Skip to main content

New York Zoo – kepeää eläintarhan varustelua

Uwe Rosenberg tunnetaan erityisesti (miltei) loputtomalta tuntuvasta määrästä työläistenasettelupelejä. Se toinen tuottelias Uwen “linjasto” suoltaa erilaisia, useimmiten polyominopohjaisia, laattojenasettelupelejä, joita niitäkin on jo runsaasti. Tähän jälkimmäiseen joukkoon liittyy nyt myös tarkastelussa oleva New York Zoo vuodelta 2020.

Norsu ovaaliradallaan.

Yhteiskäyttöinen elefantti marssi näin…

New York Zoo on pohjimmiltaan kilpajuoksu siitä, kuka täyttää erimuotoisilla paloilla pelilautansa ensimmäisenä. Näitä polyominolaattoja napsitaan yhteiseltä ovaaliradalta vuorotellen, jonne ne on pelin aluksi aseteltu nippuihin. Kaikki laatat eivät ole kerralla tavoitettavissa, vaan valinta kohdistuu puista norsua lähinnä oleviin laattoihin ja tehdyn valinnan mukaan norsu parkkeeraa tähän uuteen paikkaan radalla. Kuulostaako tutulta? Ei ihme, sillä sama valintamekaniikka on tuttua puolenkymmenestä muustakin Uwen tetristelystä – vaikkapa Patchwork – Tilkkutäkki ja Nova Luna tässä kohtaa mainiten.

Pelaajan lauta on alkuun tyhjä. Laudan ylälaidassa miltei kaikki, mitä pelivuoroista pitää muistaa.

Laatanvalinta vaatii kuitenkin sen, että pelaajalla on laittaa juuri otetulle laatalle eläin sitä asuttamaan. Niinpä vuoronsa joutuu käyttämään aika-ajoin siihen, että pysähtyy ovaaliradan eläinruutuihin, jolloin saa kaksi tiettyä eläintä tai yhden vapaavalintaisen. Nämä poimitut eläimet tyrkätään joko aiempien samanlaisten eläinten kaveriksi aitauksiin tai erikseen varatuille ruuduille odottamaan seuraavaa polyominolaattaa.

Eläintarhassa eläimet myös lisääntyvät aika-ajoin, kun ovaaliradalla ohitetaan ko. eläinlajin lisääntymisruutu: tällöin pelaajien eläimet lisääntyvät sikäli kun aitauksessa vastaavia eläimiä on vähintään kaksi kappaletta.

Laattojen ohella tarjolla on sinipohjaisia ruutuja, josta pelaaja saa lisää eläimiä. Ruskeiden “tikkujen” ohittaminen tietää tietyn eläinlajin lisääntymistalkoita.

Ylipäätään eläinten keräämisen idea New York Zoossa on päästä käsiksi pelin bonuslaattoihin. Niihin katseensa voi kääntää, kun yksittäisen aitauksen saa täyteen eläimiä. Bonuslaatat, jotka temaattisesti on kuvitettu erilaisiksi huvipuisto- tai ravintolalaatoiksi, nopeuttavat oman pelilaudan täyttämistä (ne isommat) mutta myös pienempien laattojen kautta auttavat tilkitsemään hankalampia rakoja, joita peruslaatoista tuppaa väistämättä jäämään.

Aitauksen täyttyessä pääsee käsiksi näihin bonuslaattoihin.

Näistä retkieväistä on New York Zoo rakennettu. Pelaajamäärästä (1-5) riippuen yksittäinen peli on paketissa 15-60 minuutin tietämissä ja jos peli on entuudestaan tuttu, niin tätäkin nopeamminkin.

Kevyttä ja joutuisaa pelattavaa

New York Zoo jatkaa tuttua Uwe Rosenbergin laattapelien “sarjaa”. Perusmekaniikka on todettu aikapäiviä sitten toimivaksi ja kun muutamista Uwen peleistä tuttu aikaträkkikin on tällä kertaa heitetty romukoppaan, niin eläintarhailussa se oma pelivuoro tuntuu olevan miltei jatkuvasti. Ja ihmekös tuo, vuorot ovat selkeitä, toimet napakoita ja siten kapula siirtyy pelaajalta toiselle tiuhaan.

Flamingot lähinnä “valmista”, mutta laudalta löytyy myös pingviini- ja magnustiryhmät kuin myös yksinäinen napakettukin.

Säännöt on sitä luokkaa yksinkertaiset, että New York Zoota pelaa kouluikäisten kanssa heittämällä, mutta hahmottelupulma haastaa myös aikuiset.

Pelin ulkoasu on kunnossa mistä suurin kiitos kuuluu luonnollisesti puisille eläinhahmoille. Niiden avulla New York Zoon ääreen houkuttelee pelaajan jos toisenkin. Muiltakin osin komponenttiosasto on toimivaa mitä nyt kaksipuoleiset pelaajalaudat voisivat toki olla yhtä paksut kuin niille asetettavat laatatkin – nyt ne ovat vain aavistuksen peruspaperiarkkia paksumpaa liparetta.

Kasa pelin “magneetteja”: kiitos puisten eläinten, New York Zoo on heti pykälää houkuttelevampi. Eikö?

Soolopeli on ympätty mukaan kuten nykynormi tuntuu olevan. Se ei kummia tarjoile ja yhden pelin perusteella homma on nähty.

Entäpä jos Uwen ne muut laattapelit on jo tuttuja – jaksaako New York Zoo silti viehättää? Kyllä… ja ei. Ulkoasu ja joutuisat vuorot ovat tämän eläintarhan valtteja, mutta ei peli pidemmän päälle ole samanlainen nappiosuma kuin aiemmin mainitsemani Patchwork – Tilkkutäkki, Nova Luna taikka Sagani (2020) – näistä kaksi viimeisintä on muuten esitelty blogissamme ihan hiljattain. Sen minkä New York Zoo ulkoisesti voittaakin em. verrokkejaan, niin sen se häviää sisällöllisessä haasteessa.

Kevyeen iltapäiväpelailuun New York Zoo istuu silti hyvin eli vaikka se ei ihan parasta A-ryhmää Uwen polyominopelien saralla olekaan, niin kyllä sen pariin silti aika-ajoin. Eli eikös se ole silloin onnistuneen pelin merkki?

New York Zoo.

Nova Luna & Sagani – sisko ja sen veli

Uwe Rosenbergin Nova Luna pullahti markkinoille Spiel ’19 -messuilla. Tämä täysin abstrakti laattojenasettelu osoitti jo messuhumun keskellä pelatussa ensitestissä (ks. messuraporttini) potentiaalinsa ja jäi siten mieleen. Nyt, vuonna 2021 saamme nauttia suomenkielisestä painoksesta mistä kiitos Lautapelit.fi:lle. Niinpä on hyvä syy tarkastella Nova Lunaa vähän syvällisemmin.

Nova Luna, by Uwe Rosenberg.

Vaan ei varata estradia tällä kertaa yksin Nova Lunalle vaan tehdään tilaa myös toiselle laattojenasettelupelille, joka sekin on Uwen tuotos. Sagani nimeä kantava tuotos koki päivänvalonsa vuosi Nova Lunan jälkeen ja tämä peli – kuten jäljempänä tulemme huomaamaan – lainaa paljolti asioita verrokistaan. Yhtäläisyydet jatkuvat aina grafiikoihin asti, sillä molemmat pelit on kuvitettu Lucas Siegmontin toimesta.

