Skip to main content

Tapahtumaraportti: Spiel’19 (24.-27.10.2019) – osa 3

Tämä on Spiel’19 -tapahtumaraportin kolmas ja viimeinen osa. Jos siis et ole vielä lukenut aiempia pätkiä suosittelen aloittamaan täältä.

Lauantai

Messujen ensihetkiin mietittiin jälleen sopiva askellus. Starttina toimisi Queen Gamesin osasto ja siellä Rune Stones. Peli olisi saattanut lähteä ostoon ilman testiäkin, mutta miksei pelattaisi jos pöytä olisi vapaana? Ja olihan se. Olin varuilta tankannut edellisenä iltana hotellilla pelin suoraviivaiset säännöt, joten ei tarvinnut odotella edes wirallista sääntöjenselittäjää vaan homma saatiin tulille kotimaisilla eväillä.

Rune Stones on kokeneen kehäketun Rüdiger Dornin korttivetoinen lautapeli, jossa kaikki aloittavat samanlaisella pakalla. Korttipakan sisältöä säädetään pelin edetessä hankkimalla sinne uutta sisältöä, mutta samalla niitä käytön myötä myös poistuu,joten pakka elää läpi pelin. Rune Stones tarjoilee kevyttä pähkittävää, jossa korttien toiminnoilla haalitaan timantteja, joita taas vaihdetaan artifakteihin joilla lopulta ostetaan voittopisteitä ja pysyviä lisäetuja riimukivien muodossa.

Rune Stonesin pelilauta on rauhattoman näköinen piperrys, mutta oleelliset kohdat on onnistuneesti korostettuja ja selkeitä.

Pelin koeajo osoitti, että se on juuri niin toimiva paketti kuin se sääntöjen perusteella antoikin olettaa olevansa. Messuilla Rune Stonesia peluutettiin pikapelinä jonnekin 30 pisteen paikkeille, mutta jo tuon makustelun aikana kävi selväksi, että taas on viimeisen päälle hiottua Rüdiger Dornia ja peli toimii. Lisäpisteitä Rune Stones saa korttitoimintojen käyttöön liittyvästä lisäpähkäiltävästä, jossa isonumeroisimmat – ja siten monesti ne paremmat – kortit poistuvat omasta pakasta, joten korttien käytön kanssa joutuu todella kikkailemaan.

Rune Stones oli hyvä ja porukasta kaksi sankaria kävelivät testipelin jälkeen lompakko auki Queenin myyntikojulle ja tulivat sieltä pelin ja lisäosan kanssa ulos. Tätä nannaa siis pääsee pelaamaan jatkossakin ja kertaalleen sitä onkin jo pelattu.

Tähän väliin poikettiin miltei vieressä olleella Lautapelit.fi:n osastolla jututtamassa Tuomoa ja katselemassa “paikallisen” meininkiä. Vilinää ja pelaajia riitti heilläkin ja oliko tuo nyt niin ihmekään: oli kuitenkin pelattavana ja esillä Amulia, uutta Eclipseä ynnä muuta vastaavaa.

Lautapelit.fi oli tänäkin vuonna isosti läsnä Spiel-messuilla. Osastolla oli hyvä pöhinä läpi messujen.

Tässä vaiheessa porukan flunssaisin kaveri poistui hotellille lepäämään, mutta jatkoimme kolmen hengen iskujoukolla Zochin osastolle. Heillä oli käytössään lainaustiski-systeemi mikä helpotti pelien testaamista: ei tarvinnut löytää kuin vapaa pöytä ja samassa pöydässä saattoi pelata pelin jos toisenkin.

Aloitettiin Beasty Bar -nimisellä korttipelillä – pelillä, johon on sittemmin tehty useampiakin “jatko-osia”, mutta meillä oli tämä ensimmäinenkin laitos testaamatta. Beasty Barissa pelaajilla on identtiset pakat, joista vain tietty määrä kortteja on kerralla käytössä. Tarkoitus on saada omat eläimet sisään baariin ja potkia jonosta muiden eläimet ulos. Jos/Kun jonossa on viisi eläintä, niin kaksi lähinnä ovea olevaa pääsee baariin sisään ja muut ohjataan ystävällisesti poistumaan paikalta.

Useamman “jatko-osankin” saanut Beasty Bar sotkeutuu (ainakin näin ensifiiliksillä) omaan kikkailuunsa.

Vuorot ovat ytimekkäitä ‘pelaa kortti jonon jatkeeksi ja teen kortin toiminto, jonka jälkeen on seuraavan pelaajan vuoro’. Korttien toiminnot vaihtelevat eläintyypeittäin, mikä kuulostaa etukäteen vielä hyvältä, mutta toiminnot osoittautuivat liiankin levottomiksi, jolloin porukkaa päätyi baariin lopulta todella vähän. Eli ainakin nämä pelin ensimmäisen version eläimet ja tekeminen ei vakuuttanut, vaan peli oli pelkkää korttirivin blokkaamista ja veivaamista alusta loppuun. Ei jatkoon.

Voll Verasselt oli Spiel-uutuus. Pöydälle levitetään ötökkäkortteja neljässä värissä tietty määrä, jonka jälkeen pelaajat heittävät vuorollaan vähintään neljää noppaa. Jos noppien värejä vastaavia ötökkäkortteja on tarjolla ne otetaan sivuun ja pelaaja voi joko yrittää haalia lisää ötökkäkortteja tai jättää pelivuoron tähän. Tavoitteena on hamstrata mahdollisimman paljon kortteja, mutta jos ahnehtii liikaa eli sopivaa väriä ei enää olekaan tarjolla palautetaan sivuun haalittu korttisetti takaisin tarjolle ja vuoro siirtyy seuraavalle.

Ötökkänoppailu Voll Verasselt oli iloinen yllätys.

Seuraavan pelaajan pitää vuoronsa alussa tehdä päätös, pyrkiikö pöllimään edellisen pelaajan sivuun keräämiä kortteja vastaavalla systeemillä vai keskittyykö haalimaan niitä keskeltä. Jos päättää keskittyä keskipooliin, niin tässä kohtaa edeltävä saa haalimansa kortit pysyvästi talteen.

Voll Verasselt poikkesi sikäli Beasty Barista, että siinä missä BB kuulosti etukäteen hauskalta, mutta oli käytännössä huono, niin Voll Verasseltin tapauksessa asiat olivat juuri toisinpäin. Tällaista filleriä lätkisi mieluusti toistekin!

Viimeinen Zoch-osastolla testaamamme peli oli Bloxx! – tämäkin tarkkaan ottaen jo edellisvuoden julkaisu. Peli on Klaus-Jürgen Wreden näkemys Tetriksestä ja noppavetoinen sellainen. Vuorollaan heitetään kahta noppaa, jotka näyttävät kahta tetrispalaa. Heittovuorossa ollut nappaa näistä toisen ja jäljellä ollut jää muille. Tosin edelliseen pieni lavennus, että tietyin myönnytyksin saa kyllä myös sen jo varatun nopankin käyttöönsä.

Carcassonnen suunnittelijan näkemys keveästä tetristelystä.

Valittu tetris-pala piirretään omaan tetrispeliin aiempien jatkoksi ja tarkoituksena on saada täysiä vaakarivejä ja “napata” tetrispalojen ympyräkohdilla peilalueelta myös numeroruutuja. Napatuista numeroista ja täysistä vaakariveistä ropisee pisteitä ja isoimmalla pistemäärällä voittaa.

Bloxx! on suoraviivainen ja helppo filleri, mutta rehellisesti sanottuna ei kyllä erotu isommin edukseen roll & write -massasta, jos erottuu ollenkaan. Tällaisenaan silti parempi kuin vaikkapa Brikks tai Second Chance. Harmiton -kuvannee silti peliä parhaiten. Ehkäpä se toimi pelisuunnittelu-fillerinä kokeneelle Wredellekin ja tämä näkyy sitten lopputuloksessa?

Marssimme Huch!:n osastolle, vapaata Coralia-pöytää etsien. Alkuun näytti heikolta ja meinasimmekin lennosta opetella seisomapöydän ääressä toisen semi-kiinnostavan pelin ‘Humboldt’s Great Voyage’, mutta jo alkuvalmisteluja ihmetellessämme Coralia-pöytäkin vapautui.

Coralia on kevyehkö settienrakentelu Michael Rieneckiltä ja sen pelaa puoleen tuntiin. Alkuun tosin piti saada selkoa epäselvästä sääntökirjasta – tässä kohtaa tuli Oskarin sääntökirjasuorituksia ikävä. Huch!-osastolta yksi kaveri kävi kääntymässä luonamme, mutta kun pyysimme opastuksen peliin englanniksi, tämä pahoitteli huonoa englantiaan (teki sen muuten ihan hyvällä englannilla) ja lupasi hakea parissa minuutissa osaavamman kaverin paikalle. Tätä luvattua apua ei kuitenkaan koskaan ilmestynyt, mutta sääntökirja saatiin omin voimin tulkittua loppuun.

Coralian värimaailma on koreileva.

