Sain sitten minäkin aikaiseksi oman TOP-100 -listani. Voisi sanoa “vihdoinkin”, sillä tulen jäljessä tällä aiheella muita lautapelibloggaajia, joilta näitä listoja on nähty – monilta jo useampikin kierros. Katsokaapa vaikkapa seuraavat (mikäli eivät ole tuttuja), joista löytyy monen monta kiinnostavaa pelinimikettä:
- Lautapeliopas ja päätoimittaja Mikko Saari pullautti oman Lautapeliopas: 100 parasta peliä 2017 -vuosilistansa (jo neljättä kertaa).
- Tuomo Pekkanen teki Tuomo Pekkanen: Lautapelit top 100 tulosjulkistuksensa videoitse, kuinkas muuten. Tämäkin jo toista kertaa.
- Todellisuuspako on julkaissut listat niin Annikan kuin Kaitsun toimesta. Annikan Top-30: 1-10, 11-20, 21-30, Kaitsun Top-50: 1-10, 11-30, 31-50.
- Puutyöläinen on sorvannut Top-25 listoja kahdessa eri kategoriassa: Top-25 Perhepelit, Top-25 Strategiapelit
Nämä siis vuoden 2017 listauksia ja siihen junaan hyppään minäkin, tosin oma 2017 -listani tulee reilusti 2018 puolella, mutta mitäpä sen on väliä. Tämä projekti kesti pitkään useastakin eri syystä (Spiel’17 näistä isoimpana) ja viimeiset kuukaudet on mennyt muuttotohinoissa. Takaraivossa Top-100 lista on sen sijaan muhinut kuukausitolkulla.
Kuinka listaus tehtiin?
Onneksi tällaisten listojen tekemiseen löytyy loistavia apuvälineitä – näistä Mikko Saaren Turnamentti ilmeisimpänä. Ennen tuon välineen kautta tapahtuvaa kliksuttelua pitää toki se pohjalista vain saada karsituksi riittävän pieneksi. Esikarsintana toimi Boardgamegeekkiin arvostelemani pelit arvoasteikolta 7-10. Raja muodostui puhtaasti siitä syystä, että sillä tavalla lista karsiutui valmiiksi noin 300 nimikkeeseen, josta seuraavassa vaiheessa karsin “tuplaksi” laskettavat pelit. Listalta lähti siten esimerkiksi ‘Wallenstein-Shogun‘ -kaksikosta ja ‘Last Train to Wensleydale-First Train to Nürnberg‘ -kaksikosta toinen pois. Näin mahdollistin hivenen monipuolisemman kattauksen lopulliselle Turnamentti-listalle.
Siitä päästiin itse Turnamentti-myllytykseen, jossa siis ‘1 vs 1’ -periaattella arpoutuu kaksi peliä vastakkain ja pitää valita kumpi näistä voittaa. Kun peli saa riittävästi tappioita niskaansa se tipahtaa pois ja näin alun 300 pelin lista karsiutuu pienemmäksi ja pienemmäksi. Näin siis lopulta oli käsissä Top-100 pelit, joiden “tulosjulkistus” tapahtuu nyt kahdessa osassa. Esirippu aukeaa, ja listasijoitukset 51-100 on tässä blogitekstissä. Kuumin viisikymppinen paljastetaan noin viikon kuluttua.
TOP-100, sijat 51-100.
(Pelin ja julkaisuvuoden perässä on pelin Boardgamegeek-sijoitus tammikuussa 2018)
100. Louis XIV (2005); BGG ranking 510
Rüdiger Dornin käsialaa oleva Louis XIV on palkintoja kahminut enemmistöpeli, joka aikanaan oli kovassa huudossa minullakin. Vähän on vuosien saatossa sijoitus lähtenyt rapisemaan, mutta pelillä on silti ansionsa minkä vuoksi on mukava nähdä se listan aloittajana. “Pelilaudan” (ei siinä mitään lautaa ole, vaan käänneltäviä laattoja) ympärillä käydään kiivasta kilpailua saatavilla olevista eduista, joita sitten vaihdetaan pistekorteiksi. Muitakin pieniä muuttujia on siroteltu ympärille niin, että pelissä pysyy riittävä jännite. Ja kyllähän Louis XIV:tä edelleen pelaa mielellään – etenkin, kun kesto on ruuvattu himppasen alle tunnin.
Tästä pelistä löytyy Lautapelioppaan arvostelu.
99. Vegas Showdown (2005); BGG ranking 396
Vegas Showdown yhdistää Amun-Re:stä tutun huutokaupan oman kasinon rakenteluun. Pelin komponenttipuoli on karmeaa kökköä alusta loppuun (puistattaa erityisesti ne pokerichipit), mutta kun niistä pääsee yli, niin peli on näemmä minunkin mielestäni siinä määrin hyvä, että se pääsee parrasvaloihin asti. Vähän siis murtautuminen sadan joukkoon tuli yllätyksenä minullekin, myönnän.
Vaan kyllä tätä kasinon rakentelua meilläkin aika ajoin pelataan, joten kaiketi siinä on jotain tehty oikein?
Tästä pelistä löytyy Lautapelioppaan lyhyt arvio.
98. Alhambra (2003); BGG ranking 390
Tämä jo klassikko enemmistöpeli jaksaa nipinapin sekin Top-100 -listaan. Ja onhan Alhambra hyvä, joten miksei jaksaisi? Minulle Alhambra edustaa hyväntuulen korttivetoista laattojen ostostelua ja asettelua, jossa onnella on oma roolinsa ja sen kanssa pitää elää. Siksipä se on myös äärimmäisen hyvä perhepeli.
Tätä (ja pelin eri versioita) on pelattu paljon, mutta kaikista variaatioista huolimatta se on nimenomaan perus-Alhambra, joka näistä selviää voittajaksi. Jotakin pelin lisureista olen joskus testannut, mutta lopulta pelaan peliä mieluiten ihan sellaisenaan.
Tästä pelitä löytyy Lautapelioppaan arvostelu ja peli on käsitelty myös Puutyöläisen blogissa.
