Skip to main content

Tapahtumaraportti: Spiel’19 (24.-27.10.2019) – osa 2

Tämä on Spiel’19 -tapahtumaraportin toinen osa, joten jos ensimmäinen pätkä on vielä lukematta, niin halunnet aloittaa täältä.

Torstai-iltana tehtiin pientä suunnitelmanpoikasta perjantaille. Aamun ensipeliksi valikoitui Days of Wonderin ‘Deep Blue’ sillä sen oletettiin olevan perushyvä, mutta ei ostoskoriin yltävä joten “koeajamallahan” se varmuus saataisiin. Niinikään päätin pikaisesti ennen sitä poiketa pari ständiä tuonnempana Amigon osastolla tarkistamassa mikä on Carnival of Monsters -pelin tilanne: oliko sitä tullut yön aikana lisää vai ei, kun edellispäivänä myivät yllättäen jo ei-oota.

Sanoista tekoihin siis. Carnival of Monsters -peliä toden totta oli tullut lisää, mutta vain saksankielistä painosta, joten se sai jäädä hyllyyn. Days of Wonderin osastolla sen sijaan oli vasta pari pöytää buukattu, joten ei kun päivän pelit käyntiin!

Days of Wonderin osastolle ehdimme todistaa henkilökunnan hengennostatusta.

Deep Blue on kevyt onnenkoetuspeli. Pelaajat aloittavat samansisältöisellä sukellusryhmäpakalla, johon voi lähteä rekrytoimaan lisää (ja parempaa) väkeä. Vaihtoehtoisesti korteista löytyviä pursimiehiä voi vuorollaan käyttää liikuttamaan omia paatteja sukelluspaikoille. Tai jos vene on jo sukellusruudussa, niin koettaa onneaan eli lähteä noukkimaan pussista kivi kerrallaan murkuloita ylös.

Meren syvyyksistä koetetaan onkia esiin kultaa, hopeaa ja timantteja – mutta tuurista riippuen saattaa vastaan tulla ainoastaan vaaroja tai sitten kuluu aikaa ja happivarantoja löytämättä mitään. Näihin molempiin “hukkiin” voi varautua jonkin verran käsikortein tai esim. sukellusruudun lisähappiruuduin, mutta jos varustelut eivät riitä eikä sukellustaan osaa lopettaa ajoissa, jää jo mahdollisesti ylösnostettu arvotavara saamatta.

Samoilla sukellusapajilla on tällä kertaa useampi alus.

Omaan sukellusryhmään rekryää mielellään erilaisia timanttispesialisteja tai muita vastaavia bonuksentuojia, jotka paljastetaan käsikorteista sukelluksen edetessä sitä mukaa kun sopivia arvokiviä on nostettu meren syvyyksistä. Nämä spesialistien tuomat bonukset saa aina varmuudella pitää kävi kokonaisprojektissa muuten miten tahansa.

Kun edelliseen lisätään vielä se, että sukelluspaikoille saattaa tulla toisiakin pelaajia loisimaan mukaan sukellusprojektiin, niin siinäpä Deep Blue on pähkinänkuoreen puristettuna.

DoW:maiseen tapaan peli on nätti ja selkeä ja toimiikin kyllä, mutta erityisesti spesialistien kautta pistesaaliisiin tulee isot swingit. Pelaisin tätä kyllä toistekin, mutta paketista ei kuoriutunut mitään sellaista minkä vuoksi pitäisi olla ostohousut jalassa.

Hieman epämääräisempien testattavien listalla majaillut Dungeon Academy odotti vapaana Matagotin osaston sohvaryhmällä. Peli on nopeuspiirtelyä, jossa kierros toisensa perään keskilaudalle heitetään 4×4 ruudukkoon erikoisnopat ja kun tämä rykelmä paljastetaan kaikille, on jokaisen pelaajan tehtävänä ajella omalla paperilla tuo nopparykelmä läpi tullen sisään jostakin sivusta ja poistuen toisesta kohtaa ihan sen mukaan, mikä itsestä sopivalle tuntuu.

Lisämauste tulee pelaajakohtaisista sankareista, joilla on vaihtelevat määrät energiaa ja taikaputeleita käytettäväksi sekä useimmiten joku erikoisvoimakin. Luolaruudukosta vastaan tulee punaisia pahiksia, jotka kuluttavat energiaa ja sinisiä mörököllejä, joihin vastaavasti hupenee taikaputeleita. Molempia näistä voi poimia luolastosta lisää sikäli kun nopat ovat pyörähtäneet oikein. Dungeon Academy on siten sellaista nopeaa laskeskelua siitä, että mihin ruutuun on varaa mennä ja paljonko on mitäkin “mittaria” vielä jäljellä.

Kaksi luolaseikkailua takana, kaksi vielä edessä.

Tapetuista hirviöitä ropisee pisteitä ja kierrosten välillä lisäpalkkioitakin on jaossa nostopakan korteissa, jotka jaetaan piirtonopeusjärjestyksessä.

Dungeon Academy ei ollut pöllömpi tapaus ja Roll & Write -genressä tämä tarjoili jopa uusia ideoita. Mutta kepeä höpsöttelyhän se on ja juuri tällä hetkellä vaikea sille on nähdä slottia omassa lautapelaamisessani.

Messupäivien tökeröin pelikokemus osui Funbot-osastolle, jossa oli vapaana Franky: Rock’n Vegas -nimeä kantava noppapeli. Pelin nimi ja kansi oli tullut tutuiksi etukäteislistoilta, mutta tästä ei tullut mitään englanninkielistä materiaalia tarjolle. Pikainen testaus osoitti pelin olevan Yatzy-variaatio, jossa kukin toimii vuorollaan ja toisten tehtäväksi jää vain odotella. Ei näin…

Muutaman pelatun kierroksen jälkeen totesimme säännöt meille selittäneelle, että “kiitokset, mutta matkamme jatkuu…” ja poistuimme takavasemmalle. Pelin pistelomakkeesta saattoi myös päätellä, että osa säännöistä jäi varmaankin selittämättä, mutta Yatzy-mekaniikka nyt on niin nähty, että ei maksa vaivaa selvittää mitä lisäannettavaa Frankylla olisi mahdollisesti ollut.

