Yhdistelmä pitkän linjan suunnittelija- ja julkaisijakokemusta eli Michael Kiesling + Haba sekä itse pelistä julkaistut ensikuvat tiesivät sitä, että Miyabi (2019) -nimen saanut peli oli ostoslistallani jo hyvä tovi ennen sen julkaisua.
Sittemmin peliä on pöydätty tasaiseen tahtiin kaikilla eri pelaajamäärillä (2-4), joten on aika jakaa Miyabin kokemukset ja tuntemukset muillekin.
Kaunis päältä vaan ei sisältä
Miyabin pelilaatikko on kaunista katseltavaa. Ja vaikkei sen värimaailma vastaakaan erään Fazerin suklaan vastaavaa, niin ei auta: pään sisällä alkaa se tietty “tilulilu”-sävel raikaamaan samantien. Että kiitos vaan Fazerille, että ovat vuosien saatossa aivopesseet meikäläisen.
Vaan kun korea laatikon kansi on asetettu sivuun, on muu pelilaatikon sisältö värimaailmaltaan aika paljon karumpaa: verkkokalvoja hyväillään lapsuuden rosoisella Commodore 64 -laadulla ja 80-lukufiilis oikein korostuu kun mieli assosioi Miyabin hailakat värit ala-asteen surkeisiin väriliituihin, joista ei tahtonut sitä väriäkään irrota paperiin oikein millään.
No fuskasin vähän edellä: olin toki nähnyt, että komponenttien graafinen laatu ei ole viimeisen päälle. Mutta se kaikki yksinkertaisuus yllätti silti.
Värimaailmasta ja rosoisuudesta viis, muilta osin komponenttien laatu on kohdillaan. Ne tärkeimmät eli pelissä pinottavat laatat ovat tuhdin paksut ja pelaajakohtaisissa puuosissakaan ei ole vikaa. Pari napsua laadusta pitää tinkiä pisteradan osalta ja sama pätee ohuisiin pelaajalautoihin, mutta näillä pärjätään.
Ylöspäin ja nopeammin kuin muut
Peli-idea Miyabissa on yksinkertainen: neljä samanlaista kierrosta, joiden aluksi pöydälle läväytetään laattoja sellainen määrä, että siitä riittää kuusi jokaiselle pelaajalle.
Vuorotellen laatoista poimitaan yksi ja poimittu laatta asetetaan omalle pelilaudalle. Perimmäinen tarkoitusperä on latoa laattoja toistensa päälle, sillä mitä ylemmäs laatalla pääsee sitä enemmän irtoaa pisteitä. Käytännössä tätä tavoitetta vaikeutetaan kahdella säännöllä.
Ensinnäkin laattoja on kuudessa eri elementissä: puita, kalalammikoita, kiviä, kahta eri pensasta ja minialttareita. Oletan, että elementit mukailevat sitä mitä löytää oikeistakin japanilaisista puutarhoista, mutta en tartu tähän pohdintaan sen enempää jottei se “tilulilu”-musiikki palaa.
Valittu laatta pelataan siten, että laatan elementti osuu vastaavalle riville kuin mikä pelaajalaudalle on merkitty. Lisäksi laatan peluun yhteydessä täytyy “kiinnittää” yksi pystysarake, johon juuri pelattu laatta osuu. Pystysarakkeita on kaikkiaan kuusi, joten joka pelivuoro tarjolla olevien sarakkeiden määrä vähenee.
Ja sitten ne pisteet. Laatan koosta riippuen siitä saa 1-3 pistettä: yhden ruudun kokoisista sen yhden, kakkosista kaksi ja kolmosista arvatenkin kolme. Laatasta saatavat pisteet kerrotaan sillä, monenteenko kerrokseen sen onnistuu pelaamaan. Siispä kakkosen laatta, jonka pelaa pohjalle tietää 2 pistettä (2×1), mutta sama laatta neloskerroksessa ropsauttaa pottiin jo mojovat 8 pistettä (2×4).
Jotta varsin suoraviivainen puutarhastelu ei kutistu pelkäksi moninpelipasianssiksi, mukana on muutama kilpailullinen elementti. Ensimmäinen näistä keskittyy pelinaikaiseen rakenteluun: kussakin pelin kuudesta elementistä tarjolla on nopeimmille sen viidenteen kerrokseen rakentaneille lisäpisteitä 5-10 elementistä riippuen.
Toinen liittyy pelin lopussa valmiiden puutarhojen vertailuun: kussakin kuudessa elementissä jaossa on lisäpisteitä niille kahdelle pelaajalle, joilla niitä on näkyvissä eniten puutarhassaan.
Molemmat em. lisäpistepoteista ovat siinä määrin merkittävässä roolissa, että niiden perään kannattaa nähdä vaivaa jos voittoon asti mielii.
Napakka ja helposti omaksuttava perhepeli
Miyabin säännöt ovat suoraviivaiset ja niiden sisäistäminen ei ponnistuksia vaadi. Niinpä se on kovin kovin helppo valinta hyvinkin erilaisiin tilanteisiin ja erilaisten pelaajien kesken. Ja kyllä, Miyabi jaksaa viihdyttää myös peliharrastajaa, sillä siinä määrin herra Kiesling on peliin koukkuja rakentanut.
Pelivuorot ovat suoraviivaisia ja nopeita, mutta päätöksiä on silti paljon tehtävänä: Mitkä tarjolla olevista laatoista on ehdottomasti saatava? Entä onko jotain, mitä pitää ehdottomasti ottaa pois toisilta?
Ja jos pelkät Miyabin perussäännöt eivät riitä, on laatikossa lisämausteeksi viisi pientä minilisäosaa, joista mukaan voi leipoa yhden, kaksi tai vaikkapa kaikki. No, kaikkien veivaaminen yksittäiseen peliin ei ehkä ole suositeltavaa, mutta useampi niistä mahtuu hyvinkin mukaan, sillä siinä määrin hyvin ne integroituvat mukaan.
Miyabi ei ehkä nerokkuudessaan yllä ihan Azulin tasolle, mutta ei se kyllä paljon siitä jääkään. Ei siis ihme, että peli on päätynyt pöydälle uudelleen ja yhä uudelleen!