97. Sleuth (1971); BGG ranking 926
Sid Sacksonin Sleuth haastaa pelaajat selvittämään mikä pelin 36 timantista on kadoksissa. Peli on puhdas korttipeli ja viihdyttävä sellainen ja kompaktin kokonsa puolesta kulkee helposti matkassa. Sleuthin vaikeusaste (ja kesto) on täysin riippuvainen siitä, paljonko pelaajia on mukana.
Iästään huolimatta peli on edelleen täysin toimiva paketti ja jos/kun deduktiopelit maistuvat (kuten minulle), niin tähän kannattaa ehdottomasti tutustua. Jos nyt jotain huonoa siitä etsii niin lajin perisynti “vain yksi arvaus ja väärällä arvauksella olet ulkona”, mutta se päteekin miltei kaikkiin deduktiopeleihin. Sleuth on ensimmäinen – mutta ei likimainkaan viimeinen päättelypeli tällä listalla.
Tästä pelistä löytyy Lautapelioppaan lyhyt arvio.
96. Black Vienna (1987); BGG ranking 2290
Hupaisana yhteensattumana heti perään toinen iäkkäämpi deduktiopeli. Tämä kasari-vakoojapeli olisi maistunut takuulla jo lapsena, mutta hienoa että törmäsin Black Viennaan edes myöhemmällä iällä. Tässä siis selvitetään rikolliskolmikkoa isommasta epäiltyjen joukosta, mutta se mikä Black Viennasta tekee muista poikkeavan on pelin kysely-vastaus mekaniikka: pelaajat asettelevat toistensa eteen kolmen ihmisen joukkioita ja toinen vastaa pelimerkein, montako korttia ko. kolmikosta omistaa.
Unohtakaa Cluedo, Black Vienna tekee samoja asioita kuitenkin haastaen pelaajaa sopivasti rahtusen enemmän. Aidon kopion hankkiminen voi olla hankalaa (itse omistan), mutta moni pelaa itsetehdyillä versioilla – sitä kautta Black Vienna itsellekin alkujaan tuli tutuksi (BGG:stä löytyy tarvittavat tiedostot). Hyvä peli ja ansaitusti napsun verran parempi kuin Sleuth.
95. Bargain Hunter (2006) / Schnäppchen Jagd (1998); BGG ranking 1996
Bargain Hunter on kelpo näyte siitä, että Uwe Rosenberg on monipuolinen pelintekijä. Tämä “alennusten” metsästys on nokkela pieni tikkipeli, jossa voitetuista tikeistä vain tietyt numerokortit päätyvät suoraan plussapinoon ja loput hulahtavat miinuksiksi. Kierrosten välissä miinuspinosta saa louhia jotakin sentään plussan puolelle, mutta se miinuspinon pitäminen pienenä on pelin merkittävä haaste.
Yksinkertainen, mutta oivaltava kuvaa Bargain Hunterin napakasti. Näillä taikasanoilla varustetut pelit menestyvät listoillani ja siksi myös Bargain Hunter on paikkansa ansainnut. Tämä on alkujaan itselleni tullut tutuksi Schnäppchen Jagd -versiona, mutta sittemmin olen pelannut uudempaakin laitosta – jonka korttien laadussa olisi paljonkin sanomista.
Tästä pelistä löytyy Lautapelioppaan arvostelu.
94. Welcome to the Dungeon (2013); BGG ranking 776
Kuinka vähillä varusteilla selviää luolassa väijyvistä mörökölleistä? Sitä kysymystä pohditaan joka pelivuorolla Welcome to the Dungeon -pelissä. Tämä on hilpeä press-your-luck -peli, jossa vuorolla joko kurkataan seuraava monsteri ja laitetaan se luolassa odottavien pahisten joukkoon tai liputetaan monsu sivuun yhdessä sankarin yksittäisen esineen kanssa. Tai jos siltä tuntuu, että kuolo korjaa, voi jättäytyä leikistä ulos sen sijaan että korttipakkaan tartuu.
Oikeassa seurassa aivan parhaita onnenkoetuspelejä ja olenkin tahkonnut tätä peliä määrättömän määrän jakoja.
Tästä pelistä on blogissamme kirjoitettu enemmän.
93. Ubongo 3D (2009); BGG ranking 1103
Ubongo sai aikanaan ison pöhinän aikaiseksi: yhtä aikaa nopeuspelinä tehtävät pikkupulmat tetris-paloilla tuntuivat maistuvan vähän kaikille. Niinpä ei ollut ihme, että ideaan palattiin uusin aatoksin – useampaankin kertaan. Ubongo Extreme toi nimensä mukaisesti lisähaastetta, kun peruslaatat korvautuivat hankalammilla heksalaatoilla. Lopulta saatiin Ubongo 3D, jossa saatiin lituskapahvilaattojen sijaan pinottavia ja käsituntumaltaan miellyttäviä palasia.
Pelaajien yhtä aikaa suorittama pulmapelin ratkonta 3D-version miellyttävillä paloilla ei sovi kaikille, mutta minä pyörittelen tätä oikein mielelläni. Tässä versiossa pisteytys on napattu Extremen onnistuneesta mallista eli pärjätä voi vaikka ei ihan se porukan paras pulman ratkoja olisikaan. Tämä sopii minulle enemmän kuin hyvin.
Tästä pelistä löytyy Lautapelioppaan arvostelu.
92. Expedition (1996); BGG ranking 1528
Hieman vanhempi Wolfgang Kramerin löytöretkeilypeli ei välttämättä ole mikään kaunistus, mutta pelin idea on siinä määrin hyvä, että peli jaksoi listalle. Expeditionissa ohjastetaan kolmea retkikuntaa kartalla tarkoituksena täyttää omia, pääosin piilossa pidettäviä, tikettejä. Lisäpisteitä saa suorittamalla pöydän yhteisiä avoimia tikettejä, joita putkahtaa peliin sitä mukaa lisää kun vanhoja tulee suoritettua.
Keskeinen juju Expeditionissa on, että tiketin täyttö onnistuu vain omalla vuorolla retkikunnan ollessa kohteessa. Kun tähän lisätään se, että kaikki voivat ohjastaa mitä tahansa retkikuntaa, aiheutuu siitä tarve kikkailla kartalla tämän tästä. Oivallinen perhepeli, josta toivoisin saavani joskus ihan aidon englanninkielisen version käsiini; ne ovat vain vähän kiven alla.
