Skip to main content

Pelaajien valinta 2020 -finalistit

Se on taas se aika vuodesta, kun me ‘Pelaajien valinta’ -palkintoa jakavat raatilaiset pelaamme kiihtyvään tahtiin kirkkaimpia Suomessa julkaistuja peliuutuuksia. Alkukarsinnasta on edetty jo hyvä tovi sitten finaalivaiheeseen eli viimeiset viikot on myllytetty niin perhepeli- kuin harrastajasarjankin parhaimmistoa.

Tässä blogitekstissä esittelen kummankin sarjan finalistit aakkosjärjestyksessä sarjoittain sekä tarjoilen päällimmäiset mietteeni niistä paljastamatta kuitenkaan omia suosikkejani.

“…ja sitt’ tää liikkuis tästä tonne” selostaa tekemisiään Pelikaappimuistion Antti-Ville. Todellisuuspaon Annika ja Puutyöläisen Joonas seuraavat silmä kovana. Kuva otettu finalistien esikarsintavaiheesta.

Perhelisarjan finalistit

Just one‘ on perhepelisarjan finalisteista se toinen, joka on yhteistyöpeli. Pelin 13 kierrosta etenevät aina samalla kaavalla: yhdelle pelaajista ei näytetä kierroksen avainsanaa, vaan tämän pelaajan on arvattava muiden antamista vihjeistä mitä sanaa haetaan. Muiden pelaajien antamia vihjeitä rajataan kuitenkin isolla kädellä: vihje pitää olla yksi sana. Kukin pelaaja siten kirjoittaa telineeseensä oman vihjesanansa ja kun tämä on tehty, paljastuneista vihjesanoista poistetaan vielä kaikki dublikaatit. Just One on yksinkertaisella idealla varustettu peli, joka toimii etenkin isommilla pelaajamäärillä (kokemuksesta väittäisin, että viisi pelaaja on minimi). Pelille on omat ystävänsä, mistä kertoo mm. arvostettu ‘Spiel des Jahres’ -voitto vuodelta 2019. Tunnustan pelin pohjimmaisen idean kekseliääksi, mutta jään kaipaamaan parempaa pisteytysmallia ja lisää sitä “peliä”. Tällaisenaan Just One luottaa siihen, että se on riittävän hauska sellaisena ajanvietteenä kuin se nyt on – ja onhan se ihan hauska.

Just One (kuva: Mikko Saari)

Pandemic: Hot Zone – North America‘ pakkaa perus-Pandemian tiiviimpään pakettiin. Lähtötilanne on Pandemiasta tuttu: taudit jylläävät maailmalla ja pelaajien tehtävänä on yhteistuumin löytää tauteihin parannuskeinot mutta samalla myös hoitaa pahimmat tautipesäkkeet tai ei “hyvä heilu”. Siinä missä Pandemia tuntui vähän turhan venytetyltä, on tämä Hot Zone omaan makuuni selkeä parannus: parikymmentä minuuttia ja peli on joko voitettu tai hävitty. Pikaiseen pakettiin sisältyy silti riittävästi “Pitäiskö lääkintämiehen käydä puhdistamassa New Orleansissa samalla kun me vaihdetaan kortteja Calgaryssä, jotta Lauri voi syöksyä Atlantaan keksimään parannuksen tuohon keltakuumeeseen?” -tyyppistä pohdiskelua. Ulkoasu voisi toki olla vähemmän muovinen ja laadukkaampi (mm. pienet kortit on vähän ‘meh’), mutta muuten Hot Zone osuu maaliin.

Pandemic: Hot Zone – North America

The Quest for El Dorado‘ on Reiner Knizian työnäyte pakanrakentamisesta. Se on pohjimmiltaan kilpajuoksu siitä, kuka löytää tiensä El Doradoon nopeimmin. Jotta tässä tehtävässä ylipäätään onnistuu, on omaa aloituspakkaa muokattava paremmilla korteilla ja mielellään matkan aikana ohentaa pakasta ne tuhnummat kortit pois. Pelin modulaarinen pelilauta mahdollistaa sen, että pelikerrat vaihtelevat ja juuri sen tietynlaisen pakan rakentaminen ei olekaan aina avain voittoon. Niinikään El Dorado tarjoilee mahdollisuuden mukavaan kaverin blokkailuun, kun oman tutkimusmatkailijansa parkkeeraa (toivottavasti) sopivasti kaverin reitin eteen. Lunkisti-porukalle peli on tuttu jo pelin ensimmäisen version (2017) ajoilta (ks. erillinen blogiteksti). Nyt suomennettu versio on edelleen sama peli, mutta päivitetyillä grafiikoilla.

The Quest for El Dorado

Sushi Go!‘ tarjoilee kevyttä kortttidraftausta vartiksi. Kuin aidossa sushi-ravintolassa ikään linjastossa (pelaajien käsistä toiseen) pyörivät niin makit, nigirit, sashimit kuin vaikkapa nyytitkin ja näistä poimitaan omaan pöytään annoksia kortti kerrallaan rakentaen mahdollisimman arvokkaita settejä. Kolmen keskenään samanlaisen kierroksen päätteeksi pisteytetään vielä jälkiruoat ja mahat onkin täynnä. ‘Sushi Go’ on erinomainen valinta mm. ensimmäiseksi kortindraftaus-peliksi helpon lähestyttävyytensä vuoksi ja kokeneemmallekin porukalle se on mitä mainioin pikainen filleripeli jollaisille on aina käyttöä.

Sushi Go!

Trails of Tucana‘ vie pelaajat tieverkostojen rakentelun äärelle. Pakasta kääntyy kerrallaan maastokorttipari, joita vastaavien viereisten maatyyppien välille pitäisi piirtää omaan karttaan pätkä tietä. Tätä toistetaan pelin alusta loppuun ja pienistä tienpätkistä on pyrkimyksenä muodostaa isompi tieverkosto, joka yhdistää saaren kylät nähtävyyksiin ja toisiin kyliin. Trails of Tucanan perusideaan pääsee sisään hetkessä, mutta pelinä se tarjoaa mielenkiintoisen pulmahaasteen, jossa on myös sopivasti kilpaelementtejä pelaajien välille. Kuluneiden kupongintäyttöpelien genreen se puhaltaa siinä määrin uutta ideaa, että huomaan rustaavani näiden karttojen parissa varsin usein. Kun tarjolla on vielä kaksi karttaa – ja siten lyhyempi ja vähän pidempi peli – niin toimiva paketti on kasassa.

Trails of Tucana

Harrastajasarjan finalistit

Azul: Summer Pavillion‘ on Azul-pelisarjan kolmas peli ja kuten aiemmat, myös se yltää Pelaajien valinta -finalistiksi. Siinä missä edellinen osa (Azul: Stained Glass of Sintra) oli omasta mielestäni jonkin sortin huti, tässä kesäisessä versiossa ollaan jälleen oikeilla jäljillä. Peli tarjoilee riittävästi tuttua ja toimivaa Azulia laattojen oton osalta, mutta pinnan alla on siinä määrin uusia elementtejä, että sen olemassaolo on perusteltua. Summer Pavilion on Azuleista se, jossa peliään pystyy suunnittelemaan pitkällä tähtäimellä pisimmälle pelkän vuorokohtaisen optimoinnin sijaan. Lunkisti-porukalle peli on tuttu jo vuoden takaa ja tarkemmin sisältöä on avattu erillisessä blogitekstistä. Tietystä toistavuudestaan huolimatta peli on ehdottomasti finalistiainesta ja sitä voi varauksetta suositella kaikille Azul-pelisarjan ystäville.

Azul: Summer Pavilion

It’s a Wonderful World‘ yhdistää korttien draftaamisen koneistonrakenteluun. Tämä yhdistelmä on harvemmin nähty, mutta “mahottoman ihanaiseen maailmaan” ne on pultattu yhteen niin, että kokonaisuus on muikea. Peli on suoraviivainen mikä näkyy paitsi kestossa (30-60 minuuttia) myös siten, että keskiössä olevan korttien draftauksen ansiosta tyhjäkäyntiä ja vuorojen odottelua ei oikeastaan ole. Niinikään ‘It’s a Wonderful World’ toimii mainiosti eri pelaajamäärillä. Kolikon kääntöpuolena on melkoisen tyhjänpäiväinen teema ja geneerinen grafiikka, joka jää jotenkin etäiseksi. Mielenkiintoa herättele pelin kansi antaa myös erehdyttävästi olettaa jonkinmoista valinnantekoa kahden erityyppisen maailman väliltä, mutta tällaista tasapainoilua en tunnista itse pelistä.

It’s a Wonderful World

Jäinen kuolema – Suomen talvisota‘ on suomalaista käsialaa oleva helposti lähestyttävä sotapeli tutusta aiheesta. Pelimekaanisesti siinä on paljon samaa kuin vuoden 2018 harrastajasarjan voittajassa ‘1918: Veli veljeä vastaan‘, mutta perinteinen kartta on abstrahoitu vain muutaman rintaman väliseen putkimaiseen köydenvetoon. Kestoa on niinikään puristettu verrokkiinsa verrattuna hitusen menettämättä silti ripaustakaan pelin mielenkiinnosta. Korttivetoisten kevyiden sotapelien ystäville ‘Jäinen kuolema – Suomen talvisota’ -peliä voi suositella varauksetta ja tällaiselle ei-sotapelaajallekin se on riittävän helposti lähestyttävä ja kompakti. Se haastaa tavan tästä tutun kysymyksen äärelle: käytäntö korttini toiminnon vai sen antamat aktivointipisteet? Ohuehkot pelaajakohtaiset pakat ja vain yksi tarjolla oleva skenaario jättää kuitenkin leijumaan ilmaan kysymyksen: kuinka pitkään peli jaksaa kiehtoa? Toistaiseksi se toimii mainiosti.

