Vuosi 2023 alkaa olla tämän artikkelin julkaisuhetkellä taputeltu, joten on hyvä hetki tehdä summaus menneestä vuodesta blogin silmin katsottuna. Vuosi 2023 näyttäytyi varsin aktiivisena: jutun juurta on kaikkiaan 27 artikkelin verran pääpainon ollessa yksittäisten pelien arvosteluissa, mutta lisäksi on muutamia oikein meheviä top-listoja.
Reiner Knizian top-100 -juttua olin työstänyt mielessäni ja osin kirjalliseen asuunkin jo pidemmän aikaa ja tänä vuonna se tuupattiin julki. Niinikään Alea-pelisarjan parhaiden pelien listaus on sekin kaivannut päivitystä – ensimmäiset versiot kun on kirjattu Suomen lautapeliseuran foorumille (linkki) omasta toimesta jo ~15 vuotta sitten.
Seuraavassa listamuodossa (ja linkit) kaikkiin blogin puolella vuoden aikana julkaistuihin juttuihin.
Peliarvostelut, jotka putkahtivat eetteriin vuonna 2023:
- 80 Days (2022) – Lontoosta Lontooseen
- Akropolis (2022) – pikaista kaupunkilaatoitusta
- Ark Nova (2021) – eläintarhailijan arkea
- The Bark Side (2018) – kenelle jää sotkujen siivous?
- Coal Baron (2013) – hiilibisneksen mestarit
- Dog Park (2022) – lähdettäiskö lenkille?
- Evergreen (2022) – ikivihreiden hiilinielujen kasvattelua
- The Guild of Merchant Explorers (2022) – tutkivat kauppamatkustajat
- Heat (2022) – kilpa-ajopelien ykkösluokkaa
- Marrakesh (2022) – suunnitelmallisia työläisiä
- Mille Fiori (2021) – pistemetsästystä koreassa ulkoasussa
- Neom (2018) – kaupunkikaavoitusta Simcityn tapaan
- Nimalia (2023) – pikaista eläinryhmittelyä
- Old London Bridge (2022) – talonumerointi järjestykseen
- Orichalcum (2022) – elintilaa etsimässä
- Planet Unknown (2022) – polyominokartoitusta
- Powerline (2022) – voimalliset noppajonot
- Pyramido (2023) – päheiden pyramidien pykääjät
- Tiletum (2022) – kaupparatsut ja arkkitehdit noppakarusellissa
- Tribes of the Wind (2022) – tuuli(puku)heimot poissa
- Triqueta (2023) – eläintriojen keräilyä
- Venturesome (2022) – uhkarohkeaa settienrakentelua
Top-listat eli laatua on kaivettu esiin isommasta massasta:
- Spiel’23 -ennakko: potentiaalit esiin – 16 ennakkoon mielenkiintoisinta uutuutta
- Top-10 Alean julkaisut – laatua, ei laimeutta – Alea-pelisarjan parhaimmisto esillä
- Top-10 Laatupelattavaa puusta – puisten lautapelien terävin kärki esittelyssä
- Top-100 Reiner Knizian pelit – sata parasta peliä Reiner Knizialta joita olemme pelanneet
Muut tarinoinnit:
- Lunkisti.fi:n -vuosi 2023 + parhaat ja karvaat (tämä teksti)
- Parhaat pelit pukin konttiin – vinkit joululahjoiksi
- Pelaajien valinta -finalistit 2023 – esittely tämän vuoden pelifinalisteista
PELIVUODEN PARHAAT (7) JA TASKUNLÄMPIMÄT (3)
Lopuksi perinteiseen tapaan omat nostot vuoden aikana vastaan tulleista hienoimmista uusista tuttavuuksista sekä karvaimmista pettymyksistä. Jälkimmäiset näistä sellaisia joiden varaan oli ladattu etukäteisodotuksia, mutta käytännön kenttäkoe osoitti etteivät pelit niitä kuitenkaan lunastaneet syystä taikka toisesta. Sekä “parhaat että karvaat” listan pelien julkaisuvuosi voi olla mitä vain, mutta itse pääsin tutustumaan niihin riittävässä määrin vuonna 2023.
Vuoden parhaat
Akropolis (2022). Näppärän napakassa Akropoliksessa pelaajat laajentavat omaa kaupunkiaan laatta kerrallaan sivuille sekä ylöspäin. Laattoja tulee tarjolle rajatusti joista vuorotellen napataan yksi kierroksen aloittaneen rakentaessa lopulta kaksi. Pelin eri laattavärit pisteytetään toisistaan poikkeavasti yksien halutessa vaikkapa suuriin yhtenäisiin ryppäisiin toisten vaatiessa paikkaa reunalta ja niin edelleen. Kaikille yhteistä on kuitenkin se, että mitä ylempänä laatta kaupungissa on sitä arvokkaampi se on. Vaan jotta eri väreistä ylipäätään saa pisteitä pitäisi pelin aikana haalia myös kertoimia eri laattaväreihin.
