Alexander Pfisterin uutuudet ovat Lunkisti.fi:n tarkassa seurannassa, kiitos eritoten Mombasan (2015) sekä Broom Servicen (2015), joita molempia arvostan edelleen korkealle. Vuoden 2021 uutuus Boonlake on Pfisterin asteikolla sieltä lihaisammasta päästä ja vahvasti peliharrastajille suunnattu. Tästä kielivät paitsi 24 sivun mittainen sääntökirja myös silmien eteen ryöpsähtävä symbolien ja komponenttien kirjo. Se, mikä itseäni ennakkoon Boonlakessa kiehtoi on pelin toimintovalintamekaniikka, minkä vuoksi nostin sen kiinnostavimpien Spiel’21 uutuudet -listallekin.
Vaan onko Boonlake kaiken vaivan arvoinen vaiko eikö, jaetaanpa omat kokemukset useamma pelatun pelin myötä.
Valitse toimintolipare ja aja se läpi, eihän tämä vaikealta vaikuta?
Boonlaken keskiössä on jo edellä mainittu toimintolipareen valinta: sivulaudalla on seitsemän toimintoliuskaa allekkain, joista pelaaja vuoronsa aluksi valitsee yhden. Toimintoliuskan symboliviidakko ajetaan läpi vasemmalta oikealle, ja aivan oikeanlaitimmaiset toiminnot tulevat myös omaa pelivuoroaan odottavien hyödynnettäväksi. Näin kaikki osallistuvat peliin tavalla tai toisella koko ajan ja odottelua syntyy vähänlaisesti.
Toimintolipareen positiolla apulaudalla on merkitystä, sillä sen sijainti ilmaisee montako ruutua pelaajan laiva etenee enimmillään päälaudan joella. Jos päätyi valitsemaan ihan hiljattain käytetyn toimintoliuskan, joutuu siitä maksamaan lisäksi voittopisteitä. Käytetyt toimintolipareet palautetaan pohjimmaiseksi ja pelivuoro siirtyy seuraavalle. Edellinen on pelimekaanisesti erittäin simppeliä, mutta pelin pihvi ovat ne itse toiminnot ja niiden suhde toisiinsa.
Miltei kaikki toimintolipareet alkavat projektikortin pelaamisella tai sellaisen myymisellä. Jos omista käsikorteista löytyy valittua toimintoliparetta vastaavan “maan” kortti ja hallussa on vaaditut resurssit, voi kädestä ajaa projektikortin pöytään TAI jos rahasta on pulaa muuttaa kortti rahaksi. Projektikortit antavat kertaetuja, pysyvää hyvää tai lopussa jollakin kaavalla lisäpisteitä. Tai sekoituksen edellisistä.
Pelin resurssituotanto on astetta ovelampi: se on yhdistelmä pysyvää resurssituotantoa oman laudan tuotantolaitoksista – kunhan niitä sinne saa – ja liikuteltavia kanootteja, joita tarvitsee etenkin vaativimpien projektien rakenteluun aina. Kanoottien liikuttelu vaatii maksuja vastavirtaan niitä liikuteltaessa, joten jatkuvaa edestakaisin veivaamista ei kenenkään lompakko kestä.
“Kaikki puutavara” mitä päälaudalle saa, tuottaa pisteytyksissä rahaa ja/tai pisteitä. Niinpä toimintolipareiden toiminnot, joilla päälautaa pääsee kartoittamaan myöhempää rakentelua varten tulevat tarpeeseen. Rakentaminen tapahtuu toimintoketjuissa ja siten vaatii useamman pelivuoron: ensin pitää varata uudisasukkaalla mieleinen ruutu, sitten rakennuttaa ko. ruutuun mökki – joka vaatii lisäukon. Jossain kohtaa päivitetään mökki taloksi, jolloin talkooporukkaa rakenteluun menee vielä mökkiäkin enemmän.
Taloa, joka tuottaa pisteytyksissä mukavasti pisteitä, ei törkätä sitäkään minne tahansa vaan ympärillä pitää olla riittävästi “elämää”. Yksi apu tähän on karjan kasvatus, jota on toivottavasti saanut tuupatuksi itse naapuritontille, mutta myös muiden pelaajien karja kelpaa.