Sagani, tämäkin by Uwe Rosenberg.

Tavoitteena tehokas laatoitus

Sekä Nova Lunan että Saganin perimmäinen tavoite on tiivistettävissä yhteen lauseeseen: “Kytke valitsemasi laatat toisiinsa siten, että ne tukevat toinen toistensa tavoitteiden täyttymistä mahdollisimman tehokkaasti.” Joka tässä tehtävässä parhaiten onnistuu voittaa.

Nova Lunan laatta- ja aikarondeli. (Nova Luna)

Tätä tavoitetta pelit lähestyvät hivenen eri rytmityksellä. Saganin malli on se perinteisempi: tarjolle käännetään tietty määrä laattoja näkyviin, josta vuorotellen valitaan yksi ja laattavalikoima täydentyy vasta kun koko laattavalikoima on hyvennut. Nova Lunan malli pohjautuu “aikaträckiin”, jossa vähiten aikaa kuluttanut on pelivuorossa ja valitsee yhden kolmesta tarjolla olevasta laatasta. Valittu laatta kertoo paljonko pelaajan nappula liikkuu aikaträckillä eteenpäin. Novan Lunan tapauksessa pelaajien tekemät valinnat johtavat usein siihen, että pelivuorot eivät jakaudu pelaajien kesken tasan ja välillä omaa vuoroaan voi joutua odottamaan hyvän tovin.

Sininen laatta tähän ja tulee kerralla molemmat “tehtävät” valmiiksi. (Nova Luna)

Kummassakin pelissä valitut laatat lisätään osaksi pelaajan omaa laattakudelmaa. Laatoissa on kuvattuna tehtäviä, joita on tarkoitus täyttää. Nova Lunassa näitä tehtäviä on 0-3 ja ne perustuvat siihen, mitä laattoja juuri kyseisen laatan viereen pitäisi saada – myös laattaketjut huomioiden. Eli esimerkiksi yllä olevassa kuvassa sininen laatta kaipaa kylkeensä yhden turkoosin ja kaksi keltaista laattaa.

Valkoinen laatta tähän saa monta chippiä kohdilleen… (Sagani)

Saganin tapauksessa tehtävät on kuvattu värinuolin joita laatoissa on yhdestä neljään laatan eri sivuilla. Yksittäinen tehtävä katsotaan täytetyksi, kun nuolen suunnalta vastaan tulee nuolen väriä vastaava laatta – tämän osuman ei tarvitse suinkaan olla edes välittömässä läheisyydessä.

…(jatkoa edeltä) sillä sininen hirvitys valmistui ja siitä irtoaa kuusi pistettä. Muutkin laatat ovat astetta lähempänä valmista. (Sagani)

Tehtävien täyttymistä merkitään molemmissa peleissä pelaajakohtaisilla puisilla napeilla. Puisiin nappeihin kytkeytyy myös Nova Lunassa pelin loppu ja voittaminen: kun yhdeltä pelaajalta loppuvat napit päättyy pelisamantien kyseisen pelaajan voittoon.

Pelaajan laattahärdelli. (Nova Luna)

Saganissa nappien käyttö on monipuolisempi: kunkin pelatun laatan keskelle asetetaan yhtä monta puista nappia kuin laatalla on tehtäviä. Näitä nappeja siirretään sitten jo valmiiden tehtävien päälle ja napit vapautuvat uusiokäyttöön kun kaikki laatan tehtävät on täytetty. Tässä kohtaa valmis laatta myös pyöräytetään ympäri ja pelaaja palkitaan laattaan merkityllä pistemäärällä. Pelin päättyminen on kytketty tiettoon ennaltamääriteltyyn pistemäärään, mikä vaihtelee pelaajamäärän mukaan.

Pelaajan napit ovat loppuneet, joten on jouduttu turvautumaan jo ylimääräiseen punaiseen nappiin. (Sagani)

Pelaajakohtaisia nappeja on Saganissakin rajatusti ja jos ne edes hetkellisesti loppuvat, otetaan käyttöön punaisia lisänappeja joista kustakin sakotetaan pisteiden muodossa. Tämä nappien hallinta tuo Saganiin oman mielenkiintoisen lisämausteensa.

Kestoltaan Nova Luna ja Sagani kulkevat likipitäen käsi kädessä yhden pelin kestäessä 30-45 minuuttiin. Tämä ei toisaalta ole yllätys, sillä siinä määrin ytimekkäitä ja suoraviivaisia pelejä molemmat ovat.

Kevyehköjen laattapulmailujen ystäville

Kuten alkuun paljastin, jätti Nova Luna heti tuoreeltaan oikein mainion ensimaun. Lisäpelien myötä näkemys ei ole pelistä muuksi muuttunut: peli on helposti opetettava ja sisällöltään kiinnostava laattapulma, mikä maistuu kokeneemmallekin pelurille. Patchworkin ystäville Nova Lunaa on helppo suositella, sillä peleissä on kohtuullisen paljon samaa tuntua vaikka nyt ei polyominojen kanssa pääsekään pelaamaan. Patchworkin ystäville pelin aikaträkki ja laattojenvalintasääntö ovat jo valmiiksi tuttua huttua.

Nova Lunan ulkoasu tuo minun meleen kasarikalsarit.

Molemmat pelit tarjoavat samanlaista pikkupähkinää kuinka rakentaa laattojenväliset tarpeet mahdollisimman tehokkaasti, jolloin niiden tehtävät valmistuvat vähän kuin itsessään. Pelit tarjoilevat parhaimmilaan kummasti onnistumisen tunnetta.

Saganin suuntaan mielenkiintoni heräsi alkujaan syystä, että siinä on muutettu kahta asiaa, jotka eniten Nova Lunassa jäivät mietittymään. Aikaträkki on joutanut romukoppaan ja tilalla on vuorotellen tehtävää laatanvalintaa ja siten odottelua ei ole sitäkään vähää mitä Nova Lunassa aika-ajoin on. Toiseksi Nova Lunan äkkikuoleman sijaan pelivuoroja on Saganissa kaikilla yhtä paljon.

Nyt kun molempia peleistä on pelattuna paljon olen vakuuttunut, että Nova Luna ei välttämättä aikaträkki-systeemiään tarvitse sillä siinä määrin Sagani on sujuvampi. Äkkikuoleman osalta ensipohdintani on ehkä osittain väärä tai ainakaan Saganin kohdalla ero ei ole niin merkittävä.

Saganin yleisilme on Nova Lunaa harmonisempi. (Sagani)

Kummasta sitten lähteä liikkeelle, jos kiinnostus heräsi? Tähän kysymykseen on helppo vastata: valitse Nova Luna. Sen ehdottomana etuna on hyvä saatavuus ja vieläpä suomeksi Lautapelit.fi:n kääntämänä. Jos huomaat nauttivasi pelistä (kuten minä), voi harkita Saganin etsimistä jostakin. Laattapulmailujen ystävälle lopulta se “molempi parempi” saattaa olla oikea vastaus – näin ainakin meillä!

