Skip to main content

Azul – kaakeleita järjestelemässä

Michael Kiesling on pitkän linjan pelisuunnittelija, mistä konkreettisimpina todisteena on kaksi himoittua Spiel des Jahres -titteliä vuosien takaa: Tikal (1999) ja Torres (2000). Edelleen herra Kiesling jaksaa ja vuosi 2017 oli hyvink tuottelias pelisuunnittelun saralla, sillä pelkästään Spiel’17 -messuilla putkahti markkinoille neljä peliä: Riverboat, Heaven & Ale, Reworld ja nyt tarkastelussa oleva Azul.

Kaakeleiden valintaa

Azul on 2-4 pelaajan kevyehkö abstrakti, jossa pelaajat keräävät muovisia kaakelisettejä.

Pelikierroksen alussa pelin pyöreät ryhmäalustat täytetään pussista sokkona vedettävillä kaakeleilla. Kullekin alustalle laitetaan neljä kaakelia. Tämän jälkeen on pelaajien vuoro toimia.

Kaakelien valinta käynnissä.
Kaakelien valinta käynnissä.

Omalla pelivuorolla on yksi päätös tehtäväksi: ‘Mistä ryhmästä ottaa kaakeleita omalle laudalle?’. Vaihtoehtoina on napata kaikki yhden värin laatat yhdeltä ryhmäalustalta tai sitten keskeltä pelialuetta, jonne laattoja päätyy kierroksen edetessä.

Otetut kaakelit asetetaan pelaajan omalle pelilaudalle yhdelle viidestä rivistä. Näillä riveillä ne kököttävät aina pisteytysvaiheeseen asti.

Mikäli kaakeleita otti ryhmäalustalta, tuupataan sinne yljääneet laatat keskelle pöytää. Näin nämä alustat tyhjenevät yksi toisensa jälkeen.

Pelaajalauta ja viisi riviä, johoon kierroksen aikana otetut kaakelit pitää varastoida.
Pelaajalauta ja viisi riviä, johoon kierroksen aikana otetut kaakelit pitää varastoida.

Kaakeleita voi myös ottaa keskeltä pöytää ja usein kannattaakin, sillä sieltä niitä saa yleensä enemmän. Ensimmäisenä pöydältä kaakeleita ottanut ottaa myös siellä odottavan ‘aloittava pelaaja’ -merkin, jonka pelaaja asettaa miinusruutuun omalla pelilaudalla. Samaiselle miinuslaudalle päätyvät kierroksen aikana myös sellaiset kaakelit, joita pelaaja ei vuoronsa aikana saa mahtumaan “odotusriveille”.

Azulin keskeinen sääntö kun on, että otetut kaakelit pitää laittaa yhteen ja samaan riviin, jolloin mahdolliset ylijäämät päätyvät miinuspisteiksi. Niinikään jos pelaajalla on samaa kaakelityyppiä jo ennestään ja tämä “odotusrivi” ei ole vielä täysi, tulee uusilla kaakeleilla täyttää ensin tuo vajaa rivi.

Toinen "lumihiutaleista" päätyy alalaidan miinuksiin, kun vajaa rivi pitää täyttää aina ensin.
Toinen “lumihiutaleista” päätyy alalaidan miinuksiin kun vajaa rivi pitää täyttää aina ensin.

Pelikierrosten edetessä tulee vielä yksi lisäsääntö huomioitavaksi: mikäli pelaajan pisteytysalueella ko. rivillä on jo tietty kaakelityyppi, ei pelaaja enää loppupelin aikana voi kyseiselle “odotusriville” kerätä tätä kaakelityyppiä.

Kylki kyljessä tuo pisteitä

Pisteytysvaiheeseen siirrytään, kun viimeisetkin kaakelit on otettu. Tässä kohtaa pelaajan täysiltä “odotusriveiltä” oikeanlaitimmaiset kaakelit siirtyvät 5×5 -kokoa olevalle pisteytysalueelle. Kaksipuolisen pelaajalaudan peruspuolella kunkin kaakelityypin paikka on ennalta määritelty, kääntöpuolella pelaajat saavat sijoittelun osalta vapaammat kädet.

Pisteitä sijoittelusta saa yhden per kaakeli jokaisesta laatasta samalla vaaka- ja pystyrivillä, jotka osuvat juuri asetettuun kaakeliin. Siten kaakeleita kannattaa pyrkiä rakentamaan toistensa viereen.

Kolme ylintä riviä ovat valmiita ja rivien oikeanlaitimmaiset siirretään samalle riville ja pisteytetään. Tuloksena kolme pistettä, kun huomioidaan miinukset. Keltaiset kaakelit jäävät odottamaan seuraavalle kierrokselle.
Kolme ylintä riviä ovat valmiita ja rivien oikeanlaitimmaiset siirtyy pisteytettäväksi. Tuloksena kolme pistettä, kun huomioidaan miinukset. Keltaiset kaakelit jäävät odottamaan seuraavalle kierrokselle.

Kun pisteet on merkitty aloitetaan uusi kierros eli kangaspussista kaivellaan laattoja ryhmäalustalle jne. Peli päättyy sillä kierroksella, kun yksi pelaajista onnistuu täyttämään pisteytysalueeltaan yhden vaakarivin. Tämä tarkoittaa käytännössä viittä tai joskus kuutta pelikierrosta. Pelin lopussa täysistä vaakariveistä palkitaan 2 lisäpisteellä ja haastavammasta pystyrivin täytöstä 7 pisteellä. Jos pelaajalla on pisteytysalueelta täytetty kaikki 5 ruutua samasta kaakelityypistä saa siitä 10 lisäpistettä.

Pelin päättyessä lisäpisteitä annetaan täysistä vaaka- (2p) ja pystyriveistä (7p). Lisäksi, jos värin kaikki ruudut on täytetty, ropisee pisteitä mukavast (10p). Kaikki nämä näkyvät pelaajalaudalta.
Pelin päättyessä saatavat lisäbonukset löytyvät pelaajalaudan alakulmasta. Tässä kuvassa pelaajan on jo yhden pystyrivi-bonuksen tienannut.

Yllätys yllätys, eniten pisteitä kerännyt on Azul-mestari.

