Tällä kertaa otamme tarkasteluun joukon museoaiheisia pelejä sekä jalkaudumme pariin peliaiheeseen museoon. Kumpi vie voiton: niin sanotusti “aito asia” vai aiheeseen pureutuva peli?
Aloitamme tämän leikkimielisen vertailun varsinaisista museoista, joten museokortti esiin ja menoksi.
Nopista bitteihin -näyttely (Helsinki)
Paikka: Kansalliskirjasto, Unioninkatu 36, Helsinki
Näyttelyaika: 8.2.-20.12.2019
Näyttely on ilmainen ja avoinna kirjaston aukioloaikojen puitteissa.
Helsingissä Kansalliskirjaston yhteydessä esitellään sekä lauta- että digitaalista pelaamista näyttelyssä ‘Nopista bitteihin – 200 vuotta suomalaista pelaamista’. Näyttely lupailee, että täällä vieras pääsee tutustumaan pelaamisen kehitykseen viimeisimpien vuosisatojen aikana.
Esillä on eritoten vanhoja lautapelejä sekä 80-luvun alun tietokone- ja konsolilaitteita sekä pelejä. Pelaamaan näillä värkeillä ei valitettavasti pääse yksittäistä ‘Uuno Turhapuro’ -viritystä lukuunottamatta, joka sekin pyörii jonkin sortin emulaattorilla. Oma osansa on varattu myös pelien striimaamisen esittelyyn.
Koko näyttely on puristettu muutamaan huoneeseen, joten nähtävää ei ole liiaksi asti. ‘Nopista bitteihin’ -näyttelystä jääkin sellainen “pintaraapaisu vähän kaikkea” -fiilis, kun yksittäisten aihekokonaisuuksien tarkempaan esittelyyn ei ole tilaa, vaan se seuraava vitriini esittelee jo jotain ihan muuta.
Silti, tällaisenaankin näyttely on ehdottomasti käymisen arvoinen välipala, johon kannattaa tulla, jos on mitään asiaa Helsingin keskustan suuntaan.
Kiitämme:
- Kilpailukykyinen hinnoittelu (ilmainen).
- Kompakti paketti: täällä ei ainakaan mene koko päivää – sopinee siten lapsiperheillekin.
- Mahdollisuudesta verestää lapsuusajan muistoja Commodore-64 -pelin muodossa.
- Legendaarinen käsigranaatti-peliohjain esillä (muistan, että tätä kuolattiin ja ihasteltiin pelilehtien mainoksissa).
- Erityisesti 60-70 -lukujen pelejä mukavasti esillä.
- Näyttelyn keskeistä sijaintia.
Moitimme:
- Näyttely ohittaa miltei kokonaan 2000-luvun lautapelit.
- Turboahdettua hyppelyä aiheesta toiseen.
- Pelikulttuurin ja lautapelaamisen kehittymisestä ei juuri viitteitä.
‘Nopista bitteihin’ -näyttely saa yleisarvosanakseen:
Suomen pelimuseo (Tampere)
Paikka: Vapriikki, Alaverstaanraitti 5, Tampere
Näyttelyaika: pysyvä näyttely vuodesta 2017 lähtien.
Näyttelylipun hinnat: aikuiset 13 €, lapset 6 €. Lipun hinnalla pääsee myös kaikkiin muihin Vapriikin näyttelyihin.
Suomen pelimuseo esittelee paitsi suomalaista pelikulttuuria myös digitaalista pelaamista ja pelejä – unohtamatta lautapelejäkään. Vapriikissa sijaitseva museo tarjoaa tilaa myös erilaisten peliaiheisten tapahtumien järjestämiselle.
Se suurempi ja kauniimpi Pelimuseo löytyy Tampereelta. Vapriikin kompleksi pitää sisällään useammankin museon ja tämä Suomen Pelimuseon -nimeä kantava paikka lupaiee sisäänkäynnillä paljon: on tilaa ja potentiaalia!
