Skip to main content

Tapahtumaraportti: Spiel’19 (24.-27.10.2019) – osa 3

Tämä on Spiel’19 -tapahtumaraportin kolmas ja viimeinen osa. Jos siis et ole vielä lukenut aiempia pätkiä suosittelen aloittamaan täältä.

Lauantai

Messujen ensihetkiin mietittiin jälleen sopiva askellus. Starttina toimisi Queen Gamesin osasto ja siellä Rune Stones. Peli olisi saattanut lähteä ostoon ilman testiäkin, mutta miksei pelattaisi jos pöytä olisi vapaana? Ja olihan se. Olin varuilta tankannut edellisenä iltana hotellilla pelin suoraviivaiset säännöt, joten ei tarvinnut odotella edes wirallista sääntöjenselittäjää vaan homma saatiin tulille kotimaisilla eväillä.

Rune Stones on kokeneen kehäketun Rüdiger Dornin korttivetoinen lautapeli, jossa kaikki aloittavat samanlaisella pakalla. Korttipakan sisältöä säädetään pelin edetessä hankkimalla sinne uutta sisältöä, mutta samalla niitä käytön myötä myös poistuu,joten pakka elää läpi pelin. Rune Stones tarjoilee kevyttä pähkittävää, jossa korttien toiminnoilla haalitaan timantteja, joita taas vaihdetaan artifakteihin joilla lopulta ostetaan voittopisteitä ja pysyviä lisäetuja riimukivien muodossa.

Rune Stonesin pelilauta on rauhattoman näköinen piperrys, mutta oleelliset kohdat on onnistuneesti korostettuja ja selkeitä.

Pelin koeajo osoitti, että se on juuri niin toimiva paketti kuin se sääntöjen perusteella antoikin olettaa olevansa. Messuilla Rune Stonesia peluutettiin pikapelinä jonnekin 30 pisteen paikkeille, mutta jo tuon makustelun aikana kävi selväksi, että taas on viimeisen päälle hiottua Rüdiger Dornia ja peli toimii. Lisäpisteitä Rune Stones saa korttitoimintojen käyttöön liittyvästä lisäpähkäiltävästä, jossa isonumeroisimmat – ja siten monesti ne paremmat – kortit poistuvat omasta pakasta, joten korttien käytön kanssa joutuu todella kikkailemaan.

Rune Stones oli hyvä ja porukasta kaksi sankaria kävelivät testipelin jälkeen lompakko auki Queenin myyntikojulle ja tulivat sieltä pelin ja lisäosan kanssa ulos. Tätä nannaa siis pääsee pelaamaan jatkossakin ja kertaalleen sitä onkin jo pelattu.

Tähän väliin poikettiin miltei vieressä olleella Lautapelit.fi:n osastolla jututtamassa Tuomoa ja katselemassa “paikallisen” meininkiä. Vilinää ja pelaajia riitti heilläkin ja oliko tuo nyt niin ihmekään: oli kuitenkin pelattavana ja esillä Amulia, uutta Eclipseä ynnä muuta vastaavaa.

Lautapelit.fi oli tänäkin vuonna isosti läsnä Spiel-messuilla. Osastolla oli hyvä pöhinä läpi messujen.

Tässä vaiheessa porukan flunssaisin kaveri poistui hotellille lepäämään, mutta jatkoimme kolmen hengen iskujoukolla Zochin osastolle. Heillä oli käytössään lainaustiski-systeemi mikä helpotti pelien testaamista: ei tarvinnut löytää kuin vapaa pöytä ja samassa pöydässä saattoi pelata pelin jos toisenkin.

Aloitettiin Beasty Bar -nimisellä korttipelillä – pelillä, johon on sittemmin tehty useampiakin “jatko-osia”, mutta meillä oli tämä ensimmäinenkin laitos testaamatta. Beasty Barissa pelaajilla on identtiset pakat, joista vain tietty määrä kortteja on kerralla käytössä. Tarkoitus on saada omat eläimet sisään baariin ja potkia jonosta muiden eläimet ulos. Jos/Kun jonossa on viisi eläintä, niin kaksi lähinnä ovea olevaa pääsee baariin sisään ja muut ohjataan ystävällisesti poistumaan paikalta.

Useamman “jatko-osankin” saanut Beasty Bar sotkeutuu (ainakin näin ensifiiliksillä) omaan kikkailuunsa.

Vuorot ovat ytimekkäitä ‘pelaa kortti jonon jatkeeksi ja teen kortin toiminto, jonka jälkeen on seuraavan pelaajan vuoro’. Korttien toiminnot vaihtelevat eläintyypeittäin, mikä kuulostaa etukäteen vielä hyvältä, mutta toiminnot osoittautuivat liiankin levottomiksi, jolloin porukkaa päätyi baariin lopulta todella vähän. Eli ainakin nämä pelin ensimmäisen version eläimet ja tekeminen ei vakuuttanut, vaan peli oli pelkkää korttirivin blokkaamista ja veivaamista alusta loppuun. Ei jatkoon.

Voll Verasselt oli Spiel-uutuus. Pöydälle levitetään ötökkäkortteja neljässä värissä tietty määrä, jonka jälkeen pelaajat heittävät vuorollaan vähintään neljää noppaa. Jos noppien värejä vastaavia ötökkäkortteja on tarjolla ne otetaan sivuun ja pelaaja voi joko yrittää haalia lisää ötökkäkortteja tai jättää pelivuoron tähän. Tavoitteena on hamstrata mahdollisimman paljon kortteja, mutta jos ahnehtii liikaa eli sopivaa väriä ei enää olekaan tarjolla palautetaan sivuun haalittu korttisetti takaisin tarjolle ja vuoro siirtyy seuraavalle.

Ötökkänoppailu Voll Verasselt oli iloinen yllätys.

Seuraavan pelaajan pitää vuoronsa alussa tehdä päätös, pyrkiikö pöllimään edellisen pelaajan sivuun keräämiä kortteja vastaavalla systeemillä vai keskittyykö haalimaan niitä keskeltä. Jos päättää keskittyä keskipooliin, niin tässä kohtaa edeltävä saa haalimansa kortit pysyvästi talteen.

Voll Verasselt poikkesi sikäli Beasty Barista, että siinä missä BB kuulosti etukäteen hauskalta, mutta oli käytännössä huono, niin Voll Verasseltin tapauksessa asiat olivat juuri toisinpäin. Tällaista filleriä lätkisi mieluusti toistekin!

Viimeinen Zoch-osastolla testaamamme peli oli Bloxx! – tämäkin tarkkaan ottaen jo edellisvuoden julkaisu. Peli on Klaus-Jürgen Wreden näkemys Tetriksestä ja noppavetoinen sellainen. Vuorollaan heitetään kahta noppaa, jotka näyttävät kahta tetrispalaa. Heittovuorossa ollut nappaa näistä toisen ja jäljellä ollut jää muille. Tosin edelliseen pieni lavennus, että tietyin myönnytyksin saa kyllä myös sen jo varatun nopankin käyttöönsä.

Carcassonnen suunnittelijan näkemys keveästä tetristelystä.

Valittu tetris-pala piirretään omaan tetrispeliin aiempien jatkoksi ja tarkoituksena on saada täysiä vaakarivejä ja “napata” tetrispalojen ympyräkohdilla peilalueelta myös numeroruutuja. Napatuista numeroista ja täysistä vaakariveistä ropisee pisteitä ja isoimmalla pistemäärällä voittaa.

Bloxx! on suoraviivainen ja helppo filleri, mutta rehellisesti sanottuna ei kyllä erotu isommin edukseen roll & write -massasta, jos erottuu ollenkaan. Tällaisenaan silti parempi kuin vaikkapa Brikks tai Second Chance. Harmiton -kuvannee silti peliä parhaiten. Ehkäpä se toimi pelisuunnittelu-fillerinä kokeneelle Wredellekin ja tämä näkyy sitten lopputuloksessa?

Marssimme Huch!:n osastolle, vapaata Coralia-pöytää etsien. Alkuun näytti heikolta ja meinasimmekin lennosta opetella seisomapöydän ääressä toisen semi-kiinnostavan pelin ‘Humboldt’s Great Voyage’, mutta jo alkuvalmisteluja ihmetellessämme Coralia-pöytäkin vapautui.

Coralia on kevyehkö settienrakentelu Michael Rieneckiltä ja sen pelaa puoleen tuntiin. Alkuun tosin piti saada selkoa epäselvästä sääntökirjasta – tässä kohtaa tuli Oskarin sääntökirjasuorituksia ikävä. Huch!-osastolta yksi kaveri kävi kääntymässä luonamme, mutta kun pyysimme opastuksen peliin englanniksi, tämä pahoitteli huonoa englantiaan (teki sen muuten ihan hyvällä englannilla) ja lupasi hakea parissa minuutissa osaavamman kaverin paikalle. Tätä luvattua apua ei kuitenkaan koskaan ilmestynyt, mutta sääntökirja saatiin omin voimin tulkittua loppuun.

