Skip to main content

Category: Peliarvostelut

Azul: Summer Pavilion – tutunoloisia kesämakuja

Tero Leave a comment

Miksi tappaa lypsävä lehmä? Tätä kysymystä ovat suussaan makustelleet varmastikin pelisuunnittelija Michael Kiesling yhdessä pelijulkaisija Next Move Gamesin kanssa seuratessaan Azul-pelisarjan menestystä. Niinpä – ei kenenkään yllätykseksi – pelisarja sai jatkoa myös vuonna 2019, kun Spiel’19 -messuilla esiteltiin Azul: Summer Pavilion.

Pelin tunnusmerkit ovat ulkokuorta ja sisältöä myöten siinä määrin tutut ja turvalliset, että peliin tarttuva tietää pitkälti mitä saa. Toisaalta, lähempi tarkastelu osoittaa, että pelimekaniikkoja on siinä määrin taas viilattu, että uusi laitos on ihan perusteltu. Vaan mitä tekee tämä “kesäpainos” toisin, kenelle se sopii ja kenen kannattaa peli kiertää kaukaa? Pyrin vastaamaan näihin kysymyksiin tässä blogitekstissä.

Lisätvistejä, viivytyspeluuta ja bonareita

Azulinsa pelanneille lähtöasetelma on tuttu, mutta avataan perusidea silti alkuun kaikille: kullakin pelaajalla on oma pelilautansa, joka yritetään täyttää yhteisestä poolista poimittavilla laatoilla. Yhteispooli koostuu joukosta erillisiä tarjottimia, jossa kussakin on neljä pussista nostettua laattaa odottamassa ottajaansa.

Tuttu lähtötilanne.

Yhdeltä tarjottimelta otetaan kaikki laatat yhdestä väristä muiden laattojen solahtaessa keskelle pöytää josta sieltäkin laattoja otetaan samoin säännöin. Kaikki edellinen linjassa Azul-pelisarjan aiempiin osiin. Mutta seuraava on uutta: joka pelikierros yksi väreistä toimii jokerivärinä ja jos laatanoton yhteydessä tarjolla on jokeri tai useampikin, saa näistä yhden mukaansa.

Laattojenottoa suurempi pelillinen muutos liittyy laattojen asetteluun pelaajakohtaisille laudoille: kerätyt laatat (jotka, kuten kuvista näkyy, ovat tällä kertaa salmiakinmuotoisia) jäävät odottamaan pelilaudan viereen kunnes kaikki laatat on poimittu. Vasta tässä kohtaa niitä aletaan latomaan omalle pelilaudalle.

Pelaajalauta palkitsee pylväiden, patsaiden (tässä ympäröityvä) ja ikkunoiden blokkaamisesta. Tilannetta korostaaksemme kuvassa pelaaja asettaa kolmen keltaisen laatan pinon (joista yksi lopulta jätetään laudalle ja muut palautetaan kiertoon) ja tulee saartaneeksi patsaan.

Pelaajalaudat koostuvat seitsemästä eri tähdestä: yksi tähti per laattaväri ja seitsemäs, johon kuhunkin sakaraan tulee yksi laatta muista väreistä. Yksittäinen tähti koostuu sakaranumeroista 1-6 numeron kertoessa sen montako ko. värin (+jokereita) laattaa kuluu laatan rakentamisessa. Käytetyistä laatoista yksi jätetään pelilaudalle, muut menevät kiertoon.

Laatan peluusta ropisee pisteitä: yksi juuri rakennetusta laatasta ja lisäpiste jokaisesta rakennettuun laattaan kytköksissä olevasta laatasta. Yksittäisten tähtiruutujen täyttö järjestelmällisesti kannattaa, koska laattojen ketjutuksesta saa lisäpisteitä. Lisäksi, jos tähden saa valmiiksi pelin loppuun mennessä, napsahtaa siitä vielä mojovat lisäpisteet.

Erillisellä laudalla pidetään kirjaa paitsi pisteistä, muistutetaan myös eri kierrosten jokeriväristä. Isossa roolissa on myös bonuslaattavarasto, josta pääsee aika-ajoin poimimaan 1-3 laattaa.

Laattojen asettelu pelaajakohtaisille pelilaudoille sujuisi muilta osin kaikilta pelaajilta yhtäaikaisesti, mutta koska yksi jos toinenkin pelaaja pääsee aika-ajoin käsiksi bonuslaattoihin, on vuorojärjestyksessä pelaaminen pakollista. Kun pelaaja saartaa laudaltaan pylvään, patsaan tai ikkunat, palkitaan suorituksesta bonuslaatoilla, jotka napsitaan päälaudan kymmenen laatan vaihtuvasta varastosta.

Kierroksen aikana kerättyjä laattoja siis asetellaan vuorotellen kunnes pelaaja enää pysty tai halua jatkaa. Maksimissaan neljä laattaa voi säästää seuraavaa kierrosta varten ilman sanktiota, tätä enemmät on pakko palauttaa kiertoon ja maksaa niistä sakkoja.

Kuuden rakenteeltaan samanlaisen kierroksen jälkeen seuraa vielä loppupisteytys: valmistuneista tähdistä saa väristä riippuen 12-18 pistettä. Lisäksi jos on laudaltaan onnistunut täyttämään kaikki 1:set, 2:set, 3:set tai 4:set, irtoaa näistäkin suorituksista lisäpisteitä. Suurimmalla pistepotilla voittaa Azulin “kesähaasteen”.

Se vähiten rankaiseva Azul

“Kyllähän mä tätä olen pelannut… ei kun hetkonen…” – on se ensimmäinen lause, jonka kuulee kun ‘Azul: Summer Pavilion’ -laatikon kaivaa esiin. Pelilaatikko huokuu tuttuuttaan, komponenteistaankin pelin tunnistaa Azul-sarjaan kuuluvaksi.

Laatoissa on palattu (onneksi) ensimmäisen Azulin miellyttävään ulkoasuun ja tuntuun: paksuhkot laatat ovat sileitä ja käteen miellyttäviä ja väritkin erottaa hyvin toisistaan. Komponentit ansaitsevat muutenkin kiitosta, mutta on joukkoon lipsahtanut edellisestä osasta tullut lapsuskin: erillinen pistelauta on edelleen ohut lirpake mikä oudoksuttaa etenkin kun pelaajalaudat ovat paksut ja laadukkaat.

Kaksi täyttä “tähteä” odottamassa loppupisteytystä.

Laattojen otossa “paljon laattoja on (yleensä) parempi kuin vähän” on läsnä Azul: Summer Pavilionissa. Tässä mielessä pelin henki on siten sama kuin sarjan muissakin peleissä. Summer Pavilionissa tämä tuntemus vain korostuu, koska miinuspisteitä peli tarjoilee äärimmäisen harvoin. Pelaajalaudoilla on yleensä tilaa laatalle kuin laatalle, joten laattojen otto on periaatteessa huolettomampaa kuin aiemmin. Pelatessa kuitenkin huomaa viimeistään ensimmäisen pelin jälkeen, että “paljon mitä tahansa” ei ole se paras strategia, vaan fokus pitää olla muualla sillä kovin montaa tähteä ei ehdi valmiiksi rakentaa.

Niin, niitä miinuspisteitä Azul: Summer Pavilion tarjoilee oikeastaan vain seuraavan kierroksen aloitusvalinnan muodossa, mutta siitä sakotetaankin aiempaa enemmän: uusi aloittaja määräytyy edellään siten, kuka ensimmäisenä tulee poimineeksi laattoja keskeltä. Miinuksia tästä valinnasta tulee yhtä paljon kuin laattoja tulee keskeltä poimineeksi, joten jos aina pyrkii ahnaasti aloittajaksi, voi yksittäisen pelaajan miinussaldo pompsahtaa jopa 20 pisteen tietämille, joten aloituksesta on syytä saada vastaavasti etuakin!

Azul: Summer Pavilion ja “Suomen kesä”.

Kokonaisuutena Azul: Summer Pavilion on hyvä. Ei se samanlaista”wau!” -elämystä tarjoile kuin sarjan ihka ensimmäinen (koska perusidea on jo tuttu ja kierrätetty,) mutta pakko tunnustaa, että peli yllätti positiivisesti. Azul: Stained Glass of Sintran -tuoman pienoisen pettymyksen jälkeen olin skeptinen uusimman tulokkaan suhteen, mutta olen iloinen että annoin sille mahdollisuuden. Toistaiseksi se on hyvinkin ansainnut hyllypaikkansa alkuperäisen Azulin vieressä.

Voin siis peliä lämpimästi suositella Azul-pelisarjan ystäville, sillä se tekee asioita riittävästi toisin tuodakseen raikkaan tuulahduksen. Jos taas aiemmatkaan Azulit eivät ole maistuneet, niin en kiirehtisi hankkimaan tätä “kesäsarjalaistakaan” sillä siinämäärin samanlainen on pelin henki nytkin.

Vaihtelua pelikertoihin saa halutessaan pelaajalautojen kääntöpuolen neutraalilla lähtöasetelmalla jossa pelaaja itse saa määritellä mihin kohtaan lautaa mikäkin tähtiväri muodostaa. Tämä idea siis suoraan lainattuna alkuperäisestä Azulista ja toimii Summer Pavilionissakin hienosti.

Lisäksi tarjolla on – erikseen ostettavana – minilisäosa “bonus cards” (kuva alla), joka tuo pientä lisäkilpailua eri tavoitteiden täyttämisessä. Tämä minilisuri ei peliä juuri muuksi muuta, mutta jos sen tulee hankkineeksi, niin sen kyllä mielellään laittaa tarjollekin.

‘Bonus cards’ -minilisäosa (ostettava erikseen) palkitsee nopeimmin tietyt tavoitteet täyttävän pelaajan.

Minne menet Azul?

Onko Azulit nyt nähty? Tätä ei tarvitse arvuutella enempää, sillä jo nyt tiedetään, että ainakin laajennusosa alkuperäiseen Azuliin on tulossa vuonna 2020. BGG tietää tälle jo nimenkin: ‘Azul: Crystal Mosaic‘.

