Aika tarkkaan puoli vuotta takaperin toteutui 7. reissuni Spiel-messuille. Tapahtumaraportit löytyvät blogissa (linkit: torstai, perjantai, yhdistetty lauantai-sunnuntai), mutta palataan tässä kohtaa reissuun hivenen toisesta näkökulmasta. Tämä on puolivuotiskatsaus siihen, minkälaisen vastaanotot pelimessuilta tehdyt hankinnat (okei, pari näistä vielä hieman messujen jälkeenkin ostettua) ovat saaneet kotipuolessa.
Olen jakanut pelit alla muutamaan eri kastiin: ‘Hitit’, ‘Hyvät’, ‘Taskulämpimät’, ‘Hutit’. Ääripäidensä osalta “tuomio” on jo pitkälti lopullinen, mutta muiden osalta ollaan ehdonalaisella. Etenkin niiden pelien osalta, joita on pelattu vasta kerran taikka pari, se oma lokero hakee vielä paikkaansa.
Tämä jos mikä on hyvinkin henkilökohtainen lista eli se mikä osoittautuu itselleni inhokiksi, on toiselle parasta koskaan – ja toisin päin.
HITIT – nämä kolahtivat ja kovaa
Azul: Tämä yksinkertainen “kaakelinasettelu” – joka ei olekaan niin läpijuostu juttu kuin mitä ensi silmäyksellä saattaisi kuvitella – on osoittautunut erinomaiseksi. Laattojen ottamiseen ja pisteenlaskuun on tehty ne merkittävimmät jujut, joiden vuoksi peli on niin hyvä kuin se on. Koreakin se on, vaikka peli on teematon. Lue erillinen blogiteksti: ‘Azul: Kaakeleita järjestelmässä‘.
Tuomio: Erinomainen peli, jota on luukutettu hyvinkin erilaisissa tilanteissa jo miltei parikymmentä peliä. Eikä minkäänlaisia “kulumisen” merkkejä nähtävissä. Hyvästä vastaanotosta johtuen Azul heilahti omalle Top-100 -listalleni. Mikä hienointa, tämä peli on nyt myös suomenkielisenä saatavissa. Tätä peliä voin lämpimästi suositella kaikille.
Bunny Kingdom: Jänöjen valtakunta on edelleen niin hyvä (tai jopa napsun verran parempi) kuin mitä ensitesti Spiel-messuilla lupaili. Peli on kevyttä korttien draftausta, jonka pohjalta pelissä tehdään paljon pieniä päätöksiä ilman, että peli jumittaa. Pisteytys on onnistunut ja laudan kokonaistilanne kaikkien helposti nähtävissä. Toimii erinomaisesti kaikilla eri pelaajamäärillä. Kaksinpeli on vähän kuin eri peli, mutta hämmästyttävän hienosti toimiva sekin. Toistakymmentä pelattua peliä myöhemmin Bunny Kingdom edelleen maistuu.
Tuomio: Loistohankinta, yksi Spiel’17 -messujen parhaista peleistä. Tähän ostaisin lisäosankin jos vaan sellainen tulee – lisäkortteja tähän olisi ainakin helposti lisättävissä. Lue erillisestä blogitekstistä lisää: ‘Bunny Kingdom: Kun pupujussiset saivat vallan‘. Niinikään Bunny Kingdom kiilasi kirkkaasti Top-100 -listalleni.
HYVÄT – siis nämä oikein positiivisen vastaanoton saaneet
1920 Wall Street: Osakepeli rondelilla. Tykästyin heti ensitestillä messujen aikaan ja odottelen, että tätä pääsee pelaamaan lisää. Ensivaikutelman perusteella 1920 Wall Street menee keskivertoa parempien osakepelien joukkoon.
Tuomio: Alustava fiilis on, että tätä haluaa pelata lisää. Jatko näyttää mihin kategoriaan peli lopulta päätyy.
Karuba-korttipeli: vartin kestäväksi pikafilleriksi Karuba-korttipeli on suorastaan erinomainen. Se on miltei moninpelipasianssi, mutta pienellä lisätvistillä se ei ihan sitä olekaan. Pelinä se peittoaa esikuvansa Karuba-lautapelin tai vaikkapa Take It Easyn. Ja mikä parasta, peliin mahtuu jopa kuusi pelaajaa.