Coralian värimaailma on koreileva.

Tiivistettynä pelissä on tarjolla aina neljä noppaa vaihtelevissa väreissä ja niistä vuorossaoleva valitsee yhden, tekee noppaa vastaavan toiminnon siinä osassa pelilautaa, jossa ko. väri on – tai jos vastaava toimintoruutu on jo blokattu, niin tietyn muun yleistoiminnon. Vuoron jälkeen seuraava pelaaja saa valita yhden nopan edellä käytetyn tilalle ja heittää taas neljä noppaa uudelleen, tekee yhden toiminnoista ja niin edelleen. Puolet toiminnoista liittyy erilaisiin korttisettien rakenteluihin, toinen puolisko tuo pisteitä pelilaudalta heti tai pelin lopussa.

Kokonaisuutena Coralia on toimiva, tosiaan nopea pelattava jo heti ensipelistä ja jännityskin säilyy loppuun asti, kun vasta pelin päättyessä paljastetaan käteen haalitut korttisetit. Huch!:maiseen tapaan hyvinkin perhepeli-materiaalia hilpeällä ulkoasulla varustettuna. Pelaisin toistekin hymyssä suin ja eritoten tykkäsin pelilaudan ja noppien pirtsakasta värimaailmasta.

Sitten se messupeleistä kaikkein positiivisin yllättäjä. Täysin puskista ja ohi etukäteis-scouttauksen tuli nimittäin Pictures. PD-Verlag, joka ei todellakaan normaalisti mitään partypelejä julkaise vaan on kunnostautunut mm. Concordian, La Granjan ja vastaavien saralla, tuuppasi pihalle nyt jotain ihan muuta.

Spiel-messujen suurin yllättäjä toistaiseksi: Pictures.

Pöydälle levitetään 16 kortin kollaasi ja kukin saa piilossa koordinaatin mikä osoittaa yhden em. kuvista. Tästä kuvasta pitää tarjolla olevilla välineillä värkätä vihje, jonka mahdollisimman moni muista tulkitsee oikein ja raapustaa siten oikeat koordinaatit arvauspaperiinsa.

Välineet vaihtelevat pelin viiden kierroksen aikana pelaajalta toiselle niin, että kukin joutuu kertaalleen askartelemaan kengännauhoilla, symbolikorteilla, puutikuilla ja kivillä, erilaisilla puupalikoilla tai 3×3 pikselitaulun tarveaineilla.

Kukin värkkää vihjeensä samaan aikaan, arvaukset raapustetaan yhtäaikaisesti jota seuraa sitten pisteytys: pisteitä napsuu oikeista arvauksista sekä arvaajalle että vihjeentekijälle. Kierrosten välillä tarveaineet kiertävät pelaajalta toiselle, jokainen saa uuden koordinaatin ja kuviakin voi vaihtaa.

Pictures on äärimmäisen yksinkertainen mutta samalla äärimmäisen toimiva partypeli. Tätä nyt vaan on hauska pelata ja pistelaskukin on just eikän melkein kohdallaan eli ei tarvitse keksiä jotain “omaa ja toimivaa”, mihin aina silloin tällöin näissä laiskasti suunnitelluissa partypeleissä törmää.

Pictures jäi testaamisen jälkeen siinä määrin takaraivoon kutittelemaan, että messujen viimeisenä päivänä ostin siitä oman kappaleen kotiinviemisiksi ja tuota on nyt kotona ja kyläreissuilla kovasti tahkottukin.

Kuvien ja kuvioiden muotoilusta toiseen vastaavaan. Second Chance – vaikka kuinka onkin jo ollut hyvän aikaa markkinoilla ja jopa Lautapelit.fi:n suomentamana oli meidän jengissä niitä, joilla peli oli vielä testaamatta. Se asia korjaantui pikaisesti Pegasuksen ständillä.

Helppoa ja kevyttä tetris-pulmailua.

Uniikkeja aloituspaloja lukuunottamatta peli on suoraviivainen ja kaikille samanlainen: kaksi kortti käännetään kerrallaan pakasta ja toinen niistä pitää piirtää omalle pelialueelle. Näin jatketaan, kunnes omalle paperille ei enää mahdu, jolloin viimeisenä pelastusrenkaana pakasta käännetään ko. pelaajalle lisäpalaa tarjolle ja jos tämä mahtuu, niin oma pelikin saa jatkoa.

Näiden kuponkipelien saralla on omalla kohdalla jo aikapäiviä sitten tullut turnausväsymystä ja ehkä osin siksikin Second Chance ei ole sytyttänyt, kun kaikki nokkelat “koukut” siitä puuttuvat. Juu, kyllä sitä kierroksen voi pelata silloin tällöin, mutta roll & write -genressä on parempaakin tarjolla: edellä esitetty Bloxx! tekee saman jo paremmin, mutta yhtä hyvin voi tarjota messu-uutuuksista peliä Cartographers, jossa on aidosti uuttakin tulokulmaa olematta silti mitenkään haastava säännöiltään.

Kevyiden piirustelu-hahmottelujen jälkeen messupäivän päätti Devir-osaston Karekare. Mitään en tiennyt pelistä etukäteen – tokko muukaan porukka, mutta peruskivannäköistä laattaa ja puuresursseja oli tarjolla, niin ei tuossa nyt ihan metsään voi(ne) mennä?

Karekare tarjoili sitä mitä näyttikin: pelivuorolla pelataan kädestä laatta laajentamaan yhteistä pelialuetta, mutta tässä tulee pelin lisäniksi: toiminnot, mitä laatan asettamalla suoritetaan tulevat viereisten laattojen kautta. Osa tuo tiettyä resurssia, osa antaa mahdollisuuden laittaa paatti kartalle, osa siirtää paattia ja toisinaan rakennellaan kerätyillä resursseilla toteemeja tai kyliä. Ja tiettyjen kombojen yhdistelyillä ropisee myös pisteitä.

Varsin perinteistä laatta- ja resurssimunklausta yhdistelevä Karekare.

Peliä pelataan kolme kautta, kullekin näistä on oma laattapinonsa. Kun pino loppuu tulee välipisteytykset, jossa palkitaan rakennetuista kylistä ja laivoista. Kokonaisuutena tämä oli perus-ok laattojenasettelun saralla, mutta ulkoisesti tuossa olisi vielä petrattavaa ja selkeytettävää. Nyt oli vähän vielä sellainen “tässä pelataan protoa” -fiilis.

Hotellilla iskettiin tulille kolme kovaa messuhankintaa: 3 Wishes, Lost Cities -noppailu ja Bon Appetit!.

3 Wishes tarttui matkaan toisen pelin ilmaiskylkiäisenä ja se osoittautui täysin päättömäksi “yritä kerätä kolme erikategorian toivetta” -korttipeliksi. Päätöntä menoa sikäli, että kaikilla pelaajilla on edessään ne kolme toivetta kortteina, mutta korttien kuvat on alassuin. Näistä korteista yhden saa alkuun kurkata, jonka jälkeen alkaa korttien munklaus. Vuorolla saa joko kurkata yhden kortin mistä tahansa, vaihtaa kahden minkä tahansa kortin paikkaa tai sekoittaa omien korttien järjestys.

Siinä vaiheessa kun hyvältä tuntuu (mutta säännöt rajoittavat hiukan milloin susta saa hyvältä tuntua) voi oman vuoron alussa ilmoittaa, että nyt lopetetaan kierros. Tällöin tarkistellaan, mitä kenelläkin edestään löytyy ja jos jolla kulla kolme eri kategorian korttia nököttää edessä, niin hyvä. Jos tämä tilanne on useammalla, niin korkeimmalla pistearvolla voittaa, mutta voi käydä niinkin, ettei kenenkään setti kelpaa.

Ilmaiseksi peliksikään 3 Wishes ei tarjoillut vastinetta rahalle. Peli vaihtoikin omistajaa jo Düsseldorfin lentokentällä – jossa muuten samaa peliä oli samaan kilpailukykyiseen hintaan tarjolla myös muilla.

Lost Cities -noppapeli (Kosmos) tai tarkemmin alkuperäiseltä nimeltään ‘Lost Cities: Auf Schatzsuche’ yrittää tarjoilla mainioksi todetun kortti- tai lautapelikokemuksen pikaisena noppapeliversiona.

Kadonneita kaupunkeja noppaillen.

