Pelivuoden 2022 parhaat ja karvaat

Vuosi 2022 alkaa olla hiljalleen taputeltu mikä tarkoittaa lautapelien sarallakin hyvää hetkeä summata vuoden parhaat ja kehnoimmat uudet kokemukset. Viime vuoden tapaan (linkki) listaan tässä seitsemän positiivisinta uutuutta sekä kolme peliä, jotka syystä taikka toisesta olivat etukäteisodotuksiin nähden pienoisia tai vähän isompiakin pettymyksiä. Listan pelit eivät välttämättä ole vuoden 2022 julkaisuja vaikka helposti uutuuksien suuntaan painottuvatkin – mutta kaikkiin kymmeneen mainittuun peliin olen tutustunut viimeisen vuoden aikana.

Vuoden positiivisimmat

Azul: Queen’s Garden (2021). Azul-pelisarjan neljäs osa saatiin suomeksi vuonna 2022. Ja onpa hienoa, että Asmodee Nordics näitä jaksaa suomentaa. Kuningattaren puutarha on osoittautunut sarjan toiseksi parhaaksi peliksi heti alkuperäisen Azulin jälkeen. Uutukaisen perimmäinen idea alkaa olla jo aika kaukana alkuperäisestä vaan ehkäpä se on osasyy sille miksi se kiehtookin? Azul: Queen’s Gardenin haaste on henkilökohtaisempi pulma kuin aiemmat; siinä määrin värilaattojen ja symboleiden kyhäelmä pelaajaa haastaa. Kestoa on aiempaa enemmän minkä vuoksi n peliä neljällä pelaisi, mutta kaksin- ja kolminpelinä se loistaa. Vahva suositus kaikille vähän henkilökohtaisempi pulmapelejä kaipaaville. Ja blogissahan se on tämäkin Pelaajien valinta -finalisti ehditty jo tarkemmin ruotia: ’Azul: Queen’s Garden – puutarhaunelmia’.

Azul: Queen’s Garden haastaa varsin henkilökohtaiselta tuntuvalla pulmallaan.

Boonlake (2021). Alexander Pfisterin isompi peli vuodelta 2021 on vahvasti positiivinen kokemus. Melkoinen pistesalaattihan se on kun kaikesta edistymisestä palkitaan, mutta peli tarjoilee sopivasti pitkän tähtäimen tavoitteita unohtamatta pienempiäkään askelluksia ja kaikki annostellaan ilman, että liiaksi infoähkyä pukkaa. Vuorojen valinta ”toimintolipare”-mekaniikalla on oivaltavasti toteutettu ja osallistaa aina kaikkia pelaajia, joten puuhattavaa on jatkuvasti oli oma vuoro taikka ei. Ja kun yhteisellä kartallakin tapahtuu asioita osaa Boonlake väistää pahimmat ”nyhrätään omalla hiekkalaatikolla” -karikot vaikkei toisaalta interaktion ilotulitukseksikaan äidy. Kokonaisuus jokiralleineen päivineen on siinä määrin maistuva, että tartun tähän uudisraivaajapeliin mielelläni paperinohuesta teemasta huolimatta. Parasta Pfisteriä sitten Mombasan, mutta tätä paranee pelata vain 2-3 pelaajalla. Tarkempaa tutkailua tähän peliin löydät blogistamme täältä: ’Boonlake – pistesalaatti jokimaisemissa’.

Boonlake maistunee raskaampien pelien ystäville.

Cat in the Box: Deluxe Edition (2022). Tikkipelien saralla tulee tusinatavaran lisäksi aika-ajoin jotain pientä uutta, joka saa hymyn huulille. ”Kissa premium-laatikossaan” tarjoilee sitä iloa. Se on tikittelyä korteilla, jotka ovat kaikki mustia, mutta pelatessaan pitää nimetä mitä maata kortti edustaa. Jotta hommassa olisi mitään järkeä, niin tokihan kaikkia kortteja saa pakassa olla ainoastaan yksi eli pelatut kortit merkitään yhteiselle pelilaudalle: ”mulla ei ole enää keltaista, mutta pelasin valttinelosen” – ja samalla varataan päälaudalta punaisen nelosen paikka pois muilta. Kun ruksitaan lisätietoihin vielä, että peli on lupaus-tikkipelien genreä jossa siis pitäisi voittaa ennalta määritetty määrä tikkejä JA pakettiin on leivottu vielä nerokas pisteytys, niin Cat in the Box: Deluxe Edition kiilaa vuoden parhaiden kokemusten joukkoon. Ja blogissahan tämä on arvosteltuna jo: ’Cat in the Box: Deluxe Edition – mustien kissojen tikittelyä’.