Kaunis, yksinkertainen ja vetoava

Nyt on asioita tehty oikein. Azul on äärimmäisen kiehtova pieni pulmapeli, johon pelaajien välinen vuorovaikutus on integroitu oikein. Periaatteessa jokainen setvii omaa 5×5 haastettaan, mutta yhteispoolista napattavat ja siten vähä vähältä vähenevät kaakelit yhdistävät pelaajien tekemiset toisiinsa. Pientä kiusaa pystyy tekemään parillakin eri tavalla, mutta vain siihen keskittymällä ei pärjää, siitä kiitos Azulin pisteytysmekaniikan.

2. kierroksen pisteytys. Pelkästään jo ylin keltainen kaakeli antaa neljä pistettä.
2. kierroksen pisteytys. Pelkästään jo yläriviin asetettu keltainen kaakeli antaa mukavat viisi pistettä.

Yhden pelin pelaa helposti puoleen tuntiin, jopa ensikertalaisten kanssa, niin yksinkertaisesta pelistä loppupelistä on kyse. Silti sisältöä ja pähkäiltävää riittää. Olen kyllä kuullut yli tunnin kestäneistä Azul-kauhutarinoistakin eli kaiketi tässäkin pelissä voi jäätää, jos niikseen tulee, mutta ihmettelen tuollaista suoriutumista näin simppelissä pelissä. Minkähänlainen jäätäminen on edessä yhtään monimutkaisemmissa peleissä?

Azulin komponenttipuoli miellyttää myös suunnattomasti. Muovisten kaakeleiden näppituntuma on hyvä ja värivalinnat – vaikka poikkeavat ovatkin – istuvat keskenään hienosti yhteen. Tämän kaikenhan olisi voinut tehdä pahvikomponentein, mutta onneksi nyt on valinta osunut laadukkaampaan ja näyttävämpään materiaaliin. Muoviset kaakelit lisäävät takuuvarmasti mielenkiintoa.

Azulin raikas värimaailma miellyttää silmää.
Azulin raikas värimaailma miellyttää silmää.

En abstrakteista peleistä yleensä perusta, mutta Azul osui ja upposi. Enkä ole ainoa, jolle näin käy, sillä tätä peliä on lähipiirissä tahkottu uudestaan ja yhä uudestaan. Yhden pelatun erän jälkeen niin kovin herkästi pelipöydässä joku toivoo välitöntä uusintaa ja mikäpä on ottaessa, kun pelivalmistelut on tehty hetkessä ja yksi peli pelattu puolessa tunnissa.

Laajemmalti katsottunakin Azulin vastaanotto on ollut erinomainen: Spiel’17 -messuilla peli myi loppuun vaikka kyseessä ei ollut todellakaan mikään pieni myyntierä. Ja tätä tekstiä kirjoittaessani peli on noussut Boardgamegeekissä jo Top-3:een abstraktien pelien saralla ja 20 parhaan joukkoon perhepeleissä.

Loppuun vielä se ilouutinen: peli tulee Pohjoismaisille markkinoille vuoden 2018 alussa, joten pitkään ei tätä herkkua tarvitse odotella suuren yleisön saatavaksi. Tässä on oivallinen peli koko perheelle ja vahva ehdokas vuoden 2018 perhepeliksi Suomessa sikäli mikäli pelin julkaisija pysyy asian tiimoilta hereillä.

Infolaatikko: Azul
Pelaajia: 2-4 Kesto: 30 minuuttia Julkaisuvuosi: 2017
Saatavuus: pelialan liikkeet (suomeksi)
Lisätietoa: Boardgamegeek

La Citta – ja mitä se kansaa tahtookaan seuraavaksi?

Kaupungin rakentaminen ja sen tuomien haasteiden simulointi on ollut monien tietokone- ja lautapelien innoituksen lähteenä. Hivenen yllättäen siitä kaikkein tunnetuimmasta tietokoneella pelattavasta kaupunginrakentelusta, Simcitystä, ei kunnon lautapeliä ole nähty – vain köppäisen epäonnistunut korttipeliversio ‘Simcity: The Card Game’ vuodelta 1994.

Uusi ei ole nytkään tarkastelussa oleva ‘La Citta’ ja toisin kuin Simcity tai vaikkapa Big City, se kääntää katseensa Italiaan ja aikaan akveduktien ja kylpylöiden. Historian havinasta huolimatta keskiössä on omien kaupunkien ja asukasluvun kasvattaminen – ja mielellään niin, että naapurikaupunkien kilpailijat kärsivät omasta menestyksestä.

Peli vaatii kohtuupaljon pöytätilaa. Nelinpeli alkamassa.
La Citta levitettynä vie kohtuupaljon pöytätilaa. Nelinpeli alkamassa.

“Alussa oli pari kuppaista kaupunkia, mutta lupaus jostakin paremmasta”

Pelin alkaessa pelaajat asettavat kaksi aloituskaupunkiaan pelilaudalle ja keräävät kaupunkien viljatulot sen mukaan, miten viljavien peltojen äärellä ne sijaitsevat. Kaupunkeihin asetetaan niiden ensimmäiset asukkaat (kukin henkilönamiska vastaa 1 000 ihmistä). Näiden alkumuodollisuuksien jälkeen päästään itse peliin, joka kestää pelaajamäärästä riippumatta kuusi kierrosta (eli vuotta) yksittäisen kierroksen jakautuessa useampaan alakohtaan. Merkittävin näistä alakohdista on pelaajien varsinaiset toimintokierrokset, jolloin on mahdollisuus laajentaa kaupunkia ja lisätä siten sen houkuttelevuutta kansan silmissä.

...ja alussa oli pelaajien pienet kaupunginalut.
…ja alussa oli ainoastaan pelaajien pienet kaupunginalut.

Kaupunkien laajentamisen ja asukasluvun kasvamisen yhteydessä pelaajat joutuvat huolehtimaan myös siitä, että kansalle riittää ruokaa talven yli. Jos tästä vastuusta laistaa, tietää se seuraavana vuonna yhden toimintovuoron menetystä TAI pelin viimeisenä vuonna tapahtuessa roimaa pisteidenvähennystä.

Pelaajien ruoantuotantoa seurataan viljanattereilla. Sininen pelaaja tuottaa 7 viljaa, joilla ruokkii yhtä monta kansalaista. Vasemmalla pelaajan vakiokortit, joilla on kolme eri funktiota.
Pelaajien ruoantuotantoa seurataan viljanattereilla. Sininen pelaaja tuottaa 7 viljaa, joilla ruokkii yhtä monta kansalaista. Vasemmalla pelaajan vakiokortit, joita toimintokierroksilla voi käyttää kolmen eri funktioon.

