First Train to Nuremberg – pienjunailijan arki täynnä haasteita

Martin Wallace ja junapeli pelisuunnittelun lopputuloksena ei ole vuosikausiin ollut kenelläkään yllätys. Näin oli jo vuonna 2010, jolloin ‘First Train to Nuremberg’ putkahti markkinoille. Tällä kertaa pelinä kyse ei ollut uutuudesta, sillä se oli paranneltu laitos Warfrogin alla edellisvuonna julkaistusta ‘Last Train to Wensleydale‘:sta. Uutena julkaisijana 2010 toimivat Argentum Verlag ja Z-Man, jotka paitsi korjasivat alkuperäispainoksen pelilaudan ongelmat, laittoivat (onneksi) myös pelin grafiikat uusiksi. Uusi laitos toi mukanaan uuttakin: kaksipuolinen pelilauta mahdollisti lisätä mukaan Nurnbergin kartan ja tähän skenaarioon tuotiin mukaan muitakin pieniä vivahteita.

Lähtökohtana ‘First Train to Nuremberg’:ssa on, että kullakin pelaajalla on hoidettavanaan pieni junayhtiö, joilla ei ole varaa omaan junakalustoon vaan junat vuokrataan markkinoilta. Niinikään “pienjunailijat” operoivat kahden isomman junayhtiön jaloissa, joihin omat raidelinjat yhdistetään ja toiminnan käydessä kannattamattomaksi raiteet integroidaan näiden isompien operaattoreiden huoleksi. Pelaajilla on siis jatkuvasti tärkeätä pitää kustannukset niin minimissä kuin mahdollista. Kun soppaan lisätään vielä maanomistajat, jotka eivät ilmaiseksi anna lupaa rakentaa mailleen raideverkostoa, on pelin keskeiset haasteet lyhyesti kuvattu. Kaikkia edellä kuvattuja asioita pelissä pyöritetään neljän eri mittariston kautta, joihin pelaajat haalivat toimintoja kierroshuutokaupoilla.

Lauta täyteen puutavaraa

Ennen kuin pelaamaan päästään, on tehtävä koko joukko valmisteluita. Kartan valinta ja apulautojen levittäminen ovan näistä ne nopeimmat ja helpoimmat ja sama virsi pätee eri mittaristojen alkuasetteluilla, mutta tavaroiden ja matkustajien arpominen pelilaudalle vievät aikaa. Ensin tavarakuutioita (keltaisia ja valkoisia) nostetaan kangaspussista miltei jokaiseen pelilaudan ruutuun, jonka jälkeen kuutioista poistetaan ne, jotka eivät kyseisessä ruudussa voi olla (tähän on ohjekirjassa selkeä ohjeistus). Sama kylväminen tehdään matkustajille, joskin niitä laudalle tulee vähemmän.

Tavarakuutioiden ja matkustajien arpomisen etuna on, että jokainen peli on lähtökohdiltaan erilainen, joten oma peli ei taatusti uraudu samoihin kaavoihin, mutta vaa’an vastapuolella on arpomiseen kuluva aika. Ja se, että pelaajat huomaavat valmisteluvaiheessa poistaa ne vääriin ruutuihin päätyneet kuutiot. ‘First Train to Nurenberg’ on siten kaukana suoraviivaisesta mitä pelivalmisteluihin tulee, mutta toisaalta enemmän pelaavalle peli pysyy paremmin tuoreena.

Niukasti mitään, kaikelle tarvetta

Peli kestää 4-5 keskenään identtistä kierrosta, tarkka kierrosmäärä riippuu pelaajamäärästä ja käytetystä apulaudan puolesta. Yksittäinen kierros jakautuu 10 vaiheeseen, mikä määränä kuulostaa paljolta, mutta osa vaiheista menee todella napakasti niiden ollessa hallinnollisia pieniä tehtäviä. Niinpä kuvinkaan seuraavassa vain kierroksen keskeiset vaiheet.

