Capitol – Ikuisen kaupungin arkkitehdit

Capitol on (aikanaan) tuotteliaan pelisuunnittelijakaksikon ‘Moon & Weissblum’ käsialaa. Kaksikko värkkäsiä lukuisia yhteisprojekteja erityisesti 2000-luvun alkuvuosina ja lopputuloksena julkaistiin mm. pelit Oasis, Das Amulett, San Marco, New England, Mammoth Hunters  ja ’10 Days in…’ -sarjan pelit. Kaikki nämä ovat sellaisia, jotka yhtään pidempään europelejä harrastaneet tunnistavat. Capitol tuli sekin ulos näinä “ruuhkavuosina” julkaisuvuoden ollessa 2001. Peli pääsi tuoreeltaan ehdolle mm. Spiel des Jahres -peliksi, mutta ei jaksanut finaalikolmikkoon asti.

Paljon ei ole Capitolista sittemmin puhuttu. Suurin selittäjä radiohiljaisuudelle lienee se, että koska pelistä on olemassa vain ja ainoastaan alun perin saksaksi Schmidtin julkaisema painos, on englanninkielinen yleisö ollut hiljempaa. No, onneksi vain säännöt tarvitsee englanniksi (ja ne löytyvät Boardgamegeekistä), sillä peli itsessään on kaikkine komponentteineen kielivapaa. Toinen syy hiljaiselolle on, että Capitol ei loppujen lopuksi ole niin poikkeava tai erityinen, että se erottuisi suuresta massasta edukseen.

Edellisistä huolimatta – ja pidemmälle arvostelua lukemalla – avaan kuitenkin sitä, miksi Capitol on vielä tänäkin päivänä niin hyvä peli kuin se on.

Lisää kerroksia, katto päälle ja kartalle

Capitolissa pelaajat edustavat Rooman kaupungin arkkitehtejä, joiden tehtävänä on rakentaa toinen toistaan komeampia rakennuksia alati laajenevaan Ikuiseen kaupunkiin. Kaupunginosien parhaat rakentajat palkitaan kierroksen päätteeksi voittopisteillä ja tällaisia pisteytyksiä Capitolissa tulee kaikkiaan neljästi. Peli on varsin suoraviivainen yhdistelmä alue-enemmistöpeliä ja huutokauppaa korttivetoisesti toteutettuna.

Pelin alkaessa kullakin pelaajalla on edessään neljä valmista aloitusrakennusta, jotka odottavat vain laudalle pelaamista. Roomalaiset muistetaan mm. taitavina akveduktien rakentajina, mutta Capitolissa keskitytään pystyttämään rakennuksia kuin talotehtaissa konsanaan. Sitä varten näiden alkurakennusten lisäksi kullekin pelaajalle jaetaan kahdeksan kortin aloituskäsi, joita pelaamalla talot rakentuvat.

Capitolin kortit jakautuvat kolmeen tyyppiin, joita vuorolla pelataan yksi tehden kortin toiminto kunnes kukaan ei halua tai voi enää kortteja pelata. Korttityypit ovat:

• Kerroskortit, joilla saa 2 kerrospalikkaa, joilla voi aloittaa 1-2 uutta rakennusprojektia tai niillä voi jatkaa keskeneräisiä projekteja.
• Kattokortit, jolla saa asettaa katon rakennusprojektille eli siten rakennus on valmis.
• Rakennusoikeuskortit, jolla valmis rakennus pelataan laudalle.

Rakennusoikeuskortteihin liittyy pari ylimääräistä kiemuraa, jota pelaajat joutuvat pelissä huomioimaan ja joiden ympärille iso osa Capitolin jännityksestä tiivistyy. Kaupunginosan ensimmäinen rakennus ei saa olla kuin yksikerroksinen. Seuraavien rakennusten tulee olla samankokoisia tai kerrosta suurempia kuin kaupunginosan korkein sen hetkinen rakennus. Lisäksi ensimmäinen rakennus määrää minkälaisia kattoja ko. kaupunginosaan saa rakentaa – pelissä kun on sekä harjakattoisia että pyöreäkattoisia taloja.

Huudetaan ennen kuin jaetaan pisteitä

Kierrokset päättyvät huutokauppaan, jossa tarjolla olevilla suihkulähteillä alueiden arvoa kasvatetaan. Lisäksi on aina yksi erikoislaatta – joko amfiteatteri tai temppeli, jotka antavat parhaiten alueilla menestyville joko lisäkortteja tai palkitsevat tuplapisteillä.