Tiivistettynä pelissä on tarjolla aina neljä noppaa vaihtelevissa väreissä ja niistä vuorossaoleva valitsee yhden, tekee noppaa vastaavan toiminnon siinä osassa pelilautaa, jossa ko. väri on – tai jos vastaava toimintoruutu on jo blokattu, niin tietyn muun yleistoiminnon. Vuoron jälkeen seuraava pelaaja saa valita yhden nopan edellä käytetyn tilalle ja heittää taas neljä noppaa uudelleen, tekee yhden toiminnoista ja niin edelleen. Puolet toiminnoista liittyy erilaisiin korttisettien rakenteluihin, toinen puolisko tuo pisteitä pelilaudalta heti tai pelin lopussa.

Kokonaisuutena Coralia on toimiva, tosiaan nopea pelattava jo heti ensipelistä ja jännityskin säilyy loppuun asti, kun vasta pelin päättyessä paljastetaan käteen haalitut korttisetit. Huch!:maiseen tapaan hyvinkin perhepeli-materiaalia hilpeällä ulkoasulla varustettuna. Pelaisin toistekin hymyssä suin ja eritoten tykkäsin pelilaudan ja noppien pirtsakasta värimaailmasta.

Sitten se messupeleistä kaikkein positiivisin yllättäjä. Täysin puskista ja ohi etukäteis-scouttauksen tuli nimittäin Pictures. PD-Verlag, joka ei todellakaan normaalisti mitään partypelejä julkaise vaan on kunnostautunut mm. Concordian, La Granjan ja vastaavien saralla, tuuppasi pihalle nyt jotain ihan muuta.

Spiel-messujen suurin yllättäjä toistaiseksi: Pictures.

Pöydälle levitetään 16 kortin kollaasi ja kukin saa piilossa koordinaatin mikä osoittaa yhden em. kuvista. Tästä kuvasta pitää tarjolla olevilla välineillä värkätä vihje, jonka mahdollisimman moni muista tulkitsee oikein ja raapustaa siten oikeat koordinaatit arvauspaperiinsa.

Välineet vaihtelevat pelin viiden kierroksen aikana pelaajalta toiselle niin, että kukin joutuu kertaalleen askartelemaan kengännauhoilla, symbolikorteilla, puutikuilla ja kivillä, erilaisilla puupalikoilla tai 3×3 pikselitaulun tarveaineilla.

Kukin värkkää vihjeensä samaan aikaan, arvaukset raapustetaan yhtäaikaisesti jota seuraa sitten pisteytys: pisteitä napsuu oikeista arvauksista sekä arvaajalle että vihjeentekijälle. Kierrosten välillä tarveaineet kiertävät pelaajalta toiselle, jokainen saa uuden koordinaatin ja kuviakin voi vaihtaa.

Pictures on äärimmäisen yksinkertainen mutta samalla äärimmäisen toimiva partypeli. Tätä nyt vaan on hauska pelata ja pistelaskukin on just eikän melkein kohdallaan eli ei tarvitse keksiä jotain “omaa ja toimivaa”, mihin aina silloin tällöin näissä laiskasti suunnitelluissa partypeleissä törmää.

Pictures jäi testaamisen jälkeen siinä määrin takaraivoon kutittelemaan, että messujen viimeisenä päivänä ostin siitä oman kappaleen kotiinviemisiksi ja tuota on nyt kotona ja kyläreissuilla kovasti tahkottukin.

Kuvien ja kuvioiden muotoilusta toiseen vastaavaan. Second Chance – vaikka kuinka onkin jo ollut hyvän aikaa markkinoilla ja jopa Lautapelit.fi:n suomentamana oli meidän jengissä niitä, joilla peli oli vielä testaamatta. Se asia korjaantui pikaisesti Pegasuksen ständillä.

Helppoa ja kevyttä tetris-pulmailua.

Uniikkeja aloituspaloja lukuunottamatta peli on suoraviivainen ja kaikille samanlainen: kaksi kortti käännetään kerrallaan pakasta ja toinen niistä pitää piirtää omalle pelialueelle. Näin jatketaan, kunnes omalle paperille ei enää mahdu, jolloin viimeisenä pelastusrenkaana pakasta käännetään ko. pelaajalle lisäpalaa tarjolle ja jos tämä mahtuu, niin oma pelikin saa jatkoa.

Näiden kuponkipelien saralla on omalla kohdalla jo aikapäiviä sitten tullut turnausväsymystä ja ehkä osin siksikin Second Chance ei ole sytyttänyt, kun kaikki nokkelat “koukut” siitä puuttuvat. Juu, kyllä sitä kierroksen voi pelata silloin tällöin, mutta roll & write -genressä on parempaakin tarjolla: edellä esitetty Bloxx! tekee saman jo paremmin, mutta yhtä hyvin voi tarjota messu-uutuuksista peliä Cartographers, jossa on aidosti uuttakin tulokulmaa olematta silti mitenkään haastava säännöiltään.

Kevyiden piirustelu-hahmottelujen jälkeen messupäivän päätti Devir-osaston Karekare. Mitään en tiennyt pelistä etukäteen – tokko muukaan porukka, mutta peruskivannäköistä laattaa ja puuresursseja oli tarjolla, niin ei tuossa nyt ihan metsään voi(ne) mennä?

Karekare tarjoili sitä mitä näyttikin: pelivuorolla pelataan kädestä laatta laajentamaan yhteistä pelialuetta, mutta tässä tulee pelin lisäniksi: toiminnot, mitä laatan asettamalla suoritetaan tulevat viereisten laattojen kautta. Osa tuo tiettyä resurssia, osa antaa mahdollisuuden laittaa paatti kartalle, osa siirtää paattia ja toisinaan rakennellaan kerätyillä resursseilla toteemeja tai kyliä. Ja tiettyjen kombojen yhdistelyillä ropisee myös pisteitä.

Varsin perinteistä laatta- ja resurssimunklausta yhdistelevä Karekare.

Peliä pelataan kolme kautta, kullekin näistä on oma laattapinonsa. Kun pino loppuu tulee välipisteytykset, jossa palkitaan rakennetuista kylistä ja laivoista. Kokonaisuutena tämä oli perus-ok laattojenasettelun saralla, mutta ulkoisesti tuossa olisi vielä petrattavaa ja selkeytettävää. Nyt oli vähän vielä sellainen “tässä pelataan protoa” -fiilis.

Hotellilla iskettiin tulille kolme kovaa messuhankintaa: 3 Wishes, Lost Cities -noppailu ja Bon Appetit!.

3 Wishes tarttui matkaan toisen pelin ilmaiskylkiäisenä ja se osoittautui täysin päättömäksi “yritä kerätä kolme erikategorian toivetta” -korttipeliksi. Päätöntä menoa sikäli, että kaikilla pelaajilla on edessään ne kolme toivetta kortteina, mutta korttien kuvat on alassuin. Näistä korteista yhden saa alkuun kurkata, jonka jälkeen alkaa korttien munklaus. Vuorolla saa joko kurkata yhden kortin mistä tahansa, vaihtaa kahden minkä tahansa kortin paikkaa tai sekoittaa omien korttien järjestys.

Siinä vaiheessa kun hyvältä tuntuu (mutta säännöt rajoittavat hiukan milloin susta saa hyvältä tuntua) voi oman vuoron alussa ilmoittaa, että nyt lopetetaan kierros. Tällöin tarkistellaan, mitä kenelläkin edestään löytyy ja jos jolla kulla kolme eri kategorian korttia nököttää edessä, niin hyvä. Jos tämä tilanne on useammalla, niin korkeimmalla pistearvolla voittaa, mutta voi käydä niinkin, ettei kenenkään setti kelpaa.

Ilmaiseksi peliksikään 3 Wishes ei tarjoillut vastinetta rahalle. Peli vaihtoikin omistajaa jo Düsseldorfin lentokentällä – jossa muuten samaa peliä oli samaan kilpailukykyiseen hintaan tarjolla myös muilla.

Lost Cities -noppapeli (Kosmos) tai tarkemmin alkuperäiseltä nimeltään ‘Lost Cities: Auf Schatzsuche’ yrittää tarjoilla mainioksi todetun kortti- tai lautapelikokemuksen pikaisena noppapeliversiona.

Kadonneita kaupunkeja noppaillen.

Vuorottain heitetään noppia ja tuloksen perusteella napataan noppien summaa (tai osasummaa) vastaava laatta mistä vaan sellaisesta väristä, josta ei ole aiemmin isompaa laattaa vielä ottanut. Tietyissä luvuissa on tarjolla korttipeliversiosta tuttu “tuplaaja”, mutta sen saa tuplaajapuolena pitää vain jos jossakin heitetyistä nopista on käden kuva.

Muilta osin mennään niin tuttuja latuja, että pelin ravaa pikavauhtia loppuun kaikki, jotka ovat sarjan muita pelejä pelanneet. No, on siellä erilaisia tavoitelaattoja nopeimmille tarjolla, mutta sittenkin on ilmoilla sellaista “varman päälle” -tuntua. Sanoisin, että tätä voi suositella vain kaikkein hätäisimmille Lost Cities -ystäville.