Tarkemmista kuvista käy ilmi, että kyseessä on uudet kaksipuoliset pelilaudat vaihtelevalla alkuasettelulla. Lisäksi mukana on läpinäkyvät pelilaudan päälle asetettavat muotit, jossa on lokerot Azulin neliönmuotoisia kaakeleita varten pitämään nuo kaakelit paikallaan. Lokerointi yltää pisteradalle asti, mikä on se tervetullut parannus ja poistaa tarpeen kotikutoiselle korjaukselle “laita sinitarra pistekuution alle”, jota tiedän monen käyttäneen.

Tuleeko sitten kokonaan ihan uuttakin Azulia, sen aika näyttää…

Draftosaurus – pari kourallista dinoja vartissa

Tero Leave a comment

Montako pelisuunnittelijaa tarvitaan kesyttämään yksinkertainen peli-idea kourallisesta puisia dinosauruksia? Draftosaurus antaa tähän eittämättä kaikkia askarruttaneeseen kysymykseen viimein vastauksen: neljä.

Kyseessä on Ankaman julkaisema kevyt peli, jonka keskiössä on – no ei kenenkään yllätykseksi – draftaus-pelimekaniikka.

12 dinosaurusta marssi näin…

Draftosauruksen idea on yksinkertainen. Jokainen pelaaja vetää alkuun kangaspussista kourallisen dinosauruksia näyttämättä saalistaan muille. Yksi pelaajista heittää noppaa, joka kertoo mihin osaan pelaajalautaa yksi kädessä olevista dinosauruksista asetetaan. Loput dinot kiertävät seuraavalle pelaajalle, nopanheittovuoro vaihtuu, asetetaan taas yksi dinosaurus nopan mukaisesti… ja tämä ralli jatkuu kunnes kourat ovat tyhjentyneet.

Minkäs mä näistä nyt sitten valitsen? Peli on tässä vaiheessa tasan puolivälissä.

Nyt kädet käyvät uudemman kerran kangaspussilla ja edellinen kaava toistetaan sellaisenaan uudestaan. Lopulta kaikilla on pelilaudallaan 12 dinosaurusta ja on aika pisteytyksen.

Settien rakentelua

Jotta lopputulos olisi muutakin kuin väritön ja mauton kevyesti paistettu kanan paistisuikale, kaivetaan pelisuunnittelupakista tarvittavat marinadiainekset esiin. Pelilaudalla on seitsemän paikkaa, jonne dinosauruksia asettaa ja jokaisessa näissä omanlaiset tavoitteensa: yhteen kerätään samanlaisia dinoja, toisaalle aina erilaisia, kolmanteen dinopareja ja niin edelleen.

Keltaisten dinosaurusten Jurassic Park.

Jotta peli ei ole pelkästään omaan napaan katsomista, mukana on myös joko enemmistöpeliä tai vieruskaverin tietyistä dinoista pisteitä antava ruutu. Edellinen vaihtelee sen mukaan, kumpi puoli pelaajalaudasta on käytössä.

Dinosaurusten asettelu laudalle olisi muuten kovin helppoa, mutta aiemmin mainittu noppa asettaa omat rajoitteensa: välillä dino on laitettava vasemmalle välillä oikealle puolelle jokea tai sitten metsikköön tai kivikkoon. Tai kohteeseen, jossa ei entuudestaan ole dinosaurusta. Asettamisen rajoituksista johtuen se viimeinen mahdollinen vaihtoehto on joki, jonne dinosauruksia mahtuu loputtomasti, mutta sieltä tarjolla on enää säälipisteitä.

Dinosaurukset itsessään ovat toisiinsa nähden samanarvoisia paitsi punaiset T-Rexit: niistä napsahtaa aina lisäpiste per pelilaudan alue, jossa niitä esiintyy. Ja miksikö näin? Kukapa ei haluaisi omaan dinopuistoonsa dinosaurusten kuningasta!

Peli on pisteidenlaskua vailla valmis.

Lopuksi palataan vielä siihen noppaan, sillä siihen liittyy Draftosauruksen viimeinen pelisuunnittelun kikkavitonen: nopanheittäneen pelaajan ei tarvitse välittää nopasta tuon taivaallista vaan dinosauruksensa saa asettaa juuri sinne osaan pelilautaan kun omaan “pelikirjaan” vain parhaiten sopii. Ah, tuota valinnanvapautta – omaa heittovuoroa odottaa aina kummasti.

Vaihtelua kupongintäyttelylle

Draftosaurus on vartin pikafilleri, joka näyttää pöydälle levitettynä todella hyvälle. Puiset dinosaurukset olisi helposti korvattavissa vaikkapa kuutioilla, mutta samalla lentäisi romukoppaan viimeinenkin pelin gimmick-efekti. Erimuotoisten ja näköisten puisten dinojen hypistelyssä on pientä magiaa.

Pelin keskiössä on keveä draftaus, mutta hämmästyttävästi siitä silti huokuu kupongintäyttöpelien (roll & write) -henki. Toteutustapa vain on mukavasti freesimpi.

Draaman kaari pelistä puuttuu, mutta voiko sellaista 15 minuutin peliltä vaatiakaan? Riittävästi lisäpotkua se saa kuitenkin jo siitä, että aina on mahdollista pelata kertaalleen pelilaudan molemmat puolet ja laskea molempien pistepotit yhteen. Toki kestoa tulee kymmenisen minuuttia lisää, mutta sen keston Draftosaurus jaksaa kantaa kevyesti.

Draftosaurus. Etualalla esillä pelaajalautojen kaksi eri puolta.

Kokonaisuus on hyvä ja tällaiseksi pikapeliksi se on riittävän kompaktikin, jotta peli sujahtaa matkaan hyvinkin erilaisiin tilaisuuksiin. Vaan olisiko neljän – osin hyvin kokeneenkin – pelisuunnittelijan (Bauza-Lebrat-Maublanc_Rivière) lopputuloksesta muuta voinut odottaakaan?

Pictures – poimi kuvasta olennainen

Tero Leave a comment

Pelijulkaisija PD-Verlag tunnetaan erityisesti Concordia-pelisarjastaan, mutta myös muutamasta muusta (La Granja, Imperial, Navegator) hivenen raskaampien pelien ystäville suunnatusta pelistään. Siksipä onkin yllättävää, että PD-Verlagin Spiel’19 -julkaisuna on keveä partypeli Pictures. Pelin suunnittelusta vastaavat miltei ensikertalaiset Christian ja Daniela Stöhr.

“Yksinkertaista se”

Pictures on juuri sitä mitä nimikin jo lupailee: pelin keskiössä on kokoelma kuvia. Pöydälle levitetään 16 kuvakortin setti ja tehtävänä on yksinkertaisilla tarvikkeilla rakentaa tietystä kuvasta vihje kanssapelaajille.

Tästä se haaste alkaa: kuvavalikoima levitettynä ja vinkkitarpeet jaettuna.

Vihjeiden tekemiseen on käytössä pelaajalta toiselle kierroksittain kiertävät materiaalit: kengännauhoja, rakennuspalikoita, symbolikortteja, puutikkuja ja kiviä, 3×3 “pikselitaulu” ja värikuutioita. Ja jotta hommaan saadaan varmasti riittävästi haastetta ei kohdekuvaa saa valita itse, vaan se määräytyy sokkona pussista otetun koordinaattilaatan kautta.

Mjaa… että ‘C1’ eli (kuvan ylälaidassa näkyvä) ‘satamanosturit’ pitäisi rakentaa kivillä ja puutikuilla.

Kun kullakin pelaajalla on koordinaattilaatta, operoivat kaikki samanaikaisesti oman vihjeensä parissa. Minkäänlaista tiimalasia tai muutakaan ajanottovälinettä pelin mukana ei tule, mutta ei sellaista tarvitakaan: näin yksinkertaisilla tarveaineilla vihjeen rakentamiseen ei pitkin mene ja lopputuotokset vaativat vahvasti tulkintaa kanssapelaajilta.

Viisi eri vihjettä: montako vastinparia uskot löytäväsi yo. kuvien joukosta? Ja huom: sama kuva voi paljastua useamman vihjeen takaa. (Oikeat vastaukset artikkelin lopussa.)

Viisi kierrosta visuaalisia pähkinöitä

Kun “taideteokset” on muotoiltu seuraa arvausvaihe. Kukin pelaaja kirjaa pistepaperilleen koordinaatit toistensa teoksia vastaavista kuvista, jonka jälkeen teokset ja arvaukset käydään läpi. “Toi Janin kengännauhahässäkkä on ilmiselvästi tämä peltomaisema ja nuo heinäpaalit.” …ja kun samaan on päätynyt yksi jos toinenkin ja lopulta paljastuu, että kuvassa olikin ‘aurinkovarjo laskettelurinteessä’ on yleinen hämmästely ja hyvässä hengessä tapahtuva naureskelu varmaa.

Pelaajakohtainen arvauslappu.

Pisteitä on jaossa yksi oikeasta arvauksesta ja vihjeen kyhänneelle niin monta kuin oli oikein arvanneita.

“Häh, miten tuossa nyt oli laskeutuva lentokone? Kato nyt, kun tossa on ihan selkeästi nuo etualan hedelmäkoritkin tehtynä…”

Kierrosten välillä tarveaineet kiertävät pelaajalta toiselle, joten jokainen joutuu kertaalleen käyttämään kaikkia pelin viidestä materiaalivalikoimasta. Jos pelaajia on vähemmän kuin viisi, osa tarvikkeista käy vuorollaan “jäähyllä”.

Pelikelloa Pictures kuluttaa maksimissaan puoli tuntia. Eniten pisteitä kuva-arvoituksista kerännyt voittaa.