Päälaudan kartoittamisesta ja kaikesta rakentamisesta seuraa yleensä pientä kertaetua, mutta niihin tuhrautuu tosiaan ukkoja. Näitä uudisasukkaita saa tietyistä toimintolipareista, mutta myös projektikorteista ja pelilaudalta sieltä täältä. Rahan kanssa on samaa haastetta: sitä saa kulumaan etenkin projektikorteille loputtomasti, mutta sen haaliminen pikkupuroina sieltä täältä vaatii aikaa. Ja toki pitää varmistaa, että on tarvittavia resurssejakin hyödynnettävissä.
Toimintolipareista löytyy aluepisteytys, joka antaa lipareen valinneelle pisteitä, rahaa tai kortteja ja lopuksi laudan “puutavarasta” rahaa kaikille pelaajille oman tilanteen mukaisesti.
Se viimeinen keskeinen toimintolipareiden toiminto liittyy pelaajien pelilaudoista löytyvään vivusto-osioon, joka tuo mieleen kodin sulaketaulun. “Vipulipareella” voi ostaa käyttöönsä yhden kahdestatoista vivusta, jota käytetään kun tilanne sen vaatii. Suurin osa vivuista antaa alennusta muiden toimintojen suorittamisessa tai ne käytetään sen sijaan (tai lisäksi) kun jokin tietty toiminto ollaan tekemässä. Vipu painetaan käytön yhteydessä alas ja koko sulaketaulu resetoituu pisteytyksessä taasen käyttökuntoon.
Pisteiden ropinaa kesken jokirallin
Boonlakessa on neljä välipisteytystä ennen loppupisteytystä. Välipisteytys laukeaa, kun ensimmäinen pelaajien jokilaivoista kiiruhtaa jokisulun ohitse. Toisen sulkuportin ohipyyhkäisy laukoo puolivälin pisteytyksen, jonka yhteydessä pelaajien laivat palautetaan lähtöruutuihinsa ja ajetaan sama ralli uudelleen – mitä nyt loppuosa joesta kuljetaan vähän eri reittiä.
Pisteytyksissä fokus kiinnitetään päälaudan pelin alussa sinne pelaajien toimesta valitsemiin ns. “isoihin projekteihin”, joiden yläosan tehtäviä voi suorittaa pelin aikana isomman palkkion houkuttamina. Alaosa näistä projekteista liittyy välipisteytyksiin, jossa kussakin pisteytyksessä pelaajat lukitsevat ja pisteyttävät yhden laatoista: jos pelaaja täyttää laatassa kuvatut ehdot, ropisee mukavat lisäpisteet, muuten sama tulee miinuksena. Ehtorajat nousevat pelin edetessä, joten jos näihin ei kiinnitä riittävästi huomiota, ropisee miinuksia useamman pisteytyksen yhteydessä.
Lisäksi pelaajat saavat pisteitä, rahaa ja kortteja sen mukaan miten hyvin oman pelilaudan puutavaraa on saanut tyhjennetyksi pelilaudalle ja toisaalta kuinka projektikorttien kautta on edistynyt raha- ja korttiradoilla. Myös käyttämättömistä vivuista irtoaa pientä hyvää, mutta niiden osalta isompi etu on pinnistää niistä saatava hyöty pelin aikana.
Pelin neljättä ja viimeistä välipisteytystä seuraa loppupisteytys, jossa huomioidaan pelaajien projektikortteihin, vivustoihin ja pelaajalautoihin merkittyihin loppupisteisiin liittyvät erityiskohdat. Kun peliä tämän jälkeen pakkaillaan takaisin laatikkoonsa, on pelikelloa kulunut parisen tuntia. Ensikertalaisten kohdalla alkuun on hyvä varata lisäksi sääntöjen veivaamiseen puoli tuntia.
Monta suuntaa, jatkuvasti tehtävää
Boonlake tarjoilee monta asiaa puntaroitavaksi ja omaa peliään voi lähteä rakentamaan useampaan eri suuntaan. Aloituskäden projektikortit ja pelin alussa laudalle levittäytyvät “isot projektit” toisaalta antavat oivallisia kiintopisteitä oman pelin suunnittelulle, joten ihan tyhjästä ei omia tavoitteita tarvitse lähteä rakentamaan. Aika-ajoin on syytä silti tarkastella ja tarvittaessa korjata kurssia, kun pelitilanne kehittyy ja käteen napsuu tasaiseen tahtiin uusia projekteja tehtäväksi.