Vuorottain heitetään noppia ja tuloksen perusteella napataan noppien summaa (tai osasummaa) vastaava laatta mistä vaan sellaisesta väristä, josta ei ole aiemmin isompaa laattaa vielä ottanut. Tietyissä luvuissa on tarjolla korttipeliversiosta tuttu “tuplaaja”, mutta sen saa tuplaajapuolena pitää vain jos jossakin heitetyistä nopista on käden kuva.

Muilta osin mennään niin tuttuja latuja, että pelin ravaa pikavauhtia loppuun kaikki, jotka ovat sarjan muita pelejä pelanneet. No, on siellä erilaisia tavoitelaattoja nopeimmille tarjolla, mutta sittenkin on ilmoilla sellaista “varman päälle” -tuntua. Sanoisin, että tätä voi suositella vain kaikkein hätäisimmille Lost Cities -ystäville.

Illan päätti fillerihuutokauppa ‘Bon Appetit!’. Tämä oli harvoja semi-kiinnostavia pikkufillereitä omassa etukäteislistassani, joten ostin tämän lopulta suoriltaan ja hotellilla se jo koeajettiin.

Bon Appetit! on reilun 10 kortin huutokauppailu, kortti kerrallaan. Aina on tarjolla yksi herkkukortti, josta saa suoraan pisteitä ja usein jotain etua myöhempiin huutokauppoihin. Pelin koukku tulee huutokaupassa valuuttana käytettävistä timanteista, joita on neljää väriä ja joiden arvot vaihtelevat sen mukaan miten niitä käytetään huutokaupan maksuvälineenä.

Korea päältä ja sisältä, vaan onko riittävästi makua?

Huutokaupan voittaja maksaa haluamillaan timanteilla, mutta tulee samalla muuttaneeksi niiden arvoja seuraavaa huutokauppaa silmällä pitäen: maksuun käytettyjen timanttien arvot tippuvat, käyttämättömien nousevat.

Paperilla valuuttavaihtelu ja korttien erikoiskyvyt kuulostivat sen verran vinkeälle yhdistelmälle, että ostin tämän tosiaan suoriltaan. Hotellilla suoritettu koeajo osoitti, että juu toimiihan peli näinkin, mutta erityisesti ne korttien edut olivat tosi valjuja. Käytettävyys oli sekin unohdettu: kortit olivat isoja ja kuvat kauniita, mutta korttiefektit pientä pränttiä ja kaunokirjoitustakin oli mukana.

Totesinkin tämän hankinnan kohdalla, että minulla on tälle pelille uusi osoite, sikäli kun vaan erään hyvin aktiivisen peliharrastajan tapaan joko sunnuntaina messuilla tai viimeistään lentokentällä. Niinpä salaperäinen herra H sai yllätyspelin kätösiinsä vielä Spiel-messujen aikana. Ollos hyvä!

Sunnuntai

Messujen viimeinen päivä. Jyristeltiin matkalaukkujen kanssa pääsisäänkäynnistä sisään (kuten kovin moni muukin) ja jätettiin laukut narikkaan säilöön (kuten kovin moni muukin).

Cosmodrome Games myi ei-oota jo hyvän aikaa ennen messujen päättymistä.

Viimeisen päivän pelitoiveena oli viimein koeistaa Aquatica. Se, kuten kaikki muutkin Cosmodrome Gamesin julkaisut oli loppuunmyyty jo aiempien päivien aikana, joten matkalaukkuun asti tämä peli ei enää messuilta päätyisi. Päästiin kuin päästiinkin pöytään ja sääntöjenselittäjäkin oli tomerana valmiina.

Aquatica on paitsi oman pakan toimintojen optimointia, myös omalle laudalle pelattavien korttien ja niiden toimintojen optimointiharjoite. Vuorolla joko pelataan kädestä kortti tehden kortin toiminto tai otetaan kaikki kortit takaisin käteen. Simppeliä, mutta on tässä jäätämisen vaarakin varsin ilmeinen korttikombotusten vuoksi.

Kortin pelaamalla voi päästä lisäkorttien markkinoille eli hankkimaan väkevämpiä kortteja käteen TAI ostamaan pöytään ladattava pistekortti, jonka ministepit pitää pystyä ajamaan läpi ennen kuin kortti varsinaisesti niitä pisteitä tuo.

Kaikessa tekemisessä pitää pitää silmällä myös missä vaiheessa peli kokonaisuudessaan etenee eli ehtiikö arvokkaiden pistekorttien ministepit ajamaan läpi vai pitäisikö keskittyä jo halvempiin, mutta nopeammin läpiajettiin kortteihin.

Aquatica tarjoilee mielenkiintoisen pulmailun varsin maukkailla grafiikoilla.

Kaikkea tätä maustetaan pienillä lisäkilkkeillä siellä täällä ja käsissä on peli, joka maistunee useimmille vähäisemmän interaktion ystäville. Ja vaikka Aquatica ei nyt ihan täysosuma ollut itselleni, niin pelaisin kyllä toistekin sillä etenkin pistekorttien ministeppi-ajo oli mielenkiintoinen pikkupulma.

Komponenttien laatu Aquaticassa kuten muissakin Cosmodrome Gamesin peleissä on harvinaisen heppoinen, joten jos tämän firman pelejä harkitsette ostavanne niin suosittelen (poikkeuksellisesti) ainakin korttien suojaamista. Oli nimittäin messujen neljäntenä päivän Aquatican kortit jo sen näköiset, että niitä on käytetty paitsi heittotähtinä myös maalinpoistolastana. Toisaalta, firman pelien hinnatkin olivat poikkeuksellisen kilpailukykyiset, joten se nyt näkyy sitten tässä.

Tässä kohtaa tehtiin sitten se koukku PD-Verlagin osastolle, jotta sain ostetuksi oman kappaleeni edellispäivänä testattua Pictures-peliä. Sopivasti samalle osastolle saatiin ajoitetuksi myös kohtaaminen Berliinin-tuttujen – Sannan & Timon (pairofmeeples) – kanssa, joille opetettiin kuulumistenvaihdon lisäksi matsi tätä mainiota partypeliä.

Sunnuntaille järjestyi treffit Sannan ja Timon kanssa.

Spiel-messujen viimeisenä päivänä eri messuosastoilla näkyi enenevässä määrin lisäalennuksia. Näppituntumalta sanoisin että edellistä vuotta enemmän. “Häkkikauppa” oli vetänyt 50 % lisäalet jo valmiiksi alhaisista hinnoista mikä näkyi samanlaisena jonona kuin Suomessa, jos jossain jaetaan ilmaisämpäreitä. Lisäksi joillain osastoilla (mm. AEG) oli lanseerattu omat “yllätyssäkki” -tarjoukset, joissa tavaran liikkuminen näytti olevan tärkeämpää kuin tavarasta saatu hinta. Ostajan markkinat siis.

Häkkikauppaan oli sunnuntaina ennätyspitkät jonot, kun jo valmiista hinnoista luvattiin höylätä vielä leijonansiivu pois.

Lisäalesta huolimatta meidän porukan lompakot pysyivät visusti taskussa – uusia hankintoja ei juurikaan enää tehty. Jatkettiin ennemmin vapaiden pelipöytien metsästystä.

Pappy Winchester oli seuraava koeajettava. Tämän olin itse skipannut etukäteis-scouttauksessa, koska se nyt ei sinällään tarjonnut uutta. Nyt oli pöytä vapaana, joten miksipäs ei?

Pappy Winchester on kevyt huutokauppailu, jossa pelilaudan eri alueet tulevat tarjolle yksi kerrallaan. Pelaajille on pelin aluksi jaettu salaiset lisäpistekortit, joten pelilaudan tietyt alueet ovat arvokkaampia yksittäisille pelaajille. Huutokaupan osalta mennään tuttuja latuja eli kiertäen myötäpäivään korotetaan tarjousta kunnes vain yksi pelaaja on jäljellä. Tämä saa kohdealueen itselleen (+mahdollisen ko. ruudun ekstratoiminnon) ja jakaa huutosumman tasan muiden pelaajien kesken ylijäämän mennessä Saluunan.

Keveää huutokauppailua Pappy Winchesterin malliin. Etualan kupongilla olisi saanut pari euroa viilatuksi pelin hinnasta pois.

Peliä maustetaan vielä yhteisillä tavoitekorteilla, joissa odottavat lisärahat saa tavoitteen ensin täyttävä. Tällä tapaa saadaan mukavaa lisäjännitettä huutokauppailuun.

Kaikkinensa Pappy Winchester oli hyvin perinteistä ja tuttuja latuja huiteleva huutokauppailu, jota pelaa kyllä ihan mieluusti mutta ei se sinällään tarjoile oikein mitään uutta.

