Lunkisti-Teron top-100 “2020 Edition”

Edellisestä top-100 -listastani on vierähtänyt parisen vuotta (jos se kiinnostaa, tässä suora linkki), joten on hyvä aika tehdä päivityskierros ja katsoa mitkä uutuudet ovat murtautuneet listalle. Entä oliko edellisellä listalla tähdenlentoja, jotka eivät ole kestäneet tätäkään vähää aikaa? Ja löytyykö vanhemmista peleistä paluumuuttajia? Näihin kysymyksiin saa vastauksen kahlaamalla ao. sadan pelin listan läpi.

Jos listan tekoprosessi kiinnostaa, siitäkin löytyy oma kappaleensa aivan viimeisenä. Sen enemmittä löpinöittä käydään listan kimppuun, tällä kertaa se on yhdessä blogitekstissä, joten edessäsi on tuhti paketti luettavaa.

Top-100

Kunkin pelin kohdalla on alkuun taulukko, jossa sijoitus&nimi -pari ohjaa kyseisen pelin Boardgamegeek-sivulle. Lisäksi kerrotaan pelin julkaisuvuosi, pelaajamäärä, pelin kesto ja Top-100 -sijoitus edellisellä listallani.

Viimeisenä pelinä top-100 -listalleni kurkottaa vanha kunnon Oregon. Peli tarjoilee kolme varttia kartan täyttämistä rakennuksilla ja työläisillä korttivetoisesti pisteitä maksimoiden. Oregonin hienous tiivistyy korttiparien peluumekaniikkaan, jolla osoitetaan minne pelataan (ja usein vastaa myös kysymykseen ‘mitä pelataan’). Kun tähän lisätään peliin oivasti ympätyt erikoislaatat ja niiden uudelleenaktivointi, ollaan jonkin astetta hienomman äärellä. Oregon on hieno yhdistelmä taitoa ja tuuria, joten paikka auringossa on ansaittu.

“Pelataanko mattokauppiasta?” -lausahdus tarkoittaa kutsua Marrakechin pariin. Näyttävän ulkoasun alta paljastuu hiukkasen ilkeäkin pelilaudan valtauspeli, jossa kaverin mattoja peitellään omilla ja raha vaihtaa omistajaa kourasta toiseen. Pelivuorolla liikutetaan yhtä ja samaa mattokauppiasta pelilaudalla, mutta liikkeen määrä tulee nopalla vaikka suunnan saakin rajatusti valita. Lopuksi seuraa (useimmiten) maksu, kun on päätynyt kaverin matolle. Marrakech on hilpeä, nopea ja jännittäväkin perhepeli, jolle on oma aikansa, paikkansa ja tilauksensa.

Se viritetympi laitos vanhemmasta pelistä Factory Fun. Tehdashupaelma on yhdistelmä nopeuspeliä ja oman tehtaan koneiden ketjutusta: hätäisesti tehdään valinta seuraavasta laatasta, joka sitten mahdollisimman vähillä putkilla ja hilavitkuttimilla yritetään virittää osaksi laajempaa kokonaisuutta. Factory Funnerissa on jotain samaa kuin vaikkapa Galaxy Truckerissa, mutta peli ei ole yhtä aloittelijaystävällinen eikä hauskakaan. Lisäksi Factory Funner on pitkälti yksinpeli-puzzle. Tykkään tästä pelistä edelleen, mutta harmittavasti muita faneja ei ole lähipiirissä. Edellisestä johtuen veikkaan, että peli tippuu lisäpelailun puutteen vuoksi listoilta jossain kohtaa, mikä on sääli.

Kiinnostuitko? Pelistä on blogissamme erillinen artikkelinsa.

Kingdominossa viehättää edelleen sen helppous: yksinkertainen ja ymmärrettävä dominohenkinen peli laadukkailla komponenteilla, joten sitä on peluutettu paljon niin sanotusta “uudellekin yleisölle”. Pisteytys on toimiva ja kaikki paketoituna kestoon joka on justiinsa kohdillaan. Kingdominon Spiel des Jahres -palkinto oli enemmän kuin ansaittu. Kokonaislistalla syöksyä alaspäin tuli nyt hurjasti, mutta uskoisin pelin taistelevan silti paikasta myös tulevilla top-100 -listoilla.

“Papu-Uwe”:n klassikko on jo aikuisiässä ja edelleen vedossa vaikka listasijoituksissa tulikin takapakkia. Papujen viljely tiukasti rajatun kädenhallinnan kautta on pelisuunnittelultaan timanttinen ja söpö ulkoasu viimeistelee kokonaisuuden. En edelleenkään syty näille “torikauppa-huudantapeleille”, mutta Bohnanzassa sekään elementti ei niin haittaa. Niinpä taloudessamme kuuluu jatkossakin aika-ajoin näitä “vaihdatko kaksi vahapapua ja länkkärin yhteen nyrkkeilijään?” ja muita yhtä eeppisiä lausahduksia oli Bonanzan sijoitus mitä hyvänsä.

Kaikkihan me tiedetään, mistäpäin maailmaa löytyy Hainaningibboneita – saati, että mitä sellaiset painavat? Arvuuttelupelien parhaimmistoa oleva eläintietopeli Fauna on paitsi hieno näyte toimivasta pelisuunnittelusta myös mitä erinomaisinta ajanvietettä. Samalla tulee salakavalasti sivistäneeksi itseään. Siinä missä eläinlajien strategisia mittoja ja elinalueita pystyy tasapuolisemmin kaikki arvioimaan, pelisarjan jatko-osa Terra maantieteineen ei onnistu omassa tehtävässään yhtä tyydyttävästi.

Taideaarteiden kaivuuta maanuumenista ja osasten yhteennaittamista arvonmäärittämiseksi. Eritoten jälkimmäinen on oivallus, jota en mielestäni olen muissa peleissä nähnyt ja minkä Pergamonista päällimmäisenä muistaa. Kaivettuja aarteita ei parane loputtomasti pantata, vaan ne pitää saada kaiken kansa nähtäväksi museoon lipputulojen toivossa. Pergamon yhdistää asiat oikein ja kokonaisuus on makoisan omintakeinen, vaikka Franz Klemensin graafinen ilme ei niin kiehdokaan. Toivotamme Pergamonin ilolla listalle.

Tästä pelistä on sananen pari lisää blogimme artikkelissa ‘Pelimuseoita ja museopelejä‘.

Kuinka vähillä varusteilla selviän luolissa väijyvistä vihulaisista vai jätänkö haasteen seuraavalle selätettäväksi? Tätä kysymystä pohditaan joka vuoro Welcome to the Dungeon -pelissä. Hilpeästi teemoitettu onnenkoetus joka on samalla genrensä terävintä kärkeä. Oikeassa seurassa tätä tahkoaa määrättömiä jakoja ja kompakti peli on vieläpä osoittanut kestopysyvyyttä, sillä parissa vuodessa sijoitus ei juuri ole muuttunut. Erityismaininta pelille sikäli, että eritoten teini-ikäisten ja nuorten aikuisten sakissa tätä tunnutaan jaksavan loputtomasti.

Kiinnostuitko? Pelistä on blogissamme erillinen artikkelinsa.

Ikävuosia on jo 33, mutta ikä tässä deduktiopelissä näkyy ainoastaan komponenteissa. Black Viennassa selvitetään rikolliskolmikkoa isommasta epäiltyjen joukosta, mutta vaikka lähtökohta on liki sitä samaa mitä kaikissa päättelypeleissä, niin poikkeavuus valtavirtaan löytyy pelin kysely-vastaus -mekaniikasta: pelaajat asettelevat toistensa eteen kolmen ihmisen joukkioita, joihin vastataan pelimerkein montako korttia ko. kolmikosta omistaa. Annettu informaatio jää näkyviin pelin loppuun asti, mikä nopeuttaa mukavasti pelin kestoa.

Codenames on oivaltava “partypeli”, joka pakottaa säästämään sanoissa ja jättää sitävastoin estraadin tulkinnalle. Yksittäisellä vihjesanalla oma joukkue pitäisi saada poimimaan pöydästä ne oikeat koodisanat väärien joukosta. Jo tuoreeltaan ihastuin peliin eikä tykästys ole minnekään kadonnut. Oletin, että viime vuoden uutuus Decrypto kutittelisi samoja nystyröitä ja tietyllä tapaa näin onkin, mutta lopputulos ei sitten kuitenkaan ollut ihan niin rautainen vaikka Decryptokaan ei huono peli ole. Mutta Codenames on paitsi tällä listalla niin myös pelihyllyssä, kun taas Decrypto loistaa näistä molemmista jo poissaolollaan.

Peliharrastamisen alkuvuosien suosikkini on joutunut aikapäiviä sitten luopumaan sijoituksesta kärkikymmenikössä, mutta on sillä edelleen paikkansa. Alkuun Samurain katseen kiinnittäjänä toimii pelilaudan muoto ja kauniit komponentit, mutta pelin avut eivät jää pelkäksi silmäkarkiksi. Se on kutkuttava yhdistelmä tiukasti rajattua laattavalikoiman käyttö ja kniziamaisen kieroa pisteytysysteemiä – peli, joka tasaisessa 3-4 hengen peliseurassa on tänäkin päivänä timanttia.

Martin Wallacen Automobile on mehukas ja kiperä talouspeli – mutta vain maksimipelaajamäärällään (=viisi). Yhdenkin pelaajan puuttuminen helpottaa myyntimarkkinoita liiaksi, jolloin kyllä voittaja saadaan edelleen selville, mutta tilintekemisen lisähaastavuus ja siten osa pelin tenhoa katoaa. Kierrosrakenteeltaan tässä on paljon samaa kuin Age of Steamissä, mutta sittenkin nämä ovat kaksi aivan eri peliä. Mainioita molemmat ja siksi Automobile(kin) on listoilla.

Kiinnostuitko? Pelistä on blogissamme erillinen artikkelinsa.

Vieläkö bileisiin mahtuisi pari kaverusta sisään – edes VIP-alueelle? Rock the Bock on hilpeällä teemalla varustettu korttipeli, jossa jokainen tekee yhtäaikaisesti omien käsikorttien rajoissa päätöksen siitä, mitä eläimiä tarjoaa bileisiin ja valinnat paljastetaan yhtä aikaa. Tarkoitus on pyrkiä riittävän röyhkeällä määrällä eläimiä sisään koska siitä palkitaan isommilla pisteillä, mutta liian ahneelle jää luu käteen. “Mitä kaverit mahtaa pelata ja mitä minun siten pitää pelata?” -arvuuttelu on omia inhokkejani, mutta kokeneen pelisuunnittelijan (Christward Conrad) käsissä Rock the Bock kutittelee kyllä oikeita makuhermoja. Yksi listan “hidden gem” -peleistä, ehdottomasti.