Kansan mielihalut vaihtelevat

Jokaisen vuoden alkaessa kansa kertoo mitä se haluaa. Tai oikeammin kuiskii, sillä kansan mielihalut tuodaan tarjolle neljän kortin kautta, joista vain yksi on näkyvillä ja kolme piilossa. Vuoden lopussa kansan tahto paljastetaan ja kansa liikkuu kaupungista toiseen vertailemalla kaupunkeja yhdellä tai useammalla pelin kolmesta eri mittarista joita ovat terveys, koulutus ja kulttuuri.

Kansa tahtoo ainakin kulttuuria, mutta mitä muuta?
Kansa tahtoo ainakin kulttuuria, mutta haluaako se jotakin muuta vielä enemmän?

Homman juju kuitenkin on, että lopullinen vertailu tehdään vain siinä tyypissä, mitä näissä neljässä kortissa lopulta on eniten – tasatilanteessa kahdessa eri tyypissä.

Vaan vielä ennen toimintokierroksia pelaajat saavat kaupunkeihinsa uusia asukkaita (mikäli kaupunkiin näitä mahtuu) ja kultaa jokaisesta omasta kaivoksesta. Pelin alussa tulot ovat surulliset nolla.

Aika kiillottaa kaupunkikuvaa

Ennen kuin kansa ottaa ritolat vähäisten huvitusten vuoksi, on mahdollisuus tehdä korjaavia toimenpiteitä viiden toimintokierroksen aikana. Toimintokierroksella pelaaja käyttää joko yhden omista vakiokorteistaan tai yhden pelilaudan seitsemästä vaihtuvasta politiikkakortista.

Vaihtoehtoisesti toiminnon voi valita seitsemästä tarjolla olevasta - kertakäyttöisestä - kortista.
Pelilaudalla tällä hetkellä tarjollaolevat kertakäyttöiset kortit.

Pelaajan omalla vakiokortilla saa joko kaksi rahaa, perustaa kolmannen (ja pelaajan viimeisen) kaupungin tai rakentaa yhden perusrakennuksista. La Cittan perusrakennuksista löytyvät lisää ruokaa ja tuloja tuottavat rakennukset, mutta myös kaupungin kasvattamisen kannalta merkittävät pytingit, joilla kansaa saadaan kaupunkiin enemmän kuin viisi ja/tai kahdeksan (tuhatta). Valitettavasti monilla näistä perusrakennuksista on myös vaatimus, että niiden pitää olla tietyn maa-alueen vieressä: esimerkiksi kaivoksen voi rakentaa vain kallion viereen ja maatila ei kasvata viljavarantoja jollei sitä ole rakennettu peltojen viereen.

Kaupunginlaajentamiseen käytettävät rakennukset. Huomaa vasemmanpuoleisissa 8 laatassa olevat kaarisymbolit kolmessa eri värissä.
Pelin rakennukset tarkastelussa. Mitä enemmän kaarisymboleita sen parempi. Ja oleellista kaarien värit, joille löytyy vastaavuudet kansan tahtoa kuvaavista korteista.

Yleispoolista löytyvillä politiikkakorteilla voi rakentaa (kultaa vastaan) jytäkämpiä rakennuksia. Niinikään tarjolla saattaa olla toimintokortteja, joilla pelaaja saa hetkellisesti lisäviljaa, rakentaa minkälaisen rakennuksen tahansa tai vaikkapa oikeuden kurkistaa osan tai vaikka kaikki piilossa olevista ‘kansan tahto’ -korteista. Miltei kaikki näistä toiminnoista maksavat nekin kultaa – toiset vähemmän, toiset hurjasti enemmän.

Kansa äänestää jaloillaan

Kun toimintokierrokset on pelattu, paljastetaan kansan tahto. Nyt kansalaiset vertailevat oman kaupungin tarjoomaa läheisiin naapurikaupunkeihin ja jos ruoho on aidan toisella puolella vihreämpää tietää se sitä, että osa väestöstä vaihtaa osoitetta.

Kansa janoaa kulttuuria ja oppia...
Kansa on puhunut: nyt halutaan sekä kulttuuria (valkoiset kortit) että terveyttä (siniset kortit).

Kohdekaupungin omistajan tulisi osoittaa uudelle asukille asumus tai muuten muuttaja poistuu kokonaan laudalta. Vastaavasti muuttotappiokaupungeissa tyhjäksi jääneet rakennukset joutuu poistamaan laudalta – hylättyjä taloja La Cittassa kun ei suvaita.

...niinpä pinkki kaupunki menettää vihreälle asukkaan, sillä vihreä kaupungin oppitarjooma on parempi.
Kun kaupungit lähentyvät riittävästi, alkavat ne kilpailemaan keskenään asukkaistaan. Kuvan pinkki kaupunki tulee menettämään asukkaan vihreälle riippumatta siitä, mitä huvitusta vuoden lopussa halutaan eniten. Pinkin poistaessa yhden asukin ja yksi asumus tyhjäksi, joten kaupunki kuihtuu – olettaen ettei pelaaja onnistu ensin tekemään korjaavia toimenpiteitä.

Pelivuoden viimeinen vaihe on ruokkia kansalaiset. Tässä vaiheessa siis vertaillaan pelaajan kaikkien kaupunkien väkilukua viljavarantoihin. Jos viljaa on yhtä paljon tai enemmän kuin väkeä, kaikki on hyvin. Päinvastaisessa tilanteessa pelaaja saa sanktion seuraavaa kierrosta silmällä pitäen tai mikäli oltiin pelin viimeisessä vuodessa viisi miinuspistettä.

Kuuden kokonaisen kierroksen (vuoden) jälkeen katsotaan kuka suoriutui parhaiten. Jokaisesta asukista saa yhden pisteen. Lisäksi kolme pistettä saa niistä kaupungeista, jotka tarjoavat pelin kolmea eri sirkushuvia: terveyttä, koulutusta ja kulttuuria.

La Cittan kansalaiset eivät koollaan retostele.
La Cittan kansalaiset eivät koollaan retostele. Kuvat saattavat hämätä niitä isommiksikin.