91. Hazienda (2005); BGG ranking 681
Heti perään toinen Kramerin peli. Hazienda on näistä ehkä se vieläkin perinteisempi Kramer: muutaman yksinkertaisen elementin ympärille rakentuu peli, jossa aika ja raha on tiukassa, mutta silti pitäisi haalia pisteitä vähän sieltä täältä. Pelivuorolla on vain pari toimintoa, jonka jälkeen on muiden vuoro.
Laudalta varataan maata, joilta rakennetaan karjajonoja markkinoille – nämä tapahtumat tehdään korteilla, joita ostetaan joko tarjolla olevista tai nostopakasta sokkona.
Hazienda on myös siitä oivallinen peli, että muiden tekemisiä pitää seurata tarkkaan ja niihin pitää reagoida – muuten yksin häärivä vie muita kuin litran mittaa. Ja jos oli edellinen listan peleistä sopiva perheille, niin tämä sitä vasta onkin. Ja samaan pöytään mahtuu jopa viisi pelaajaa.
Tästä pelistä löytyy Lautapelioppaan arvostelu.
90. New Haven (2013); BGG ranking 3371
New Havenia ei saata kehua minkään genren uudistajaksi, mutta aina ei tarvitsekaan. Laattoja lätkitään vuorotellen laudalle ja laatan tuomilla resursseilla pykätään rakennuksia omalle laudalle. Mitä saaduista resusseista jää yli on seuraavien pelaajien käytettävissä, joten (kerrankin) ei tarkoitus ole hamstrata älyttömästi kaikkea vaan pikemminkin mahdollisimman sopivasti.
Näkösuojien taakse kerättävät laatat ja rakennukset tuovat mukavasti piilotietoa ja niinpä peliä ei voi ylianalysoida ja onneakin on tällaiseksi perhepeliksi sopivasti.
Pientä viilausta pelimekaniikkoihin ja mattapintaisemmat laatat, niin New Haven voisi olla korkeammallakin. Vaan pikkuvioistaankin huolimatta tykkään New Havenin flowsta.
89. Completto (2015); BGG ranking 4265
Tämä napsahtaa tasan tarkkaan Rummikub-hermoon, vaikka mitään settejä ei rakennellakaan. Completto on samalla tapaa äärimmäisen helposti omaksuttavissa, komponenteiltaan miellyttävä, mutta päätöksenteoltaan huomattavasti nopeampi – silti niitä pieniä valintoja on tehtäväksi.
Edellisistä johtuen Completto on mitä oivallisin filleri silloin tällöin pelattavaksi.
Tästä pelistä on blogissamme kirjoitettu enemmän.
88. Die Händler (1999) / Merchants of the Middle Ages (2010); BGG ranking 1457
Yksi isoimmista yllätyksistä listaa tehdessäni. Tämä on ‘Die Händler’ -nimellä itselleni tutuksi tullut ja sen version olen omistanutkin. Ja jälleen Wolfgang Kramer on ollut peliä kynäilemässä.
Peli on yhdistelmä neuvottelua, tavaran kuljettelua laudalla (hienoilla kärryillä) ja pelaajakohtaisia erikoisominaisuuksia. Monella tapaa ilkeä peli, sillä se tarjoaa paljon “peliliikkeitä” tehtäväksi, jossa herkkähipiäisempi vetää herneen nenään. Iso osa peliä on myös ennen peliä huutokaupalla jaetut erikoisominaisuudet.
Kesto on lopulta se, mikä Die Händlerissä eniten itseäni häiritsee eli vaikka sisältö on monipuolinen, niin jotenkin homma ei ole kestonsa väärti? Josko pelin uudemmissa versioissa peliä olisi virtaviivaistettu?
87. Träxx (2015); BGG ranking 2875
Träxx on kevyt tussifilleri, jossa yhdistetään numeroruutuja laudalta – ja mielellään nopeammin kuin mitä muut pelaajat. Ei kuitenkaan mikään nopeuspeli vaan pakasta käännetty kortti kertoo minkävärisiin (ja moneenko) ruutuun saa tällä kierroksella levittäytyä.
Tätä markkinoin aikanaan “Nokian matopelin lautapeliversioksi” ja sitä se käytännössä onkin. Vartin pikkufilleri, jollaiselle on aikansa ja paikkansa. Varsin oivallinen matkapelikin eli sen sijaan, että jokainen näpyttelee älypuhelinta tai tablettia, niin tätä voi tussailla automatkoillakin – kokeiltu on!
Tästä pelistä on blogissamme kirjoitettu enemmän.
86. Mr Jack in New York (2009); BGG ranking 584
Puhtaat kaksinpelit ovat harvassa omalla listalla, mutta Mr Jack in New York on yksi poikkeuksista. Peli etenee vahvasti edeltäjänsä Mr Jack:in jalanjäljissä, mutta roolien erikoisominaisuuksia on viilattu paremmaksi ja siten mahdollistettu paremmat “peliliikkeet”.
Peli on kekseliäs kahden pelaajan deduktiopeli, jossa molemmat pelaajat pääsevät siirtelemään kaikkia pelilaudan hahmoja, mutta toisen pelaajan tehtävänä on pitää Mr Jackin todellinen henkilöllisyys piilossa ja toisen taas paljastaa ja sen jälkeen vangita Mr Jack.
Tavallisuudesta poikkeava peli yhdistettynä kovasti pitämääni päättelyelementtiin ja tuloksena sijoitus listalla. Hauska peli kaikkinensa.
85. AquaSphere (2014); BGG ranking 336
Aqua Sphere on Stefan Feldin yksi monista pistesalaateista. Edellinen ei ole mikään moite, vaan ihan on kehuksi tarkoitettu. Teema on AquaSpheressä harvinaisen pökkelö, mutta kun sen antaa anteeksi ja pääsee kiinni pelin keskiössä olevien toimintojen ja niiden keskinäisen järjestyksen aiheuttaman haasteen kanssa pähkäilyyn, niin onhan tämä hyvä. Erityisesti kolmella pelaajalla.