Jatkoimme Cosmo Drome Gamesin osastolle, josta ostin kotiinviemisiksi pelin Squire: The Collector of the Glorious Rarities. Etukäteen suoritetun sääntökirjan pläräämisen perusteella tarjolla olisi kevyehköä tiketintäyttöä ja vaikka peli oli listoillani vain semi-kiinnostavien osastolla, niin tässä vaiheessa messuja oli selvää että siltä osastolta muutama peli mahtuisi hyvinkin matkalaukkuun.

Ne kaksi muuta syytä tulla CDG:n osastolle olivat Aquatica ja Skytopia. Näistä ensimainittu oli koeajettavien listalla, jälkimmäiseen muu ryhmämme osoitti kiinnostusta. Koska Skytopia oli vapaana, niin sen kimppuun siis.

Skytopia: In the Circle of Time on noppatyöläisten asettelua perinteisimmillään: noppia ei heitetä missään vaiheessa vaan ne toimivat “laskureina” asioiden valmistumiselle. Joka kierroksen aluksi pyöräytetään nopparatasta pykälän verran eteenpäin ja kun oma pelivuoro tulee, niin kaikkien niiden korttien toiminnot laukeavat, joissa oma noppa vastaa nopparataksen ‘Now’ -sektoria. Aina, kun kortin toiminnon pääsee laukomaan, niin ko. kortti otetaan osaksi omia samanvärisiä lappuja ja nyt näiden kaikkien korttien toiminnot lauotaan järjestyksessä vanhimmasta uusimpaan. Tuttua huttua kaikille niille, joille Deus on tuttu.

Ulkonäkönsä puolesta Skytopia ei koreile, mutta taustan nopparondeli on hieno.

Joka vuoro niinikään tuupataan työläinen (noppa) laudalle ja mitä enemmän pätäkkää tarjoaa laiton ohessa, niin sitä nopeammin ko. työläinen pääsee laukomaan kortin toiminnon.

Siinä vaiheessa, kun me pääsimme Skytopian testipöytään oli osastolla siirrytty ko. pelissä ns. pikapelimoodiin – messujen alkupuolella tätä oli peluutettu täyspelinä. Pikapelissä korttinippujen koko oli puolitettu, mikä tarkoitti ainakin nelinpelissä sitä, että maaliviiva ylitetään niin nopeasti, että kunnon korttikombotukset jäivät tekemättä.

Toisaalta, en nähnyt koko pelissä hirveästi genren uudistajaa ja tarjolla olevien korttitoimintojen kirjo oli sanalla sanoen tylsä, joten meille tuo pikapeli Skytopiaa riitti oikein mainiosti.

Samaisen osaston Aquatica jäi toistaiseksi odottamaan aikaa parempaa, ne pöydät kun olivat edelleen täynnä. Niinpä katseemme kääntyi jo korealaisten osastolle ja etsimme käsiimme yhtä tiettyä peliä nimeltä: Hurricane Ball. Tätä härveliä oli osastolla kokonaista yksi, mutta parin minuutin odottelulla se oli vapaana.

Täysin älyvapaata lätkimistä: Hurricane Ball.

Hurricane Ball on nopeuspeli, jos nyt peli lopulta ollenkaan. Purkka-automaatin näköisen muovihäkkyrän päällä olevaa nupikkaa vedetään ylös jolloin kuplan sisällä olevat pallot lähtevät pomppimaan hillittömästi. Tarkoituksena on saada oman värin pallot laskeutumaan omiin telineisiin, väärät pitää laukoa takaisin. Kun tässä tehtävässä onnistuu, painetaan pikaisesti nupikka takaisin alas ja kierros päättyy. Vaihtoehtoisessa pelimuodossa jokainen pelaaja saa tavoitekortin, joka kertoo minkävärinen pallo mihin telineeseen pitää saada – tosin ei tämä vaihtoehtoinen peli mitään muuta miksikään.

Muovihärpätin liipasimineen päivineen toimii kyllä, mutta tässä on ihan yhtä vähän peliä kuin edellisvuoden uutuudessa ‘Marble Bobsleigh’. Noh, tulipahan tämäkin kokeiltua!

Siispä matka jatkukoon. Päivän “syke” oli kohdillaan ja tässä kohtaa huomio oli, että pelipöytiin pääsi aika kivasti. Ja tämä samainen flow sai jatkoa…

Blue Orange tunnetaan näyttävistä ja varsin toimivista perhepeleistä. Osaston ohi kävellessämme siellä oli Uxmal-pöytä vapaana, joten tämä testiin siis. Peli oli etukäteen sikäli scoutattu, että tiesi suurinpiirtein mitä odottaa.

Uxmal on abstrakti peli, jossa rakennetaan yhteistä pyramidia. Pelivuorolla teet yhden kolmesta vaihtoehdosta: rakennat osan pyramidia, varaat yhden ruudun jo rakennetusta pyramidin osasta (tai liikut laudalla) tai muutat eri symbolien pisteytysarvoja.

Rakennettaessa otetaan yksi alassuin olevista pyramidipaloista, paljastetaan sen kuvapuoli ja asetetaan se laudalle siten, että laatassa olevat symbolit – tai edes osa niistä – osuvat vastaavaan symboliin laudalla tai olemassaolevien laattojen vieressä. Tästä saa palkinnoksi vastaavalla symbolilla varustettuja kortteja.

Pisteytys edessä ja kädessä joukko kortteja odottamassa lisäpistepottia.

Ruudun varauksessa tai työläisten liikuttelussa laitetaan oma työläinen laudalle sellaiseen symboliin, josta olettaa saavansa pisteitä kun pisteytys laukeaa. Se kolmas toiminto on pisteytysarvojen muuttaminen, jossa pääsee veivaamaan pelin viiden symbolin keskinäisten arvojen kanssa.