Tuomio: Vielä parikymmentä pelattua peliä myöhemminkin Karuba-korttipeli tupsahtaa tiskiin sopivan tilaisuuden tullen. Eihän se itsessään pelinälkää täytä, mutta pikapelinä tai odottelupelinä se ajaa asiansa oikein mainiosti. Hyllypaikka ansaittu! Lue erillisestä blogitekstistä lisää: ‘Karuba-korttipeli – viidakon ihmeet paljastuvat vartissa‘.
Merlin: Feld & Rieneck -kaksikon noppakikkailu poikkeaa Feldin perinteisistä pistesalaateista. Tässä on käytännössä kolme pistekategoriaa, joista kahdessa kilpaillaan enemmistöistä muiden kanssa ja se kolmas on henkilökohtaisempi tiketintäyttö -osuus. Päätöspuu rajautuu joka kierros neljän nopan ympärille, mikä pitää pelitemmon nopeana ja vaikka toisten tekemisillä onkin merkitystä ja vaikutusta, niin omien vaihtoehtojen suunnittelu onnistuu silti etukäteen. Vaatii mielestäni sen paketin mukana tulevan lisäosan ja erikseen hankinttavan Queenie 1-lisäosan. Näillä boosteilla Merlin toimii. Kestoltaan kyllä menee pidempien pelien joukkoon eli ei tätä nyt ihan laatikon 75 minuuttiin pelaa.
Tuomio: Hyllypaikka on ansaittu ja tämä pääsee peluuseen myös jatkossa. Toimii 3-4 pelaajalla. Lue erillisestä blogitekstistä lisää: ‘Merlin – Pyöreän pöydän valkoparta vanha pukki‘.
Mini Rails: Se Winsomemainen junailu, joka ei kuitenkaan aito Winsome ole. Yksinkertainen “rakennanko rataa vai otanko osakkeen” -peli, joka toimii hienosti, mutta loppu kaipaisi hieman yllätyksellisyyttä. Niinpä kokeiltaneen seuraavan kerran pientä house-rulea, että pelin alussa lisätään yhdet ylimääräiset namiskat kangaspussiin. Tällaisella pikafiksillä viimeisen kierroksen tilannetta ei pysty laskeskelmaan viimeistä edellisellä kierroksella, kun kaikki namiskat eivät tule peliin. Tällä sääntömuutoksella Mini Rails tullee olemaan napsun verran nautittavampi? Ehkä.
Tuomio: Lisää tätä, jotta näkee onko tämä niin hyvä kuin tällä hetkellä tuntuu.
Riverboat: Toimintovalintapeli, jossa kaikki tekevät samoja asioita samaan aikaan, mutta toiminnon valinnut toimii ensin ja saa siitä etuja – siis hieman kuin Puerto Ricossa. Riverboat vain on leppoisampi ja jos rahaa on taskunpohjalla, niin monissa paikoissa sitä käyttämällä pystyy joustamaan toiminnoissa ihan älyttömästi. Onneksi sitä rahaa ei kasva puissa. Tässä siis pohjimmiltaan ensin räimitään ukkoja pellolle, kasvatetaan niissä erilaisia syötäviä ja kärrätään niitä lopulta New Orleansiin. Paljon tapahtumia, mutta silti Riverboat on selkeä ja helposti pelattava kokonaisuus. Ei nyt kuitenkaan ihan sitä kirkkainta kärkeä, johtuen tietystä halinallemaisuudestaan, mikä ei itseäni miellytä – vähän saisi peli potkia enemmän vastaankin. Hiekkalaatikkopelien ystävät sen sijaan nauttinevat kaikesta pelin tarjoamasta joustosta.
Sentient: Hienoilla komponenteilla varusteltu noppa-puzzle, johon on lisättynä enemmistönahistelua lisäpisteistä. Vähän tässä on samaa nopanpyörittelyä kuin listalta jäljempää löytyvässä pelissä Favelas, mutta Sentient tekee ne keskeiset asiat paremmin: pisteytys on mielenkiintoisempi ja monipuolisempi ja pelaajien välillä on pientä kahnausta. Kestoa on toki lisää, mutta sisältö kantaa kyllä sen 45 minuuttia mitä laatikossa lupaillaan ja jos peli on tuttu, niin puoleen tuntiin tämän saa kirityksi – ainakin kolmella. Kauneusvirheenä pari noppaväriä on liki toisiaan (sen siitä saa, kun pitää tehdä näitä kustomoituja noppia eikä käytetä standardikamaa), mutta onneksi kömmähdys ei ole kokemuksen rikkoja, koska nopat asetetaan kertaalleen oikeille paikoilleen kierroksen aluksi.