Timanttinen partypeli

Väliotsikkokin sen jo kertoo: Pictures on erinomainen partypeli. Sen idea on niin yksinkertainen, että hämmästyttää ettei tätä ole aiemmin keksitty. Zochin ‘Les los!‘ lienee lähin verrokki, mutta siitä harvempi lienee kuullut tai jos onkin, niin Pictures on vienyt ideaa monta napsua pidemmälle.

Picturesin suurimpia vahvuus on se, että kaikki pelaavat ja tekevät asiat samanaikaisesti: milloin rakentaen vihjeitä, milloin pähkäillen oikeita vastauksia ja lopulta päättyen kierroksen päättävään tuloskierrokseen jota seuraa useimmiten porina siitä, miten kuka minkäkin vihjeen yksityiskohdan tulkitsi. Edellinen jos mikä on hyvän pelin merkki!

Pictures, peli joka haastaa pelaajat visuaalisesti.

Kun pelin pisteytyskin on sellaisenaan toimiva eikä vain sinnepäin sutaistu kuten muutamassa saman kategorian verrokissa, on Pictures “ihan 5/5 kokemus” lainatakseni erään peliä testanneen ytimekästä tiivistystä. Mikä parasta peli toimii erinomaisesti perheen ja eri-ikäisten kesken pelattuna. Ja jaksaa se miellyttää myös peliharrastajiakin.

Nyt vain kädet ristiin ja toivomaan, että Pictures saa ansaitsemansa huomion ja siten myös pohjoismaisen laitoksen. Siihen saakka oma kappale pitää etsiä ulkomailta ja/tai pelialan liikkeistä, mutta se pieni vaiva kannattaa ehdottomasti nähdä.

Ja loppuun lupaamani vastaukset vihjekuville (vasemmalta oikealle): A1, A3, D3, C4, D2.

Skylands – korkean ilmanalan asukit

Tero Leave a comment

Nyt tarkastelussa olevan Skylandsin (2018) alkuperä löytyy nousevan auringon maasta: peli julkaistiin alkujaan vuonna 2013 nimellä ‘King of Frontier‘ pienen japanilaisen julkaisijan ‘Studio GG’:n toimesta. Siinä vaiheessa, kun itse bongasin King of Frontierin nimen joltakin “tykätyimmät laattojenasettelupelit” -listalta, niin alkuperäistä peliä ei tietenkään ollut enää mistään saatavilla. Pelin uusintajulkaisu Queen Gamesin toimesta oli siten itselleni kuin lottovoitto.

Queen Gamesin käsissä pelin teema vaihtui täysin geneerisestä fantasia-keskiajasta yhtä herttaisen yläpilveiseen “leijuvien pilvikaupunkien kokoonparsimiseen”, mutta viime kädessä kummankin näistä voi sysätä taka-alalle, sillä tämän(kin) pelin viimekädessä pelastaa peli eikä sen teema – siis jos jos pelastaa. Vaan maistuuko Skylands ja jos vastaus kysymykseen on kyllä, niin miksi?

Alkutilanteessa oma pelilauta on melkoisen tyhjä, joten pelin aloittavan pelaajan ensimmäinen siirto on suurella todennäköisyydellä “lisää laattoja”.

Neljä napakkaa toimintovaihtoehtoa

Skylandsin ydinidea on paitsi rakentaa omaa pilvimaailmaa, myös tuottaa sinne työläisiä ja käyttää niitä tehokkaammin kuin muut. Kaikki edellinen tapahtuu pelin neljän toiminnon kautta, joista omalla vuorolla valitaan yksi jonka kaikki pelaajat tekevät, mutta toiminnon valinnut himppasen jytäkämmin.

Valitessaan toimintoa, pelaajan tulee siirtää oma pelinappulansa kyseisen toiminnon ruutuun päälaudalla. Tämä tarkoittaa samalla sitä, että se toiminto minkä edellisellä omalla vuorolla on valinnut on poissa laskuista. Tai no, jos tarkkoja ollaan, niin kerran pelissä voi tästä poiketa, mutta sääntöpoikkeama maksaa kaksi voittopistettä minkä vuoksi sitä ei kannata tehdä ihan vain tekemisen riemusta.

Nostopakasta nousee mitä nousee…

‘Saarien tutkimisella’ pääsee isolle laattapinolle, josta paljastetaan laattoja pelaajien verran + 1. Näistä jokainen pelaaja saa valita vuorollaan yhden ja toiminnon valinnut lopuksi toisenkin, jos mieleisiä on vielä jäljellä. Simppeliä. Valittu laatta lykätään omalle pelilaudalle niin, että saarista rakentuu lopulta eheä kokonaisuus. Hivenen yllättäen pelilaudan reunoja vasten rakennelma saa katketa, mutta tällaiset saaret eivät koskaan tule ns. “valmiiksi”.

‘Asutus’-toiminnolla miehitetään omia valmistuneita saaria. Toiminnon valinnut saa miehittää kaksi sektoria, muut yhden. Isompi saari on tässä kohtaa kiva, kun samalla toiminnolla sinne saa kerralla enemmän työläisiä. Mutta toki sen rakentumiseenkin on mennyt enemmän aikaa.

Ja kas, näin tupsahti kartalle pari violettia ja vihreää ukkoa.

Kolmas vaihtoehdoista on ‘Erikoislaatan osto’. Pelin alussa tarjolla on arvottu 16 laatan setti näkyviin, joista noukitaan tällä toiminnolla “nopeat syövät hitaat” -tyyppisestä itselle mieleinen. Laattojen maksu suoritetaan vihreillä ja violeteilla työläisillä. Hinnasta saa toiminnon valinnut yhden työläisen verran alennusta.

Erikoislaattojen ostoon kuluu työläisiä, mutta etuna on se, että tietää mitä saa. Lisäksi moni näistä laatoista tarjoaa ylimääräisä pisteitä tai muita etuja. Kuvassa ensipeliin suositellut laatat tosin ovat valitettavan tylsiä.

Viimeinen toimintovaihtoehdoista on energian tuotanto keltaisiin kaupunkeihin. Tällä toiminnolla tehdään pisteitä ja se kuluttaa sinisiä työläisiä. Pelaaja valitsee yhden saaren siniset työläiset ja palauttaa sieltä maksimissaan yhden keltaisen kaupungin kapasiteetin verran työläisiä pooliin ja saa yhtä monta voittopistettä. Toiminnon valinnut saa hivenen vapaammat kädet: siirtää kahdesta sinisestä saaresta yhteen isompaan kaupunkiin tai yhdestä isommasta sinisesta saaresta kahteen pienempään kaupunkiin. Lisäksi tästä napsahtaa kaksi ylimääräistä pistettä.

Tämä neljänkokoinen “sähkömiesten saari” voi olla jo riittävä kilpailuetu muihin nähden.

Näiyä neljää toimintoa pyöritetään kunnes joko pistepino loppuu tai joku pelaajista on rakentanut oman lautansa yhtä laattaa vailla täyteen. Kumpi tahansa voittoehdoista tulee vastaan nopeasti – niin nopeasti, että se yllättää etenkin ensimmäisellä pelikerralla. Pelilaatikon kyljessä luvattu 30 minuuttia riittää hyvinkin ja kun peli on tuttu, niin tuosta viilaa helposti vielä 10 minuuttia pois täydelläkin neljän hengen pelaajamäärällä.

Lopun pistelaskussa rakentamattomista ruuduista tulee miinusta, valmistuneiden saarten työläisruuduista ja käyttämättömistä työläisistä vastaavasti plussaa. Lisäksi huomioidaan erikoislaattojen antamat pisteet sekä pelin aikana sähköntuotannosta saadut pistelaatat. Isoimmalla pistepotilla luonnollisesti voittaa.

Vaan toimiiko se?

Skylands solahtaa laattapelien genressä ajallisesti likimain filleripelien kategoriaan. Ison pelilaatikon ja komponenttipaljoudun näkökulmasta katsottuna saattaa aluksi hämääntyä odottamaan jotain muuta ja siten pettyäkin näkemäänsä. Tässäkö se peli oli?

Pelin loppupuolella pelilauta voi näyttää jotakuinkin tältä.

Mutta kun keston huomioi ja sen, kuinka paljon pieniä kinkkiä päätöksiä 20-30 minuuttiin on mahdutettu, niin Skylands ponnistaa kyllä plussalle. Pelin merkittävimpiä vahvuuksia on se, että odotteluaikaa ei ole nimeksikään vaan käytetty aika on tehokasta peliaikaa jokaiselle pelaajalle. Puerto Ricosta alkujaan tutuksi tullut “yksi valitsee toiminnon, jonka kaikki tekevät mutta toiminnon valinnut vähän jykevämmin” -mekaniikka istuu Skylandsiin erinomaisesti.

Se miksi Skylands ei ole noussut pelimassasta esiin voi vain arvailla. Oma veikkaukseni on, että olennaisin syy on lopulta se, että Skylands ei ole minkään genren uudistaja jolla erottuisi genrestä erityisesti edukseen. Toinen innostusta latistava seikka on pelin ulkoasu: pelilaatikko on graafisesti yksi rumimpia ikinä eikä komponenttiosasto muutenkaan koreudellaan keikistele – vaikka samaan hengenvetoon on todettava, että harva peli on näin selkeä.

Lisäosat ovat lopulta ne, jotka tuovat tarvittavaa lisävirtaa Skylandsiin ja takaavat pelin uudelleenpelattavuuden.

Kolmantena syynä radiohiljaisuuteen on se, että Queen Games sössi pelin julkaisussa lisäkilkkeidensä kanssa: peliin on tarjolla lukuisia laattalisureita, jotka pitäisi ostaa pienellä lisärahalla “jostakin”. Nämä olisi kannattanut tuupata perusboksiin mukaan ja nostaa pelin ovh-hintaa muutamalla lisäeurolla. Sillä viimekädessä nimenomaan nämä erikoislaatat tuovat Skylandsiin vaihtelua ja takaavat mielenkiinnon ja pelin uudelleenpelattavuuden.