AquaSphere menee sinne parempien Stefan Feldin tuotosten joukkoon pessen mm. sellaiset kuin Bora Bora, Trajan, Castles of Burgundy. Toisaalta ihan kirkkain timantti se ei ole tämäkään – näistä lisää listalla.
Tästä pelistä on blogissamme kirjoitettu enemmän.
84. Carcassonne (2001); BGG ranking 136
Kaikki tämän laattapelien klassikon tuntevat ja niin se pitää ollakin. Perhepelien timanttia. Carcassonne tekee sen minkä tekee hienosti ja vanhemman painoksen graafinen ilmekin miellyttää – uusi ei niinkään. Toimiakseen Carcassonne vaatii sen ensimmäisen lisäosan (Kirkot ja kievarit), mutta muut ovatkin sitten ylimääräistä ryönää. Okei, en ole ihan kaikki lisäosia edes koettanut, mutta lukuisia kuitenkin ja on ne… painolastia.
Tästä pelistä löytyy arvosteluja (Lautapeliopas) ja muuta tarinointia niin paljon, että parempi antaa suunvuoro peliä ja pelisarjaa enemmän avanneille, katso mm. Puutyöläinen, Tuomo Pekkasen videoesittelyt minilisäosista tai vaikkapa Todellisuuspaon viiden suora eri Carcassonneista.
83. Greyhounds (1985); BGG ranking 6401
Vinttikoirakisoja en ole elävässä elämässä koskaan ollut todistamassa, mutta se estä nauttimasta tästä oivallisesta, hivenen vanhemmasta lautapelistä. Greyhounds-pelissä yhdistyy paitsi tavoite tehdä rahaa erilaisilla voittajavedoilla, myös rahapalkinnot ovat tarjolla parhaiten menestyneiden koirien omistajille.
Greyhounds on yksinkertainen ja hauska pelattava ja parasta genressään vielä tänäkin päivänä. Pelin graafinen ilme ansaitsee erityiskiitoksen.
82. Cosmic Eidex (1998); BGG ranking 2490
Tismalleen kolmen pelaajan vinkeä tikkipeli, jossa perusasiat on lainattu perinteisemmästä korttipelistä Jass. Tuohon pohjaan on tuotu mukaan pelaajille jaettavat erikoisvoimat ja maukas keitos nimeltä Cosmic Eidex on valmis.
Lopputulos lähentelee nerokkuutta ja siksipä se onkin listoilla. Cosmic Eidex on siitäkin harvinainen tapaus, että tätä myllytettiin yhdessä vaiheessa yhtenään peli-illoissa. Nyt edellisestä pelikerrasta on jo tovi aikaa, mutta vanhoilla höyryilläänkin sijoitus kasikympin korville.
Tästä pelistä löytyy Lautapelioppaan arvostelu.
81. Uptown (2007) / Blockers! (2011); BGG ranking 1340
Mikä oivallinen perhepeli. Uptownin kantava idea “muodosta mahdollisimman vähän eri alueita” on niin yksinkertainen, että sen istuttaminen vähemmän pelaavan päähänkin on helppoa, mutta käytännön toteuttamisen osalta peli haastaa myös enemmän pelanneita. Tämä puhtaasti siksi, että pelaajan laattavalikoimasta laatat nousevat satunnaisesti, mikä tekee omien suunnitelmien toteuttamisesta haastavaa ja hauskaa.
Uptownin eri versioita (Blockers! -versio löytyy sekin lähipiiristä) on tahkottu paljon ja peli on osoittanut kestävän kulutusta niin, että listasijoitus on taatusti ansaittu.
Tästä pelistä on blogissamme kirjoitettu enemmän.
80. Castles of Burgundy: The Card Game (2016); BGG ranking 543
Isoveljensä Castles of Burgundy -lautapelin korkea BGG-sijoitus on itselleni edelleen suuri mysteeri: olen sen aikanaan omistanut, mutta muutamien pelikertojen jälkeen oli selvää, että se joutaa kiertoon. Pelin sisältö versus kesto ei vain kohdannut riittävässä määrin. ‘CoB: The Card Game’ oikoo asioita oikeista kohdin ja kesto on saatu puolitettua. Karsittuja oksia en ole jäänyt kaipaamaan ja noppien korvaaminen monikäyttöisillä korteilla on näppärä ratkaisu.
Settien rakentelu on aina ollut kiinnostava mekaniikka ja tässä sitä on kivasti mukana. Erilaisten korttien levittely pitkin pöytää nyt vähän häiritsee (kun ei ole sitä lautaa), mutta on tämä silti hyvä.
Tästä pelistä on blogissamme kirjoitettu enemmän.
79. KLASK (2015); BGG ranking 534
Köyhän miehen WeyKick:ltä näyttävä Klask pesee verrokkinsa, kun sille vain sen testimahdollisuuden antaa. Tämä näppäryyspeli on esimerkillisen hyvä silmä-käsi -koordinaatioharjoitus, jota on vaikea pelata vain kerran – revanssin perään kun huudellaan välittömästi.
Klask sopii kaikille, siis ihan kaikille – eikä tämän jälkeen ole enää paluuta Stiga-pöytälätkään.
Tästä pelistä löytyy Lautapelioppaan arvostelu.
78. Codenames (2016); BGG ranking 37
Mikä oivaltava “partypeli”. Kun Codenames aikanaan putkahti ulos, niin pelkän kuvauksen perusteella tiesin, että tästä minä tykkään. Ja tykkäänhän minä!
Yksittäisillä vihjesanoilla pitäisi oma joukkue saada ymmärtämään, mitkä pöydällä olevista koodisanoista pitäisi poimia ja mitkä jättää poimimatta. Saa partypeli oli edellä sitaateissa, koska ei tämän ääressä iloista naurunremakkaa juuri kuule, sillä peli vaatii keskittymistä ja hoksottimien käyttöä. Mutta se ei Codenamesia millään tavalla huononna – pitää vain huomioida miettii millaisissa tilanteissa ja minkälaiselle yleisölle sitä tarjoaa pelattavaksi.