Astetta erikoisempi noppailu Stefan Feldiltä, joka sai aikanaan negatiivistakin porinaa, koska eihän tämänkaltaista kevyempää peliä saata julkaista osana arvostettua Alea-pelisarjaa. Höpöjä puhuivat. Rum & Piratesissa siirretään vuorotellen piraattikapteenia pimeillä kujilla ja koetetaan haalia pisteitä hyvinkin eri tavoin. Vähän väliä tartutaan noppaan ja “minipelin” voittajat ratkotaan sillä. Huonoa noppakättä voi pyrkiä kompensoimaan tynnyrimerkeillä, joilla saa lisäyrityksiä. Rum & Pirates osuu ja uppoaa kiitos vähän erilaisen lähestymistapansa ja tutulla porukalla sen arvo vain kasvaa, kun sääntöjä ei tarvitse olla selvittelemässä alusta pitäen.

Listapaikan varmisti tälläkin kertaa paljon pelattu rommipeli, jota meillä tahkotaan erityisesti kaksinpelinä. Mystery Rummy: Jack the Ripperiin on lisätty onnistuneesti muutamia pikkukikkoja pisteytykseen maustamaan perinteistä rommipelipisteytystä. Kompaktin kokonsa vuoksi “eukkoa on pistetty lihoiksi” myös matkoilla – tuo lause helähtää ilmoille, kun sarjamurhaaja saa uuden uhrinsa. Tämä on myös ainoa koko Mystery Rummy -sarjassa, joka on pysyvästi saanut paikkansa pelihyllyssämme. Ne muut ovat vain käväisseet ja lähteneet sitten kiertoon.

Tästä pelistä on mainintansa myös blogimme artikkelissa ‘Matkassa kulkevat pelit‘.

Suomessa laajemmin tunnettu Blokus on oletettavasti toiminut innoittajana aina kuudelle pelaajalle asti skaalautuvaan Gembloon. Idea näillä peleillä on sama: pyrkimys on saada omat palat laudalle ja samalla pitää huoli, että muut eivät samassa onnistu. Gemblon tapauksessa Blokuksen käyttämät Tetriksestäkin tutut laattamuodot ovat joutaneet romukoppaan ja tilalle on otettu heksalauta ja -palat. Tällä muutoksella on mahdollistettu paitsi lisäpelaajat, myös haastavammat palamuodot. Pidän näistä molemmista peleistä aika tavalla, mutta Gemblo on käytännössä korvannut tarpeen tarttua Blokukseen. Siinä myös syy, miksi ‘G’ on listalla ja ‘B’ ei ole.

Useampi pelisuunnittelija on halunnut tehdä oman versionsa kovasti pinnalla olevasta pakanrakentelu -mekaniikasta. Rune Stones on Rüdiger Dornin näyte ja kelpo näyte onkin. Kortit ovat monikäyttöisiä eivätkä kulu paitsi silloin kun niiden efektin haluaa ajaa, jolloin pelatuista korteista menettä parhaan ainiaaksi. Pohjimmiltaan Rune Stunes on kilpajuoksua tiettyyn pistemäärään ja sinne päästääkseen on pitännyt konvertoida aika satsi timantteja ensin artifakteiksi, jotka konvertoidaan edelleen riimukiviksi. Mainio uutuus, joka voisi olla vieläkin korkeammalla, jos olisi napsun lyhyempi kestoltaan. Ja muuten peli, minkä ensimmäinen lisäosa on täysin turhake.

Tikkipelit ovat aina olleet lähellä sydäntä ja eritoten laistoversiot – siis ne, jossa tikkien ottaminen on enempi vähempi pahasta. Olin luullut nähneeni tässä tikkipelien alakategoriassa jo kaiken, mutta niin vain Texas Showdown tuli ja esitteli vähän lisää. Pelissä mennään muutoin tuttuja latuja, mutta tikin voittaja määräytyy siitä maasta mitä tikkiin pelattiin lopulta eniten – mikä siis voi olla ihan muuta maata kuin millä se alkujaan aloitettiin. Tämän kieron twistinsä myötä Texas Showdown vaatii käytännössä 5-6 pelaajaa toimiakseen ja kuusi on tosiaan se ihannemäärä. Pienemmillä pelaajamäärillä kannattaa pelata jotain muuta. Millään haavaa tikkipeleistä pitävien kannattaa Texas Showdowniin tutustua.

Kiinnostuitko? Pelistä on blogissamme erillinen artikkelinsa.

Edelliseltä top 100 -listalta viimeisten joukossa pudonnut Sukimono raivasi itsensä nyt mukaan pippaloihin. Pelin idea ja toteutus on uniikki, vaikka alkuun ei siltä näytäkään. Pöydällä on joukko ostotoimeksiantoja ja pelaajat yrittävät vauhdilla etsiä valitsemastaan korttipakasta näitä tuotteita. Ensimmäinen jenga tulee siitä, että tuotteet ovat osittain hyvin lähellä toisiaan, joten hutihankintoja saattaa kiireessä tulla tehdyksi. Toiseksi pakasta kaivetut tuotteet pitää ensin maksaa itse ennen kuin ne voi myydä edelleen ja tuotteilla onkin kortin kääntöpuolella vaihtelevat hintansa. Siispä tohinassa on vaara ostaa tavaraa liian kalliilla, jonka joutuu seuraavassa vaiheessa myymään persnetolla. Jokainen kierros päättyy tosiaan myyntivaiheeseen, jossa nopeammin etsintävaiheensa päättäneet myyvät löytönsä ensin ja jokainen onnistunut myynti tiputtaa ko. tuotteen osalta ostotoimeksiantajien maksamaa hintaa. Cocktail on valmis ja sen cocktailin nimi on Sukimono.

Kiinnostuitko? Pelistä on blogissamme erillinen artikkelinsa.

Jalkapallosta on värkätty monenmoista lautapeliä – useimmiten näppäryyspainotteisia – mutta The World Cup Game pyöräyttää läpi kokonaiset MM- tai EM-kisat. Kukin pelaaja saa ohjastettavakseen useamman maajoukkueen, jotka pitäisi luotsata mahdollisimman pitkälle kisoissa. Itse ottelut käydään läpi hyvin karkealla tasolla pelaten peleihin yksittäisiä kortteja ottelukaavioon, jotka tuovat maaleja, rankkareita ja muita tilanteita – unohtamatta sattumaakaan. The World Cup Game on vahvasti sosiaalinen peli, joka toimiakseen vaatii paljon pelaajia. Vaan kun lajia fanittava kööri on kasassa, niin silloin peli rokkaa ja kovaa. Eri lisäosien kautta saa pelattavakseen käytännössä mitkä tahansa arvokisat väliltä 1934-2010. The World Cup Game jaksaa listoille vielä vanhoilla meriiteillään, niin lähtemättömän vaikutuksen peli on tehnyt. Mutta kovasti polttelisi päästä tämän pariin palaamaan pitkän tauon jälkeen.

Lisää Rüdiger Dornin työnäytteitä. Luxor on toisaalta kilpajuoksua pyramidin uumeniin, mutta toisaalta vauhdillakaan ei ole niin merkitystä, jos matkan aikana onnistuu keräämään hyvän kattauksen aarteita ja artifakteja. Pelaat kortin, siirrät yhtä seikkailijaasi laudalla ja keräät kohderuudun herkut tai ruudun muun toiminnon – napakkaa ja toimivaa. Kädenhallinta on toteutettu ovelasti: pelaajilla on viiden kortin käsi, mutta vain jompi kumpi reunakorteista on pelattavissa ja uusi kortti pakasta sujautetaan aina aivan keskimmäiseksi. Esimerkillinen perhepeli, sillä tätä pelaa harrastelijaporukallakin kovin mielellään – ja paljon on pelattukin.

Nopeita ja pikkunäppäriä kupongintäyttö-noppailuja on tänä päivänä riesaksi asti, kiitos eritoten Qwixxin menestyksen. Riesaksi siksi, että suuri osa tyytyy monistamaan tuttuja juttuja ilman uusia innovaatioita. Qwinto on kuitenkin toista maata: sen noppavalinta-systeemi tuo peliin sopivasti lisätaktikointia venyttämättä pelin kestoa. Lisäksi on pidetty huoli siitä, että kaikki osallistuvat peliin ihan jokaisella heitolla. Kun pisteytyskin on onnistuneesti pultattu kokonaisuuteen on Qwinton menestysresepti valmis ja sijoitus top-listallakin kutakuinkin sama kuin pari vuotta takaperin.

Tästä kompaktista helmeä olemme blogissa hehkuttaneet jo aiemmin.

Mahtuu se tämäkin klassikko-Knizia edelleen listalleni eikä tehnyt tiukkaakaan. Euphrat & Tigris tarjoaa paljon kekseliäitä peliliikkeitä tehtäväksi ja hoksattavaksi, mutta koskaan ei voi olla ihan varma mihin suuntaan peli lopulta etenee: hetken vahvalta näyttänyt tilanne laudalla voi arvaamattomilla siirroilla muuttua ihan toisennäköiseksi – kiitos sermin takana jemmattavien laattakäsien. Varpaillaan pitää siis olla, ja jos joku pykää temppelin tai toisenkin laudalle, haluavat kaikki mukaan noihin karkeloihin. Euphrat & Tigris on taattua Kniziaa miehen kultakaudelta ja kestänyt aikaa erinomaisesti.

Yksi eniten pelatuista Spiel ’19-uutuuksista. Ei siis yllätä, että Miyabi jaksaa top-listalle mukaan, sijoitus vain oli tähän saakka epäselvä. Michael Kiesling on työstänyt tarjolle mielenkiintoisen puutarhahaasteen, jossa vuorotellen poimitaan laattoja yhteisestä poolista ja koetetaan kurottautua niitä rakentamalla koko ajan ylemmäs ja ylemmäs. Peli palkitsee tästä paitsi isommilla pisteillä, myös lisäporkkanaa nopeimmille viitoskerrokseen yltäneille. Suoraviivainen, mutta silti herkullinen peli, jonka ainoa miinus tulee hivenen valjuhkosta värimaailmasta. Jos Haba olisi virittänyt ulkoasua pari napsua houkuttelevammaksi, käsissä voisi olla miltei Azulin kaltainen menestys.

Kiinnostuitko? Pelistä on blogissamme erillinen artikkelinsa.

O Zoo le Mion yhdistelmä sokkohuutokauppaa ja dominolaattojen peluuta on yllättävän vangitseva. Dominolaatoin työstetään oikein maisemaakin hivenen Carcassonnen malliin. Lopputulos on parasta Corné van Moorselia, mitä minä olen pelannut. Vähän O Zoo le Mio kärsii “rikkaat rikastuu” meiningistä, mutta muuten siitä on vähänlaisesti pahaa sanottavaa. Pitkäksi peliksi tenhoa ei olisi riittävästi, mutta puolituntiseksi viritettynä se viihdyttää siinä määrin, että peli luikertelee top-listalle tälläkin kertaa.

