Empire’s End – vain vastoinkäymisiä tarjolla

Empire’s End (2023) on John D. Clairin (mm. Space Base, Cubitos) suunnittelema ja alkujaan Kickstarter-kampanjan kautta julkaistu peli valtakuntien rappeutumisesta. Lähtökohta on mielenkiintoinen, kun pelaajien valtakunnat ovat pelin alkaessa kukkeimmillaan ja tätä kauneutta aletaan moukaroimaan katastrofi toisen perään. Kysymys kuuluu: “Kuka onnistuu parhaiten suojelemaa valtakuntaansa tältä maksimaaliselta edessä siintävältä kurjuudelta?”.

Katastrofien välttely pohjautuu pitkälti No Thanks!/ Geschenkt (2004) -korttipelistä tutuksi tulleeseen laistohuutokauppamekaniikkaan, mutta Empire’s End lisää ympärille myös vähän valtakunnan tekohengitystä resurssituotannon, jälleenrakentamisen ja sotimisen muodossa. Syntynyt cocktail on perin mielenkiintoinen.

Lightning-modessa valtakunta palaa jo alussa mutta vaihtarina saa pari innovaatiota. (Kuva: Tero Hyötyläinen)

Voihan kurjuus… laitetaanko tuplana?

Pelin alkaessa pelaajien valtakuntaa kuvaavien 11 laatan järjestys arvotaan yhden pelaajista sekoittaessa laattansa ja asettaen ne yksi kerrallaan rivistöön. Muut kopioivat itselleen tämän saman järjestyksen. Pelaajat saavat aloitusresursseiksi pienen määrän viljaa, vasaroita, kirveitä sekä rahaa; näistä raha toimii pelissä jokeriresurssina. Resurssit menevät näkösuojien taakse muiltan piiloon näkösuojien sisäpuolen toimiessa muistilappuna pelin symboliikalle.

Lisäksi pelaajille jaetaan aloituskäsi katastrofikortteja, jotka pelaajien kädessä toimivat itse asiassa innovaatioina katastrofien sijaan kaksikäyttöisiä kun ovat.

Pöydän keskelle levitettävä kaksipuoleinen pelilauta (eri pelaajamääriä varten) kertoo minkälaisessa järjestyksessä aletaan tarjoamaan katastrofeja ja milloin on tilaa hetki hengähtää. Yli puolet ruuduista tarjoilee katastrofeja yhden tai kahden sarjoissa, joten kärvistelykäräjät ovat odottamassa itse kutakin. Mikäs sen hauskempaa?

Pelilauta kertoo minkälaisella rytmillä eri haasteita on odotettavissa. (Kuva: Tero Hyötyläinen)

Katastrofikierrokset alkavat katastrofien paljastamisella: kaksinpelissä niitä tulee tarjolle aina yksi, kolminpelissä vaihdellen 1-2 ja nelinpelissä parin alkulämmittelyn jälkeen katastrofit tarjoillaan tuplana. Katastrofikortti kertoo mikä osa pelaajan valtakunnasta on vaaravyöhykkeellä sekä resurssityypin tai -tyypit, jotka kelpaavat edessä olevassa laistohuutokaupassa.

Alkaa siis kyräily siitä kuka suostuu ottamaan tarjolla olevan katastrofin hoteisiinsa? Omalla vuorolla tulee laittaa sopiva resurssi katastrofikortille välttääkseen kyseisen kortin ottamisen tai jos ei halua taikka pysty tähän, katastrofi tulee omaan syliin.

Tätä katastrofin välttelyä jatketaan välillä hyväkin tovi eli sama karmeus voi tulla useampaan kertaan nenän eteen, mutta isommalla resurssikompensaatiolla. Jossain kohtaa – usein ennemmin kuin myöhemmin – joltain loppuu sopivat resurssit tai muuten joku pelaajista toteaa, että nyt hinta on vaivan väärti. Katastrofikortin ottanut polttaa kohdelaatan omasta valtakunnastaan kääntäen kohdelaatan tulipalopuoli näkyviin, mutta kerää kortille kertyneet resurssit itselleen myöhempää käyttöä varten.

Tupla-katastofit ja laistohuutokauppa käynnissä. (Kuva: Tero Hyötyläinen)

Lisäksi otettu katastrofikortti muuttuu innovaatioksi eli pelaaja saa sujauttaa ottamansa kortin ehjän valtakuntalaattansa alle siten, että kortin alalaidan innovaatio jää näkyviin. Tästä innovaatiosta pääsee nauttimaan tietyssä kohtaa peliä sikäli kun kyseisen innovaation yläpuolella oleva osa valtakuntaa ei ole palanut karrelle.