Jäinen Kuolema: Suomen talvisota

Wingspan on liitänyt voitosta voittoon heti ensijulkaisustaan (2019) lähtien ja plakkarissa on jo merkittävimmät pelipalkinnot maailmalla. Tässä valossa pelin suomennos on peliteko jo itsessään etenkin, kun suomennettavaa lukuisten korttien myötä on riittänyt. Pelillinen anti Wingspanissa tiivistyy koneistonrakenteluun korealla ulkoasulla höystettynä. Muiden pelaajien toimet vaikuttavat vähänlaisesti omaan peliin ja pääpaino onkin löytää omista käsikorteista parhaat ja tehokkaimmat kombot, jotta ne tuottavat pelin loppuvaiheessa maksimaalisen määrän pisteitä. Paketti toimii varsin maukkaasti ja yksinpelikin on onnistunut, mutta pelin luonteen vuoksi en pelaisi Wingspania yli kolmella pelaajalla.

Wingspan

Finalistien lopullinen järjestys ja siten ‘Pelaajien valinta’ -voittajat vuosimallia 2020 ovat selvillä maanantaina 2.11.2020.

Ja jos kysyt itseltäsi, että mikä ihmeen ‘Pelaajien valinta’, suosittelen tutustumaan pelipalkintoon tarkemmin osoitteessa: www.pelaajienvalinta.fi.

Pelaajien valinta -finalistit 2020

Parasta: “10 hyvää ja kaunista pelivuodessa 2019”

Vuosi 2019 oli ja meni. Mitä lautapeliharrastamiseen tulee, kuului menneeseenkin vuoteen monen monta hienoa peliä – niin uutta kuin vanhaakin. Eivätkä positiiviset muistijäljet jääneet pelkästään yksittäisiin peleihin vaan yleisemmin pelitapahtumiin ja -kulttuuriin niin kotimaassa kuin maan rajojemme ulkopuolellakin.

Seuraavassa oma Top-10 -lista pelivuodesta 2019. Lista on aakkosjärjestyksessä, sillä seuraavia poimintoja on vaikea vertailla keskenään. Tämän listan myötä voi kääntää katseen vuoteen 2020: olkoon se vieläkin parempi kuin oikein mainioksi osoittautunut 2019.

1. Carpe Diem (2019)

Tämä Alea-sarjan uutuus vuodelta 2019 on osoittautunut viimeisen päälle oivalliseksi: se on ruma kuin se kuuluisa ankanpoikanen, mutta sisuksista kuoriutuu suoraviivaisen ylväs laattapelien joutsen, joka haastaa pelaajat ihanan monella rintamalla.

Carpe Diem ja maanläheiset värit.

Carpe Diem toimii kaikilla pelaajamäärillä upeasti ja eritoten se saa kehuja siitä, että lisäpelaajat eivät juuri venytä kestoa. Kiperimpiä päätöksiä peli tarjoilee maksimipelaajamäärällään (=neljä) kun yksikään laatta ei jää käyttämättä.

Olisin suonut Carpe Diemille jonkun pelialan palkinnoista sillä siinä määrin se on tasapainoisen toimiva, mutta nyt se saa valloittaa pelaajien sydämet ilman ylimääräisiä plakaateja laatikon kannessa. Niin tai näin, kiistatta vuoden 2019 parhaita valopilkkuja.

Peli on ehditty arvostella blogissa jo aiemmin: linkki.

2. Cartographers: A Roll Player Tale (2019)

Roll & Write -pelien saralla ei ole hyvään aikaan nähty merkittäviä idealtaan uusia pelinavauksia ja siksipä olen jo genreen melkoisen kyllästynyt. Ei Cartographerskaan tätä osastoa isosti uudista, mutta se että aika-ajoin pääsee töhertämään kaverin lapulle elävöittää peliä juuri sen verran, että olen halunnut palata pelin pariin uudestaan ja uudestaan.

Cartographers ja yksittäisen pelaajan tuherruspaperi. Näkyy sinne jokunen monsterikin ilmestyneen…

Niinikään graafisesta ilmeestään Cartographers saa pisteitä: peli ei todellakaan näytä enää excel-harjoitteelta kuten muut pidemmät ja venytetyt kupongintäyttelyt. Pirtsakkaamman ilmeen myötä joukkoon on lipsahtanut käytettävyyskukkasia koko joukko ja esim. vaihtuvat pisteytyskortit voisivat olla kovasti paljon selkeämpiä, mutta näillä nyt mennään.

Vaikka hiukkasen arveluttaa Cartographersin uudelleenpelattavuus pidemmässä juoksussa, niin näillä eväillä ansaitaan kupongintäyttöpelien kuninkuus toistaiseksi ja siten myös paikka vuoden 2019 helmien joukossa.

Cartographersista Todellisuuspako kirjoitteli aivan hiljan ylistyssanoja, joten jos mielenkiinto peliä kohtaan heräsi, niin täältä lisää Kaitsun mietteitä pelistä – ei puhu mies pehmoisia.

3. Diamonds Club (2008)

Timanttiklubi on kutkuttanut takaraivossa pidemmän aikaan. Muistikuvissa oli, että peli on hyvä ja peliporukastammekin se on löytynyt pelin julkaisusta lähtien. Valitettavasti kyseinen kappale on lojunut vuosikaudet ulkomailla eikä sitä päässyt pelaamaan, mutta sittemmin tilanteeseen tuli parannus. Lokakuussa 2019 Diamonds Club saatiin viimein pöydälle ja oli totuuden aika: onko aika kullannut muiston (kuten varsin monen pelin kohdalla käy) vai vieläkö peli maittaa? Arvuuttelu on tietysti sikäli turhaa, että nyt tarkastellaan viime vuoden parhaita hetkiä…

‘Sparkling Diamonds’ yhtiön omistaman kartanon pihamaa kaunistuu laatta laatalta.

Pitkän linjan pelisuunnitteluvelho Rüdiger Dorn tarjoilee Diamonds Clubissa resurssien keruuta ja tiketintäyttöä kehikossa, jossa pelaajan mieli lepää: kutkuttavia, nopeasti tehtäviä pieniä päätöksiä, joita ei voi millään tavalla laskea loppuun sillä nyt ei olla yksin omalla hiekkalaatikolla. Ja viime kädessä kaikki johtaa kilpajuoksuun yhteisten tavoitelaattojen täyttämisessä unohtamatta pelin lopetustakaan, jonka suhteen pitää olla tarkkana.

Diamonds Club on hieno peli, jonka ulkoasu on toki jo hiukkasen retro, mutta ajaa silti asiansa.

4. Gingerbread House (2018)

Pidän valtavasti tiketintäyttöpeleistä ja Gingerbread House on sitä ihan omimmillaan. Mutta tämän lisäksi se tarjoilee pelaajakohtaiset laattojenasettelu-pulmat mikä sekin maistuu. Kaikki tämä on leivottu kompaktiksi kokonaisuudeksi kera kiinteän kierrosmäärän, jolloin kesto on just eikä melkein passeli.

Gingerbread House ja pelaajan oma piparitorni.

Peli on Phil Walker-Hardingia parhaimmillaan: pelivuorot ovat napakoita, mutta tarjoavat silti mukavasti kombojen rakentelua. Tavoitekorttien tekemiseen (=satuhahmojen vangitseminen) liittyy sopivasti tuurielementtiä ja kun peli tarjoilee kilpajuoksua mm. loppupistekorttien muodossa, ei voi keskittyä pelkästään omaan napaan.

Gingerbread House teki toisesta, hivenen samantyyppisestä pelistä lopulta täysin turhan. Reef sai väistyä tämän siirappihuuruisen unelman tieltä.

Myös Gingerbread House on ehditty arvostella blogissa jo aiemmin: linkki.

5. Indonesia (2005)

Säännöiltään yllättävän napakka Indonesia on niiden harvojen Splotter-pelien joukossa, joista pidän. Kesto on saatu kuristettua muottiin, jossa tämän talouspelien terävimpään kärkeen kuuluvan pelin vääntää arki-iltana siinä missä jotain muutakin lihaisampaa.

Peli loistaa 4-5 pelaajalla ja tarjoilee läpi pelin toinen toistaan mielenkiintoisempia tilanteita, joista läpiluoviminen menestyksekkäästi ei ole ihan niitä helpoimpia tehtäviä. Se on alusta loppuun kutkuttavaa kärkkymistä siitä, milloin ajoittaa fuusiot liikkeelle ja tarjoilee arvuuttelua siitä riittävätkö omat rahavarat tarvittaviin peliliikkeisiin.

Indonesia on talouspelien aatelia.

Ulkoasu on utuisen nättiä, mutta seitinohuen viivoituksen myötä ei ihan kaikkein selkeintä. Pelistä selviää silti kuivin jaloin, kunhan pelaajat hitusen skarppaavat kartan kanssa. Indonesian sijoitus tällä listalla kielii siitä, että pelin äärellä on vietetty taas mieluisia hetkiä.