Summa summarum: laattapelien ystävälle Skylands on ehdottomasti tutustumisen arvoinen. Pelin kestoon on saatu paljon pieniä “millä toiminnolla saan enemmän hyötyä kuin muut” -päätöksentekoa ja kilpajuoksu isoimpaan pistepottiin pysyy kutkuttavana viimeisiin siirtoihin asti. Tällä reseptillä se on oman paikkansa pelikokoelmassani ansainnut ja kiitos keveän sääntökuormansa päätyy pelipöytään tasaisin väliajoin riippumatta siitä minkälainen kokoonpano milloinkin on käsillä.

Skylandsin kansi voisi olla monta pykälää houkuttelevampi.

Carpe Diem – ruman ulkoasun takana hieno peli

Tero Leave a comment

Carpe Diem on vuoden 2018 lisä Alean pelisarjaan. Pelin suunnittelusta vastaa kovin tuttu mies, Stefan Feld, joka on Alean isojen boksien sarjaan suunnitellut jo ison liudan pelejä: Rum & Pirates (2006), In the Year of the Dragon (2007), Notre Dame (2007), Macao (2009), Castles of Burgundy (2011), Bora Bora (2013).

Vaan miten istuu jonon jatkoksi Carpe Diem, se kun on edellisiä huomattavasti suoraviivaisempi laattojenasetteluun pohjautuva peli?Vaan sen minkä se tekee, se tekee erittäin hyvin, mistä kiitoksena paikka kolmen finalistipelin joukossa Saksan Kennerspiel des Jahres -kilvassa.

Tästä se humppa alkaa: miehet telineissään valmiina rakennusprojektiin.

Liiku, ota laatta ja rakenna

Carpe Diemin perusidea on yksinkertainen: pelaajien nappulat liikkuvat päälaudan seitsensakaraisen tähden sakarasta toiseen pysähtyen poimimaan ja rakentamaan laatan kun sellainen vastaan tulee. Kussakin sakarassa on alussa neljä laattaa mistä valita, mutta jokaisen otetun laatan myötä vaihtoehdot vähenevät.

Koska liikkuessa saa valita kahdesta suuntavaihtoehdosta, niin tähtikuviosta laatat hupenevat eri tahtiin. Jos pelaaja päätyy jo tyhjennettyyn sakaraan, saa pelaaja jatkaa matkaa tai vaikka palata takaisin, kunnes laatta löytyy. Kierroksen loppua kohden voi pelinappula siis sinkoilla parinkin sakaran läpi.

Tähän kohtaan selvennyksenä pelin kakkoseditiota pelaaville: jos ihmettelette mitä se ukko horisee jostain seitsensakaraisesta tähdestä, niin kakkospainokseen koko tähtikuvio-liikkuminen heitettiin romukoppaan ja liikkuminen tapahtuu ympyrää myötä- tai vastapäivään kiertämällä. Lopputulos on sama, mutta selkeämpi – se vain ei ollut tullut mieleen suunnitteluvaiheessa, minkä Stefan Feld on julkisesti myöntänytkin BGG:ssä.
Pelin seitsensakarainen tähti tarkastelussa.

Otettu laatta rakennetaan omalle laudalle. Sääntöjä rakentamiselle on hyvin niukalti: laatat pitää rakentaa aiempien laattojen viereen ja kuvioiden pitää muodostaa ehyt kokonaisuus. Kovin on simppeliä siis. Menestymisen kannalta haaste tulee siitä, että pelaajalaudan kehys kertoo, minkälaisella asettelulla eri rakennustyypeistä saa lisäpisteitä ja näitä ohjeistuksia soisi noudatettavan, sillä siinämäärin merkittävä pistepotti on “oikeinrakentamisesta” tarjolla.

Pelaajalaudan reunat osaltaan ohjaavat, mitä minnekin kannattaisi rakentaa. Pienet mustat käärölaatat peittäessään pääsee vuoroträckissä pykälän eteenpäin.

Jos laatan rakentamisen myötä jotakin pelaajan laudalla valmistuu, niin siitä seuraa heti hyvää – paitsi jos kyseessä on huvila, jotka pisteytetään vasta pelin päätteeksi.

Valmistuvat viinitarhat, yrttiviljelmät, kanalat ja kalalammikot tuottavat vastaavia tuotteita, kauppias taasen muuttaa edelliset rahaksi (=jokerituotteiksi). Leipuri tekee leipää, hallintorakennus vie vuorojärjestyksessä parempaan positioon ja käsityöläinen antaa heti uuden rakennusvuoron. Lisäksi on suihkulähteitä, joilla pääsee pistekorttipakalle.

Suihkulähteen (sinivihreä neliö) kautta käteen nousee pari korttia, joista yhden saa pitää.

Vaan palataanpa hetkeksi vielä leipurin leipään. Leivällä on pelissä kaksi käyttötarkoitusta: yhden “reissumiehen” uhraamalla voi siirtyä tähtikuviossa mihin sakaraan tahansa, mikä on kätevää, kun on joku tietty laatta haussa ja niitä on muuten vähänlaisesti tarjolla. Kolmella leivällä taas täyttää pisteytysvaiheessa minkä tahansa yksittäisen välipisteytyskortin ehdon. Tästä pääsemmekin aasinsiltaa välipisteytyksiin, joka on edessä siinä vaiheessa kun tähtikuvio on tyhjennetty.

Kerrassaan nerokas välipisteytys

Päälaudasta kolmannes on varattu pisteytyskorteille. Carpe Diemissä on peräti 60 kortin pakka pelkästään välipisteytyskorteille, joista yksittäistä peliä varten arvotaan mukaan kymmenkunta.

Pisteytys käynnissä. Kukin pelaaja vuorollaan (ylhäällä olevan kääröradan järjestyksessä) lukitsee korttiparin itselleen pisteytettäväksi.

Kukin pelaaja vuorojärjestysradan mukaisessa järjestyksessä valitsee kaksi vierekkäin olevaa pisteytyskorttia, joiden ehdot pitäisi pystyä täyttämään. Pisteytyskortteja on kahdenlaisia: ne joko vaativat, että pelaajalla on tietynlaisia valmiita rakennelmia tai tuotteita kulutettavaksi. Kortissa mainitut ehdot saa täyttää useampaankin kertaan, jolloin korttiin kirjatun palkkionkin saa yhtä monta kertaa. Ja kolmella leivällä tosiaan yksittäisen kortin pystyy täyttämään kertaalleen.

Jos käy niin köppäisesti, että leipää ei ole riittävästi tai korttia ei pysty muuten täyttämään, tietää se vakiona -4 pistettä. Miinuspisteitä tulee helponlaisesti – etenkin neljällä pelattaessa – mistä syystä pelin alussa kukin pelaaja saa pohjalle vähintään 8 pistettä, mistä maksella tarvittaessa miinukset.

Pelin tiivis apulappu kertoo kaiken olennaisen ilman sanaakaan tekstiä. Esimerkillistä.

Välipisteytyksen jälkeen päälaudan tähtikuvio täytetään uusilla laatoilla ja aloitusvuoro siirtyy myötäpäivään. Yhteensä neljän tällaisen identtisen kierroksen jälkeen seuraa vielä loppupisteytys, jossa huomioidaan valmistuneet huvilat, suihkulähteiden kautta haalitut pistekortit sekä kuinka hyvin kukin pelaaja noudatti etukäteen annettuja “rakennusohjeita” (=pelaajalaudan kehykset).

Isoimman pistepotin saalistanut on “tarttunut hetkeen” (heh, heh) parhaiten.

Ruma ankanpoikanen

Carpe Diem on pelinä varsin napakka tapaus. Pelin pelaa maksimipelaajamäärällä pelilaatikossa luvattuun 75 minuuttiin heti ensipelistä ja kokemuksen myötä nopeamminkin. Pienemmillä pelaajamäärillä tunnin alittaminen ei pitäisi olla kummoinen haaste. Pelaajamäärän vaikutus itse peliin näkyy lyhyemmän keston ohella myös siinä, että pienemmällä porukalla pistepotit kasvavat: tarjolla on kullekin sopivampia laattoja, kun ei pidä tyytyä siihen sakaran viimeiseen laattaan vaan pääsee valitsemaan 2-3 laatan joukosta.

Mitä tulee Carpe Diemin ulkoasuun, niin pelistä on turha hakea bling-blingiä, vaan mennään tutulla “Alea-laadulla”. Se tarkoittaa kokoelmaa isompia ja pienempiä pahvinattereita ja joukkoa puukomponentteja.

Carpe Diemin värimaailma on kauttaaltaan maanläheinen: vihreää, ruskeaa sekä keltaista eri sävyissä ja valitettavasti painojälki on tuonut monet sävyt liian liki toisiaan. Hyvälle värinäölle on käyttöä ja kirkas valaistus joka tapauksessa toivottava. Ilmeisesti pelin kakkospainokseen ovat näitä sävyeroja koettaneet hivenen vahvistaa, mikä on oikein tervetullut parannus.

Yleiskuvaa pelin loppupuolelta. Ei nyt välttämättä silmiä hivelevän kaunista?

Jos värisävyt jättävätkin toivomisen varaa, niin ei se graafinen tasokaan loistokas ole. Nimittäin sekä erilaiset pellot että rakennukset näyttävät omituisen tuhruisilta ja tuovat mieleen esikoululaisen tuotokset, joita kotona ylpeänä vanhemmille esitellään ja joita sitten porukalla pitää ihastella.

Vaan heikon ulkoasun vastapainoksi itse peli on silkkaa rautaa. Laattojenasettelun ystäville Carpe Diem on pitkään aikaan parasta mitä löytyy. Pelissä kättelee lyhytaikainen kierrossuunnittelu hienosti oivallisen välipisteytyksen kanssa ha kun mukana on vielä piilopisteitä korttien kautta ja pitkän tähtäimen tavoitteita (kehyspisteet), niin makuhermoja hyväilevä cocktail on valmis. Ja kaikki tämä annosteltuna tavalla, jossa pelivuorot etenevät reippaassa tahdissa ilman isompaa odottelua.