”Ei enää keltaista, mutta pelasin valttinelosen.”

Evergreen (2022). Suoraviivaiseksi ja napakaksi osoittautunut metsän kasvattamisen projekti Evergreenin muodossa on miellyttänyt suuresti. Korttivetoinen toimintovalintamekaniikka yhdistettynä Photosynthesis (2017) -pelistä lainattuun ”auringon kierto & valon ja varjojen leikki” minipeliin on kelpo cocktail. Enemmänhän tämä taipuu oman navan tuijotteluun verrattuna Photosynthesisin vääntö yhteislaudalla, mutta muutoksen myötä Evergreenin paketti on paljon napakampi ja nopeampi. Ja sittenkään Evergreen ei ole pelkkä moninpelipasianssi. Kun pelaajien tekemät kortinvalinnat ohjaavat vielä loppupisteytystä mukavasti ja ulkoasu komponentteineen päivineen on viimeisen päälle kunnossa en voi kuin todeta, että Evergreen on yksi hienoimmista vähän kepeämmistä uutuuksista vuonna 2022. Toivottavasti tämä napataan suomennettavaksi jonkin valveutuneen tahon toimesta!

Evergreen. Taiteilua maapallon vihertämisen ja valon ja varjojen kanssa.

Neom (2018). Aikoinaan ohi oman tutkan mennyt Neom löytyi yllättäen paikallisesta kivijalkakaupasta paitsi ettei meinannut löytyäkään. Verkkokauppa näytti saatavuutta, myymälässä myivät ei-oota kunnes se jälkikäteen löytyi varastoja kaivelemalla ja sain kuin sainkin itselleni toivomani kesälahjan. Pelinä tämä näppärä kaupunginrakentelu-draftailu muistuttaa kaikkein eniten Simcityä lukuisista kaupunkiteemaisista lautapeleistä mitä olen pelannut. Kun Simcity vuonna 1989 miellytti jo tietokoneella, niin näemmä Neom pahvikomponentteineen maistuu vielä 2020-luvulla. Pitkässä juoksussa jokunen lisälaatta ja sitä kautta saatava vaihtelu voisi olla tarpeen, mutta nykyisillä toistomäärillä Neom pitää kyllä pintansa.

Neom päästää kaavoittamaan kaupunkia simcitymäisesti.

Old London Bridge (2022). Omasta Spiel’22-ennakostakin (linkki) löytynyt Queen Gamesin uutuus on nappivalinta napakkaa setinrakennusta hakevalle. Pöydälle leväytettynä se näyttää paljon monimutkaisemmalle kuin lopulta onkaan. Yhtäaikainen yhden kortin sokkotarjoilu kertoo vuorojärjestyksen jossa pelaajat pääsevät rakentamaan siltaansa ansaiten samalla jotain lisähyvää. 12 samanlaista kierrosta – mikä tarkoittaa pelikellona puolta tuntia – ja ollaankin jo laskemassa lopun rahavarantoja eli setvimässä voittajaa. Old London Bridge on todella toimiva paketti, joka etäisesti muistuttaa niin mainiota Complettoa lisäten muutamia lisäelementtejä ja sittenkin ollaan vielä vahvasti perhepeli. Tykkään, ja niinkin paljon, että peli ansaitsee olla vuoden parhaiden löytöjen joukossa.

Old London Bridge

Scout (2019). Vuoden kovimpien osastolle nousee pieni mutta pippurinen Scout. Tämä oli odotuslistalla ollut jo pidemmän aikaa, mutta peräpohjolaan pelin saaminen kesti ja kesti – ja kesti ilmeisesti vielä vähän lisääkin, kun Spiel des Jahres -finaaliehdokkuus napsahti 2022. Vaan kun ei ollut muita tarpeita ulkomaiselle tilaukselle, niin odottelin kärsivällisesti ja sain sitten minäkin viimein oman kappaleeni. Odotusarvoja oli, ne lunastettiin ja reilusti ylitettiinkin. Säännöiltään ihailtavan yksinkertainen, mutta sisällöltään paljon tarjoava kiipeämispeli nyt vaan on just hyvä näin. Pelikokemus vaihtelee nuppiluvusta riippuen yllättävän paljon, mutta kaikilla pelaajamäärillään se toimii sittenkin. Blogissa pelistä on tarkempaa arviota: ’Scout – valloittava (kortti)sirkus’.