Tässä kohtaa poikkesimme kurkkaamaan, miltä näyttää messujen Fair Play -tilanne. Kyseessä on siis messujen “hottis-pelien” lista, johon jokainen messuvieras voi ottaa osaa. Näytti tuon hetken top-10:ssä olevan itseäni kiinnostavista Azul: Summer Pavilion, Team3, Carnival of Monsters ja Rune Stones.

Messujen kuumimmat pelit yleisöäänestyksen mukaan. Tilanne jossain kohtaa sunnuntaina – ei siis vielä lopullinen lista.

Vaan vielä oli muutamaan peliin aikaa. Nova Luna oli semi-kiinnostavien listalla ja pöytä vapaana. Saatiin neljänneksi pelaajaksi ruotsalainen hivenen iäkkäämpi rouva, joka oli Patchworkkinsa pelannut.

Nova Luna on Uwe Rosenberg & Corné van Moorselin yhteistuotos, joka lainailee asioita kaksikon omista peleistä Patchwork sekä Habitats. Habitats ei ole itselleni tuttu, Patchwork sen sijaan hyvinkin paljon pelattu ja pidetty.

Nokkela abstrakti tämä Nova Luna, mutta voisi olla graafisesti kiinnostavammankin näköinen.

Päälaudalla kierretään yhteisesti myötäpäivään ja tarjolla on aina kolme laattaa otettavaksi. Laatan otto maksaa aikaa ja aina se joka on taaimmaisena toimii. Kuulostaa tutulle, eikö?

Otetut laatat pelataan omaan laattapuzzleen, jossa tarkoitus on täyttää laatoilla olevia tehtäviä: laatat haluavat n-kappaletta eri värejä viereensä (tai ketjutettuna) ja kun näissä onnistuu peitetään ko. tehtävä omalla markkerilla. Kun kaikki markkerit on saanut laatoille voittaa pelin.

Nova Luna toimii erinomaisesti. Patchworkista tuttu “ajankäyttö” istuu peliin hienosti ja laattojen tehtävistä saa nivottua mielenkiintoisen puzzlen. Kokonaisuus on hyvä ja siten Nova Lunaa voi suositella lämpimästi. Itse jään kaipaamaan silti niitä tetris-paloja, sillä neliönmallisten muotojen kanssa puljaaminen on astetta tylsempää. Lisäksi graafisesti Nova Luna on todella tylsä tapaus.

Messujen viimeisten pelien joukossa oli vielä Gembo Inc.:n Mirror Garden. Se on nopeus-pulmailu, jossa jokainen pelaaja häärää taitettavan peilin kanssa. Pakasta paljastetaan puutarha-kortti, jonka jälkeen tehtävän on kahdesta omasta kaksipuoleisesta puutarha-puolikkaasta yhdistettynä taitettuun peiliin saada sama maisema aikaiseksi kuin tehtäväkortissa.

Taittopeli-haaste on jotakin ihan uutta: pyörittele kaksi ympyränpuolikasta siten, että lopputulos vastaa peilin kautta katsottuna tehtäväkortin maisemaa.

Jälleen kerran virkistävän erilainen idea. Mutta tosiaan enemmänkin vasta idea kuin eheä ja valmis peli.

Yhteenveto

Itselleni nämä Spiel-messut oli jälleen hieno kokemus. Järjestelyt ovat viimeisen 15 vuoden aikana parantuneet vuosi vuodelta ja kun peruskuviot ovat tulleet tutuksi, niin messuista osaa nauttia aina vain enemmän.

Yksi monista tapahtuman messuhalleista.

Pelipöytiin pääsi pääsääntöisesti todella hyvin mikä on yllättävää sikäli, että messuyleisö oli tänä vuonna enemmän kuin koskaan ennen. Meille nimenomaan uutuuksien testaaminen ja pelituliaisten hankkiminen on se pääasia, joten siitä näkökulmasta Spiel’19 saa kiitosta.

Ostoksia tein harkiten: 13 peliä päätyi oman pelikirjaston jatkeeksi – mikä on todella maltillinen luku. Näistä hankinnoista 12 oli etukäteen scoutattu ja vain yksi, Pictures, tuli ns. yllätysostona. Edellisten lisäksi pari peliä päätyi tuliais-/lahjapinoon.

Nimikirjoituksen metsästys onnistuu sekin erittäin helposti Spiel-messuilla, jos niikseen tulee. Bloggariystävälle piti sellainen bonus synttäripeliin haalia.

Entä lähdenkö ensi vuonna? Tuohon kysymykseen en osaa vielä vastata, mutta vahvasti siihen vaikuttaa se onko vakiköörimme muilla jäsenillä kiinnostusta. Olisihan se tietysti kiva se itselle kymmenes Spiel-tapahtuma kokea joskus…

Omat ostokset:

  • Azul: Summer Pavilion
  • Draftosaurus
  • Die Inseln im Nebel
  • Ishtar: Gardens of Babylon
  • Lovelace & Babbage
  • Maya
  • Miyabi
  • No Return: Es gibt kein Zurück!
  • Pictures
  • The Queen of Hansa
  • Sierra West
  • Squire: The Collector of the Glorious Rarities
  • Walking in Provence

Tapahtumaraportti: Spiel’19 (24.-27.10.2019) – osa 1

Neljän päivän Spiel-messut ovat nyt takanapäin ja mukavien reissumuistojen lisäksi käteen jäi kasa saksalaista, kiinalaista ja ties minkämaalaista pahvia: kotiinkantamisina oli lopulta varsin maltilliset 13 peliä omaan hyllyyn, parit lahjapelit ja vakipeliköörimme ostamat pelit vielä tähän päälle.

Spiel-messut olivat itselleni järjestyksessään nyt yhdeksännet ja tapahtumasta jäi kauttaaltaan todella positiiviset fiilikset, en keksi negatiivista sanottavaa sanaakaan. Vaikka messuyleisöä oli ennätysmäärä (virallisen tiedon mukaan 209 000, joka tarkoittaisi noin 10 % kasvua edelliseen ennätykseen), niin hallit ja käytävät vetivät ihan muutamaa sumppua lukuunottamatta väkimäärän iloisesti sisäänsä ja liikkuminen oli helppoa. Toki päätön harhailu jätettiin minimiin eli etukäteissuunnitteluun oli tänäkin vuonna panostettu isosti (ks. blogiteksti).

Tuttu näky. Pääsisäänkäynti oli palannut vuosien tauon jälkeen takaisin siihen osaan, josta aikanaan ensimmäistä kertaakin astelin Messe Esseniin sisään.

Myös pelipöytiin pääsi yllättävän hyvin, joten etenkin niitä “vakavasti harkintaan” -kategorian pelejä tuli testattua urakalla. Tämän pidemmittä puheitta isketään kiinni testattuihin peleihin ja “koeajon” jälkeisiin fiiliksiin niistä.

Torstai 24.10.

Ensimmäistä kertaa koskaan ei meidän porukallamme ollut kiirettä rynniä minnekään tietylle osastolle varmistamaan jotakin peliä itselle – ei vain ostoslistalla tunnistettu yhtäkään sellaista nimikettä, mitä arveltiin loppuvan hetimiten.

Glen More 2:n sisältöä esitettiin lasivitriinissä kuin mitäkin kansallisaarretta. Ja eipä siinä mitään, onhan tuossa nuo eri modulit hauskasti “kirjoihin” pakattu.

Niinpä alkuun katseltiin ympärille, jotain poimittiin ostoskassiin (mm. Glen More 2) ja lopulta päädyttiin istahtamaan MEBOn osastolle. Messujen ensimmäisen pelin kunnian sai siten Porto, joka oli juurikin näiden “koeajettavien” pelien listalla. Livenä se näytti valmiiksi hauskasti retrolta ja peli osoittautui varsin keveäksi rakentelupeliksi. Hyvin paljon siitä huokui Copenhagen fiboja, mikä johtui samansisältöisestä teemasta ja toimintovaihtoehtojen samankaltaisuudesta.

Porton iso pelilauta yllätti: kun kortit ovat ns. standardikokoa, niin samalla venähti pelilautakin.

Vuorolla siis joko otetaan kortteja tai niitä pelataan rakentaen taloja yhteiselle pelilaudalle. Näin muodostuu yhtenäinen Porton kaupunkimaisema. Se minkä tämä peli häviää toimintolaattojen käytön puuttumisen osalta Copenhagenille, se voittaa takaisin pisteytyksen ja piilotavoitteiden saralla.

Kaikkinensa mainio perhepeli, jota pelaisin kyllä ihan hymyssäsuin jatkossakin. Iso laatikko ja korkeahko hinta jättivät sen nyt messuosaston hyllyyn muiden poimittavaksi. Vaan kelpo startti tapahtumalle joka tapauksessa.