Toimintohuutokauppa. Joka kierros pelin toiselle apulaudoista arvotaan uudet toimintosetit huutokaupattavaksi. Jokainen pelaaja saa näistä seteistä lopulta kaksi, mutta settien hinnat määrittyvät pelaajien kiinnostuksen mukaan. Omalla vuorolla pelaaja asettaa huutokuutioita yhdelle toimintosetille haluamansa määrän tai jos ruudussa on jo toisen pelaajan tarjous, pitää uuden tarjouksen olla edellistä isompi. Näin jatketaan, kunnes kukin pelaaja on lopulta saanut kaksi toimintosettiä, jolloin huutokauppa päättyy ja settien sisältö puretaan samaisella apulaudalla oleviin varsinaisiin mittareihin.

Pelin henkeen kuuluu, että huutokaupassa saatuja toimintoja on aina liian vähän, joten yksittäisistä lisätoiminnoistakin taistellaan. Toisaalta käyttämättömille huutokuutioillekin on tarvetta myöhemmin, joten pihiyskään ei olisi pahitteeksi.

Radan rakentaminen. Rataa rakennetaan siinä järjestyksessä, missä ollaan valkoisessa ‘byrokratia’-mittarissa. Kukin rakentaa yhdellä kertaa sen määrän mitä haluaa (tai on varaa). Yksittäinen rata maksaa 1-2 toimintohuutokaupassakin käytettyä kuutiota, joten nyt niille edellisestä vaiheesta mahdollisesti ylijääneille kuutioille olisi tarvetta. Myös mistä tahansa mittarista pykälän tai kaksi pudottamalla saa rataa rakentaa, jos pakko on.

Pelin alussa rataa rakennetaan kartan vihreistä tai punaisista kaupungeista aloittaen (näitä on ainoastaan pari), mutta sitä mukaa kun isot junaoperaattorit “saavat” raideverkostoa pelaajilta, niin myös radan rakentamismahdollisuudet kasvavat. Radan rakentaminen näiden isompien operaattoreiden kylkeen kuluttaa yhden pykälän vastaavalta mittarilta, joten ilmaisia lounaita ei ole.

Ja sitten on vielä ne maanomistajat. Pelilaudalle päätyy arvalla myös valkoisia puu-ukkoja, ns. maanomistajia. Näihin ruutuihin rataa rakennettaessa pelaaja joutuu maksamaan voitelurahaa maanomistajille – tähän tuhrautuu valkoisen mittarin ‘byrokratia’ -toimintoja.

Vuokraveturit töihin. Radan rakentamista seuraa junien vuokraus ja tavaran kuljettamisvaihe. Tämä tehdään siinä järjestyksessä, mikä on ruskealla ‘junakalusto’ -mittarilla. Tässä kohtaa pelaajien katse kääntyy juna-apulaudan äärelle, jossa on kolmentasoista kalustoa tarjolla. Kalleimmat junat kuluttavat kerralla kolme pykälää pelaajan ruskealta mittarilta, mutta näihin juniin mahtuu enemmän tavaraa ja niiden matkustajat maksavat enemmän (=pisteitä). Halvimmat junat ajavat nekin asiansa, matkustajat vain ovat hintatietoisempia.

Vuorolla pelaaja joko vuokraa yhden uuden junan tai nappaa kartalta yhden oman radan yhteydessä olevan resurssikuution tai matkustajan ja lykkää sen oman junan kyytiin. Tämä vaihe on osittain kilpajuoksua pelaajien välillä siitä, kuka vie minkäkin tavarakuution tai matkustajan, jos useammalla pelaajalla on pääsy samoihin ruutuihin. Kun ne muutamat kilpajuoksu-kuutiot on jaettu, voidaan vaihe muilta osin pelata yhtä aikaa, jolloin peliaikaakin säästyy.

Tulot on suuremmat kuin menot – vai onko? On aika laskea, tuottaako firma voittoa vai tappiota. Kierroksen tavara- ja matkustajaliikenne päätyy tuottoina kirjanpidossa debitiin, omasta raideverkostosta kulut kreditiin. Tällä laskukaavalla säädetään talousmittaria (vaihteluvälin ollessa -13 – +5). Mittarin lopputuleman mukaan pelaajat laitetaan vuorojärjestykseen ennen uuden kierroksen alkua. Samainen mittari tuo pelin aikanaan loppuessa lisäpisteitä (ollessaan plussalla) tai vähentää pistesaldoa (ollessaan miinuksella).