Illan päätti fillerihuutokauppa ‘Bon Appetit!’. Tämä oli harvoja semi-kiinnostavia pikkufillereitä omassa etukäteislistassani, joten ostin tämän lopulta suoriltaan ja hotellilla se jo koeajettiin.

Bon Appetit! on reilun 10 kortin huutokauppailu, kortti kerrallaan. Aina on tarjolla yksi herkkukortti, josta saa suoraan pisteitä ja usein jotain etua myöhempiin huutokauppoihin. Pelin koukku tulee huutokaupassa valuuttana käytettävistä timanteista, joita on neljää väriä ja joiden arvot vaihtelevat sen mukaan miten niitä käytetään huutokaupan maksuvälineenä.

Korea päältä ja sisältä, vaan onko riittävästi makua?

Huutokaupan voittaja maksaa haluamillaan timanteilla, mutta tulee samalla muuttaneeksi niiden arvoja seuraavaa huutokauppaa silmällä pitäen: maksuun käytettyjen timanttien arvot tippuvat, käyttämättömien nousevat.

Paperilla valuuttavaihtelu ja korttien erikoiskyvyt kuulostivat sen verran vinkeälle yhdistelmälle, että ostin tämän tosiaan suoriltaan. Hotellilla suoritettu koeajo osoitti, että juu toimiihan peli näinkin, mutta erityisesti ne korttien edut olivat tosi valjuja. Käytettävyys oli sekin unohdettu: kortit olivat isoja ja kuvat kauniita, mutta korttiefektit pientä pränttiä ja kaunokirjoitustakin oli mukana.

Totesinkin tämän hankinnan kohdalla, että minulla on tälle pelille uusi osoite, sikäli kun vaan erään hyvin aktiivisen peliharrastajan tapaan joko sunnuntaina messuilla tai viimeistään lentokentällä. Niinpä salaperäinen herra H sai yllätyspelin kätösiinsä vielä Spiel-messujen aikana. Ollos hyvä!

Sunnuntai

Messujen viimeinen päivä. Jyristeltiin matkalaukkujen kanssa pääsisäänkäynnistä sisään (kuten kovin moni muukin) ja jätettiin laukut narikkaan säilöön (kuten kovin moni muukin).

Cosmodrome Games myi ei-oota jo hyvän aikaa ennen messujen päättymistä.

Viimeisen päivän pelitoiveena oli viimein koeistaa Aquatica. Se, kuten kaikki muutkin Cosmodrome Gamesin julkaisut oli loppuunmyyty jo aiempien päivien aikana, joten matkalaukkuun asti tämä peli ei enää messuilta päätyisi. Päästiin kuin päästiinkin pöytään ja sääntöjenselittäjäkin oli tomerana valmiina.

Aquatica on paitsi oman pakan toimintojen optimointia, myös omalle laudalle pelattavien korttien ja niiden toimintojen optimointiharjoite. Vuorolla joko pelataan kädestä kortti tehden kortin toiminto tai otetaan kaikki kortit takaisin käteen. Simppeliä, mutta on tässä jäätämisen vaarakin varsin ilmeinen korttikombotusten vuoksi.

Kortin pelaamalla voi päästä lisäkorttien markkinoille eli hankkimaan väkevämpiä kortteja käteen TAI ostamaan pöytään ladattava pistekortti, jonka ministepit pitää pystyä ajamaan läpi ennen kuin kortti varsinaisesti niitä pisteitä tuo.

Kaikessa tekemisessä pitää pitää silmällä myös missä vaiheessa peli kokonaisuudessaan etenee eli ehtiikö arvokkaiden pistekorttien ministepit ajamaan läpi vai pitäisikö keskittyä jo halvempiin, mutta nopeammin läpiajettiin kortteihin.

Aquatica tarjoilee mielenkiintoisen pulmailun varsin maukkailla grafiikoilla.

Kaikkea tätä maustetaan pienillä lisäkilkkeillä siellä täällä ja käsissä on peli, joka maistunee useimmille vähäisemmän interaktion ystäville. Ja vaikka Aquatica ei nyt ihan täysosuma ollut itselleni, niin pelaisin kyllä toistekin sillä etenkin pistekorttien ministeppi-ajo oli mielenkiintoinen pikkupulma.

Komponenttien laatu Aquaticassa kuten muissakin Cosmodrome Gamesin peleissä on harvinaisen heppoinen, joten jos tämän firman pelejä harkitsette ostavanne niin suosittelen (poikkeuksellisesti) ainakin korttien suojaamista. Oli nimittäin messujen neljäntenä päivän Aquatican kortit jo sen näköiset, että niitä on käytetty paitsi heittotähtinä myös maalinpoistolastana. Toisaalta, firman pelien hinnatkin olivat poikkeuksellisen kilpailukykyiset, joten se nyt näkyy sitten tässä.

Tässä kohtaa tehtiin sitten se koukku PD-Verlagin osastolle, jotta sain ostetuksi oman kappaleeni edellispäivänä testattua Pictures-peliä. Sopivasti samalle osastolle saatiin ajoitetuksi myös kohtaaminen Berliinin-tuttujen – Sannan & Timon (pairofmeeples) – kanssa, joille opetettiin kuulumistenvaihdon lisäksi matsi tätä mainiota partypeliä.

Sunnuntaille järjestyi treffit Sannan ja Timon kanssa.

Spiel-messujen viimeisenä päivänä eri messuosastoilla näkyi enenevässä määrin lisäalennuksia. Näppituntumalta sanoisin että edellistä vuotta enemmän. “Häkkikauppa” oli vetänyt 50 % lisäalet jo valmiiksi alhaisista hinnoista mikä näkyi samanlaisena jonona kuin Suomessa, jos jossain jaetaan ilmaisämpäreitä. Lisäksi joillain osastoilla (mm. AEG) oli lanseerattu omat “yllätyssäkki” -tarjoukset, joissa tavaran liikkuminen näytti olevan tärkeämpää kuin tavarasta saatu hinta. Ostajan markkinat siis.

Häkkikauppaan oli sunnuntaina ennätyspitkät jonot, kun jo valmiista hinnoista luvattiin höylätä vielä leijonansiivu pois.

Lisäalesta huolimatta meidän porukan lompakot pysyivät visusti taskussa – uusia hankintoja ei juurikaan enää tehty. Jatkettiin ennemmin vapaiden pelipöytien metsästystä.

Pappy Winchester oli seuraava koeajettava. Tämän olin itse skipannut etukäteis-scouttauksessa, koska se nyt ei sinällään tarjonnut uutta. Nyt oli pöytä vapaana, joten miksipäs ei?

Pappy Winchester on kevyt huutokauppailu, jossa pelilaudan eri alueet tulevat tarjolle yksi kerrallaan. Pelaajille on pelin aluksi jaettu salaiset lisäpistekortit, joten pelilaudan tietyt alueet ovat arvokkaampia yksittäisille pelaajille. Huutokaupan osalta mennään tuttuja latuja eli kiertäen myötäpäivään korotetaan tarjousta kunnes vain yksi pelaaja on jäljellä. Tämä saa kohdealueen itselleen (+mahdollisen ko. ruudun ekstratoiminnon) ja jakaa huutosumman tasan muiden pelaajien kesken ylijäämän mennessä Saluunan.

Keveää huutokauppailua Pappy Winchesterin malliin. Etualan kupongilla olisi saanut pari euroa viilatuksi pelin hinnasta pois.

Peliä maustetaan vielä yhteisillä tavoitekorteilla, joissa odottavat lisärahat saa tavoitteen ensin täyttävä. Tällä tapaa saadaan mukavaa lisäjännitettä huutokauppailuun.

Kaikkinensa Pappy Winchester oli hyvin perinteistä ja tuttuja latuja huiteleva huutokauppailu, jota pelaa kyllä ihan mieluusti mutta ei se sinällään tarjoile oikein mitään uutta.

Tässä kohtaa poikkesimme kurkkaamaan, miltä näyttää messujen Fair Play -tilanne. Kyseessä on siis messujen “hottis-pelien” lista, johon jokainen messuvieras voi ottaa osaa. Näytti tuon hetken top-10:ssä olevan itseäni kiinnostavista Azul: Summer Pavilion, Team3, Carnival of Monsters ja Rune Stones.

Messujen kuumimmat pelit yleisöäänestyksen mukaan. Tilanne jossain kohtaa sunnuntaina – ei siis vielä lopullinen lista.

Vaan vielä oli muutamaan peliin aikaa. Nova Luna oli semi-kiinnostavien listalla ja pöytä vapaana. Saatiin neljänneksi pelaajaksi ruotsalainen hivenen iäkkäämpi rouva, joka oli Patchworkkinsa pelannut.

Nova Luna on Uwe Rosenberg & Corné van Moorselin yhteistuotos, joka lainailee asioita kaksikon omista peleistä Patchwork sekä Habitats. Habitats ei ole itselleni tuttu, Patchwork sen sijaan hyvinkin paljon pelattu ja pidetty.

Nokkela abstrakti tämä Nova Luna, mutta voisi olla graafisesti kiinnostavammankin näköinen.

