Keythedral – kilpailu parhaista kirkonpenkeistä

Richard Breesen Key-pelisarjan neljäs peli, Keythedral (2002) yhyttää pelaajat rakentamaan yhteisprojektina kylään katedraalia. Se on myös sarjan varhaisin peli jota olen pelannut ja syy siihen, että kaikki uudemmat Key-sarjan tuotokset on pitänyt nekin nuohota läpi. Pelisarjan kirkkain tähti Boardgamegeek-arvosanojen perusteella on Keyflower (2012), joka artikkelin julkaisuhetkellä on kautta aikain sadan parhaan pelin joukossa. Sen jälkeen samaista listaa saakin rullailla tuhannen paikkeille, josta löytyy juurikin Keythedral. Sijoituksellisesti ero näiden kahden välillä on valtava, mutta Keythedral on sittenkin itselleni se kaikkein mieluisin. Miksi? Otetaanpa siitä selvää.

Merkitykselliset esileikit

Ennen varsinaista pelaamisen aloittamista tulee pelin kannalta hyvinkin oleellinen vaihe: pelilaudan rakentaminen. Vakioidun 2×2 pelilaudan alun ympärille pelaajat lisäävät vuorotellen pakasta nostamansa kahdeksankulmaisen laatan sekä yhden viidestä omasta numeroidusta tuvastaan. Tuvat ja laatat pyritään rakentamaan niin, että viiden asettelukierroksen päätteeksi omista asumuksista pääsisi paitsi mahdollisimman monelle laatalle myös kaikille eri laattatyypeille. Jälkimmäinen on tärkeää, sillä jos joku laattatyyppi jää kokonaan katveeseen, tietää se ylimääräisiä koukeroita omaan pelin. Tupien osalta on hyvä myös pyrkiä välttämään saman tupanumeron pelaamista oikealla puolella istuvan pelaajan vastaavan tuvan viereen. Syy tähän selviää hieman alempana.

Esileikit johtivat tällä kertaa kuvankaltaiseen pelialueeseen.

Kun pelaamaan päästään kääntyy tekeminen pitkälle perinteisemmän “hankitaan resursseja, ostetaan niitä käyttämällä voittopisteitä” suuntaan. Pelin perusresurssit kerätään esileikeissä valmistelulta pelilaudalta. Vuorotellen pelaajat pääsevät päättämään minkä tuvan työläinen tulee töihin. Työläinen on sikäli laiska jaakko, että tälle kelpaa vain tuvan vieressä olevat maat ja kyseinen maaläntti pitää olla vielä vapaana. Kun tietynnumeron tuvat on tyhjennetty, siirtyy seuraavan tupanumeron valinta uudelle pelaajalle. Näin pelilauta täyttyy ja osa aiemmin töihin tulleista työläisistä blokkaa myöhempien pyrkivien vaihtoehtoja. Jollei työläiselle ole pelilaudalla tilaa lainkaan, jää tämä vetämään lonkkaa kämpille ja sekös itse pelaajaa harmittaa.

Zoomailua punaisen ja keltaisen viitostuvalle ja vihreän kakkostuvalle. Tällä sijoittelulle työläiset kantavat kiveä ensimainituille ja puuta jälkimmäiselle.

Kun tupanumerot on käyty läpi ja duunarit laudalla on aika kerätä työläisten uurastuksen tulokset: yksittäinen työläinen tuottaa omistajalleen yhden resurssin sitä laatua minkä tyyppisellä alueelle on. Pelilaudalta on saatavissa kaikkia viittä pelin perusresurssia: puuta, kiveä, vettä, viljaa ja viiniä. Kerätyt resurssit jemmataan näkösuojien taakse pimentoon.

Työpäivän perään siirrytään kerrytetyn omaisuuden kera törsäilemään “isolle kirkolle”. Täälläkin toimitaan vuorojärjestyksessä yksi toiminto vuorotellen tehden. Toiminnot maksavat vaihtelevan määrän resursseja ja niin kauan kylillä saa riekkua kun tahtoa ja valuuttaa riittää. Passaaminen tai lainoppineen kanssa neuvonpito päättää pelaajan toimintovaiheen, jolloin jäädään odottelemaan muiden pelaajien touhuilujen valmistumista.