Puhtaita kaksinpelejä sataseeni mahtuu vähänlaisesti, mutta Jaipur on yksi poikkeuksista. Se tarjoilee kekseliästä settien rakentelua, jossa kytätään ahkerasti sitä mitä kortteja vastapelaaja pöydästä noukkii ja toisaalta jännitetään aina seuraavaa pakasta paljastuvaa korttia. Tuuria Jaipurissa on runsaasti, mutta taidollekin jää sijaa. Yhden jaon pelaa vajaaseen kymmeneen minuuttiin, joten sääntökirjan ‘paras kolmesta’ on nappi-idea. Kun se on tosi kompaktikin, on peli päässyt myös parhaiden matkapelien blogitekstiin.

Pienien ja näppärien sosiaalisten deduktiopelien ykkönen on Love Letter. Tarkoituksena on tiputtaa kaverit pois pelikierrokselta tavalla tai toisella ennen kuin pelin pieni korttipakka loppuu – tai olla edes se, jolla on pakan loppuessa suurin kortti kädessä. Todella turboahdettu peli! Meillä Love Letteriä on pelattu paljon – siis satoja jakoja – ja edelleen se vaan maistuu. Myös niitä jatkovirittely-versioita on tullut joitain testattua, mutta toistaiseksi ei ole tämän alkuperäisen voittanutta.

Tasan tarkkaan samalta sijalta ‘Karuba: The Card Game löytyi kaksi vuotta takaperinkin. Moninpelipuzzlepasianssien ykkönen yltää kokonaislistalla sijalle 73. Se on vartin kestävä napakkuus, jonka etuna samaan lokeroon istuviin verrokkeihin – kuten vaikkapa Take It Easy tai Don Quixote – verrattuna on se, että peli ei sittenkään ole pelkästään omaan napaan tuijottelua. Tässä on oiva pizzu puzzlefilleri lihaisampien pelien väliin.

Kiinnostuitko? Pelistä on blogissamme erillinen artikkelinsa.

Peli, joka napsahtaa tasan tarkkaan Rummikub-hermoon, vaikka siinä ei settejä rakennellakaan. Completton ideaan “kuka rakentaa ensimmäisenä vasemmalta oikealle nousevan numerosuoran” pääsee välittömästi sisään, mutta se on päätöksenteoltaan Rummikubia huomattavasti nopeampi olettamatta läpihuutojuttu. Tästä johtuen Completto on mitä oivallisin filleri silloin tällöin pelattavaksi.

Kiinnostuitko? Pelistä on blogissamme erillinen artikkelinsa.

Laattapelien klassikko on perhepelien timanttia vielä tänäkin päivänä. Maiseman rakentelu laatta kerrallaan on jotenkin palkitsevaa ja vaikka laattaonnellakin on merkitystä, niin paljon jää sittenkin omiin käsiin. Peli tarvitsee kylkeensä sen ‘Kirkot ja kievarit‘ -lisäosan, mutta noin muuten muut lisäkilkkeet on omaan silmääni enemmän turhia ja peliä pidentäviä kuin tuikitarpeellisia.

Jollei ole jo aiemmin käynyt selväksi, niin tulkoon tässä kohtaa: settien rakentelut ovat olleet aina lähellä sydäntäni ja kun törmäsin Mahjongiin ensimmäisen kerran 25 vuotta sitten olin heti myyty. Peliä on tullut pelattua aikanaan todella paljon ja muutamillakin eri säännöillä. Edelleen peli on kovasti mieleen, mutta käytännössä vaatisi säännöt osaavan ja säännöllisen porukan, jotta siitä pääse nauttimaan täysillä. Jos nämä ehdot täyttyvät, niin on vatsan täydeltä hyvää tarjolla. Tällä hetkellä tilanne on se, että Mahjong on listoilla vanhoilla meriiteillään – ja siksi syöksyä listallakin on aika tavalla. Mutta eihän tämän hienous ole tietysti minnekään kadonnut.

Pelin edetessä muunneltavat noppasivut on harvemmin käytetty idea. Dice Forgeen tuo kuningasidea on ympätty tavalla, mikä tukee muuta peliä mainiosti. Kaikki pelaajat heittävät noppansa ja keräävät niiden kautta saamansa “sadon”, vuorossa ollut pelaaja saa lisäksi kustomoida noppiaan lisää tai tahkota pisteitä/lisätoimintoja ostettavien korttien kautta. Puolituntinen Dice Forgen parissa menee kuin siivillä ja uusintapelien perään hinkuu miltei heti miten. Pelkällä peruspelillä homma voi käydä liian toisteiseksi, mutta lisäosan ‘Rebellion‘ myötä tutkittavaa riittää pidemmäksikin aikaa.

Kiinnostuitko? Pelistä on blogissamme erillinen artikkelinsa.

Yli 70 vuoden ikään päässyt sanapelien grand old man on sekin listoilla. Scrabble on vielä tänäkin päivänä mitä mainiointia pelattavaa ja kaiken maailman sanapelien runsaudesta huolimatta se mieluisin etenkin jos pelaajia on 2-3. Neljäs tuo jo hiukka liikaa odottelua, joten silloin valinta voi osua jo toisaalle.

Kolmen kortin pokerikäsien rakentelu kaksinpelinä on yllättävän koukuttavaa puuhaa mikä on tullut todistetuksi jo parinkymmenen vuoden ajan kiitos Schotten Tottenin. Pienehkön korttikäden hallinta ja korttituuri ovat avainasemassa, mutta jos se rouva Fortuna sitten pyllistääkin yhdessä jaossa, on uusintamatsi helppo ottaa – siinä määrin nopeasti on yksi peli pelattu. Enkä kaipaa mukaan niitä erikoiskortteja, tämä on kelpo menoa ihan sellaisenaan. Edellisessä listassa peli jäi kalkkiviivoilla rannalle, nyt murtauduttiin roimalla marginaalilla läpi.

“Yksi jakaa, muut valitsevat ensiksi” -peli parhaasta päästä. Ja Piece ‘o Cakessa ei sitten mitään muuta olekaan. Moni peli tätä samaista jakomekaniikkaa käyttää osana laajempaa kokonaisuutta, mutta yleensä ne eivät jaksaa ihan maaliin saakka, koska se jakomekaniikka tuo mukanaan odottelua ja tunnelma helposti latistuu. Piece ‘o Caken tapauksessa koko homma on paketoitu vartissa, joten kakkupalahaaste on täytteiltään balanssissa. Pelin uusin versio ‘New York Slice’ sukeltaa pizzojen maailmaan ja mukaan on ängetty vähän extratäytteitäkin – muilta osin idea on silti sama.

Kiinnostuitko? Pelistä on blogissamme erillinen artikkelinsa.

Rumis on yksinkertaisuudessaan abstraktien palikkapelien parhaimmistoa. Vuorotellen pelilaudalle laitetaan yksi omista palikoista ja sen pitää koskettaa joltakin sivultaan aiempaan omaan palikkaan. Kun lopulta kaikki palat on laitettu tai kukaan ei sääntöjen ja/tai korkeusrajoitusten vuoksi pysty enempää laajentamaan siirrytään nerokkaaseen pisteytykseen: kyhättyä rakennelmaa katsotaan ylhäältä päin ja jokaisesta oman väärin ruudusta rapsahtaa piste. Ylijäämälaatoista vastaavasti miinuksia. Rumis on napakkaa pelisuunnittelua riittävillä “koukuilla” – ei ihme, että maistuu eikä ihme, että tämä on aikoinaan ollut Mensa-voittajakin. Meillä Rumis on vakiotavaraa, jos halutaan pelata jotain kevyttä ja helppoa uusien naamojen kanssa. Hivenen yllättäen näillä meriiteillä noustiin tällä kertaa näinkin hyvään positioon.

Partypeli Dixit se vaan jaksaa. “Kymppitonni” kuvilla on erittäin hauska pelattava ja Dixit toimii todella monissa tilanteissa. Mikäli yhtään enemmän pelaa, on lisäpakka tai pari käytännössä pakollinen hankinta, mutta muuten pelistä ei negatiivista sanottavaa ole. Dixit tai Dixit Odyssey -on partypelien kärkikastia ja pelillisesti esim. Conceptia valovuosia edellä.

Että yksinkertainen voi olla kaunista – tästä Zoff in Buffalo on mainio esimerkki. Peli on karja-aitausten täyttöä lehmillä ja valinnat kullekin kierrokselle tehdään yhtäaikaisesti. Zoff in Buffalossa vain on lisänä pari niksiä, minkä vuoksi se rynnii heittämällä listoille: karja-aitauksiin ei koskaan saa muodostua tilannetta, jossa usealla pelaajalla olisi sama määrä lehmiä. Lisäksi aitauksen täyttyessä jaellaan bonuksia tietyllä sijoituksella oleville. Todella mainio peli, joka on vieläpä hellyttävän näköinen – tässä pelissä ikä ei juuri näy!

Uptown yllättää listasijoituksen nousullaan vaikka se kestoklassikkoja meillä on ollutkin. Peli tarjoaa mielenkiintoisen haasteen: “muodosta mahdollisimman vähän eri alueita” laattasetillä, joiden asettelu on tiukasti säädettyä. Haastavuus kasvaa sillä, että noista laatoista on tarjolla kerrallaan vain pieni setti ja kun muut ovat sotkemassa laudan yleistilannetta, on Uptown alusta loppuun taistelua yhtenäisten alueiden rakentamisesta. Peli kestää kummasti uudelleenpeluuta, joten tässä senkin pohjalta vahva suositus hivenen keveämpien laattapelien ystäville.

Kiinnostuitko? Pelistä on blogissamme erillinen artikkelinsa.

Napakasti nimetty ‘No Return’ meni jo pelkän kuvauksen perusteella ostoon Spiel’19 -messuilta. Ja hyvä kun ostin! Vartin kestoon se tarjoilee alkuun settien rakentelua ja pöytäämistä ja jossain kohtaa peliä pelaajan on tehtävä päätös, jossa settien pöytäämisestä siirrytään niiden kotiuttamiseen. Settien rakenteluun ja vaihtoon tarvitsee hyvää pelisilmää ja tietysti nostokättä, sillä pussista nousee mitä nousee. Pelisilmän osalta osa jujua on siinä, että isonumeroiset laatat tuovat eniten pisteitä, mutta niiden kotiuttaminenkin vaatii isoja numeroita tai riittävän määrän pienempiä numeroita yhdestä väristä. Tässä pelissä tuuri, jännitys ja pelisilmä paiskaavat iloisesti kättä – erinomainen filleri siis!