Pisteytys Uxmalissa laukeaa, kun pyramidin kerros tulee valmiiksi. Tällöin niistä ruuduista tarjoillaan pisteitä, jotka ovat symbolien keskinäisessä arvorivistössä kärkipaikoilla, muista tarjollaan tyhjää arpaa. Lisäksi käsikorteista pitää tässä kohtaa ottaa tarjolla olevat lisäpisteet, jos ko. symboleista ylipäätään pisteitä sai ja nämä kortit palautetaan yleiseen pooliin. Lopuksi räknätään arvojärjestys uuteen uskoon eli arvokkaimmat symbolit pudotetaan jonon hännille.

Ja tätä kaavaa toistetaan kunnes Uxmalin pyramidin kolmaskin kerros on valmis. Lopputulos on keveä ja nopea pelattava, joka varmaan jollekin porukalle maistuu, mutta meille ei niinkään. Pelimekaanisesti siinä ei ole sinällään mitään vikaa, mutta vaikea siitä oli innostuakaan.

Sitten jotain, mistä toivottavasti saattoi innostua. Reiner Knizian tämän vuoden uutuuksista AbacusSpielen Tajuto oli etukäteen se kiinnostavin, koska peli tarjoilee uudenlaista ideaa. Pienellä varttomisella pöytäkin vapautui ja saatiin sääntöjenselitys, joka oli luokkaa “yksi messujen parhaista”.

Tajuto yhdistää toimintolaattamekaniikkaa ja onnenkoetusta. Pelivuorolla joko rakennetaan temppeliä, varataan kuutiolla paikka rakentuvasta temppelistä tai ostetaan uusi toimintolaatta. Temppelien rakentamiseksi vedetään pussista temppelin osa, joka lätkäistään laudalle jos se sinne vaan mitenkään kelpaa – ja varsin usein se ei tosiaankaan kelpaa, vaan jää pelaajan eteen odottamaan aikoja parempia.

Yhteisesti rakennettavia temppeleitä on kahdeksassa värissä ja ne rakennetaan kerros kerrokselta alkaen alimmasta ja siten isoimmasta palasta ja päättyen aikanaan pienimpään ylimpään kerrokseen. Pussista vetely on siten pieni tunnustelupeli täydellisen yllätyksen sijaan, mutta vaikka laatan koko olisi lopulta oikea, voi väri olla väärä.

Näin ne kahdeksan temppeliä rakentuvat Tajutossa.

Toimintoja voi vuorolla tehdä niin paljon kuin haluaa, mutta etenkin pelin alussa vain yhden toiminnon voi tehdä ilmaiseksi ja lisätoiminnot maksavat pelin rahayksikköjä eli meditaatiopisteitä. Erilaisia toimintolaattojen voi ostella pelin edetessä osan antaessa vähän lisävariaatioita ja osan tuodessa kiinteän voittopistemäärän pelin päätteeksi.

Niinikään voit pistää rahasi likoon siitä, että joku tietty temppeli valmistuu pelin loppuun mennessä jolloin siitä sitten joko napsahtaa voittopisteitä tai on napsahtamatta.

Kuin kirsikkana komeuden päälle mainitaan vielä erilaiset tavoitelaatat, jotka viedään “nopeat syövät hitaat” kilpailuna. Tajuto on taputeltu, kun tietty määrä temppeleitä pönöttää valmiina.

Ja olihan peli kyllä mainio. On kovin virkistävää, kun ~2000 tuhannen eri pelin jälkeen törmää peliin jossa on uutta toimivaa ideaa. Tajuton sääntökuorma on pieni, temppelin osasten vetely pussista mielenkiintoinen mekaniikka ja vähän on kiirettä ja halua tehdä sitä tätä ja kolmatta. Mutta kun kaverit leikkivät samalla hiekkalaatikolla, niin just se sun kaipaama hiekkalelu voi olla vietynä siinä vaiheessa kun oma pelivuoro napsahtaa kohdalle.

Pari kertaa piti harkita, että ostanko pelin matkaan, mutta sai nyt sitten kuitenkin jäädä hyllyyn. Mutta ehdottomasti Tajuto on peli, jota pelaisin uudelleen ja hyvinkin mielelläni.

Messupäivän viimeisen pelin kunnia meni Queen Gamesin Copenhagen: Roll & Write -pelille. Se muistutti – ei mitenkään yllättäen – paljon esikuvaansa, mutta valitettavasti sekoitus ei ollut yhtä maistuva. Noppa antaa mitä antaa (onneksi myös aina jotain muillekin kuin vuorossaolevalle), joten pelin rakenteluosa oli enemmän lottoa kuin lautapeliversiossa mikä teki tästä kupongintuhrauksesta aika paljon tylsemmän.

Vaihteeksi yksi kuponginraapustelu.

Hotellilla testattiin etukäteen varattu ja maksettu japanilaisen KogeKogeDo:n pyöräteemainen korttipeli Trimau: Grand Tour. Kompaktista paketista kuoriutui lopulta kaksi peliä, joista ensimmäisessä piti keksiä miten peli ehkä on suunniteltu toimivan? Oli paketissa toki englanninkieliset säännöt mutta sen verran reikäiset, että aukkopaikat piti täyttää itse. Mikä on aika hyvin se, kun kyseessä on lopulta vain hintsusti varioitu versio Unosta.

Tarkoitus siis päästä omista käsikorteista eroon. Kortin peluu tapahtuu “pelaa kortti, jossa täsmää x-määrää asioita” tai “asia ‘y’ ei saa täsmätä” -mekaniikalla, jossa jos kortti ei käy pitää yksi nostaa pakasta ja sen saa pelata jos se käy. Tähän päälle on leivottu “irtiotto”, jolla saattoi haastaa seuraavan pelaajan. Irtiotossa jos seuraava pelaaja ei pystynyt pelaamaan sai itse pelata vielä yhden kortin, muussa tapauksessa riskinykäisystä joutui itse nostopakalle.

