistämättä. Tekisi ensimmäisenä mieli tuupata säkkiin yhdet ylimääräiset merkit per firma mikä onkin mahdollista (riippuen pelaajamäärästä). Interaktiota pelissä on aika tavalla eli tässä on mahdollista suolata kaverin firmoja ja parannella niitä, mitkä omasta osakesalkusta löytyvät. Niinikään vuorojärjestyksellä kikkailemalla pääsee tekemään pelin kannalta oleellisia päätöksiä siitä, mikä firma maksaa veronsa ja mikä ei. Sen jo ensimmäinen peli joka tapauksessa todisti, että Mini Railsia ei voi ottaa liian vakavasti, vaan pitää hyväksyä tietty määrä “peliliikkeitä”. Seuraavan kerran pelataan varmaankin lisänattereilla, jotta loppu ei mene ihan niin arvattavasti.
Ai niin…messuilla myydyissä Mini Railseissa oli ilmeisesti järjestään sellainen fiba, että paketista löytyi harmaita nattereita yksi liian vähän ja kermanvärisiä taas oli yksi liikaa. Useampi oli tämän huomannut ja käynyt vaihtamassa komponentteja julkaisijan osastolla, kunnes harmaat nappulat loppuivat (varmaankin oilvat korkanneet pelin taikka pari vain vaihtamista varten). Meidän pelaamastamme versiosta löytyi lisäksi yksi natteri, josta ei tiennyt onko se keltainen vai kermanvärinen – niin sopivasti osui sille välille.
Kroatialaista käsialaa oleva Skull Port on vaihteeksi yksi Yatzy-henkinen peli, nyt merkkariteemalla.
Illan päätti Skull Port -noppailu, jonka ääressä saatiin muutamat mojovat naurut. Peli on merirosvoteemainen Yatzy-variantti, jossa on koneistonrakentelua mukana. Tai koneiston ja koneiston: jokainen pelaaja voi ostaa lisäkortteja, jotka paitsi antavat loppupisteitä, niin kaksi niistä voi olla muuten apuna pelin aikana. Pelissä heitellään omalla vuorolla maksimissaan kolme kertaa nopat ja koetetaan täyttää pöydässä olevien laivakorttien ehtoja. Jos onnistaa, niin kortille laitetaan oma vaikutusvalta-merkki (arvovälillä 2-5). Myöhemmin samalle kortille tulevat voivat tuuppia samanarvoisia tai heikompia merkkejä kortilta alaspäin. Kun putoaa kortilta kokonaan pois, siirtyy pudonnut merkkareiden taivaaseen tappelemaan taivaspaikoille päätyvistä loppurahoista. Jos noppaheittelyn lopputulemana ei täyttänyt minkään laivakortin ehtoa, mennään suoraan yhdellä vaikutusvalta-merkillä taivaanporteille.
Tähän saakka kaikki vielä ok, mutta sääntöihin on hiipinyt yksi peliä pahasti rikkova sääntö: kun laivakortille pääsee, niin sen sijaan että heikompia merkkejä siirtelee kortilta alaspäin, niin merkin voi myös suoraan ampua taivaspaikalle. Tämä yhdistettynä siihen, että rahalla pystyy kääntelemään noppia parempiin asentoihin tarkoittaa sitä, että etenkin viimeisillä kierroksilla kannatti mieluummin ampua kaveri suoraan laudalta kuin tiputtaa vain alemmas. Korteilla pelin lopussa köllöttävistä merkeistä siis saa pisteitä, joten mieluummin poistatti kaverin yhdeksän pisteen ruudusta sen sijaan, että olisi tiputtanut tämän seitsemän pisteen ruutuun.
Merkkarinoppailua pelataan kunnes kaikki pelaajien vaikutusvalta-merkit on käytetty. Pelin lopussa taivaspaikkojen rahat jaettiin sen mukaan, mikä pelaajien vaikutusvalta siellä oli. Ne yhdistettynä pelaajan muuhun omaisuuteen ja koneistokorttien pisteisiin ja laivakortteilla köllöttäviin vaikutusvalta-merkkeihin oli pelaajan loppusaldo. Pisteenlaskussa huomio kiinnittyi väkisinkin siihen, että osalta korteista piti laskea numeroita, osasta pääkalloja mutta ei enää rahoja ja sitten oli vielä erikseen ne rahat. Symboliikkaa olisi voinut vielä hioa. Sitä suurempaa höylää olisi kuitenkin kaivannut sääntökirja, joka oli riemastuttavin miesmuistiin: sääntökirjasta kyllä löytyi kaikki sääntökirjoista yleensä löytyvät otsikot kuten vaikkapa ‘Pelin sisältö ja komponentit’, mutta tuon otsikon alta ei suinkaan löytynyt kuvausta tai tekstiä moisista asioista vaan ihan jotain muuta.
Edellä esitettyjen ongelmien lisäksi Skull Portin pelaamisessa tökki odottelu. Kun yksi heittelee ja muuttelee noppalukuja, niin muilla ei ole mitään tekemistä. Ei näin, ei todellakaan näin. Vaikka illan viimeinen peli oli kökkö, niin hyvillä mielin käänsimme katseet tulevaan messupäivään…