Sisko ja sen pikkuveli: Nova Luna ja Sagani.

Arraial – torilla tavataan!

On aika katujuhlien. Kesäisistä kostyymeistä päätellen nyt ei olla voitettu MM-kultaa lätkässä eikä taida ilmaisia muoviämpäreitäkään olla tarjolla, kun ei törötetä jonossa. Kansaa pakkautuu kaduille ja edestakaisin vellova häröpallo tietää lopulta väentungosta – kuinkas muuten.

Vaan kuka naittaa samanhenkiset ihmiset parhaiten yhteen ja onnistuu siten pitämään tunnelman katossa aamun pikkutunneille saakka?

Jotakin tällaista Arraial-pelissä tavoitellaan. Taustatarina on mitä on, mutta peli itsessään hilpeännäköinen kansikuvataiteesta alkaen. Vaan vieläkö hilpeyttä riittää pelin jälkeen?

Tetrispalojen karuselli, josta haetaan omalle pelilaudalle täytettä.

Porukkaa sataa taivaalta

Arraialin tiivistää parhaiten kertomalla sen olevan lautapeli-Tetris. Reaktionopeus-elementti siitä luonnollisesti puuttuu, mutta tetrismäisesti kansaa tippuu pala palalta taivaalta ja pelaajat vuorotellen koetettavat istuttaa palaset omalle pelilaudalle sopiviin koloihin. Putoavia paloja voi myös kääntää, mutta toisin kuin Tetriksessä, Arraialissa kääntö tehdään ennen kuin pala pudotetaan.

Pelivuorolla on käytössä kolme toimintopistettä, jotka voi käyttää palan pudottamis- ja kääntämistoimintojen välillä mielensä mukaan, kunhan edes yhden toiminnoistaan (tai pelin viimeisessä vaiheessa kaksi) käyttää palan pudottamiseen laudalle.

Kolme pistettä ja suurin sininen alue (toistaiseksi). “Orrella” odottamassa lisäpisteuot täysistä vaakariveistä.

Palan valinta ja kääntäminen tapahtuvat siihen tarkoitukseen erikseen varatulla laudalla. Suunnittelupuolella on tehty mielenkiintoinen oivallus, että tätä tetris-palat sisältävää pyörivää lautaa kukin pelaaja katsoo omasta suunnastaan – sen mukaan minkälaisella pöydällä pelataan. Tarkoittaa siis sitä, että pala, joka yhdelle pelaajalle näyttäytyy L-mallissa, on vastapäätä istuvalle toisinpäin pystyssä.

Vuoronsa päätteeksi pelaaja täyttää tetrispala-laudan tyhjät paikat uusilla palikoilla ja vuoro siirtyy seuraavalle.

Samojen värien paritusta ja täysiä rivejä

Arraial palkitsee pelaajaa, kun tämä onnistuu yhdistämään kaksi samanväristä palaa toisiinsa. Tällöin tälle yhdistelmäpalalle tupsahtaa samanvärin ukko, joka pelin päätteeksi on yhden pisteen arvoinen.

Yhdistämällä  ryhmään lisää samanvärisiä paloja ei kasvata enää pistepottia paitsi jos näin tulee rakentaneeksi isoimman alueen kyseisessä värissä – tällöin pelaaja saa tuplaukon. Tuplaukot kiertävät pelin aikana pelaajalta toiselle, jos joku toinen rakentaa vieläkin isomman alueen samassa värissä. Nämä tuplaukot on Arraialin ainoa pelaajien välinen kilpailuelementti.

Kierroslaskuri muistuttaa mm. siitä, että joka kierros pitää pudottaa vähintään yksi palikka – ja kolmannella kierroksella kaksi.

Toinen tapa saada pisteitä on tehdä täysi vaakarivi. Tietokone-tetriksessä tällaiset rivit katoavat peliareenalta, mutta Arraialissa eivät. Sen sijaan pelaaja saa valkoisen ukon ”orrelle” odottamaan kierroksen päättymistä ja samalla tuo orsi nytkähtää pykälän verran ylemmäs pelaajan laudalla. Kun kierros päättyy, ja se siis päättyy kun pelin korttipakka on käyty läpi, tämä orsi tulee kaksi pykälää alaspäin. Jos orsi mahtuu valahtamaan vaaditut pykälät ilman, että se menee minkään tetrispalan päälle, saa pelaaja pitää orrella olevat valkoiset ukot eli liittää ne osaksi juhlakulkuetta.

Jos jossakin vaiheessa pelaaja joutuu rakentamaan orren päälle tai orsi ei mahdu kierroksen päätteeksi putomaan paria pykälää, poistetaan se pelistä. Pelaaja saa käyttöönsä lisää pelitilaa, mutta samalla menettää loppupeliksi mahdollisuuden saada lisäpisteitä täysistä riveistä.

Kun pakka on kolmeen kertaan pelattu läpi – mihin menee sellaiset 20-30 minuuttia peliaikaa – lasketaan pelaajien ukot (pisteet). Isoimmalla ukkomäärällä voittaa.

Valmiit “katubileet”: viisi pistettä + suurimmaisen punaisen tuplaukko sekä kuusi täyttä riviä: yhteensä 13 pistettä.

Toimivaa, selkeää – mutta voisi haastaa enemmänkin

Minä(kin) olen Tetrikseni pelannut – meille peli tuli taloon ensimmäisen PC:n mukana, olisikohan vuosi ollut 1987. Kulmakunnan ensimmäisellä PC:llä, jossa oli rouhea 8 Mhz:n prosessori ’Tetris DOS’:ia tuli nakutettua siinämäärin, että pelin pelasi miltei järjestään viimeiselle tasolle asti ja siellä tykitettiin silmämunat kuivuen (kun piti välttää räpyttelyä) kunnes teki peräjälkeen ne pari kohtalokasta munausta, josta ei enää ollut paluuta.

Jonkun vuoden myöhemmin, kaverin 10 Mhz:n myllyllä sama peli oli jo huomattavasti vaikeampi, koska se oli nopeampi. Tuohon aikaan kun ei oltu koodauksessa huomioitu lainkaan loppukäyttäjän laitteen tehoja.

Tetriksessä itseäni kiehtoi juuri se jatkuvasti nopeutuva pelitempo yhdistettynä palikoiden hahmotushaasteeseen. Tämän yhdistelmän rakentaminen lautapeliin on mahdotonta ja Arraial(kaan) ei sitä edes yritä ratkaista. Siitä kyllä silti välittyy mainiosti tuo hahmotushaaste, mutta nopeuspuoli on korvattu samanväristen palojen yhdistelyllä ja tarjolla olevien palojen valitsemisella seuraavalle pelaajalle. Kaverille koetetaan jättää mahdollisimman huono palakolmikko tarjolle ja tämä pieni kiusanteko on ihan olennainen osa Arraialia.

Arraialin grafiikka kansikuvasta lähtien ansaitsee kiitosta.