Päälaudalla kierretään yhteisesti myötäpäivään ja tarjolla on aina kolme laattaa otettavaksi. Laatan otto maksaa aikaa ja aina se joka on taaimmaisena toimii. Kuulostaa tutulle, eikö?

Otetut laatat pelataan omaan laattapuzzleen, jossa tarkoitus on täyttää laatoilla olevia tehtäviä: laatat haluavat n-kappaletta eri värejä viereensä (tai ketjutettuna) ja kun näissä onnistuu peitetään ko. tehtävä omalla markkerilla. Kun kaikki markkerit on saanut laatoille voittaa pelin.

Nova Luna toimii erinomaisesti. Patchworkista tuttu “ajankäyttö” istuu peliin hienosti ja laattojen tehtävistä saa nivottua mielenkiintoisen puzzlen. Kokonaisuus on hyvä ja siten Nova Lunaa voi suositella lämpimästi. Itse jään kaipaamaan silti niitä tetris-paloja, sillä neliönmallisten muotojen kanssa puljaaminen on astetta tylsempää. Lisäksi graafisesti Nova Luna on todella tylsä tapaus.

Messujen viimeisten pelien joukossa oli vielä Gembo Inc.:n Mirror Garden. Se on nopeus-pulmailu, jossa jokainen pelaaja häärää taitettavan peilin kanssa. Pakasta paljastetaan puutarha-kortti, jonka jälkeen tehtävän on kahdesta omasta kaksipuoleisesta puutarha-puolikkaasta yhdistettynä taitettuun peiliin saada sama maisema aikaiseksi kuin tehtäväkortissa.

Taittopeli-haaste on jotakin ihan uutta: pyörittele kaksi ympyränpuolikasta siten, että lopputulos vastaa peilin kautta katsottuna tehtäväkortin maisemaa.

Jälleen kerran virkistävän erilainen idea. Mutta tosiaan enemmänkin vasta idea kuin eheä ja valmis peli.

Yhteenveto

Itselleni nämä Spiel-messut oli jälleen hieno kokemus. Järjestelyt ovat viimeisen 15 vuoden aikana parantuneet vuosi vuodelta ja kun peruskuviot ovat tulleet tutuksi, niin messuista osaa nauttia aina vain enemmän.

Yksi monista tapahtuman messuhalleista.

Pelipöytiin pääsi pääsääntöisesti todella hyvin mikä on yllättävää sikäli, että messuyleisö oli tänä vuonna enemmän kuin koskaan ennen. Meille nimenomaan uutuuksien testaaminen ja pelituliaisten hankkiminen on se pääasia, joten siitä näkökulmasta Spiel’19 saa kiitosta.

Ostoksia tein harkiten: 13 peliä päätyi oman pelikirjaston jatkeeksi – mikä on todella maltillinen luku. Näistä hankinnoista 12 oli etukäteen scoutattu ja vain yksi, Pictures, tuli ns. yllätysostona. Edellisten lisäksi pari peliä päätyi tuliais-/lahjapinoon.

Nimikirjoituksen metsästys onnistuu sekin erittäin helposti Spiel-messuilla, jos niikseen tulee. Bloggariystävälle piti sellainen bonus synttäripeliin haalia.

Entä lähdenkö ensi vuonna? Tuohon kysymykseen en osaa vielä vastata, mutta vahvasti siihen vaikuttaa se onko vakiköörimme muilla jäsenillä kiinnostusta. Olisihan se tietysti kiva se itselle kymmenes Spiel-tapahtuma kokea joskus…

Omat ostokset:

  • Azul: Summer Pavilion
  • Draftosaurus
  • Die Inseln im Nebel
  • Ishtar: Gardens of Babylon
  • Lovelace & Babbage
  • Maya
  • Miyabi
  • No Return: Es gibt kein Zurück!
  • Pictures
  • The Queen of Hansa
  • Sierra West
  • Squire: The Collector of the Glorious Rarities
  • Walking in Provence

Tapahtumaraportti: Spiel’19 (24.-27.10.2019) – osa 2

Tämä on Spiel’19 -tapahtumaraportin toinen osa, joten jos ensimmäinen pätkä on vielä lukematta, niin halunnet aloittaa täältä.

Torstai-iltana tehtiin pientä suunnitelmanpoikasta perjantaille. Aamun ensipeliksi valikoitui Days of Wonderin ‘Deep Blue’ sillä sen oletettiin olevan perushyvä, mutta ei ostoskoriin yltävä joten “koeajamallahan” se varmuus saataisiin. Niinikään päätin pikaisesti ennen sitä poiketa pari ständiä tuonnempana Amigon osastolla tarkistamassa mikä on Carnival of Monsters -pelin tilanne: oliko sitä tullut yön aikana lisää vai ei, kun edellispäivänä myivät yllättäen jo ei-oota.

Sanoista tekoihin siis. Carnival of Monsters -peliä toden totta oli tullut lisää, mutta vain saksankielistä painosta, joten se sai jäädä hyllyyn. Days of Wonderin osastolla sen sijaan oli vasta pari pöytää buukattu, joten ei kun päivän pelit käyntiin!

Days of Wonderin osastolle ehdimme todistaa henkilökunnan hengennostatusta.

Deep Blue on kevyt onnenkoetuspeli. Pelaajat aloittavat samansisältöisellä sukellusryhmäpakalla, johon voi lähteä rekrytoimaan lisää (ja parempaa) väkeä. Vaihtoehtoisesti korteista löytyviä pursimiehiä voi vuorollaan käyttää liikuttamaan omia paatteja sukelluspaikoille. Tai jos vene on jo sukellusruudussa, niin koettaa onneaan eli lähteä noukkimaan pussista kivi kerrallaan murkuloita ylös.

Meren syvyyksistä koetetaan onkia esiin kultaa, hopeaa ja timantteja – mutta tuurista riippuen saattaa vastaan tulla ainoastaan vaaroja tai sitten kuluu aikaa ja happivarantoja löytämättä mitään. Näihin molempiin “hukkiin” voi varautua jonkin verran käsikortein tai esim. sukellusruudun lisähappiruuduin, mutta jos varustelut eivät riitä eikä sukellustaan osaa lopettaa ajoissa, jää jo mahdollisesti ylösnostettu arvotavara saamatta.

Samoilla sukellusapajilla on tällä kertaa useampi alus.

Omaan sukellusryhmään rekryää mielellään erilaisia timanttispesialisteja tai muita vastaavia bonuksentuojia, jotka paljastetaan käsikorteista sukelluksen edetessä sitä mukaa kun sopivia arvokiviä on nostettu meren syvyyksistä. Nämä spesialistien tuomat bonukset saa aina varmuudella pitää kävi kokonaisprojektissa muuten miten tahansa.

Kun edelliseen lisätään vielä se, että sukelluspaikoille saattaa tulla toisiakin pelaajia loisimaan mukaan sukellusprojektiin, niin siinäpä Deep Blue on pähkinänkuoreen puristettuna.

DoW:maiseen tapaan peli on nätti ja selkeä ja toimiikin kyllä, mutta erityisesti spesialistien kautta pistesaaliisiin tulee isot swingit. Pelaisin tätä kyllä toistekin, mutta paketista ei kuoriutunut mitään sellaista minkä vuoksi pitäisi olla ostohousut jalassa.

Hieman epämääräisempien testattavien listalla majaillut Dungeon Academy odotti vapaana Matagotin osaston sohvaryhmällä. Peli on nopeuspiirtelyä, jossa kierros toisensa perään keskilaudalle heitetään 4×4 ruudukkoon erikoisnopat ja kun tämä rykelmä paljastetaan kaikille, on jokaisen pelaajan tehtävänä ajella omalla paperilla tuo nopparykelmä läpi tullen sisään jostakin sivusta ja poistuen toisesta kohtaa ihan sen mukaan, mikä itsestä sopivalle tuntuu.

Lisämauste tulee pelaajakohtaisista sankareista, joilla on vaihtelevat määrät energiaa ja taikaputeleita käytettäväksi sekä useimmiten joku erikoisvoimakin. Luolaruudukosta vastaan tulee punaisia pahiksia, jotka kuluttavat energiaa ja sinisiä mörököllejä, joihin vastaavasti hupenee taikaputeleita. Molempia näistä voi poimia luolastosta lisää sikäli kun nopat ovat pyörähtäneet oikein. Dungeon Academy on siten sellaista nopeaa laskeskelua siitä, että mihin ruutuun on varaa mennä ja paljonko on mitäkin “mittaria” vielä jäljellä.

Kaksi luolaseikkailua takana, kaksi vielä edessä.

Tapetuista hirviöitä ropisee pisteitä ja kierrosten välillä lisäpalkkioitakin on jaossa nostopakan korteissa, jotka jaetaan piirtonopeusjärjestyksessä.

Dungeon Academy ei ollut pöllömpi tapaus ja Roll & Write -genressä tämä tarjoili jopa uusia ideoita. Mutta kepeä höpsöttelyhän se on ja juuri tällä hetkellä vaikea sille on nähdä slottia omassa lautapelaamisessani.