Seuraavaksi TMG:n osasto ja Aristocracy. Reiner Knizian kierrättää tässä elementtejä aiemmista peleistään Aavikon karavaanit ja/tai Africa, mutta lopulta keitos on omanlaisensa. Pelilaudan joka ruutu täytetään aluksi laatoilla, joita sitten käännellään vuorollaan kolme, jonka jälkeen tehdään valinta mitkä kaikki samannäköiset laatat poimitaan itselle ja lauotaan niitä vastaava toiminto.

Aristocracyn laatat olivat todella paksuja. Pelin yleisilme muutenkin selkeä.

Aristocracyssä yritetään yhdistää eri alueiden keskuksia, mutta myös saada alueenemmistöjä, kerätä resurssisettejä ja niin edelleen. Oikein kelvollinen lopputulos tämäkin, mutta ei mitään niin ihmeellistä, että olisin tästä ~50 euroa ollut valmis maksamaan. “Koeajosta” jäi silti positiivinen fiilis – kyllähän Knizia nämä tällaiset pelit taitaa.

Pelimme päätyttyä miltei vieressä oli Rolled West -noppailu vapaana, joten tartuimme tähän tarjoukseen. Kovin turvallisia – ja omaan makuuni liiaksi nähtyjä – latuja tämä roll & write -peli ajeli, mutta eipä ollut ainakaan kestolla pilattu. Kukin pääsee vuorollaan heittämään neljää noppaa, joista yksi lukitsee maaperän jolle pelivuorossa oleva saa rakentaa kolmella muulla nopalla, tai sitten käyttää ne kolme muuta muihin toimintoihin.

Rolled West: neljä kaksitoistasivuista noppaa ja toinen mokoma pyyhittäviä pelaajalautoja.

Pelaajien välinen vuorovaikutus rajoittuu Rolled Westissä kilpajuoksuun eri pisteytystapoihin tai tilausten tekemiseen. Edellisen lisäksi joka kierros saa vieruskaverin yhden nopan “resurssin” laittaa itselle varastoon myöhempää käyttöä varten.

Rolled West tarjoili paljon jo entuudestaan nähtyä, joten se meni unohdettavien elämysten joukkoon. Mutta ehdittiin sitä toisenlaisiakin fiiliksiä peliä testanneilta suomalaisilta kuulla, joten jos roll & write ja länkkäriteema kuulostaa hyvältä, niin ei kannata Rolled Westiä kokonaan unohtaa.

Messupäivien eväshuoltoa hoitivat pääasiassa pitadönerit, mutta myös pretzel-osasto. Aiemmilta vuosilta en muista nähneeni kuvan kinkku-ananas-juusto -versiota, joka tietenkin piti testata. Syön kyllä toistekin.

Kelpaisko huikopala? Saksalaisten tuotekehittelyä pretzeleiden saralla.

Kun verensokerit oli kohdillaan, niin matkalla legendaariseen häkkikauppaan testattiin täysin hönö -osastoa olevat King Size ja kompakti co-op Similo: History. Ensimmäisessä näistä selvitetään vastaus tärkeään kysymykseen “kenellä on isoin” – tai onko joku peräti rakkauden ammattilainen! Jälkimmäinen edustaa suoraviivaista deduktointia, jossa kuva kerrallaan yksi pelaajista viestii muille, että juuri tämä kortti muistutta/ei muistuta salaista tavoitekorttia ja muiden tehtävänä on kortti kerrallaan karsia pelipöytä tyhjäksi muista korteista. Molemmat näistä voi ohittaa olankohautuksella, joskin King Size saa lisäpisteen siitä, että peliä mainostettiin miestenhuoneessa hupaisasti.

Häkkikaupan jonon viimeinen saa pidellä kylttiä, jotta muu jengi tietää minne asti pitää mennä vartumaan. Tässä tapauksessa tosin jonon mitta on vain parikymmentä metriä.

Kerran tosiaan poikkesimme häkkikaupassa. Täältä perinteisesti tekee löytöjä muutamalla eurolla ja itsehillintä saa olla kohdillaan, jotta mitään ei tartu matkaan. Tällä kertaa tultiinkin tyhjin käsin ulos, mutta kuhinahan tuolla kävi joka päivä ja tavaraa täytettiin rullakoittain paitsi pitkin päivää, niin etenkin yöaikaan. Sunnuntaina päiväsaikaan oli satojen metrien jono “häkkikseen”, kun jo höylätyistä hinnoista luvattiin vielä 50 % loppusummasta pois.

Odotellessa parempien pelipöytien vapautumista testattiin Ninja Academy. Se on kokoelma minipelejä, jossa osassa kaikki pelaavat samaan aikaan ja välissä on ‘1 vs 1’ -kierroksia. Toisinaan pelataan ‘kivi-paperit-sakset’ peliä, jonka tuloksen perusteella pitää nopeasti napata tietty komponentti pöydältä, välillä kaavitaan omia komponentteja pelilaatikosta pelikortin avulla kilpaa toisen kanssa. Sana ‘turhake’ – kuvaa tätä parhaiten.

Minipelikokoelmasta käynnissä “kauho omat ninjat laatikosta nopeammin kuin vastustajasi” -sähläys.

Pegasuksen osastolla vapautui pöytä peliin Tricky Druids. Tässä jokaiselle jaetaan sermin taakse keitoskortti, jossa on kuvattu kolme ainesosaa. Pelaajan tehtävänä on haalia ko. kortille kahdeksan kappaletta ainesosalätkiä, joissa esiintyy vähintään kertaalleen joku em. ainesosista. Omalla vuorolla heitetään nopat ja niitä vastaavista ainesosista tarjotaan osa (tai kaikki) ensin yhdelle muista pelaajista. Vasta, jos tarjotut ainekset eivät kelpaa tälle, ne saa itselle. Kolmelle turhalle ainesosalaatalle on pelaajalla osoittaa roskakori, mutta muuten pitäisi siis haalia juuri sitä mitä itse oikeasti haluaa.

Tartteis saada myrkkysieniä, hunajaa ja sinisiä puteleita. Vasemmalla kolmen ruokalajin roskis.

Tricky Druids ei kyllä lähtenyt lentoon. Osa penseydestäni liittyy pelin muistipelielementtiin, mutta se suurempi kompastuskivi on kuitenkin se ainesten tarjoamismekaniikka. Kun ainesosalätkiä saa tarjoa kenelle tahansa ennen kuin ne mahdollisesti tulee itselle, niin Tricky Druidsissa pelivuorot jakautuvat epätasaisesti. Meilläkin yksi pelaajista sai ekan keitoksensa kasaan tilanteessa, jossa toinen pelaaja oli saanut peräti yhden pelivuoron. No, toisaalta kun peli päättyy kahden tiketin täyttämiseen, niin tämä kärsimys oli sentään ohi nopeasti. Vaikea tätä on suositella kenellekään.

Studio H:n osastolla istahdimme Oriflamme-pöytään. Monella tapaa peli muistuttaa Love Letteriä, vaikka sitten lopulta ei kuitenkaan. Kullakin pelaajalla on 10 kortin pakka, joka alussa ohenee arvalla seitsemään. Näistä seistemästä lopulta pelataan vain kuusi, yksi per pelivuoro.

Kortit pelataan yhteen riviin (alkuun tai loppuun) naamapuoli alaspäin. Kun kortinpeluukierros on pelattu, kortit käydään läpi alusta loppuun kortti paljastaen tai pitäen piilossa – kortin pelannut päättää. Jos pidetään piilossa, kortille laitetaan raha. Jos se paljastetaan siinä olleet rahat saa itselle jonka jälkeen kortin efekti käydään läpi joka kierros niin kauan kuin ko. kortti pelissä pysyy.

Useimmat efekteistä poistavat (tai yrittävät poistaa) kortteja ympäriltä ja/tai jonon päästä, mutta osan efektit kombottuvat toisiin tai poistavatkin hyökkääjän. Tätä lystiä toistetaan kuusi kierrosta joiden aikana koetetaan haalia mahdollisimman paljon rahaa.

Oriflamme yllätti positiivisesti. Samaa toivon kuvan jouskarinaiseni, joka toivottavasti poraa yhden jos toisenkin hahmon jonojen päästä vielä pelin aikana.

[Oriflamme osoittautui oikeinkin kelvolliseksi ja nopeaksi filleriksi, mikä on sitä hauskempi pelattava mitä enemmän on pelaajia – viisi tuohon maksimissaan mahtuu. Peli tarttuikin ryhmämme matkaan ja sitä on jo useampi peli hakattu (mm. hotellihuoneessa). Saksapainosta olisi saanut alta kymmenen euron, mutta tämä kannattaa kyllä mieluummin ostaa englanninkielisenä kun ei senkään hinta kivunnut kuin 15 euron kieppeille.