Tällaisena sekoituksena peli kyllä toimii ja sitä pelaa erän silloin toisen tällöin, mutta ei Arraialista jää tarinoita kerrottavaksi (toisin kuin niistä kuivuneista silmämunista). Kesto on kuitenkin pelissä kohdillaan, joten jos tetristely yhtään kiehtoo, niin kyllä tämän mieluummin valitsee kuin vaikkapa ne Uwen jo valmiiksi väsyneet tetrispala-haasteet (poislukien Patchwork).

Lopuksi on pakko antaa pisteet pelin graafikolle: Arraial tuo ulkonäkönsä puolesta mieleen ah niin mahtavan Nikke Knattertonin.

Bärenpark – parasta karhupuistoa rakentamassa

Niin mainio kuin Uwe Rosenbergin Patchwork onkin, on siinä yksi perustavaa laatua oleva rajoittava piirre: se nimittäin on vain kaksinpeli. Niinpä olin innoissani, kun aikanaan tuli ensitieto samaan pelimekaniikkaan pohjautuvasta Cottage Gardenista. Ja kyllä, Cottage Garden laajensi pelaajamäärän neljään, mutta samalla suunnittelupuolella tuli joukko ei niin onnistuneita valintoja – typerä pisteytys näistä päällimmäisenä. Näin jäi – ainakin omin silmin katsottuna – markkinarako edelleen useamman pelaajan Patchworkille.

Alkusäädöt tehty: pelilauta täytetty laatoilla ja pelaajien aloituslaudat odottavat rakentamistaan.
Alkusäädöt tehty: pelilauta täytetty laatoilla ja pelaajien aloituslaudat odottavat rakentamistaan.

Tämän raon täyttäjäksi Bärenpark nyt yrittää. Eikä yritys pöllömpi olekaan!

Pelilaudan täyttöä tetrispalikoilla

Bärenparkissa pelaajat kilpailevat siitä, kenellä on hienoin ‘Karhupuisto’. Kukin pelaaja aloittaa tyhjällä 4×4 tontilla, johon asetellaan laatta kerrallaan eläinaitauksia ja muita tarvittavia eläintarhan fasiliteetteja. Mutta toisin kuin Patchworkissa ja/tai Cottage Gardenissa, on Bärenparkissa kaikki rakennettavissa olevat laatat periaatteessa koko ajan tarjolla, mutta tätä valinnanvapautta rajoitetaan hieman toisin.

Vessalaatalla liikkeelle - aloittajalla on pelin pienin aloituslaatta.
Vessalaatalla liikkeelle – aloittajalla on pelin pienin aloituslaatta.

Pelin alussa kullakin pelaajalla on 4×4 tontin ohella aloituslaatta, joka aloittajalla on pienin mahdollinen 1×1 “vessalaatta” (osassa näistä minilaatoista toden totta on kuvattuna BajaMaja). Muut pelaajat saavat hivenen isomman (1×2 tai 1×3) -laatan kompensoimaan heikompaa vuoropositiota.

Omalla pelivuorolla yksi omista laatoista pelataan tontille ja sillä pyritään peittämään tontilta kuvitettuja ruutuja. Kuvituksen peittämisestä palkitaan joko lisälaattojen tai lisätontin muodossa. Jos yhdellä laatalla onnistuu peittämään useamman kuvan, saa myös useamman palkkion.

Pelaamalla vessalaatan sementtiauton päälle, pääsee valitsemaan yllä olevista laatoista seuraavan laatan.
Pelaamalla vessalaatan sementtiauton päälle, pääsee valitsemaan ylempänä näkyvistä laatoista yhden seuraavia kierroksia silmällä pitäen.

Peittämällä tontilta kaavoitusryhmän. saa uuden 4×4 tontin, jolla laajennetaan omaa eläintarhaa. Pelin loppuessa kullakin pelaajalla on lopulta neljä kappaleita näitä tontteja, loppumuodon saa päättää pelin edetessä. Uusia eläin- ja fasiliteettilaattoja saa peittämällä kottikärryjä, sementtiautoja tai kaivinkoneita – nämä kuvaavat Bärenparkin kolmea laattakokoa.

‘Kottikärryt’ ovat pistearvoltaan arvottomia, mutta kokonsa puolesta pieniä ja käteviä ja mahtuvat siten kaikkialle. Tällaisilla ‘kottikärrylaatoilla’ pelaajat mm. aloittavat pelinsä. ‘Sementtiauto’ -luokka on kooltaan neljän ruudun kokoisia – Tetriksestä muotonsa puolesta tuttuja – laattoja, joista saa pisteitä. Ja pisteitä saa sitä enemmän, mitä aiemmin laatan pääsee valitsemaan, sillä jokainen napattu laatta tiputtaa seuraavan vastaavan laatan arvoa. ‘Kaivinkone’ -kategoriassa on pelin isoimmat ja muodoiltaan monimutkaisimmat laatat. Samalla myös näiden laattojen pistearvo on suurin.

Kottikärry- ja sementtiauto- laattatarjonta lähitarkastelussa.
Kottikärry- ja sementtiauto- laattatarjonta lähitarkastelussa…

Kaivinkonelaatoissa on isompia ja monimuotoisempia laattoja, mutta vain yksi kutakin muotoa.
…eikä unohdeta kaivinkonelaattojakaan. Täällä on pelin isoimmat ja monimuotoisimmat laatat. Samalla laattojen pistearvokin on suurempi, mutta kutakin muotoa on vain yksi tarjolla.

Jokaisessa 4×4 tonttilaatassa on yhden ruudun kokoinen varattu alue. Tähän pelaaja saa Karhupatsaan, kun tontin kaikki muut ruudut on rakennettu. Karhupatsas tuo (jälleen) sitä enemmän pisteitä, mitä aiemmin patsaan saa pystytetyksi.

Asettamalla jokilaatta tähän valmistuu yläosan 4x4 lauta...
Asettamalla jokilaatta tähän valmistuu yläosan 4×4 lauta…

...mistä palkkiona 13 pisteen karhupatsas.
…josta palkkiona 13 pisteen karhupatsas.

Laatta kerrallaan pelaamalla jatketaan kunnes joku pelaajista peittää viimeisenkin ruutunsa omasta eläinpuistostaan. Muut pelaajat saavat vielä yhden pelivuoron, jonka jälkeen lasketaan pisteet. Pisteitä saa siis rakennetuista eläinlaatoista ja karhupatsaista niiden pistearvon mukaisesti.

“Peruspeli” on käytännössä tässä. “Edistynyt” pelimuoto tuo mukanaan tavoitelaatat, joista kolme eri kategoriaa arvotaan peliin mukaan. Tavoitelaatat palkitsevat lisäpistein nopeimpia esimerkiksi tiettyjen eläinlaattojen tai vaikkapa erilaisten muotojen rakentamisesta. Jos on peruspeli simppeli, ei edistynyttäkään peliä voi liian monimutkaiseksi haukkua, joten tämä pelimuoto kannattaa ottaa mukaan viimeistään toisesta pelistä alkaen.

Tavoitelaatat ja karhupatsaat zoomissa. Rakentamalla esimerkiksi kolme jääkarhuluolaa pääsee ylimpänä näkyvään bonuslaattaan käsiksi.
Tavoitelaatat ja karhupatsaat zoomissa. Rakentamalla esimerkiksi kolme jääkarhuluolaa pääsee ylimpänä näkyvään bonuslaattaan käsiksi.

