Uwe Rosenberg tunnetaan erityisesti (miltei) loputtomalta tuntuvasta määrästä työläistenasettelupelejä. Se toinen tuottelias Uwen “linjasto” suoltaa erilaisia, useimmiten polyominopohjaisia, laattojenasettelupelejä, joita niitäkin on jo runsaasti. Tähän jälkimmäiseen joukkoon liittyy nyt myös tarkastelussa oleva New York Zoo vuodelta 2020.
Yhteiskäyttöinen elefantti marssi näin…
New York Zoo on pohjimmiltaan kilpajuoksu siitä, kuka täyttää erimuotoisilla paloilla pelilautansa ensimmäisenä. Näitä polyominolaattoja napsitaan yhteiseltä ovaaliradalta vuorotellen, jonne ne on pelin aluksi aseteltu nippuihin. Kaikki laatat eivät ole kerralla tavoitettavissa, vaan valinta kohdistuu puista norsua lähinnä oleviin laattoihin ja tehdyn valinnan mukaan norsu parkkeeraa tähän uuteen paikkaan radalla. Kuulostaako tutulta? Ei ihme, sillä sama valintamekaniikka on tuttua puolenkymmenestä muustakin Uwen tetristelystä – vaikkapa Patchwork – Tilkkutäkki ja Nova Luna tässä kohtaa mainiten.
Laatanvalinta vaatii kuitenkin sen, että pelaajalla on laittaa juuri otetulle laatalle eläin sitä asuttamaan. Niinpä vuoronsa joutuu käyttämään aika-ajoin siihen, että pysähtyy ovaaliradan eläinruutuihin, jolloin saa kaksi tiettyä eläintä tai yhden vapaavalintaisen. Nämä poimitut eläimet tyrkätään joko aiempien samanlaisten eläinten kaveriksi aitauksiin tai erikseen varatuille ruuduille odottamaan seuraavaa polyominolaattaa.
Eläintarhassa eläimet myös lisääntyvät aika-ajoin, kun ovaaliradalla ohitetaan ko. eläinlajin lisääntymisruutu: tällöin pelaajien eläimet lisääntyvät sikäli kun aitauksessa vastaavia eläimiä on vähintään kaksi kappaletta.
Ylipäätään eläinten keräämisen idea New York Zoossa on päästä käsiksi pelin bonuslaattoihin. Niihin katseensa voi kääntää, kun yksittäisen aitauksen saa täyteen eläimiä. Bonuslaatat, jotka temaattisesti on kuvitettu erilaisiksi huvipuisto- tai ravintolalaatoiksi, nopeuttavat oman pelilaudan täyttämistä (ne isommat) mutta myös pienempien laattojen kautta auttavat tilkitsemään hankalampia rakoja, joita peruslaatoista tuppaa väistämättä jäämään.
Näistä retkieväistä on New York Zoo rakennettu. Pelaajamäärästä (1-5) riippuen yksittäinen peli on paketissa 15-60 minuutin tietämissä ja jos peli on entuudestaan tuttu, niin tätäkin nopeamminkin.
Kevyttä ja joutuisaa pelattavaa
New York Zoo jatkaa tuttua Uwe Rosenbergin laattapelien “sarjaa”. Perusmekaniikka on todettu aikapäiviä sitten toimivaksi ja kun muutamista Uwen peleistä tuttu aikaträkkikin on tällä kertaa heitetty romukoppaan, niin eläintarhailussa se oma pelivuoro tuntuu olevan miltei jatkuvasti. Ja ihmekös tuo, vuorot ovat selkeitä, toimet napakoita ja siten kapula siirtyy pelaajalta toiselle tiuhaan.
Säännöt on sitä luokkaa yksinkertaiset, että New York Zoota pelaa kouluikäisten kanssa heittämällä, mutta hahmottelupulma haastaa myös aikuiset.
Pelin ulkoasu on kunnossa mistä suurin kiitos kuuluu luonnollisesti puisille eläinhahmoille. Niiden avulla New York Zoon ääreen houkuttelee pelaajan jos toisenkin. Muiltakin osin komponenttiosasto on toimivaa mitä nyt kaksipuoleiset pelaajalaudat voisivat toki olla yhtä paksut kuin niille asetettavat laatatkin – nyt ne ovat vain aavistuksen peruspaperiarkkia paksumpaa liparetta.
Soolopeli on ympätty mukaan kuten nykynormi tuntuu olevan. Se ei kummia tarjoile ja yhden pelin perusteella homma on nähty.
Entäpä jos Uwen ne muut laattapelit on jo tuttuja – jaksaako New York Zoo silti viehättää? Kyllä… ja ei. Ulkoasu ja joutuisat vuorot ovat tämän eläintarhan valtteja, mutta ei peli pidemmän päälle ole samanlainen nappiosuma kuin aiemmin mainitsemani Patchwork – Tilkkutäkki, Nova Luna taikka Sagani (2020) – näistä kaksi viimeisintä on muuten esitelty blogissamme ihan hiljattain. Sen minkä New York Zoo ulkoisesti voittaakin em. verrokkejaan, niin sen se häviää sisällöllisessä haasteessa.
Kevyeen iltapäiväpelailuun New York Zoo istuu silti hyvin eli vaikka se ei ihan parasta A-ryhmää Uwen polyominopelien saralla olekaan, niin kyllä sen pariin silti aika-ajoin. Eli eikös se ole silloin onnistuneen pelin merkki?