Huutokaupassa tarjoukset tehdään sokkona ja tehdyt tarjoukset paljastetaan yhtä aikaa. Vain voittaja menettää tarjouksessaan käyttämänsä kortit, muut saavat korttinsa takaisin käteensä. Huutokauppa on myös ainoa vaihe pelissä, jossa korttien numeroarvoilla on väliä – tässä vaiheessa kortin tyyppi sitä vastoin menettää merkityksensä.

Huutokaupan päätteeksi kaikki kaupunginosat, joihin on rakennettu, pisteytetään. Pelaaja, jolla on kaupunginosassa eniten kerroksia saa alueesta kaksi pistettä + jokaisesta alueen suihkulähteestä yhden pisteen. Toiseksi eniten kerroksia omistava saa pisteen jokaisesta alueen suihkulähteestä. Tasatilanteet ratkaisee se, kummalla on korkeampi yksittäinen rakennus.

Saadut pisteet merkitään ylös maailman epäkäytännöllisimpään pistehärveliin. Capitolin pylväspistesysteemi on huonoin koskaan näkemäni härveli kaikki lautapelit huomioiden.

Pisteiden jälkeen pelaajat saavat lisää kortteja seuraavia kierroksia varten. Kortit otetaan kolmesta eri avopakasta yksi kerrallaan toisten valvovien silmien alla ja niitä saa pelilaudan tilanteesta riippuen 6-10 per pelaaja. Sen jälkeen alkaa uusi kierros. Neljän tällaisen rakennus-huutokauppa-pisteytys-korttienotto -kierroksen jälkeen menestynein rakennusmestari on lopulta selvillä.

Tunti toisten kyräilyä, ahdistusta ja ajanpeluuta

Lähdetään liikkeelle siitä, että Capitol ei ole modernien hiekkalaatikkopelien ystäville. Tässä pelissä omaan napaan katsominen pitää unohtaa ja seurata aktiivisesti mitä ympärillä tapahtuu. Capitol on alusta lähtien jatkuvaa taistelua vähistä voittopisteistä ja siitä, kuka nokkelimmin hyödyntää vähät rakennuksensa pisteiden saalistuksessa. Pelaajat joutuvat valitsemaan taistelunsa ja rakentamiskohteensa hyvissä ajoin ja ne vähät kortit pitää pelata siten, että ei tule sulkeneeksi olennaisia vaihtoehtoja liian aikaisin. Useimmiten tilanne on se, että et haluaisi tehdä mitään vaan katsoa mitä muut tekevät, mutta kortti pitää silti kuluttaa joka kierros.

Lisäksi pitää huomioida ne vähät katot. Kukin pelaaja aloittaa pelinsä vain 10 katolla, joista 4 on jo valmiissa rakennuksissa. Loput kuusi kattoa jää pelaajan suunnitteluun ja päätettäväksi minkäkokoisiin rakennuksiin ne asentaa. Mikä onkaan ikävämpää kuin rakentaa nelikerroksinen kolossi ja tuupata päälle kattotyyppi, joka hetkeä myöhemmin osoittautuukin sellaiseksi yhdistelmäksi, että sille ei ole koko pelissä käyttöä/paikkaa?

Turhaa kilpavarustelua (tornien rakentelua) Capitolissa tulisi välttää, mutta tilanteeseen ajautuu helpommin kuin huomaakaan: “Jaa, kaveri vasemmalla puolella kyhää kolmen kerroksen tornin, joka on uhka tuolle hallinnoimalleni alueelle, joten rakennanpa valmiiksi nelikorkuisen tornin”. Ja samalla kun huomionsa keskittää yhden esimerkiksi kolmen pisteen muka tärkeään kaupunginosaan saattaa menettää kärkipaikan parilla muulla alueella. Capitol jos mikä on todellista nollasummapeliä alusta katkeraan loppuun asti.

Ja juuri siitä minä pelissä pidänkin. Capitol on napakka laitos, jonka säännöt oppii ja opettaa nopeasti, joten ensikertalaisetkin pääsevät siihen nopeasti sisään. Yksinkertaisuudestaan huolimatta tilaa jää silti peliliikkeille ja fiksulle pelaamiselle.

Komponenttiensa puolesta peli on toimiva (jos unohdetaan surkea pistehärveli) joskin graafisesti vähän jo vanhahtavanoloinen. Pelilaudan kartta ja siitä tunnistettavat historialliset kohteet ovat yksi yhteen oikean Rooman kartan kanssa, mikä on iloinen yllätys.

Yli 15 vuotiaaksi peliksi Capitol on säilyttänyt tenhonsa ja tartun sen tarjoamaan haasteeseen koska tahansa. Samaa ei voi sanoa monesta muusta tämänikäisestä pelistä.

Jos siis tilaisuus siunaantuu, tarttukaa ihmeessä Capitolin tarjoamaan elämykseen. Jotakin taikaa tässä edelleen on.