Indonesia on kuningasluokan peli, joka on riemastuttanut jo miltei 15 vuotta, alkaen Helcon 2005 (Lautapelaamaan edeltäjä) -tapahtumassa pelatun ensipelin.

6. Lautapelaamaan 2019, Helsinki

Edellä Indonesia tarjoili sopivasti aasinsillan Lautapelaamaan-tapahtumaan. Tämän Suomen suurimman ja kauneimman lautapelitapahtuman sijainti (edeltäjä Helconit huomioiden) on vaihdellut Suomen lähetysseuran tiloista päätyen lopulta useammaksi vuodeksi Kaapelitehtaalle ja viimein vuonna 2019 kauppakeskus Rediin.

En ole yhden yhtä Lautapelaamaan-tapahtumaa jättänyt välistä ja näillä kilometreilla täytyy sanoa, että vuoden 2019 sijainti, tilat ja järjestelyt olivat kautta aikain parhaimmat. Pelien lainaus oli eriytetty varsinaisesta pelialueesta mallikkaasti omaan osastoonsa ja pelikirjasto oli kaiken kansa saatavilla ilman “välikäsiä”. Niinikään (ainakin näin vierailijan silmin) sponsoreiden sijoitus omiin osastoihin oli toimiva ratkaisu, joissa niissäkin pääsi paitsi pelaamaan, myös tekemään ostoksia.

Kauppakeskus Redi ja Lautapelaamaan 2019 pelitila.

Kaiken kruunasi luonnollisesti se, että Rediin on erinomaiset julkiset kulkuyhteydet ja kauppakeskuksessa monipuolinen valikoima ruokapaikkoja nälkäisille pelureille.

Toivottavasti tapahtuma saa jatkoa Redissä tai muussa yhtä hyvässä lokaatiossa. Vuoden 2019 järjestelyistä joka tapauksessa täydet pisteet.

7. Pictures (2019)

Spiel-messujen ainoa “listojen-osto-ohi” Pictures on lukuisien lisäpelien myötä osoittautunut kuuluvansa partypelien parhaimmistoon. Väkisinkin hieman epämääräisten vinkkien rakentelu kovin karkeilla tarveaineilla yhtäaikaa muiden pelaajien kanssa ja noiden erinäköisten tuotosten arvuuttelu on ihastuttanut aivan jokaisessa pelipöydässä, johon peliä on tarjonnut.

Pictures ja viisi eri vihjettä: löydätkö vastinparit valokuvien joukosta?

Picturesia on pelattu paljon ja hyvin erilaisilla porukoilla. Ja mikäpä on pelatessa, kun se on niin tavattoman napakka, sopii kaikenikäisille ja on säännöiltään hyvin simppeli. Näillä eväillä se murtautuu kiistatta 2019 vuoden parhaiden pelielämysten listalle.

Näin oivallinen peli on tietenkin ehditty myös arvostella blogissa: linkki.

8. Reef Encounter (2004)

Richard Breese tunnetaan eritoten Key-pelisarjastaan, mutta mies on suunnitellut aikoinaan myös jotain muutakin nerokasta. Reef Encounter tarjoilee täysin uniikin pelikokemuksen ihan riippumatta siitä mitä tai miten paljon eri pelejä on muuten pelannut.

Reef Encounter ja koralleja popsivat katkaravut. (kuva: Matthew Marquand)

Korallielämä kera toisten pelaajien katkarapujen ei ole todellakaan laakereilla makailua vaan elintila pitää ansaita ja omia koralleja puolustaa.

Reef Encounter tuli tutuksi jo vuonna 2006 pelin uuden painoksen myötä, mutta tällä pelillä on ollut samanlainen “pitkä tauko” kuin edellä Diamonds Clubilla. Vuonna 2019 pääsin pelin äärelle uudemman kerran ja voi pojat, että peli maistui! Ei epäilystäkään etteikö sen paikka olisi tällä listalla. Ja kun peli majailee jälleen lähellä, niin pidän kyllä taatusti huolen ettei samanlaista vuosikausien mittaista pelaamatonta kuilua pääse Reef Encounterin kohdalla tapahtumaan.

9. Spiel’19 -messut, Essen

Vuoden 2019 kohokohtiin kuului ehdottomasti myös neljän päivän Spiel’19 pelimessuhulabaloo Saksassa, Essenissä. Näillä maailman suurimmilla kuluttajille suunnatuilla pelimessuilla on koluttu monia kertoja aiemminkin, mutta ilokseni voin todeta vuoden 2019 tapahtuman olleen järjestelyiltään parhaat: messualue oli pinta-alaltaan taas suurin koskaan, mutta myös kävijämäärissä paukkui aiemmat ennätykset. Sittenkin tilaa oli liikkua paikasta toiseen aiempia vuosia enemmän.

Spiel’19 ja yksi sen lukuisista messuhalleista.

Tässä vaiheessa vuotta 2020 on jo selvää, että matkamme suuntaa myös tänä vuonna Esseniin. Lentoliput ja majoitus on jo hoidettu – on siis jotakin mitä odottaa.

Spiel’19 -messuista on oma kolmiosainen raporttinsa: linkki.

10. Suomennettujen laatupelien kirjo vuonna 2019

Listan täydentää oiva havainto: vuosi 2019 oli nimittäin erittäin hyvä pelivuosi, jos sitä tutkailee suomennettujen pelien kantilta. Tuutista tuli ulos monipuolinen kattaus pelejä eri tarpeisiin ja moneen makuun. Toivottavasti nämä suomennokset löysivät tiensä heti tuoreeltaan pukinkontteihin ja jäävät muutenkin ihmisten mieliin myös tulevina vuosina.

Pelaajien Valinta ja osa esikarsintalistalaisista.

Laatupelien kirjo tuli konkreettisesti todistettua myös Pelaajien Valinta -raatilaisena. Esikarsintaa parhaimpien löytämiseksi saatiin käydä alkuvuosi ja lopulta meillä oli käsissämme oikein mainiot finalistit: perhepelisarjassa Copenhagen, Pearls, Planet, The Mind ja Welcome to… harrastajasarjassa taas Amul, Azul: Stained Glass of Sintra (arvostelu), Dawn of Peacemakers (eng), Decrypto ja Terraforming Mars (arvostelu).

Ja vaikka Decrypton lipsahtaminen “väärään kastiin” Pelaajien Valinnassa vähän kismittääkin (meillä oli tästä tiukka äänestys), niin täytyy myöntää, ettei Copenhagenin voitto perhepelisarjassa ollut lainkaan huono valinta. Harrastajasarjassa titteli meni yksimielisesti Terraforming Marsille ja ihan ansaitusti.

Azul: Summer Pavilion – tutunoloisia kesämakuja

Miksi tappaa lypsävä lehmä? Tätä kysymystä ovat suussaan makustelleet varmastikin pelisuunnittelija Michael Kiesling yhdessä pelijulkaisija Next Move Gamesin kanssa seuratessaan Azul-pelisarjan menestystä. Niinpä – ei kenenkään yllätykseksi – pelisarja sai jatkoa myös vuonna 2019, kun Spiel’19 -messuilla esiteltiin Azul: Summer Pavilion.

Pelin tunnusmerkit ovat ulkokuorta ja sisältöä myöten siinä määrin tutut ja turvalliset, että peliin tarttuva tietää pitkälti mitä saa. Toisaalta, lähempi tarkastelu osoittaa, että pelimekaniikkoja on siinä määrin taas viilattu, että uusi laitos on ihan perusteltu. Vaan mitä tekee tämä “kesäpainos” toisin, kenelle se sopii ja kenen kannattaa peli kiertää kaukaa? Pyrin vastaamaan näihin kysymyksiin tässä blogitekstissä.

Lisätvistejä, viivytyspeluuta ja bonareita

Azulinsa pelanneille lähtöasetelma on tuttu, mutta avataan perusidea silti alkuun kaikille: kullakin pelaajalla on oma pelilautansa, joka yritetään täyttää yhteisestä poolista poimittavilla laatoilla. Yhteispooli koostuu joukosta erillisiä tarjottimia, jossa kussakin on neljä pussista nostettua laattaa odottamassa ottajaansa.

Tuttu lähtötilanne.

Yhdeltä tarjottimelta otetaan kaikki laatat yhdestä väristä muiden laattojen solahtaessa keskelle pöytää josta sieltäkin laattoja otetaan samoin säännöin. Kaikki edellinen linjassa Azul-pelisarjan aiempiin osiin. Mutta seuraava on uutta: joka pelikierros yksi väreistä toimii jokerivärinä ja jos laatanoton yhteydessä tarjolla on jokeri tai useampikin, saa näistä yhden mukaansa.

Laattojenottoa suurempi pelillinen muutos liittyy laattojen asetteluun pelaajakohtaisille laudoille: kerätyt laatat (jotka, kuten kuvista näkyy, ovat tällä kertaa salmiakinmuotoisia) jäävät odottamaan pelilaudan viereen kunnes kaikki laatat on poimittu. Vasta tässä kohtaa niitä aletaan latomaan omalle pelilaudalle.

Pelaajalauta palkitsee pylväiden, patsaiden (tässä ympäröityvä) ja ikkunoiden blokkaamisesta. Tilannetta korostaaksemme kuvassa pelaaja asettaa kolmen keltaisen laatan pinon (joista yksi lopulta jätetään laudalle ja muut palautetaan kiertoon) ja tulee saartaneeksi patsaan.