Kiinnostuitko? Pelistä on blogissamme erillinen artikkelinsa.

Ceylon on toinen niistä “oikeasti uusista” uutuuksista tällä listalla, joista huokuu hyvällä tapaa vuosituhannen vaihteen lautapelien olemus: simppelit ja suoraviivaiset säännöt yhdistettynä freeseihin suunnitteluideoihin. Nyt paitsi perustetaan teeviljelmiä, kerätään niiden satoa ja täytetään asiakaskontrahteja. Kaikkia vaiheita on yksinkertaistettu reilulla kädellä, jotta pelistä on saatu jouheva ja peliaika siten puristettua tuntiin. Vuorot surautetaan läpi yksittäisen kortinpeluun kautta, jossa itselle saa yhden pelin viidestä toimintovaihtoehdosta, mutta aina samalla kortin toinen puoli jää muiden hyödynnettäväksi. Siis oma napa ensin ja muille mielellään toiminto, josta eivät hyödy liiaksi. Pelin kesto on just passeli, uudelleenpeluuarvoa löytyy ja näillä listasijoitus ei ole yllätys.

Kiinnostuitko? Pelistä on blogissamme erillinen artikkelinsa.

Kevyiden tussifillereiden parhaimmistoa oleva Träxx muistuttaa sitä legendaarista Nokia-puhelimen matopeliä: täytä jatkuvasti kasvavalla madolla pelialue maksimaalisesti ja nappaa matkalla pisteruudut ennen kilpaveljiä ja -siskoja. Homma hoituu kierros kerrokselta käännettävillä korteilla mikä ohjeistaa mihin ruutuihin tällä kierroksella matoaan saa laajentaa. Vartin puraisuksi tälle todellakin on aikansa ja paikkansa.

Kiinnostuitko? Pelistä on blogissamme erillinen artikkelinsa.

Listan seuraavakin on supernopea laatufilleri. Strike on äärimmäisen simppeli noppapeli, jossa on normaaleista noppapeleistä poikkeava idea: areenalla olevia noppia saa kilkata uusilla jaa yrittää niitä manipuloimalla parantaa omaa tilannetta. Pelivuorolla pitää areenalle uhrata noppa tai noppia ja se voittaa, jolla noppia on lopulta ainoana jäljellä. Tiettyä gladiaattorihenkeä siis. Peli sopii kaikille ja vaikka ei kaikkein kompaktein noppapeli kooltaan olekaan, niin kulkeutuu riittävän vaivattomasti eri tilanteisiin. Strikellä on monissa piireissä kulttimaine ja saatavuus oli välillä rajusti “ei oota”, kun jenkit hamstrasivat omansa jo Saksasta asti. Nyt peliä saa taas paremmin.

Kiinnostuitko? Pelistä on blogissamme erillinen artikkelinsa.

Korttisettien keruuta ja niiden peluuta omaan museoon, sitä tarjoilee tämä kickstarterin kautta markkinoille pullautettu Museum. Reilun kymmenen pelikerran jälkeenkin pelistä huokuu läpi sen potkustarttitausta: asioita olisi voitu viilata sieltä täältä jouhevammaksi ja selkeämmäksi. Mutta ei auta, on tämä silti miellyttävä peli piilotavoitteineen päivineen. Ja ne pelin viimeiset kierrokset sekä lopetushetken arvaamattomuus (“Tuleehan mulle vielä yksi vuoro, tai ehkä peräti kaksi”?) – ne ovat Museumin hienoimpia hetkiä. Kaikki tämä tarjoillaan tunnin kestoon.

Tästä pelistä on sananen pari lisää blogimme artikkelissa ‘Pelimuseoita ja museopelejä‘.

Viime vuonna tuli useampikin mainio nopea “täytepeli” ja tähän jengiin liittyy sijalle 56. putkahtava Draftosaurus. Pelin söpöt dino-meeplet johdattavat pelaajat draftaamisen saloihin: jos pelimekaniikka ei ole entuudestaan tuttu, niin tässäpä oivallinen opetuspeli. Pikku dinot SIIS kiertävät nyrkistä nyrkkiin ja joka vaihdon yhteydessä kukin pelaa yhden dinosauruksista omaan puistoon. 12 dinon jälkeen seuraa pisteytys ja homma on paketissa. Dinosaurukset pisteytetään hivenen eri tavoin eri ruuduissa ja noppa pahalainen vieläpä sotkee suunnitelmia niiden asetteluvaiheessa. Kaikki kelpo fillerin elementit ovat just eikä melkein kohdallaan.

Kiinnostuitko? Pelistä on blogissamme erillinen artikkelinsa.

In the Year of the Dragonin pariin palattiin viimeisen vuoden aikaan pariinkin otteeseen ja samalla saatiin muistutus miten hyvä peli se onkaan. Seurauksena luonnollisesti nousi listoille, josta se edellisen kerran jäi parikymmentä pykälää ulkopuolelle. Ja hieno pelihän tämä Feld on: tuskaisasti se koettaa jarruttaa pelaajan pistelingon rakentelua ja varomatonta peluria se potkiikin nivusiin niin, että tuntuu. Mutta osin juuri siksi “lohharin vuosi” onkin niin hyvä peli kuin se on. Vaan vielä sittenkin matkaa parhaisiin Feldeihin riittää, minkä tulemme huomaamaan.

Tehtävänä Timbuktussa on salakuljettaa tavaraa ohi varasjoukkioiden. Beduiinipahisten sijainnista vain on etukäteen kovin vähän tieto, mutta se tietomäärä kasvaa kierroksen edetessä. Pelissä on pieni muistielementti mukana, mikä istuu siihen erittäin hyvin: saat aina yhden “varasryhmän sijainti+tuotteet” -yhdistelmän tietoon ja kun on uuden yhdistelmän aika, pitää vanha tieto pitää muistissa – kortit kun kiertävät pelaajalta toiselle. Mainiosti ja suoraviivaisesti toteutettu peli, jossa voittajaa saa jännittää maaliviivoille asti. Sekin on hyvän pelin merkki!

Kiinnostuitko? Pelistä on blogissamme erillinen artikkelinsa.

Kaupunkipelien kärki löytyy tällä kertaa sijalta 53. Ei La Cìttakaan aivan täydellinen ole, mutta lähellä ollaan. Se jättää osan infran rakentamishaasteista kokonaan huomioitta, mutta sen sijaan mallintaa mukaan pelaajien muuttovirrat: kansa katselee oman kaupungin ohella vähän lähiympäristönkin suuntaan ja nostaakin kytkintä, jos se ruoho näyttää naapurissa vihreämmältä. La Citta on kivasti omanlaisensa kokemus ja pelisuunnittelupuolella tässä on monta todella onnistunutta pikkujippoa.

Kiinnostuitko? Pelistä on blogissamme erillinen artikkelinsa.

Kortin latominen osin toisensa päälle ja niiden kautta mahdollistettu temppeleiden kanssa kikkailu on tehty riippuvissa puutarhoissa oivallisesti. Kun tähän yhdistetään settien keräilyn kautta miellyttävästi rakentuva pisteytys, niin ollaan laadun äärellä. The Hanging Gardens on maistuva perhepeli, joka tarjoilee paljon samaa kuin suomalaista käsialaa oleva Honshu, mutta tällä kertaa tämä varhaisempi ulkomainen vastine on pisteytyksensä osalta parempi. En tosin tätä tarjoilisi neljän pelaajan peliksi, mutta pienemmillä pelaajamäärillä kylläkin.

Kiinnostuitko? Pelistä on blogissamme erillinen artikkelinsa.

Listan puoliväliin parkkeeraa kaksi uutuutta. Ensin on tämä korealaisten käsialaa oleva koira-aiheinen tikkivariaatio viimeisestä tikistä. Pelatun tikin koko voi vaihdella yhdestä tai useammasta kortista jossa tvistinä lisäksi se, että jos ei pysty nokittamaan tikin kärkipaikalle, joutuu käsikortin pienempiä lappuja latomaan poistoon. Vaan millään muulla ei lopulta ole väliä kuin vasta sillä viimeisellä tikillä: sen voittanut saa ko. tikistä sakkokortteja eteensä ja kun niitä on suoran verran edessä tulee seinä vastaan. The Bark Side on kaikessa yksinkertaisuudessaan monella tapaa oivaltava ja hauska tikittely ja se korkeammin sijoittunut tikkipeli koko listalla.

Tiketintäyttöä jatkuvasti elävällä pelilaudalla ja identtisellä korttisetillä. Sitä tarjoilee listan viideskymmenes, Solenia. Se tekee edellisen tavalla, jossa pelin eri mekaniikat nivoutuvat selkeästi ja ymmärrettävästi toisiinsa ja kokonaisuus tuntuu pykälän verran isommalta peliltä, kuin mitä se lopulta kestääkään. Kun tähän päälle huomioidaan kekseliäs, jatkuvasti elävä pelilauta, on Solenia todettava viihdyttäväksi peliksi, joka toimii soljuen eri pelaajamäärillä.

Kiinnostuitko? Pelistä on blogissamme erillinen artikkelinsa.

Listan seuraavakin peli puristaa perusajatuksensa siinä määrin kompaktiksi, että sen tarjoamaan haasteeseen pitäisi löytyä vastaus viimeistään 15. kysymyskierroksen jälkeen. Plunder on perinteisempi merirosvoteemainen deduktiopeli, jossa koetetaan selvittää kavereiden aarteiden sijainnit ennen muita. Itse aarteenkaivuusysteemi on pultattu kylkeen kekseliäästi ja siten, että ajankäytöltään se ei hidasta peliä ja vääristä arvauksistakaan ei kukaan putoa pois, koska totuus paljastuu vasta lopuksi. Graafisesti Plunder on rujo, mutta ulkoasu on värkätty käytettävyys edellä. Deduktiopelien ystäville pakkotestattava, muiden ei kannata vaivautua. Itse pidän Plunderia suorastaan erinomaisena!

Kiinnostuitko? Pelistä on blogissamme erillinen artikkelinsa.

Listan seuraava uutuus on täyttä timanttia, mitä partypeleihin tulee. Pictures on niin simppeli idealtaan, että tätä pelaa kenen ja minkäikäisten kanssa tahansa. Pöydälle läväytetään setti kortteja, jokaiselle epämääräiset tarveaineet ja pussista koordinaatti, jota ei näytetä muille. Nyt jokainen värkkää tarveaineistoon vihjeen, jonka perusteella toisten pitäisi löytää vihjettä vastaava kuva tarjolla olevista ja mitä useampi kohdistuksen osaa tehdä oikein, sitä parempi. Pictures on aivan lyömätön peli ja pelisuunnittelultaan erinomainen esimerkki siinä mielessä, että kaikki osallistuvat peliin koko ajan. Pelin parissa on vietetty hilpeitä hetkiä runsaasti enkä näe, että ihan hetkeen tilanne miksikään muuksi muuttuisi.