Carpe Diem. Pelin kannessa roomalaiset käyvät kauppaa – teema ei välity peliin kyllä millään tapaa, mutta mitä sen on väliä, kun peli itsessään rokkaa!

Niin paljon kuin pelin ulkoasua edellä (ihan aiheesta) parjaankin, niin vahva suositus siis Carpe Diemille. Juuri tällä hetkellä se on yksi itseäni eniten kuumottavimmista peleistä, joiden pariin haluaisi palata yhä uudestaan ja uudestaan. Eikä olisi pahasti vääryyskään, mikäli Carpe Diem voittaisi Kennerspiel des Jahres -palkinnon, vaikka ei ennakkosuosikki kovassa finaalitriossa olekaan.

Carpe Diem: Boardgamegeek
Pelaajia: 2-4
Kesto: 45-75 minuuttia

Roll to the Top! – kurottaen huipulle

Tero Leave a comment

“Heitetään noppia ja täytetään kuponkia” -pelejä tupsahtaa tuutista ulos enemmän kuin pitäisi. Iso osa näistä roll-and-write -peleistä  vaipuu unholaan nopeasti mikä ei ole mikään ihme, sillä pelit toistavat samaa tuttua kaavaa ja jo ensipelin aikana saattaakin tulla fiilis, että tämäkin peli on jo valmiiksi väsynyt.

Vaan miten käy Roll to the Top!:n, jonka ensimmäinen painos myytiin loppuun jo Spiel’18 -messujen toisena päivänä. Pelin suunnittelusta vastaa pitkän linjan pelisuunnittelija Corne van Moosel, joten tiettyjä odotusarvoja on asetettu.

Näillä nopilla alariviin tulisi kivasti 2 ja 3, toiseen kerrokseen 2 ja 4:n päälle 4.

Kuponki täyteen kurottautuen huipulle

Jo pelin nimi ‘Roll to the Top!’ kertoo pelin olennaisen idean: pelaajan tehtävänä on täyttää oma kuponki numeroilla alhaalta ylöspäin.

Vuoron alussa yksi pelaajista heittää tarjolla olevat nopat (D4, D6, D8, D10, D12, D20) sekä yhden erikoisnopan. Tämän jälkeen kaikki pelaajat saavat kirjata noppien luvut omalle kupongilleen: Joko kupongin alariviin (jos siellä tilaa vielä on) tai aiemmin raapustettujen lukujen päälle. Lukuja pinottaessa on kuitenkin muistettava, että alempien numeroiden yläpuolelle päätyvien lukujen pitää olla vähintään yhtä suuria.

Rakentelua helpottamaan saa yhden tai useamman nopan silmäluvut laskea yhteen ja tämä alkaakin olla pelin juoni jo hyvin nopeasti, sillä mitä ylemmäs kupongilla kurottautuu, sitä suurempia lukuja kupongille tarvitsee.

Hmm… 4:lle (2+2) löytyy hyvä paikka eikä nuo kaksi muutakaan numeroa ihan pöljiä ole. Valkea noppa kertoo, että seuraavalle kierrokselle tulee yksi noppa lisää.

Erikoisnoppa kertoo, lisätäänkö vai poistetaanko seuraavalta kierrokselta yksi noppa. Toisin sanoen eri kierroksilla käytettyjen noppien määrä vaihtelee välillä 1-6 ja seuraavana heittovuorossa oleva pelaaja saa valita mikä nopista jätetään pois tai lisätään uutena. Tällä päätöksellä on pelin voittamisen kannalta merkitystä: onko tarvetta pienille vai isoille numeroille – ja mikä on tilanne muilla pelaajilla?

Roll to the Topin voittaa pelaaja, joka saa kuponkinsa ensimmäisenä täyteen – tai jos tämä tapahtuu yhtä aikaa, niin kenellä on suurin numero ylimpänä.

Tuikitarpeellista vaihtelua erilaisilla kupongeilla

Kuten edeltä voi päätellä, Roll to the Top on äärimmäisen simppeli kupongintäyttöpeliksi. Päätöksiä on varsin vähänlaisesti tehtäväksi ja kun kaikki nopat ovat aina kaikkien pelaajien käytettävissä, niin rakennusprojektitkin etenevät väistämättä hyvin tasaisesti. Jopa siinä määrin tasaisesti, että osassa kartoista voittaja on nähtävissä jo ennen kuin kupongit ovat valmiina.

Puu-kuponki valmiina. Löytyykö virheitä?

Tästä päästäänkin siihen, että onneksi pelin mukana tulee jo valmiiksi kuusi erilaista karttaa pelattavaksi ja ainakin ensimmäiseen painokseen lisäkarttapakettikin (‘Special Challenges Pack‘) oli pienellä lisärahalla saatavilla. Lisäkarttojen hankinta on enempi vähempi pakollinen, jos Roll to the Topista haluaa nauttia pidemmän päälle.

Pelin ensimmäisen painoksen komponenttien laatu on hyvää tasoa: kupongit ovat paperia, mukana tulevat tussit suorastaan erinomaiset ja kestävät käyttöä. Kakkospainos pistää silti vielä paremmaksi: paperiset kupongit on heitetty romukoppaan ja tilalla on laminoidut planketit, jotka käytön jälkeen pyyhitään puhtaaksi. Mahtavuutta!

Roll to the Top!: keveää kupongintäyttöä.

Roll to the Top!:ssa on lopulta vähänlaisesti mitään vikaa, mutta toisaalta ei se tarjoa oikein haastettakaan. Itselläni se jää – lyhyesti peliajastaan huolimatta – silti varjoon kovasti kilpailussa kupongintäyttö -kategoriassa. Niinpä laitoin oman, pelisuunnittelijan nimmarilla varustetun kappaleeni kiertoon, ja jatkan itselleni mielekkäämpien “Q-sarjalaisten” parissa.

Roll to the Top!: Boardgamegeek
Pelaajia: 2-5
Kesto: 10-20 minuuttia

Terraforming Mars – sukupolvia kestävä projekti

Tero Leave a comment

Terraforming Mars vie pelaajat tulevaisuuteen: maapallo on ylikansoittunut ja sen resurssit liki loppuunkulutettu – elintilaa on etsittävä toisaalta. Katse on kiinnittynyt erityisesti Marsiin, jonne on saatu jo pieni siirtokunta aikaiseksi, mutta lisäponnistuksia tarvitaan haastavien elinolojen parantamiseksi. Tässä kohtaa hätiin astuvat pelaajien ohjastamat jättiyhtiöt, joita rahoitetaan varsin avokätisesti Marsin maankaltaistamiseksi. Kuka haalii lopulta vaikutusvaltaa tässä sukupolvia vievässä projektissa ja vie projektinsa parhaiten maaliin? Foliohatut päähän ja ratkomaan ihmiskunnan suurinta haastetta!

Jättiyhtiö Teractor starttaa 60 rahavaroilla ja saa alennusta Maa-projektikorteista. Rahalaarissa on tässä kohtaa enää 42, koska 18 käytettiin heti alkuun kuuden kortin ostoon.

Terraforming Mars julkaistiin alkujaan vuonna 2017 ja se herätti peliharrastajien kiinnostuksen alusta lähtien. Tämän seurauksena se nousi raketin lailla Boardgamegeekin kärkipelien joukkoon (ollen siellä vieläkin) eikä ollut suuren suuri ihme, että peli voitti samaisena vuonna arvostetun Deutscher Spiel Preis -palkinnon.

Nyt, joitakin vuosia myöhemmin peli on jälleen ajankohtainen, sillä Lautapelit.fi julkaisi pelin suomeksi keväällä 2019. Tämä jos mikä on kulttuuriteko peliharrastajille. Etenkin, kun pelin suomennos on vaatinut melkoisen käännösvaivan: Terraformin Mars sisältää yli 200 erilaista korttia, joissa kaikissa on runsaasti tekstiä.

Lämmöt ja happitaso kohdalleen – ja meriä kartalle

Pelin keskiössä on tavoitteena saada Marsiin inhimillisen elämisen edellytykset kuntoon. Pelin alkaessa planeetan lämpötila on rapsakka -30 celsiusastetta, joten liikuntatuntien luistelu- ja hiihtovuorot on peruttu. Tosin happitasokaan (0 %) ei houkuta edes kevyelle sauvakävelylle. Ja vesistöt – ne puuttuva vielä kokonaan.

Edellä mainittuja puutteita lähdetään parantamaan – alkuun hitaasti, mutta pelin edetessä kiihtyvällä tahdilla. Yksittäiseen pelivuoroon kuuluu 1-2 toiminnon tekeminen, jonka jälkeen vuoro siirtyy seuraavalle. Jos pelaaja passaa, hän ei osallistu enää tämän sukupolven projekteihin vaan odottelee kunnes muutkin päättävät passata.

Aina kun pääsee pelilaudalle, se tietää tavalla tai toiselle pelaajalle hyvää.

Toiminnoista niin kutsutut vakioprojektit mahdollistavat lämpötilan tai happitason parantamisen tai vaikkapa merilaatan pelaamisen laudalle. Sen lisäksi tarjolla on kaupungin rakentamista tai oman energiatuotannon parantamista. Kaikki nämä kuluttavat kuitenkin rahaa, jota etenkin alussa on hyvin rajatusti. Toisaalta, kaikki toimet, jotka edistävät Marsin maankaltaistamista, nostavat pelaajan kierrostuloja ja samalla myös pistepottia, joten toimintoina ne ovat kovin houkuttelevia.

Tarjolla on aina joukko vakioprojekteja, jos vaan rahavarannot niihin riittävät.

…ja sitten on ne kortit!

Vakioprojektin ohella tarjolla on suorittaa korttitoiminto. Pelin alkaessa pelaajalle jaetaan 10 korttia. Kierrosten väleissä niitä saa neljä lisää, mutta jokaisesta pidettävästä kortista joutuu maksamaan.