Viereisellä White Goblin Gamesin osastolla oli Maya, jonka olin valmis ostamaan testaamatta, mutta kun pöytäkin oli vapaana niin mikä jottei. Lompakko siis takaisin taskuun.

Maya vaikutti etukäteen tehdyn sääntöjen tutkimisen perusteella hyvältä ja kirjasinkin siitä muistiin seuraavaa:

“Jumangegga, old-school -henkinen laattainasettelu. Ei isoa sääntöpinoa, mahdollisuus oveliin siirtoihin ja “piilolaatat” telineissä. Vaikuttaa hyvältä!”

Lunkisti-Tero joskus elokuun lopussa 2019

Pelissä siis kullakin on sama laattasetti tarjolla, joista kerralla käytössä 0-7. Vuorolla saa pelata samanlaisia laattoja niin paljon kuin haluaa ja niillä koetetaan ympäröidä kartalla olevia temppeleitä. Samanlaisista vierekkäin olevista laattaketjuista irtoaa pisteitä ja lisäbumtsi aina kuin temppelialue on ympäröity – mutta näistä pisteistä kostuvat vain ne kaksi pelaajaa, jotka ovat ympäröinnissä enemmistössä.

Maya ei ehken pröystäile ulkonäöllään, mutta tässä on kyllä kaikki hyvän pelin perusainekset kasassa.

Oman lisämausteen tuo se, että lisälaattoja saa vain käyttämällä koko kierroksen temppelialueen laajenemiseen mikä samalla nostaa myös ko. alueen arvoa. Ja lyhykäisesti: olihan tämä nyt toimiva ja äärimmäisen napakka peli. Maya tarjoilee maukkaita tilaisuuksia peliliikkeille ja sopivasti myös riskinottoa, kun koettaa pähkiä minkälaisia mahdollisuuksia jättää kavereille, jos siellä sattuukin “laatta käyvän”. Sanomattakin selvää, että olin 25 € köyhempi messuosastolta poistuessani.

Kun mainitaan ensimmäisestä messupäivästä vielä sen verran, että iltapäivällä tuupattiin pahvilaatikollinen pelejä kohti koto-Suomea (tämä kun onnistuu nykyään yhdessä messuhalleista), niin oli paitsi tila omasta matkalaukusta turvattu niin myös ensimmäisen messupäivän pääkohdat paketissa.

Saksalaista (ja kiinalaista) pahvia satoja kiloja odottamassa lähettämistään. Ja lisää kertyy. Tämä messuilla oleva postipakettien lähestyspalvelu on erinomaisen kätevä.

Hotellilla uutuuksista testattiin Ankaman osastolta etukäteen skoutattu ja siten “suoraan ostoon” mennyt Draftosaurus. Oli tätä parilla muullakin julkaisijalla tarjolla, mutta vain espanjankielisenä. Peli on vartin filleri, jossa jokainen kierroksen alkuun vetää kangaspussista kouraan kuusi puudinoa. Nämä kiertävät pelaajalta toiselle ja aina yksi pitää tuupata johonkin kohtaan omalle laudalle. Tätä toistetaan kaksi settiä eli lopulta kaikilla on 12 dinon kokoelma.

Ensitestissä Draftosaurus. Oikein kelvollinen 15 minuutin filleri.

Pisteitä saa samanlaisten, erilaisten, parin tai muun vastaavan seteistä vähän pelilaudan osasta riippuen. Ja just niin simppeli ja toimiva kuin Draftosauruksen kuvittelinkin olevan. Tällekin leima ‘hyvä ostos’.

Päätetäänpä messuraportin ensimmäinen osa tähän, osa kaksi löytyy tästä.


Spiel ’19 – “tarkkailuluokka”

Kesä kääntyy syksyyn, mutta sepä tietää peliharrastajalle vain ja ainoastaan sitä, että Spiel-pelimessut ovat jo nurkan takana. Mikäli näihin karkeloihin aikoo paikan päälle, niin viimeistään tässä kohtaa kannattaa alkaa tekemään valmisteluja – vielä ehtii hyvin mukaan.

Spiel ’19, 24.-27.10.2019 Essen, Saksa.

Viime vuoden raportti Spiel-messuilta on blogistamme luettavissa (linkit: osa1, osa2) ja messuvalmisteluihin on niihinkin niksit jaettuna (linkki). Mutta nyt keskitytään tämän vuoden pelitarjonnan ruotimiseen.

Messupelien määrä huitelee tällä hetkellä tuhannen korvilla, mutta lista kasvaa tästä vielä arviolta 300-400 pelillä. Ensimulkaisulla tuossa listassa riittää ainakin roll & write -pelejä enemmän kuin olisi terveellistäkään eikä noppatyöläistenasettelujen ystävilläkään pelattava lopu.

Vaan kun mennään ihan nimiketasolle, niin mitkä ovat nousseet massasta esiin ja miksi? Seuraavassa täysin henkilökohtainen 20. pelin lista tehtynä vailla kaiken maailman hotness yms. “peukutusmouhotusta”. Tälle listalle murtaudutaan helpommin, jos asioita on tehty uudella ja kiinnostavalla tavalla, mutta toki listalla on ns. perinteisempääkin tavaraa.

Aftershock: San Francisco & Venice (Stronghold Games)

Rasti seinään! Nimittäin uutta peliä pukkaa Alan “jumituin Menolippu-limboon” R. Moonilta. Peliä yritettiin alkujaan potkustartilla markkinoille, mutta se meni puihin – vaan nyt se on joka tapauksessa Spiel-messuilla esillä.

Aftershock tarjoilee nipun maanjäristyksiä, jonka varjolla koetetaan häätää muut pelaajat pois alueilta sopivassa määrin, jotta itselle saa enemmän pisteitä. Teemalla ja pelin toiminnoilla ei löydy mitään yhteyttä, mutta lopputulos vaikuttaa hyvinkin testaamisen arvoiselta. Aftershock on yhdistelmä yhtäaikaista näkösuojan takana tehtävää vuorosuunnittelua, ylijäämäkorttien ostoa muilta ja nokkelia pisteytyksiä. Kaikki tämä tarjoiltuna yhteen tuntiin.

Aftershock: San Francisco & Venice (kuva: Tricia Victor).

Tästä pelin BGG-sivulle.

Carnival of Monsters (Amigo)

“Hirviöiden karnevaalin” -pelin keskiössä on korttien draftaus, jossa haalitaan omaan pöytään ensin maakortteja, joihin sitten kahlitaan niihin sopivia hirviöitä. Kortteja pystyy hilloamaan varastoon myöhempää käyttöä varten, mutta se maksaa ekstraa. Satimeen saadut hirviöt pyrkivät myös aika-ajoin hyökkäämään kahlitsijaansa vastaan, mitä varten tarvitsee huolehtia riittävästä määrästä häkkejä.

Graafisesti Carnival of Monsters on näyttävä. Sen lisäksi siinä kiehtoo pelin tietty suoraviivaisuus sekä se, että mukana tulee kortteja runsain mitoin eikä niitä järjestellä mihinkään A-B-C tms. pakkoihin vaan ne tulevat isosta pakasta täysin sattumanvaraisesti. Tässä kohtaa osa porukasta alkaa välittömästi parkumaan, että näin sitä omaa peliä ei voi suunnitella ja onnea on liikaa – mutta onneksi minä en sellaisten ihmisten kanssa pelejäni pelaakaan.

En ole suuren suuri draftauspelien fani, mutta on niitä toki hyviäkin sellaisia. Saa nähdä mikä on lopulta “Hirviöiden karnevaalin” kohtalo, mutta kun taustalla on tekijämies Richard Garfield, niin tiettyjä odotusarvoja on.

Carnival of Monsters (kuva: Eric W. Martin).

Tästä pelin BGG-sivulle.

Draftosaurus (Ankama)

Filleriluokan dinoilu Draftosaurus näyttää paitsi kivalle on myös ilmeisen mainio peli ensimmäisten satojen arvosanojen perusteella. Vartin kestävä peli tarjoilee draftilla jakoon tulevaa puisten dinosaurusten valintaa ja järjestelyä pelaajakohtaisille laudoille. Pisteytys tapahtuu 12 dinon jälkeen ja sillä puolella palkitaan paitsi isoista dinoseteistä myös mm. siitä, että sinulla on jotain tiettyä dinosaurusta vain yksi kappale.

Draftosaurus menee vahvasti testattavien joukkoon ja eiköhän tällaiseen napakkaan filleriin vapaa pöydä löydykin messujen aikana.

Draftosaurus (kuva: Ellen M.)

Tästä pelin BGG-sivulle.