Akropolis on suoraviivaisen napakka tapaus jonka pariin palaa kovin mielellään. Se antaa myös tunteen siitä, että kestoonsa nähden saa “enemmänkin peliä” mikä on aina hyvä merkki. Edellisestä johtuen Akropolis on lunastanut meillä paikkansa “super-fillereiden” joukossa ja siten myös vuoden parhaiden ryhmässä. Akropoliksesta löytyy blogistamme oma artikkelinsa: ‘Akropolis – pikaista kaupunkilaatoitusta‘.
First Rat (2022). Jotkin pelit hämäävät alkuun ulkoasullaan, teemallaan tai mekaniikoillaan olettamaan pelistä jotain ihan muuta kuin mitä peli lopulta onkaan. First Rat menee tähän kastiin. Peruskuvio ja pelivuorot, jossa liikutat yhtä rottaa vähän pidemmälle tai muutamaa vähän lyhyemmälti kohti kuurakettia kuulostaa siltä, että tässä sulla on peli lapsille. Noh, kyllähän tätä alakouluikäisen kanssakin voi jo pelata, mutta tässä kilpajuoksussa on siinä määrin muutakin ympärillä, että kokeneempi sotaratsukin kiinnostuu!
First Rat tarjoilee kilpajuoksun kylkeen koneiston rakennusta, resurssien kanssa kikkailua ja oman pelin optimointia herkullisessa cocktailissa. Pelissä menestyminen vaatii keskittymään tiettyihin pelin osa-alueisiin ja tekemään toimintonsa tehokkaammin kuin kanssarottailijat. Hieno ja (lopulta) hyvinkin suoraviivainen tapaus, joka tarjoilee pelilaudan osaltakin variaatioita pelikerrasta toiseen eli peliä ei pysty “ratkaisemaan” vaan uudelleenpeluuarvoa löytyy.
FTW?! (2023). Friedemann Friesen kepeä korttipeli FTW?! tuli ja yllätti – erittäin positiivisesti. Hyvinkin yksinkertaisilla säännöillä “pelaa isompi kortti kuin edellinen pelaaja tai jollet pysty taikka halua, pöytää kädestäsi kortti eteesi ja nappaa samalla jo pelatuista korteista yksi käteesi” rakentuvassa pelissä pyritään tyhjentämään oma käsi ensimmäisenä. Pöytään päätyneitä kortteja voi pelata osana omaa pelivuoroa ja siten pienemmistäkin käsikorteista pääsee eroon. Ovela kierrospisteytys kruunaa koko komeuden.
FTW?!:tä pelaa hyvinkin erilaisessa peliseurassa eikä kenenkään todellakaan tarvitse olla kokenut kortinlätkijä. Silti yksinkertaiseen pakettiin on leivottu sopivasti uuttakin, jonka sulatteluun menee hetki. Juu, korttituuri on melko isosti läsnä, mutta niinhän se on korttipeleissä aina eikä lopulta haittaa koska siinä määrin pikainen pelattava tämä FTW?! on. Peli on myös parasta Frieseä hetkeen ja palauttaa uskon, että ehkäpä Friedemann ei sittenkään ole kadottanut maagista tatsiaan. Kompaktien korttipelien ystäville FTW?!:n nimi kannattaa laittaa korvan taakse.
Mille Fiori (2021). Mitä tulee suoraviivaisiin ja konstailemattomiin pistemetsästyksiin niin Reiner Knizia osaa nämä kuviot. Mille Fiori on nimittäin just sitä: jatkuvasti hupenevasta korttikädestä pelaajat valitsevat kortin ja vuorojärjestyksessä valinnat paljastetaan ja (useimmiten) lätkitään omaa laattaa laudalle korttia vastaavaan ruutuun ja kerätään pisteitä.
Pelin eri pisteytysalueet ovat sopivasti erilaisia mutta sittenkin mekaniikaltaan samanlaisia jolloin lopputulos on sujuvasti etenevä jännitysnäytelmä arvokkaiden bonustoimintojen äärelle ja oikeaan ajoittamiseen muutenkin. Mille Fiori on erinomainen perhepeli ja enemmän pelaavalle tarjolla on lisäosaakin. Ja ulkoasu on erittäin mainio. Mille Fiori on arvosteltu blogissamme aiemmin: ‘Mille Fiori – pistemetsästystä koreassa ulkoasussa‘.