Säännöt olivat tosiaan todella reikäiset. Mitä sai pelata milloinkin haki alkuun paikkaansa ja ensimmäinen peli eteni yli puolenvälin kunnes tuli ensimmäisen sääntötulkinta-uusinnan vuoro. Jollain konsensuksella päästiin peli kuitenkin loppuun. Peli kesti ehkä 7 minuuttia, sääntöjä tulkattiin alkuun ja väleissä yli tuon ajan. Vähän kertailtiin sitten niitä sääntöjä ja tulkintoja ja otettiin uusi jako, jossa olin viimeisenä pelivuorossa. En päässyt sitten edes pelaamaan kun edellinen latoi kaikki viisi korttiaan peräjälkeen putkeen eli se kerta kesti ehkä yhden minuutin.

Fillarikilpa japanilaisittain ei vakuuttanut.

Tässä kohtaa todettiin, että sääntökohtaa: “saat toisen vuoron, kun tilanne ‘y’ tapahtuu” täytynee tulkita siten, että niitä toisia vuoroja voi olla vain yksi eikä ketjutus ole sallittu. Kolmas yritys nyt oli ehkä lähimpänä sitä, mitä suunnittelija Takahiro Amioka pyöräpeliltään haki, mutta varma ei voinut olla vieläkään.

Summa summarum: tuskin tulee tähän pyöräpeliin tartuttua enää genressä kun on aika paljon parempaakin tarjolla.

“Messutrilogian” kolmanteen osaan puristetaan loppumehut Spiel’19 -messuista. Pysykääpä siis kuulolla! Se löytyy täältä.

Tapahtumaraportti: Spiel’18 (25.-28.10.2018) – osa 1

Vuoden 2018 Spiel-messut ovat jo takanapäin, mutta pelituliaisten pureskelussa menee pitkälle ensi vuoteen. Tämä on Lunkisti-raportti Spiel’18 -messuista; tarkemmin sanottuna sen ensimmäinen osa.

Olimme paikalla kahdeksatta kertaa, joten sikäli Messe-Essenin perusmetkut ovat tulleet jo tutuiksi. Pohjatyöt ja valmistelut oli aloitettu jo elokuussa, joten nyt keskityttäisiin nauttimaan neljä päivää messuturismista tehtyjen etukäteissuunnitelmien pohjalta. Oman kiinnostuslistani olin jakanut jo aiemmassa blogitekstissä: Spiel ’18 tulee – olen tai tulen olemaan valmis.


Kuvassa Spiel’18 valmistelujen lopputulos, joiden pohjalta oli helppo liikkua messuilla: Tabletop Together Tool:ista ulospullautettu kiinnostus-/ostoslista. Tämän listan kaveriksi vielä messukartat, johon on merkitty mitä miltäkin osastolta löytyy. Juuri muuta sitten ei tarvitakaan –  paitsi riittävän paksu lompakko.

Keskiviikko 24.10. – messuosastojen rakentelua ja tankkausta

Kohteeseen lensimme tuttuun tapaan keskiviikon aamulennolla (Helsinki-Düsseldorf). Lentokoneessa pyöräytettiin tutusti jo ensimmäiset pelitkin. Noppapaketista löytyi tälle vuodelle pari vielä itsellekin uutta peliä: Rolling America ja Spiel’18 -uutuus Knapp Daneben! Edelliset sullottuna Qwixxin laatikkoon jo siellä majailleiden muutaman muunnoppapelin kanssa.

Lentokoneessa matkalla Düsseldorfiin pelattiin noppapelejä. Kuinkas muuten?

Düsseldorfin kentältä otettiin kimppataksi Esseniin. Koska olimme jo aamupäivästä Essenissä ja hotellihuoneet saataisiin vasta puolen päivän jälkeen, niin meillä oli hyvää aikaa mennä apukäsiksi Lautapelit.fi:n osaston pystytykseen.

Näitä Spiel’18 mainoskylttejä näki kaikkialla kaupungissa muistuttamassa neljän päivän pelirallista.

Samalla kun purettiin pari eurolavaa lautapelejä Lautapelit.fi:n osastolle luovutettiin heille myös survival-paketti, johon idea tuli edellisvuodelta. Tuolloin puskaradiot viestivät, että messuosastolta oli välillä kynät, milloin muistilaput tai muuten vaan energiatasot alhaalla, joten kannoimme osaltamme kortemme kekoon tällä saralla. Tarina ei kerro, pitikö lasi koskaan rikkoa vai pysyikö loppuun asti ehjänä.

Huumorilahja Lautapelit.fi:n väelle. Viime vuonna vähän väliä kynät, paperit yms. hakusessa, joten porukalla väsäsimme kuvan hätävaralaatikon.

Keskiviikkona kaikilla muillakin osastoilla oli ahkera rakenteluvaihe menossa eli pelejä paitsi purettiin pahvilaatikoista esiin, pöytiä ja tuoleja viriteltiin ja osastoja somistettiin. Käytävillä liikkuivat paitsi ihmiset, myös eurolava poikineen.

Kun Lautapelit.fi:n osasto oli saatu valmiiksi, kierreltiin vähän muitakin osastoja. Days of Wonderilla oltiin sielläkin jo valmiina – vain messuvieraat ja pelit pöydistä puuttuvat.

Pikaisen yleiskierroksen jälkeen kävelimme hotellille ja kun huoneet oli lunastettu oli aika poiketa syömään.

Maassa maan tavalla: aiemmista vuosista tuttu ja hyväksi havaittu Orkiden döner-mesta oli kävelymatkan päässä hotellilta, joten sinne syöksyttiin jo heti keskiviikkona.

Illalla hotellihuoneessa pelattiin lisää noppailua, jonka ohella tehtiin viimeiset suunnitelmat ensimmäisen messupäivän aamuun. Knapp Daneben! osoittautui muutamien pelien perusteella oikein mukiinmeneväksi lisäksi noppailuihin.

Noppapelitarjoomassa oli paitsi tutut Qwixx, Qwinto ja Rolling Japan – niin nyt myös Rolling America ja Knapp Daneben! Kaikki saa sullottua Qwixxin laatikkoon, kun pikkasen näkee lisävaivaa.