Tuomio: Sentientin “tiketintäyttö” mekaniikka on oivaltava ja helppo sisäistettävä ja peli tarjoaa muutenkin mielekästä päätöksentekoa. Oikein mainio peli ja jää siten hyllyyn. Lue erillisestä blogistekstistä lisää: ‘Sentient – Noppia ja robotteja – vaan ei terminaattoreita‘.
Voodoo Prince: Näppärä tikkipeli, joka yhdistää tikkien laistamisen ja niiden ottamisen. Jokainen haluaa alkuun vältellä tikkien ottamista, mutta samalla haetaan sopivia asetelmia, että saa toiseksi viimeisenä kasaan vaadittavat kolme tikkiä. Nerokas osoitus siitä, että pienillä säädöillä saadaan aikaiseksi ihan uudenoloinen viritys.
Tuomio: Tätä pelaan koska tahansa. Pitkän tauon jälkeen Voodoo Prince tuo tikkipeleihin jotakin uutta.
TASKULÄMPIMÄT – eivät siis herätä isoja täpinöitä ja osassa vähän “jo liiaksi nähdyn” tunnetta
Clans of Caledonia: Pelaajakohtaiset klaanien erikoisominaisuudet ovat keskiössä CoC:ssa – siinä mielessä tässä on paljon samaa kuin Terra Mysticassa. Pelinä pidän CoC:ia hitusen parempana, mutta kun en ole tällaisten pelien ystävä, niin samaan kaatoluokkaan menee tämäkin. Minua häiritsee CoC:ssa se, että peliä pitää pelata hyödyntäen klaanin erikoiskykyjä eli ennen peliä jo ohjataan tekemistä tiettyyn muottiin. Pisteitä tämä klaanipeli saa siitä, että tavoitelaatat vaihtelee pelin aikana, joten ihan kaikkea ei voi laskeskella etukäteen, mutta muuten minulla on CoC:n parissa vähän tylsää.
Tuomio: Pelaan toki, mutta aika montaa muuta mieluummin kuin tätä.
Fantasy Realms: Se vähän erilainen korttipeli. Peruslähtökohta ‘Ota kortti, laita kortti pois’ ei ole ihmeellinen, mutta Fantasy Realmsin hilpeys tuleekin niiden korttikombojen rakentamisesta. Tarkoitus on haalia seitsemän kortin käsi, joka antaa mahdollisimman paljon pisteitä. Ja niitä pisteitä tulee paitsi korttien perusarvosta, niin ennen kaikkea korttien keskinäisistä – osin mauttomistakin – komboista.
Tuomio: Hauska idea, nopea pelattava, jota tahkoaa kierroksen silloin ja toisen tällöin, mutta ei tästä kestohitiksi ole. Siksipä se onkin taskulämpimien kategoriassa. Tarjoaa Fantasy Realms silti viihdyttävää vaihtelua ja sen vähän erilaisen elämyksen.
Fox in the Forest: Kompaktista paketista kuorituu kaksinpelattava tikkipeli. On tässä ihan ideaakin ja ne muutamat erikoiskortit tuovat sopivasti lisäpähkäiltävää. Tikkipelit nyt yleensäkin ovat kuitenkin parempia useammalla ja se kaksinpelattavuus on isoin kynnys ylitettäväksi “kettumetsälläkin”.
Tuomio: Vaikka tämä nyt ei sukkia jaloissa saakaan pyörimään, niin pelaan kyllä Fox in the Forestia jatkossakin.
Heaven & Ale: Pelaajien työläiset juoksevat 400 metrin sileää useamman kierroksen, mutta kierroksen päätteeksi jäädään odottelemaan, että muutkin saapuvat maaliin. “Juosta” tässä saa miten pitkälle tahansa, mutta peruuttaa ei ja kohderuudussa odottaa yksi pelin neljästä eri toimintovaihtoehdosta. Kaikella tekemisellä koetetaan hilata oluenpanemisen eri träkkejä mahdollisimman ylös, sillä loppupisteytyksessä se sun alin suoritus on koko sopan heikoin lenkki. Heaven & Ale on melkoinen brainburner ja etenkin neljällä peli tuntuu itse asiassa vähän turhankin pitkältä. Muuten tässä on yllättävän paljon samoja fiiliksiä ja elementtejä kuin Riverboatissa (ks. ylempänä), mutta verrokkipeli on paremmin rytmitetty.