Kiinnostuitko? Pelistä on blogissamme erillinen artikkelinsa.

Carraran palatsit jaksaa viihdyttää. Parin toimintovaihtoehdon ympärille on kyhätty viritys, jossa vuorolla joko kerätään resursseja itse rakentelua varten tai rakennetaan. Raha ja pisteet ovat tiukassa ja pisteytystavoitteet vaihtelevat pelikohtaisesti. Hiottu kokonaisuus, jonka pariin palaan hymyssähuulin ja pelaamaan pääsee nopeasti oli mukana sitten ensikertalaisia taikka ei. Pelikerrottain vaihtelevat pisteytyskortit takaavat erilaiset pelikerrat, mutta ne voivat olla myös akilleen kantapää: osa sattumalla valittavista tavoitekorteista kun on huomattavasti mälsempiä kuin toiset.

Kiinnostuitko? Pelistä on blogissamme erillinen artikkelinsa.

Kestosuosikkeja, mitä tulee kompakteihin ja vähän kevyempiin korttipeleihin. Perimmäinen idea Paradessa on välttää kortinottoa pöydästä. Omalla vuorolla jonon jatkeeksi joutuu aina lapun pelaamaan ja mitä pidempi jono on, sitä todennäköisemmin jotain tarttuu haaviin. Jos sitten tarttuukin, niin syytä olisi pitää huolta siitä, että sitä (tai niitä) värejä on sitten enemmän kuin muilla. Jollakin porukalla Parade saattaa kestää eli vähän tämä voi mennä myös sellaiseksi kortin laskemiseksi, mutta pääosin peli rullaa joutuisasti ja tälläisissa olosuhteissa Parade toimii.

Kaikenkarvaisia työläistenasetteluja noppavetoisesti on viime vuosina tullut pilvin pimein, mutta ne olen pääsääntöisesti kokenut pitkäpiimäisiksi. Mutta kun hommaa kevennetään riittävästi ja mennään suoraviivaisemman nopittelun tasolle tyyliin Kingsburg, niin jo kelpaa! Kingsburgissa noppia käytetään kivasti paitsi resurssien keruuseen myös kaverin jaloille polkemiseen aina kun se vaan mitenkään edistää samalla omaa peliä. Muutaman näppärän rakennuskierroksen jälkeen mörököllit iskevät kimppuun, joten rakentamisessa koetetaan pitää huoli myös puolustuksesta. Ja tätä kaavaa toistetaan muutama kierros. Tykkään Kingsburgista vielä vuosien jälkeenkin, vaikka tämänkertaisessa taistossa tulikin useampi kymmentä pykälää takapakkia sijoituksessa. Ja jos peliä yhtään enempää pelaa, niin ‘To Forge a Realm’ -lisäosa on pakollinen – mikä itse asiassa taitaa pelin uusimmassa painoksessa tullakin jo vakiona mukana.

Kiinnostuitko? Pelistä on blogissamme erillinen artikkelinsa.

Members Only on näistä vedonlyöntipeleistä yksi parhaista, vaikka ikää sillä on jo neljännesvuosisata. Ulkonäöllisesti karu mutta ainakin selkeä peli haastaa arvailemaan, montako sateista päivää Lontoossa mahtaakaan olla tässä kuussa, moniko arvon lady huomaakaan Ascotin hevoskisoissa sonnustautuneensa samanlaisella päähineellä kuin kanssasisaret tai muuta vastaavaa. Joka vuoro pelaajat paljastavat omia tietojaan muille kortti kerrallaan ja samalla tulee tilaisuus lyödä vetoa. Kokonaiskuva siten kirkastuu kierroksen edetessä, mutta samaa tahtia on parhaat eli todennäköisimmin ne oikeat ruudut varattu. Edelliseltä top 100-listaltakin Members Only löytyi pelkästään vanhoilla meriiteillään ja tuolloin arvuuttelin, että mikähän sen oikeampi paikka olisi? No, pelin pariin on sittemmin palattu ja sen myötä sijoituskin on oikaistu oikeammaksi.

Se astetta vähemmän puuduttava työläistenasettelu. Kokenut pelisuunnittelija Rüdiger Dorn yhdessä Kosmoksen julkaisusta vastaavien tahojen kanssa ovat Steam Timella puristaneet jouhevasti eteenpäin matkaavan ja riittävästi vaihtuvia muuttujia sisältävän pelin, jossa homma pysyy mielenkiintoisena alusta loppuun. Steam Timessa miellyttää ovelasti toteutettu ‘vähentyvät vaihtoehdot’ -malli ja se, että osaan valinnoista liittyy aina epävarmuustekijöitä. Saatan korvissani kuulla, kuinka moni raskaampien pelien ystävä huutaa “liikaa tuuria ja kaaosta”, mutta minä sanon että “lisää höyryä”.

Kiinnostuitko? Pelistä on blogissamme erillinen artikkelinsa.

Sijalle 42 tällä kertaa yltää valtavirrasta poikkeava torninrakennuspeli. Ei mitään ‘Huojuva torni‘ -meininkiä vaikka välillä rakentuva kyhäelmä hivenen horjuva onkin. Turm Bauerissä perimmäinen idea on saada oma kiipeilijä ylemmäs rakennelmassa kuin muilla pelaajilla ja tässä onnistuakseen tarvitaan yhdistelmä hyvää noppakättä – mikä auttaa rakentamisvaiheessa – sekä sopivasti parkkeerattua kiipeilijänappulaa, jolla blokata muita pelaajia. Komponenttiosasto on viimeisen päälle kunnossa ja pelin sääntökuorma kevyt. Mainio peli, josta saa aidon Cornerstone-elämyksen yhdstämällä pelejä kaksi. Sitäkin on tullut testattua, mutta olen napakamman Turm Bauerin kannalla.

Kiinnostuitko? Pelistä on blogissamme erillinen artikkelinsa.

On se teema sitten “Unelmien risteily” tai “Päräyttävä lavashow” niin ollaan hyvyyden äärellä joka tapauksessa. Pelissä rakennetaan käteen reitti-/bändisettejä neljässä eri värissä yksi väri kerrallaan ja kun aika on, setti pöydätään ja aloitetaan toisen värisetin rakentaminen. Nopsaan rullaavat kierrokset yhdistettynä tosi tiukasti rajattuun korttilimiittiin ja rahavarantoihin sekä katkeraan kilpailuun settien paremmuudesta tekevät Atlantic Starista erinomaisen. Peli on täynnä hiljaista “toivottavasti tuo kortti on vielä tuossa mun vuorolla” ja “Älä vaan nyt vaihda niitä kortteja” -tuskaa, joka usein purkautuu myös ääneen lausutuksi, kun vastapelaaja juuri edellä tekee niitä siirtoja mitä et toivonut tämän tekevän. Kun pelin kylkeen on pultattu lainanottokin kekseliäällä tavalla, niin tämä nostaa Atlantic Starin eittämättä Dirk Hennin kautta aikain parhaimpien pelien joukkoon.

Kiinnostuitko? Pelistä on blogissamme erillinen artikkelinsa.

Väistelin “hullun kuninkaan linnanrakentelua” hyvän tovin pääsääntöisesti ulkonäöllisistä syistä, mutta kun viimein annoin sille hiukan siimaa, niin tykkäsin kuin hullu puurosta eikä tuo ihastus ole minnekään kadonnut vaikka alamäkeen listasijoitus tulee parikymmentä pykälää. Castles of Mad King Ludwig yhdistää hienosti huoneiden hinnoittelun itse linnan rakentamiseen ja erilaisiin bonustoimintoihin. Päälle vielä yhteisesti käytävää kilvoittelua pelikerroittain vaihtelevissa kategorioissa ja piilotavoitteita, niin kekkerit on valmiit. Pelin ulkoasu puistattaa edelleen, mutta kaikkea ei voi saada.

Yksinkertainen korttivetoinen osakepeli ja suljetut rahamarkkinat: tämä yhdistelmä toimii hienosti Mogulissa. Joka vuoro tarjolla on osake ja tietyn osakesarjan myyntioikeus – toinen huutokaupan voittajalle ja toinen kakkoselle. Jotta huutiksessä pysyy mukana, pitää omalla vuorolla laittaa kolikko tiskiin tai jos ei hotsita tai rahat on loppu, passataan ja napataan kaikki sillä hetkellä pöydässä lojuvat rahat. Tätä kun maustetaan vielä osittain yllättävällä pelin lopetuksella, niin menestysresepti on valmis. Appiukkoni hokemaa lainatakseni: “Toimii!”.

Deduktiopelien ykkönen tulee näissä karkeloissa nyt rytisten alaspäin, mutta peli on rakas kaikesta huolimatta. Code 777 on hauska ja haastava (vaikeustasoa pystyy itse säätämään) peli, joka tekee asioita hivenen toisin verrattuna moniin muihin päättelypeleihin. Omalla vuorolla käännetään pakan päällimmäinen kortti, vastataan sen esittämään kysymykseen ja autetaan siten muita, mutta oma peli ei etene. Kysymys voi olla vaikkapa: “montako pinkkiä numeroa näet?” Nyt katsot pelaajien edessä nököttäviä telineitä, joiden sisällön nämä itse eivät näe ja vastaat kysymykseen. Kun joku luulee tietävänsä mitä omasta telineestä löytyy, pääsee arvaamaan. Oikea arvaus vie lähemmäs voittoa, väärästä pelaajan laatat vaihdetaan uusiin ja sisällön selvittely alkaa alusta.

Kiinnostuitko? Pelistä on blogissamme erillinen artikkelinsa.

Lisää laatua – tai no, mitäpä sitä toistamaan, tässä vaiheessa kaikki on enemmän kuin vain hyvää. Kuka rakentaa nopeiten riittävän sähköverkoston ja tuuppaa valoa kotitalouksiin – siitähän tässä on loppuviimein kyse. Power Grid yhdistää taloudenpidon, resurssit ja huutokaupan – joista viimemainitun mukana tulee myös tarvittava määrä arvaamattomuutta ja siten lisämaustetta. Lisäkarttoja on yli loppuelämän tarpeiksi olemassa, on vaihtoehtoista voimalapakkaa ja ties mitä. Kaikille talouspelien ystäville ehdoton valinta ja suositus.

Kiinnostuitko? Pelistä on blogissamme erillinen artikkelinsa.