Pelaajalaudat koostuvat seitsemästä eri tähdestä: yksi tähti per laattaväri ja seitsemäs, johon kuhunkin sakaraan tulee yksi laatta muista väreistä. Yksittäinen tähti koostuu sakaranumeroista 1-6 numeron kertoessa sen montako ko. värin (+jokereita) laattaa kuluu laatan rakentamisessa. Käytetyistä laatoista yksi jätetään pelilaudalle, muut menevät kiertoon.

Laatan peluusta ropisee pisteitä: yksi juuri rakennetusta laatasta ja lisäpiste jokaisesta rakennettuun laattaan kytköksissä olevasta laatasta. Yksittäisten tähtiruutujen täyttö järjestelmällisesti kannattaa, koska laattojen ketjutuksesta saa lisäpisteitä. Lisäksi, jos tähden saa valmiiksi pelin loppuun mennessä, napsahtaa siitä vielä mojovat lisäpisteet.

Erillisellä laudalla pidetään kirjaa paitsi pisteistä, muistutetaan myös eri kierrosten jokeriväristä. Isossa roolissa on myös bonuslaattavarasto, josta pääsee aika-ajoin poimimaan 1-3 laattaa.

Laattojen asettelu pelaajakohtaisille pelilaudoille sujuisi muilta osin kaikilta pelaajilta yhtäaikaisesti, mutta koska yksi jos toinenkin pelaaja pääsee aika-ajoin käsiksi bonuslaattoihin, on vuorojärjestyksessä pelaaminen pakollista. Kun pelaaja saartaa laudaltaan pylvään, patsaan tai ikkunat, palkitaan suorituksesta bonuslaatoilla, jotka napsitaan päälaudan kymmenen laatan vaihtuvasta varastosta.

Kierroksen aikana kerättyjä laattoja siis asetellaan vuorotellen kunnes pelaaja enää pysty tai halua jatkaa. Maksimissaan neljä laattaa voi säästää seuraavaa kierrosta varten ilman sanktiota, tätä enemmät on pakko palauttaa kiertoon ja maksaa niistä sakkoja.

Kuuden rakenteeltaan samanlaisen kierroksen jälkeen seuraa vielä loppupisteytys: valmistuneista tähdistä saa väristä riippuen 12-18 pistettä. Lisäksi jos on laudaltaan onnistunut täyttämään kaikki 1:set, 2:set, 3:set tai 4:set, irtoaa näistäkin suorituksista lisäpisteitä. Suurimmalla pistepotilla voittaa Azulin “kesähaasteen”.

Se vähiten rankaiseva Azul

“Kyllähän mä tätä olen pelannut… ei kun hetkonen…” – on se ensimmäinen lause, jonka kuulee kun ‘Azul: Summer Pavilion’ -laatikon kaivaa esiin. Pelilaatikko huokuu tuttuuttaan, komponenteistaankin pelin tunnistaa Azul-sarjaan kuuluvaksi.

Laatoissa on palattu (onneksi) ensimmäisen Azulin miellyttävään ulkoasuun ja tuntuun: paksuhkot laatat ovat sileitä ja käteen miellyttäviä ja väritkin erottaa hyvin toisistaan. Komponentit ansaitsevat muutenkin kiitosta, mutta on joukkoon lipsahtanut edellisestä osasta tullut lapsuskin: erillinen pistelauta on edelleen ohut lirpake mikä oudoksuttaa etenkin kun pelaajalaudat ovat paksut ja laadukkaat.

Kaksi täyttä “tähteä” odottamassa loppupisteytystä.

Laattojen otossa “paljon laattoja on (yleensä) parempi kuin vähän” on läsnä Azul: Summer Pavilionissa. Tässä mielessä pelin henki on siten sama kuin sarjan muissakin peleissä. Summer Pavilionissa tämä tuntemus vain korostuu, koska miinuspisteitä peli tarjoilee äärimmäisen harvoin. Pelaajalaudoilla on yleensä tilaa laatalle kuin laatalle, joten laattojen otto on periaatteessa huolettomampaa kuin aiemmin. Pelatessa kuitenkin huomaa viimeistään ensimmäisen pelin jälkeen, että “paljon mitä tahansa” ei ole se paras strategia, vaan fokus pitää olla muualla sillä kovin montaa tähteä ei ehdi valmiiksi rakentaa.

Niin, niitä miinuspisteitä Azul: Summer Pavilion tarjoilee oikeastaan vain seuraavan kierroksen aloitusvalinnan muodossa, mutta siitä sakotetaankin aiempaa enemmän: uusi aloittaja määräytyy edellään siten, kuka ensimmäisenä tulee poimineeksi laattoja keskeltä. Miinuksia tästä valinnasta tulee yhtä paljon kuin laattoja tulee keskeltä poimineeksi, joten jos aina pyrkii ahnaasti aloittajaksi, voi yksittäisen pelaajan miinussaldo pompsahtaa jopa 20 pisteen tietämille, joten aloituksesta on syytä saada vastaavasti etuakin!

Azul: Summer Pavilion ja “Suomen kesä”.

Kokonaisuutena Azul: Summer Pavilion on hyvä. Ei se samanlaista”wau!” -elämystä tarjoile kuin sarjan ihka ensimmäinen (koska perusidea on jo tuttu ja kierrätetty,) mutta pakko tunnustaa, että peli yllätti positiivisesti. Azul: Stained Glass of Sintran -tuoman pienoisen pettymyksen jälkeen olin skeptinen uusimman tulokkaan suhteen, mutta olen iloinen että annoin sille mahdollisuuden. Toistaiseksi se on hyvinkin ansainnut hyllypaikkansa alkuperäisen Azulin vieressä.

Voin siis peliä lämpimästi suositella Azul-pelisarjan ystäville, sillä se tekee asioita riittävästi toisin tuodakseen raikkaan tuulahduksen. Suomennos pelistä putkahti tutusti pienellä viiveellä vuonna 2020, joten saatavuuden pitäisi olla varsin hyvä. Ja pelin hyvyydestä kertoo sekin, että se on Pelaajien valinta -finalisti vuosimallia 2020 (ks. erillinen blogiteksti). Jos taas aiemmatkaan Azulit eivät ole maistuneet, niin en kiirehtisi hankkimaan tätä “kesäsarjalaistakaan” sillä siinämäärin samanlainen on pelin henki nytkin.

Vaihtelua pelikertoihin saa halutessaan pelaajalautojen kääntöpuolen neutraalilla lähtöasetelmalla jossa pelaaja itse saa määritellä mihin kohtaan lautaa mikäkin tähtiväri muodostaa. Tämä idea siis suoraan lainattuna alkuperäisestä Azulista ja toimii Summer Pavilionissakin hienosti.

Lisäksi tarjolla on – erikseen ostettavana – minilisäosa “bonus cards” (kuva alla), joka tuo pientä lisäkilpailua eri tavoitteiden täyttämisessä. Tämä minilisuri ei peliä juuri muuksi muuta, mutta jos sen tulee hankkineeksi, niin sen kyllä mielellään laittaa tarjollekin.

‘Bonus cards’ -minilisäosa (ostettava erikseen) palkitsee nopeimmin tietyt tavoitteet täyttävän pelaajan.

Minne menet Azul?

Onko Azulit nyt nähty? Tätä ei tarvitse arvuutella enempää, sillä jo nyt tiedetään, että ainakin laajennusosa alkuperäiseen Azuliin on tulossa vuonna 2020. BGG tietää tälle jo nimenkin: ‘Azul: Crystal Mosaic‘.

Tarkemmista kuvista käy ilmi, että kyseessä on uudet kaksipuoliset pelilaudat vaihtelevalla alkuasettelulla. Lisäksi mukana on läpinäkyvät pelilaudan päälle asetettavat muotit, jossa on lokerot Azulin neliönmuotoisia kaakeleita varten pitämään nuo kaakelit paikallaan. Lokerointi yltää pisteradalle asti, mikä on se tervetullut parannus ja poistaa tarpeen kotikutoiselle korjaukselle “laita sinitarra pistekuution alle”, jota tiedän monen käyttäneen.

Tuleeko sitten kokonaan ihan uuttakin Azulia, sen aika näyttää…

Pelaajien valinta 2018 – voittajat ja omat mietteet finalisteista

Pelaajien valinta 2018 -voittajat julkistettiin maanantaina 5.11.2018. Perhepelisarjan voittajaksi isolla marginaalilla seuraaviin kurotti Azul, kun taas harrastajapuolella kamppailu oli huomattavasti tiukempi voiton mennessä lopulta ‘1918: Veli veljeä vastaan‘ -pelille. Tarkemmin asiasta on uutisoitu palkinnon kotisivuilla: www.pelaajienvalinta.fi.

Lunkisti.fi oli tänäkin vuonna mukana kahdeksan henkisessä lautapelibloggaajista koostuvassa valintaraadissa. Tässä blogitekstissä avaan omat mietteeni finalisteissa ja paljastan oman äänestyslistani.

Perhepelisarja

Perhepelien finalistit olivat Azul, Blue Lagoon, Gemblo ja Majesty. Voiton sarjassa vei siis Azul. Kaikki finalistit on pelattavissa kouluikäisten kanssa, ne on helppo oppia ja niissä on tarjolla mielekästä päätöksentekoa. Koko finaalinelikko on siten sellainen, että niitä voi lämpimästi suositella perheeseen kuin perheeseen.