Torstai 24.10. – messuja koko rahalla

Messujen ensiminuuttien suunnitelma oli varmistaa oma kappale niistä muutamista peleistä, jotka epäiltiin loppuvan ensimmäisenä. Ei siis heti rynnitty pelipöytiin vaan tehtiin täsmäiskuja osastoille – yhtenä Eggert Spiele ja englanninkielinen versio hypessä liitävästä pelistä Blackout: Hong Kong, josta etukäteen viestittiin jo kertaalleen, että englanninkielinen versio olisi Eggertin osastolla loppuun varattu – no onneksi sitä kuitenkin sai.

Messe-Esseniin oli tänä vuonna kolme sisäänkäyntiä. Ihan sama, mistä pyrit sisälle niin porukkaa riittää.

Itse poikkesin hakemassa Queen Gamesilta Skylandsin, jolla ei toki ollut kiire, mutta sattui muuten reitille sopivasti. Tämän pelin edellistä versiotahan olin etsiskellyt samassa tapahtumassa viime vuonna, joten kiva saada laukkuun mieleistä täytettä. Niin oli naama heti näkkärillä!

Tältä näyttää mies, jonka kantolaukkuun on juuri sujahtanut mieleinen uutuus Queen Gamesin osastolta.

Mutta päästiin sitä nopeasti pelaamisen makuunkin. Messujen ensimmäiset pelit pelattiin Korean osastolla. Kun Marble Bobsleigh -kelkkailut oli varattu, päädyttiin ensin Dig It Up -pöytään, jonka säännöt oli nekin tullut jossain vaiheessa lukaistua. Saatiin toki tähän sääntöopastus kuten asiaan kuuluu, joten ei tarvinnut mitään muistinsyövereistä kaivella.

Dig It Up – kevyttä noppailua ja tikentäyttöä.

Dig It Up osoittautui kevyeksi noppavetoiseksi tiketintäytöksi, joka oli varsin harmiton tapaus. Valitaan kaivettava rivi, heitetään noppaa ja nopan silmäluku kertoo mikä laatta tulee oman setin jatkoksi. Kivat ja toimivat komponentit sekä selkeä yleisilme, mutta näihin raameihin olisi saanut enemmänkin peliä kuin nyt oli tarjolla. Salainen tavoitekortti oli kelpo lisä, toisaalta sattumakorttiviritys pääsääntöisesti turha.

Vaan peli hoiti asiansa sikäli, että noppailupöydästä noustessa oli Marble Bobsleigh -pöytäkin jo vapaana!

Marble Bobsleigh – korealaisten näkemys kelkkailupelistä.

Marble Bobsleigh on kuulapeli, jossa pelaajat vuorotellen vapauttavat kampea kieputtamalla yksittäisen kuulan piilopankistaan ja jos tämän myötä laudalla näkyy samanvärinen pari kuulia, pitää pelaajien kilpaa vapauttaa vastaavanvärisen lipun takana kanissa ollut oma kelkka (joka sekin on kuula). Vapautetulle kelkalle saa puhaltaa lisävauhtia, mutta liian kova puhallus pyöräyttää kuulan pois rännistään. Lisähönkäisylle on sikäli tarvetta, että vain nopeimmin oikean kuulansa maaliin ajattanut palkitaan lisäkuulilla omaan piilopankkiin. Marble Bobsleighin idea on veikeä, mutta käytännön kenttäkoe osoitti, että tällä kertaa jäätiin vain hyvän idean tasolle. Toisaalta onneksi näin – tuon pelin raahaaminen mukana olisi sekin ollut varsin iso työ.

Monstrite – pikkumörköjen kasvatusta oikeiksi hirviöiksi.

Yllätysosastoa edusti Monstrite. Tästä ei ollut etukäteen tiedossa kuin pelin graafinen ilme – sääntöjä ei ollut tarjolla missään. Mutta kun pelipöytä on vapaana, niin ei kun testiin, sitä vartenhan täällä ollaan! Monstrite on tiketintäyttöä, jossa alkuun vedetään pussista pikku-monstereita, joita pelilaudan koneiden avulla muutetaan isommiksi. Vasta isoilla möröillä pystyy pelottelemaan ihmisiä ja täyttämään tarjolla näkyviä tikettejä. Kun pikku-monsut lopulta loppuvat pussista, käydään vielä muutama lopputaisto sokkokaupoilla.

Eipä Monstritesta jäänyt käteen mitään – sellaista perushöttöähän tämä oli. Kun koko komeus on kuorrutettu halvanoloisilla komponenteilla ja tyyriillä hinnalla, niin mörköpelin voi unohtaa. Vähän jäi kyllä kutina, että osa säännöistä olisi mennyt pelin opastaneen piikkiin, mutta vaikea nähdä että tuosta kuoriutuisi esiin mitään nerokasta.

Corne van Moorselin nimmarit Roll to the Top!:iin oston yhteydessä. Tämä(kin) peli myytiin messuilla loppuun.

Pelejä tuli porukalla hankittua ensimmäisen messupäivän aikana sellainen määrä, että pienen harkinnan jälkeen osa päätettiin tuupata pakettitavarana Suomeen. Reilun 20 kilon kevennys kuormassa tiesi paitsi kevyempää kannettavaa iltapäivälle, mutat myös sitä, että paluuta varten pakkaushuolet hävisivät kertarysäyksellä. On se vaan käteväksi tehty noiden pakettien lähettäminen! Ennen se meni niin, että pelit raijattiin hotellille, pakkailtiin siellä ja toimitettiin erikseen postiin. Nyt kaiken voi toimittaa hetkessä poistumatta koko messuilta – ja postittamisen hintakin on ihan säällinen.

Jossain vaiheessa torstaita: ostostilanne näytti jo “siltä miltä pitääkin”.

Ja jotta jaksaa pelata, pitää tankatakin. Galleriasta valikoitui kebabia… kuinkas muuten. Ruokahuollon saralla on menty siinäkin aimoharppauksin eteenpäin – eli on siellä paljon muutakin kuin sitä kebua.

Kun nälkä yllättää, mm. messukebabit saa Galleria-käytävältä.