Kortit tarjoavat joko kertakäyttötapahtuman, pysyvän henkilökohtaisen toiminnon jota käyttää joka sukupolvi tai ne muuten tukevat muita tulevia projekteja. Jotta kortin voi pelata, se maksaa paitsi rahaa, myös mahdollisesti vaatii tietyt minimi- tai maksimiolosuhteet Marsissa. Osa saattaa vaatia myös tietyn määrän tietyntyyppisiä pelattuja kortteja.

Korteissa on tämän pelin suola. Näkyvin (päällimmäinen) on kertakäyttöinen, maksaa yhdeksän rahaa ja nostaa pelaajan lämmöntuotantoa kaksi pykälää.

Kortteja on paitsi paljon, niin jokainen vielä keskenään erilainen ja tekee hieman eri asioita. Osa korteista hyödyttää pelin alkupuolella, osan pystyy pelaamaan vasta aivan lopussa jne.

Terraforming Marsin viehätys tulee juuri näistä korteista ja sopivien kombojen rakentelusta – klassisesti voisi puhua “löytämisen ilosta”. Pelin isoa korttipakkaa ei mitenkään järjestetä pelin alussa vaan kaikki ovat sekoitettuna, joten eri pelikerrat rakentuvat väistämättä vähän erilaisten korttien ympärille.

Kilpajuoksua

Vakioprojektien ja korttitoimintojen tekeminen on hyvin pitkälti rauhallista naapurieloa. Näin siitäkin huolimatta, että korttien joukossa on myös joitakin suoran vuorovaikutuksen tapahtumia. Ne ovat tyypiltään “sulta lähtee nyt pari kasviresurssia” -luokkaa, joihin ei voi etukäteen varautua vaan niiden peluu tulee yllätyksenä. Ne ovat silti kevyt elementti, josta on vaikea herkkähipiäisemmänkään pahastua.

Terraforming Marsin kilpajuoksuelementti tulee toimintovaihtoehtojen ‘Saavutuksen julistaminen’ ja ‘Palkinnon rahoittaminen kautta’. Saavutuksen julistaminen maksaa kahdeksan rahaa ja tarjoaa viisi voittopistettä, mutta saavutuksen voi julistaa vain, jos täyttää sen ehdot ennen muita. Esimerkiksi ‘pormestari’-saavutuksen lunastamiseksi pitää olla kolmen kaupungin omistaja.

Pelaajalaudalta löytyy paikat tuotannoille ja resurssivarannoille. Komponenteiltaan muuten niin laadukkaan pelin ruma ankanpoikanen on nämä surkean ohuet ja virheherkät pelaajalaudat.

‘Palkinnon rahoittamisella’ – joka sekin maksaa koko joukon rahaa – pelaaja voi aktivoida yhden viidestä kilpailukategoriasta. Pelin päätteeksi parhaiten ko. kategoriassa pärjänneet palkitaan voittopisteillä riippumatta siitä, kuka ko. kategorian rahoitti.

Edellisten lisäksi tarjolla on vielä toiminnot kasvilaatan pelaamiseksi pelilaudalle kahdeksaa kasviresurssia vastaan tai Marsin lämpötilan nostaminen kahdeksalla lämpöresurssilla. Molemmista pelaaja palkitaan lisätuloilla (ja sitä myöten myös pisteillä).

Kun Mars lopulta muuntautuu pelaajien toimien myötä laajemmalti elinkelpoiseksi eli kaikki mittarit ovat tapissa ja meret kartalla tulee pelin loppu vastaan. Tässä vaiheessa tarkistetaan kilpailukategoriat, huomioidaan saavutukset ja laskeskellaan pisteet pelilaudalta ja pelaajien korteilta. Ajallisesti koko pelin läpivientiin menee reilu puolituntinen per pelaaja, ensimmäisillä pelikerroilla aikaa saa varata reilusti enemmänkin.

“Kuuppaa kuumottaa”

Terraforming Mars ei ole monimutkainen peli, mutta ensimmäisellä kerralla pelkästään sääntöjen läpikäyntiin menee hyvä tovi aikaa. Siten se ei sovi kärsimättömille. Mutta kun pelaamaan pääsee, niin perusmekaniikkojen simppeliys käy ilmeiseksi.

Mutta simppeli itse peli ei ole. Fokus kääntyy vahvasti hallussa oleviin kortteihin ja niiden käyttöön – muiden tekemisillä on tässä kohtaa vähemmän väliä. Terraforming Mars muistuttaakin henkilökohtaista pulmapeliä, jossa käteen päätyvät kortit koetetaan laittaa sellaiseen ojennukseen, että niistä saa maksimaalisen hyödyn irti.

Korttien kautta rakentuneesta koneistoista ehtii nauttimaan hyvän tovin ennen kuin kalkkiviivalle asti ehditään, joten siinä määrin se tarjoaa jopa enemmän kuin moni muu koneistopeli. Etenkin alkuun koneiston viilaukseen saattaa keskittyä enemmän kuin pitäisi, jolloin oman pollan lämpötila nousee, mutta Marsin ei. Fokus, fokus, fokus!

Yleiskuvaa kolminpelistä. Pöytätilaa peli vaatii kohtuullisesti.

Laudan hyödyntäminen jää Terraforming Marsissa statistin rooliin. Marsin rakentumisessa on tilaa kaikille ja kaikelle eikä kartta tarjoa mahdollisuutta peliliikkeille tai blokkailulle. Tälle puolelle peliä olisin toivonut jotakin enemmän, sillä tällaisenaan vain korostuu se omiin kortteihin tuijotus.

Koska Terraforming Mars on vahvasti korttipeli, niin korttituurilla on tietysti merkitystä: mitä pakasta nousee aluksi ja pelin aikana ja sopivatko ne omaan suunnitelmaan? Tämän puolen minimoimiseksi ohjekirja tarjoaa draftaus-varianttia pelin aikana saatujen uusien korttien osalta, mutta se pidentää jo pitkää peliä entisestään. Itse tulen jatkossakin nauttimaan oman annokseni Terraforming Marsia korttituurilla, mutta kukin toki tavallaan.

Terraforming Mars, peli Marsin maankaltaistamisesta peliharrastajaille.

Peliharrastajalle

Terraforming Marsia voi lämpimästi suositella peliharrastajille. Etenkin, jos haluaa peliin syvyyttä ja tutkittavaa ja pitää koneistonrakentelusta. Mikään pelaajien välisen vuorovaikutuksen ilotulitus se ei ole, mutta ei sentään pelkkää soolopelailuakaan.

Niin ja soolopelimuoto tosiaan löytyy, mutta sen kiinnostus riitti ainakin itselläni tasan siihen, että sai tavoitteen kertaalleen täytettyä – jotakin kampanjan tynkää soolopeli huutaisi pidemmän mielenkiinnon ylläpitämiseksi. Jatkossa siis moninpelejä ja nekin mieluiten maksimissaan kolminpeleinä, sillä neljäs saati viides pelaaja ei tuo muassaan kuin lisää kestoa.

Jos sitten lopulta tuntuukin siltä, että Terraforming Marsiin haluaa jotakin lisää, on vaihtoehtoja tarjolla: jo peruspelin laatikosta löytyy lisäosa ‘Yhtiöiden aikakausi’, jonka iso tukku kortteja tarjoaa lisää tutkittavaa, mutta kasvattaa samalla myös pelin kestoa.

Tämän lisäksi on tarjolla jo useampikin erikseen ostettava lisäosa, joilla saa vaihtelua Marsin maankaltaistamisprojekteihinsa. Näistä etenkin ensimmäistä ‘Prelude’:a voi sanoa pakkohankinnaksi enemmän pelaaville – siinä määrin kehuttu se on. Toivoa siis sopii, että suomennokset eivät jää pelkästään peruspeliin, mutta sen aika näyttää.

Loppuun on pakko vielä kehaista tehtyä käännöstyötä. Suomennoksen määrä onmerkittävä, mutta siinä on paitsi onnistuttu, käytetty paikka paikoin sopivasti huumoria: kukapa meistä ei haluaisi pistää pöytään ‘Pomon suosikkiprojektia’?

Gingerbread House – makean nälkäisiä satuhahmoja

Tero Leave a comment

Eikö olisi perin inhottavaa, jos joku tulee ja nakertaa vaivoin rakentamastasi piparkakkutalosta kulmat, ikkunat, seinät ja ties mitä? Eikä paljon lämmitä, vaikka asialla olisi itse Hannu ja Kerttu tai vaikkapa Iso Paha Susi.

Asialle on siis tehtävä jotain. On aika laatia näille sokerinarkkareille inhat pipariansat, jotta talo ja sen nykyinen asukki (sinä) saavat asua siirappihuuruisessa asumuksessaan jatkossakin rauhassa.

Yleiskuvaa.

Tällaisella hivenen käänteisellä taustatarinalla höystetyn leipomuksen iloksemme on laatinut Phil Walker-Harding ja pelin nimi ei ole ‘Heikoin lenkki’ vaan Gingerbread House.

Dominolaattojen pinoamista

Alkuun kukin pelaaja saa rakennustarpeiksi 15 dominolaatan pinon, joista kolme on kerrallaan käytössä. Lisäksi yhdet rappuset, jotka tuovat apua rakenteluun. Tontin virkaa toimittaa 3×3 ruudun kokoinen pelaajakohtainen lauta, jossa on muistiksi myös avainluvut siitä, paljonko pelaajan hallussa saa olla portaita ja pipareita.

Tällä dominopalalla peittyy paitsi keltainen pipari myös oikeus “privaattivaraukseen”.

Pelivuorolla rakennetaan yksi dominolaatoista. Erityisiä rakennussääntöjä ei juurikaan ole ja nekin yhtä lukuunottamatta helposti muistettavia: pysy 3×3 ruudukon sisällä, laatan pitää tulla vaateriin jne. Tarvittaessa avuksi tulevat porraslaatat, joilla uuden laatan alle jäävät pinot tehdään yhtä korkeiksi. Se ainoa erityistä huomiota vaativa sääntö rakentelussa on, että et saa koskaan peittää dominolaatalla suoraan sen alla olevaa laattaa – selvemmin sanottuna dominolaatan tulee siis aina levätä kahden laatan päällä.