Bärenpark – peli joka Cottage Garden tahtoisi olla

‘Karhupuisto’ on kevyttä ja helposti lähestyttävää viihdettä. Laattoja asettelemalla oma eläintarha valmistuu hiljalleen ja vaikka teema nyt ei lopulta olekaan niin vahvasti läsnä, niin ei se toisaalta häiritsekään. Graafinen ilme on kunnossa sekin, Franz Klemensin käsiala on tällä kertaa yllättävän  neutraalia. Minulle tämä on pelkästään hyvä asia, sillä en yleensä Klemensin käsialasta niin perusta.

Pelin edetessä eläinpuistot laajenevat.
Pelin edetessä pelaajien puistot laajenevat.

Pelaajien välinen kilpailu Bärenparkissa rajoittuu tarjolla olevien laattojen napsimiseen toisten silmien edestä – tosin samalla tulee siis napsineeksi pisteitäkin mahdollisesti omaan pussiin lisättäväksi. Jos ja kun mukaan ottaa tavoitelaatat – mitä lämpimästi suosittelen – tulee lisäkilpailua, mutta pelaajien väliseen interaktioon ei tule lisäsävyjä. Tavoitelaatat kuitenkin pitävät pelin pidemmän päälle tuoreena ja osaltaan ohjaavat peliä hivenen eri suuntiin eri kerroilla, mikä on pelkästään positiivinen juttu ja viimeistään näin välttää liian uriutumisen pelikerrasta toiseen.

Bärenpark on pelinä yksinkertaisempi kuin Cottage Garden, mutta pelillisesti verrokkiaan tasapainoisempi ja kiinnostavampi. ‘Karhupuisto’ siis peittoaa Cottage Gardenin selvästi ja sama konsensus tuntuu olevan muillakin peliharrastajilla – ainakin jos BGG:een kirjattuja kokemuksia on uskominen. Patchworkin nerokkuus jää Bärenparkista silti puuttumaan, joten se täydellinen neljän pelaajan Patchwork-kokemus jää vielä odottamaan tulevaa. Mutta sitä odottaessa Bärenparkin pariin palaa mielellään kerran jos toisenkin ja ainakin Cottage Gardenin voi unohtaa lopullisesti.

Infolaatikko: Bärenpark
Pelaajia: 2-4 Kesto: 30 minuuttia Julkaisuvuosi: 2017
Saatavuus: pelialan liikkeet (englanniksi)
Lisätietoa: Boardgamegeek

Tapahtumaraportti: Lautapelaamaan 11.-13.11.2016 (Helsinki, Kaapelitehdas)

On yksi täydellinen suora, josta olen erityisen ylpeä ja iloinen lautapelaajana: minulla on ollut ilo osallistua joka ikiseen Lautapelaamaan-tapahtumaan, joita koskaan on järjestetty ja vielä tätä tapahtumaa edeltäneisiin Helcon-pelitapahtumiinkin. Ja tuo ensimmäinen Helcon on pidetty siis vuonna 2002. Olen siten päässyt aitiopaikalta todistamaan alkuperäisen pienen porukan viikonloppu-pelitapahtuman laajentumista aikaa myöten isompaan ja julkisempaan tilaan ja samalla kävijämäärässä tapahtunutta kasvua ja toisaalta muutosta. Kaapelitehtaalle siirtymisen myötä  Suomen lautapeliseuran yhteiskumppaneita on voitu tuoda aiempaa paremmin esiin, mikä on erityisen hieno asia.

Vaikka petrattavaa järjestelyjen puolesta varmasti olisi paljonkin, niin hämmästyttävän hyvä tapahtuma saatiin tällekin vuodelle aikaiseksi – taustalla kuitenkin on varsin pieni aktiiviporukka. Takavuosina olin itsekin muutamana vuonna tapahtuman järjestelyjä hoitamassa ja mm. jakelemassa mainoksia eri kouluihin ympäri Helsinkiä, joten järjestelypuolikin on tullut tutuksi.

Viimeiset vuodet tämä on kuitenkin ollut itselleni puhtaasti pelitapahtuma, jonne koetamme saada edes yhdeksi viikonlopuksi vanhan köörin kasaan – köörin, joka aikanaan muodostui juurikin Helconissa – olisikohan vuosi ollut 2004; noh, kaikkea ei voi muistaa.

Vakioporukan saaminen kasaan yhdeksi viikonlopuksi ei tänä päivänä ole enää ihan niin sanottua, onhan tällä ukkoutuvalla sakilla useammalla jo perhettä ja onpa yksi sankareista pysyvästi muuttanut Andorraan.

Mutta niin vain tuttu jengi oli Kaapelitehtaalla tänäkin vuonna – osa piipahtaen, osa koko viikonlopun. Tapahtumaa edeltävänä päivänä Andorran asukki saapui pääkaupunkiseudun leveysasteille ja torstai-ilta lämmiteltiinkin Kivistössä pelaten pienemmällä porukalla Steam Time, Completto ja The Hanging Gardens – kaikki oikein mainioita pelejä. Lautapelaamaan-tapahtumassa toivottavasti sitten saataisiin maistiaisia Spiel-uutuuksista.

Perjantai 11.11.

Kaapelitehtaalle pöräytimme heti tapahtuman alkuun viideksi kolmen hengen voimalla ja olipas yllättävän paljon porukkaa paikalla jo heti ensihetkistä alkaen. Seuran pelikirjaston puoleisessa salissa oli kohtuullisesti vilinää jo perjantaina, mutta me jäimme pääsalin puolelle koko illaksi tutustumaan yhteistyökumppaneiden pelitarjoomaan.

Lautapelaamaan sisäänkäynti.
Lautapelaamaan sisäänkäynti.Tapahtuman alkuhetkillä ja ylipäätään aamutuimaan on vielä hiljaista, mutta päivän edetessä vilinää riittää.

Dokmus (Lautapelit.fi). Tämä abstrakti ‘tönöjä laudalle arvoruutuihin’ -kylvämispeli tuo paljolti mieleen Kingdom Builderin, mutta siinä missä verrokkipelissä ‘kylväminen’ tapahtuu saadun kortin rajoittamana, Dokmuksessa aiemmat mökit rajoittavat siirtoja. Dokmuksen hienoin elementti on jatkuvasti elävä pelilauta, se kun koostuu yhdeksästä siirrettävästä osasta. Muilta osin peli on kuitenkin turhan kuivakka omaan makuun ja kun Kingdom Builderkin tuntuu jo loppuunkalutulta, niin vielä vähemmän jään haikailemaan Dokmuksen perään.

Dokmus ja "telttojen" marssitusta pelilaudalle.
Dokmus ja “telttojen” marssitusta pelilaudalle.

Nooa (Lautapelit.fi). Tämä oli kevyt eläinsettien keruupeli, jossa pelaajat joko jakavat pöydässä olevia eläinlaattoja pienempiin setteihin tai ottavat yhden setin maksaen siitä tietyn hinnan. Pisteytys pelastaa tässä paljon, minkä vuoksi Nooassa on ideaakin. Heilahti itselläni kategoriaan “yllättävän hyvä” ja pelinä sopii hyvin eri-ikäisille, joten jos kevyt perhepeli on hakusessa niin laittakaapa nimi mieleen.