Maittava parituntinen keitos

La Citta on onnistunut kokonaisuus. Näinkin iäkkääksi peliksi se on edelleen pelimekaanisesti freesi ja toimiva vaikka graafisesti pientä kasvojenkohotusta saattaisikin kaivata. Pelaajat La Citta haastaa useammalla sektorilla. Ensimmäinen haaste liittyy kaupunkien laajentamiseen ja ruokatuotannon turvaamiseen. Tilaa pelilaudalla on pelaajamäärästä riippumatta vähänlaisesti, kiitos pelilaudan joka huomioi eri pelaajamäärät.

Rauhaisa nurkkaus voi olla osaksi menestyksen salaisuus. Täällä louhitaan rahaa...
Rauhaisan nurkan löytäminen voi olla osaksi menestyksen salaisuus. Täällä louhitaan rahaa…

Pelilautaa voi kiittää lisäksi myös siitä, että lähtötilanteen saa aina erilaiseksi. Tämä syystä, että laudalle voidaan laittaa arvalla sinne kuuluvat pellot, kalliot ja vesistöt. Ensimmäisellä pelikerralla voidaan käyttää ohjekirjan tasapainoista ehdotelmaa, jatkossa ja pelitaitojen kasvamisen myötä homma voidaan rakentaa arvalla.

Toinen perusmielenkiinnon ylläpitäjä on seitsemän politiikkakortin yleispooli, jotka vaikuttavat suoraan siihen mitä pelaajat voivat rakentaa tai tehdä. Eri vaiheessa peliä toiset kortit ovat kiinnostavampia kuin toiset. Lisäksi pelaajat joutuvat huomioimaan päätöksenteossa sen, että valitessaan kortin yleispoolista se seuraava paljastuva kortti voi olla vieläkin parempi. Siis, kuinka paljon haluankaan tämän rakentaa vai tekisinkö jotain ihan muuta?

Se kutkuttavin La Cittan oivallus on kuitenkin kansan tahto ja sen vaikutus peliin. Kansalaisten määrä on pelin lopussa yhtä kuin voittopisteet, mutta välttämättä pelin aikana tapahtuva muutto ei lopulta ole pelaajalle edes pahasta vaan sitä voi koettaa hyödyntää.

Ruokatuotannon ja ylikansoituksen tuoman ongelman ääressä painiva voi laskea sen varaan, että saa muutamat ei-toivotut asukkaat siirtymään naapurikaupunkiin ennen kuin asukkaiden eteen pitäisi työntää ruokalautanen. Vastaavasti ne naapurille tuupatut lisäasukit voivat johtaa nälänhätään kanssapelaajan puolella. Mikäpäs sen mukavampaa? Toki pääsääntöisesti on aina parempi jos jatkuvasti lisääntyvän kansalaismäärän pystyy ruokkimaan, mutta La Citta tarjoaa myös mahdollisuuden “peliliikkeisiin” ja laskelmointiin.

Pelilauta täyttyy yllättävän nopeasti ja siten kaupunkien välinen kilpailu kansalaisista kovenee.
Pelilauta täyttyy yllättävän nopeasti ja siten kaupunkien välinen kilpailu kansalaisista kovenee.

Vaikka pelilaudan koko säätyykin eri pelaajamäärille on La Citta sitä parempi, mitä enemmän pelaajia pöydän ääreen istahtaa. En siis pelaisi sitä kahdella enkä edes kolmella. Neljällä ja viidellä se sen sijaan loistaa kirkkaana kaupunginrakentelupelien taivaalla.

Sääntöjensä puolesta peli on vaikeudeltaan ja monimutkaisuudeltaan keskitasoa. Se on peliharrastajien peli, joka kuitenkin nykymittapuulla on huomattavasti simppelimpi kuin vaikkapa Uwe Rosenbergin ja/tai Stefan Feldin nykypäivän “pistesalaatti” -tuotokset. Silti täytyy hymähtää sille, että La Citta sai vuoden peli (Spiel des Jahres) -ehdokkuuden Saksassa julkaisuvuonnaan. Niihin karkeloihin se on aivan liian monimutkainen ja pitkäkestoinen.

Pelin suunnittelija Gerdt Fenchel on muuten mielenkiintoinen outolintu: Boardgamegeekistä löytyy vain kaksi julkaisua Fencheliltä. Näinkin nautittavaksi ja monipuoliseksi kehuttavan pelin jälkeen herää kysymys olisiko omintakeisia ideoita ollut jaettavaksi enemmänkin? Isoja rahoja mies tuskin La Cittallaan teki, sillä pelistä ei uusintapainoksia tehty sitten julkaisuvuoden, jolloin sentään Kosmoksen saksankielisen version lisäksi Rio Grande Games otti siitä oman englanninkielisen laitoksensa.

Tiedä häntä, mutta sen tiedän että vielä tänäkin päivänä La Cittasta nautitaan omassa peliporukassamme ja se on edelleen erittäin korkealla omalla top-listallani. Allekirjoitan siis täysin seuraavan lauseen, joka kuului hiljattain pelatun pelin jälkeen: “Miksei tällaisia pelejä enää suunnitella?”

Infolaatikko: La Citta
Pelaajia: 2-5 Kesto: 120 minuuttia Julkaisuvuosi: 2000
Saatavuus: loppuunmyyty
Lisätietoa: Boardgamegeek

El Dorado – kilpajuoksua ja pakanrakennusta

Ravensburgerin 2017 julkaisu ‘El Dorado’ yhdistää pelimekaniikoista pakanrakentamisen ja kilpajuoksun – molemmat hyvinkin tuttuja elementtejä, mutta harvoin näitä näkee niputettuna samaan peliin. Pelin suunnittelusta vastaa Reiner Knizia. Kun edellisiin lisätään vielä se, että El Dorado on finaalikolmikossa ehdolla vuoden peliksi Saksassa (Spiel des Jahres) on tiettyjä etukäteisodotuksia olemassa.

Modulaarisuus takaa vaihtelun

Ennen pelin alkua rakennetaan pelilauta 6-8 isosta kaksipuolisesta heksalaudasta – kaikkiaan näitä pelilaudan rakentamiseen käytettäviä lautoja on kymmenkunta. Erillisessä esivalmisteluläpyskässä on mallina eri muutamia karttavaihtoehtoja kolmiportaisella vaikeusasteikolla, mutta mikään ei estä rakentamasta pelilautaa omasta päästä. Vaihteleva lauta takaa sen, että pelikerroista tulee keskenään erilaisia.