My Island (2023). Reiner Knizian oivallinen legacy-peli My City (2020) saa jatkoa saaripelin muodossa. Pelin perusidea ei ole aiemmasta muuksi muuttunut: korttipakka kertoo, mikä laatta kaikkien pelaajien on omalle laudalleen asetettava ennen kuin siirrytään seuraavaan korttiin. Päällepäin se suurin muutos liittyy laattojen muotoihin uutukaisen siirryttyä heksaruudukkoon.
Edessä on 24 skenaarion haaste ja tarina, jossa kuori kuorelta My Islandia kuorrutetaan uusin säännöin ja tavoittein ja kukin pelaaja pääsee jälleen peruuttamattomasti muuttamaan pelilautaansa. Satunnaisempaan käyttöön tai pelin esittelyyn tarjolla on myös “ikuinen peli” pelilautojen kääntöpuolella.
My Cityn ystäville uutukainen on takuuvarma valinta ja mekin tähän ihastuimme. Ja vaikkei edeltäjä tuttu olisikaan, niin se ei ole millään tapaa hidaste taikka ongelma. Vahva suositus siis kaikille, joilla on pysyvähkö 3-4 pelaajan porukka, jonka kanssa tahkota keveähkö legacy-peli alusta loppuun.
Planet Unknown (2022). Tämä korealla ulkoasulla ja mainiosti toimivalla “laiska-Susan” -laattatarjottimella varustettu Planet Unknown on hitti kaikille polyominopelien ystäville. Tavoitteena pelaajilla on täyttää oma planeettansa laatoilla ja samalla keräillä siellä olevat ja sinne tupsahtelevat meteoriitit, haalia voittopistekortteja ja ties sun mitä.
Vaihtelua peliin saa erilaisilla planeetoilla ja korporaatioilla jotka tarjoilevat lisähaastetta. Sama pätee tapahtumapakan tuomiin yllätyksiin ja tavoitekortteihin, jotka tuovat kilpaelementtiä pelaajien välille. Planet Unknown on parasta, mitä polyominopelien osalta on tarjolla etenkin jos pelipöydän äärelle saa yhtään isomman (4-6) nuppiluvun. Pienemmällä porukalla planeetan täyttäminen on monta pykälää helpompaa kun useammin pääsee valitsemaan just sitä mitä haluaa mikä latistaa osan haasteesta. Peli on arvosteltu blogissamme aiemmin: ‘Planet Unknown – polyominokartoitusta‘.
Tiletum (2022). Sen “seitsemän hyvää” joka pelivuoro tarjoileva Tiletumin hupeneva nopparondeli on lähtölaukaus europistesalaatille joka kosiskelee astetta raskaampien pelien ystäviä. Vuorolla valitaan nopparondelista noppa ja tehdään sitä vastaavan sektorin toiminto joka voi liittyä esimerkiksi laudalla siirreltävään arkkitehtiin tai kauppiaaseen, jotka kartalla liikkuvat kaupungista toiseen. Tai sitten harrastetaan suhdetoimintaa, tehdään sopimuksia tai kumarrellaan kuninkaalle.
Eri toimintovaihtoehdoista muodostuu mielenkiintoinen kudelma joita sopivasti yhdistelemällä koetetaan haalia kasaan enemmän pisteitä kuin kanssapelaajat. Pelaajien välistä vuorovaikutusta on rahtusen enemmän kuin tällaisissa peleissä yleensä minkä vuoksi se kiinnostaa meikäläistäkin. Ja vaikka natteria, tilpehööriä ja liikkuvaa osaa näyttää olevan paljonkin pöydältä, niin Tiletum on yllättävänkin selkeä tapaus. Näillä eväillä se on vuoden parhaita uutuuksia ja siksi tällä listalla. Niin… ja esitelty luonnollisesti blogissamme aiemmin: ‘Tiletum – kaupparatsut ja arkkitehdit noppakarusellissa‘.
Vuoden tunkkaiset
Tässä kohtaa on vielä hyvä alleviivata sitä, että ao. pelit eivät välttämättä ole huonoja eikä todellakaan vuoden heikoimpia pelikokemuksia. Mutta että näiden kohdalla omat odotusarvoni olivat huomattavasti suuremmat kun mitä pelit tarjosivat.
Nimalia (2023). “Säännöiltään lyhyt, kestoltaan napakka, kooltaan kompakti ja sisällöltään kiinnostava.” Tällaisille hyville peleille on aina tilaa, mutta eipä olekaan ihan niin helppoa saada hyväksyntäruksia kaikkiin näihin kohtiin. Nimaliaa kohtaan odotukset olivat kuitenkin korkealla, mutta ei menty päätyyn asti ei.