Tästä pelistä löytyy Lautapelioppaan ja Pöydällä-blogin arvostelut.
77. Patchwork (2014); BGG ranking 50
Patchwork on se toiseksi paras peli Uwelta. Erilaisten tetrispalasten mahduttaminen pelilaudalle yhdistettynä äärimmäisen hienosti suunniteltuun vuorojärjestys- ja rahanansainta- mekaniikkaan tekee Patchworkista yhden parhaista kaksinpeleistä.
Kun peli on vielä helposti omaksuttavissa, niin eipä ole ihme että peli keikkuu niinkin ylhäällä BGG:ssä. Patchworkin suurin “synti” on se, että se on vain kaksinpeli, muuten se olisi omallakin listalla hurjasti ylempänä. Menestyksestään johtuen paitsi Rosenberg itse, myös muut ovat koettaneet laventaa ideaa useammalle siinä kuitenkaan täysin onnistumatta – yrittäjinä vaikkapa Cottage Garden, Bärenpark ja Indian Summer.
Tästä pelistä löytyy Lautapelioppaan arvostelu ja peliä on käsitelty myös Puutyöläisen blogissa.
76. Web of Power (2000); BGG ranking 492
Enemmistöpeligenren turboahdettu kuningas. Isossa laatikossa on peli, joka näyttääkin isolta, mutta jonka pelaa 20 minuuttiin osaavissa käsissä. Web of Power on hieno yhdistelmä tuuria, sopivaa pelin ajoittamista ja kaikki rosoreunat on hiottu minimilleen.
Tämän parempaa puhdasta enemmistöpeliä ei olekaan. Siispä kun pelaajia on neljä ja aikaa alle puoli tuntia, niin se tämän Michael Schachtin klassikon aika.
Tästä pelistä löytyy Lautapelioppaan arvostelu.
75. Qwinto (2015); BGG ranking 1267
Nopeita ja pikkunäppäriä kupongintäyttö-noppailuja on viimeisinä vuosina tullut kiihtyvää tahtia. Tästä saanemme kiittää mm. Qwixx:in menestystä. Harmi vain, että pääsääntöisesti kaikki yrittäjistä ovat olleet Qwixx:iä heikompia.
Yksi tekee kuitenkin asioita oikein ja niillä avuilla ollaan tälläkin listalla. Qwinto nimittäin rynnii aina sijalle 75. Ja ihan vain siitä syystä, että sen noppavalinta -systeemi tuo peliin sopivasti lisätaktikointia venyttämättä peliä. Kun pelin pisteytys on esikuvaansa nerokkaampi, niin Qwintoa lätkii mielellään. Ja kymmeniä pelejä sitä on pelattukin.
Tätä kompaktia noppapeliä olemme suositelleet blogissamme jo aikaisemmin ja siitä löytyy myös Lautapelioppaan arvostelu.
74. Mississippi Queen (1997); BGG ranking 1550
Koko listan kovin kilvanajo ei ole puhdas kilvanajo sekään, vaan peliin yhdistyy myös matkustajien nappaaminen lautureilta. Aikanaan Spiel des Jahres -voittajaksi yltänyt Mississippi Queen on hauska pelattava, jossa nopeuden säätely on kimuranttia kun vauhti ei pysähdy (tai kiihdy) ihan samaan tapaan kuin monissa kuivan maan menopeleissä.
Ilonaihetta tuo “radan” eli joen rakentuminen pitkin peliä, mikä tuottaa osaltaan yllätyksiä ja on sopivasti tasoittava elementti takaa-ajajille. Tähän vielä ne pari pakollista “varikkokäyntiä”, jotta ihanat naiset rannalla saadaan kyytiin, niin miellyttävän perhepelin ainekset on kasassa.
Lisäosan (joka kantaa timeä ‘Black Rose‘) matalikot, hiililaiva yms. tuovat paljon pelaaville vaihtelua, mutta eivät ole millään tapaa pakollinen osa, jotta tästä jokikilpailusta saattaa nauttia.
73. Karuba: The Card Game (2017); BGG ranking 6823
Moninpelipuzzlepasianssi – onko se yhdyssana? En tiedä, mutta ei juututa siihen. Karuba: The Card Game on kuitenkin sitä itseään, mutta ah, niin kompaktissa muodossa. Olen aikoinaan omat Take It Easy, Don Quixote tai vaikkapa ihan vain Karuba -pelini pelannut, mutta tämän vartin kestävän ihmeen jälkeen ei ole kysymystäkään etteikö tämä olisi siinä vertaillussa se paras.
Kiitosta erityisen napakasta kestostaan, mutta myös siitä pienestä oivalluksesta, joka tekee pelistä muutakin kuin pelkkää pasianssia. Oiva pikku puzzlefilleri lihaisampien pelien väliin.
Tästä pelistä on blogissamme kirjoitettu enemmän.
72. Dixit (2009); BGG ranking 177
Partypeli Dixit se vaan jaksaa. Tämän kohdalla muistan olleeni varsin epäileväinen sen hyvyydestä, mutta aina ei ne omat antennit ole valmiiksi kalibroituna kohdalleen. “Kymppitonni” kuvilla on erittäin hauska pelattava ja Dixit toimii todella monissa tilanteissa.
Lisäpakka tai pari on käytännössä pakolliset hankinnat, jotta samoja kuvia ei jatkuvasti tarvitse tuijottaa, mutta muuten tämä (tai Dixit: Odyssey) toimii erinomaisesti. Parhaita partypelejä koskaan ja paketistä löytyy valmiiksi toimiva peli, mitä ei voi sanoa esimerkiksi Concept:sta.
Tästä pelistä löytyy Lautapelioppaan arvostelu ja peliä on käsitellyt myös Puutyöläinen.
71. Members Only (1996); BGG ranking 3403
Members Only on näppärä, mutta ulkonäöllisesti karuhko (ei näitä “taistoja” korealla ulkokuorella voiteta, toim.huom.) vedonlyöntipeli ajalta ennen Areena: Titaanien taisto -peliä. Reiner Kniziaa siis tämäkin. Se ei sisällä verrokkipelin korttien erikoisominaisuuksien kanssa puljaamista, minkä vuoksi Members Only on omasta mielestäni parempi.