Viimeisenä vaiheena on mahdollisuus pyrkiä eroon kannattamattomista reiteistä. Yhdellä punaisella tai vihreällä mittaripykälällä voi luovuttaa kaksi ratakiskoa omasta verkostosta vastaavalle isommalle junaoperaattorille. Näin vähennetään tulevaisuuden kuluja, mutta toisaalta uhrataan omaa rataverkostoa osin myös kilpailijoiden käyttöön.

Edellä esitetyllä kaavalla pelataan viisi kierrosta. Pelin lopussa kerätyistä täysistä seteistä (=keltainen kuutio, harmaa kuutio, vihreä matkustaja, punainen matkustaja) palkitaan lisäpisteillä, mikä osaltaan paitsi että tasapainottaa kuutioiden välistä eriarvoisuutta myös kannustaa pelaajia pyrkimään eri puolille karttaa.

Lisäksi – jos pelataan Nürnbergin kartalla – pelin aikana lisäpisteitä saavat ne pelaajat, jotka ovat osallisena Nürnberg-Fürth -välisen reitin valmistuessa. Vastaavaa bonusta ei ole tarjolla Wensleydalen karttaa pelattaessa.

Viiden kierroksen ahdistus muuttuu salakavalasti nautinnoksi

‘First Train to Nuremberg’ on mukavalla tavalla ahdistava peli. Käytännössä pelaajat haluavaat toimintoja kaikkiin mittareihin, mutta jo alusta asti päässä jyskyttää tieto siitä, että kaikkea ei saa riittävästi. Toki peli sallii konvertoida toimintoja mittarista toiseen, mutta vaihtosuhde on niin karmaiseva, että siihen oljenkorteen tarttuu vain pakottavasta tarpeesta. Tarjolla olevien eri toimintojen vähyys ei ainakaan oman kokemukseni mukaan johda kuitenkaan hitaaseen pelaamiseen, jossa pelaaja toisensa perään joutuu laskemaan omat vaihtoehtonsa uudelleen ja uudelleen, vaan vaihtoehtoja lopulta löytyy ja tilanteet elävät kuitenkin siinä määrin, että peliä ei voi laskea pitkälle eteenpäin.

Pelin suurimpia etuja on, että se tuntuu täysin omanlaiselta tuotokseltaan. Muista junapeleistä tuttuja elementtejä on vähän joka välissä, mutta keitos on silti omanmakuisensa. Kiitos tästä kuuluu pitkälti sille, että rataa rakennetaan melko vapaasti, mutta myös siitä että harvassa pelissä raideverkoston ylläpidon kustannuksista pitää pitää huolta. Ja vaikka oman talouden kunnossapitäminen vaatiikin hyvää suorittamista ei kukaan pysty pelaamaan itseään konkurssiin asti. Peli silti rankaisee loppupisteissä, jos talous jää kuralle – ja useasti se jääkin.

Graafisesti ‘First Train to Nuremberg’ on tehnyt aimo harppauksen ‘Last Train to Wensleydale’:sta. Sitä voi olla vaikea uskoa, kun eteen levittää pliisun ja todella neutraalisti väritetyn kartan, mutta kauas on päästy edeltäjänsä ‘sisätautilääkäri muistelee’ -fiiliksistä. Katsokaaa kuva (linkki) ensiyrityksestä, jos uskotte puhuvani palturia.

‘First Train to Nuremberg’ on peliharrastajalle ja junapeleistä pitäville – jos nyt ei suoranainen pakko-ostos – niin vähintäänkin testattava pelinimike. Tämä kun on yksi niitä Martin Wallacen aidosti hyviä junapelejä, joka vieläpä skaalautuu näppärästi kaikille eri pelaajamäärille kahdesta neljään.