Peli on kyllä lyhyt ja kompakti, mutta menee liiankin tuttuja turvallisia latuja. Kaikkiaan viisitoista korttia draftataan ja pelaillaan omaan tiskiin rakentaen eläintarhaa osin aiempia kortteja peittäen. Taskulämmin lopputulos mistä enimmäkseen syytän tylsänpuoleisia pisteytyskortteja ja osittain jopa täysin rikkonaisia sellaisia. Pelin tarjoama pähkinä ei vaan jaksa kiehtoa riittävästi ja kun siinä ei ole muuten freesejä ideoita, niin homma jää vähän mitäänsanomattomaksi – ja sepä se Nimalian ongelma onkin.
Peli on joka tapauksessa saanut oman arvostelunsa blogissamme: ‘Nimalia – pikaista eläinryhmittelyä‘.
Paris (2020). Konkarikaksikko Wolfgang Kramer – Michael Kiesling työstämä enemmistökahina Paris on kiinnostanut julkaisustaan asti, mutta pelaamaan pääsin sitä vasta tänä vuonna. Kesto ja osin ristiriitaiset kommentit pelistä olivat suurin jarru ostamisen kantilta ja nyt kun tätä on päässyt maistelemaan niin on helppo jälkiviisastella siitä että olipa hyvä kun jarruttelin.
Sinällään simppeli “lyödäänkö uutta avainta johonkin kaupunginosaan VAI siirränkö aiempaa avainta kaupunginosan sisällä paremmalle apajalle” kuulostaa mukavan suoraviivaiselta ja sitähän se onkin. Myös se, että ympärille on leipaistu erikoislaattojen jono joita edetä ja keräillä itselle kiinnostavat myöhempää käyttöä varten kuulostaa vielä kiinnostavammalta.
Mutta kun se kesto! Ensimmäinen ja osin vielä toinen kolmanneskin pelistä on ihan mielekästä vääntöä, mutta loppuosa eli ne viimeiset puolituntia menee kitkuttelun puolelle: pieniä siirtoja ja vielä jotain pientä pistesäätöä siellä täällä… ja pöydän ympärillä koko porukka odottaa, että loppuisipa tämä jo! Edellä mainitusta syystä tuntuu, että Paris kestää pidempään kuin 90 minuuttia vaikkei se kestäkään. Oli odotuksiin nähden pettymys ja siksi se kuuluu vuoden negatiivisten kokemusten listalle.
Tribes of the Wind (2022). Tuuliheimojen haasteet ovat moninaiset ja paperilla kaikki näyttää hyvältä ja osin jopa erinomaiselta: piilokorttien kautta tehtäviä toimintoja, laattojen peluuta, tavoitekorttien täyttöä ja niin edelleen. Etukäteishypen huipulla vieläpä omien korttien peluun yhteydessä vertaillaan tilannetta kaverin korttien selkämyksiin: “Wau – aidosti jotain uutta ideaakin siis… ainakin tällaisessa kontekstissa.”
Mutta aika nopeasti törmään Tribes of the Windin puutteisiin tai suoranaisiin ongelmiin. Korttitelineiden vertailu toisiin käy työstä isommilla pelaajamäärillä ja tästä seuraa ylimääräistä kestoa. Tämä häiritsee etenkin siksi, että lopulta itse peli on sitä oman navan tuijottelua ja omalla laudalla minipelien pelaamista. Pienemmillä pelaajamäärillä edellinen ei toki häiritse ihan samoissa määrin.
Vaan kun tämä ei ole ihan kaikki vielä: heimokohtaiset erityisominaisuudet ovat turha lisä ja vähän on muutenkin sellainen “laitetaan sinne tänne vähän lisää ja toivotaan, että kansa on tyytyväinen” -fiilis. Ei voi mitään, jotain tästä jää uupumaan minkä vuoksi Tribes of the Wind oli iso pettymys. Myönnän silti, että edelleen pelaisin kyllä (pienellä porukalla) jos joku ehdottaa, mutta oman pelini laitoin ihan hyvillä mielin kiertoon – kait se sekin kertoo jotakin?
Tuulten kansa on tutkailtu tarkemmin blogissamme: ‘Tribes of the Wind – tuuli(puku)heimot puissa‘.
Tällaisiin mietteisiin päättyy blogivuosi 2023. Ensi vuodelle on jo useampaa artikkelia työstettynä ja muutakin suunnitelmaa mietittynä, joten pysykäähän matkassa!