Se onko se lopulta näin hyvä, onkin vähän isompi kysymysmerkki? Listasijoitus lipsahti joko hyvällä tuurilla vastuspareja arvottaessa ja/tai vanhojen meriittien avulla. Ihan hetkeen ei ole peliä pelattuna, mikä on yksi niitä asioita, mikä pitäisi korjata kuntoon pikimmiten.
70. Piratenbillard (1959); BGG ranking 3278
Se täysin omanlaisensa näppäryyspeli. Piratenbillardin pallojen liikuttelu pelilaudan veran alapuolelta pompauttamalla on mielenkiintoinen lähtökohta… ja etenkin ensipeleissä haastavaa. Muutaman pelin jälkeen siihen saa jo siinä määrin tuntumaa, että kiinnostavan ulkokuoren alta löytyy se itse pelikin. Vaatii toimiakseen neljä pelaajaa ja näille saman osaamistason.
Edellisten kriteerien täyttyessä Piratenbillard on helmi, jota harva on pelannut, koska pelin ostohinta ei ole ihan halvimmasta päästä. Rahalle saa kyllä vastinetta, sillä komponentit ovat viimeisen päälle hienot ja toimivat.
Tästä pelistä on blogissamme kirjoitettu enemmän.
69. Le Passe-Trappe Grande (2003); BGG ranking 2741
Le Passe-Trappen ideaa yksinkertaisempaa saa hakea: kumpi saa lauottua kaikki puukiekot portin läpi kaverin puolelle kuminauhalla, voittaa. Kun tuo simppeli idea vielä käytännössä toimii, niin mikäpä on kiekkoja portin läpi ampuessa.
Pelkkää aivotonta räiskintää peli ei ole (vaikka onneakin tietysti tarvitaan), vaan pitkässä juoksussa parempi lopulta on… parempi. Le Passe-Trappe on nautinnollinen nopea lätkittävä, jota on hauska pelata ja yksi peli on nopeasti klaarattu. Tällaisia yksinkertaisia pelejä pitää olla ja tämä on sillä rintamalla ihan kirkkainta kärkeä.
68. Euphrat & Tigris (1997); BGG ranking 64
Mahtuu se tämäkin klassikko-Knizia listalleni ja syystä. Kyseessä on paitsi kaunis (etenkin se 1997 painos) peli, myös peli joka tarjoaa paljon kekseliäitä peliliikkeitä tehtäväksi, kun vaan hoksaisi ne tehdä.
Keskeisenä elementtinä on nerokas ja piilotettu pisteidenkeruu ja kun siihen yhdistetään rajattu laattakäden koko, niin jatkuvasti pitää olla varpaillaan ja näyttää “vahvemmalta” kuin mitä todellisuudessa onkaan.
Euphrat & Tigris on taattua Kniziaa miehen kultaisilta ajoilta ja peli on vielä tänäkin päivänä sellainen, joka rokkaa ihan täysillä.
67. Steam Time (2015); BGG ranking 1151
Iso osa worker placement -peleistä tuntuu varsin puuduttavilta, mutta Steam Time on yksi poikkeus tähän sääntöön. Kokenut pelisuunnittelija Rüdiger Dorn yhdessä Kosmoksen julkaisusta vastaavien tahojen kanssa ovat saaneet puristettua 90 minuuttiin keitoksen, joka kulkee jouhevasti eteenpäin ja sisältää riittävästi vaihtuvia muuttujia pitäen homman mielenkiintoisena alusta loppuun. Steam Timessa miellyttää ovelasti toteutettu ‘vähentyvät vaihtoehdot’ -malli ja se, että osaan valinnoista liittyy epävarmuustekijöitä.
Saatan korvissani kuulla, kuinka moni raskaampien pelien ystävä huutaa “liikaa tuuria ja kaaosta”, mutta minä sanon että lisää höyryä – antaa tulla vaan.
Tästä pelistä on blogissamme kirjoitettu enemmän.
66. Flowerpower (2001); BGG ranking 2349
Flowerpower on kukkameren rakentelua dominolaatoilla kahdelle pelaajalle. Osittain yhteinen pelilauta, osittain omat hiekkalaatikot – mutta niihin hiekkalaatikoihinkin pääsee parit miinat kylvämään. Kun edelliseen lisätään onnistunut pisteytysmalli ja sopiva tuurielementti, niin Flowerpower on pysynyt meillä kestosuosikkina.
Tässä on todellinen pariskuntien hyvän tuulen peli, jota lätkii kierroksen silloin, toisen tällöin tilanteessa, jossa haluaa hiukan pähkäiltävää, mutta ei liiaksi.
65. Einfach Genial / Genial (2004); BGG ranking 320
Nerokas laattojenasettelu, jossa Reiner Knizian käsiala näkyy pisteytyksen myötä: loppupisteesi on niin paljon (tai vähän) kun olet niitä haalinut siinä värissä mitä sinulla on vähiten.
Pelin perusversio “kaikki kaikkia vastaan” peli on vähän nihkeä ja liiaksi tuuristakin kiinni, mutta paripelin erinomaisuuden vuoksi Genial pääsee kirkkaasti tälle listalle.
Niin joo, ja pelin hankintaa mietitte, niin se vanhempi muoviset laatat sisältävä versio on se, johon kannattaa rahansa pistää.
Tästä pelistä löytyy Lautapelioppaan arvostelu.
64. Rum & Pirates (2006); BGG ranking 1881
Astetta erikoisempi noppailu Stefan Feldiltä, joka sai aikanaan negatiivistakin porinaa, että kuinka Alea-sarjassa tällainen peli julkaistaan? Rum & Piratesissa siirretään vuorotellen piraattikapteenia pimeillä kujilla ja koetetaan haalia pisteitä eri tavoin. Hyvin poikkeuksellinen Alea-julkaisuksi, koska se on kevyt ja sisältää varsin paljon tuuria. Kauhean kummoista vastaanottoa tämä ei peliharrastajissa ole saanut, mutta minä arvostan pelin vähän erilaista lähestymistä ihan sitä kierroksen päättävää noppanujakkaa myöten.
