Power Grid – sähköverkkoja ja siirtohinnoittelua

Lähdetään liikkeelle siitä, että Power Grid on modernien lautapelien mittapuussa jo klassikko. Ei toki samalla tapaa kuin kasuaalimpaan pelaamiseen helpommin soveltuvat ja omaksuttavat Catan tai Carcassonne, mutta yhtään syvällisempää tai vaativampaa harrastajapeliä hakiessa Power Gridin nimeen törmää väistämättä.

Ja onhan peli saatavilla myös suomeksi – eikä vain ja ainoastaan peruspainoksena (~40e) vaan tarjolla on myös näyttävämmillä komponenteilla varustettu deluxe-painos (~60e), jos komponenttivarusteluun haluaa panostaa.

Power Grid on yhdistelmä kutkuttavaa voimalahuutokauppaa, kysynnän ja tarjonnan mukaan eläviä polttoainemarkkinoita ja taistelua elintilasta pelilaudalla. Kaikki tämä 2-6 pelaajalle pelin keston pyöriessä 120 minuutin molemmin puolin.

Millä kartalla (ja kartan osioilla) pelataan?

Ennen kuin pelaamaan päästään, täytyy jo pelkän peruspelin omistavankin päättää millä kartalla pelataan, sillä pelilauta on kaksipuolinen. Lisäksi, mikäli pelaajia ei ole täyttä määrää, täytyy yhdessä tuumin rajata osa kartasta pois. Jo pelkästään näillä valinnoilla eri pelikertoja varten saadaan erilaisia vivahteita ja karttaan “pullonkauloja”. Ja jos niitä karttoja omistaa useamman – tästä lisää jäljempänä – niin etukäteisvalintoja on vieläkin enemmän tehtävänä.

Pelin alkuvalmisteluihin kuuluu valitun kartan lisäksi täyttää pelilaudan alalaidasta löytyvät polttoainemarkkinat (vaihtelee kartoittain) sekä valmistella voimalaitosmarkkinat. Nämä voimalaitosmarkkinat jakautuvat kahteen osaan: neljä voimalaa kattavaan nykymarkkinoihin ja neljän voimalaitoksen tuleviin voimalaitoksiin. Kun nykymarkkinoilta ostetaan yksi voimalaitos, nousee alarivin tulevista voimalaitoksista yksi uusi tarjolle.

Edellisten lisäksi kukin pelaaja saa kasan puisia taloja, joilla merkitään oma jatkuvasti laajentuva sähköverkko pelilaudalla, kaksipuolinen apulappu ja 50 elektroa pelirahaa.

Voimalaitos, raaka-aineet, laajentuminen – mistä näitä rahareikiä oikein sikiää

Pelikierros alkaa voimalahuutokaupalla. Pelin laajinta sähköverkkoa johtava valitsee voimalan huutokaupattavaksi ja tekee siitä itse ensimmäisen tarjouksen. Huutokauppaa kohteesta jatketaan kunnes on enää yksi pelaaja jäljellä, joka maksaa voimalasta tarjoamansa hinnan ja saa voimalaitoksen itselleen. Kyseinen pelaaja on samalla muista huutokaupoista sivussa eli jokainen pelaajista voi ostaa vain yhden voimalan kierroksessa.

Jokaisen huutokaupatun voimalaitoksen jälkeen pakasta käännetään uusi voimalaitos näkyviin ja tarjolla olevat voimalaitosmarkkinat säädetään siten, että numeroiltaan neljä pienintä (ja yleensä heikointa) voimalaitosta ovat markkinoilla ostettavissa. Voimalahuutokauppaa jatketaan, kunnes kaikilla on ollut mahdollista ostaa yksi voimalaitos tai kun kaikki ovat passanneet.

Huutokauppaa seuraa polttoaineiden osto. Tämä vaihe tehdään käänteisessä vuorojärjestyksessä eli siten, että se jolla on pienin sähköverkko pääsee ostoksille ensin ja siitä sitten seuraavaksi pienin sähköverkon omistaja jne. Pelaaja ostaa vuorollaan omiin voimalaitoksiinsa sopivia polttoaineita maksimissaan tuplaten sen määrän mitä ne yhdessä vuorossa pystyvät kuluttamaan. Kunkin polttoaineen osalta hinta katsotaan polttoainemarkkinoilta mikä tarkoittaa samalla sitä, että yksikköhinta nousee miltei jokaisen oston myötä. Täten isoimman sähköverkon omistava maksaa myös suurimman hinnan polttoaineista sikäli mikäli edellä pelanneet pelaajat käyttävät samoja raaka-aineita.