Yksittäiset heksalaudat pilkkoutuvat pienempiin ruutuihin, joissa on kuvattu sekä värein että symbolein, minkälaisesta maastosta on kyse ja siis minkälaisella kortilla kyseiseen ruutuun pääsee. Suurin osa ruuduista on vihreää viidakkoa, keltaisia alkuasukaskyliä ja sinisiä vesiruutuja, mutta lisäksi mukana on harmaita ja punaisia ruutuja, joihin pääsee millä tahansa kort(e)illa, mutta punaisten ruutujen osalta pelatut kortit menettää pysyvästi. Lisäksi on vuoriruutuja, joihin ei ole koskaan asiaa eli ne ovat pysyviä esteitä.

Alkuvalmistelut tehty. Reitti tehty ohjekirjan yhden mallin mukaisesti.
Alkuvalmistelut tehty. Kartta rakennettu ohjekirjan yhden mallin mukaisesti. Etualan Indiana Jones -hattu kertoo, kuka on arvottu aloittavaksi pelaajaksi.

Kukin pelaaja saa kahdeksan aloituskorttia (identtiset aloituspakat), jotka sekoitetaan ja käteen nostetaan neljä korttia. Loppupakalle löytyy paikka pelaajakohtaiselta laudalta, jossa on myös oma paikkansa käytetyille korteille sekä lyhyelle vuorotiivistelmälle. Pelaajien tutkimusretkikuntanappuloille löytyy aloitusheksalta paikat vuorojärjestys huomioiden. Kun vielä pelilaudan sivuun levitetään 18 kolmen kortin pakkaa, joista kuusi on kerrallaan ostettavissa, on pelivalmistelut tehty.

Pelaajalaudalla on tila sekä nosto- että poistopakalle. Lisäksi lyhyt tiivistelmä vuoron kulusta.
Pelaajalaudalla on tila sekä nosto- että poistopakalle. Lisäksi lyhyt tiivistelmä vuoron kulusta.

Pakan säätämistä

Pelivuoro koostuu käsikorttien pelaamisesta. Kortteja voi käyttää joko laudalla liikkumiseen tai uuden kortin ostoon, mutta samaa korttia ei kerralla näihin molempiin. Kaikkia neljää korttia ei ole pakko käyttää vaan osan voi jemmata seuraavaa kierrosta varten tai turhat kortit nakata suoraan poistopakkaan. Vuoron päätteeksi käsi täydennetään aina neljään korttiin, joten jos tuli jotakin jemmanneeksi, niin uusia kortteja saa sitten vähemmän.

Liikkumisen säännöt eivät yllätä. Pelattu kortti kertoo minkälaiseen ruutuun voi liikkua. Kortin numero taas kuinka monesta vastaantulevasta symbolista selviää. Pelilaudan ruutuihin on merkitty symbolein kuinka monta liikkumispistettä ko. ruutuun pääseminen vaatii – määrä vaihtelee 1-4 välillä. Oleellista on, että yksittäiseen ruutuun pitää päästä yhdellä kortilla. Siten esimerkiksi kakkosen viidakkoruutuun pääseminen vaatii vähintään kakkosen viidakkoveitsi-miehen – millaista ei esimerkiksi pelaajien aloituskädestä löydy lainkaan, hankalammista 3-4 symbolin ruuduista nyt puhumattakaan.

Retkikunnat odottamassa liikkeellelähtöä. Alkulauta pääosin helppokulkuista viidakkoa.
Retkikunnat odottamassa liikkeellelähtöä. Alkulauta pääosin helppokulkuista (ykkösen) viidakkoa. (Etualan 4-ruutu on aloitusruutu neljännelle pelaajalle.)

Koska pelaajien aloituspakka koostuu pelkästään ykkösen viidakko-, mela- ja rahamiehistä, on katse käännettävä korttimarkkinoille, sillä parempia liikkkumiskortteja tarvitsee vaikka kuinka katsoisi kartasta helpoimmat ja pidemmät kiertotiet. Lisäksi omassa reittisuunnittelussa on huomioitava myös muut retkikunnat, sillä pelaajan varaamaan ruutuun – saati sen läpi – ei pääse, vaan varatut ruudut pitää kiertää. El Doradossa pelaajien välinen blokkailu on merkittävässä roolissa vaikka se toki osin tahatontakin on, kun ei vastapelaajan seuraavia käsikortteja tiedä. Pelilaudan suunnittelussa tämä blokkaaminen on toki otettu huomion eli yksikään pelaaja ei voi kokonaan kulkureittiä sulkea vaan vähintäänkin pystyy valitsemaan toisen reitin jos ei ihan vierestä pystyisikään puikahtamaan.

Sinisen pelaajan käsi: ykkösen melamies ja muuten viidakkoveitsi-sankareita. Pelilautaa katsoessa rahakorteille olisi ollut kysyntää, mutta alaoikealta koukkaamalla pääsee silti aikakivasti liikkumaan.
Sinisen pelaajan käsi: ykkösen melamies ja muuten viidakkoveitsi-sankareita. Pelilautaa katsoessa rahakorteille olisi ollut kysyntää, mutta alaoikealta koukkaamalla pääsee silti viidakkoveitsilläkin kivasti liikkumaan.

Korttimarkkinoilta saa vuorossa ostaa yhden kortin. Keltaiset rahakortit antavat ostosten tekemiseen kortin arvon mukaisen rahamäärän, kaikki muut kortit lasketaan puolikkaina rahoina. Ostettu kortti samoin kuin ostokseen käytetyt kortit menevät pelaajan käytettyjen korttien pinoon, josta kortit tulevat käyttöön siinä vaiheessa kun pelaajan nostopakka loppuu, jolloin käytettyjen korttien pino sekoitetaan uudeksi pakaksi.

Korttimarkkinat pelin alussa: parempia viidakkoveitsiä ja rahkortteja. Myös ykkösen jokerit ja kertakäyttöinen "ota mikä tahansa kortti".
Korttimarkkinat pelin alussa: tarjolla on parempia viidakon raivaajia ja rahakortteja. Myös ykkösen jokerit ja kertakäyttöinen “ota mikä tahansa kortti” -löytyvät. Korttien ostohinta on kortin alalaidassa.