Messupäivien tökeröin pelikokemus osui Funbot-osastolle, jossa oli vapaana Franky: Rock’n Vegas -nimeä kantava noppapeli. Pelin nimi ja kansi oli tullut tutuiksi etukäteislistoilta, mutta tästä ei tullut mitään englanninkielistä materiaalia tarjolle. Pikainen testaus osoitti pelin olevan Yatzy-variaatio, jossa kukin toimii vuorollaan ja toisten tehtäväksi jää vain odotella. Ei näin…

Muutaman pelatun kierroksen jälkeen totesimme säännöt meille selittäneelle, että “kiitokset, mutta matkamme jatkuu…” ja poistuimme takavasemmalle. Pelin pistelomakkeesta saattoi myös päätellä, että osa säännöistä jäi varmaankin selittämättä, mutta Yatzy-mekaniikka nyt on niin nähty, että ei maksa vaivaa selvittää mitä lisäannettavaa Frankylla olisi mahdollisesti ollut.

Jatkoimme Cosmo Drome Gamesin osastolle, josta ostin kotiinviemisiksi pelin Squire: The Collector of the Glorious Rarities. Etukäteen suoritetun sääntökirjan pläräämisen perusteella tarjolla olisi kevyehköä tiketintäyttöä ja vaikka peli oli listoillani vain semi-kiinnostavien osastolla, niin tässä vaiheessa messuja oli selvää että siltä osastolta muutama peli mahtuisi hyvinkin matkalaukkuun.

Ne kaksi muuta syytä tulla CDG:n osastolle olivat Aquatica ja Skytopia. Näistä ensimainittu oli koeajettavien listalla, jälkimmäiseen muu ryhmämme osoitti kiinnostusta. Koska Skytopia oli vapaana, niin sen kimppuun siis.

Skytopia: In the Circle of Time on noppatyöläisten asettelua perinteisimmillään: noppia ei heitetä missään vaiheessa vaan ne toimivat “laskureina” asioiden valmistumiselle. Joka kierroksen aluksi pyöräytetään nopparatasta pykälän verran eteenpäin ja kun oma pelivuoro tulee, niin kaikkien niiden korttien toiminnot laukeavat, joissa oma noppa vastaa nopparataksen ‘Now’ -sektoria. Aina, kun kortin toiminnon pääsee laukomaan, niin ko. kortti otetaan osaksi omia samanvärisiä lappuja ja nyt näiden kaikkien korttien toiminnot lauotaan järjestyksessä vanhimmasta uusimpaan. Tuttua huttua kaikille niille, joille Deus on tuttu.

Ulkonäkönsä puolesta Skytopia ei koreile, mutta taustan nopparondeli on hieno.

Joka vuoro niinikään tuupataan työläinen (noppa) laudalle ja mitä enemmän pätäkkää tarjoaa laiton ohessa, niin sitä nopeammin ko. työläinen pääsee laukomaan kortin toiminnon.

Siinä vaiheessa, kun me pääsimme Skytopian testipöytään oli osastolla siirrytty ko. pelissä ns. pikapelimoodiin – messujen alkupuolella tätä oli peluutettu täyspelinä. Pikapelissä korttinippujen koko oli puolitettu, mikä tarkoitti ainakin nelinpelissä sitä, että maaliviiva ylitetään niin nopeasti, että kunnon korttikombotukset jäivät tekemättä.

Toisaalta, en nähnyt koko pelissä hirveästi genren uudistajaa ja tarjolla olevien korttitoimintojen kirjo oli sanalla sanoen tylsä, joten meille tuo pikapeli Skytopiaa riitti oikein mainiosti.

Samaisen osaston Aquatica jäi toistaiseksi odottamaan aikaa parempaa, ne pöydät kun olivat edelleen täynnä. Niinpä katseemme kääntyi jo korealaisten osastolle ja etsimme käsiimme yhtä tiettyä peliä nimeltä: Hurricane Ball. Tätä härveliä oli osastolla kokonaista yksi, mutta parin minuutin odottelulla se oli vapaana.

Täysin älyvapaata lätkimistä: Hurricane Ball.

Hurricane Ball on nopeuspeli, jos nyt peli lopulta ollenkaan. Purkka-automaatin näköisen muovihäkkyrän päällä olevaa nupikkaa vedetään ylös jolloin kuplan sisällä olevat pallot lähtevät pomppimaan hillittömästi. Tarkoituksena on saada oman värin pallot laskeutumaan omiin telineisiin, väärät pitää laukoa takaisin. Kun tässä tehtävässä onnistuu, painetaan pikaisesti nupikka takaisin alas ja kierros päättyy. Vaihtoehtoisessa pelimuodossa jokainen pelaaja saa tavoitekortin, joka kertoo minkävärinen pallo mihin telineeseen pitää saada – tosin ei tämä vaihtoehtoinen peli mitään muuta miksikään.

Muovihärpätin liipasimineen päivineen toimii kyllä, mutta tässä on ihan yhtä vähän peliä kuin edellisvuoden uutuudessa ‘Marble Bobsleigh’. Noh, tulipahan tämäkin kokeiltua!

Siispä matka jatkukoon. Päivän “syke” oli kohdillaan ja tässä kohtaa huomio oli, että pelipöytiin pääsi aika kivasti. Ja tämä samainen flow sai jatkoa…

Blue Orange tunnetaan näyttävistä ja varsin toimivista perhepeleistä. Osaston ohi kävellessämme siellä oli Uxmal-pöytä vapaana, joten tämä testiin siis. Peli oli etukäteen sikäli scoutattu, että tiesi suurinpiirtein mitä odottaa.

Uxmal on abstrakti peli, jossa rakennetaan yhteistä pyramidia. Pelivuorolla teet yhden kolmesta vaihtoehdosta: rakennat osan pyramidia, varaat yhden ruudun jo rakennetusta pyramidin osasta (tai liikut laudalla) tai muutat eri symbolien pisteytysarvoja.

Rakennettaessa otetaan yksi alassuin olevista pyramidipaloista, paljastetaan sen kuvapuoli ja asetetaan se laudalle siten, että laatassa olevat symbolit – tai edes osa niistä – osuvat vastaavaan symboliin laudalla tai olemassaolevien laattojen vieressä. Tästä saa palkinnoksi vastaavalla symbolilla varustettuja kortteja.

Pisteytys edessä ja kädessä joukko kortteja odottamassa lisäpistepottia.

Ruudun varauksessa tai työläisten liikuttelussa laitetaan oma työläinen laudalle sellaiseen symboliin, josta olettaa saavansa pisteitä kun pisteytys laukeaa. Se kolmas toiminto on pisteytysarvojen muuttaminen, jossa pääsee veivaamaan pelin viiden symbolin keskinäisten arvojen kanssa.

Pisteytys Uxmalissa laukeaa, kun pyramidin kerros tulee valmiiksi. Tällöin niistä ruuduista tarjoillaan pisteitä, jotka ovat symbolien keskinäisessä arvorivistössä kärkipaikoilla, muista tarjollaan tyhjää arpaa. Lisäksi käsikorteista pitää tässä kohtaa ottaa tarjolla olevat lisäpisteet, jos ko. symboleista ylipäätään pisteitä sai ja nämä kortit palautetaan yleiseen pooliin. Lopuksi räknätään arvojärjestys uuteen uskoon eli arvokkaimmat symbolit pudotetaan jonon hännille.

Ja tätä kaavaa toistetaan kunnes Uxmalin pyramidin kolmaskin kerros on valmis. Lopputulos on keveä ja nopea pelattava, joka varmaan jollekin porukalle maistuu, mutta meille ei niinkään. Pelimekaanisesti siinä ei ole sinällään mitään vikaa, mutta vaikea siitä oli innostuakaan.

Sitten jotain, mistä toivottavasti saattoi innostua. Reiner Knizian tämän vuoden uutuuksista AbacusSpielen Tajuto oli etukäteen se kiinnostavin, koska peli tarjoilee uudenlaista ideaa. Pienellä varttomisella pöytäkin vapautui ja saatiin sääntöjenselitys, joka oli luokkaa “yksi messujen parhaista”.

Tajuto yhdistää toimintolaattamekaniikkaa ja onnenkoetusta. Pelivuorolla joko rakennetaan temppeliä, varataan kuutiolla paikka rakentuvasta temppelistä tai ostetaan uusi toimintolaatta. Temppelien rakentamiseksi vedetään pussista temppelin osa, joka lätkäistään laudalle jos se sinne vaan mitenkään kelpaa – ja varsin usein se ei tosiaankaan kelpaa, vaan jää pelaajan eteen odottamaan aikoja parempia.

Yhteisesti rakennettavia temppeleitä on kahdeksassa värissä ja ne rakennetaan kerros kerrokselta alkaen alimmasta ja siten isoimmasta palasta ja päättyen aikanaan pienimpään ylimpään kerrokseen. Pussista vetely on siten pieni tunnustelupeli täydellisen yllätyksen sijaan, mutta vaikka laatan koko olisi lopulta oikea, voi väri olla väärä.

Näin ne kahdeksan temppeliä rakentuvat Tajutossa.