Ecos: First Continent (Alderac Entertainment Group)

Ecos kuulostaa kuin boostatulta Augustukselta. Tässä siis bingomaiseen tapaan nostetaan pussista markkereita ja jos pelaajien omista projekteista löytyy vastaavaa symbolia, niin yhden niistä saa peittää. Hutikierroksilla saa niilläkin pieniä apuja myöhempää käyttöä varten, joten peli etenee koko ajan.

Se mikä tästä tekee (ainakin paperilla) Augustusta mielenkiintoisemman on se, että pelin aikana rakentuu myös yhteinen pelilauta, joihin omilla valmistuvilla projekteilla pääsee myös kikkailemaan.

Vähän huolettaa graafinen ulkoasu – tarkemmin pienehköltä näyttävät tekstit ja symboliikkaa, mutta käytäntö osoittaa onko tuo huoli aiheellinen.

Ecos: First Continent (kuva: Todd Rowland).

Tästä pelin BGG-sivulle.

Era: Medieval Age (EggertSpiele)

Valittelin alkuun, että Roll & Write -pelejä tulee valtavasti, mutta niin vain minunkin ennakkolistaltani löytyy niistä yksi. Era: Medieval Age vie Roll Through the Agesin ideaa – ainakin näin paperilla – pykälän verran pidemmälle. Nyt kukin rakentaa fyysisiä rakennuksia pelilaudalleen sen sijaan, että niitä ruksitaan vain kupongista. Roll & Build -peli siis.

Fyysisten rakennusten järjestely pelaajakohtaiselle laudalle tuo lisäpähkäiltävää, sillä niiden sijoittelulla on lopulta paljonkin väliä: osa suojelee välittömästi naapurissa olevia rakennuksia ja muureilla pyritään ympäröimään edes osa rakennuksista ja niin edelleen. Pääkalloja nopistaan nakkelemalla tulee vahinkoa itselle – tai sopivasti niitä heittämällä – muille. Kuulostaa hyvältä ja hivenen muovisesta ulkonäöstä huolimatta Era: Medieval Age näyttää ihan pätevälle.

Era: Medieval Age (kuva: Michael Young).

Tästä pelin BGG-sivulle.

Hurlyburly (La Mame Games)

La Mame Gamesin julkaisema Hurlyburly olisi helppo ohittaa olankohauksella, etenkin kun ainoat kuvat pelistä on kotikutoisen oloinen pelin kansi (?). Onneksi silmäkalvoille tarttui videoklippi (linkki) pelistä: tämähän on Rhino Hero ryyditettynä katapulteilla!

Nyt siis korttitornin rakentelun lisäksi koetetaan tykittää kaverin linnoitus tuhannen päreiksi. Voi olla ihan hönö tai sitten tässä just riittävästi peliä – mikä paljastunee vasta käytännön kenttäkokeissa.

Hurlyburly (kuva: Ricky Tahta).

Tästä pelin BGG-sivulle.

Hurricane Ball (Open’N Play)

Näemmä h-kirjaimen kohdalle osuu myös toinen astetta kokeellisempi veto. Hurricane Ball:in BGG-sivu ei paljoa kerro, mutta riittävästi, että tämä pitää nähdä ja mielellään kokeakin: jokaisella on tavoitekortti jota vastaavat pallot pitäisi napata yhteisestä purkka-automaatin näköisestä aparaatista. Nappaamista varten pelaajilla on omat poimintatikut purkka-automaatin sisällä joihin pömpelissä kimpoilevia palloja kalastellaan.

Onko tässä seuraava Coco Loco vai koetaanko yhdenlainen mahalasku Marble Bobsleigh:n tapaan.

Hurricane Ball (kuva: Eric W. Martin).

Tästä pelin BGG-sivulle.

Irish Gauge (Capstone Games)

Harvoin pelit aiheuttavat vilunväreitä ulkoisen olemuksensa osalta. Winsomen junapelit ovat kuitenkin kauan aikaa sitten “ansainneet” paikkansa tällä osastolla – osa ansiosta tosin johtuu siitäkin, että sarjassa on monia varsin puiseviakin pelejä.

Irish Gaugen Winsome -versiota (2014) en ole pelannut, mutta tämä uusi Capstone Gamesin painos ainakin näyttää pirun hyvältä. Pelinä se tarjoilee sitä mitä muutkin Winsomen junapelit: osakkeiden haalintaa, radanrakenteluja ja osingonjakoa. Näistä viimemainittu tosin tehdään pussista kuutioita vetämällä, joten sillä osastolla Irish Gauge tarjoilee yllätyksiä, mikä kuulostaa hyvältä.

Irish Gauge (kuva: Clay Ross).

Tästä pelin BGG-sivulle.

Lovelace & Babbage (Artana)

“Matematiikkaa inhoavien painajainen” -kuvannee L&B:tä siinä määrin, että osa porukasta voi hypätä suoraan eteenpäin.

L&B:ssä suoritetaan yhtäaikaisesti matemaattisia laskutoimituksia omaan kuponkiin ja koetetaan päästä tiettyyn väli- ja loppusummiin, jolloin näistä nopeimmin suoriutuneet saavat pistepinoonsa lisäkortteja, hitaammat vähän nihkeämmin “hyvää”. Erilaisia laskuoperaatioita ja numeromunklauksia tulee tarjolle lisää kierros kierrokselta, joten nopeille hoksottimille on kysyntää.

Lovelace & Babbagen idea kutkuttaa jollain kierolla tavalla meikäläistä ja tätä olisi kiinnostava päästä testaamaan. Toisaalta samalla takaraivossa jyskyttää myös tieto, että kovin moni ei varmaankaan jaa kiinnostustani pelin ideaan.

Lovelace & Babbage (kuva: Chris McLeary).

Tästä pelin BGG-sivulle.

Maya (White Goblin Games)

Luettuani Mayan säännöt ensimmäinen reaktioni oli “Jumankekka: vanhan koulukunnan laattojenasettelupeli!” – ja suu vääntyi virneeseen. Tässä kaikilla pelaajilla on sama laattasetti, mutta laatat sekoitetaan ja niitä on kerrallaan käytössä maksimissaan seitsemän ja lisää saa vain kun tekee vähemmän jykeviä siirtoja pelilaudalla.

Mayassa koetetaan paitsi naittaa samanlaisia laattoja toistensa viereen (siitä palkitaan pisteillä), myös niiden avulla ympäröidä pelilaudalla laajentuvia kaupunkeja, sillä kaupungeista on tarjolla vielä enemmän pisteitä. Ovelille siirroille jäänee tässä pelissä paljonkin tilaa, jos vaan omasta telineestä löytyy vaihtuviin tilanteisiin sopivat laatat.

Tällaisia Mayan tyyppisiä pelejä tuli paljon 2000-luvun alkupuolella. Pelkästään sääntökirjan perusteella on vaikea sanoa, onko kyseessä hitti vai huti, joten tarkempi tarkastelu on paikallaan.

Maya (kuva: Elise Gielen).

Tästä pelin BGG-sivulle.

MegaCity: Oceania (Hub Games)

MegaCity: Oceania on uuspainos vuonna 2018 julkaistusta ‘Tokyo Jutaku’:sta. Pelissä rakennetaan yhteistä kaupunkia, mutta muuten kyse ei ole mistään yhteistyöpelistä. Pelaajien tarvitsee ensin haalia rakennukseen tarvittavat komponentit ennen kuin pytinki on valmistettavissa ja liitettävissä jatkuvasti laajenevaan kaupunkiin. Simcityä mukaillen tietyntyyppiset rakennukset mielivät toistensa viereen, joten sijoittelulla on merkitystä.

Mutta mikä tekee MegaCitystä mielenkiintoisen on se, että itse rakentelu tehdään omien vuorojen ulkopuolella – siis silloin kun toisilla on varsinaiset pelivuorot meneillään. Rakentaminen on oma pieni näppäryyspelinsä, jossa erilaisia komponentteja pinotaan toistensa päälle ja lopputulos on sitten enemmän tai vähemmän kiikkerä. Koko pelin ajan kilpaillaan myös siitä, kuka pykää korkeimman rakennuksen.

Kuulostaa pirteän erilaiselta ja siksipä se MegaCity: Oceania päätyi tarkkailulistalle.

MegaCity: Oceania (kuva: Eric Yurko – ‘What’s Eric Playing?’)

Tästä pelin BGG-sivulle.

Miyabi (Haba)

Miyabi haastaa pelaajat rakentamaan komeinta puistoa (?) tetrislaatoista. Jokainen näprää viime kädessä oman puistonsa parissa, mutta laattoja napsitaan yhteisestä rajatusta laattapoolista. Laattojen asetteluun on sarakerajoitteita, mikä tehnee Miyabista kiinnostavan pulmapelin. Ja viime kädessä puiston rakentelussa kilpaillaan myös siitä, kuka pinoaa eri kategorioissa puistonsa viidenteen kerrokseen, sillä siitä jaetaan lisäpisteitä.