Itse asetin pelit seuraavaan järjestykseen:

1. Azul (Enigma). Voittajan valinta oli helppo, sillä Azul tekee asiansa just eikä melkein oikein. Kaakeleiden valinta ja asettelu omalle laudalle on toteutettu mielenkiintoisesti, vuorojärjestyksellä on väliä (ja sen kanssa voi pelata tuevia kierroksia silmällä pitäen) ja kierrosten välillä tehtäviin valmisteluihin sisältyy sopiva ripaus myös onnea. Oivallinen pisteytys kruunaa koko komeuden. Azul oli huikea kokemus heti uutuuttaan ja kymmenien pelien jälkeenkin sen pariin on aina ilo palata (lue peliarvostelu vuoden takaa tästä).

Azul ja kaakeleiden lumo.

2. Gemblo (Lautapelit.fi). Tämä istahti omasta järjestelyssäni vahvasti kakkospaikalle ja jollei Azulin kaltainen loistokkuus olisi ollut tarjolla, niin ykköspaikka olisi voinut olla mahdollinen. Pelinä se on kuin viritetty Blokus (tai Blokus Trigon), jossa siis vuorotellen ladotaan omia paloja laudalle tarkoituksena päästä niistä mahdollisimman pitkälti eroon. Gemblon heksalauta skaalaa pelaajamäärän aina kuuteen asti, mistä iso plussa. Heksamuoto tuo mukanaan erikoisemmat palamuodot mikä takaa miellyttävän hahmotushaasteen myös peliä enemmän pelanneelle. Oiva peli, jolle uskallan luvata pitkää ikää sillä se on itselleni tuttu yli kymmenen vuoden takaa. Hienoa, että peli on vihdoin saatavilla suomeksi, sillä siinä määrin vuosien saatossa peliä peluutettuani olen saanut vastailla kysymyksiin, että mistä peliä saa?

Gemblon laattahaaste. (Kuva: Itiswon).

3. Majesty (Enigma). Miellyttävän nopea, mutta silti mukavasti päätöksentekoa sisältävä Majesty ansaitsi sijoituksen kolme. Pelimekaanisesti siinä on hyvin vähän parantamisen varaa, sillä siinä määrin soljuva kokonaisuus se on ja päätöksenteossa vaikutukset kantavat muihin pelaajiin asti. Ulkonäöllisesti Majesty ansaitsee pelkkää suitsutusta, sillä se on kaunis katseltava ja erityismaininnan peli saa mainioista minichipeistään. Se missä peli hiukkasen kyykkää on loppupisteytys, joka on vähän liiaksi tapetilla ja siten “epäsopiva” muuten niin suorasukaiselle pelille. Viimeiset siirrot voi siis laskeskella, että mitä pitää tehdä päästäkseen enemmistöpisteissä jaolle, mikä tiputtaa pelin osakkeita rahtusen. Tällaisenaankin silti oikein viihdyttävä pelattava, jossa pelikertoihin saa pientä vaihtelua kaksipuolisten korttien kautta.

Majestyn ulkoasu on pirtsakka.

4. Blue Lagoon (Amo). Sijalle neljä jäävä Blue Lagoon on sekin verraton pelattava – kilpakumppaneiden taso vain on tänä vuonna kovempi. Blue Lagoonissa miellyttää pelin nopea tempo, sillä vuorot ‘aseta asukki tai mökki’ eivät kauaa kestä. Kierrosten välillä tehtävä nollaus on sekin raikas ja vähänkäytetty oivallus, joka muuttaa sopivasti jälkimmäistä kierrosta. Pelin ulkonäkö on hyvä ja selkeä. Se missä Blue Lagoon häviää kilpailijoilleen eniten on pisteytys, joka on monimutkaisempi kuin itse peli. Tai no, monimutkainen on väärä sana, oikeammin kyse on siitä, että Blue Lagoonissa vähän kaikesta saa pisteitä: on saarienemmistöjä ja eri saarilla läsnäoloa, erilaisia settien rakenteluja ja niin edelleen. Lopputulos on pisteytyksen osalta pieni sekametelisoppa, jossa moniin asioihin pitäisi kiinnittää enemmän huomiota kuin haluaisi huomioiden pelin muu keveys. Tällä kertaa vähän vähempi olisi parempi. Silti, hyvä peli tämäkin ja finaalipaikkansa ansainnut.

Blue Lagoon – paluu siniselle laguunille.

Harrastajasarja

Harrastajasarjan finalistien kirjo oli monipuolinen: 1918: Veli veljeä vastaan, Exit-pakohuonepelit, Photosynthesis, Santorini ja Space Freaks. Voiton sarjassa vei siis ‘1918 :Veli veljeä vastaan’. Koska joukossa on niin kaksin- kuin moninpelattavaakin sotailua, abstraktia pääkopan rassaajaa ja kertakäyttö-puzzleja, on ennen suoraa ostokehotusta syytä tarkemmin harkita minkälaisista peleistä pitää ja minkälaisiin tilanteisiin pelattavaa hakee.

Itse asetin pelit seuraavaan järjestykseen:

  1. Photosynthesis (Lautapelit.fi). Tämä puiden istutus- ja kaatopeli on petollinen siinä mielessä, että se näyttää nätiltä ja keveämmältä kuin lopulta on. Photosynthesis on tiukkaa valon ja varjojen kanssa pelaamista – ja juuri tämä osio pelistä on toteutettu esimerkillisen selvästi ja helposti ymmärrettävästi. Itse pelissä elintila on vähissä hyvin nopeasti ja kaverin juurakoille astellaan heti kierroksesta yksi alkaen – ja mitä enemmän pelaajia on, sitä enemmän kilvoitellaan auringonvalosta. Photosynthesis toimiii hienosti kaikilla eri eri pelaajamäärillä 2-4, mistä syystä se oli lopulta ykkösvalintani tähän kategoriaan. Pieni varoituksen sanakin on paikallaan: analyyttisten pelaajien kesken pelattuna peli saattaa kestää, sillä vuoroja ja mahdollisia siirtoja voi yrittää laskeskella eteenpäin, kun piilotietoa ei ole.

Tässä metsässä olisi tilaa Ponssen metsäkoneelle.

2. 1918: Veli veljeä vastaan (Linden Lake Games). 1918 on kaksinpelattava sotapeli, joka lainaa monikäyttöisten korttien ideansa isoveljiltään ‘Twilight Struggle‘ ja/tai ‘1989: Dawn of Freedom‘, mutta silottelee muuten oppimiskynnyksen matalemmalle. Ja hyvin silotteleekin: joukkoyksiköitä ei ole kuin muutamia erilaisia ja sotapeleistä kovin tutut poikkeuksen poikkeuksetkin loistavat liki poissaolollaan. 1918 on hyvin tehty kokonaisuus aiheesta, joka on pala suomalaista historiaa. Lisäpisteitä peli saa onnistuneesta korttikuvituksesta ja siitä, että peliä voi pelata suomennetuilla korteilla. Kärkipaikka jää saamatta kahdesta syystä: ensimmäinen syy on se, että se on puhdas kaksinpeli. Toiseksi se menee enemmän taikka vähemmän samoja latuja pelistä toiseen johtuen siitä, että kartta ja korttitapahtumat noudattelevat historian tapahtumia. Muutama lisäskenaario tai eri tavalla rakennetut linkit kartalla mahdollistaisivat tapahtumien siirtymisen eri paikkoihin.

Sihvo & muut strategit organisoimassa puolustusta.

3. Santorini (Maki A/S). Petollisen kevyen näköinen Santorini on ihan muuta maata kuin ulkonäkö antaa olettaa – sikäli tähän pätee samat sanat kuin edellä Photosynthesikseen. Santorini on täysiverinen abstrakti ja istutettavissa samaan kategoriaan kuin vaikkapa GIPF-sarjan pelit tai monet Gigamicin puupelit. Se on peli, jossa koetetaan kivuta kolmoskerrokseen ennen vastustajaa tai vaihtoehtoisesti voitetaan motittamalla kaveri niin, että hän ei pääse enää liikkumaan. Vuorot ovat napakoita ‘liiku ja rakenna’ -tyyppisiä. Santorini tuo mieleen lapsuuden Isola-pelin, mutta pienellä kerrosboostilla ja peleittäin vaihtuvilla jumalakorteilla. Niin, onneksi pelistä tosiaan löytyy pakka jumalakortteja, jotka tuovat kullekin pelaajalle pienen poikkeussäännön pelaamiseen, sillä niiden kautta peli pysyy freesimpänä pidempään. Peli häviää kuitenkin nerokkuudessaan Photosynthesikselle eikä skaalaudukaan samalla tavalla, sillä vaikka laatikon kyljessä lukee 2-4 pelaajaa, niin nelinpeli on venytetty paripeli. Santorini on oikeasti 2-3 pelaajan peli.

Kaverin motitusta Santorinin tahtiin.

