The Quest for El Dorado – kilpajuoksua ja pakanrakennusta

Ravensburgerin 2017 julkaisu ‘The Quest for El Dorado’ yhdistää pelimekaniikoista pakanrakentamisen ja kilpajuoksun – molemmat hyvinkin tuttuja elementtejä, mutta harvoin näitä näkee niputettuna samaan peliin. Pelin suunnittelusta vastaa Reiner Knizia. Kun edellisiin lisätään vielä se, että The Quest for El Dorado oli  finaalikolmikossa ehdolla vuoden peliksi Saksassa (Spiel des Jahres) vuonna 2017 ja suomennoskin ylsi Pelaajien valinta 2020 -finaalivaiheeseen, on tiettyjä etukäteisodotuksia olemassa.

Modulaarisuus takaa vaihtelun

Ennen pelin alkua rakennetaan pelilauta 6-8 isosta kaksipuolisesta heksalaudasta – kaikkiaan näitä pelilaudan rakentamiseen käytettäviä lautoja on kymmenkunta. Erillisessä esivalmisteluläpyskässä on mallina eri muutamia karttavaihtoehtoja kolmiportaisella vaikeusasteikolla, mutta mikään ei estä rakentamasta pelilautaa omasta päästä. Vaihteleva lauta takaa sen, että pelikerroista tulee keskenään erilaisia.

Yksittäiset heksalaudat pilkkoutuvat pienempiin ruutuihin, joissa on kuvattu sekä värein että symbolein, minkälaisesta maastosta on kyse ja siis minkälaisella kortilla kyseiseen ruutuun pääsee. Suurin osa ruuduista on vihreää viidakkoa, keltaisia alkuasukaskyliä ja sinisiä vesiruutuja, mutta lisäksi mukana on harmaita ja punaisia ruutuja, joihin pääsee millä tahansa kort(e)illa, mutta punaisten ruutujen osalta pelatut kortit menettää pysyvästi. Lisäksi on vuoriruutuja, joihin ei ole koskaan asiaa eli ne ovat pysyviä esteitä.

Kukin pelaaja saa kahdeksan aloituskorttia (identtiset aloituspakat), jotka sekoitetaan ja käteen nostetaan neljä korttia. Loppupakalle löytyy paikka pelaajakohtaiselta laudalta, jossa on myös oma paikkansa käytetyille korteille sekä lyhyelle vuorotiivistelmälle. Pelaajien tutkimusretkikuntanappuloille löytyy aloitusheksalta paikat vuorojärjestys huomioiden. Kun vielä pelilaudan sivuun levitetään 18 kolmen kortin pakkaa, joista kuusi on kerrallaan ostettavissa, on pelivalmistelut tehty.

Pakan säätämistä

Pelivuoro koostuu käsikorttien pelaamisesta. Kortteja voi käyttää joko laudalla liikkumiseen tai uuden kortin ostoon, mutta samaa korttia ei kerralla näihin molempiin. Kaikkia neljää korttia ei ole pakko käyttää vaan osan voi jemmata seuraavaa kierrosta varten tai turhat kortit nakata suoraan poistopakkaan. Vuoron päätteeksi käsi täydennetään aina neljään korttiin, joten jos tuli jotakin jemmanneeksi, niin uusia kortteja saa sitten vähemmän.

Liikkumisen säännöt eivät yllätä. Pelattu kortti kertoo minkälaiseen ruutuun voi liikkua. Kortin numero taas kuinka monesta vastaantulevasta symbolista selviää. Pelilaudan ruutuihin on merkitty symbolein kuinka monta liikkumispistettä ko. ruutuun pääseminen vaatii – määrä vaihtelee 1-4 välillä. Oleellista on, että yksittäiseen ruutuun pitää päästä yhdellä kortilla. Siten esimerkiksi kakkosen viidakkoruutuun pääseminen vaatii vähintään kakkosen viidakkoveitsi-miehen – millaista ei esimerkiksi pelaajien aloituskädestä löydy lainkaan, hankalammista 3-4 symbolin ruuduista nyt puhumattakaan.