Tuomio: Kyllä Heaven & Alea pelaa jatkossakin, mutta sitä pelatessa pitää varautua vuorojen odotteluun. Tästä syystä yhdistettynä pitkähköön peliaikaan peli päätyy tähän hieman alempaan kastiin. On ehkä lopulta parhaimmillaan kolmella pelattuna?
Ilôs: Kevyt, lyhyt ja helposti lähestyttävä käsikortein pelattava laattojen asettelu ja pisteidenteko –härveli, jonka pyöräyttää alle puolen tunnin. Kuulostaa hyvälle eikä peli huono olekaan. Ulkonäöllisestikin aika napakymppi. Pelillisesti Ilôs tosin tarjoaa kovin vähän uutta ja ihmeellistä, joten en nyt ihan jatkuvasti ole kinuamassa uusinnan perään.
Tuomio: Perushyvä miltei filleri, jota pelataan varmasti jatkossakin. Toisaalta en ihmettele, jos/kun tästä ei laajemminkaan paljoa kirjoitella.
Indian Summer: Patchwork on erinomainen peli, mutta vain kahdelle. Cottage Garden yritti laajentaa tuon elämyksen useammalle, mutta ei osunut maaliin. Bärenpark (Lue lisää: ‘Bärenpark – parasta karhupuistoa rakentamassa‘) yritti seuraavaksi hivenen paremmalla menestyksellä, mutta vähän taskulämpimäksi jätti sekin. Uwe palasi vielä sisuuntuneena ja lohti kansan käpisteltäväksi Indian Summerin. Tämä nyt ei ihan pöllö ole tämäkään, mutta laattojen ottamisessa ei ole sitä toivottua tenhoa ja pisteenlasku on unohdettu kokonaan – nyt voittaa kun on nopeampi kuin muut, mikä on vähän ‘blääh’.
Tuomio: Pelaan kyllä jatkossakin, mutta vielä olisi sille ‘Patchwork for 4’ -versiolle tilaa. “Intiaanikesän” eduksi on toki laskettava se, että yhden pelin pelaa 20 minuuttiin.
Majesty: 12 kortin valtakunta on kaunis paitsi ulkonäöltään, myös komponenteiltaan. Pelin mini-chipit on mainiot. Alkuun pidin tästä enemmän, mutta muutaman lisäpelin jälkeen tuli jo “tämä nyt on nähty” -olo. Siitäkin huolimatta, että tarjolla on ne korttien kääntöpuolen vaihtoehdotkin. Isoin miinus tulee tylsästä loppupisteytyksestä, jolloin etenkin loppukierrokset on vain kaverin korttitilanteen laskeskelua (toki nopeaa sellaista, mutta silti) ja jotenkin se ei istu muuten hyvän flown omaavaan peliin. Muutaman kortin piilokäsi tai jotain tähän olisi kaivattu ja sellainen olisi ollut helppo siihen suunnitella.
Tuomio: Pelaan Majestyä kyllä toisinaan kun se on niin lyhyt ja näpsäkkä, mutta oma kappaleeni sai lähteä kiertoon. Älkääkä nyt herran tähden kyselkö onko tämä parempi/huonompi kuin Splendor? Nämä pelit ovat aivan erilaisia.
Perfect Hotel: Pienestä ja kompaktista laatikosta kuoriutuu… niin pieni ja kompakti settienkeräily, jonka pelaa 20 minuuttiin. Perfect Hotel tarjoaa kepeitä päätöksiä koreassa ulkoasussa, mutta eipä oikeastaan juuri muuta. Ei siis mikään ihme, että pelin ympärillä on melkoinen radiohiljaisuus: ei vain ole mitään mistä kouhkata tai keskustella. Graafisesti peli on kivannäköinen.