4. Exit-sarja (Lautapelit.fi). Pakohuonepelien valikoima on tänä päivänä varsin laaja ja niistä Exit-sarja murtautui harrastajasarjan finalistiksi. Suomennettuina on toistaiseksi kolme sarjan peliä, mutta kaikkiaan julkaistuja on kymmenkunta. Exiteissä komponenttien osalta edetään korttivetoisesti, mutta hivenen lisävälineitäkin on käytössä – vähän pelistä riippuen. Vähäisestä komponenttivalikoimasta riippumatta pulmat ovat mukavan monipuolisia ja jos pakohuonepeleistä muutenkin pitää, niin kyllä Exitin tarjoamien pikkupulmien kanssakin viihtyy. Tutkittavaa ja pelaajien keskeen jaettavaa on kuitenkin vähemmän kuin vaikkapa Escape the Room -sarjassa ja siten peli tuntuu enemmän irtopulmilta kuin eheältä kokonaisuudelta. Pelin kertakäyttöisyys on sekin vähän ikävä puoli: kertakäyttöisyys ei siis rajoitu itse läpipeluuseen vaan peliä pelatessa tärvellään osa komponenteista (jollei pysähdy ottamaan kännykällä kuvia ja/tai kopioita osasta komponenteista).

Exit-pelisarjaa riittää. (Kuva: Punchboard media).

5. Space Freaks (Lautapelit.fi). Tämä on ensivaikutelmaansa suoraviivaisempi taistelupeli. Ja toisin kuin moni saman genren peli Space Freaksissä ei ole aikaa rakennella omaa tukikohtaa ja hinkata puolustusta viimeisen päälle, vaan hyökkäys on paras puolustus. Peli on pikavoittojen metsästystä, jossa on luotettava siihen että omat tehtävät ja kortit komboutuvat yhteen paremmin kuin vastapelaajien ja hyväksyä se, että osa friikeistä päätyy samalla tykinruoaksi. Peli-idealtaan ja toteutukseltaan Space Freaks on vahvasti retrohenkinen – hyvällä tavalla. Pelin alkuun tehtävä oman hahmon luonti on hyvä lisä, mutta jää muuten irralliseksi osaksi: kun se on kerran rakennettu, niin siihen ei enää palata. Pelin miinukseksi on laskettava se, että toimiakseen hyvin peli vaatii käytännössä neljä pelaajaa. Kestonsa osalta soisin Space Freaksin olevan myös hivenen lyhyempi.

…vaan tälläpä friikillä on raketinheitin!

Vuoden peliteko ja Kunniamaininta

Varsinaisten pelipalkittujen lisäksi raati jakoi ‘Vuoden peliteko‘ ja ‘Kunniamaininta‘ -palkinnot.

Vuoden peliteko‘ meni Helmet kirjastojen runsaalle lautapelikokoelmalle. Pk-seudun kirjastot ovat tehneet lautapeleihin tutustumisesta helppoa ja osaltaan kannustaneet uusia ihmisiä tämän sosiaalisen harrastuksen pariin. Helmetin ohella myös muualla Suomessa on aktivoiduttu Helmet-kirjastojen esimerkkiä ja palkinnon myöntämisellä ‘Pelaajien valinta’ -raati toivoo tämän kehityksen jatkuvan.

Kunniamaininta-myönnettiin Tasavallan presidentti Sauli Niinistölle alkuvuodesta tehdystä ulostulosta, jossa hän kertoi pelaavansa aktiivisesti Huutopussia. Lautapelaaminen jos mikä sopii kaikille ja em. kommentti on mitä hienoin muistutus aiheesta.

—–

Tällaisilla ajatuksilla oltiin vuoden 2018 pelivalinnoissa liikkeellä. Raadissa oli tänäkin vuonna hienoa olla mukana, mistä iso kiitos kuuluu kanssaveljille ja -sisarille, joiden kanssa valintaprosessi pyöräytettiin hyvässä hengessä läpi. Kiitokset siis Noppapotin Miira, Pelikaappimuistion Antti-Ville, Korttikuninkaan Timo, Lautapelioppaan Mikko, Todellisuuspaon Annika ja Kai, sekä raadin puheenjohtajan tonttia hoitanut Puutyöläis-Joonas.

Näistä tunnelmista on kiva ponnistaa aikanaan ensi vuoden tarjooman kimppuun.

‘Pelaajien valinta’ 2017 -voittajat: Flamme Rouge, Agricola, Taverna

Lautapeliharrastajien raati on ‘Pelaajien valinta’ -voittajat valinnut ja tulokset ovat seuraavat:

PV_FlammeRouge

Vuoden perhepeli: Flamme Rouge (Lautapelit.fi).

Pyöräilypeli Flamme Rouge sijoittuu pyöräilykisan kiivaaseen viimeiseen kilometriin. Pelaajien kahden pyöräilijän joukkueiden on tehtävä hyvää yhteistyötä, jotta oma pyöräilijä saadaan ensimmäisenä maaliviivan yli. Pyöräilijät etenevät kortteja pelaamalla, maastonmuodot, peesaaminen ja vetovuorossa väsyminen huomioiden.

Ehdolla tässä sarjassa olivat myös: Codenames, Honshu, Karuba ja Kingdomino.

 

 

PV_AgricolaVuoden strategiapeli: Agricola (Lautapelit.fi).

Agricola heittää pelaajat historiallisiksi pientilallisiksi viljelemään maata, kasvattamaan eläimiä ja huolehtimaan perheestään. Perhe pitäisi saada kasvamaan, maa tuottamaan satoa ja eläimet lisääntymään, mutta kaikesta on pulaa ja perhe pitää ruokkia säännöllisesti, muuten käy huonosti. Työläistenasettelupelien klassikko on monipuolinen, haastava peli.

Ehdolla tässä sarjassa olivat myös: 7 Wonders Duel, Castles of Mad King Ludwig, Dale of Merchants 2, Patchwork – Tilkkutäkki.

 

 

Vuoden peliteko: Lautapelikahvila Taverna.

Ehdolla tässä sarjassa olivat myös Helmet-kirjastot ja Renni Honkanen (lautapelien tuominen kirjastoihin), Sami Laakso (ensiluokkainen tee-se-itse-menestys), Kalle Malmioja (suomalaisen pelisuunnittelun näkyvyys ulkomailla).


 

Lunkisti-toimitus onnittelee voittajia sekä kaikki ehdokkuuden saaneita. Lisätiedot osoitteessa: www.pelaajienvalinta.fi.

Ja nyt kun viralliset tulokset on julkistettu, niin voin raottaa myös omia suosikkejani kussakin kategoriassa. Vaihtoehtotodellisuudessa, jossa Lunkisti-toimitus olisi päättänyt voittajat, olisi valinnat kohdistuneet seuraavasti:

 

PV_KingdominoPerhepeli: Kingdomino

Niin mainio kuin Flamme Rouge onkin, niin oma valintani perhepeliksi olisi ollut karkkigrafiikalla kuorrutettu Kingdomino. Kingdomino on osoittautunut kymmenien pelien jälkeenkin kestomenestyjäksi, jonka parissa 20 minuuttia menee kuin siivillä. Pelin tarjoama päätöksenteko on kevyehköä, mutta sitä on riittävästi ja pelin vuorojärjestysmekaniikka on yksinkertaisen nerokas. Graafisesti peli on nätti ja komponentit ensiluokkaiset.

Voittajaksi valikoitunut Flamme Rouge ei ole huono valinta sekään. Peli mallintaa yksinkertaisilla säännöillään pyöräilykilpailun hienosti ja peli on helposti lähestyttävä. Mahdollisuus rakentaa erilaisia etappeja ylä- ja alamäkineen takaa sen, että pelikerroista tulee erilaisia. Jos tämäkään ei vielä riitä, niin hiljattain julkaistu lisäosa ‘Flamme Rouge: Peloton’ laajentaa pelin jopa kuudelle ja tuo muutamia muitakin jujuja mukanaan. Monipuolisesta pelistä saa siten vieläkin monipuolisemman. Flamme Rouge on nätti, mutta komponenttien puolelta olisin toivonut, että kunkin pelaajan pyöräilijät erottaisi paremmin toisistaan.

PV_CastlesOfMadKingLudwigStrategiapeli: Castles of Mad King Ludwig

Strategiapeli-sarjan palkinto meni Agricolalle. Valinta ei ole millään mittarilla yllätys – Agricola on kuitenkin ollut jo vuosia  peliharrastajien suosikkipelejä. Lautapelit.fi:ltä oli kulttuuriteko tuoda markkinoille viimein pelin suomenkielinen laitos. Agricola tekee kiistämättä asiansa hyvin omassa “hiekkalaatikko”-pelien genressään. Siis pelityypissä, jossa enemmän pelataan ja ihastellaan oman pelilaudan rakentumista kuin kilpaillaan yhteisistä tavoitteista. Tämä pelityyppi ei maistu kaikille ja kun huomioidaan vielä iso kynnys pelin opettelussa (jopa harrastajapeliksi), niin oma valintani oli jotakin muuta.

Voittajaksi olisin valinnut Castles of Mad King Ludwigin. Kyllä, tässäkin rakennellaan omaa, mutta pelin keskiössä on kuitenkin kiinnostavasti toteutettu huoneiden hinnoittelusysteemi ja yhteiset tavoitteet, joista kilpaillaan pelaajien välillä. Graafisesti peli ei ole sieltä hienoimmasta päästä, mutta pinnan alta se on timanttia.