Pelissä menestymisen kannalta se kaikkein tärkein toimintovaihtoehdoista on edistää katedraalin rakentumista. Tarjolla on katedraalin osasia, joiden rakentaminen maksaa vaihtelevan määrän resursseja. Alkupelin aikana riittävät maksuksi pelilaudan perusresurssit, mutta mitä pidemmälle rakennusprojekti etenee sitä todennäköisemmäksi tulee tarve metallille, lasille ja kullalle. Kylässä on onneksi sepät ja mestarit, jotka vaihtavat perusresursseja ennakkoon määritellyllä vaihtosuhteella näihin erikoisresursseihin, mutta vaihtokauppaan menee yksi toimintovuoro. Lisäksi löytyy kauppias, joka on suostuvainen vaihtelemaan perusresursseja toisiin, mutta kaupparatsun kanssa operoidessa jää pelaaja kuutiomäärällisesti aina tappiolle.

Kylälaudalta ostetaan arvoresurssit, käydään vaihtokauppaa kauppiaan kanssa tai ostetaan lakikääröjä.

Muutakin käyttökelpoista toimintoa löytyy. Jos lähinaapurin toiminta ottaa kovasti pannuun, niin aina voi nikkaroida puuaidan naapurin mökin kupeeseen. Aita blokkaa yhden kulkusuunnan töihin ja siten tietylle maaläntille kilpailu vähenee. Vaan aitakaan ei ole ikuinen: kahdella viiniannoksella sellaisen saa toimintovaiheessa päreiksi. Tätä “aidan rakennus ja purku” -kiusantekoleikkiä ei pääse harrastamaan loputtomasti, sillä kullakin pelaajalla on vain kolme kertakäyttöistä aitaa koko peliin.

Naapurikateutta voi herättää myös laajentamalla yksittäisen tuvan taloksi. Taloon mahtuu kaksi työläistä, jotka tupsahtavat töihin samaan aikaan, mutta kummatkin ohjataan eri alueille. Asumuksen laajennustyö maksaa sekä puuta että kiveä, mutta maksaa itsensä takaisin jo muutamassa vuorossa – sikäli kun pelilaudalle vain pääsevät.

Se viimeinen, ja pelaajien kannalta usein houkutteleva vaihtoehto on ostaa lainoppineelta lakikäärö. Lakikääröillä vaikutetaan tavalla tai toisella kertaluonteisesti peliin ja ovat ostajalleen lähes aina vähintään hintansa arvoisia. Käärön teksti paljastaa missä kohtaa peliä tai pelivuoroa sellaisen voi pelata. Käärön sisältö tulee ostajalleen aina yllätyksenä, mutta maksu on pienin mahdollinen mitä pelistä löytyy: yksi mikä tahansa resurssi. Lainoppineen kanssa asioimisen kääntöpuolena pelaaja joutuu automaattisesti passaamaan eli hyppäämään toimintovaiheesta sivuun. Toisaalta, vain kahdelle nopeimmaille halukkaalle näitä arpalappuja on tarjolla, joten ei kannata vitkastella jos sellaisen perään haikailee.

Muhahaa… yhden kierroksen ajaksi tällä asetuksella jarrutetaan muiden talonlaajennushaaveita.

Kun kylillä on touhuttu riittävästi ja päivä on pulkassa palaavat työläiset koteihinsa odottamaan seuraavaa päivää. Pelaajat käyvät kuitenkin huutokaupan vielä seuraavan kierroksen aloittajasta – tai tarkalleen ottaen siitä, kuka päättää kuka seuraavan kierroksen aloittaa. Huutokauppa hoidetaan kertatarjouksina ja valuuttana toimii resurssikuutiot jotka vaihtavat omistajaa aloittavan pelaajan ja korkeimman tarjouksen tehneen välillä.

Tästä syöksähdetään uuden päivän kimppuun ja toistetaan samaa rumbaa kunnes viimeinenkin osa katedraalia valmistuu. Kunkin pelaajan loppupisteet tulevat katedraalin valmistetuista osista sekä jäljellä olevista kuutioista niiden vaihtoarvon mukaan. Ajallisesti Keythedral kuluttaa kelloa 60-90 minuuttia riippumatta juurikaan pelaajamäärästä (2-5).

Toimivia elementtejä…

Paljastin jo alkuun, että Keythedral on oma suosikkini Key-pelisarjassa. Se on myös kautta aikain yksi parhaimmista peleistä mitä olen pelannut ja siten vakiokasvo Top-100 -listoillani. Miksi näin?

Pelin eri elementeistä muodostuu eheä ja mielenkiintoinen kokonaisuus. Kierrosten alun työläisten ruutujenvaraus on toteutettu oivaltavasti ja valintajärjestyksellä pääsee kummasti manipuloimaan kuutioarsenaaliaan TAI varmistamaan, että saa edes sen tietyn kriittisen resurssin tälle kierrokselle. Kun resurssit vielä kerätään piiloon sermien taakse, niin pelaajien tavoitteet ja tarpeet jäämät mukavasti hämäränpeitoon.