Projektikortteja pelissä on yli 150, joista yksittäisessä pelissä hyvä jos puoliakaan pakasta kierrätetään. Pelin eri vaiheissa korttien hyvyyskin vaihtelee: loppuvaiheessa kortilla, joka antaa vaikkapa alennusta vipujen ostoon ei tee enää mitään, mutta kahden kortin muuttaminen pisteiksi on esimerkiksi erinomainen – ja toisinpäin. Koska nostopakkaa ei järjestellä millään tapaa, niin sieltä nousee mitä nousee. Joku voi pitää tätä liiallisena tuurielementtinä, mutta vaikea nähdä sitä silti pelin ratkaisevana satunnaisuutena. Lisäksi tähän osaan voi vaikuttaa: panostamalla korttipakan nostotoimintoihin ehtii kortteja louhia ja nähdä enemmän.
Menestymisen kannalta oleellista on keskittyä tekemään ja haalimaan pisteitä tietyistä samoista lähteistä. Liiallinen hajauttaminen ja kikkailu johtaa todennäköisemmin pienempiin pisteisiin – tässäkin mielessä Boonlake on hyvin europelimäinen pistesalaatti.
Ei mitenkään yllättäen vahvaa teemaa hakevat pettyvät tähänkin Pfisteriin: taustatarina ‘asuttamattomasta erämaasta monine mahdollisuuksineen’ on kuitattu sääntökirjan alussa kolmella lauseella ja jo neljännessä lipsahdetaan pelimekaniikkojen maailmaan. Toisaalta samoilla linjoilla Pfisterin peleissä on menty aiemminkin eli toimivat mekaniikat jyräävät temaattisen tekemisen eikä pitäisi olla mikään yllätys tälläkään kertaa. Mutta vielä sittenkin herättää ihmetystä miksi pelissä tarvitaan/käytetään ruukkuja tiettyihin toimintoihin – mitä ne kuvastavat? Ja miksi sekä pelilaudsta, että osasta sen komponenteista löytyy “piirilevymäistä” grafiikkaa vaikka taustateema on muuten jotain ihan muuta?
Kysymykseen maistuuko Boonlake – vastaan kyllä. Se on taas hetkeen sitä “parempaa Pfisteriä”, vaikka peli ei mikään Mombasaan verrattava nerokkuus olekaan. Aavistuksen työläshän Boonlake on opeteltavana ja pitkähkökin pelattava, mutta plussapuolella se tarjoilee koko kestoonsa nähden pelattavaa koko ajaksi ja siten ajankulua ei edes huomaa. Jos samaa peliä tulee pelanneeksi useamman kerran lyhyeen aikaan, Boonlaken arvo sen kuin nousee: aloittamaan pääsee nopeasti kaikesta sälästä riippumatta ja vaikka liikkuvia osia on kohtuu paljon, niin ne muodostavat eheän kokonaisuuden. Mitä pidemmäksi pelikertojen väli venyy, niin niitä sääntöjen yksityiskohtia joutuu palauttelemaan mieleen ja tässä kohtaa tartun mieluummin vaikkapa siihen Mombasaan.
Lopuksi vielä pelaajamäärästä. Peli toimii erinomaisesti pienillä pelaajamäärillä. Jokainen lisäpelaaja tuo mukanaan jonkin verran lisäkestoa siitäkin huolimatta, että jokiajelu sujuu lisäveneiden myötä nopeammin. Pelilaudalla, vaikka paljon asioita tapahtuukin, ei blokkailla tai rakennella reittejä, joten sen puoleen lisäpelaajat eivät tuo valtavaa lisäarvoa – siksipä en Boonlakeen tarttuisi välttämättä neljällä, mutta 2-3 pelaajan kokoonpanolla se on oivallinen. Etenkin, kun hyvin pultattu toimintovalintamekaniikka aktivoi koko ajan kaikkia pelaajia ja ne toiminnot voi pääsääntöisesti tehdä yhtäaikaisesti. Vähän odottelua – paljon peliä!
Nykytrendien mukaiesti soolopelikin löytyy, mutta en ole tätä kokeillut ja sen toimivuus jää muiden arvioitavaksi. Soolosääntöjen perusteella jonkun verran tulee ylimääräistä dummy-pelaajan hallinnointia ja perussääntöjen rikkomista, mutta ilmeisesti sekin toimii ainakin yksittäisten näkemieni kommenttien valossa.
Boonlaken kudelma on siten kaikkinensa mainio: jos aavistuksen raskaampi europeli on hakusessa, niin tässä on oiva vaihtoehto. Maistuu se ainakin meille!