Koska pelaajien aloituspakka koostuu pelkästään ykkösen viidakko-, mela- ja rahamiehistä, on katse käännettävä korttimarkkinoille, sillä parempia liikkkumiskortteja tarvitsee vaikka kuinka katsoisi kartasta helpoimmat ja pidemmät kiertotiet. Lisäksi omassa reittisuunnittelussa on huomioitava myös muut retkikunnat, sillä pelaajan varaamaan ruutuun – saati sen läpi – ei pääse, vaan varatut ruudut pitää kiertää. The Quest for El Doradossa pelaajien välinen blokkailu on merkittävässä roolissa vaikka se toki osin tahatontakin on, kun ei vastapelaajan seuraavia käsikortteja tiedä. Pelilaudan suunnittelussa tämä blokkaaminen on toki otettu huomion eli yksikään pelaaja ei voi kokonaan kulkureittiä sulkea vaan vähintäänkin pystyy valitsemaan toisen reitin jos ei ihan vierestä pystyisikään puikahtamaan.

Korttimarkkinoilta saa vuorossa ostaa yhden kortin. Keltaiset rahakortit antavat ostosten tekemiseen kortin arvon mukaisen rahamäärän, kaikki muut kortit lasketaan puolikkaina rahoina. Ostettu kortti samoin kuin ostokseen käytetyt kortit menevät pelaajan käytettyjen korttien pinoon, josta kortit tulevat käyttöön siinä vaiheessa kun pelaajan nostopakka loppuu, jolloin käytettyjen korttien pino sekoitetaan uudeksi pakaksi.

Korttien ostamiseen kulminoituu iso osa peliä: minkälaiseksi oman pakkansa haluaa muovata, minkälaisia kortteja kartasta selviytymiseen tarvitsen? The Quest for El Doradossa, samoin kuin kovin monissa muissakin pakanrakennuspeleissä, kompastuskiveksi helposti muodostaa oman pakan tuntuva kasvaminen. Aina ei siis kannata rynnätä korttimarkkinoille vaikka kädessä ylimääräisiä kortteja olisikin, jos lopputuloksena pakkaan tulee kortti, jolle ei keksi aidosti järkevää käyttöä.

Kilvan El Doradoon

Kun liikkuminen ja ostokset on hoidettu ja mahdolliset turhat kortit nakattu käytettyjen korttien pinoon, täydennetään käsikorttien määrä neljään ja pelivuoro siirtyy seuraavalle. Tällä, hyvin kompaktilla ja nopealla vuorosyklillä jatketaan askel askelelta kohti reitin viimeistä tavoitelaattaa, El Doradoa.

Kilpajuoksu on pääsääntöisesti varsin tasaista ja pelisuunnittelussa tähän on vielä erityisesti kiinnitetty huomiota: isojen heksojenlautojen väleihin arvotaan pelin aluksi kapeat liuskat, joiden läpiraivaaminen maksaa ensimmäiselle pelaajalle ekstraa. Vaivanpalkaksi pelaaja sentään saa tämän liuskan itselleen ja aikanaan, jos peli päättyy tasatilanteeseen, ratkaistaan voittaja sen pelaajan eduksi jolla näitä liuskoja on hallussaan enemmän.

Ja The Quest for El Doradohan päättyy tietenkin sen kierroksen päätteeksi, kun yksi tai useampi pelaaja saavuttaa tämän viimeisen laatan eli löytää El Doradon. Tässä kohtaa pelikello näyttää ensimmäisillä kerroilla pelilaatikon mainitseman 45 minuuttia, mutta lisäpeluulla puoli tuntiakin on täysin saavutettavissa. Napakka perhepeli siis on kyseessä.