Vaan lisää pelejä – eihän tämä mikään ruokablogi ole.

Brains-sarjaan kuuluva Burgen & Drachen.

Brains-Familyn uutena tulokkaana on Reiner Knizian käsialaa oleva Burgen & Drachen. Maksimissaan neljä pelaajaa pääsee kilvoittelemaan varsin perinteisessä puzzle-pelissä, jossa omalle pelilaudalle pitää vaihtelevista alkutilanteista rakentaa reitti ritarilta linnoihin. Uutena jujuna mukana on tasoituselementti, jossa aiemman kierroksen voittaneen pitää linnojen ohella yhyttää toinen lohikäärmelaatoista ja jos tästäkin on jo selvinnyt, niin yhdistää lopulta sekä linnat että molemmat lohikäärmeet. Burgen & Drachen oli perushyvä, mutta edes tuo pieni lisätvisti ei tuonut niin paljon lisäpontta, että olisin lompakkoni kaivanut esiin.

Korttipelejä: vasemmalla Karate Tomate, oikealla One to 9.

Pelatuista korttipeleistä nostoina kuvan Karate Tomate ja One to 9, joista ensimainittu on sekin Reiner Knizian käsialaa (mieheltä oli reilut 10 peliä Spielissä). Karate Tomatessa pelataan kortti kerrallaan yhtä maata pöytään ja siinä vaiheessa kuin vain kaksi pelaajaa on enää jäljellä jaetaan pöydällä odottavat pystikortit näiden pelaajien kesken. Pysteillä peli voitetaan, mutta jotta pelin voi lopulta viheltää poikki, pitää pelin lopettajalla olla riittävästi pystikorteissa näkyviä puukkojakin. Kymmenen vuotta sitten Karate Tomate olisi varmaan saanut paremman vastaanoton. Nyt se jäi hyllyyn, osaksi senkin vuoksi, että peliä myytiiin isommassa boksissa kuin Amigon korttipelejä normaalisti.

‘One to 9’ vastaavasti oli ihan mainio suorien rakentelu yhteiselle pelilaudalle, jota voisi hyvinkin pelata vaikkapa omien vanhempien kanssa. Siinä vain harmittavasti tuotantoarvot olivat sellaiset, että se karsi ainakin tämän potentiaalisen ostajan menemästä kassajonoon.

Zochin Trollfjord tarjosi uutena ideana puutornin, josta kilkutellaan värikuutioita ulos.

Trollfjord oli näyttävä viritys – eritoten puutornin ja vasaransa vuoksi. Pelivuorot pelissä menevät aikajanan mukaisesti eli taaimmaisena oleva toimii ennen kuin saavuttaa muun joukon kiinni. Pelilautaa kiertämällä kylvetään ukkoja pelilaudalle, mitä kautta pääsee lopulta nakuttelemaan puutorniakin sen mukaan, montako ukkoa laudan eri positioista löytyy. Puutorni-osuus oli Trollfjordin mielenkiintoisin osa, muu peli taas kaipaisi lisävirkistystä. Tällaisenaan peli uppoaa vähän vaikeaan rakoon: se voi olla hiukkasen liian monimutkainen satunnaisesti pelaavalle, mutta harrastaja taas toivoisi vähän lisää lihaa veikeän perusideansa ympärille.

Amigon Lighthouse Run näytti kiinnostavalta.

Lighthouse Run oli etukäteen kovasti kiinnostava nimike ja sen pariin päästiin heti torstaina. Kyseessä on puolituntinen korttivetoinen kilpapurjehdys, jossa liikkuminen onnistuu vain jos paatit saavat tarvittavaa opastusta lähimmistä majakoista. Vuorolla pelataan kortti, joka paitsi kertoo mihin majakkaan valo pitää siirtää, myös sen miten laivat liikkuvat. Kun alkuun on päästy, mereltä nousee myrsky joka ottaa lopulta purjeveneet kiinni, mutta mitä pidemmälle purjeveneensä saa ajettua sitä enemmän siitä saa pisteitä. Peli oli mainio, mutta pieni lisähaastekin olisi ollut tervetullut. Nyt tuntui siltä, että majakoiden asettamat liikkumisrajoitteet eivät aiheuttaneet ihan siinä määrin vaivaa mitä etukäteen oletin. Pienestä moitteestaan huolimatta Lighthouse Run jäi takaraivoon kutkuttelemaan, joten saapi nähdä…

Kryptovaluuttakauppaa ei-niin-nokkelaasti nimetyssä pelissä: Cryptocurrency.

Messuilla oltiin niiden viime hetkiin asti. Iltaruokailun jälkeen päädyttiin hotellilla silti vielä pelaamaan yksi peli, kun testiin otettiin vastahankittu Cryptocurrency. Kyseessä on valuuttakeinottelua vahvasti push-your-luck -hengessä. Otin tässä niin isosti pataan parin ensimmäisen kriittisen kierroksen aikana, kun ei onni ollut yhtään myötä, että loppupeli meni seuratessa muiden peliä. Alku tuossa on ainakin hyvin kriittinen, jotta siinä olisi pelattavaa.

Illan päätteeksi tehtiin suunnitelmaa perjantaille, mutta mitä sitten sattuikaan – siitä seuraavassa raportin osassa enemmän.

Perjantai 26.10. – hulinat sen kuin jatkuu

Messupäivä oli tarkoitus aloittaa Solenialla, mutta ne muutamat pöydät oli jo varattuna kun syöksähdimme paikalle. Viereisellä osastolla oli Orbis-pöytiä vapaana, joten koska myös se kiinnosti, niin ei kun pelin pariin.

Orbis. Populous-hengessä luodaan maailma?