Vuoden peliteko: Lautapelikahvila Taverna

Tälle palkinnolle oli yksi osoite, jota ei tarvinnut pitkään miettiä: Lautapelikahvila Taverna. Mitään Helmet-kirjastoilta ja Renni Honkasen arvokkaalta työltä poisottamatta, puhumattakaan Kalle Malmiojan tai Sami Laakson peliprojekteilta ja menestykseltä, niin harrastajan silmin pelikahvilan pystyttäminen ja onnistunut pyörittäminen on rohkea veto. Mikä tätäkin tärkeämpää, niin ilmeisesti asiakaskuntaakin löytyy ja bisnes pyörii.

Harvasta asiasta tällaisen pääkaupunkilaisen tarvitsee olla Tampereelle kateellinen, mutta tässä kohtaa on tunnustettava, että kyllä – kelpaisi meillekin. Kaikkea hyvää toivotan Tavernalle jatkossakin ja toivottavasti pääsen jossakin vaiheessa poikkeamaan Suomen ensimmäisessä lautapelikahvilassa – niin ja toivottavasti muutkin uskaltavat ottaa Tavernasta mallia.

Pelaajien valinta -voittajat

‘Pelaajien valinta’ -finalistit 2017

Suomalainen lautapeliskene saa vuonna 2017 uuden vuosittain jaettavan pelipalkinnon. Palkinto kantaa nimeä ‘Pelaajien valinta’, mikä jo nimensä puolesta kertoo, millä tulokulmalla ollaan liikkeellä: äänessä ovat lautapelejä aktiiviset harrastavat bloggaajat ja/tai vloggaajat.

Vaikka meillä on jo vuosia ollut Suomen Leluyhdistyksen jakama Vuoden peli -palkinto eri alakategorioineen, niin peliharrastajan silmin tilaa on harrastajien näkemyksellekin. Tästä on vuosien saatossa peliharrastajien kesken puhuttukin, mutta nyt viimein on päästy sanoista tekoihin. Loppukesän 2017 aikana kymmenkunta aktiivista peleistä bloggaavaa ja vloggaavaa tahoa järjestäytyivät – Lunkisti-blogi yhtenä näistä. Raati on esikarsintansa suorittanut ja finalistit kolmessa eri kategoriassa ovat seuraavat:

  • Vuoden perhepeli -finalistit: Codenames, Flamme Rouge, Honshu, Karuba, Kingdomino.
  • Vuoden harrastajapeli -finalistit: 7 Wonders Duel, Agricola, Castles of Mad King Ludwig, Dale of Merchants 2, Patchwork – Tilkkutäkki.
  • Vuoden peliteko -finalistit: Helmet-kirjastot ja Renni Honkanen (lautapelien tuominen kirjastoihin), Lautapelikahvila Taverna (lautapelikahvilakulttuurin tuominen Suomeen), Sami Laakso (ensiluokkainen tee-se-itse menestys), Kalle Malmioja (suomalaisen pelisuunnittelun näkyvyys ulkomailla).

Pelaajien valinta -finalistit

Ennen tulosjulkistusta on hyvä mahdollisuus tutustua finalisteihin, sillä ‘Peliharrastajien valinta’ -voittajat julkistetaan 6.11.2017. Lue finalistipeleistä ja ‘Pelaajien valinta’ -palkinnosta lisää pelipalkinnon virallisilta sivuilta www.pelaajienvalinta.fi.

Niinikään raatiin kuuluvien blogit taustoittavat asiaa lisää:

The Quest for El Dorado – kilpajuoksua ja pakanrakennusta

Ravensburgerin 2017 julkaisu ‘The Quest for El Dorado’ yhdistää pelimekaniikoista pakanrakentamisen ja kilpajuoksun – molemmat hyvinkin tuttuja elementtejä, mutta harvoin näitä näkee niputettuna samaan peliin. Pelin suunnittelusta vastaa Reiner Knizia. Kun edellisiin lisätään vielä se, että The Quest for El Dorado oli  finaalikolmikossa ehdolla vuoden peliksi Saksassa (Spiel des Jahres) vuonna 2017 ja suomennoskin ylsi Pelaajien valinta 2020 -finaalivaiheeseen, on tiettyjä etukäteisodotuksia olemassa.

Modulaarisuus takaa vaihtelun

Ennen pelin alkua rakennetaan pelilauta 6-8 isosta kaksipuolisesta heksalaudasta – kaikkiaan näitä pelilaudan rakentamiseen käytettäviä lautoja on kymmenkunta. Erillisessä esivalmisteluläpyskässä on mallina eri muutamia karttavaihtoehtoja kolmiportaisella vaikeusasteikolla, mutta mikään ei estä rakentamasta pelilautaa omasta päästä. Vaihteleva lauta takaa sen, että pelikerroista tulee keskenään erilaisia.

Yksittäiset heksalaudat pilkkoutuvat pienempiin ruutuihin, joissa on kuvattu sekä värein että symbolein, minkälaisesta maastosta on kyse ja siis minkälaisella kortilla kyseiseen ruutuun pääsee. Suurin osa ruuduista on vihreää viidakkoa, keltaisia alkuasukaskyliä ja sinisiä vesiruutuja, mutta lisäksi mukana on harmaita ja punaisia ruutuja, joihin pääsee millä tahansa kort(e)illa, mutta punaisten ruutujen osalta pelatut kortit menettää pysyvästi. Lisäksi on vuoriruutuja, joihin ei ole koskaan asiaa eli ne ovat pysyviä esteitä.

Alkuvalmistelut tehty. Reitti tehty ohjekirjan yhden mallin mukaisesti.
Alkuvalmistelut tehty. Kartta rakennettu ohjekirjan yhden mallin mukaisesti. Etualan Indiana Jones -hattu kertoo, kuka on arvottu aloittavaksi pelaajaksi.

Kukin pelaaja saa kahdeksan aloituskorttia (identtiset aloituspakat), jotka sekoitetaan ja käteen nostetaan neljä korttia. Loppupakalle löytyy paikka pelaajakohtaiselta laudalta, jossa on myös oma paikkansa käytetyille korteille sekä lyhyelle vuorotiivistelmälle. Pelaajien tutkimusretkikuntanappuloille löytyy aloitusheksalta paikat vuorojärjestys huomioiden. Kun vielä pelilaudan sivuun levitetään 18 kolmen kortin pakkaa, joista kuusi on kerrallaan ostettavissa, on pelivalmistelut tehty.

Pelaajalaudalla on tila sekä nosto- että poistopakalle. Lisäksi lyhyt tiivistelmä vuoron kulusta.
Pelaajalaudalla on tila sekä nosto- että poistopakalle. Lisäksi lyhyt tiivistelmä vuoron kulusta.

Pakan säätämistä

Pelivuoro koostuu käsikorttien pelaamisesta. Kortteja voi käyttää joko laudalla liikkumiseen tai uuden kortin ostoon, mutta samaa korttia ei kerralla näihin molempiin. Kaikkia neljää korttia ei ole pakko käyttää vaan osan voi jemmata seuraavaa kierrosta varten tai turhat kortit nakata suoraan poistopakkaan. Vuoron päätteeksi käsi täydennetään aina neljään korttiin, joten jos tuli jotakin jemmanneeksi, niin uusia kortteja saa sitten vähemmän.

Liikkumisen säännöt eivät yllätä. Pelattu kortti kertoo minkälaiseen ruutuun voi liikkua. Kortin numero taas kuinka monesta vastaantulevasta symbolista selviää. Pelilaudan ruutuihin on merkitty symbolein kuinka monta liikkumispistettä ko. ruutuun pääseminen vaatii – määrä vaihtelee 1-4 välillä. Oleellista on, että yksittäiseen ruutuun pitää päästä yhdellä kortilla. Siten esimerkiksi kakkosen viidakkoruutuun pääseminen vaatii vähintään kakkosen viidakkoveitsi-miehen – millaista ei esimerkiksi pelaajien aloituskädestä löydy lainkaan, hankalammista 3-4 symbolin ruuduista nyt puhumattakaan.

Retkikunnat odottamassa liikkeellelähtöä. Alkulauta pääosin helppokulkuista viidakkoa.
Retkikunnat odottamassa liikkeellelähtöä. Alkulauta pääosin helppokulkuista (ykkösen) viidakkoa. (Etualan 4-ruutu on aloitusruutu neljännelle pelaajalle.)

Koska pelaajien aloituspakka koostuu pelkästään ykkösen viidakko-, mela- ja rahamiehistä, on katse käännettävä korttimarkkinoille, sillä parempia liikkkumiskortteja tarvitsee vaikka kuinka katsoisi kartasta helpoimmat ja pidemmät kiertotiet. Lisäksi omassa reittisuunnittelussa on huomioitava myös muut retkikunnat, sillä pelaajan varaamaan ruutuun – saati sen läpi – ei pääse, vaan varatut ruudut pitää kiertää. The Quest for El Doradossa pelaajien välinen blokkailu on merkittävässä roolissa vaikka se toki osin tahatontakin on, kun ei vastapelaajan seuraavia käsikortteja tiedä. Pelilaudan suunnittelussa tämä blokkaaminen on toki otettu huomion eli yksikään pelaaja ei voi kokonaan kulkureittiä sulkea vaan vähintäänkin pystyy valitsemaan toisen reitin jos ei ihan vierestä pystyisikään puikahtamaan.