Nooa - eläinsettien tekoa.
Nooa – eläinsettien tekoa.

Imhotep (Lautapelit.fi). Saksan vuoden peli -finaaliehdokkaaksikin päässyt peli tuli hivenen yllättäen myös suomeksi. Omia kuutioita koetetaan kuskata pelaajien yhteisellä laivoilla rakennuspaikoille. Aikanaan jo englanninkielisen julkaisun yhteydessä tavasin säännöt ja sen perusteella totesin, että tämä ei ole minulle. Nyt suoritettu käytännön kenttäkoe todisti olettamuksen oikeaksi. Tylsä peli, jonka parasta antia on miellyttävä ulkonäkö ja komponentit.

Imhotep ja abstraktien rakennustyömaiden haaste.
Imhotep ja abstraktien rakennustyömaiden haaste.

Tadaa! (Lautapelit.fi) Nopeuspeli, jossa pinotaan erikokoisia ja muotoisia esineitä pinoksi tehtäväksiantokortin mukaisesti. Pelipöydässämme oli yksi jäätävän nopea peluri, joten jäi ratkaisut itseltä tekemättä, mutta kivaa oli silti. Nopeuspelien saralla vain on hurjan kova kilpailu ja Tadaa! jää hetken huviksi. Pidempikestoista hupia tarjoavat vaikkapa tämä aiemmin arvostelemani Dr. Eureka, joka sekin on nyt suomenkielisenä julkaistu joulumarkkinoille.

Tadaa!:n pelaajakohtaiset komponentit.
Tadaa!:n pelaajakohtaiset komponentit.

Otrio (Competo). Voi itku… Vuoden perhepeli 2016 on klassinen ristinolla pienellä variantilla. Nopeasti opittavia ja pelattavia pelejä toki tarvitaan, mutta en ymmärrä miten tästä on voitu leipoa vuoden peli? Karmea kokemus, jonka paras anti oli, että saatiin koko viikonlopun läpi kestänyt lentävä lausahdus “nyt tuli Otrio!”. Ei jatkoon.

Otrio pelikokemuksena aiheutti vilunväreitä vaikka näyttääkin ihan vinkeältä.
Otrio pelikokemuksena aiheutti vilunväreitä vaikka näyttääkin ihan vinkeältä.

Maze Race (Competo). Tätä magneetti-labyrinttiä tuli edellinen viikonloppu jo peluutettua GamExpossa Helsingin Messukeskuksessa ja siellä se osoittautui hitiksi etenkin nuorempien pelaajien keskuudessa. Nyt kun sauma oli, niin tuli esiteltyä se myös muille peliporukassamme. Alla pari aloittelijan labyrintti-suoristusta.

Maze Race ja pelaajien tekemät labyrintit.
Maze Race ja pelaajien tekemät labyrintit.

Dungeon Rush (Lautapelit.fi). Tämäkin oli tuttu GamExposta, mutta sama kuin edellä niin omalla peliporukalla tätä oli mukavaa testata. Kelpo nopeuspeli vähän aikuisempaankin makuun vaikka ei tämä ihan se minun juttuni olekaan. Tällaisille kompakteille korttipeleille kuitenkin aina on kysyntää, joten säilynee pelikokoelmassa pelkästään senkin tähden, että Maijaa kiinnostaa.

Flamme Rouge (Lautapelit.fi). Spiel-messuilla tämän englanninkielinen painos myytiin nopeasti loppuun, joten peli on saanut hyvän vastaanoton ja omatkin odotukset olivat korkealla. Ja onhan tämä pyöräkilpailupeli hyvä. Joka pelikertaa varten on mahdollista rakentaa uusi kilparata ja korttivetoisena tässä on riittävästi tuuria taitoakaan unohtamatta. Flamme Rouge on kuin yksinkertaistettu Um Reifenbreite – no, vähän huumoria mukana, mutta silti hauska pelattava. Flamme Rouge nousi heittämällä omaan top-3:een mitä pyöräilypeleihin tulee – ja tämän genren pelejä on kuitenkin tullut kohtuusetti pelattua sillä vakiseurueessa on yksi pyöräilypelejä erityisesti harrastava. Peli oli itse asiassa siinä määrin hyvä, että suosittelin sitä joulun uutuuspeleistä perhepeli-kategoriassa yhdelle lehtitoimittajallekin tällä viikolla, kun minulta kyseltiin suosituksia joulun hittipeleiksi.

Ice Cool (Lautapelit.fi). Näppäryysneppailu hippa-aiheesta. Yllättävän hyvä, kun huomioidaan lähtökohdat jossa koko komeus on ympätty pieneen pelilaatikkoon. Kompaktista pelilaatikon koosta tosiaan kuoriutuu kookas pelialue, jolloin neppailemisestakin tulee mielekästä. Ei nyt ehkä juuri minulle tehty, mutta edullista näppäryyspeliä hakevien kannatta kyllä tutustua.

Noppahippailua Ice Coolin tapaan.
Noppahippailua Ice Coolin tapaan.

Tässä kohtaa ilta alkoikin olla siinä vaiheessa, että käytiin kurkkaamassa seuran pelihyllyjä seuraavaa päivää silmällä pitäen, että voidaan tarvittaessa illan viimeiset tunnit kuluttaa sääntöjen lukuun. Näin säästyisi aikaa seuraavana päivänä, kun ei ihan tyhjästä tarvitse sääntöjentavausta polkaista pystyyn. Harmillisesti hyllyillä ei näyttänyt lainkaan olevan Days of Wonderin Quadropolista, jota olisin mielelläni testannut.

Lauantai 12.11.

Sankokunkku (Lautapelit.fi). Aamupäivä alkoi viisinpeleillä Sankokunkun ollessa ensimmäinen testipenkkiin päässyt. Alkuperäinen Bucket King oli entuudestaan jo tuttu (olen sen aikanaan omistanut) ja tämä on melkein sama peli – nyt vain sangot ovat fyysisiä pahvisten lätkien sijaan. 3D-elementti ei tuo kuitenkaan peliin mitään uutta ja alkuperäisestä hivenen viilatut säännöt vievät peliä huonompaan suuntaan. Mikään ei kuitenkaan estä pelaamasta originellin säännöillä, joten jos ja kun Sankokunkkuun tutustuu, niin suosittelen kaivamaan BGG:stä myös alkuperäisen pelin säännöt. Pelinähän tämä on oikein oivallinen kevyt korttipeli maksimissaan viidelle pelaajalle.

Sankokunkkua 3D:nä. 3D-elementti jää vähän turhaksi, mutta se ei tee pelistä millään tapaa huonoa.
Sankokunkku. Pelin 3D-elementti jää vähän turhaksi, mutta se ei tee pelistä millään tapaa huonoa.

Dice Devils. Entuudestaan tuntemattomia viisinpelejä tuntui löytyvän nihkeästi, joten tämä Kosmoksen noppapelikin päätyi testattavaksi. Eipä ollut ihmeellinen tämäkään. Kevyttä ja helppoa settien keräilyä, jonka unohtaa muutamassa viikossa. Ei ihme, että Dice Devils on jäänyt unholaan.