Laatan asettaminen tuottaa vaivanpalkaksi kaksi etua sen mukaan, mitä symboleita juuri asetetulla laatalla peitettiin. Useimmiten käteen tarttuu pipareita eri väreissä, mutta on siellä muutakin: portaita, piparin vaihtaminen toiseen tai “privaattivaraus” satuhahmoon. Pelaajan privaattihäkissä satuhahmo jää odottelemaan lopullista kuljetusta lukemaan tiilenpäitä. Siinähän odottelet tutkintavankeudessa, senkin pikku rötöstelijä!

Tarjolla vangittavaksi tällä erää keiju, prinssi Uljas, Lumikki ja yksisarvinen. Melkoinen konnakopla.

Laattojen rakentelussa on hyvälle rakentajalle tarjolla pari porkkanaa: peittämällä yhdellä dominolaatalla kaksi samanlaista symbolia saa kyseisen edun ei kaksi, vaan kolme kertaa! Kenties vielä tätäkin tätäkin merkittävämpi etu tulee tasaisesta rakentamisesta: kun pelaaja saa kerroksen (3×3 ruudukko) valmiiksi, pääsee valitsemaan itselleen yhden pisteytyskortin, joista saatavat pisteet lasketaan pelin lopuksi.

Näin Lumikin makeannälkä on tyydytetty ja häkki heilahtaa.

“Sulle Pinokkio kuule tuli nyt häkkiä!”

Rakentamisen perään on mahdollista tarjota linnatuomio yhdelle satuolennolle. Tarjolla on aina neljä satuhahmoa yleisessä poolissa ja rakentamisen kautta myös omaan privaattihäkkiin on voinut maksimissaan kaksi haalia odottamaan siirtoa tiilenpäitä laskemaan.

Satuhahmokorteissa on kuvattuna, minkälaisella piparisetillä kortin saa vangituksi, jolloin kyseiset piparit palautetaan pooliin ja kyseinen kortti pyöräytetään ympäri oman pelilaudan alalaitaan odottamaan loppupisteytystä. Jokaisesta vangitsemisesta saa lisäksi jokerilaatan, joka pelataan omalle pelilaudalle välittömästi ja tästä saa rakennussääntöjä mukaillen edun.

Satuhahmon vangitsemisen palkitaan aina jokerilaatalla. Tällä kertaa se täyttää myös kerroksen, joka tietää “lisähyvää”.

Gingerbread House kestää 15 kierrosta eli loppu tulee, kun kukin pelaaja on pelannut omat dominolaattansa rakennuslaudalle. Tässä kohtaa kaivetaan pelin mukana tullut pieni pistevihko esiin ja katsotaan kuinka hyviä sitä lopulta oltiinkaan.

Pisteitä saa vangituista satuhahmoista, pelin aikana haalituista pistekorteista ja palkitaanpa vielä ylijääneistä pipareistakin jämäpisteillä.

Tällainen kattaus loppupistekortteja tällä kertaa arvottuna.

Kepeää laattojenasettelua ja tiketintäyttöä

Kun sokerikuorrutteen ja jähmettyneet siirapinjämät raaputtaa Gingerbread Housen ympäriltä, niin kädessä on hyvinkin abstrakti laattojenlatomispeli. Mutta sen puolen tämä piparipeli hoitaa äärimmäisen hyvin ja napakasti. Yhden pelin pelaa puoleen tuntiin, mikä on sisältö huomioiden juuri optimi kesto.

Napakkuus tulee siitä, että pelivuoroilla ei montaa temppua tehdä, mutta näitä pieniä “Haa, nytpä saankin kolme etua ja näin valmistuu myös kerros” -asioita pystyy kivasti ketjuttamaan ja välillä tekemään vähän enemmän tai sopivasti kaveria nopeammin. Gingerbread House palkitsee nopeasta kerrosrakentamisesta, kun pelaaja pääsee sopivimmat päältä tarjolla olevista pisteytyskorteista.

Loppuvaiheessa piparirakennelma on jo melkoinen. Jokeri- ja kerroslaatoille on käyttöä.

Gingerbread House tarjoaa lopulta yllättävän paljon samaa kuin Walker-Hardingin aikaisempi peli Bärenpark (sekin muuten arvosteltu Lunkisti-blogissa), mutta siinä missä verrokkipeli tuntuu nopeammin loppuunkalutulta, Gingerbread Housessa on osaset paremmin kohdallaan: pelaajien välinen “kilpajuoksu” on mielekkäämpi ja jatkuvasti vaihtuva satuhahmopooli tuo enemmän vaihtelua ja vähän yllätystäkin.

Ja niin päälleliimattu kuin teema pelissä onkin, niin pakko antaa sille puolelle krediittiä. Onhan tämä nyt söpöä katsottavaa.

Piparkakkutalo tarjoaa makeaa tiketintäyttöä.

Sääntökirja tarjoaa kaksi pelimuotoa. Se lapsiystävällisempi ja täysin kieliriippumaton muuttaa pisteytyskortit pelkiksi pisteiksi (pelkkiä numeroita siis). Samojen korttien kääntöpuolella on ns. viritetymmät versiot, jotka sopivat yhtään aikuisempaan makuun. Toki niissäkin on niin vähän englantia, että lapsetkin pärjäävät jos joku vanhempi ne heille aluksi suomentaa.

Gingerbread House tuli ja valloitti ainakin allekirjoittaneen sydämen. Toimivaa ‘laattojenasettelua ja tiketintäyttöä pipariteemalla’ nyt vaan on tosi mainio!

Qwantum – se kolmas Q-sarjalainen

Tero 1 Comment

Qwixx (2012), niin mitättömän näköinen noppapeli kuin onkin, oli se markkinoille ilmestyttyään jonkinmoinen hitti. Peli päätyi seuraavina vuosina useammassakin maassa ja kilpailussa finalistipelien joukkoon ja nappasipa se mm. Mensa Winner -tittelin ja Hollannista napsahti valinta vuoden perhepeliksi. Ja mikäpä on palkitessa: Qwixx on mitä erinomaisin lyhyt täytepeli ja korvaaja vaikkapa omasta lapsuudestakin tutulle Yatzylle.

Suomalaissilmin katsottuna on hienoa, että Qwixx on löytänyt tiensä myös meillä markettien pelihyllyille sinne lapsuuden klassikkopelien joukkoon – ja toivottavasti siellä myös pysyy tulevina vuosina.

Pelin menestyksen myötä ei ollut ihme, että kompaktit 10e noppahupailut saivat jatkoa. Qwinto (2015) vähensi noppien määrän kolmeen, mutta toi muassaan Qwixxiä nerokkaamman pisteytyksen. Samanlaista arvostusta Qwinto ei edeltäjänsä tapaan saanut (eikä sitä myöskään ole suomennettu), mutta moni pitää peliä Qwixxiäkin parempana – minä mukaan lukien.

Qwantumin komponentit.

Kun Spiel’18 -julkaisulistoilta bongasin ‘Q-sarjan’ kolmannen osan – Qwantumin – olin jo valmiina ostohousut jalassa. NSVn (Nürnberger-Spielkarten-Verlag) messuosastolla rapea 10e seteli vaihtoi omistajaa ja käteeni sain kompaktin noppapelin ja muutaman kolikon. Nyt kun Qwantumia on riittävästi pyöritelty, on arvostelun aika.

Erikoisnoppia, mutta muuten niin tuttuja elementtejä

Laatikosta löytyy perinteiseen tapaan kourallinen noppia, nippu kuponkeja täytettäväksi, lyijykyniä ja säännöt. Siinä missä aiemmat sarjan pelit käyttivät perinteisiä D6-noppia eri väreissä, Qwantumissa on vain yksi tavallinen D6 ja loput kuusi ns. monivärisiä. Kaikista nopista löytyy numerot väliltä 1-6, mutta monivärinopissa nopan eri sivujen värit vaihtelevat neljässä eri värissä. Tällaisella sekoituksella – ja kun se valkoinen noppa lasketaan summia laskettaessa mukaan kaikkiin eri väreihin mukaan, on yhdessä värissä mahdollista saada summaksi mitä tahansa 1-33 väliltä.

Erikoisnoppia lukuunottamatta mennään monissa kohdin tuttuja Q-sarjan latuja. Yksi pelaaja toimii vuorotellen aktiivisessa roolissa, mutta myös muut pääsevät osallistumaan.

Aktiivinen pelaaja heittää kaikki nopat ja voi halutessaan heittää osan tai kaikki nopat uudelleen kerran. Sen jälkeen alkaa kupongintäyttö, joka on vapaaehtoista muille paitsi aktiiviselle pelaajalle. Mukana on siis edelleen miinusrivistön ruksitus aktiiviselle pelaajalle, jos mitään lukuja ei pysty tai halua omalle kupongille täyttää.

Vaihtoehtoina: keltainen 8, violetti 10, sininen 1, punainen 5.

Noppien heiton, ja mahdollisen uudelleenheiton, jälkeen aktiivinen pelaaja valitsee tarjolla olevista nopista yhden värin, jonka mukaisen summan raapustaa omalle kupongilleen. Tämä väri on samalla pois muilta pelaajilta. Tämän värivalinnan jälkeen kaikki pelaajat voivat raapustaa kupongilleen summan vielä jäljellä olevista väreistä.

Kun kuponkia on näin täytetty, siirtyy nopanheittäjän rooli seuraavalle ja näin jatketaan, kunnes jollakin on kuponki täytetty numeroilla tai miinusrivistö tulee täyteen.