Mikäli kyseessä oli kierros tupla-katastrofein toimii homma kuten edellä, mutta omalla vuorolla pitää pystyä väistelemään molempia katastrofeja. Tai ottaa näistä toinen tai jopa molemmat kerralla omaksi harmiksi.

Tuotantoa, rakentelua ja sotimista

Toisinaan Empire’s End tarjoilee muutakin kuin katastrofien välttelyä. Tuotantovaiheessa pelaajat suorittavat valtakuntansa vihreät tuotannot läpi – mutta vain niissä osissa valtakuntaa jotka eivät ole liekkimeressä. Tuotanto tarjoilee resursseja ja toisinaan voittopisteitäkin mutta kumpiakaan ei koskaan liiaksi asti. Esimerkiksi pelaajien aloitusvaltakunta ilman innovaatioita antaa yhden kaikkia perusresurssia ja mahdollisuuden vaihtaa kaksi viljaa joko vasaroiksi tai sotakirveiksi.

Tuotantoa on boostattu parilla innovaatiolla ja lisänä kolikoista tarjolla voittopisteitä. (Kuva: Tero Hyötyläinen)

Rakenteluvaiheissa pääsee pykäämään innovaatioita kädessä olevia katastrofikortteja tähän hyödyntäen. Innovointi maksaa vasaran taikka kaksi ja hinnasta saa alennusta mikäli valtakunnan kylälaatat vain ovat pysyneet ehjinä. Toisaalta innovaatiot voi jättää myös tekemättä, siitä palkitaan rahalla eli jokeriresurssilla. Vasaroita käyttämällä voi jälleenrakentaa vielä yhden laatan verran palanutta valtakuntaansa, mutta jälleenrakentaminen on hyvin kallista ja jää siten usein tekemättä. Ja aivan kuten tuotantovaiheessa, pelaajat pääsevät hyödyntämään tässä vaiheessa myös rakennusvaiheessa laukeavista innovaatioistaan.

Muutaman kerran pelissä soditaan – tosin ei toisia pelaajia vaan ulkopuolista uhkaa vastaan. Sotimispakasta käännetään kortti esiin jonka jälkeen pelaajat yhtäaikaa päättävät minkälaisella sotajoukolla lähtevät vihulaista kaatamaan. Omien sotavoimien perusvahvuus näkyy ehjistä parakeista yhdistettynä sopiviin innovaatioihin ja lisäksi pelaajat voivat paljastaa sermin takaa joukon sotakirveitä ja rahaa. Kukin pelaaja vertaa omaa lopputulemaansa kortissa kuvattuun ehtoon ja saavat palkinnoksi voittopisteitä ja resursseja. Kaikkein suurimmat joukot soppaan heittänyt saa edellisiä vielä vähän enemmän. Toisaalta liian pienellä armeijalla voi joutua maksumieheksikin voittopisteiden muodossa.

Sotatanner lupaa voittopisteitä ja pientä hyvää mikäli sotajoukkoja on osallistaa riittävästi. (Kuva: Tero Hyötyläinen)

Sotimisen päätteeksi muut kuin suurimman armeijan sotaan lähettäneet joutuvat vielä järjestelemään valtakuntaansa osin uusiksi – se mitä ja miten tämä tapahtuu on kuvattu käännetyssä kortissa.

Edellä kuvattuja katastrofihuutokauppoja, tuotantoja, rakenteluja ja sotimisia ajetaan läpi pelilaudalla kuvatussa järjestyksessä kunnes pelilauta on ajettu loppuun. Lopuksi lasketaan pelaajien voittopisteet: tämä on yhdistelmä ehjistä valtakunnan osista saatavista pisteistä yhdistettynä mahdollisesti innovaatioiden tuomiin lisäpisteisiin.

Suurimman pistepotin haalinut julistetaan katastrofeista selviytymisen mestariksi. Tähän haastavaan jonglööraukseen kuluu peliaikaa noin tunnin verran; salamapelimuodossa tai pienemmällä pelaajamäärällä säästää tästä ajasta noin vartin.

Voiko kärvistelystä nauttia?

Empire’s Endin idea rapautuvasta valtakunnasta on idea, jota harvemmin näkee. Useimmiten peleissä rakennetaan parempaa huomista vaatimattomista lähtökohdista, rassataan resurssikoneisto kuntoon ja ratsastetaan aurinkolaskuun lopussa tarkastellen kenellä on se näyttävin tulos. Nyt juoni on täysin päinvastainen: kuinka pitää mahdollisimman hyvin kiinni siitä mitä alussa oli ja missä kohtaa otetaan harkitusti pataan jotta on eväät kohdata lisäiskut tilanteessa jossa kaikkea ei vaan voi pelastaa? Meidän peli-illoissamme juuri tällaisesta peli-ideasta on puhuttu useampi vuosi ja nyt sellainen on käsillä ja toteutettuna: ja tehty vieläpä esimerkillisesti!