Toimintoja voi vuorolla tehdä niin paljon kuin haluaa, mutta etenkin pelin alussa vain yhden toiminnon voi tehdä ilmaiseksi ja lisätoiminnot maksavat pelin rahayksikköjä eli meditaatiopisteitä. Erilaisia toimintolaattojen voi ostella pelin edetessä osan antaessa vähän lisävariaatioita ja osan tuodessa kiinteän voittopistemäärän pelin päätteeksi.

Niinikään voit pistää rahasi likoon siitä, että joku tietty temppeli valmistuu pelin loppuun mennessä jolloin siitä sitten joko napsahtaa voittopisteitä tai on napsahtamatta.

Kuin kirsikkana komeuden päälle mainitaan vielä erilaiset tavoitelaatat, jotka viedään “nopeat syövät hitaat” kilpailuna. Tajuto on taputeltu, kun tietty määrä temppeleitä pönöttää valmiina.

Ja olihan peli kyllä mainio. On kovin virkistävää, kun ~2000 tuhannen eri pelin jälkeen törmää peliin jossa on uutta toimivaa ideaa. Tajuton sääntökuorma on pieni, temppelin osasten vetely pussista mielenkiintoinen mekaniikka ja vähän on kiirettä ja halua tehdä sitä tätä ja kolmatta. Mutta kun kaverit leikkivät samalla hiekkalaatikolla, niin just se sun kaipaama hiekkalelu voi olla vietynä siinä vaiheessa kun oma pelivuoro napsahtaa kohdalle.

Pari kertaa piti harkita, että ostanko pelin matkaan, mutta sai nyt sitten kuitenkin jäädä hyllyyn. Mutta ehdottomasti Tajuto on peli, jota pelaisin uudelleen ja hyvinkin mielelläni.

Messupäivän viimeisen pelin kunnia meni Queen Gamesin Copenhagen: Roll & Write -pelille. Se muistutti – ei mitenkään yllättäen – paljon esikuvaansa, mutta valitettavasti sekoitus ei ollut yhtä maistuva. Noppa antaa mitä antaa (onneksi myös aina jotain muillekin kuin vuorossaolevalle), joten pelin rakenteluosa oli enemmän lottoa kuin lautapeliversiossa mikä teki tästä kupongintuhrauksesta aika paljon tylsemmän.

Vaihteeksi yksi kuponginraapustelu.

Hotellilla testattiin etukäteen varattu ja maksettu japanilaisen KogeKogeDo:n pyöräteemainen korttipeli Trimau: Grand Tour. Kompaktista paketista kuoriutui lopulta kaksi peliä, joista ensimmäisessä piti keksiä miten peli ehkä on suunniteltu toimivan? Oli paketissa toki englanninkieliset säännöt mutta sen verran reikäiset, että aukkopaikat piti täyttää itse. Mikä on aika hyvin se, kun kyseessä on lopulta vain hintsusti varioitu versio Unosta.

Tarkoitus siis päästä omista käsikorteista eroon. Kortin peluu tapahtuu “pelaa kortti, jossa täsmää x-määrää asioita” tai “asia ‘y’ ei saa täsmätä” -mekaniikalla, jossa jos kortti ei käy pitää yksi nostaa pakasta ja sen saa pelata jos se käy. Tähän päälle on leivottu “irtiotto”, jolla saattoi haastaa seuraavan pelaajan. Irtiotossa jos seuraava pelaaja ei pystynyt pelaamaan sai itse pelata vielä yhden kortin, muussa tapauksessa riskinykäisystä joutui itse nostopakalle.

Säännöt olivat tosiaan todella reikäiset. Mitä sai pelata milloinkin haki alkuun paikkaansa ja ensimmäinen peli eteni yli puolenvälin kunnes tuli ensimmäisen sääntötulkinta-uusinnan vuoro. Jollain konsensuksella päästiin peli kuitenkin loppuun. Peli kesti ehkä 7 minuuttia, sääntöjä tulkattiin alkuun ja väleissä yli tuon ajan. Vähän kertailtiin sitten niitä sääntöjä ja tulkintoja ja otettiin uusi jako, jossa olin viimeisenä pelivuorossa. En päässyt sitten edes pelaamaan kun edellinen latoi kaikki viisi korttiaan peräjälkeen putkeen eli se kerta kesti ehkä yhden minuutin.

Fillarikilpa japanilaisittain ei vakuuttanut.

Tässä kohtaa todettiin, että sääntökohtaa: “saat toisen vuoron, kun tilanne ‘y’ tapahtuu” täytynee tulkita siten, että niitä toisia vuoroja voi olla vain yksi eikä ketjutus ole sallittu. Kolmas yritys nyt oli ehkä lähimpänä sitä, mitä suunnittelija Takahiro Amioka pyöräpeliltään haki, mutta varma ei voinut olla vieläkään.

Summa summarum: tuskin tulee tähän pyöräpeliin tartuttua enää genressä kun on aika paljon parempaakin tarjolla.

“Messutrilogian” kolmanteen osaan puristetaan loppumehut Spiel’19 -messuista. Pysykääpä siis kuulolla! Se löytyy täältä.

Skylands – korkean ilmanalan asukit

Nyt tarkastelussa olevan Skylandsin (2018) alkuperä löytyy nousevan auringon maasta: peli julkaistiin alkujaan vuonna 2013 nimellä ‘King of Frontier‘ pienen japanilaisen julkaisijan ‘Studio GG’:n toimesta. Siinä vaiheessa, kun itse bongasin King of Frontierin nimen joltakin “tykätyimmät laattojenasettelupelit” -listalta, niin alkuperäistä peliä ei tietenkään ollut enää mistään saatavilla. Pelin uusintajulkaisu Queen Gamesin toimesta oli siten itselleni kuin lottovoitto.

Queen Gamesin käsissä pelin teema vaihtui täysin geneerisestä fantasia-keskiajasta yhtä herttaisen yläpilveiseen “leijuvien pilvikaupunkien kokoonparsimiseen”, mutta viime kädessä kummankin näistä voi sysätä taka-alalle, sillä tämän(kin) pelin viimekädessä pelastaa peli eikä sen teema – siis jos jos pelastaa. Vaan maistuuko Skylands ja jos vastaus kysymykseen on kyllä, niin miksi?

Alkutilanteessa oma pelilauta on melkoisen tyhjä, joten pelin aloittavan pelaajan ensimmäinen siirto on suurella todennäköisyydellä “lisää laattoja”.

Neljä napakkaa toimintovaihtoehtoa

Skylandsin ydinidea on paitsi rakentaa omaa pilvimaailmaa, myös tuottaa sinne työläisiä ja käyttää niitä tehokkaammin kuin muut. Kaikki edellinen tapahtuu pelin neljän toiminnon kautta, joista omalla vuorolla valitaan yksi jonka kaikki pelaajat tekevät, mutta toiminnon valinnut himppasen jytäkämmin.

Valitessaan toimintoa, pelaajan tulee siirtää oma pelinappulansa kyseisen toiminnon ruutuun päälaudalla. Tämä tarkoittaa samalla sitä, että se toiminto minkä edellisellä omalla vuorolla on valinnut on poissa laskuista. Tai no, jos tarkkoja ollaan, niin kerran pelissä voi tästä poiketa, mutta sääntöpoikkeama maksaa kaksi voittopistettä minkä vuoksi sitä ei kannata tehdä ihan vain tekemisen riemusta.

Nostopakasta nousee mitä nousee…

‘Saarien tutkimisella’ pääsee isolle laattapinolle, josta paljastetaan laattoja pelaajien verran + 1. Näistä jokainen pelaaja saa valita vuorollaan yhden ja toiminnon valinnut lopuksi toisenkin, jos mieleisiä on vielä jäljellä. Simppeliä. Valittu laatta lykätään omalle pelilaudalle niin, että saarista rakentuu lopulta eheä kokonaisuus. Hivenen yllättäen pelilaudan reunoja vasten rakennelma saa katketa, mutta tällaiset saaret eivät koskaan tule ns. “valmiiksi”.

‘Asutus’-toiminnolla miehitetään omia valmistuneita saaria. Toiminnon valinnut saa miehittää kaksi sektoria, muut yhden. Isompi saari on tässä kohtaa kiva, kun samalla toiminnolla sinne saa kerralla enemmän työläisiä. Mutta toki sen rakentumiseenkin on mennyt enemmän aikaa.

Ja kas, näin tupsahti kartalle pari violettia ja vihreää ukkoa.

Kolmas vaihtoehdoista on ‘Erikoislaatan osto’. Pelin alussa tarjolla on arvottu 16 laatan setti näkyviin, joista noukitaan tällä toiminnolla “nopeat syövät hitaat” -tyyppisestä itselle mieleinen. Laattojen maksu suoritetaan vihreillä ja violeteilla työläisillä. Hinnasta saa toiminnon valinnut yhden työläisen verran alennusta.

Erikoislaattojen ostoon kuluu työläisiä, mutta etuna on se, että tietää mitä saa. Lisäksi moni näistä laatoista tarjoaa ylimääräisä pisteitä tai muita etuja. Kuvassa ensipeliin suositellut laatat tosin ovat valitettavan tylsiä.