Ihmisiä on liikkeellä mukavasti ja miltei sisäänkäynnin kyljessä oleva pieni pelihalli on paikan magneetti. Tarjolla on koko joukko vanhoja kolikkopelejä, joiden kautta pääsee verestämään nuoruusmuistoja ilman, että laitteisiin tarvitsee mättää kolikon kolikkoa. Testasin itsekin yhtä lapsuuden (PC-peli)suosikeistani, Ivan “Ironman” Stewart’s Super Offroad’:sia ja vanhat taidot olivat edelleen tallella.
Pelihallin äänikakofoniasta muuhun näyttelyantiin siirryttäessä löytyy mm. muutamia tuoreempia lautapelejä vitriineistä, mutta ei täälläkään oikeastaan sen enempää asiaa lautapelien kehittymisestä saati viitteitä pelaamisen suosiosta.
Vanhoja tietokoneita ja pelikonsoleita on sen sijaan kerätty seinä täyteen ja joitakin näistä pääsee pääsee testaamaankin – jos vain laitteet sattuvat toimimaan.
Niin, valitettavasti aika moni pelihalliin ulkopuolisista aparaateista ei ollut käyntipäivänämme toimintakunnossa, mikä söi vähän fiilistä. Maija esimerkiksi bongasi 80-luvun olohuoneeksi lavastetusta tilasta pelilaitteen, joka heillä oli aikanaan kotona. Sen piti olla pelattavissa, vaan eipä ollut – museon henkilökuntakin sitä koetti säätää, mutta ei laitetta saatu pelikuntoon meidän käyntimme aikana. Samansuuntaista statusta oli siellä täällä muuallakin, mikä oli sääli.
Pelimuseoon rakennetuista teemahuoneista sen sijaan tulee plussaa. Niiden avulla ajassa taaksepäin hyppääminen tapahtuu kuin itsestään. Myös pieni lavastettu pelikauppa yhdessä nurkassa on suorastaan oivallinen.
Lautapelejäkin näyttelyssä pääsee pelaamaan eli pelkästään muutaman vitriinin töllistelemiseen ei tarvitse tyytyä. Tarjonta vain oli aikamoista höttöä ja häviää usean peruspubin valikoimallekin.
Kokonaisuutena Suomen pelimuseo ei aivan täytä sille asetettuja etukäteisodotuksia: tilaa ja potentiaalia on, mutta tilankäytössä olisi vielä toivomisen varaa. Hälinääkin on yllättävän paljon, mikä pitkälti johtuu avonaisesta tehdashallitilasta, jossa ääniä kantautuu paitsi kerroksen sisällä itsessään myös kerrosten välillä. Lautapelien osalta odotin enemmän, pelikoneiden epäkuntoisuus yllätti. Erillinen, vaikkakin pieni, pelihalli oli selkeästi koko alueen vetonaula.
Kiitämme:
- Pelihallista, jossa pääsee pelaamaan vanhoja kolikkkopelejä ilman lisämaksua.
- Teemahuoneet loistava idea.
- Täälläkin ‘Uuno Turhapuro muuttaa maalle’ pelattavana.
- Kattava setti vanhoja pelikonsoleita ja tietokoneita esillä.
- Keskeinen sijainti Tampereella.
- Monta näyttelyä samalla hinnalla.
Moitimme:
- Lautapelejä siellä täällä harvakseltaan esillä ja pelattavien valikoima suorastaan köyhä (tai ei ainakaan Pelimuseon arvolle sopivasti).
- Paljon laitteita, jotka eivät toimintakuntoisia.
- Meluisa tila.
- Osittain hukattua potentiaalia.
Suomen pelimuseo saa yleisarvosanakseen:
Vaan nyt kun on tossuja kulutettu muutamassa aidossa museossa, niin tarkastellaanpa minkälaisen museokokemuksen tarjoavat seuraavat kortti- ja lautapelit: Musée, Pergamon, Museum.