Tämän näppärän pähkinän purtavaksi tarjoilee pelisuunnittelija Stefan Feld. Ympärillä on tavaraa kuin runsaudensarvessa, mutta peli kaiken tavarapaljouden takana yllättävän suoraviivainen. Tarjolla on enimmilläänkin vain neljä noppaa, joista valita ja vain yksi – Merlin – antaa niistä hiukkasen enemmän joustoa. Näillä rajoitteilla pitäisi sitten blokata paitsi muurin yli pyrkivät hyökkääjät, myös hankkia enemmistöjä maasto- ja päälaudalta. Kokonaisuus on harmoniassa ja kokemus rikastuttava. Olen Merlinin lumoissa, mutta pelaan peliä vain ja ainoastaan kolmella pelaajalla. Kaksi ei tarjoile riittävästi vuorovaikutusta, mitä sitäkin pelistä löytyy ja neljäs pelaaja tuo vain lisäkestoa. Em. rajauksella sija 36 on Merlinille enemmän kuin ansaittu.

Kiinnostuitko? Pelistä on blogissamme erillinen artikkelinsa.

Kesäinen versio Azulista on pelisarjassaan jo kolmas viritelmä. Sarjan edellisen, blogissakin tarkastelussa olleen Azul: Stained Glass of Sintran, jälkeen suunta on taas parempaan päin. Tuttua peruskaavaa laattojen oton ja pelaamisen osalta on rikottu Summer Pavilionissa siten, että ensin jaetaan kaikki laatat ja vasta sitten alkaa niiden asettelu omalle laudalle. Tähän päälle on ympätty lisälaattojen saanti aika-ajoin päälaudalta ja kierroksittain vaihtuva ennalta määritetty jokeriväri. Kaikki muutokset voin allekirjoittaa toimiviksi ja Azul: Summer Pavilionia onkin pelattu meillä runsaasti. Ei se ehkä sittenkään sitä alkuperäistä Azulia päihitä, mutta juuri tällä hetkellä saatan sittenkin tarttua mieluummin tähän kuin originelliin – siitäkin huolimatta, että top-listalla pelit tulevat nyt tässä järjestyksessä.

Kiinnostuitko? Pelistä on blogissamme erillinen artikkelinsa.

Vartin kestävä hupaelma, joka yhdistää perinteisen myötäpäivään kiertävän huutokaupan ja kakkosvaiheessa tapahtuvan sokkohuutokaupan. Kun huomioidaan nätti korttigrafiikka ja pelisuunnittelussa aina toimiva kulmakivi ”kaikki kortit eivät ole pelissä”, niin kiinnostava paketti on kasassa. Niin sanottujen luottofillerien sarjassa For Sale on kärkikastia, on ollut sitä jo pitkään enkä näe että tilanne miksikään muuksi muuttuukaan.

Se ensimmäinen koskaan pelaamani Key-sarjan peleistä ja pidän tätä parhaimpana, vaikka kaikkia myöhemmin julkaistujakin on pelattu ja suurin osa jopa omistettu. Keythedralin arvoa silmissäni nostaa peleissä harvemmin nähty elementti: ennen pelin alkua rakennetaan pelilauta ja pohjustetaan omat asemat, jonka jälkeen aletaan vasta keräilemään resursseja ja rakentamaan katedraalia – jolloin vaihdetaan perinteisempään “resuja voittopisteiksi moodiin”. Itse peli on toimiva cocktail pelinajoitusta, piilotietoa ja vuorojärjestyksestä kilvoittelua. Listasijoitus Keythedralilla hivenen valahtaa mistä osasyy voi olla, ettei sitä ole ihan hetkeen pelattu.

Puisten näppäryyspelien saralla ei ole Crokinolen voittanutta. Nopeasti pääsee tässäkin alkuun, mutta homma ei ole päätöntä räiskettä vaan taidolle jää reilusti tilaa. Meillä tätä pelataan käytännössä vain nelinpelinä 2vs2, jolloin Crokinole suorastaan säihkyy. Silloinkaan ei tarvitse porukan olla tasaisen hyvä, kunhan saa muuten suht’ tasaväkisen jaon aikaiseksi. Aivan parhautta.

Lost Cities -korttipeli lienee se tutumpi versio suurimmalle omalle, mutta pelin lautapeliversio korvasi itselläni tarpeen koko korttipelille. Lautapeliversio tarjoilee hyvin pitkälti saman kuin kaksinpelattava korttipeli, mutta laajentaa pelaajamäärän neljään ja hoitaa mm. paremmin reittien tuplaukset. Muuten tämä on vahvasti sitä “toivottavasti pakka antaa sopivaa maata & numeroa” -toiveita ja päätöksentekoa siitä milloin avataan pellit ja lähdetään reissun päälle. Siis mitä mainioin perhepeli, jota on lahjaksikin ostettu jo puolenkymmentä kertaa.

Top-30 -joukkion aloittaa mainio uudisraivaajapeli Pioneer Days. Yhteisestä noppapoolista valitaan vuorollaan noppa ja tehdään sen toiminto, jonka jälkeen onkin jo seuraavan vuoro. Kaikki mitä nopilla saa on pääsääntöisesti hyvää ja tie pisteisiin tavalla tai toisella, mutta se mihin kukin keskittyy ja mihin lopulta on “varaa” pysyvämpää hyötyä saadakseen vaihtelee. Kun edelliseen lisätään Pioneer Daysin kierrepallo, jossa viimeiseksi jäänyt noppa ei päädy kenellekään vaan se tuuppaa pykälän verran tietyn värin uhkaa todennäköisemmäksi, on kelpo keitos valmis. Pioneer Days on nätti ja toimiva paketti, jossa kirsikkana kakun päällä vaihtoehtoiset hahmopakat tuomaan lisävaihtelua pelikertoihin.

Galaxy Trucker on yhdistelmä puzzle-peliä ja avaruusseikkailua. Ja peli toimii, vaikka onkin Vlaada Chvatilin käsialaa. Juu, en siis ole Vlaada-fani. Avaruusaluksen rakentelu on kivaa puuhaa ja kun perään sillä omalla kyhäelmällä pitäisi selvitä avaruuden haasteista, niin hauskuus nousee uusiin sfääreihin. Paljon on peliä pelattu ja kyllästymisestä ei ole tietoakaan. Tästä osakiitos ensimmäiselle lisäosalle The Big Expansion, joka tuo riittävästi lisävaihtoehtoja ja vaihtelua peliin ja on siten välttämätön niille, jotka tätä pelaavat yhtään enempää. Jos joku peli on hilpeä, niin se on tämä!

Olin pähkinöinä tämän pelin kohdalla heti sääntöjenluvun jälkeen ja nyt kun Mayaa on myllytetty eri pelaajamäärillä, niin se on osoittautunut odotusten mukaiseksi. Rajatulla laattasetillä pyritään ympäröimään pelilaudan hiljalleen laajenevia kaupunkeja ja toisaalta ketjuttamaan saman satolajin laattoja yhteen. Kutkuttava, säännöiltään äärisimppeli peli toimii sekä perhepelinä että harrastajien kesken.

Kiinnostuitko? Pelistä on blogissamme erillinen artikkelinsa.

Michael Kieslingin se kolmas peli vuodelta 2017, joka jäi niiden kahden muun (Azul, Heaven & Ale) varjoon. Mutta ei sen tarvitsisi, sillä Riverboat on mitä makoisin mix vaihevalintaa (vrt. Puerto Ricon roolivalinta) yhdistettynä laatanasetteluun viljelysten muodossa ja tavaratoimituksiin isolle kirkolle. Peli ei lopulta tarjoa ehkä sitä kaikkein jyrkintä draamankaarta, mutta ei sen tarvitsekaan. Ja kun muiden pelaamisella ja pelillä on merkitystä, niin kummasti Riverboat maistuu ja se onkin yksi luottovalinnoistani kolminpeleihin.

Kiinnostuitko? Pelistä on blogissamme erillinen artikkelinsa.

Luottovalinnoista puheenollen, tässä niistä yksi kun haetaan kompaktia korttipeliä. ”Vältä korttien ottamista, mutta jos otat, niin ota sitten samaa maata eniten” –on oiva lähtökohta peliin kuin peliin ja Poisonin tapauksessa coctail on kohdillaan. Pöytään paiskotaan korttia kolmeen väripinoon ja pyritään pitämään korttien summa riittävän pienenä, jotta itse ei sieltä mitään tarvitsisi ottaa. Mukana on jokereita, joita saa lätkiä keittoon kuin keittoon, mutta jos niitä päätyy omaan ottopinoon, niin niistä saa miinuspisteitä enemmän. Erinomainen peli, kun pöydän ääressä on neljä tai viisi pelaajaa.

Tiketintäyttöpelit ovat lähellä sydäntäni ja tämä on kaikin puolin onnistunut sellainen – itse asiassa niin hyvä, että se teki kertaheitolla blogissakin esitellyn ja kehutun Reefin turhaksi. Piparkakkutalossa on kiinteä määrä pelivuoroja, joiden aikana kerätään pipareita satuhahmojen vangitsemiseksi ja valmistellaan muutenkin omat projektit siten, että loppupistekorteista rapsahtaa riittävästi lisäpisteitä voittoon. Rakenteluvaiheessa on onnistuneita suunnittelujippoja ja pieniä kombotusmahdollisuuksia mikä jo osaltaan erottaa pelin edellä mainitusta verrokistaan. Vaihtelevilla loppupistekorteillakin taataan uudelleenpeluuarvoa. Tykkään.

Kiinnostuitko? Pelistä on blogissamme erillinen artikkelinsa.

Kolmen kovan huutokauppapelin ensimmäinen jäsen tulee tässä. ‘Razzia!’ on yhdistelmä huutokauppaa, settien rakentelua ja epätietoisuutta kierroksen päättymisestä. Peli on hiottu ja kutkuttava kokonaisuus, jonka uniikki lisä on pelaajalta toiselle kiertävät kiinteät ”huutolaput”, jotka ovat merkittävässä roolissa päätöksenteossa. Reiner Kniziasta voi olla montaa mieltä, mutta eritoten huutokauppapelien suunnittelun saralla mies on velho.

Hacienda (tai Hazienda) rakentuu muutaman yksinkertaisen elementin ympärille: korttivetoisesti varataan pelilaudalta maata tai rakennetaan eläinjonoja teuraaksi vietäväksi, jotta niistä saa pisteitä. Raha on tiukassa ja vahvasti peli myös tarjoilee “pitäisi päästä vähän joka paikkaan, mutta vuorotoimintoja on liian vähän” -tunnetta, joten sellainen mukava perusahdistus on päällä. Pelilaudalla on muutoinkin tunkua ja vaikkei siinä kavereille ilkeilläkään, niin silti on fiilis, että muut tökkii sinua vähintäänkin sukkapuikoilla kylkeen. Erinomainen peli, josta on vuonna 2019 putkahtanut uusi painoskin.