Dice Devilsin pirulliset noppakupit.
Dice Devils ja pirulliset noppakupit.

Loony Quest (Lautapelit.fi). Tämä erityisesti lapsille suunnattu piirustelupeli oli pääosin muulle porukalle uusi tuttavuus, joten pyöräytettiin yksi peli tätäkin. Loony Questin idea on vaihtuvissa “tasoissa”, joiden pohjalta jokainen yrittää piirtää läpinäkyvälle kalvolle tussilla reitin, joka suorittaa annetun tason mahdollisimman hyvin. Yleensä siis piirretään viivareitti ja kerätään bonuksia ja pisteitä tasosta samalla välttäen seiniä ja vihollisia. Piirtovaihteen jälkeen kalvo asetetaan tason päälle ja katsotaan miten annetusta tehtävästä suoriutui. Helppoa ja hauskaa, mutta peliä pitää pelata harvakseltaan, jotta se pysyy tuoreena ja kiinnostavana.

Loony Quest:issa tussataan tasoja läpi läpinäkyville kalvoille.
Loony Quest:issa tussataan tasoja läpi läpinäkyville kalvoille.

Quartermaster General: 1914. Essen-uutuudet olivat vähissä, mutta kiitos Petrin saimme pelattavaksemme Quartermaster General: 1914 -pelin. Alkuperäinen Quartermaster General ei ollut kenellekään meistä tuttu, joten sikäli oltiin syvissä vesissä. Onneksi Petrillä oli Agricolan SM-kisapelien välissä sopivasti aikaa opettaa peli meille, joten aloitus oli sikäli helpompaa. Joitakin asioita jäi silti tulkittavaksi eikä sääntökirjakaan avannut asioita siinä määrin kuin olisi toivonut, mutta yhteisymmärrykseen pelipöydässä pääsimme ja toivottavasti pelasimme pelin kohtuu oikein. QG:1914 on varsin virtaviivainen korttivetoinen sotapeli, jossa kolmen pelaajan johtama liittouma (Englanti+Yhdysvallat, Ranska+Italia, Venäjä) sotivat kahden pelaajan liittoumaa (Saksa, Itävalta-Unkari+Turkki) vastaan. Pelasimme sikäli testipelin “pimennossa”, että emme käyneet etukäteen kunkin maan korttipakkoja läpi (kortit ovat pelaamisen keskiössä) – niinpä erityisesti korttien mahdolliset erikoistoiminnallisuudet tulivat kaikille yllätyksenä. Siitä huolimatta, tai ehkä sen vuoksi, Quartermaster General: 1914 piti mielenkiinnon yllä pelin loppuun asti. Totesimme nimittäin muuten jo pelin aikana, että ehkä tämä ei kuitenkaan ollut se meidän juttu, mutta puursimme pelin loppuun asti. Peli päättyi lopulta parin pisteen erolla Saksan ja Itävalta-Unkari-Turkki liittouman tappioon. Tietääpä nyt mistä porukka kouhkaa, mutta tuskin tulee itse tämän sarjan peleihin enää palattua. Kevyttä eurotyylistä sotapeliä kaipaavien kannattaa kyllä tähänkin tutustua.

Quartermaster General: 1901 - viiden pelaajan kevyt sotapeli.
Quartermaster General: 1914 – viiden pelaajan kevyt eurosotapeli.

La Granja. Seuran pelikirjastosta löytyi saksankielinen La Granja, jota otettiin testipenkkiin neljällä pelaajalla. Saksankielentaitoisiahan meistä ei ole yksikään, mutta älypuhelinten avulla kortit kortit kääntyivät englanniksi ja pelaaminen oli mahdollista. Ei tämä nyt sukkia pyöräyttänyt ihan ympäri, mutta ei La Granjaa huonoksikaan voi moittia. Vielä tuosta saisi silti hioa nurkkia pyöreämmiksi jolloin pelikin pyörähtäisi läpi joutuisammin.

Mömmen. Osallistuin ennen Lautapelaamaan-tapahtumaa lautapelien ketjuvaihtoon ensimmäistä kertaa koskaan. Sitä kautta sain mm. 10 pelin “kaatissäkin”, joista oikeasti halusin vain kaksi peliä loppujen kahdeksan joutaessa samantien kiertoon (tai roskiin). Mömmen oli yksi näistä kahdeksasta ei-ehkä-niin-kaksisesta-korttipelistä, mutta testattiin se tapahtumassa ennen kuin luovutin ilmaiseksi eteenpäin. Mömmen osoittautui kevyeksi settientekopeliksi, jossa oikeastaan ainoa söötti elementti olivat lammasteemaiset pelikortit.

Illusio. Toinen kaatissäkin peleistä, joka pelattiin ennen kuin jouti kiertoon (tai eihän se nyt kiertoon olisi päätynyt, jos olisi ollut hyvä, mutta kun ei ollut). Illusio on taikuriteemoitettu tiketintäyttöpeli, joka sekin oli kaunista ulkonäköä lukuunottamatta kovasti yhdentekevä. Illusion kohtalo on päätyä tarveaineiksi muille pelinrakentelu-projekteille.

Illusion on kevyt tiketinteko-peli - ei valitettavasti sieltä parhaasta päästä.
Illusion on kevyt tiketinteko-peli – ei valitettavasti sieltä parhaasta päästä.

Great Western Trail. Lauantai-ilta päätettiin “kevyesti” Great Western Trail:in parissa. Kyseessä on Alexander Pfisterin uutuus tälle vuodelle. Kyseessä on sikäli kiinnostava nimike, että pidin saman pelisuunnittelijan edellisen vuoden Essen-uutuutta Mombasaa kenties ko. messujen aikaan julkaistuista peleistä parhaana. Kun etukäteen olin kuullut hyvää myös tästä, niin oli tiettyjä etukäteisodotuksia. Laatikosta kuoriutuikin varsin raskas europeli, jonka opettelu vaatii samanlaisen opettelujumpan kuin Mombasakin, mutta itse pelaaminen on silti joutuisaa ja suoraviivaista – kuten Mombasankin. Great Western Trail muistuttaa tietyssä määrin mm. Caylusta, näissä molemmissa kun rakennetaan laudalle pelin edetessä yhä enemmän ja enemmän rakennuksia kaikkien käytettäväksi. Lisäksi on pakanrakentelua lehmäsettien muodossa ynnä muita pisteitä tuovia elementtejä. Kokonaisuutena Great Western Trail ei kuitenkaan tunnu yhtä eheältä kokonaisuudelta kuin Mombasa eli samanlaista paloa päästä pelata peliä heti uudelleen ei tullut. Siltikin, pelaisin tätä kyllä mielelläni uudemmankin kerran, mutta tällä haavaa Mombasa vie siis pidemmän korren.

Vähän raskaampaa euroa: Great Western Trail, jossa sälää ja rompetta riittää.
Vähän raskaampaa euroa: Great Western Trail, jossa sälää ja rompetta riittää.

Sunnuntai 13.11.