Tuomio: ok perhepeli, jota läiskii kierroksen silloin, toisen tällöin, mutta pärjään kyllä ilmankin. Eli lähtee jossain vaiheessa varmastikin kiertoon. Lue erillisestä blogistekstistä lisää: ‘Perfect Hotel – Mistä on täydellinen hotelli tehty‘.
Shinobi Just: Kuka on pöydän kovin Ninja Warrior? Kullakin pelaajalla on salaiset ninja-identiteetit ja kasa käsikortteja. Joka vuorolla yhdelle pöydässä nököttävälle ninjalle on pelattava kortti, jolla se ottaa iskuja vastaan tai toisinaan saa lisää energiaa. Ensimmäinen juju tulee siitä, että osa korteista pelataan naamapuoli alaspäin ja osa näkyviin. Vielä isompi juju taas siitä, että iskuja halutaan ottaa vastaan sillä tavalla “sopivasti”. Vielä kun kahmaistaan pussin pohjalta koukku, että lopussa kunkin pelaajan pisteet tulevat yhteenlaskettuna oman ninjan voimista ja yhden toisen pelaajan saamista iskuista, niin Shinobi Just on selätetty.
Tuomio: Tällaisia pelejä tulee vain Japanista. Useimmiten ne eivät toimi, mutta kevyeksi outguessing-peliksi Shinobi Just on itse asiassa ihan ok. Hyvin lähellä hönöä, mutta ei voi mitään – kyllä mä tätä silloin tällöin voin pelata.
Startups: Korealaisten pikkunäppärä osakepeli on hiukkasen kiero. Tavoite on pöydätä eri startup-yritysten osakkeita pöytään ja haalia enemmistöosakkuus ja samalla välttää turhien osakkeiden omistusta – niistä sakotetaan lopussa. Kolmen kortin käsilimitti tekee pelaamisesta hankalaa ja riskinottoa on pakko tehdä. Niinikään se, että pelaajalla on pöydässä enemmän tietyn firman osakkeita kuin muilla hankaloittaa lisäkorttien saamisessa ko. firmaan.
Tuomio: Ensitestin perusteella menee ok-luokkaan, mutta pinnan alla voi kyteä jotain parempaakin. Joka tapauksessa kompakti pikkupeli, jonka pelaa parissa kymmenessä minuutissa.
HUTIT – pahnanpohjimmaiset, joiden pariin ei ole haluja palata
Cat Lady: Coloretto on vielä vuosien jälkeenkin hyvässä huudossa (edelleen Top-100 -listallani) ja tässä pelissä on samanlaisia elementtejä – ei vaan yhtä onnistuneesti. Peleittäin vaihtuvilla tavoitekorteilla saa pieniä muutoksia, mutta nekin ovat lopulta aika kosmeettisia.
Tuomio: Cat Lady on yhdentekevä etenkin kun vastaavaan slottiin on jo valmiiksi erittäin hyviä pelejä, mutta kissaihmisten nyt ainakin kannattaa ottaa testiin.
Dragon Castle: Tämä on nyt se monien tuntema solitaire-Mahjong, jossa etsitään ja poimitaan mahjong-tiilipareja pelin alussa rakennetusta rakennelmasta. Peliä ovat monet pelanneet yksinpelinä tietokoneella (ja pelaavat vieläkin), myös minä mukaanlukien. Dragon Castle laventaa pelin useammalle pelaajalle ja lisää erityisesti pisteytykseen vähän lisäkikkaa. Mutta kun ei ne lisäkikat riitä, ei edes vaikka käytössä olisi ne lohikäärme- ja henkikortit. Kovasti kaipaisin vielä lisäjippoja mukaan ja eritoten pelaajien omiin lautoihin, josta pisteet lopulta lasketaan. Toinen “vika” liittyy pelin lopetukseen, josta puuttuu jännite.
Tuomio: Jo muutaman pelin jälkeen tuntui, että tämä on nyt nähty. Yhtään asiaa ei tietenkään helpottanut se, että vieressä köllötti ihan samalla tavalla helposti lähestyttävä, mutta kaikilta osin enemmän peliä sisältävä Azul. Siispä Dragon Castle lähti kiertoon.