Suunnittelusta vastaa Michael Kiesling, joka on oman pelisuunnittelunerokkuutensa paljastanut jo useita kertoja (mm. Azul, Riverboat) ja kun Miyabin julkaisee Haba, niin melko turvallisesti voi luvata lopputuloksen olevan hiottu kokonaisuus. Olisikohan tässä viimein se erinomainen Patchwork-kokemus neljälle? Odotusarvot on joka tapauksessa huipussaan.

Miyabi (kuva: Kimball Bent).

Tästä pelin BGG-sivulle.

No Return: Es gibt kein Zurück! (Moses Verlag)

132 laattaa yhteensä kuudessa eri värissä. Näistä kullakin pelaajalla on kahdeksan laatan aloituskäsi ja tavoitteena ensimmäisessä vaiheessa rakentaa samanvärin settejä pöytään. Kakkosvaiheessa, johon siirtymisestä jokainen pelaaja päättää itse, näitä pöydättyjä settejä lähdetään kotiuttamaan käsilaatoilla.

Peli päättyy, kun laatat pussista loppuvat, jolloin kotiutetuista laatoista tulee plussaa ja pöydässä nököttävistä miinuksia.

Jo pelkän kuvauksen perusteella olen myyty. No Return antaa ihan samat ensifiilikset kuin Completto aikoinaan sääntöjen luvun jälkeen. Tämä menee hankintaan ja kädet ristiin, että komponenttien laatukin on hyvä – kuvien perusteella ainakin näyttää lupaavalta.

No Return: Es gibt kein Zurück! (Kuva: Eric W. Martin).

Tästä pelin BGG-sivulle.

Point Salad (Alderac Entertainment Group)

Peliharrastajan näkökulmasta hupaisasti nimetty ‘Point Salad’ on nyt sellainen kuuluisa “vikkelä välipeli lihaisampien pelien väliin pelattavaksi”. Filleri sanoisin minä, mutta jotkut karsastaa moisen sanan käyttöä.

Peli koostuu kaksipuolisista korteista, joiden toisella puolella on kuvattuna vihannes, toisella puolella pisteytyssääntö. Korteista osa on pöydällä vihannespuoli näkyvissä ja pienempi osa pisteytyssääntönä. Vuorollaan pelaaja ottaa ja pöytää joko kaksi vihanneskorttia tai yhden pisteytyskortin. Lisäksi yhden aiemmin poimituista pisteytyssäännöistä voi pyöräyttää ympäri jos näyttää siltä, että se lopulta kannattaa.

Näin jatketaan kunnes pakka loppuu, jolloin jokainen pelaaja pisteyttää oman vihannessatonsa omien pisteytysääntöjen mukaisesti.

Pelin vitsi tulee siitä, että jokaisen vihanneskortin takana on eri pisteytyssääntö (joskin kaikki pisteytykset ovat todella suoraviivaisia), joten periaatteessa erilaisia komboja on rakennettavissa hurja määrä.

Point Salad (kuva: Todd Rowland).

Tästä pelin BGG-sivulle.

Project L (Boardcubator)

Koneistonrakentelua ja tetris-pulmailua yhdistävä ‘Project L’ on kuvien perusteella näyttävännäköinen, joskin täysin teematon peli. Pelissä haalitaan projektilaattoja, joissa on upotettuna tilaa polyominopaloille.

Pelivuorolla hankitaan näitä polyomino- eli tetrispaloja tai päivitetään jo olemassaolevia pykälää isommaksi ja lopulta täytetään niillä aiemmin haalittuja projektilaattoja. Valmistuessaan projektilaatat antavat paitsi isompia tetrispaloja myös pisteitä.

Pelin edetessä pelaajien tetriskoneistot rakentuvat paremmiksi ja paremmiksi, jolloin loppupelistä peli onkin kilpajuoksua arvokkaiden projektilaattojen täyttämisessä.

Project L (kuva: Chris McCleary).

Tästä pelin BGG-sivulle.

Rune Stones (Queen Games)

Rüdiger Dornin suunnittelema pakanrakennuspeli, jossa kukin aloittaa samalla lähtöpakalla, mutta kukin muovaa pakkaansa pelin edetessä.

Pakan kasvattamisessa kortteja ei mene hukkaan, mutta heti kun korttien efektejä haluaa käyttää (eli hankitaan kristalleja tai muuta kivaa, niin numeroarvoltaan isomman (ja toiminnoltaan jykevämmän) kortin menettää.

Hankittuja kristalleja voi sitten vaihtaa esineiksi, joita taas lopulta voi vaihtaa pisteiksi ja pysyväisluontoisiksi eduiksi.

Kokonaisuus kuulostaa kovin perinteisellä muunnosketjulle, mutta toivottavasti pelin pakanrakentelu tekee siitä astetta mielenkiintoisemman.

Rune Stones (kuva: Tim Jennette).

Tästä pelin BGG-sivulle.

Sierra West (Board & Dice)

Neljällä eri moduulilla (joista kukin muuttaa pelin ideaa aika tavalla) ryyditetty työläistenasettelu, jossa moduulista riippumatta tutkitaan myös korteista rakentuvaa vuoristoa.

Pelivuorot suunnitellaan kolmen kortin seteissä omalla pelilaudalla niin, että osa korttien symboliikasta menee pelilaudan lovituksen taakse piiloon tai toisien korttien alle. Sen jälkeen “ajetaan” rakennettua symboliikkarivistöä läpi ja tehdään symboleita vastaavia toimintoja.

Loppu on enemmän taikka vähemmän perus-euroa, mutta korttien kautta tehtävä ohjelmointi ja eri moduulit nostavat tämän tarkkailulistalle.

Sierra West (kuva: Marlon Kruis).

Tästä pelin BGG-sivulle.

Sorcerer City (Druid City Games)

Sorcerer City tarjoilee maksimissaan kuudelle pelaajalle skaalautuvan laattojenasetteluhaasteen. Peli eroaa monista kilpaveljistään/-siskoistaan siinä, että kierros kierroksen perään oma laattakaupunki rakennetaan aina vain uudestaan ja aina varsin rajatussa tiimalasin tarjoamassa aikarajassa. Kierrosten välillä omaan laattapinoon ostetaan parempia laattoja, joten se laattapino sen kuin kasvaa ja samalla kasvaa aikapainekin saada kaikki pöytään – kuulostaa hyvältä!

Kun kanssapelaajien kanssa vieläpä kilpaillaan erinäisissä kategorioissa lisäpisteiden yms. sälän muodossa, niin Sorcerer City murtautuu kirkkaasti kiinnostavien listalle. Näin siitäkin huolimatta, että graafisesti laattaosasto voisi olla aika paljon kiinnostavammankin näköinen.

Sorcerer City (kuva: James Hudson).

Tästä pelin BGG-sivulle.

TEAM3 Green / TEAM3 Pink (Abacusspiele)

Yksi näkee mitä pitäisi rakentaa, muttei puhu. Toinen näkee mitä viitotaan ja sen mukaan opastaa ääneen kolmatta, joka ei näe mutta kuulee ohjeet ja on ainoa, joka saa rakentaa. Tämä on TEAM3, jota myydään kahtena eri laitoksena ‘vihreä’ ja ‘pinkki’.

Edellisen lyhyen kuvauksen perusteella käynee ilmi, että kyseessä on kolmen joukkueissa pelattava yhteistyöpeli, jossa yhdellä boksilla pystyy kaksi tiimiä ottamaan mittaa toisistaan. Jos haluaa kilpapeliä vaikeimmalla vaikeustasolla, pitää pelejä olla kaksi kappaletta.

TEAM3 Green (kuva: Boards & Bourbon).

Tästä pelin BGG-sivulle.

Undaunted: Normandy (Osprey Games)

Kevyellä sääntökuormalla varustettu kompakti kaksinpelattava sotapeli. Tarjoaa eri skenaarioita, joissa eri tavoitteet kuten sotapeleissä pitääkin. Monimutkaisuudessaan kevyttä Memoir ’44 -luokkaa mikä joukkio varmasti muutenkin on pelin kohderyhmänä.

Korttivetoisesti tuodaan yksiköitä laudalle ja/tai toimitaan kartalla olevilla yksiköillä muutaman kortin ryppäissä. Laukaistenvaihdon lopputulemat ratkeavat parilla nopalla, joten pitkää hinkkausta ei ole odotettavissa – yksittäinen skenaariokin kun tulee pelattua max. tuntiin.

Kun Undaunted: Normandy on vielä graafisestikin nätti, niin peli menee vahvasti harkintaan.

Undaunted: Normandy (kuva: Schwarzsturm).

Tästä pelin BGG-sivulle.