Tällä kertaa paneudumme peliin, joka tiivistyy yhden keskeisen päätöksen äärelle: onko NYT oikea hetki kääntyä takaisin? Siitä juontuu pelille osuva nimikin ‘No Return‘, jota vielä alleviivataan pelikannen napakalla lisälauseella: “Es Gibt Kein Zurück!” eli vapaasti kääntäen “Ei ole paluuta takaisin”.
No Return koostuu 132 muovisesta numerolaatasta kuudessa eri värissä numeroväliltä 1-11 ja kangaspussista, johon kaikki laatat kätevästi mahtuvat. Kukin pelaaja aloittaa pelin kahdeksalla pussista nostetulla laatalla ja riippumatta vuorolla tehdyistä valinnoista vuorot päättyvät siihen, että käsi täydennetään jälleen kahdeksaan. Käsilaatat pidetään aina piilossa muilta.
Pelin ensimmäisessä vaiheessa pelaajat pyrkivät vuorotellen pöytäämään kädestään laattoja väreittäin suurimmasta pienempään. Kerralla saa kuitenkin pöydätä laattoja vain yhdessä värissä ja jos on jo aiemmin tietyn värin “korkannut”, jatkossa kelpaa enää yhtä suuri tai pienempi numero kuin mitä ko. värissä edestään jo löytää. Pelaajan pöytäämät laatat ovat numeroarvoaan vastaavan määrän verran pisteitä pelin lopussa, mutta ovatko ne plussaa vai miinusta riippuu siitä, ehtiikö laatat “kotiuttaa”.
Pelivuoron voi käyttää myös maksimissaan neljän laatan vaihtoon, jos käsilaatat eivät miellytä. Laattojen vaihdossa vanhat laatat poistuvat kokonaan pelistä. Eli riippumatta siitä mitä pelaaja tekee, laattojen määrä kangaspussissa vähenee – ja kun ne lopulta kangaspussista loppuvat kokonaan, päättyy pelikin.
Takaisin kotiin
Jossakin kohtaa on siis aika siirtyä aiemmin pelattujen laattojen kotiuttamiseen, jotta pisteissä päätyy plussalle. Kun pelaaja aloittaa laattojensa kotiuttamisen, ei kyseinen pelaaja enää koskaan voi pöydätä uusia laattoja. Laattojen kotiutuspäätöksen kukin pelaaja tekee itsenäisesti ja yhden tekemä päätös ei välttämättä vaikuta siihen, etteikö osa tai kaikki muut voisi edelleen jatkaa laattojen pöytäämistä.
Laattojen kotiuttamiseksi pelaaja paljastaa kädestään laattoja yhdessä värissä. Paljastettujen laattojen summan verra pelaaja saa nyt kotiuttaa aiemmin pöytäämiään laattoja yhdestä väristä ja nyt alkaen pienimmästä suurimpaan.
Jos ehtii kotiuttamaan kaikki laattansa ennen kuin kangaspussin sisältö on tyhjä, pelaaja osallistuu edelleen peliin vaihtamalla käytännössä maksimimäärän (eli neljä) käsilaattojaan uusiin ja näin nopeuttaen pelin päättymistä.
Kun kangaspussi on lopulta tyhjä – ja se siis tyhjenee maksimissaan vartissa – on kyseessä viimeinen pelikierros, joka pelataan loppuun. Kotiutetuista laatoista saa plussaa laattojen numeroarvon verran ja vastaavasti kotiuttamattomista miinuksia. Eniten pisteitä kerännyt voittaa.
Hilpeää riskinottoa (ja yksi mutta…)
Tämä Moses Verlagin saksaksi julkaisema (säännöt ladattavissa julkaisijan sivuilta englanniksi) ja Marco Teubnerin suunnittelema yksinkertainen laattapeli No Return on yhtä hauska kuin miltä se kuulostaakin.
Pelin kantava idea on helposti selitetty ja sisäistetty, mutta pelissä tuloksen tekemiseen tarvitsee yleensä sen yhden täysin epäonnistuneen räpellyksen: oman havaintoni perusteella ensimmäinen yritys tuppaa paukkaamaan ja isosti miinuksille! “Eihän se pussi voi vielä tyhjentyä – mulla olisi tässä ollut vielä hyvä käsi kotiutuksiin” -tyyppiset kommentit ovat alkuun kovin tuttuja.
“Täh! Eihän se pussi voi vielä tyhjentyä – mulla olisi tässä ollut vielä hyvä käsi kotiutuksiin…”
Sikäli yksinkertainen peli on kyseessä, että peli taikka pari lisää ja osallistujille hahmottuu pelin kaari paremmin ja sitä kautta löytyy tuloskuntoakin. Toki kun niitä laattoja sieltä pussista sattumanvaraisesti kiskotaan, niin onnella on merkittävä rooli läpi pelin, mutta pelkkään Lady Fortunalla ratsasteluun No Return ei onneksi sorru.
Tuuri on pitkälti verrattavissa vaikkapa Lost Cities / Kadonneet kaupungit -pelin kanssa: alkuun kukin pelaaja toivoo sopivaa kättä, jolla avata peli ilman, että tarvitsee pelata aikaa laattojen vaihdon kanssa. Ja kun vauhtiin on päästy, niin sama “sopivien laattojen” toive kulkee matkassa. No Return on siinä mielessä verrokkiaan mielenkiintoisempi tapaus, että niitä sopivia laattoja tarvitsee myös kotiutukseen ja “kaikkea hyvää ja arvokasta” ei voi pelkästään pöydätä, sillä isojen laattojen kotiuttaminen vaatii niinikään niitä isoja laattoja.
Niin paljon kuin No Returnista pidän, niin pelissä häiritsee yksi asia joka ikinen kerta, kun sitä pelaan: pienehköt laatat ja heikot värivalinnat. Päivänvalossa tai sopivasti valaistulla pöydällä (toim.huom. ei ole vielä tullut vastaan) eri värit erottaa vielä toisistaan, mutta jos on hiukkasenkin varjoa tai valaistus tulee huonosta kulmasta, menee useampi väri keskenään sekaisin: punainen ja lila on se ilmeisin, mutta että valkoinen, keltainen ja sininen (!) voivat nekin sekoittua on vähemmän mukava yllätys.
Kannattaa siis varautua aika-ajoin nostelemaan laattoja parempaan katselukulmaan. Asiaan auttaisi isommat laatat paremmilla väreillä TAI edes symboli johonkin nurkkaan erottamaan eri maita. Nyt oma pikavinkkini on kaivaa jostain (esim. Scrabblesta) laattatelineet avuksi, jolloin laattoja saa hivenen parempaan katselukulmaan.
Edellisestä johtuen No Returnia ei voi missään nimessä suositella edes aavistuksen värisokeiden kanssa pelattavaksi. Se on sääli, sillä pelissä on ihan sitä samaa potentiaalia kuin Complettossa, jota pelataan paitsi tyytyväisenä peliporukan kesken niin myös omien vanhempien kanssa. No Returnia en tällaisenaan voi tarjoilla iäkkäämmille, joilla värinäkö on edes aavistuksen heikompi.
Muilta osin No Return on timanttisen hyvä. Yhden pelin pelaa 10-15 minuuttiin ja uusintamatseja tulee helposti otettua heti useampia, jolloin voi pisteenlaskuakin rikastaa laskemalla eri kierrosten tulokset yhteen. Kun laattojen tuntumakin on miellyttävä (tuo mieleen Azulin), niin eihän tästä voi kuin pitää – pienine vikoineenkin.