Seuraava vaihe on laajentaa pelaajien sähköverkostoa. Katse käännetään pelin karttaosioon, jossa on kuvattu eri kaupungit ja kaupunkien väliset liityntäverkostot. Yksittäiseen kaupunkiin saa sähköverkon laajentaa pelin alussa vain yksi pelaaja, mutta pelin edetessä niihin mahtuu myös kaksi muuta pelaajaa. Näistä limiiteistä johtuen pelaajat blokkaavat osin tahtomattaan mutta useimmiten aivan tarkoituksella toistensa peliä – mikä on keskeinen elementti Power Gridissä. Sähköverkon laajentaminen tehdään – samoin kuin polttoaineiden osto – käänteisessä järjestyksessä. Siispä pienimmän verkoston omistava laajentaa ensin niin paljon kuin oma kassa ja halu antaa myöten, jonka jälkeen toimii vasta seuraava pelaaja. Kaupunkiin laajentaminen maksaa pelin alkaessa 10 elektroa ja seuraavaan kaupunkiin päästäkseen tarvitsee maksaa normitaksan lisäksi vielä kartassa näkyvä siirtohinta, joka voi vaihdella 0-18 elektron välillä.

Kun sähköverkostot on laajennettu seuraa viimein se vaihe peliä, jolloin pelaajat saavat lopulta tuloja. Omat voimalaitokset tuprauttavat savut taivaalle ja sähköä omaan verkostoon ja sen mukaisesti kilahtaa tilille rahaa. Edellisten kahden kuvan perusteella punainen pelaaja – polttamalla voimalaitoksellaan kolme hiiltä – saa tuotettua kahteen kaupunkiinsa sähköä. Apulappu paljastaa, että kahdella kaupungilla saa kierrostuloja 33 elektroa. Jiihaa!

Tässä vaiheessa täytetään myös polttoainemarkkinat etukäteen tiedossa olevalla, mutta pelin aikana pariinkin kertaan muuttuvalla, jakaumalla. Niinikään voimalamarkkinoilta paras voimalaitos palautetaan pakan pohjalle ja pakasta käännetään uusi kortti täydentämään tarjontaa. Ja kun vielä vuorojärjestys laitetaan kohdalleen (kärkeen pelaaja, jolla on nyt laajin sähköverkosto), voidaankin taas siirtyvä vaiheeseen yksi eli voimalahuutokauppaan.

Näin jatketaan hetken aikaa…

Kunnes tulee vaihe 2 – ja hetken päästä vaihe 3

Power Grid iskee uutta ytyä silmään parissakin kohtaa peliä. Nimittäin siinä vaiheessa, kun yksi pelaajista laajentaa sähköverkostonsa seitsemään kaupunkiin, siirrytään laajentumisten jälkeen pelissä vaiheeseen 2. Vaiheessa kaksi kartta aukeaa hivenen enemmän eli yksittäiseen kaupunkiin mahtuu kaksi eri pelaajaa. Hitaammin tuleva tosin maksaa kaupunkipaikastaan 15 elektroa. Kakkosvaiheen alkaessa myös voimalaitosmarkkinoilta tiputetaan heikoin laitos pois eli parannetaan voimalaitostarjontaa.

Kun voimalaitospakasta nousee esiin ‘Step-3’ -kortti, joka on ujutettu pakan pohjalle pelin alussa, pistetään vielä lisää pökköä peliin. Nyt yksittäiseen kaupunkiin mahtuu jo kolmas pelaaja, viimeisen pelaajan osalta tosin hinta on 20 elektroa. Mutta tätäkin merkittävämpää tapahtuu voimalaitosmarkkinoilla: jako kaksiin eri markkinoihin poistuu ja yhtäkkiä kaikki näkyvissä olevat voimalat ovat tarjolla (sieltä tosin poistetaan jälleen yksi kortti, jolloin voimalaitoksia on loppupelin tarjolla kuusi korttia).

Jossakin harvinaisessa tilanteessa, jossa pelaajat blokkaavat isosti toisiaan ja tarjolla olevat voimalaitokset eivät “vedä”, voi käydä niinkin, että pelin kakkosvaihe ei edes ehdi alkaa ennen kuin siirrytään jo kolmosvaiheeseen. Niin tai näin, kolmosvaihe on kuitenkin yleensä vaiheista kaikkein lyhyin, sillä pelaajien kassavarat kasvavat pelin edetessä ja kiri maaliin siten alkanut.

Power Grid loppuu sillä kierroksella, kun yksittäinen pelaaja on laajentanut sähköverkostonsa tietyn kokoiseksi. Esimerkiksi neljällä pelaajalla tämä tarkoittaa 17 kaupunkia. Tässä kohtaa pelin suunnittelija Friedemann Friese vetää hihastaan vielä yhden ässän: peliä ei suinkaan voita pelaaja, jolla on pelin lopussa suurin sähköverkosto vaan se, joka tällä viimeisellä kierroksella saa useimpaan kaupunkiinsa tuotettua sähköä. Siten pelin lopussa (kuten toki pelin aikanakin) pitää sekä oma voimalaitoskapasiteetti että oma sähköverkosto olla mahdollisimman hyvässä balanssissa. Tasatilanteessa jäljellä olevat rahavarat ratkaisevat voittajan.