Kupongilla ensin ylös, sitten alas

Itse kupongintäytön säännöistä saati pisteytyksestä ei edellä ole puhuttu mitään. Tällä saralla tuleekin valtaosa Qwantumin nikseistä. Kuponkia täytetään seuraavin säännöin:

  • Kaikissa neljässä värissä (rivissä) kuponkia täytetään vasemmalta oikealle.
  • Lukujen pitää kasvaa vasemmalta oikealle neljän ensimmäisen luvun osalta, paitsi…
  • …että viimeisten kahden luvun osalta lukujen pitää jälleen lähteä pienenemään.

Pisteitä Qwantumissa saa, kun sarake tulee täyteen – eli kaikissa neljässä värissä on ko. sarakkeessa joku luku. Tällöin pisteitä ropisee sarakkeen toiseksi pienimmän numeron verran – paitsi jos pienintä numeroa on useampi, jolloin katsotaan seuraavaksi pienintä numeroa.

Pistelappu täyttyy, kun sarake on täynnä – tästä rapsahtaa ensimmäiseen sarakkeeseen 8.

Tämä pisteytystapa suosii siis paitsi samoja numeroita samassa sarakkeessa myös sitä, että kupongille raapustaa mahdollisimman suuria numeroita. Ja suuret numerot, etenkin liian aikaisin, tietävät lisähaasteita…

Laatufillerin osaset edelleen paikallaan

Qwantum sisältää edeltäjiltään tutut ja toimiviksi todetut elementit: se on helposti lähestyttävä ja turboahdettu pelattava, jossa kaikki osallistuvat peliin koko ajan – tässä ei siis ole oman vuoron odottelua ja hohhailua, mihin (liian) moni kupongintäyttöpeli edelleen kapsahtaa.

Pelinä Qwantum tarjoaa sopivasti uutta ja erilaista pähkäiltävää, minkä vuoksi sen vartin kestävään haasteeseen tulee palattua kerta toisensa jälkeen. Kupongintäyttöpeliltä en itse oikein muuta toivokaan, ne pidempikestoiset Ganz Schön Cleverit ym. tuntuvat liiaksi venytetyiltä ja häsmäisiltä.

Napakkaa noppa-filleriä etsivälle Qwantumia voi siis lämpimästi suositella. Ja jos aiemmat Q-sarjalaiset maistuivat ja vielä haluaa vähän lisää vaihtelua, niin tämä on jo pakkohankinta. Tästä ei löydy mitään muuta “vikaa” kuin se, että kiitos erikoisnoppiensa, tätä ei saa mahdutettua samaan pikkuboksiin, jossa nyt kulkevat aiemmat Q-sarjan pelit, Knapp Daneben ja Rolling “lisää-tähän-haluamasi-maa” -sarjan pelit.

No… ihan kaikkea ei voi saada.

Arraial – torilla tavataan!

Tero Leave a comment

On aika katujuhlien. Kesäisistä kostyymeistä päätellen nyt ei olla voitettu MM-kultaa lätkässä eikä taida ilmaisia muoviämpäreitäkään olla tarjolla, kun ei törötetä jonossa. Kansaa pakkautuu kaduille ja edestakaisin vellova häröpallo tietää lopulta väentungosta – kuinkas muuten.

Vaan kuka naittaa samanhenkiset ihmiset parhaiten yhteen ja onnistuu siten pitämään tunnelman katossa aamun pikkutunneille saakka?

Jotakin tällaista Arraial-pelissä tavoitellaan. Taustatarina on mitä on, mutta peli itsessään hilpeännäköinen kansikuvataiteesta alkaen. Vaan vieläkö hilpeyttä riittää pelin jälkeen?

Tetrispalojen karuselli, josta haetaan omalle pelilaudalle täytettä.

Porukkaa sataa taivaalta

Arraialin tiivistää parhaiten kertomalla sen olevan lautapeli-Tetris. Reaktionopeus-elementti siitä luonnollisesti puuttuu, mutta tetrismäisesti kansaa tippuu pala palalta taivaalta ja pelaajat vuorotellen koetettavat istuttaa palaset omalle pelilaudalle sopiviin koloihin. Putoavia paloja voi myös kääntää, mutta toisin kuin Tetriksessä, Arraialissa kääntö tehdään ennen kuin pala pudotetaan.

Pelivuorolla on käytössä kolme toimintopistettä, jotka voi käyttää palan pudottamis- ja kääntämistoimintojen välillä mielensä mukaan, kunhan edes yhden toiminnoistaan (tai pelin viimeisessä vaiheessa kaksi) käyttää palan pudottamiseen laudalle.

Kolme pistettä ja suurin sininen alue (toistaiseksi). “Orrella” odottamassa lisäpisteuot täysistä vaakariveistä.

Palan valinta ja kääntäminen tapahtuvat siihen tarkoitukseen erikseen varatulla laudalla. Suunnittelupuolella on tehty mielenkiintoinen oivallus, että tätä tetris-palat sisältävää pyörivää lautaa kukin pelaaja katsoo omasta suunnastaan – sen mukaan minkälaisella pöydällä pelataan. Tarkoittaa siis sitä, että pala, joka yhdelle pelaajalle näyttäytyy L-mallissa, on vastapäätä istuvalle toisinpäin pystyssä.

Vuoronsa päätteeksi pelaaja täyttää tetrispala-laudan tyhjät paikat uusilla palikoilla ja vuoro siirtyy seuraavalle.

Samojen värien paritusta ja täysiä rivejä

Arraial palkitsee pelaajaa, kun tämä onnistuu yhdistämään kaksi samanväristä palaa toisiinsa. Tällöin tälle yhdistelmäpalalle tupsahtaa samanvärin ukko, joka pelin päätteeksi on yhden pisteen arvoinen.

Yhdistämällä  ryhmään lisää samanvärisiä paloja ei kasvata enää pistepottia paitsi jos näin tulee rakentaneeksi isoimman alueen kyseisessä värissä – tällöin pelaaja saa tuplaukon. Tuplaukot kiertävät pelin aikana pelaajalta toiselle, jos joku toinen rakentaa vieläkin isomman alueen samassa värissä. Nämä tuplaukot on Arraialin ainoa pelaajien välinen kilpailuelementti.

Kierroslaskuri muistuttaa mm. siitä, että joka kierros pitää pudottaa vähintään yksi palikka – ja kolmannella kierroksella kaksi.

Toinen tapa saada pisteitä on tehdä täysi vaakarivi. Tietokone-tetriksessä tällaiset rivit katoavat peliareenalta, mutta Arraialissa eivät. Sen sijaan pelaaja saa valkoisen ukon ”orrelle” odottamaan kierroksen päättymistä ja samalla tuo orsi nytkähtää pykälän verran ylemmäs pelaajan laudalla. Kun kierros päättyy, ja se siis päättyy kun pelin korttipakka on käyty läpi, tämä orsi tulee kaksi pykälää alaspäin. Jos orsi mahtuu valahtamaan vaaditut pykälät ilman, että se menee minkään tetrispalan päälle, saa pelaaja pitää orrella olevat valkoiset ukot eli liittää ne osaksi juhlakulkuetta.

Jos jossakin vaiheessa pelaaja joutuu rakentamaan orren päälle tai orsi ei mahdu kierroksen päätteeksi putomaan paria pykälää, poistetaan se pelistä. Pelaaja saa käyttöönsä lisää pelitilaa, mutta samalla menettää loppupeliksi mahdollisuuden saada lisäpisteitä täysistä riveistä.

Kun pakka on kolmeen kertaan pelattu läpi – mihin menee sellaiset 20-30 minuuttia peliaikaa – lasketaan pelaajien ukot (pisteet). Isoimmalla ukkomäärällä voittaa.

Valmiit “katubileet”: viisi pistettä + suurimmaisen punaisen tuplaukko sekä kuusi täyttä riviä: yhteensä 13 pistettä.

Toimivaa, selkeää – mutta voisi haastaa enemmänkin

Minä(kin) olen Tetrikseni pelannut – meille peli tuli taloon ensimmäisen PC:n mukana, olisikohan vuosi ollut 1987. Kulmakunnan ensimmäisellä PC:llä, jossa oli rouhea 8 Mhz:n prosessori ’Tetris DOS’:ia tuli nakutettua siinämäärin, että pelin pelasi miltei järjestään viimeiselle tasolle asti ja siellä tykitettiin silmämunat kuivuen (kun piti välttää räpyttelyä) kunnes teki peräjälkeen ne pari kohtalokasta munausta, josta ei enää ollut paluuta.

Jonkun vuoden myöhemmin, kaverin 10 Mhz:n myllyllä sama peli oli jo huomattavasti vaikeampi, koska se oli nopeampi. Tuohon aikaan kun ei oltu koodauksessa huomioitu lainkaan loppukäyttäjän laitteen tehoja.

Tetriksessä itseäni kiehtoi juuri se jatkuvasti nopeutuva pelitempo yhdistettynä palikoiden hahmotushaasteeseen. Tämän yhdistelmän rakentaminen lautapeliin on mahdotonta ja Arraial(kaan) ei sitä edes yritä ratkaista. Siitä kyllä silti välittyy mainiosti tuo hahmotushaaste, mutta nopeuspuoli on korvattu samanväristen palojen yhdistelyllä ja tarjolla olevien palojen valitsemisella seuraavalle pelaajalle. Kaverille koetetaan jättää mahdollisimman huono palakolmikko tarjolle ja tämä pieni kiusanteko on ihan olennainen osa Arraialia.

Arraialin grafiikka kansikuvasta lähtien ansaitsee kiitosta.

Tällaisena sekoituksena peli kyllä toimii ja sitä pelaa erän silloin toisen tällöin, mutta ei Arraialista jää tarinoita kerrottavaksi (toisin kuin niistä kuivuneista silmämunista). Kesto on kuitenkin pelissä kohdillaan, joten jos tetristely yhtään kiehtoo, niin kyllä tämän mieluummin valitsee kuin vaikkapa ne Uwen jo valmiiksi väsyneet tetrispala-haasteet (poislukien Patchwork).

Lopuksi on pakko antaa pisteet pelin graafikolle: Arraial tuo ulkonäkönsä puolesta mieleen ah niin mahtavan Nikke Knattertonin.