Orbis on suoraviivainen, mutta sen myötä soljuvasti eteenpäin vyöryvä “maailmanluonti” -peli. Pelivuorolla o(s)tetaan tarjolla olevista maalaatoista yksi ja rakennetaan se itselle alati laajenevan maailman jatkoksi. Jokainen otettu laatta pulauttaa vieressä oleville laatoilla resurssikuution, joita taas tarvitaan pelin edetessä koko ajan kallistuvien laattojen ostoon. Valtakunnasta tulee lopulta pyramidin mallinen, jonka kärkeen pelin tuoksinassa tulee valittua yksi peleittäin vaihtuvista jumala-laatoista. Orbiksen laattojen rakentamissäännöt on simppelit ja peli on täynnä pieniä päätöksiä – sitä kautta lopputuloksena on oikein toimiva perhepeli, joka heti huutaa versiota kotimaan markkinoille. Niin jätti hyvän maun, että pienen harkinnan jälkeen päädyin ostamaan tämän kotiin kannettavaksikin.

VIP-meininkiä messuilla.

Messuilta bongattua tämäkin: miltäpä kuulostaisi päivä VIP:ssä? Sisältää oman pelipöydän ja sääntöjenselitykset läpi päivän? Tällaiseenkin oli mahdollisuus, jos onni osui kohdalle erillisen kilpailun kautta.

Gnomelandin pelaajakohtainen lauta.

Gnomeland oli niinikään peli, josta etukäteen ei sääntöjä ollut luettavissa, joten päädyttiin tämä testaamaan. Peli kestää viisi kierrosta, joiden aluksi heitetään nopat ja asetetaan ne pelaajalaudalle. Noppien kautta saa käyttöönsä rahaa, miekkoja ja manaa, jotka koetetaan muuttaa mahdollisimman tehokkaasti pisteiksi. Gnomeland on ulkonäköään huomattavasti suoraviivaisempi tuotos ja kun hetken pysähtyy miettimään, niin se on puhdas pasianssi – näin siitäkin huolimatta, että pelin opettanut ja sitä seurannut kaveri väistämättä halusi, että teemme toimintomme vuorojärjestyksessä. Simultaanisti pelattuna Gnomelandin pelaisi 20 minuuttiin, millaisena se olisi vielä ihan ok – joskaan silloinkaan se tuo mitään uutta ja ihmeellistä, mutta vuoroja odotellessa se kesti nyt kauemmin.

Varrella virran… The River.

Etukäteen yksi odotetuimmista peleistä oli Days of Wonderin uutuus The River. Peli lupaili työläistenasettelua, resurssien keruuta ja tiketintäyttöä – kaikki tämä puoleen tuntiin ja Days of Wonderin tapauksessa saattoi odottaa viimeisen päälle hiottua kokonaisuutta. Ja olihan se toimivaksi rakennettu: vuorot on nopeita, käytettävyys kunnossa, laatat tulevat peliin sattumanvaraisesti joten vaihtelua piisaa…. mutta jotenkin jäi valju fiilis. Neljällä pelattuna tuli vähän samaa fiilistä kuin Viticulturessa, että paikkoja työläisille oli vähänlaisesti ja tekeminen loppuu siten kesken. Toiseksi peli ei ollut graafisesti kuitenkaan niin kivannäköinen kuin kuvissa. Ei sillä, puolituntiseksi The River on sellainen, että kyllä tämän pariin palaan mielelläni toistekin, mutta tätä kyllä tarvitse omaan hyllyyn hankkia.

Klaskin osastolla riitti tunnelmaa ja bilemeininkiä. Poppi raikasi ja baari oli auki.

Tänäkin vuonna Klask oli isosti esillä, vaikka ei enää uutuus olekaan. Iso messuosasto veti porukkaa hyvin ja pöydissä riitti vilinää. Ja edelleen on itseltäkin kokeilematta pelin nelinpeliversio, joka kovasti kiinnostaa. Niitä oli tarjolla vähänlaisesti ja aina kun osastolta mentiin ohi, niin ei ollut peli vapaana. Ehkäpä sitten joskus…

Takla ja kaltevan tornin haaste.

Klaskin nelinpeliversion sijaan päästiin testaamaan toinen puupeli – etukäteen kiinnostavien listalle merkitty Takla. Steffen-Spiele värkkäilee erilaisia puisia pelejä ja tämän vuoden uutuus vaikutti vinkeälle: kuka rakentaa nopeimmin (tai toisessa pelimuodossa vähimmällä palikkamäärällä) kaltevan rakennelman, joka lopulta koskettaa keskellä olevaa punaista merkkipaalua, jonka senkin korkeutta pystyy säätämään pelikerrasta toiseen.

Varsin veikeä haaste, joka saa lisäpisteitä siitä, että se tarjoaa mahdollisuuden tasoituselementin käyttöön jossa taitavampi aloittaa rakentamisen kauempaa. Kokeilimme molempia pelimuotoja ja palikoiden kanssa näprääminen oli kyllä mukavaa. Hinta (69e) vain hirvittää ja kieltämättä jäätiin pohtimaan sitäkin, että toistuuko lopulta sama rakennustekniikka tuossa liiaksi? Kaikki rakennuspalat ovat nimittäin samanlaisia, joten tietty struktuuri sieltä taustalta varmaan lopulta löytyy jota toistaa pelistä toiseen.

Pelimaailman suunnittelijastaroja. Jätetään nimet mainitsematta, jotta jää jotain pähkäiltäväksi lukijallekin. Pitäisi toki olla molemmat hyvinkin helppoja. 🙂

Käytettyjen pelien kauppiaiden valikoimaa.

Messuosastoja kiertäessä nähtiin useampiakin yo. kuvien kaltaisia käytettyjen pelien kauppiaita. Näiden osalta näppituntuma on, että tarjoama ulkomaisen peliharrastajan silmin ei ole enää ihan yhtä kattava ja mielenkiintoinen kuin silloin joskus, vaan valikoima on suunnattu enemmän täydentämään saksalaisten perheiden valikoimaa. Enää ei siis bongaa samassa määrin vanhempia pelihelmiä, vaikka toki niitäkin vielä yksittäin sieltä täältä löytyy.

Push-your-luck kiipeilyä.