Tutulla porukalla, kun ei tarvitse sääntöjä olla alusta alkaen selittämässä vaan päästään nopeasti peliin, niin Rum & Pirates toimii.
63. Hanabi (2013); BGG ranking 269
Koko listan ainoa yhteistyöpeli on tässä, Hanabi. Minähän en siis yhteistyöpeleistä pidä, ihan siitä yksinkertaisesta syystä että pelin “voittaminen” aiheuttaa pöydän ympärillä vain hymistelyä. Tästä syystä esimerkiksi Mechs vs Minions, Mysterium tai vaikkapa Pandemia saavat jatkossakin mielihyvin päätyä toisten pelipöytiin. Olen siis mm. noita kaikkia kyllä jokusen pelin pelannut ja saatan joskus kohteliaisuudesta pelata jatkossakin, mutta en niistä koe mitään saavani.
Hanabi nousee listalle syystä, että se tuo mukanaan päättelyelementin tavalla, mikä on kiehtova. Peliä pelatessa tuntuu, että on osa ihmiskoetta, kun koettaa ymmärtää mitä (ja miksi) kaverit antavat sellaisia vihjeitä kun antavat. Pelin vinkityssysteemi on mainio ja omien korttien kanssa pähkäily antoisaa puuhaa. Se on kaikkinensa vähän erilainen yhteistyöpeli.
Tästä pelistä löytyy Lautapelioppaan arvostelu ja peliä on käsitelty myös Puutyöläisen blogissa.
62. Coco Loco (2013); BGG ranking 735
Vuoden 2013 Spiel -messujen yllätyslöytö, joka olisi heti testin jälkeen ostettu mukaan, mutta myivät jo ‘ei-oota’. Onneksi Coco Loco löysi pohjoismaisille markkinoille. Pelissä siis ammutaan vuorotellen apinakatapultilla kookoksia muovikuppeihin ja tästä parhaiten suoriutuva voittaa.
Peli näyttää halvalta muovirihkamalelulta, josta on kokeilematta satavarma, että tuo keksintö ei toimi.Onneksi edellisestä vain toinen puoli pitää kutinsa. Peli näyttää kyllä muovirihkamalelulta, mutta kaikeksi onneksi se myös toimii. Paljon on kookoksia apinoilla ammuttu ja paljon tullaan jatkossakin ampumaan. Sopivaa niin lapsille, perheille kuin kevyenä fillerinä peliharrastajallekin.
Tästä pelistä löytyy Lautapelioppaan arvostelu.
61. Kingdomino (2016); BGG ranking 190
Kingdominon hyvyyden saattoi aistia jo pelkkien sääntöjen perusteella ja tällä kertaa tämä esikutina piti paikkansa. Helposti omaksuttavissa oleva, komponenteiltaan erinomainen dominohenkinen peli, jota peluuttaa mielellään uudellekin yleisölle.
Pisteytys on todella toimiva ja kun muutenkin paketti ja kesto on kompakti, niin Spiel des Jahres -palkinto oli enemmän kuin ansaittu.
Harmi, että sisarpeli Queendomino menee sitten ihan toiseen suuntaan toimivan yksinkertaisuuden saralta.
Tästä pelistä löytyy Lautapelioppaan ja Pöydällä-blogin arvostelu.
60. Brass: Lancashire (2007); BGG ranking 31
Brass on kohtuullisen tuhti talouspeli Martin Wallacelta. Siinä rakennetaan teollisuuslaitoksia ja kiikutetaan niissä tuotettua tavaraa satamiin. Kaikki pyörii rahan- ja pisteidenansainnan ympärillä. Taikasana, mikä nostaa sen omalle listalleni on käsikortit eli pitkälti toimintoja tehdään käsikorttivetoisesti, mikä lisää aimo annoksen mielenkiintoa.
Pari vuotta myöhemmin julkaistu Age of Industry koetti oikoa joitain asioita ja lyhentää pelin kestoa, mutta se ei ihan osunut maaliin. Peli vähän vesittyi enkä ole ihan varma siitä onko se nyt edes yhtään lyhyempikään. Se on siis originaali Brass tai ei mitään – vaikka sitten kestäisikin tovin pidempään.
Tästä pelistä löytyy Lautapelioppaan arvostelu.
59. Piece ‘o Cake (2008) / New York Slice (2017); BGG ranking 1421
“Yksi jakaa, muut valitsevat ensiksi” -peli parhaasta päästä. Ja tässä pelissä ei sitten muita mekaniikkoja olekaan. Moni muukin peli osaltaan pohjautuu edellä mainittuun jakomekanismiin, mutta yleensä lopputulos ei jaksa maaliin saakka, koska ko. jakomekanismi lisää peliin kestoa ja odottelua mikä sitten latistaa vähän tunnelmaa.
Kun itse kuitenkin pidän jakomekanismista ja Piece ‘o Caken tapauksessa keskitytään vain ja ainoastaan siihen, niin lopputulos on turboahdettu 15 minuuttinen kakun jakamishaasteen parissa ja siten ansaittu paikka myös tällä listalla.
Hyvä peli, jonka uusin versio New York Slice… no se keskittyy kakkujen sijaan pizzoihin ja mukaan on ängetty hieman muitakin erikoismausteita. En tiedä, mentiinkö sillä parempaan vai huonompaan suuntaan, mutta ainakin peliä on taas saatavilla.
Tästä pelistä on blogissamme kirjoitettu enemmän.
58. O Zoo le Mio (2003); BGG ranking 1353
O Zoo le Mio yhdistää sokkohuutokaupan ja dominolaatat tavalla, joka yllättäen pelaa. Niin ja teitäkin tässä rakennellaan vähän Carcassonnen malliin. Lopputulos on parasta Corné van Moorselia, mitä minä olen pelannut.
O Zoo le Miossa on hiukan “rikkaat rikastuu” meininkiä, joten siinä mielessä pelissä on jonkun verran oppimiskäyrää, mutta muilta osin tätä voikin sitten pelata ihan minkälaisessa seurassa tahansa.