Korttien ostamiseen kulminoituu iso osa peliä: minkälaiseksi oman pakkansa haluaa muovata, minkälaisia kortteja kartasta selviytymiseen tarvitsen? El Doradossa, samoin kuin kovin monissa muissakin pakanrakennuspeleissä, kompastuskiveksi helposti muodostaa oman pakan tuntuva kasvaminen. Aina ei siis kannata rynnätä korttimarkkinoille vaikka kädessä ylimääräisiä kortteja olisikin, jos lopputuloksena pakkaan tulee kortti, jolle ei keksi aidosti järkevää käyttöä.

Kilvan El Doradoon

Kun liikkuminen ja ostokset on hoidettu ja mahdolliset turhat kortit nakattu käytettyjen korttien pinoon, täydennetään käsikorttien määrä neljään ja pelivuoro siirtyy seuraavalle. Tällä, hyvin kompaktilla ja nopealla vuorosyklillä jatketaan askel askelelta kohti reitin viimeistä tavoitelaattaa, El Doradoa.

Keltainen pelaaja karkumatkalla.
Keltainen pelaaja karkumatkalla. Suorin tie olisi vaatinut reilusti rahakortteja, mutta nyt kierretään siis vähän kauempaa.

Kilpajuoksu on pääsääntöisesti varsin tasaista ja pelisuunnittelussa tähän on vielä erityisesti kiinnitetty huomiota: isojen heksojenlautojen väleihin arvotaan pelin aluksi kapeat liuskat, joiden läpiraivaaminen maksaa ensimmäiselle pelaajalle ekstraa. Vaivanpalkaksi pelaaja sentään saa tämän liuskan itselleen ja aikanaan, jos peli päättyy tasatilanteeseen, ratkaistaan voittaja sen pelaajan eduksi jolla näitä liuskoja on hallussaan enemmän.

Ja El Doradohan päättyy tietenkin sen kierroksen päätteeksi, kun yksi tai useampi pelaaja saavuttaa tämän viimeisen laatan eli löytää El Doradon. Tässä kohtaa pelikello näyttää ensimmäisillä kerroilla pelilaatikon mainitseman 45 minuuttia, mutta lisäpeluulla puoli tuntiakin on täysin saavutettavissa. Napakka perhepeli siis on kyseessä.

Kevyttä pakarakennusta koko perheelle

El Dorado on osoittautunut viihdyttäväksi peliksi, joka sopii pelattavaksi hyvin vaihtelevalla sakilla. Ja vaikka syvällisestä pelistä ei kyse olekaan (siitä SdJ-ehdokkuuskin jo kertoo), niin tiukasti peliharrastajan silmin katsottuna jotain lisäniksiä olisi vielä voinut olla. Toki samaan hengen vetoon on kyllä myönnettävä, että suunnittelupuolella on niitä oivaltaviakin ideoita mukana. Tästä esimerkkeinä pelilaudan muodostavat heksalaatat, joissa on vaihtelua: on ns. “peruslautoja”, joissa liikkuminen on hinnaltaan samanarvoista, mutta mukana on myös selkeitä reittivalinnan sisältäviä lautoja, joissa on mahdollista valita kalliimpi lyhyt oikorata tai pidempi, mutta samalla helpompi kiertotie.

Pelisuunnittelun oivallus on myös rajatut korttimarkkinat, jossa kerrallaan on tarjolla kuutta eri sorttimenttia ostettavana. Kun yksi näistä (kolmen kortin) pakoista myydään loppuun saa seuraava uuden kortin ostaja valita mikä pakka tulee tarjolle. Tämä on hieno strateginen lisäelementti.

Ja pisteenä i:n päällä, mukaan voi halutessaan ottaa luolat. Tällöin pelilaudan tiettyihin heksoihin pinotaan läjä laattoja, joista päällimmäisen saa kun kyseisen ruudun viereen pääsee. Nämä luolalaatat antavat kertakäyttöisen lisäedun joko samantien tai myöhemmin käytettäväksi. Peliarvostelun kuvissa näitä laattoja vilahteleekin siellä täällä.

Ja taas sininen pulassa: käsi täynnä rahakortteja ja liikkumiseen tarvitsisi viidakkoveitsiä. Toisaalta, tämä kierros käytetään nyt sitten ostosten tekoon.
Ja taas sininen pulassa: käsi täynnä rahakortteja ja liikkumiseen tarvitsisi viidakkoveitsiä. Vaihtoehtoina on ottaa sivuaskel ja poistaa yksi kortti pelistä tai tehdä ostoksia vähän isommalla pääomalla.

Korttituuri El Doradossa on vahvasti läsnä – sillä käsikortteja on vain se neljä kerrallaan käytössä. Samalla kuitenkin on muistettava, että siihen osuuteen pelin pakanrakennuselementti antaa sentään mahdollisuuden vaikuttaa. Jos kätensä rakentaa siten, että siellä on tasan yksi hyvä meloja ja pakan koko on kasvanut 15 korttiin, niin on helppo laskea mikä on todennäköisyys, että se vesimies on käytettävissä silloin kun sitä tarvitsee.

Tämä pakan rakentaminen ja toisaalta sen koon rajaaminen on El Doradon kohdalla muutenkin miellyttävä pieni haaste, jossa päätösvalta ja valinnat jäävät pelaajan harteille. Etenkin pakan rajaamisen osalta vaihtoehtoina on pelilaudan hivenen syrjemmässä olevat “heitä kortteja pois” -ruudut että korttimarkkinoilta ostettavat “poista kortteja” -toimintokortit. Ja onpa joukossa myös kertakäyttöisiä kortteja, jotka eivät siten oman pakan kokoa jää kasvattamaan (vaikka välillä haluaisikin – sen verran hyviä lappuja niissä on). Pärjätä voi siis niin isolla kuin hyvin kapeillakin pakoilla – se on tullut jo nähtyä.

Kakkosen jokeri on hyvä hankinta, kun tarjolle tulee, mutta hinta neljä rahaa. Kertakäyttöinen 'nosta kolme korttia' takaa (yleensä) yhden jytkymmän kierroksen.
Kakkosen jokeri on hyvä hankinta, kun tarjolle tulee, mutta hintakin on neljä rahaa. Kertakäyttöinen ‘nosta kolme korttia’ takaa (yleensä) yhden jytkymmän kierroksen.