Kevyttä pakarakennusta koko perheelle

The Quest for El Dorado on osoittautunut viihdyttäväksi peliksi, joka sopii pelattavaksi hyvin vaihtelevalla sakilla. Ja vaikka syvällisestä pelistä ei kyse olekaan (siitä SdJ-ehdokkuuskin jo kertoo), niin tiukasti peliharrastajan silmin katsottuna jotain lisäniksiä olisi vielä voinut olla. Toki samaan hengenvetoon on myönnettävä, että suunnittelupuolella on niitä oivaltaviakin ideoita mukana. Tästä esimerkkeinä pelilaudan muodostavat heksalaatat, joissa on vaihtelua: on ns. “peruslautoja”, joissa liikkuminen on hinnaltaan samanarvoista, mutta mukana on myös selkeitä reittivalinnan sisältäviä lautoja, joissa on mahdollista valita kalliimpi lyhyt oikorata tai pidempi, mutta samalla helpompi kiertotie.

Pelisuunnittelun oivallus on myös rajatut korttimarkkinat, jossa kerrallaan on tarjolla kuutta eri sorttimenttia ostettavana. Kun yksi näistä (kolmen kortin) pakoista myydään loppuun saa seuraava uuden kortin ostaja valita mikä pakka tulee tarjolle. Tämä on hieno strateginen lisäelementti.

Ja pisteenä i:n päällä, mukaan voi halutessaan ottaa luolat. Tällöin pelilaudan tiettyihin heksoihin pinotaan läjä laattoja, joista päällimmäisen saa kun kyseisen ruudun viereen pääsee. Nämä luolalaatat antavat kertakäyttöisen lisäedun joko samantien tai myöhemmin käytettäväksi. Peliarvostelun kuvissa näitä laattoja vilahteleekin siellä täällä.

Korttituuri The Quest for El Doradossa on vahvasti läsnä – sillä käsikortteja on vain se neljä kerrallaan käytössä. Samalla kuitenkin on muistettava, että siihen osuuteen pelin pakanrakennuselementti antaa sentään mahdollisuuden vaikuttaa. Jos kätensä rakentaa siten, että siellä on tasan yksi hyvä meloja ja pakan koko on kasvanut 15 korttiin, niin on helppo laskea mikä on todennäköisyys, että se vesimies on käytettävissä silloin kun sitä tarvitsee.

Tämä pakan rakentaminen ja toisaalta sen koon rajaaminen on El Doradon kohdalla muutenkin miellyttävä pieni haaste, jossa päätösvalta ja valinnat jäävät pelaajan harteille. Etenkin pakan rajaamisen osalta vaihtoehtoina on pelilaudan hivenen syrjemmässä olevat “heitä kortteja pois” -ruudut että korttimarkkinoilta ostettavat “poista kortteja” -toimintokortit. Ja onpa joukossa myös kertakäyttöisiä kortteja, jotka eivät siten oman pakan kokoa jää kasvattamaan (vaikka välillä haluaisikin – sen verran hyviä lappuja niissä on). Pärjätä voi siis niin vähän isommalla kuin hyvin kapeillakin pakoilla – se on tullut jo nähtyä.

Kaikkinensa The Quest for El Dorado hyvä peli. Olen lämmennyt sille sitä enemmän mitä enemmän sitä on pelattu. Laajemmin katsottuna sen vahvuus on tuttujen pelillisten elementtien yllättävä yhdistelmä ja pelin helppo lähestyttävyys. Peli onkin mitä oivallisin ensipeli pakanrakentamis-mekaniikan esittelyyn. Onkin erittäin hienoa, että pelistä tuli nopsaan ensin englanninkielinen versio ja 2020 myös suomenkielinen versio Lautapelit.fi:n toimesta. Artikkelin kuvat ovat alkuperäisestä saksankielisestä painoksesta, joten suomenkielisen version ostavat pääsevät nauttimaan Vincent Dutraitin kuvituksesta.

Ja vaikkei The Quest for El Dorado lopulta yltänyt Spiel des Jahres -voittajaksi asti, niin ihan yhtä hyvin valinta olisi voinut siihen kohdistua: se sopii kuin nenä päähän perhepeliksi ja uudelleenpeluuarvoa löytyy. Tällä kertaa palkinnon vienyt Kingdomino oli raadin mielestä sitten se rahtusen verran parempi – ei toki huono valinta ollut sekään.