Korttipeli: Musée
Pelaajia: 2-4
Kesto: 20 minuuttia
Julkaisuvuosi: 2014
Saatavilla ainoastaan englanniksi, tosin sääntöjä lukuunottamatta peli on komponenteiltaan kielivapaa.
Musée on kepeä korttipeli muutaman vuoden takaa. Pelissä kukin pelaaja rakentaa kortti kerrallaan oman museonsa tavoitteena asettaa 18 korttia 3×6 ruudukkoon siten, että saman tyylisuunnan (=värin) taulut tulevat vierekkäin.
Vuorot ovat ytimekkäitä ‘pelaa kortti, ota kortti’. Kortin asettamiseen omaan museoon ei ole muita rajoituksia, kuin että samassa kerroksessa (rivissä) korttien numeroarvojen tulee kasvaa vasemmalta oikealle. Ja tässä tulee pelin juju: saman tyylisuunnan taulut ovat pakassa numeroiltaan viiden välein, joten samalla kun niitä asettaa vierekkäin (ja saa pisteitä), tulee hyppineeksi koko joukon muuten sopivien korttien ylitse.
Musée on muuten moninpelipasianssi, mutta pelaajat kilpailevat eri rivien täyttämisestä, sillä siitä palkitaan nopeimpia lisäpisteillä.
Graafista silmäkarkkia (aidot tauluaiheet) lukuunottamatta Musée on melko hajuton ja väritön. Näin etenkin 2-3 pelaajalla, mutta nelinpeli tuo siihen tarvittavan ripauksen lisäväriä: se pelataan paripelinä, jossa omalle parille ei saa puhua mutta jossa tiiminä rakennetaan yhteistä museota. Nelinpelin pelimuoto tuo muassaan kyttäystä/arvailua, olisiko omalla parilla tiettyihin kohtiin parempi kortti tarjolla kuin itsellä.
Kummoista museoelämystä Musée ei tarjoa ja teemankin voisi helposti vaihtaa ihan muuksi, mutta kevyttä korttipeliä hakevalle se on silti oiva valinta.
Musée saa poikkeuksellisesti kaksi arvosanaa:
Lautapeli: Pergamon
Pelaajia: 2-4
Kesto: 45 minuuttia
Julkaisuvuosi: 2011
Saatavilla ainoastaan englanniksi/saksaksi/ranskaksi, tosin sääntöjä lukuunottamatta peli on komponenteiltaan kielivapaa.
Pergamon on hivenen vanhempaa tuotantoa ja sen suunnittelusta vastaa pitkän linjan pelisuunnittelija Stefan Dorra. Monella tapaa se on myös hyvin “dorramainen”: sääntökuormaltaan simppeli ja suoraviivainen, mutta pieniä kiharaisia päätöksiä on tehtäväksi joka kierros.
Ennen kuin Pergamonissa tavara saadaan museoon asti, se pitää kaivaa maan uumenista. Mitä syvemmälle mennään, sitä kallimmaksi kaivuu käy, joten rahaakin tarvitaan.
Kierroksen aluksi pelaajat vuorotellen valitsevat järjestyksen kaivuulupa- ja näyttelyesittely -vaiheeseen. Alkupään vuoro-oikeudella tulee tehneeksi kompromissin lisärahan tai kaivuulupien osalta, loppupäässä ollaan avokätisempiä näissä molemmissa, mutta samalla riskeeraa sen että parhaat paikat on muuten viety.
Kaivuuvaiheessa raijataan taideaarteiden osia esiin syvyyksistä: niitä löytyy viideltä eri korkeudelta ja alempana ne ovat aina vanhempia. Taideaarteiden osalta Pergamon tarjoaa mini-puzzlen: löydettyjä paloja naitetaan yhteen ja vasta kaksi keskenään sopivaa palaa takaa yhden ehjän esineen ja tämä yhdistelmä määrittää myös kyseisen esineen iän.