Liki puolet valtakunnasta on jo tulessa ja peli vasta puolivälissä! (Kuva: Tero Hyötyläinen)

Tämä Empire’s Endin tarjoilema lähtökohta ja tapa olemassaolevan tuhoutumisesta voi tosin tökätä osalle yleisöstä: kaikki eivät välttämättä pidä siitä, että joutuu katsomaan silmien edessä murenevaa valtakuntaasa ja tekemään ns. “ikäviä päätöksiä” yksi toisensa perään. Se on kuitenkin tarinan juoni ja pihvi vähän samaan tapaan kuin Stefan Feldin mainiossa In the Year of the Dragon (2007) -pelissä.

Katastrofien arvon arviointi on sekin mielenkiintoista. Minkä verran ja minkälaista “hyvää” pitää saada ennen kuin on valmis menettämään vaikkapa 17 voittopisteen arvoisen tielaatan jonka jälleenrakennus vaatii koko joukon vasaroita? Eikä toisaalta montaa tilaisuutta jälleenrakentamiselle edes ole. Ja jos nyt maksan yhden viljan välttääkseni oton niin käykö niin että joku muista nappaa laatan ennen kuin seuraava oma poimintavuoro tulisi, joten pitääkö poiminta tehdä nyt, jotta samalla oma resurssipankki ei olisi niin turkasen tyhjä?

Tämänkaltaista mietintää itse kukin joutuu Empire’s Endissä tekemään, mutta onneksi pohdinta ei kuluta isosti aikaa vaan vuorot kiertävät napakasti pelaajalta toiselle. Tässä kohtaa peli saa plussaa myös siitä, että vain laistohuutokaupoissa odotellaan muiden tarjouksia – kaikki muut toiminnot (rakentelut, tuotannot…) voidaan suorittaa samanaikaisesti.

Ja siinä missä ‘No Thanks!’ -korttipeli etenee (miltei) automaatilla yhtään enempää peliä pelanneiden kesken, Empire’s Endissä laistohuutokauppailu on sopivan kiharaisempaa, liikkuvia osia on huomioitavana enemmän ja siten päätökset eivät niin ilmeisiä. Toki nyt ei sitten myöskään olla enää pikaisan fillerin äärellä.

Pelin mukana tulevat rasiat komponenteille ovat mainiot: pienempiin menevät kätevästi yhden pelaajan valtakuntalaatat ja muut aloituskomponentit. (Kuva: Tero Hyötyläinen)

Loppuun komponenteista: nyt ei voi valittaa! Artikkelissa olevat kuvat ovat pelin deluxe-versiosta, mutta erot kivijalkakaupan jälleenmyyntiversioon ovat varsin pienet ja mitättömät: ainoastaan isommat puumarkkerit (liekki-, aloittava pelaaja…) ovat saaneet printtipinnan mitkä jälleenmyyntiversiosta puuttuvat. Lisäksi pelaajien “apuviivottimet” jotka ilmaisevat laatan paikkaa valtakuntarivistössä ovat KS-ekstraa.

Niille joille kelpaa vain paras voivat etsiä käsiinsä KS-deluxepainoksen kera puisten resurssien eli pahvilaatat on korvattavissa puisilla komponenteilla. Mutta siis peliversiosta riippumatta pelinsä saa pelaajakohtaisine komponenttirasioineen ja erittäin toimivine insertteineen ja kaikki on pakattu varsin kompaktiin pelilaatikkoon.

Kaikkinensa Empire’s End on erittäin viihdyttävä tapaus kaikesta “kurjuudestaan” huolimatta ja sopii vuorovaikutteisten pelien ystäville. Lunkisti.fi suosittelee!

Empire’s End: Kuka selättää katastrofivyyhden parhaiten? (Kuva: Tero Hyötyläinen)

Tero

Tero on pitkän linjan lautapelaaja, jota pelit ja pelaaminen - oli sitten kyseessä pahvilauta tai digitaaliset pelit - ovat kiinnostaneet aina. Uusiin peleihin tutustuminen kutittelee aina ja leikkisästi voidaankin sanoa, että Teron missiona on tietää lautapeleistä enemmän kuin kaupan myyjät. Teron sweet spot on peleissä, joiden kesto on noin tunnin luokkaa.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.