Sinisen pelaajan käsi: ykkösen melamies ja muuten viidakkoveitsi-sankareita. Pelilautaa katsoessa rahakorteille olisi ollut kysyntää, mutta alaoikealta koukkaamalla pääsee silti aikakivasti liikkumaan.
Sinisen pelaajan käsi: ykkösen melamies ja muuten viidakkoveitsi-sankareita. Pelilautaa katsoessa rahakorteille olisi ollut kysyntää, mutta alaoikealta koukkaamalla pääsee silti viidakkoveitsilläkin kivasti liikkumaan.

Korttimarkkinoilta saa vuorossa ostaa yhden kortin. Keltaiset rahakortit antavat ostosten tekemiseen kortin arvon mukaisen rahamäärän, kaikki muut kortit lasketaan puolikkaina rahoina. Ostettu kortti samoin kuin ostokseen käytetyt kortit menevät pelaajan käytettyjen korttien pinoon, josta kortit tulevat käyttöön siinä vaiheessa kun pelaajan nostopakka loppuu, jolloin käytettyjen korttien pino sekoitetaan uudeksi pakaksi.

Korttimarkkinat pelin alussa: parempia viidakkoveitsiä ja rahkortteja. Myös ykkösen jokerit ja kertakäyttöinen "ota mikä tahansa kortti".
Korttimarkkinat pelin alussa: tarjolla on parempia viidakon raivaajia ja rahakortteja. Myös ykkösen jokerit ja kertakäyttöinen “ota mikä tahansa kortti” -löytyvät. Korttien ostohinta on kortin alalaidassa.

Korttien ostamiseen kulminoituu iso osa peliä: minkälaiseksi oman pakkansa haluaa muovata, minkälaisia kortteja kartasta selviytymiseen tarvitsen? The Quest for El Doradossa, samoin kuin kovin monissa muissakin pakanrakennuspeleissä, kompastuskiveksi helposti muodostaa oman pakan tuntuva kasvaminen. Aina ei siis kannata rynnätä korttimarkkinoille vaikka kädessä ylimääräisiä kortteja olisikin, jos lopputuloksena pakkaan tulee kortti, jolle ei keksi aidosti järkevää käyttöä.

Kilvan El Doradoon

Kun liikkuminen ja ostokset on hoidettu ja mahdolliset turhat kortit nakattu käytettyjen korttien pinoon, täydennetään käsikorttien määrä neljään ja pelivuoro siirtyy seuraavalle. Tällä, hyvin kompaktilla ja nopealla vuorosyklillä jatketaan askel askelelta kohti reitin viimeistä tavoitelaattaa, El Doradoa.

Keltainen pelaaja karkumatkalla.
Keltainen pelaaja karkumatkalla. Suorin tie olisi vaatinut reilusti rahakortteja, mutta nyt kierretään siis vähän kauempaa.

Kilpajuoksu on pääsääntöisesti varsin tasaista ja pelisuunnittelussa tähän on vielä erityisesti kiinnitetty huomiota: isojen heksojenlautojen väleihin arvotaan pelin aluksi kapeat liuskat, joiden läpiraivaaminen maksaa ensimmäiselle pelaajalle ekstraa. Vaivanpalkaksi pelaaja sentään saa tämän liuskan itselleen ja aikanaan, jos peli päättyy tasatilanteeseen, ratkaistaan voittaja sen pelaajan eduksi jolla näitä liuskoja on hallussaan enemmän.

Ja The Quest for El Doradohan päättyy tietenkin sen kierroksen päätteeksi, kun yksi tai useampi pelaaja saavuttaa tämän viimeisen laatan eli löytää El Doradon. Tässä kohtaa pelikello näyttää ensimmäisillä kerroilla pelilaatikon mainitseman 45 minuuttia, mutta lisäpeluulla puoli tuntiakin on täysin saavutettavissa. Napakka perhepeli siis on kyseessä.

Kevyttä pakarakennusta koko perheelle

The Quest for El Dorado on osoittautunut viihdyttäväksi peliksi, joka sopii pelattavaksi hyvin vaihtelevalla sakilla. Ja vaikka syvällisestä pelistä ei kyse olekaan (siitä SdJ-ehdokkuuskin jo kertoo), niin tiukasti peliharrastajan silmin katsottuna jotain lisäniksiä olisi vielä voinut olla. Toki samaan hengenvetoon on myönnettävä, että suunnittelupuolella on niitä oivaltaviakin ideoita mukana. Tästä esimerkkeinä pelilaudan muodostavat heksalaatat, joissa on vaihtelua: on ns. “peruslautoja”, joissa liikkuminen on hinnaltaan samanarvoista, mutta mukana on myös selkeitä reittivalinnan sisältäviä lautoja, joissa on mahdollista valita kalliimpi lyhyt oikorata tai pidempi, mutta samalla helpompi kiertotie.

Pelisuunnittelun oivallus on myös rajatut korttimarkkinat, jossa kerrallaan on tarjolla kuutta eri sorttimenttia ostettavana. Kun yksi näistä (kolmen kortin) pakoista myydään loppuun saa seuraava uuden kortin ostaja valita mikä pakka tulee tarjolle. Tämä on hieno strateginen lisäelementti.

Ja pisteenä i:n päällä, mukaan voi halutessaan ottaa luolat. Tällöin pelilaudan tiettyihin heksoihin pinotaan läjä laattoja, joista päällimmäisen saa kun kyseisen ruudun viereen pääsee. Nämä luolalaatat antavat kertakäyttöisen lisäedun joko samantien tai myöhemmin käytettäväksi. Peliarvostelun kuvissa näitä laattoja vilahteleekin siellä täällä.

Ja taas sininen pulassa: käsi täynnä rahakortteja ja liikkumiseen tarvitsisi viidakkoveitsiä. Toisaalta, tämä kierros käytetään nyt sitten ostosten tekoon.
Ja taas sininen pulassa: käsi täynnä rahakortteja ja liikkumiseen tarvitsisi viidakkoveitsiä. Vaihtoehtoina on ottaa sivuaskel ja poistaa yksi kortti pelistä tai tehdä ostoksia vähän isommalla pääomalla.

Korttituuri The Quest for El Doradossa on vahvasti läsnä – sillä käsikortteja on vain se neljä kerrallaan käytössä. Samalla kuitenkin on muistettava, että siihen osuuteen pelin pakanrakennuselementti antaa sentään mahdollisuuden vaikuttaa. Jos kätensä rakentaa siten, että siellä on tasan yksi hyvä meloja ja pakan koko on kasvanut 15 korttiin, niin on helppo laskea mikä on todennäköisyys, että se vesimies on käytettävissä silloin kun sitä tarvitsee.

Tämä pakan rakentaminen ja toisaalta sen koon rajaaminen on El Doradon kohdalla muutenkin miellyttävä pieni haaste, jossa päätösvalta ja valinnat jäävät pelaajan harteille. Etenkin pakan rajaamisen osalta vaihtoehtoina on pelilaudan hivenen syrjemmässä olevat “heitä kortteja pois” -ruudut että korttimarkkinoilta ostettavat “poista kortteja” -toimintokortit. Ja onpa joukossa myös kertakäyttöisiä kortteja, jotka eivät siten oman pakan kokoa jää kasvattamaan (vaikka välillä haluaisikin – sen verran hyviä lappuja niissä on). Pärjätä voi siis niin vähän isommalla kuin hyvin kapeillakin pakoilla – se on tullut jo nähtyä.

Kakkosen jokeri on hyvä hankinta, kun tarjolle tulee, mutta hinta neljä rahaa. Kertakäyttöinen 'nosta kolme korttia' takaa (yleensä) yhden jytkymmän kierroksen.
Kakkosen jokeri on hyvä hankinta, kun tarjolle tulee, mutta hintakin on neljä rahaa. Kertakäyttöinen ‘nosta kolme korttia’ takaa (yleensä) yhden jytkymmän kierroksen.

Kaikkinensa The Quest for El Dorado hyvä peli. Olen lämmennyt sille sitä enemmän mitä enemmän sitä on pelattu. Laajemmin katsottuna sen vahvuus on tuttujen pelillisten elementtien yllättävä yhdistelmä ja pelin helppo lähestyttävyys. Peli onkin mitä oivallisin ensipeli pakanrakentamis-mekaniikan esittelyyn. Onkin erittäin hienoa, että pelistä tuli nopsaan ensin englanninkielinen versio ja 2020 myös suomenkielinen versio Lautapelit.fi:n toimesta. Artikkelin kuvat ovat alkuperäisestä saksankielisestä painoksesta, joten suomenkielisen version ostavat pääsevät nauttimaan Vincent Dutraitin kuvituksesta.

Ja vaikkei The Quest for El Dorado lopulta yltänyt Spiel des Jahres -voittajaksi asti, niin ihan yhtä hyvin valinta olisi voinut siihen kohdistua: se sopii kuin nenä päähän perhepeliksi ja uudelleenpeluuarvoa löytyy. Tällä kertaa palkinnon vienyt Kingdomino oli raadin mielestä sitten se rahtusen verran parempi – ei toki huono valinta ollut sekään.

El Dorado - tarunhohtoisen kultaisen kaupungin etsintä on pelin teemana.
El Dorado – peli tarunhohtoisen kultaisen kaupungin etsintä.

Infolaatikko: El Dorado
Pelaajia: 2-4 Kesto: 45 minuuttia Julkaisuvuosi: 2017
Saatavuus: pelialan liikkeet ja marketit  (suomeksi 2020)
Lisätietoa: Boardgamegeek