Scout, kompaktin nokkela kiipeämispeli

Pettymyksen multihuipentumat

Between Two Castles of Mad King Ludwig (2018). Kaksi entuudestaan tuttua peliä, Between Two Cities (2015) ja Castles of Mad King Ludwig (2014), yhdistävä peli on näistä lähempänä ensimmäistä kuin jälkimmäistä. Pohjimmiltaan rakennetaan laattadraftina kahta eri linnaa yhdessä vieruskavereiden kanssa ja lopputulemana kaikilla pelaajilla on lopulta kaksi linnaa pisteytettäväksi. ”Valitsin Jani meille aarrekammion, laitetaanko tähän niin se kombottaa näiden kahden kanssa – ja Jussi, meidän linnaan tulis tällainen puisto, miten edetään?” -turinointia siis riittää. Lopputulos on kepeä peli, joka pikavilkaisulla näyttää hyvältä, mutta on täynnä sellaista symbolipiperrystä että oksat pois. Lisäksi itse päätöksenteko on sen suuntaista, että vaikka miten lappaisi puuta kaminaan niin tuntuu ettei lämpöä piisaa riittävästi. Tämä uutukainen tökkäsi pahemmin kuin Between Two Cities ja hullun kuninkaan linnan hyvyydetkin on kadonneet taka-alalle. Se ja karmaiseva symboliikka ja grafiikat, niin hyh hyh…

Between Two Castles of Mad King Ludwig

Carnegie (2022). Paperilla mielenkiintoinen toimintovalintamekaniikka yhdistettynä toimistokompleksin kehittämiseen ja matkapäiviin maailmalla on lopputuloksena… perustylsä ”konttoripäiväkokemus”. Perusmekaniikat toimivat vaikka aavistuksen työläshän tämä on ensimmäisellä kerralla opetella kun ”kaikki leväytetään tarjolle alusta alkaen”. Peli itsessään toistaa samaa ukkojen pyörittelyä alusta maailman tappiin vaikkakin samalla se oma koneisto rakentuukin ja loppupisteytysehtoja trimmataan omaa suuntaa tukevaksi. Se, mistä Carnegie saa pyyhkeitä on pelin toisteisuus pelikerrasta toiseen: kaikki osastot ja voittotavoitteet ovat tarjolla kaikissa peleissä, joten se mikä yksittäisessä pelissäkin jo toistuu, on toisteista myös lisäpelikerroilla. Ja vaikka peli ei lopulta neljälläkään pelaajalla paria tuntia enempää ota, niin se tuntuu pidemmältä – mikä nyt vaan on aina huono juttu se. Monille Carnegie on vuoden parhaimpien listoilla, mutta edellisistä syistä johtuen täällä päässä se ei vaan lähde lentoon…

Carnegie

Elysium (2015). Dunstan & Gilbert -nimipariin on törmännyt parin oikein mainion pelin kohdalla ja kun Elysium on ollut ’Kenner Spiel des Jahres’ -finalistikin aikanaan, niin etukäteisodotuksia oli ladattuna. Mutta nyt tuli kyllä huti. Pohjimmiltaan peli on settien rakentelua (hyvä), mutta jotta seteistä saa pisteitä, niin ne pitää ehtiä ”kotiuttaakin”. Tässä on osa pelin ongelmaa: settejä ei montaa rakentele ja kaverit vielä saattavat rätkiä niitä harvojakin kortteja pois ennen kuin kotiuttamaan pääsee. Toiseksi toimintoja ylipäätään pelissä on vähänlaisesti ja kun kaikki vaikuttaa kaikkeen ja muiden toiminnot vaikuttavat toisten tekemiin, niin kokonaisuudesta tulee sellainen epämääräinen ameeba, jonka liike ei ole sujuvaa vaan ruudunpäivitys tökkii JA jossa asioita tapahtuu vähän niinkuin vahingossa paitsi jos itse kukin käyttää tolkuttomasti aikaa mielessään eri lopputulemien läpikäymiseksi. Elysium kaipaisi enemmän piilotietoa tai parempaa asioiden annostelua, jotta edelliseen limboon ei ajauduta. Nyt suunnittelun ongelmat on sellaiset, että pelin kehikkoa en saa meille toimivaksi vaikka kuinka valitsisi vaihtelevaa korttisettiä seuraavaa pelikertaa varten.

Elysium

Tässä Lunkisti-toimituksen seitsemän hyvää ja kolme hutia pelivuodelta 2022! Mites teillä? Mikä maistui ja mikä ei – kuulisin kommenteissa mielelläni lukijoiden kommentteja!

Tero

Tero on pitkän linjan lautapelaaja, jota kiinnostavat myös konsoli- ja tietokonepelit. Uusiin peleihin tutustuminen kiinnostaa aina ja leikkisästi voidaankin sanoa, että Teron missiona on tietää lautapeleistä enemmän kuin kaupan sedät. Teron sweet spot on peleissä, joiden kesto on noin tunnin luokkaa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.