Resurssien käyttö varsinaisiin toimintoihin on nykymittapuulla hyvin suoraviivaista ja selkeää. Kaikki näkevät minkälaisia kuutiosettejä katedraalin valmistamiseen juuri nyt tarvitsee ja siten tietty sama tavoite on kaikilla. Se, kuka lopulta ehtii mihinkin laattaan ensin on kilpajuoksua ja luo osaltaan jännitettä. Kun tähän päälle huomioidaan se, että katedraali valmistuu vaihe kerrallaan ja siten seuraavan vaiheen materiaalitarpeet tulevat kaikille yllätyksenä vasta kun edellinen vaihe on kokonaan valmis, ollaan tasaisin väliajoin epätietoisuuden edessä: “Tarvitsenko vielä vettä, pitäisikö sittenkin nämä muutamat resurssit vaihtaa jo vaikkapa lasiksi jolloin olisin ehkä askelen edellä muita?”

Teemaan sopivasti katedraalilaattojen taustapuolelta paljastuu muuten kirkkopenkkien kuvia – sitä koristeellisempia mitä paremmalla paikalla istuin sijaitsee. Hauska pieni yksityiskohta tämäkin.

Ollaan katedraalin kakkosrakennusvaiheessa ja tarjolla vielä kolme kuuden pisteen arvoista laattaa. Etualalla työläistenasetteluvaiheessa käytettävät sylinterit.

Kun yllätysmomenttien listaan lisätään lakikortit, joiden sisällöstä ei tiedä kuin kortin ostanut on lopullinen keitos sopivasti maustettu. “Hei, tällä kierroksella ei sitten saadakaan vettä lainkaan.” –tyyppiset ilmoitukset kera lakikäärön paljastuksen pitävät pelaajat sopivasti varpaillaan. Ja sittenkään ei eksytä siihen suohon, jossa näitä kortteja viljeltäisiin liiaksi asti.

Ulkoisesti peli on kaunis ja Key-sarjan alkupuolen peleille tunnusomaisesti Juliet Breesen käsialaa. Nykymittapuulla väikylläisyydeltään Keythedral on ehkä hieman hailakka, mutta nätti peli joka tapauksessa ja esimerkiksi jokainen työläisnappula ihan omansa näköinen.

…ja yksi ei välttämättä ihan niin toimiva

Ihan täydelliseksi en Keythedralin eri elementtejä voi kehua. Kierroksen päättävä huutokauppa seuraavan kierroksen aloittajan määrittämiseksi tuppaa menemään pitkälti samoja latuja. Se on toki kertatarjous-periaatteella nopeasti hoidettu, mutta koska tarjoukset tehdään resurssikuutioilla – on voittotarjous lopulta liki samoissa varsin pienehköissä kantimissaan. Ja vaikka voittajana pääseekin valitsemaan seuraavan aloittajan, niin sekin menee 90 prosenttisesti automaatiokaavalla “anna aloitusvuoro edeltävälle pelaajalle”.

Pelialue, pari apulautaa ja pelaajien sermit oheiskilkkeineen eivät valtavaa pöytätilaa vaadi.

Toki poikkeuksia on sekä tarjouksiin että aloittajan valitsemiseen, mutta useimmiten vasta aivan viimeisellä kierroksella. Näin pidemmällä pelikokemuksella väistämättä sitä pohtii, että ehkä kierroshuutokaupan olisi toisinkin voinut toteuttaa?

Vaan tästä pienestä kauneusvirheestä huolimatta Keythedral on upea tapaus. Se tarjoaa runsaasti vuorovaikutusta olematta kaoottinen, näköalaa nykytarpeille on sopivasti paljastamatta kuitenkaan kaikkea kerralla. Ja niitä pieniä yllätysmomentteja maustamassa muuten hyvinkin perinteistä europelikokemusta on ripoteltu mukaan taiten. Suosittelen lämpimästi, aikaa peli on kestänyt erinomaisesti.

Keytehdral vuodelta 2002. Edelleen taika tallella.

Tero

Tero on pitkän linjan lautapelaaja, jota pelit ja pelaaminen - oli sitten kyseessä pahvilauta tai digitaaliset pelit - ovat kiinnostaneet aina. Uusiin peleihin tutustuminen kutittelee aina ja leikkisästi voidaankin sanoa, että Teron missiona on tietää lautapeleistä enemmän kuin kaupan myyjät. Teron sweet spot on peleissä, joiden kesto on noin tunnin luokkaa.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.