Sisältöä ei riitä isoksi peliksi, mutta kun yhden pelin pelaa puoleen tuntiin, niin kummasti tästä tykkää enkä yhtään ihmettele listasijoitusta.
57. Samurai (1998); BGG ranking 162
Peliharrastamisen alkuvuosien suosikki on joutunut antamaan sijoituksen jos toisenkin periksi, mutta on sillä edelleen omat ansionsa. Samuraissa alkuun katseen kiinnittää mielenkiintoinen pelilaudan muoto ja kauniit komponentit, mutta on se pelikin vaan hieno.
Samuraissa yhdistyy tiukasti rajattu laattavalikoima ja siten käden hallinta ja kermana kakussa Reiner Knizian kiero pisteytyssysteemi. Vielä tänäkin päivänä ihan ensiluokkainen peli etenkin 3-4 pelaajalla ja sijoitus listalla ansaittu vielä nyt ja uskallan luvata, että pysyy vielä pitkään.
Tästä pelistä löytyy Lautapelioppaan arvostelu.
56. Mystery Rummy: Jack the Ripper (2003); BGG ranking 768
Listalle murtautui myös paljon pelattu rommipeli, jota meillä tahkotaan erityisesti kaksinpelinä. Mystery Rummy: Jack the Ripperiin on lisätty onnistuneesti pikkukikkoja pisteytykseen vaikka muuten mennäänkin melko tuttuja rommipelien latuja.
Kompaktin kokonsa vuoksi “eukkoa on pistetty lihoiksi” myös matkoilla – tuo lause helähtää ilmoille, kun sarjamurhaaja saa uuden uhrinsa. Tämä on myös ainoa koko Mystery Rummy -sarjassa, joka on pysyvästi saanut paikkansa pelihyllyssämme. Ne muut ovat vain käväisseet ja lähteneet sitten kiertoon.
Tästä pelistä on mainintansa myös blogimme artikkelissa ‘Matkassa kulkevat pelit‘.
55. The Hanging Gardens (2008); BGG ranking 1142
Korttia osin toisensa päälle asettelu ja temppeleiden kanssa kikkailu on The Hanging Gardens -pelissä tehty miellyttävästi. Kun edelliseen on yhdistetty onnistunut, laattojen haalimisen kautta hoituva pisteytys, niin peli saa toistuvasti peliaikaa. Aivan erinomainen perhepeli!
Paljon samaa The Hanging Gardens tarjoaa kuin Honshu, mutta tässä kohtaa vanhassa vara vanhempi.
Tästä pelistä on blogissamme kirjoitettu enemmän.
54. Love Letter (2012); BGG ranking 196
Love Letter on pieni ja toimiva korttipeli, jossa yhdistyy hienolla tavalla bluffaus, valistunut arvaaminen ja onni. Tarkoituksena on tiputtaa kaverit pois pelikierrokselta ennen kuin pakka loppuu tai edes omistaa kierroksen jälkeen isoin kortti, jolla silläkin voittaa. Todella turboahdettu peli.
Meillä Love Letteriä on pelattu paljon – siis satoja jakoja – ja edelleen se vaan maistuu. Myös erilaisia jatkovirittelyjä pelistä on testattu, mutta toistaiseksi ei ole alkuperäisen voittanutta.
Tästä pelistä löytyy Lautapelioppaan ja Noppapotin arvostelut.
53. Key to the City: London (2016); BGG ranking 1403
Se toinen Key-sarjan peli, joka jaksaa omalle sadan listalleni. “Suoraviivaistettu Keyflower” tiivistää tämän pelin osuvasti kahteen sanaan ja kulmia tosiaan on hiottu oikeista kohdista.
Pelin huutokauppa ja laattojen käyttö kolmella eri valuutalla on pelin keskiössä. Ja klassisesti kaikkeen ei vaan ehdi mukaan vaikka kuinka haluaisi.
Key to the City: London loistaa etenkin kolmella, jolloin se on sopivan napakka paketti myös kestonsa puolesta. Graafisesti pelissä olisi paljonkin toivomisen varaa, mutta onneksi ei sentään käytettävyysongelmia ilmene.
Tästä pelistä löytyy Lautapelioppaan arvostelu.
52. Zoff in Buffalo (1998); BGG ranking 4293
Yksinkertainen voi olla kaunista – tästä Zoff in Buffalo on mainio esimerkki. Peli on karja-aitausten täyttöä lehmillä ja valinnat kullekin kierrokselle tehdään yhtä aikaa – mekaniikka, jota pääsääntöisesti inhoan. Zoff in Buffalossa vain on pari niksiä, minkä vuoksi se rynnii heittämällä listoille.
Karja-aitauksiin ei nimittäin koskaan saa tulla tilannetta, jossa siellä on useammalla pelaajalla sama määrä karjaa ja toisaalta karja-aitauksen täyttyessä jaetaan bonuksia niille pelaajille, jotka aitauksessa ovat positiossa 2., 3. tai 4.
Pelin ikä ei paina millään tavalla ja lehmänamiskat ovat vielä tämän päivän mittapuullakin äärimmäisen söpöjä.
51. Coloretto (2003); BGG ranking 477
Eriväristen settien keräily on Coloretton keskiössä. Tässäpä napakka korttipeli, jossa korttisetit rakennetaan yhdessä pöydälle ja ne sieltä myös poimitaan. Tässä jos missä kaverin keittoon koetetaan sekoittaa sellaista mitä sinne ei ”kuulu”, mutta se pitää osata tehdä siten, että pilattu keitos ei kapsahda omalle pöydälle.
Hyvä peli, joka kestää käyttöä. Peli-ideasta lavennettiin myöhemmin Zooloretto mikä ei sekään ole huono, mutta miksi pelata sitä kun korttipeli on parempi?
Tästä pelistä löytyy Lautapelioppaan arvostelu ja peliä on käsitelty myös Puutyöläisen blogissa.
Tässä oli ensimmäinen puolikas Top-100 listastani. Kärkiviisikymppinen (TOP 100, sijat 1-50) julkaistaan sivuilla hivenen myöhemmin.