Viimeinen toimintovaihtoehdoista on energian tuotanto keltaisiin kaupunkeihin. Tällä toiminnolla tehdään pisteitä ja se kuluttaa sinisiä työläisiä. Pelaaja valitsee yhden saaren siniset työläiset ja palauttaa sieltä maksimissaan yhden keltaisen kaupungin kapasiteetin verran työläisiä pooliin ja saa yhtä monta voittopistettä. Toiminnon valinnut saa hivenen vapaammat kädet: siirtää kahdesta sinisestä saaresta yhteen isompaan kaupunkiin tai yhdestä isommasta sinisesta saaresta kahteen pienempään kaupunkiin. Lisäksi tästä napsahtaa kaksi ylimääräistä pistettä.

Tämä neljänkokoinen “sähkömiesten saari” voi olla jo riittävä kilpailuetu muihin nähden.

Näiyä neljää toimintoa pyöritetään kunnes joko pistepino loppuu tai joku pelaajista on rakentanut oman lautansa yhtä laattaa vailla täyteen. Kumpi tahansa voittoehdoista tulee vastaan nopeasti – niin nopeasti, että se yllättää etenkin ensimmäisellä pelikerralla. Pelilaatikon kyljessä luvattu 30 minuuttia riittää hyvinkin ja kun peli on tuttu, niin tuosta viilaa helposti vielä 10 minuuttia pois täydelläkin neljän hengen pelaajamäärällä.

Lopun pistelaskussa rakentamattomista ruuduista tulee miinusta, valmistuneiden saarten työläisruuduista ja käyttämättömistä työläisistä vastaavasti plussaa. Lisäksi huomioidaan erikoislaattojen antamat pisteet sekä pelin aikana sähköntuotannosta saadut pistelaatat. Isoimmalla pistepotilla luonnollisesti voittaa.

Vaan toimiiko se?

Skylands solahtaa laattapelien genressä ajallisesti likimain filleripelien kategoriaan. Ison pelilaatikon ja komponenttipaljoudun näkökulmasta katsottuna saattaa aluksi hämääntyä odottamaan jotain muuta ja siten pettyäkin näkemäänsä. Tässäkö se peli oli?

Pelin loppupuolella pelilauta voi näyttää jotakuinkin tältä.

Mutta kun keston huomioi ja sen, kuinka paljon pieniä kinkkiä päätöksiä 20-30 minuuttiin on mahdutettu, niin Skylands ponnistaa kyllä plussalle. Pelin merkittävimpiä vahvuuksia on se, että odotteluaikaa ei ole nimeksikään vaan käytetty aika on tehokasta peliaikaa jokaiselle pelaajalle. Puerto Ricosta alkujaan tutuksi tullut “yksi valitsee toiminnon, jonka kaikki tekevät mutta toiminnon valinnut vähän jykevämmin” -mekaniikka istuu Skylandsiin erinomaisesti.

Se miksi Skylands ei ole noussut pelimassasta esiin voi vain arvailla. Oma veikkaukseni on, että olennaisin syy on lopulta se, että Skylands ei ole minkään genren uudistaja jolla erottuisi genrestä erityisesti edukseen. Toinen innostusta latistava seikka on pelin ulkoasu: pelilaatikko on graafisesti yksi rumimpia ikinä eikä komponenttiosasto muutenkaan koreudellaan keikistele – vaikka samaan hengenvetoon on todettava, että harva peli on näin selkeä.

Lisäosat ovat lopulta ne, jotka tuovat tarvittavaa lisävirtaa Skylandsiin ja takaavat pelin uudelleenpelattavuuden.

Kolmantena syynä radiohiljaisuuteen on se, että Queen Games sössi pelin julkaisussa lisäkilkkeidensä kanssa: peliin on tarjolla lukuisia laattalisureita, jotka pitäisi ostaa pienellä lisärahalla “jostakin”. Nämä olisi kannattanut tuupata perusboksiin mukaan ja nostaa pelin ovh-hintaa muutamalla lisäeurolla. Sillä viimekädessä nimenomaan nämä erikoislaatat tuovat Skylandsiin vaihtelua ja takaavat mielenkiinnon ja pelin uudelleenpelattavuuden.

Summa summarum: laattapelien ystävälle Skylands on ehdottomasti tutustumisen arvoinen. Pelin kestoon on saatu paljon pieniä “millä toiminnolla saan enemmän hyötyä kuin muut” -päätöksentekoa ja kilpajuoksu isoimpaan pistepottiin pysyy kutkuttavana viimeisiin siirtoihin asti. Tällä reseptillä se on oman paikkansa pelikokoelmassani ansainnut ja kiitos keveän sääntökuormansa päätyy pelipöytään tasaisin väliajoin riippumatta siitä minkälainen kokoonpano milloinkin on käsillä.

Skylandsin kansi voisi olla monta pykälää houkuttelevampi.

Spiel ’19 – “tarkkailuluokka”

Kesä kääntyy syksyyn, mutta sepä tietää peliharrastajalle vain ja ainoastaan sitä, että Spiel-pelimessut ovat jo nurkan takana. Mikäli näihin karkeloihin aikoo paikan päälle, niin viimeistään tässä kohtaa kannattaa alkaa tekemään valmisteluja – vielä ehtii hyvin mukaan.

Spiel ’19, 24.-27.10.2019 Essen, Saksa.

Viime vuoden raportti Spiel-messuilta on blogistamme luettavissa (linkit: osa1, osa2) ja messuvalmisteluihin on niihinkin niksit jaettuna (linkki). Mutta nyt keskitytään tämän vuoden pelitarjonnan ruotimiseen.

Messupelien määrä huitelee tällä hetkellä tuhannen korvilla, mutta lista kasvaa tästä vielä arviolta 300-400 pelillä. Ensimulkaisulla tuossa listassa riittää ainakin roll & write -pelejä enemmän kuin olisi terveellistäkään eikä noppatyöläistenasettelujen ystävilläkään pelattava lopu.

Vaan kun mennään ihan nimiketasolle, niin mitkä ovat nousseet massasta esiin ja miksi? Seuraavassa täysin henkilökohtainen 20. pelin lista tehtynä vailla kaiken maailman hotness yms. “peukutusmouhotusta”. Tälle listalle murtaudutaan helpommin, jos asioita on tehty uudella ja kiinnostavalla tavalla, mutta toki listalla on ns. perinteisempääkin tavaraa.

Aftershock: San Francisco & Venice (Stronghold Games)

Rasti seinään! Nimittäin uutta peliä pukkaa Alan “jumituin Menolippu-limboon” R. Moonilta. Peliä yritettiin alkujaan potkustartilla markkinoille, mutta se meni puihin – vaan nyt se on joka tapauksessa Spiel-messuilla esillä.

Aftershock tarjoilee nipun maanjäristyksiä, jonka varjolla koetetaan häätää muut pelaajat pois alueilta sopivassa määrin, jotta itselle saa enemmän pisteitä. Teemalla ja pelin toiminnoilla ei löydy mitään yhteyttä, mutta lopputulos vaikuttaa hyvinkin testaamisen arvoiselta. Aftershock on yhdistelmä yhtäaikaista näkösuojan takana tehtävää vuorosuunnittelua, ylijäämäkorttien ostoa muilta ja nokkelia pisteytyksiä. Kaikki tämä tarjoiltuna yhteen tuntiin.

Aftershock: San Francisco & Venice (kuva: Tricia Victor).

Tästä pelin BGG-sivulle.

Carnival of Monsters (Amigo)

“Hirviöiden karnevaalin” -pelin keskiössä on korttien draftaus, jossa haalitaan omaan pöytään ensin maakortteja, joihin sitten kahlitaan niihin sopivia hirviöitä. Kortteja pystyy hilloamaan varastoon myöhempää käyttöä varten, mutta se maksaa ekstraa. Satimeen saadut hirviöt pyrkivät myös aika-ajoin hyökkäämään kahlitsijaansa vastaan, mitä varten tarvitsee huolehtia riittävästä määrästä häkkejä.

Graafisesti Carnival of Monsters on näyttävä. Sen lisäksi siinä kiehtoo pelin tietty suoraviivaisuus sekä se, että mukana tulee kortteja runsain mitoin eikä niitä järjestellä mihinkään A-B-C tms. pakkoihin vaan ne tulevat isosta pakasta täysin sattumanvaraisesti. Tässä kohtaa osa porukasta alkaa välittömästi parkumaan, että näin sitä omaa peliä ei voi suunnitella ja onnea on liikaa – mutta onneksi minä en sellaisten ihmisten kanssa pelejäni pelaakaan.

En ole suuren suuri draftauspelien fani, mutta on niitä toki hyviäkin sellaisia. Saa nähdä mikä on lopulta “Hirviöiden karnevaalin” kohtalo, mutta kun taustalla on tekijämies Richard Garfield, niin tiettyjä odotusarvoja on.

Carnival of Monsters (kuva: Eric W. Martin).

Tästä pelin BGG-sivulle.