Jos omaan esineistöönsä on tyytyväinen sen voi asettaa esille museoon, jossa se takoo pelaajalle pisteitä kunnes tippuu mahdollisesti museolaudalta joskus pois. Aika-ajoin seuraa pisteytyksiä, jonka yhteydessä yleisön kiinnostus nykyisiin näyttelyihin laskee. Toinen mikä olemassaolevien näyttelyiden arvoa laskee on mahdolliset uudet näyttelyt. Onnistuneella ajoituksella yksi ja sama näyttely nakuttaa pisteitä pelaajalle uudestaan ja uudestaan, vaikkakin joka kerran vähemmän, mutta tällaista ajoituspeliä Pergamon pelaajille tarjoaa.
Graafisesti peli on perustasoa, mutta osa komponenteista voisi olla näyttävämpiäkin. Pelillisesti se sen sijaan on hyvä soveltuen sekä perheille että peliharrastajille. Sen tarjoama museonäyttelyn rakentelun haaste on mielenkiintoinen ja erityisesti valtavirrasta erottuva pisteytys saa kunniamaininnan. Pergamonin pariin palaa kummasti uudelleen ja uudelleen – samaa ei voi sanoa perinteisestä kotiseutumuseosta.
Pergamon saa yleisarvosanakseen:
Lautapeli: Museum
Pelaajia: 2-4
Kesto: 75 minuuttia
Julkaisuvuosi: 2019
Saatavilla ainoastaan englanniksi/saksaksi/ranskaksi. Komponenteissa on tekstiä (tosin suurimmalta osin teemaa tukevaa), joten valitulla kielipainoksellakin on väliä.
Pelikolmikon näyttävin tapaus on ehdottomasti Museum. Alkujaan Kickstarter-kanavaa pitkin julkaistu peli läväyttää pelaajien eteen isohkot museolaudat ja vielä on erillinen päälautakin. Korttejakin on kolmea eri kokoa ja kaiken on kuvittanut kovasti kädenjäljestään pidetty Vincent Dutrait.
Sokerikuorrutteisin ulkoasun ja kaiken tilpehöörin takaa paljastuu varsin perinteistä ja suoraviivaista korttisettien rakentelua. Kortit ovat kaksikäyttöisiä: ne toimivat paitsi valuuttana, myös taideaarteina itse museossa. Jos siis haluan vitosen arvoisen afrikkalaisen naamion museooni, voin maksaa sen esimerkiksi kakkosen ja kolmosen korteilla, jotka päätyvät eteeni pöydälle. Myöhemmin voin nekin toki laittaa esille museoon maksamalla niistä muilla käsikorteilla, mutta tämä mahdollisuus tarjotaan myös kanssakilpailijoille eli kaverin valuuttana käyttämiin kortteihin on mahdollista päästä käsiksi, jos sieltä löytyy jotain mieleistä.
Tätä korttien pöytäysrallia maustetaan kierroksittain vaihtuvilla pienillä sattumakorteilla ja eksperteillä, mutta peli on pitkälti siinä. Tarkoituksena on lopulta kasata laaja näyttely yhdestä ja samasta sivilisaatiosta tai laaja kattaus joka käsittää yhtä tiettyä alaa.
Museum on nätti kuin mikä ja oikeassa porukassa sen pelaa joutuisasti, jolloin peli kantaa loppuun asti. Väärässä porukassa se voi kestää liiaksi mikä verottaa kokemusta.
Väitän myös, että Museumista huokuu läpi pelin joukkokampanja-tausta: se on vähän rosoinen tuotos, josta kokeneempi julkaisija olisi nuo rosot saanut hiotuksi pois ja lopputulos olisi vieläkin parempi.
Museum saa yleisarvosanakseen:
“Vertailun” voittajaako vielä hait? Pergamon vei viisikon kärkipaikan niukasti, mutta todellisuudessa näille kaikille on oma aikansa ja paikkansa. Viihtykää siis sekä pelien että museoiden parissa hyvällä omalla tunnolla ja hyvässä seurassa!