Kaikilla meillä lienee niitä luottopelejä, joita voi tarjota tilanteeseen kuin tilanteeseen? Kun tarvitaan peliä, jota voin pelata vaikkapa anopin kanssa, joka ei sääntökuormaa jaksa, niin mm. Pingu-Party on luottokaveri. Ja sittenkin se on samalla peli, jota voidaan tyytyväisenä vetää pikaisena fillerinä vakiopeli-illassakin. Yhteistä pyramidia rakennetaan kortti kerrallaan, mutta samalla “sopivasti” blokataan sellaiset värit ulos, joita ei itseltä enää kädestä löydy. Saattaa olla, että Pingu-Party on listan simppelein peli, mutta kun sitä on tahkottu satoja jakoja tyytyväisenä ja fiilis ei ole muuksi muuttunut, niin korkea sijoitus on perusteltu ja näemmä ollaan samoilla korvilla kuin pari vuotta takaperin.

Suorasukainen ja konstailematon osakepeli miellyttää siinämäärin, että Speculationin sijoitus ei ole merkittävästi muuttunut. Peli tarjoilee vain ja ainoastaan nopeaa osakkeiden ostoa ja myyntiä, jossa omaa pelin suunnittelua ohjaa pieni kahden kortin käsi sekä aiemmin pelatut kortit. Pelin potkustartanneet pääsevät vieläpä (niin halutessaan) pelaamaan peliä alkuperäisillä Spekulation-säännöillä, joita pidän itsekin parempana. Pelkän jälleenmyyntiversion hankkineiden kannattaa jostakin raapia kätösiinsä lisäosa ‘Queenie 3: Action and Movement Dice‘ (tai pienellä vaivalla tehdä se itse), joka pitää pelin vähemmän arvattavana.

Kiinnostuitko? Pelistä on blogissamme erillinen artikkelinsa.

Listan korkein kupongintäyttely ja uutuuskin vielä kapuaa heti tuoreeltaan sijalle 20. Cartographers maustaa kaluttua ja kovin uriutunutta genreä pienesti, mutta sopivasti: välillä pääset tuhertamaan esteitä kaverin paperiin! Kuulostaa mitättömältä, mutta virkistää kummasti. Kun pelin ulkoasuunkin on panostettu niin ettei peli näytä penseältä excel-taulukolta, niin mikäpä on pelatessa. Uutuudenviehätystä tai ei, mutta listasijoitus on enemmän kuin ansaittu. Tätä lisää jatkossakin.

Kiinnostuitko? Pelistä on blogissamme erillinen artikkelinsa.

Peli, jonka tietävät vain pienet piirit syystä, että se on paitsi vanha myös siksi, ettei peliä oli koskaan julkaistu muilla kielillä kuin saksaksi. Ja se on sääli se! Pelinä Holiday AG on suoraviivainen korttivetoinen “osakepeli”, jonka pisteenlaskussa on pelin nerokkuus. Kierros kerrokselta pelaajat noukkivat osakkeita yhteispoolista ja kasvattavat laudalla nököttävien firmojen potentiaalista arvoa korttien avulla. Firman loppuarvo on sen pisin yhtenäinen ketju laudalla, joten etenkin alkuun peli on kyttäilyä ja omista aikeista haluaa paljastaa mahdollisimman vähän. Korttien pihtailu muistuttaa hivenen ristiseiskaa, mutta kädenhallinta on toteutettu kiinnostavammin. Pisteitä myös siitä, että se skaalautuu hienosti aina kuuteen pelaajaan asti.

Age of Steam tuli tutuksi jo peliharrastuksen alkuvuosina ja sen yhdistelmä tiukkaa huutokauppaa, ahtaita karttoja ja niukkuutta kuljetusmarkkinoilla jaksaa lämmittää vielä tänäkin päivänä. Se näkyy myös listasijoituksessa eli sijoitus on käytännössä sama kuin kaksi vuotta takaperin. Age of Steam on moderni klassikko karusta ulkonäöstään huolimatta ja erilaisia lisäkarttoja on tarjolla loppuelämän tarpeiksi, jos sellaisille kokee tarvetta. Niin ja minulle junapeleissä riittää AoS:n tarjoama taso, 18xx:n pelejäkin on jokunen testattu, mutta totesin etteivät ne ole mun juttuni.

Mombasa pitää sekin paikkansa listalla. Se tarjoaa modernien europelien tapaan miltei liikaakin hilavitkuttimia, pieniä sääntödetaljeita jne, mutta asiat nivoutuvat yhteen tavalla, jossa sääntökirjaan ei tarvitse palata kun pelaamaan päästään. Pelin nerokas pakanrakennussysteemi ja korttien käyttö yhdistettynä yhteisellä pelilaudalla operointiin ja eri firmojen osakkeiden arvojen kanssa puljailuun toimii upeasti ja tekee pelistä vuorovaikutteisemman kuin monet muut Alexander Pfisterin raskaat pelit. Niinpä Mombasan pariin palaan koska tahansa hymyssä suin ja pidän sitä kyseisen pelisuunnittelijan toistaiseksi parhaana pelinä.

Viime vuosien yksi kovimmista hiteistä löytyy tällä kertaa sijalta 16. Azul on teematon “kaakelipeli”, jossa yhdistyy pelaajien oma pulmapelailu ja yhteisesti tarjolla oleva laattasetti. Pelimekaniikat paiskaavat kättä tavalla, joka on maistunut pelaavalle kansalle paitsi maailmalla, myös meillä Suomessa minä mukaanlukien. Ja onpa perusideasta riittänyt tarpeita kahteen muuhunkin Azul-sarjan peliin. Tämän originelli-Azulin vahvuus piilee simppelissä, mutta toimivassa pisteenlaskussa mistä syystä se on lopulta listan kovin Azul.

Kiinnostuitko? Pelistä on blogissamme erillinen artikkelinsa.

Tämänkertaisen listan kolmanneksi kovin uutuus on Diamonds Club. Peli ei itsessään ole uusi eikä se ole itsellekään ole uusi, olenhan pelannut sitä ensimmäisen kerran heti tuoreeltaan julkaisun jälkeen ja jokusen kerran vielä myöhemminkin. Mutta vuosia on vierinyt ilman jälleennäkemistä kunnes sitten viime syksynä kohtasimme jälkeen. Diamonds Club on settienrakentelua, jossa settiin tarvittavat ainekset kerätään yhteiseltä jatkuvasti hinnoiltaan kallistuvalta pelilaudalta. Rakennetut setit vaihtuvat timantteihin, joita edelleen vaihdetaan rakennuksiin mikä samalla johtaa kilpajuoksuun tavoitelaatoista. Kun päälle ympätään jännitysnäytelmä siitä, milloin peli päättyy ollaan Diamonds Clubin ytimessä. Muistin, että tämä peli on hyvä mutta että näin hyvä!

Vanha sotaratsu Menolippu tulee nyt kymmenisen pykälää alaspäin, mutta sen ajat eivät suinkaan ole ohi. Peli on edelleen mitä hienointa hupia osuvassa seurassa ja kun kylkeen on pultattu lisäosa 1910, niin en muita sarjan peleistä omaan pelihyllyyni edes kaipaa vaikka merkittävää määrää olen niistä pelannutkin. Menolipussa kiehtoo edelleen sääntöjen kompaktius, epävarmuus reittien rakentelusta ja pelin loppumisesta ja kiinnostava pisteytys. Klassikko, syystäkin!

Puhtaitten huutokauppapelien kakkonen tällä kertaa. High Society -teemoitettuna en ole tätä pelannut koskaan, minulle peli näyttäytyy pikkusöpönä eläinteemoitettuna ‘Einfach Tierisch!’ -versiona. Lyhyt turboahdettu filleri, johon on saatu pakattua paljon peliä. “Mikä on kaupattavan kortin arvo?” “Montako korttia ylipäätään enää tulee tarjolle ennen kuin peli päättyy?” Ja lopulta se oleellisin: “Paljonko on varaa käyttää rahaa, jotta ylipäätään voin voittaa?” Pelipöydän kovin tuhlaaja kun ei voi voittaa. Niin paljon kysymyksiä, niin pienessä pelissä. Parhaita fillereitä koskaan ja pelin suunnittelu on suorastaan nerokas.

Medici on tismalleen samalla sijoituksella kuin kaksi vuotta takaperin. Näin korkealle päästään yksinkertaisella once-around –huutokaupalla, jossa pelaaja voi hankkia maksimissaan viisi korttia ennen kuin paukahtaa jo yksi pelin kolmesta pisteytyksestä. Lisäksi tämä viiden kortin ruumakapasiteetti on muutenkin merkittävässä roolissa: jos ruumastasi on jo 3/5 täytetty, et voi osallistua enää kolmen kortin huutokauppoihin. Iso osa Medici-ihastustani on myös tapa, jossa kortti kerrallaan tehdään päätöstä vieläkö huudettavan lastin settiä kasvatetaan vai ei – mitä sieltä pakasta mahtaa seuraavaksi kääntyä ja sopiiko se kenen setinteko-tarpeisiin? Kun Medici toimii vieläpä äärimmäisen hyvin viidellä ja kuudellakin pelaajalla, niin siinä unohtuu jo pelin ruma ulkoasukin.

Reiner Knizian nimi putkaa vielä kertaalleen listalla, kun Taj Mahal parkkeeraa sijalle 11. Tässä pelissä kiteytyvät monet lautapeleistä hakemani asiat: sopivasti piilotietoa ja korttituuria, vaatimusta sekä lyhyen että pidemmän aikavälin pelin lukuun unohtamatta riskinottoa ja nopeita pelivuoroja. Rosokulmia tästä pelistä on turha hakea ja graafinen puolikin on ihan uusimmassa laitoksessa edes joltisenkin kuosissa. Hyvänen aika ihmiset, hankkikaa nyt tämä!

Kiinnostuitko? Pelistä on blogissamme erillinen artikkelinsa.

Concordian vahvuudet löytyvät kädenrakentelusysteemistä, mutta yhtä lailla lisäpisteitä ropisee pisteytyksestä, mikä tapahtuu vasta pelin lopussa pitäen kaikki pelaajat kokonaistilanteen osalta hivenen varpaisillaan. Omassa tärkeässä roolissaan on myös pelilauta, mikä kasvattaa pelaajien välistä interaktiota. Pelisuunnittelija Mac Gerdts hyödynsi samaa kädenrakentelusysteemiä myöhemmin Transatlanticissa, mutta pelilaudan poistaminen johti ylimääräiseen jatkuvaan korttien kanssa puljaamiseen eikä se nyt muiltakaan osin ollut samanlainen osuma.