Ex Libris: Mielettömän nätti, mutta käytettävyydeltään osin parannusta kovasti kaipaava työläistenasettelupeli. ExLibriksessä kaikki tekeminen ja valinnat tiivistyvät lopulta siihen, mitä kirjakortteja saat haalituksi ja kuinka asettelet ne mahdollisimman tehokkaasti aakkosjärjestykseen hyllyysi. Peli tuntuu vallan mainiolle kaikkinensa, mutta antikliimaksi tulee äärimmäisen tylsästä pisteytyksestä. Se nimittäin on kaukana jännittävästä ja mielenkiintoisesta. Isosti tulee sellainen “menetetty mahdollisuus” fiilis ja en hinkua tämän perään sen enempää.
Tuomio: Edellisestä ei liene vaikea tehdä johtopäätöstä, että kiertoon lähtee.
Expanse the Boardgame: Moninpelattava Twilight Struggle/1989 Dawn of Freedom – sellaiseksi tämän pelin voisi tiivistää. Tai jos on Founding Fathers tuttu, niin ollaan vielä lähempänä. Sikäli toteutus eroaa noista em. kaksinpeleistä, että pelattava kortti valitaan yhteisestä poolista eikä käsikorteista, mutta muuten mennään ‘käytätkö pisteitä’ vai ‘teetkö kortin eventin’ -valinnoilla. Lopputuloksena on maksimissaan neljän pelaajan kähinää pelilaudalla enemmistöistä ja pisteytyskortit laukaistaan pöydästä ne erikseen valitsemalla. Kovasti haluaisin tästä tykätä enemmän kuin lopulta pidin. Pahasti Expansessa tökkii se jatkuva korttien toimintojen lukeminen niska väärällä. Kun ne kortit valitaan pöydältä, niin voin kuvitella vähän jokaisen hiljaa mielessään pohtivan “entäpä jos valitsen tämän, niin miten muut pelaajat voivat muilla pöydän korteilla reagoida toimintaani”. Tai jollei pohdi, niin sitten ne vuorot vasta kestävätkin.
Tuomio: Minulle riitti yksi peli Expansea. Tämäntyyppisen nälän sammuttavat nuo alussa mainitut kaksinpelit paremmin ja useammalla pelaajalla pelataan sitten jotain muuta.
Favelas: “Tönöä tönön päälle” -abstraktilta odotin hieman samanlaista sisältöä kuin Rumis/Blokus 3D, joka on oikeinkin nautittava vartin kestävä rakentelu. Favelas saa plussaa paksuista ja isoista laatoistaan ja napakasta kestostaan, mutta muuten testipelit vähän eri kokoonpanoilla jättivät vilunväreitä. Laattojen pinoaminen ei ole niin mielenkiintoista kuin etukäteen toivoin. Suurin ongelma on kuitenkin pisteytys, joka kaipaisi isoa remonttia – tällaisenaan on puisevan tylsä.
Tuomio: Karmaisevin (oma) hutihankinta Spielistä – toivottavasti tämä oli samalla se pohjakosketus. Kuten arvata saattaa, lähti Favelas pikaisesti kiertoon.
Meeple Circus: Tässäpä “hönökki” näppäryyspeli, jossa pieniä (liian pieniä) erimuotoisia ja kokoisia puunappuloita pinotaan toistensa päälle siten, että ne miellyttävät maksavan yleisön muuttuvia toiveita. Ennen kierrosten alkua valitaan tarjolla olevista lapuista vuorojärjestyksessä pari ja sen mukaiset lisäkomponentit pelaaja saa käyttöönsä. Etukäteen elättelin toiveita, että tässä voisi olla peliäkin kun näppäryyspeleistä pääsääntöisesti tykkään, mutta aika köykäisellä sisällöllä ollaan nyt liikkeellä. Pinoamiseen käytettäviä komponentteja on liian vähän ja ne ovat liian pieniä – näillä lähtökohdilla kovin moni muu peli tekee asiat paremmin. Tähän kun lisätään mukahauskat kolmoskierroksen tavoitteet, jossa “pääsee” laulamaan taustamusiikin tahtiin (peliä varten on ladattava puhelimeen sovellus) mukana tai vaikkapa toistamaan “And… Hop” aina kun areenalle asettelee puu-ukkoja, niin jotenkin se on se lopullinen rimanalitus.
Johtopäätös: Pelit ja pelaaminen saa olla hauskaa, mutta Meeple Circus on väkinäisen hauska. Ei näin.