Seinäkiipeily Roll & Wall tupsahti vastaan käytäviä kävellessä ja kun porukasta yksi kiipeilyä harrastava löytyy, niin otettiin sitten tämäkin testiin. Pelin sääntöjen perusteella olin tämän jo “ohitettavien” joukkoon laittanut, mutta mikseipä sitä testaisi kun sellainen mahdollisuus on tarjolla?

Roll & Wall on onnenkoetusta: valitse haluamasi määrä noppia, joilla yrität saada tavoiteruudun vaatiman numeron – yksittäisellä nopalla. Jos onnistut ja on vielä heittämättömiä noppia voit jatkaa. Epäonnistuneesta suorituksesta kiipeilijä tipahtaa alaspäin edeltävälle lepäilytasolle tai maahan. Kullakin kiipeilijällä on lisäksi kertakäyttöapuja ja haasteellisempaa peliä toivovalle tarjolla on vähän lisäsääntöjäkin. Niin tai näin, niin olihan tämä just niin taskulämmin kuin odotinkin. Yllätys oli myös se, että peli myydään ihan ison pelin laatikossa, mikä sekään ei ole oikein hyvä juttu.

Blöde Kuh – simppeli eläinkorttipeli.

Sitten ensimmäinen peli, josta ei ollut etukäteen minulla mitään käryä – edes nimestä: Blöde Kuh. Olikohan pakassa viittä eri eläintä ja tarkoitus oli päästä omasta kädestä eroon. Yksittäisinä pelattuna eläimillä käytettiin niiden erikoiskykyä, jotka olivat tyyliin “seuraava pelaaja nostaa pakasta yhden kortin”, mutta eläinparilla laitettiin vastaava sakkokortti kiertämään pelaajalta toiselle. Kun yhdeltä loppuu kortit, jaetaan kierroksen sakkopisteet ja kun riittävä määrä jakoja on pelattu loppuu pelikin.

Blöde Kuh oli ihan mainio viritys. Sellainen leppoisa sakotuspeli, jota pelaa mielellään jaon silloin, toisen tällöin.

Messuosastoilla riittää säpinää.

Perjantain osalta todettiin, että koska messuyleisöä oli paikalla “riittävästi” ja edellisenä päivänä tuli tötöiltyä paikalla valomerkkiin asti, niin nyt voitaisiin livahtaa pois pari tuntia ennen täyttä aikaa. Siispä syömään ja hotellille tutustumaan hankittuihin peleihin.

Family Trade väittää olevan yhtä, mutta on kyllä ihan toista.

Hotellipelit aloitettiin japanilaisella suunnittelukukkasella Family Trade. Se maalailee kuvausteksteissään olevansa jonkin sortin talouspeli, mutta kattia kanssa: ihan perinteistä settienrakentelua se on klassisten Mahjonggien, rommi- ja Hanafuda-pelien hengessä. Talouspuoli on kytketty kylkeen noppien kautta, joka tuo periaatteessa ihan kivaa pientä lisämaustetta eri kierroksille (minkälaisia settejä kannattaa kerätä), mutta valitettavasti koko paletti kaatuu ala-arvoisiin komponentteihin. Kortit (kuten kuvasta näkyy) on halpaa clipart-tasoa 20 vuoden takaa, nopat suttuiset ja epäselvät ja pelilauta paperinen paske jossa tarvittavat markkerit eivät pysy paikoillaan, koska paperi aaltoilee miten sattuu. Että ei todellakaan näin! Noh, tämä olisi lataistu suoraan roskiin, mutta lahjoitettiin nyt kuitenkin Suomen BGG-reittauskärjelle kun sillä suunnalla tämä peli ei ole tuttu.

Agenttikehveilyä.

Die Rote Kralle oli keveä korttipeli, joka meinasi jäädä pelaamatta kun englanninkielisistä säännöistä ei tahtonut ottaa tolkkua. Nettiin ladatuista videoista saatiin se pelikin lopulta tulkittua ja olihan sitä tässä sitäkin – tosin aika pintapuolisesti. Omalla vuorolla pelataan lappua pöytään, joka kertoo mistä rivistä pitää kortti napata tilalle. Kun rivi loppuu jaetaan sakkoa pelaajille sen mukaan, kenellä kortteja on eniten. Sakotettu saa jatkokierroksille erikoistoimintoja käyttöönsä eli pelissä on tasoituselementti, mutta niiden muistamisessa on oma hommansa – niitä kun tulee joka kierros lisää sitä enemmän mitä pidemmälle pelaaja on edennyt. Toteutus kaipaisi tässäkin viilausta, jotta Die Rote Krallen pariin palaisin uudemman kerran. Myös tämä lahjoitettiin suoriltaan eteenpäin.

Little Monster That Came For Lunch And Stayed For Tea.

Illan päättävänä pelinä oli nimihirvitys Little Monster That Came For Lunch And Stayed For Tea. En meinaa tuota nimeä enää tässä toistaa enkä myöskään käyttää lyhennettä LMTCFLASFT. Sen sijaan kerron, että peli on kilpajuoksua ruokapöydässä: jokaisella pelaajalla on kaksi monsteria, joilla kullakin on oma erikoisominaisuutensa. Vuorolla nostetaan pakasta lappua tai jos saa vähintään 15 pisteen käden aikaiseksi ne päräytetään pöydälle ja suoritetaan korttien toiminnot pelaajan mieleisessä järjestyksessä. Lopputulos on yleensä niin, että monsteri poikineen sahaa ruudun eteen taikka taakse – usein useammankin. Eli ennen kuin oma vuoro tulee uudestaan, niin tilanne ruokapöydässä on ehtinyt muuttua jo isosti.

Ruoka-monsterit on söpöllä grafiikalla varustettu tekele, jota pelaa kyllä jatkossakin, mutta vähän sen rytmityksessä olisi toivomisen varaa. Usein vuoro menee siihen, että nostat kortin ja seuraava saa jatkaa. Vaan sitten, kun kortteja pöydätään, niin sitten niitä läpikäydäänkin tarvittaessa vähän pidempään, jolloin pelivuorot kestävät.

Vaan tässäpä oli messukokemukset torstain ja perjantain osalta. Loppupuolikas sitten omana osanaan täällä.