Kaikkinensa El Dorado hyvä peli. Olen lämmennyt sille sitä enemmän mitä enemmän sitä on pelattu. Laajemmin katsottuna El Doradon vahvuus on tuttujen pelillisten elementtien yllättävä yhdistelmä ja pelin helppo lähestyttävyys. Peli onkin mitä oivallisin ensipeli pakanrakentamis-mekaniikan esittelyyn. Niin, ja se pelin englanninkielinen laitos on tuloillaan Ravensburgerin toimesta vielä loppukesän aikana, joten toivottavasti sitä päätyy myyntiin myös tänne Pohjolaan. Hätäisemmille on tarjolla Boardgamegeekistä sääntö- ja korttikäännökset englanniksi. Erilaisia, oikeasti käännöksen vaativia kortteja ei montaa ole ja pääosin korttien symboliikkakin riittää kertomaan kortin toiminnon, mutta kuten edellä olevista kuvista näkee, olen silti päätynyt toimintojen suomentamiseen, jotta aloitteleva pelaajakin välttää ensijärkytyksen.

Ja kysymykseen “Onko tässä Spiel des Jahres -voittaja vuodelle 2017?”, vastaukseni on ympäri pyöreä “Voisi huonomminkin valita”. Peli on hyvä, se sopii perheille ja uudelleenpeluuarvoakin löytyy – siis kaikki menestyksen kriteerit ovat olemassa. Mutta finaalikolmikosta Kingdomino haastaa El Doradon hyvinkin, joten paha mennä sanomaan kumpi tittelin lopulta vie (Magic Mazeen en usko).

El Dorado - tarunhohtoisen kultaisen kaupungin etsintä on pelin teemana.
El Dorado – peli tarunhohtoisen kultaisen kaupungin etsintä.
Infolaatikko: El Dorado
Pelaajia: 2-4 Kesto: 45 minuuttia Julkaisuvuosi: 2017
Saatavuus: ulkomaiset pelikaupat (saksaksi)
Lisätietoa: Boardgamegeek

Taj Mahal – kamppailua hovin suosiosta

Vuoden 2000 Alea-sarjan julkaisu Taj Mahal on tuotteliaan pelisuunnittelijan Reiner Knizian käsialaa. Noihin aikoihin Knizia paistatteli pelisuunnittelijana parrasvaloissa miehen suunnitellessa toinen toistaan nerokkaampia mutta helposti lähestyttäviä pelejä, jotka maistuivat myös peliharrastajille. Taj Mahal sai julkaisuvuonnaan ‘Deutcher Spiele Preiss’ -kilpailun voiton vuoden perhe-/aikuistenpelinä, mutta siinä tärkeämmässä kilpailussa, ‘Spiel des Jahres’ -kilpailussa oli tyytyminen vain ehdokkuuteen valinnan osuessa peliin Torres.

Temppeleitä laudalle

Taj Mahalissa pelaajat kiertävät kerran pelilaudan 12 provinssiä läpi. Yksittäisen provinssin sisällä kamppaillaan hallinnon henkilöistä käsikortteja pelaamalla. Enemmistöillä pääsee käsiksi näitä vastaaviin bonuslaattoihin.

Kierros kierroksen perään kamppaillaan näistä hallinnon laatoista.
Kierros kierroksen perään kamppaillaan näistä hallinnon laatoista. Meneillään kierros 2.

Pelin perusidea on se, että kullekin kierrokselle pelaajat joutuvat valitsemaan värin, jota noudattavat koko provinssissa olonsa ajan. Vuorolla pelataan kädestä yksi tai kaksi korttia yhtä ja samaa väriä. Poikkeuksena valkeat jokerikortit, joita voi pelata vuorossa yhden värikortin kaverina.

Aloituskäsi. Kolmea perusväriä ja yksi jokeri (valkoinen). Vain yhtä väriä + jokereita saa pelata kierroksessa.
Aloituskäsi. Kolmea perusväriä ja yksi jokeri (valkoinen).

Kun oma vuoro taas tulee voi aiempiin kortteihin lisätä taas yhden tai kaksi lisäkorttia, tai sitten voi passata. Passatessa omia jo pelattuja kortteja verrataan muiden pöytäkortteihin ja mikäli pelaajalla on edessään useampi samanlainen symboli kuin muilla pelaajilla, hän saa vastaavat bonuslaatat itselleen mikäli sellaiset vain ovat saatavissa (eli kukaan muu ei ollut niitä vielä vienyt passauksensa yhteydessä).

Hallinnosta on jo napattu kaksi bonuslätkää, mutta vielä taistellaan vihreästä, violetista, kruunupäästä ja norsuista.
Hallinnosta on jo napattu kaksi bonuslätkää, mutta vielä taistellaan vihreästä, violetista, kruunupäästä ja norsuista (=tuotelaatta).

Mikäli pelaaja saa yhdenkin henkilöbonuslaatan saa myös oikeuden rakentaa temppelin tai temppeleitä kyseiseen provinssiin. Temppeleitä pyritään ketjuttamaan provinssista toiseen, sillä temppeliketjuista saa enemmän pisteitä kuin yksittäisestä temppelistä. Yhteen yksittäiseen ruutuun mahtuu pääsääntöisesti vain yksi temppeli, poikkeuksena provinssin suur-mogulilaatan voittanut, jolla saa rakentaa myös kaverin kylkeen. Temppelin rakentamisella on laudalta mahdollisuus saada myös yksittäinen lisäetu (kortti, yksittäinen tuote, pisteitä tms.) – näitä lisäetuja on ripoteltu pääosin syrjäisempiin ruutuihin.

Norsuenemmistön pelannut ei saa temppeliä, mutta sen sijaan tarjolla olleen tuotelaatan, jossa kuvatuista tuotteista saa pisteitä sen mukaan paljonko pelaajalle niitä ehtinyt kertymään.

Temppelit kestävät lähitarkastelun - ne ovat todella kauniita.
Temppelit kestävät lähitarkastelun – ne ovat vielä nykymittapuullakin kauniita. Sininen pelaaja on voittanut ko. provinssin Suur-Mogulin – tästä merkkinä kultainen rengas temppelin päällä – ja on lyöttäytynyt samaan ruutuun toisen pelaajan kanssa.