Nusfjord: Uwe Rosenbergin uusi viritys mitä näihin työläistenasetteluihin tulee. Nusfjord on hivenen napakampi kuin moni muista Uwen vastaavista, mutta ei tämä mikään genren uudistaja ole. Annan kyllä krediittiä siitä, että on kolme eri pakkaa mitä tulee rakennuksiin ja kun vain yksi pakka on mukana per peli, niin saadaan vähän vaihtelua; Uwehan oikein lähti revittelemään! Mutta kun ei tämän tyyppiset pelit ole oma lajini ja kun muuten uusia koukkuja on mitättömästi, niin ei se kala napannut nytkään.
Tuomio: Tahkottuamme muutamat pelit, oli koko konkkaronkka sitä mieltä, että peli on nähty. Next please!
Origami: Näyttää hivenen Dale of Merchantsilta ja pelin valmistelutkin – jossa peliin tulevat pakat valitaan isommasta setistä – vahvistaa samankaltaisuuden tunnetta. Pelinä Origami on kuitenkin omanlaisensa. Ja on se lopulta myös paljon helpommin lähestyttävä ja sujuvammin soljuva kuin verrokkinsa. Peli tarjoaa puolituntiseksi kevyttä päätöksentekoa ja mielekkäämmän pistelaskun.
Tuomio: Ei tämä nyt sukkia jaloissa pyöräytä, mutta menee sinne parempien dVGiochi-korttipelien joukkoon.
Otys: Syvänmerensukeltelua – pasianssina. Eri roolien käyttö on kekseliäs, mutta harmillisesti koko peli on käytännössä sitä pasianssia ja kestoa liikaa. Suoritettavat tiketit ovat yhteiset toki joo ja tietyt pelaajien tekemät päätökset muuttavat myös ilmaisten toimintojen järjestystä ja siten saattavat sekoittaa muidenkin pelaajien suunnitelmia. Edelliset “muutokset” tosin tapahtuvat vahingossa eikä tarkoituksella ja aiheuttavat seuraavan pelaajan vuoron mietintää uudelleen mikä tekee fiiliksille vain hallaa. Graafisesti ja komponenteiltaan Otys on todella miellyttävä. Pelaajalaudat kaikkine koloineen ja lokeroineen on todella hienot, mistä syystä onkin harmi, että pahvilevyjen liimaus on vetänyt laudat ikävästi mutkalle (ainakin meidän pelaamassamme versiossa).
Tuomio: Pasianssi + liian pitkä kesto = ei pitäisi olla yllätys, että peli päätyi osaltani pohjamutiin.
Pot de Vin: Tikkipeli, jossa valtti vaihtuu joka tikin jälkeen. Pelissä yhdistyy tietyllä tapaa myös halu laistaa tikkejä tai napsia niitä oikein urakalla, sillä kaikista voitetuista korteista löytyy joku pelin kahdeksasta killasta. Näitä kiltamerkkejä pitää haalia joko vähän tai sitten käytännössä ne kaikki, jotta niistä oma pistepotti kasvaa – puoliväli tietää aina miinuspisteitä. Graafisesti tämä on ihan kiva joskin hiukan epäkäytännöllinen. Pelillinen anti ei tarjoa mitään uutta ja jatkuvasti randomilla vaihtuva valtti tekee Pot de Vinistä melko lailla kaoottisen. Kun pisteytysmallikin on mitä on, niin odotettavissa on melkoisia swingejä pistepotissa ihan yksittäisten tikkien kautta.
Tuomio: Melko yhdentekevä kokemus. Kun otetaan verrokkipeliksi toinen messuilla julkaistu tikkipeli Voodoo Prince, niin Pot de Vinin voi huoletta unohtaa nurkkaan.
Reworld: Kramer & Kiesling -kaksikon avaruuspeli, joka yhdistää enemmistöpelin ja tavoitelaattojen tekemisen, jossa palkinto on tarjolla vain nopeimmalle. Kiinnostavinta – ja samalla ennennäkemätöntä – Reworldissä on pelin kaksivaiheisuus: 1. vaiheessa valmistellaan itse planeetan asutusta korttipelin kautta ja 2. vaiheessa tuupataan ykkösvaiheessa kerätyt laatat “käänteisessä” järjestyksessä planeetalle. Tuossa jälkimmäisessä vaiheessa on samalla kilpailua, kuka toteuttaa tietyt asiat nopeammin kuin muut. Lopussa on vielä enemmistötarkastelut tiettyjen suoritusten kohdalla. Periaatteessa kaikki toimii, mutta jättää kyllä minut vähän kylmäksi. Pelin avaruusteemoitus ja ankeahko grafiikka ei sekään isommin houkuta pöydän ääreen – kaikesta paistaa sellainen liika kliinisyys.