Tasapainoinen ja -painottava talouspeli

Power Gridin menestys pelimarkkinoilla ei herätä ihmetystä. Se on ulkoisesti houkuttelevan näköinen, sisällöltään monipuolinen ja ennen kaikkea eri elementeiltään tasapainoinen kokonaisuus. Pelissä lyövät hienosti kättä kutkuttava huutokauppa, resurssipuljaus ja toisten pelaajien blokkaaminen laudalla. Ja mikä hienointa, kaikki nämä elementit on lyöty kasaan siten, että peli pyrkii antamaan etua niille, joilla menee hieman heikommin. Tai sitten edun vie kokenut konkari, joka tietää milloin kannattaa jättää sittenkin se yksi kaupunki liittämättä omaan sähköverkostoon, jotta pääsee vuorojärjestyksessä pykälän tai pari parempaan positioon.

Mitenkä vaan, Power Grid on mitä parhain talouspeli, joka skaalautuu hyvin 3-6 pelaajalle. Etenkin, kun osa lisäkartoista on eritoten parempia pienemmillä pelaajamäärillä. Noin yleisemmin peli on kuitenkin parhaimmillaan 4-5 pelaajalla.

Olisikin kaikin puolin oikeutettua, että näin nerokas talouspeli kuin Power Grid syrjäyttäisi sellaisen klassikon kuin Monopoli haettaessa pidempää talouspeliä. Power Grid ei kuitenkaan (loppupelistä) ole paljonkaan monimutkaisempi, mutta sisällöllisesti runsaasti rikkaampi verrattuna ikiklassikkoon. Ja kesto näillä molemmilla on lopulta samaa luokkaa.

Lisäosia ja sisarpelejä enemmän kuin omiksi tarpeiksi

Maailmallakin supersuosittu Power Grid tunnetaan lukuisista lisäosistaan. Suurin osa lisäkilkkeistä on karttalaajennuksia, jotka tuovat aina kaksi uutta karttaa pelattavaksi ja lyhyet ohjeet, joissa on kerrottu muutokset verrattuna peruspeliin. Karttojen ohella joissakin kartoissa on vaihtoehtoisia voimaloita ja onpa tarjolla aivan erillinen voimalaitospakkakin ‘Power Grid: The New Power Plant Cards‘ (2007), jolla voi korvata alkuperäiset voimalaitokset kokonaan. Yksi uusimmista pelin laajennuksista tuo peliin osakemarkkinat – laajennus tunnetaan nimellä ‘Power Grid: The Stock Companies‘ (2015).

Vuonna 2016 myyntiin tuli myös Power Gridin korttipeliversio, tämäkin saatavilla niinikään suomeksi. Peli on kuuleman mukaan pitkälti sama kuin alkuperäinen eikä kestossakaan ole paljoa eroa.

Jos taas teemaa haluaa venyttää, on Power Gridin nimellä ratsastettu mm. sisarpelissä ‘Power Grid: Factory Manager‘ (2009), joka keskittyy yksittäisen voimalaitoksen sisäiseen kehittämiseen ja pyörittämiseen. Tiukka talouspeli sekin. Tai mitäpä jos Power Grid vietäisiin kivikauteen? Sitäkin pääsee halutessaan kokeilemaan ‘Power Grid: The First Sparks‘ (2011) -pelissä,  jossa toki voimalaitokset loistavat poissaolollaan, mutta tutut mekaniikat on viety metsästyksen ja marjojenkeräilyn maailmaan.

Viimeisimpänä nostona pelisarjan osalta on pakko mainita Power Gridin edeltäjä. Alkujaan Friedemann Friese suunnitteli pelin nimeltä ‘Funkenschlag‘ (2001), joka on se ihan alkuperäinen sähköverkkojen rakentelupeli. Suurin ero Power Gridiin on (ruman grafiikan ohella) se, että alkuperäisessä versiossa sähköverkkojen rakentaminen pelilaudalle piirretään kynällä valmiiksihinnoiteltujen linjojen sijaan.

Power Grid on, kuten edeltä hyvin käy selväksi, lopulta pelisarja yksittäisen julkaisun sijaan. Mutta suurimmalle osalle meistä riittää se yksi perusversio pelistä – uskokaa pois. Ja vinkiksi vielä: jos ja kun ostatte itsellenne tai lahjaksi Power Gridin, niin suosittelen perusversiota. Tämä ihan syystä että jos peliä sitten haluaakin laajentaa, niin perusversion kylkeen käyvät kaikki lisäosat. Pelin deluxe-painos on nimittäin siitä ikävä, että sen isommat komponentit eivät istu normaaleihin karttalaajennuksiin.