Kiinnostuitko? Pelistä on blogissamme erillinen artikkelinsa.

Viisi minuutin mittaista avaruusmaiseman rakentelukierrosta tehdyt kyhäelmät kierrosten välissä pisteyttäen. Siinä tiivistettynä Cosmic Factoryn idea. Kun kylkeen pultataan draftaten tehty laattojen valinta ja loppupisteytyksen kulmakivi, jossa suorituksessa huomioidaan eri kategorioiden mahdollisimman tasaisesti tehty pisteidenkeruu on loputkin pelin keskeisistä menestyselementeistä esitelty. Cosmic Factory on hitti, sillä kaiken minkä se tekeekin se tekee erinomaisesti. Pelin ykköspainos katosi nopeimmille, mutta lisäpainosten myötä tätä on taas saatavilla.

Kiinnostuitko? Pelistä on blogissamme erillinen artikkelinsa.

Wallensteinin toimintojen ohjelmointi ja muiden pelaajien toimien arvuuttelu on jo itsessään jännittävää, mutta kun siihen yhdistetään noppatornin tuoma lisämauste sotien ja kapinoiden ratkomisessa, niin kyllä sen jännityksen aistii ihan pöydän ääressä asti. Wallenstein ei ole pelkkää sotimista, sillä yhtä lailla tärkeässä roolissa on ruokahuolta ja verotus. Keitos on kaikkinensa mellevän erilainen verrattuna mihin tahansa muuhun lautapeliin. Viimeisen kierroksen suunnittelulapsuksesta, jossa tarjotaan siimaa tehdä läpimurtoyritys ilman vastahyökkäyksen uhkaa, huolimatta Wallenstein on mahtava peli.

Kramer&Kiesling –kaksikon hiilikaivospeli on viimeiseen asti hiottu esimerkki hyvin tehdystä pelistä: vain muutama erilainen toiminto, jotka nivoutuvat selkeästi yhteen ja siten kokonaisuus on helposti ymmärrettävissä ja napakasti pelattavissa. Toimintovuoroja tuntuu aina olevan muutama liian vähän ja piilotietoakin on sopiva ripaus mukana. Coal Baron vaan osuu just eikä melkein omaan pelimakuuni enkä ole ainoa. Useamman kerran olen peliä pelattuani kuullut pöydästä sen klassisen kysymyksen: “Niin, mistäs  tätä peliä saa ostettua?”.

Parhaimmistoa mitä Stefan Feldillä on tarjota. On tässä nopat ja pistesalaattikin tämä mokoma on. Vaan nytpä ei niitä noppia räplätäkään mieleisiksi kuten niin monissa muissa peleissä ja muutenkin koneistojen rakentelu on tehty nihkeämmäksi. Macaossa on kaikki muu kohdallaan paitsi komponenttien ulkonäkö, joka taas on linjassa perusankean Alea-laadun kanssa. Korttejakin se tarjoilee siinä määrin, että vaihtelua riittää eri pelikerroille. Suunnittelupuolella on joitakin kämmejä eli tekstejä ja lyhenteitä olisi voitu korvata symboliikalla, mutta menee se näinkin. Macao on rautainen paketti.

Kiinnostuitko? Pelistä on blogissamme erillinen artikkelinsa.

Listan korkein uusi tulokas parkkeeraa viiden parhaan joukkoon. Carpe Diemin tympeän ulkoasun takaa paljastuu suoraviivaiseksi viilattua laattojen keruuta ja asettelua yhdistettynä kekseliääseen välipisteytykseen ja perinteisempään loppupisteytykseen. Toimii kaikilla pelaajamäärillä, mutta elämys paranee sitä mukaa kun pelaajamäärä kasvaa sillä samalla kasvaa haaste eri sektoreilla onnistumisessa. Eihän tässä tosiaan mikään muu harmita kuin epäonnistuminen graafisella puolella mikä saattoi maksaa sen, että peli jää vailla ansaitsemiaan pelialan palkintoja.

Kiinnostuitko? Pelistä on blogissamme erillinen artikkelinsa.

Pupujen valtakunta on yhdistelmä korttien draftausta, pelilaudalla tehtävää asemointia ja koreita komponentteja. Bunny Kingdom on paitsi söpö, myös äärimmäisen sulava ja mukava pelattava, jossa valintoja tehdään jatkuvasti sopivasti annostellen ja päätöksenteon tueksi kokonaistilanne on helposti nähtävissä pelilaudalta. Niinikään jännitys säilyy useimmiten loppuun saakka eli vaaditaan pelin aikana kerättyjen käärökorttien läpikäynti ennen kuin voittaja on selvillä. Lisäosaakin peliin on jo tarjolla.

Kiinnostuitko? Pelistä on blogissamme erillinen artikkelinsa.

Jo miehen ikään varttunut Fresh Fish on uniikki yhdistelmä huutokauppaa ja rakentelua tavoitteena turvata lyhyet yhteydet varastoilta omiin myyntikojuihin. Jokainen laudalle putkahtava rakennus voi osaltaan vaikuttaa siihen, kuinka itse tiestö lopulta rakentuu – sitä kun ei rakenneta. Juuri se osuus on Fresh Fishin suola ja nerokkain idea. Hienoa, että pelistä saatiin vuonna 2014 uusi painos, tässä välissä kun ehti olla kymmenen vuotta jossa peliä ei saanut käytännössä mistään. Jos uuden painoksen omistat tai jostain käsiisi saat, niin kannattaa ottaa suoraan käyttöön sääntökirjan variantti, jossa koko pelin nerokkuus piilottelee.

Kiinnostuitko? Pelistä on blogissamme erillinen artikkelinsa.

Kuka olisi osannut arvata, että lautapeli koralliriutan elämästä olisi näin mielenkiintoinen? Reef Encounter on hyvin omintakeinen peli, jossa eriväristen korallien popsiminen on jotain ihan muuta kuin mitä Richard Breeseltä on sittemmin totuttu näkemään. Kun jälki kerran oli aikanaan näin hienoa, niin saisi herra jatkossakin lähestyä rohkeammin poikkeavilla ideoilla ja teemoilla. Reef Encounter tarjoilee vuorovaikutusta annoskoossa, joka kylmää kaikkia hiekkalaatikko-pelien ystäviä, mutta mitenkään kaoottiseksi peliksi Reef Encounteria ei sittenkään pääse haukkumaan vaan kyse on yrityksestä blokkailla kanssapelaajia ja turva oma tila. Edellisellä listalla peli oli mukana vahvasti vanhoilla meriiteillä, mutta viime aikoina mahdollistuneet lisäpelit muistuttivat, että Reef Encounterin oikea paikka on kovin paljon korkeammalla.

Tämän kertaisen listan ykköseksi kipuaa Indonesia, joka oli toki edellisen listankin kymmenen kärjessä. Peli on on monellakin tapaa poikkeus omassa top-100 –listassa, sillä se on paitsi ainoa Splotterin julkaisu myös ainoa kestoltaan näin pitkä peli. Kumpikin edellisistä on itselleni yleensä enemmän miinusta kuin plussaa, mutta Indonesiassa palikat osuvat poikkeuksellisesti kohdalleen. Säännöiltään se on kevyehkö ja varsin suoraviivainen, mutta firmojen kautta tehtävä operointi ja fuusioiden rakentelu tarjoavat paljon vaihtoehtoja ja itse toiminnot on tehty pääosin tosi hienosti. Pelillisen täydellisyyden keskelle on lipsahtanut jokunen käytettävyysongelma (kartan ruudut ja viivat kovin ohuita ja osin himmeitä), mutta onneksi riittää kun niissä muutamissa paikoin on riittävän tarkkana. Kun avuksi ottaa vielä pokerichipit, niin on pakko todeta, että Indonesia on talouspelien kirkkainta kärkeä kun pöydässä on 4-5 pelaajaa.

Mietteitä ja ajatuksia listasta? Kommentit ja nostot ovat enemmän kuin tervetulleita!

Tulen palaamaan tietyiltä osin edellä olevaan listaan vielä tulevissakin artikkeleissa, mutta siihen saakka kaikki kysymykset, kommentit ja nostot ovat enemmän kuin tervetulleita. Itse listan tekoprosessin avaan kuitenkin vielä seuraavassa, jos se kiinnostaa.

Näin lista tehtiin

Mikäli top-100 listan tekoprosessi kiinnostaa, siitä lyhyesti seuraavassa.

Olen pelannut himppasen vajaata 2000 eri peliä, kaikki nämä löytyvät Boardgamegeekkiin merkittynä nimimerkin ‘kystas‘ taakse. Esikarsintana poimin BGG:n listaltani vain ne pelit, joille olin antanut arvosanan väliltä 7-10 (käytän pelien arvioinnissa ohjenuorana BGG:n arvosanojen yhteyteen liitettyjä sanallisia arvosanoja) – vain noilla näin aidosti mahdollisuuden rynniä sadan parhaan joukkoon. Tällä rajauksella sain vielä yli 300 peliä, mikä on liikaa seuraavaa vaihetta varten.

Jatkokarsintana tein ensin yhdistelyä: samat tai melkein samat pelit yhdistin. Näin esimerkiksi Wallenstein ja Shogun päätyivät samaan kastiin, samoin vaikkapa Menolipuista suurin osa. Lisäksi tarkempaan tarkasteluun joutuivat arvosanaltaan heikoimpaan (7) kastiin kuuluneet pelit. Tästä joukosta harvensin niitä joilla ei ollut oletettavasti mahdollisuutta kärkisataseen eli esimerkiksi sellaisia pelejä, joita en ollut aikoihin pelannut ja jotka loistivat poissaolollaan jo edelliseltä listalta tai eivät “kärkkyneet lähellä ko. listan ulkopuolellakaan”.

Em. toimenpiteillä sain 170 pelin ‘short-listan’ aikaiseksi, mikä oli jo sopiva määrällisesti ‘Turnamentin’ tuomiseksi mukaan peliin.

‘Turnamentti’ on Mikko Saaren käsialaa oleva erinomainen härveli, johon syötetään lista pelejä joista sitten tuo värkki arpoo ‘1 vs 1’ -taistoon kaksi peliä. Kysymys kuuluu: “Kumpi näistä pelistä voittaa – kumpaa peliä haluaisit mieluummin pelata juuri nyt?” Turnamenttia ajelin kymmenkunta kierrosta, jonka jälkeen käsissäni oli viimeistä viilailua vailla valmis trendilista mikä maistuu juuri nyt.

Nyt valmistunut lista siten kertoo paitsi kestosuosikeista, nostaa myös uusia ja uudempia pelejä, joita olen ehtinyt testaamaan edes kerran ja jotka kovasti polttelevat lisäpelikertoja.