Passaamisen ja bonuslaattojen keräämisen yhteydessä tarkistetaan onko pelaajalla kaksi samanlaista bonuslaattaa. Jos on, vaihtuu kerätty kaksikko vastaavaan jokerikorttiin. Näin ansaittu jokeri tosin eroaa muista pelin korteista sillä, että kierroksen päätteeksi erikoisjokeri palaa takaisin käteen kaikkien muiden korttien ollessa kertakäyttöisiä.

Parin kierroksen huutokaupan jälkeen matkaan tarttui norsuenemmistöllä tuotelaatta (2) sekä oranssi- että violettilaatat. Violetit bonukset vaihtuvat nyt violetin korttiin.
Pari kierrosta korttia ladottu tiskiin ja matkaan tarttui norsuenemmistöllä tuotelaatta (2) sekä oranssi että violetti bonuslaatta. Violetti bonuslaattapari vaihtuu nyt vastaavaan jokerikorttiin.

Vuoron viimeinen vaihe on valita tarjolla olevista korteista kaksi tulevia kierroksia varten. Paitsi että viimeisenä passanneelle ei ole tarjolla enää kuin yksi ainoa kortti.

Tämän jälkeen siirrytään seuraavaan provinssiin ja korttien pelaaminen aloitetaan kokonaan alusta. Kierrosten edetessä pelilauta täyttyy pelaajien temppeleistä ja siten mahdolliset pistepotit kasvavat ja sama pätee myös norsulaatoista saatavilla oleviin pisteisiin. 12 kierroksen jälkeen peli tulee maaliinsa, jolloin vielä käyttämättömistä käsikorteista saa valita yhden värin sekä kaikki jokerit, joista saa pisteen kustakin kortista.

Yleiskuvaa pelilaudasta. Vasemmalla korttisetti, josta passaaja valitsee kortteja käteensä.
Yleiskuvaa pelilaudasta. Vasemmalla korttisetti, josta passaaja valitsee kortteja käteensä.

Keskinkertaisten komponenttien alta paljastuu nerokas peli

Otetaan ne Taj Mahalin huonot puolet ensin, niin päästään nopeammin ruotimaan hyviä: Taj Mahal on graafisesti melkoisen ruma ja oli jo uutuuttaan huonolla tavalla vanhahtavan näköinen. Pelin komponentit ovat sekoelma pientä epämääräisen kokoista ja näköistä pahvinatteria ja korttien suunnittelussakin olisi toivomisen varaa. Vaan se poikkeus komponenteistakin löytyy nimittäin muoviset temppelit ovat kauniita vielä tämän päivän mittapuullakin.

Kaikeksi onneksi heikot komponentit eivät lopulta pelaamista juurikaan haittaa ja kuoren alta paljastuu yksi Reiner Knizian parhaista, jollei peräti paras, peli. Taj Mahal on nimittäin kutkuttavan jännittävä peli. Jokainen kierros ja “huutokauppa” on todellinen jännitysnäytelmä. Ja 12 kierrosta kestävän pelin aikana ratkeaa, kuka on pelipöydässä paras oman pelinsä ajoittamisessa.

Kierrokselle viisi lähdettäessä pelilaudan temppeliketjutukset ovat mahdollisia jo useammalle pelaajalle.
Kierrokselle viisi lähdettäessä pelilaudan temppeliketjutukset ovat mahdollisia jo useammalle pelaajalle.

Hyvin pelaaminen vaatii oman pelin suunnittelua ensimmäisestä kierroksesta lähtien ja sekä pelilautaa että toisten peliä lukemalla on valittava ne kierrokset, jolloin on tärkeä saada jotakin. Omaa strategiaa pitää pystyä myös muovaamaan pelin edetessä, joten reagointia muuttuviin tilanteisiin tarvitaan. Ja totuus on, että kaikilla kierroksilla rahkeet eivät voi riittää kamppailuun jackpotista, mutta niilläkin kierroksilla viisas poimii helpot marjat, kun muut kamppailevat verisesti keskenään isommista kaloista.

Vahva norsualoitus. Tarjolla on tuotelaatta, joka kombottaa mukavasti jo aiemman laatan (1) kanssa. Keltaisten bonuskorttikin olisi mukava plussa.
Harmaan pelaajan vahva norsualoitus. Tarjolla on tuotelaatta, joka kombotttaisi mukavasti jo aiemman laatan (1) kanssa. Keltaisten bonuskorttikin olisi mukava plussa.

Niin, niitä tiukkoja korttikamppailuita Taj Mahalissa riittää. Tilanne muistuttaa monin tavoin perinteistä huutokauppaa, jossa vauhtisokeus vie helposti mennessään eikä pelaaja osaa jättäytyä pois ajoissa vaikka olisi pitänyt. Taj Mahal vain on huutokauppaa raadollisempi: voitit taiston tai et, kaikki pöytään läiskityt kortit menettää. Tässä on samalla yksi pelin ominaisuuksista, joka ei kaikkia miellytä, mutta joka opettaa viimeistään kantapään kautta harkitsemaan omia päätöksiä.

Taj Mahal on vielä yli 15 vuoden jälkeenkin raikas ja omanmakuisensa peli, joka jaksaa viehättää. Se on kestänyt aikaa todella hyvin. Harmillisesti pelistä on viimeisin painos otettu vuonna 2006, joten saatavuus kaupoista on käytännössä olematon. Onneksi esim. Boardgamegeekin Marketplacessa peliä liikkuu mukavasti ja hyväkuntoisen käytetyn version saa muutamalla kympillä. Taj Mahal onkin hyvä muistutus siitä, että välillä kannattaa katsoa peräpeiliin ainaisten ehkä-hyvien Kickstartattujen uutuuksien sijaan, sillä näitä mainioita hieman vanhempiakin pelejä löytyy. Taj Mahal on täyden 10 peli!

Taj Mahal (tai kuten kuvan hollantilainen painos 'Tadsch Mahal'). Alea-sarjan 3. julkaisu.
Taj Mahal (tai kuten kuvan hollantilainen painos ‘Tadsch Mahal’). Alea-sarjan 3. julkaisu.
Infolaatikko: Taj Mahal
Pelaajia: 3-5 Kesto: 75-100 minuuttia Julkaisuvuosi: 2000
Saatavuus: loppuunmyyty
Lisätietoa: Boardgamegeek
Muualla arvosteltuna: Lautapeliopas