X-Tiles (Tactic). Nätinnäköinen abstrakti osoittautui klassista Dominoa huonommaksi. Ennen peliä (ja sääntöjä) sanoin kanssapelaajille, että tämän voisin hyvinkin kuvitella ostavani omille vanhemmilleni, jos peli on hyvä, mutta nyt siis ostolle ei ole tarvetta. Näistä vaihtoehto-dominoista Chromino ajaa saman asian paremmin.

X-Tiles näyttää mielenkiintoiselta, mutta peli jää puuttumaan.
X-Tiles näyttää mielenkiintoiselta, mutta peliä siinä on vähänlaisesti.

Baobab. Näppäryyskorttipeli, jossa tavoitteena tyhjentää oma pakka nopeammin yhteiseen “puuhun” kuin muut. Peliä pelataan kuitenkin pelivuoroissa eli nopeuspelistä ei ole kyse. Kukin kortti kertoo säännöt, miten kortit tulee puuhun asettaa useimpien vaatiessa vähintään yhden kortin kulman olevan ilmassa eli näin puun kasvusto leviää koko ajan ulospäin. Osaa korteista ei aseteta vaan ne joko heitetään puuhun tai tiputetaan ilmasta. Tämä jos mikä oli sitä kuuluisaa kategoriaa “helppoa ja hauskaa”.

Näin kasvaa Baobab-puu.
Näin kasvaa Baobab-puu.

Mit Mist und Tücke. Hönökki lastenpeli, jossa vieritetään muovisia kuulia pelilaudalle tarkoituksena saada ne pysähtymään pelilaudan reikiin. Ei aikuisille, mutta en tiedä onko tämä oikein lapsillekaan riittävän hauska?

Mit Mist und Tucke: kevyttä kuularallattelua, ei muuta.
Mit Mist und Tücke: kevyttä kuularallattelua, vähänlaisesti mitään muuta.

Multiuniversum. Spiel-uutuus on kompakti tiketintäyttöpeli. Käyttöliittymältään peli on hivenen epäselvä (tarkoitan värien epäselvyyttä), muilta osin oikein näppärä lyhyt peli. Pelattiin variantilla, joka helpottaa liikkumista – alkuperäissäännöillä tämä kun on kuulemma turhan tuskainen kokemus. Multiuniversum oli yllättävän hyvä. Ei ehkä se kaikkein omaperäisen peli, mutta pelaisin mieluusti uudemmankin kerran.

Flying Kung-Fu Frogs. Perinteiseen “sammakkopeliin” on tuotu muovinen puu, jossa kohdeoksat sammakoille ja koko komeus toimii ja pyörii paristoilla – jos vain olisi ne paristot. Seuran omistamassa pelissä ei siis ollut paristoja eikä sellaisia löytynyt kysymälläkään. Testattiin tämä silti, kun odoteltiin seuraavan pelin vapautuvan. Ei silti yllättäne kun tiivistän pelin sanomalla: kiitos, mutta ei kiitos.

Flying Kungfu Frogs: kevyttä muovihuttua näyttävässä puussa.
Flying Kungfu Frogs: kevyttä muovihuttua näyttävässä puussa.

Cottage Garden. Uwe “papu” Rosenbergin Spiel-uutuus kierrättää saman herran Patchwork-ideaa. Kyseessä siis erilaisten tetris-palasten täyttöä, nyt kasvimaalla aiemman tilkkutäkki-teeman sijaan. Cottage Garden laajentaa pelaajamäärän maksimissaan neljään ja vaikka ulkonäöllisesti ja sisältöntä puolesta peli ei ehkä yllä ihan Patchworkin hiotulle tasolle, oli tämä silti miellyttävä pelattava. Saattaakin olla, että Cottage Garden päätyy lopulta ostolistalle juurikin monipuolisemman pelaajamääränsä vuoksi. Ja jos tämän sitten ostankin, niin samalla Patchwork päätyy myyntiin – molempia kun ei ole mitään mieltä omistaa.

Keekee the Rocking Monkey. Näppäryys ja tasapainoilupelit kiinnostavat aina ja Rocking Monkey oli kiinnostavan näköinen. Harmi, että hyvyys jäi ainoastaan kiinnostavan ulkoasun tasolle, sillä itse peli osoittautui vähemmän hyväksi. Ja onhan tämä tasapainoilun varaan laskevien pelien kategoria kuitenkin jäätävän kova siellä kärkipäässä: harva nimittäin vetää Hamsterrollea tai vaikkapa Riff Raffia paremmaksi.

Keekee the Rocking Monkey näyttää paremmalta kuin mitä käytännössä on.
Keekee the Rocking Monkey näyttää paremmalta kuin mitä käytännössä on.

Targets. Kompakti noppaneppailu, jossa noppia ammutaan”noppatornista” kohdekorteille ja tarkin laukoja saa kohdekortin itselleen. Helppo oppia ja ihan hauskaakin, mutta tässäkin vähän sitä samaa ongelmaa kuin Keekee the Rocking Monkeyn kohdalla, että pitää olla jäätävän kova, päätyäkseen ostoslistalle. No, Targets oli hyvä, mutta ei riittävän hyvä.

First Class. Tällä Hans im Glückin Spiel-uutuudella oli ehkä ne kaikkein kovimmat etukäteisodotukset. Peli on lopulta pistesalaattijahti, jossa haalitaan voittopisteitä niin junaa laajentamalla kuin tikettien keruun muodossakin. Pohjimmiltaan korttipeli eli varsinaista pelilautaa ei ole. First Classissa on paljon hyvää – erityisesti miellyttää se, että odotteluaikaa on vähänlaisesti ja peli on riittävän suoraviivainen. Pisteytys tosin on sitten ainakin ensifiiliksillä liian häsmäinen ja vähän tulee muutenkin tunne, että asioita olisi muutenkin kannattanut vielä suoraviivaistaa TAI sitten tuoda mukaan pelilauta ja tehdä “isompi” peli. No, aika näyttää lämpeänkö pelille enemmän, nyt ensituntemus on sellainen varovaisen optimistinen.

First Class. Lupaava peli.
First Class. Hans im Glückilta on yleensä tae odottaa jotain hyvää.

Out Balance. Tapahtuman viimeiseksi peliksi valikoitui kaksinpelattava tasapaino-viritys, joka näyttää hauskemmalta kuin mitä lopulta onkaan. Vähän peliä, enempi ajantappoa -luokkaa.

Out Balance -puuhäkkyrä hieman ennen kuin koko komeus sortuu...
Out Balance -puuhäkkyrä hieman ennen kuin koko komeus sortuu…

Iltakuudelta oltiinkin sitten jo kotosalla ja Andorran vieras kyseli vielä kaksinpelien perään, joten illan aikana pelattiin mm. aiemmin tässä jutussa mainittu Patchwork sekä sen lisäksi Fungi ja Musée.

Kokonaisuutena Lautapelaamaan 2016 oli tällaisen vakikävijän silmin onnistunut tapahtuma, vaikka Spiel-uutuuksia ei tavanomaista määrää ollutkaan tarjolla. Ensi vuonna asiaan saadaan ainakin sikäli pieni ryhtiliike, että oman porukan osalta on hotellit jo Esseniin varattu ja maksettu, joten täältä tullaan Spiel… jo seitsemännen kerran muuten sinnekin!