Tuomio: Reworld lähtee kiertoradalle sopivassa kohtaa ja tuskinpa tulee palattua pelin ääreen jatkossa.
Skull Port: Yatzee-mekaniikkaan pohjautua merkkaripeli. Päällisin puolin kaikki kunnossa, mutta paljon tässä olisi korjattavaa ja viilattavaa.
Tuomio: Nooh… sanotaan nyt näin, että tätä pelattiin kertaalleen hotellilla Essenissä heti tuoreeltaan ja tämän pariin ei itselläni ole mitään tarvetta enää palata. En olisi ihmetellyt, vaikka olisi jäänyt hotellihuoneen roskiin, mutta on tästä pelistä sittemmin tehty näköhavaintoja (pelihyllyssä, ei onneksi pöydällä) Viikin suunnalla.
Star Plus: Ajatuksena Star Plussan ostossa oli saada filleriosastolle uusia vaihtoehtoja, kun Amigolta ei viime vuosina oikein osumia ole tullut. Star Plussan perusajatus on paperilla kiva ja yksinkertainen ja muutamat miedot erikoisominaisuudet istuvan peliin hienosti. Vaan liian tuuriarvaksi Star Plus lopulta osoittautui: viimeisten korttien onnistunut pelaaminen on enemmän tuurista kuin taidosta kiinni eli kun kortti ei osu, niin aina joutuu nostopakalle. Toki se pakka ei ole suurin suuri ja siten kierrokset päättyvät pakostakin nopeasti, mutta silti meno tuntuu liian randomilta.
Tuomio: kyllä tätä suostun pelaamaan, mutta peli siirtyi lähipiirille toivottavasti onnellisempaan kotiin.
Sweet Honey: Bee Mine!: Huono Geschenkt kuvaa tämän hunajapelin tiiviisti. Kyseessä on bluffipeli, jossa on liian vähän tietoa käytössä, jotta pelin bluffielementti olisi mielekäs. Saat siis eteesi kortin, jonka osalta ei (yleensä) ole mitään tietoa mikä se on ja pitäisi päättää, että otatko sen itsellesi vai kulutatko rahaa ja laitat mahdollisen vahingon kiertämään. Tällaisenaan pakettiin kääräisty päätöksenteko ja päättely ei ole missään määrin hauskaa saati jännittävää.
Tuomio: Ei tarvetta palata tämän ääreen.
Transatlantic: Tähän peliin on Concordiasta lainattu korttien peluu ja hallinnointi, mutta muilta osin ihan omanlaisensa peli. Odotuksia oli (kun tuo korttihallintamekaniikka on mielenkiintoinen), mutta pettymys jäi. Pelin pisteytyskuvioon kaipaisin kaikkein eniten jännitettä, sillä tällaisenaan se ei ole riittävän kiinnostava ja testipelien perusteella se laivakorttien siirtely satamaan on melkoisen turha lisäkoukero – vaikutus on melko mitätön. Kun ei ole kunnon pelilautaakaan, niin itseäni alkoi jo toisella pelikerralla häiritsemään erityyppisten korttien jatkuva siirtely eli ei tätä nyt kovin elegantiksi voi kehua.
Tuomio: Liikaa korttien kanssa hallinnointia ja jännite puuttuu. Kun kestoakin on liikaa, niin tämä tipahti taskulämpimääkin alemmas ja siten en hinkua tämän ääreen enää. Nyt ei pelasta edes se korttihallintamekaniikka, joka itsessään on edelleen mainio.
VIELÄ PELAAMATTOMAT eli se “häpeähylly” vuoroaan odottamassa
Seuraavat pelit odottavat vielä pelivuoroaan (9 kpl): Keyper, MercatoreS, Ore-Some, Pioneer Days, Riga, Star Cartel, Wir sind das Volk!: 2+2.
VAAN MITKÄ OVAT OMAT SUOSIKIT (JA INHOKIT) SPIEL-MESSUJEN PELEISTÄ?