Draftosaurus (Ankama)

Filleriluokan dinoilu Draftosaurus näyttää paitsi kivalle on myös ilmeisen mainio peli ensimmäisten satojen arvosanojen perusteella. Vartin kestävä peli tarjoilee draftilla jakoon tulevaa puisten dinosaurusten valintaa ja järjestelyä pelaajakohtaisille laudoille. Pisteytys tapahtuu 12 dinon jälkeen ja sillä puolella palkitaan paitsi isoista dinoseteistä myös mm. siitä, että sinulla on jotain tiettyä dinosaurusta vain yksi kappale.

Draftosaurus menee vahvasti testattavien joukkoon ja eiköhän tällaiseen napakkaan filleriin vapaa pöydä löydykin messujen aikana.

Draftosaurus (kuva: Ellen M.)

Tästä pelin BGG-sivulle.

Ecos: First Continent (Alderac Entertainment Group)

Ecos kuulostaa kuin boostatulta Augustukselta. Tässä siis bingomaiseen tapaan nostetaan pussista markkereita ja jos pelaajien omista projekteista löytyy vastaavaa symbolia, niin yhden niistä saa peittää. Hutikierroksilla saa niilläkin pieniä apuja myöhempää käyttöä varten, joten peli etenee koko ajan.

Se mikä tästä tekee (ainakin paperilla) Augustusta mielenkiintoisemman on se, että pelin aikana rakentuu myös yhteinen pelilauta, joihin omilla valmistuvilla projekteilla pääsee myös kikkailemaan.

Vähän huolettaa graafinen ulkoasu – tarkemmin pienehköltä näyttävät tekstit ja symboliikkaa, mutta käytäntö osoittaa onko tuo huoli aiheellinen.

Ecos: First Continent (kuva: Todd Rowland).

Tästä pelin BGG-sivulle.

Era: Medieval Age (EggertSpiele)

Valittelin alkuun, että Roll & Write -pelejä tulee valtavasti, mutta niin vain minunkin ennakkolistaltani löytyy niistä yksi. Era: Medieval Age vie Roll Through the Agesin ideaa – ainakin näin paperilla – pykälän verran pidemmälle. Nyt kukin rakentaa fyysisiä rakennuksia pelilaudalleen sen sijaan, että niitä ruksitaan vain kupongista. Roll & Build -peli siis.

Fyysisten rakennusten järjestely pelaajakohtaiselle laudalle tuo lisäpähkäiltävää, sillä niiden sijoittelulla on lopulta paljonkin väliä: osa suojelee välittömästi naapurissa olevia rakennuksia ja muureilla pyritään ympäröimään edes osa rakennuksista ja niin edelleen. Pääkalloja nopistaan nakkelemalla tulee vahinkoa itselle – tai sopivasti niitä heittämällä – muille. Kuulostaa hyvältä ja hivenen muovisesta ulkonäöstä huolimatta Era: Medieval Age näyttää ihan pätevälle.

Era: Medieval Age (kuva: Michael Young).

Tästä pelin BGG-sivulle.

Hurlyburly (La Mame Games)

La Mame Gamesin julkaisema Hurlyburly olisi helppo ohittaa olankohauksella, etenkin kun ainoat kuvat pelistä on kotikutoisen oloinen pelin kansi (?). Onneksi silmäkalvoille tarttui videoklippi (linkki) pelistä: tämähän on Rhino Hero ryyditettynä katapulteilla!

Nyt siis korttitornin rakentelun lisäksi koetetaan tykittää kaverin linnoitus tuhannen päreiksi. Voi olla ihan hönö tai sitten tässä just riittävästi peliä – mikä paljastunee vasta käytännön kenttäkokeissa.

Hurlyburly (kuva: Ricky Tahta).

Tästä pelin BGG-sivulle.

Hurricane Ball (Open’N Play)

Näemmä h-kirjaimen kohdalle osuu myös toinen astetta kokeellisempi veto. Hurricane Ball:in BGG-sivu ei paljoa kerro, mutta riittävästi, että tämä pitää nähdä ja mielellään kokeakin: jokaisella on tavoitekortti jota vastaavat pallot pitäisi napata yhteisestä purkka-automaatin näköisestä aparaatista. Nappaamista varten pelaajilla on omat poimintatikut purkka-automaatin sisällä joihin pömpelissä kimpoilevia palloja kalastellaan.

Onko tässä seuraava Coco Loco vai koetaanko yhdenlainen mahalasku Marble Bobsleigh:n tapaan.

Hurricane Ball (kuva: Eric W. Martin).

Tästä pelin BGG-sivulle.

Irish Gauge (Capstone Games)

Harvoin pelit aiheuttavat vilunväreitä ulkoisen olemuksensa osalta. Winsomen junapelit ovat kuitenkin kauan aikaa sitten “ansainneet” paikkansa tällä osastolla – osa ansiosta tosin johtuu siitäkin, että sarjassa on monia varsin puiseviakin pelejä.

Irish Gaugen Winsome -versiota (2014) en ole pelannut, mutta tämä uusi Capstone Gamesin painos ainakin näyttää pirun hyvältä. Pelinä se tarjoilee sitä mitä muutkin Winsomen junapelit: osakkeiden haalintaa, radanrakenteluja ja osingonjakoa. Näistä viimemainittu tosin tehdään pussista kuutioita vetämällä, joten sillä osastolla Irish Gauge tarjoilee yllätyksiä, mikä kuulostaa hyvältä.

Irish Gauge (kuva: Clay Ross).

Tästä pelin BGG-sivulle.

Lovelace & Babbage (Artana)

“Matematiikkaa inhoavien painajainen” -kuvannee L&B:tä siinä määrin, että osa porukasta voi hypätä suoraan eteenpäin.

L&B:ssä suoritetaan yhtäaikaisesti matemaattisia laskutoimituksia omaan kuponkiin ja koetetaan päästä tiettyyn väli- ja loppusummiin, jolloin näistä nopeimmin suoriutuneet saavat pistepinoonsa lisäkortteja, hitaammat vähän nihkeämmin “hyvää”. Erilaisia laskuoperaatioita ja numeromunklauksia tulee tarjolle lisää kierros kierrokselta, joten nopeille hoksottimille on kysyntää.

Lovelace & Babbagen idea kutkuttaa jollain kierolla tavalla meikäläistä ja tätä olisi kiinnostava päästä testaamaan. Toisaalta samalla takaraivossa jyskyttää myös tieto, että kovin moni ei varmaankaan jaa kiinnostustani pelin ideaan.

Lovelace & Babbage (kuva: Chris McLeary).

Tästä pelin BGG-sivulle.

Maya (White Goblin Games)

Luettuani Mayan säännöt ensimmäinen reaktioni oli “Jumankekka: vanhan koulukunnan laattojenasettelupeli!” – ja suu vääntyi virneeseen. Tässä kaikilla pelaajilla on sama laattasetti, mutta laatat sekoitetaan ja niitä on kerrallaan käytössä maksimissaan seitsemän ja lisää saa vain kun tekee vähemmän jykeviä siirtoja pelilaudalla.

Mayassa koetetaan paitsi naittaa samanlaisia laattoja toistensa viereen (siitä palkitaan pisteillä), myös niiden avulla ympäröidä pelilaudalla laajentuvia kaupunkeja, sillä kaupungeista on tarjolla vielä enemmän pisteitä. Ovelille siirroille jäänee tässä pelissä paljonkin tilaa, jos vaan omasta telineestä löytyy vaihtuviin tilanteisiin sopivat laatat.

Tällaisia Mayan tyyppisiä pelejä tuli paljon 2000-luvun alkupuolella. Pelkästään sääntökirjan perusteella on vaikea sanoa, onko kyseessä hitti vai huti, joten tarkempi tarkastelu on paikallaan.

Maya (kuva: Elise Gielen).

Tästä pelin BGG-sivulle.

MegaCity: Oceania (Hub Games)

MegaCity: Oceania on uuspainos vuonna 2018 julkaistusta ‘Tokyo Jutaku’:sta. Pelissä rakennetaan yhteistä kaupunkia, mutta muuten kyse ei ole mistään yhteistyöpelistä. Pelaajien tarvitsee ensin haalia rakennukseen tarvittavat komponentit ennen kuin pytinki on valmistettavissa ja liitettävissä jatkuvasti laajenevaan kaupunkiin. Simcityä mukaillen tietyntyyppiset rakennukset mielivät toistensa viereen, joten sijoittelulla on merkitystä.

Mutta mikä tekee MegaCitystä mielenkiintoisen on se, että itse rakentelu tehdään omien vuorojen ulkopuolella – siis silloin kun toisilla on varsinaiset pelivuorot meneillään. Rakentaminen on oma pieni näppäryyspelinsä, jossa erilaisia komponentteja pinotaan toistensa päälle ja lopputulos on sitten enemmän tai vähemmän kiikkerä. Koko pelin ajan kilpaillaan myös siitä, kuka pykää korkeimman rakennuksen.

Kuulostaa pirteän erilaiselta ja siksipä se MegaCity: Oceania päätyi tarkkailulistalle.

MegaCity: Oceania (kuva: Eric Yurko – ‘What’s Eric Playing?’)

Tästä pelin BGG-sivulle.

Miyabi (Haba)

Miyabi haastaa pelaajat rakentamaan komeinta puistoa (?) tetrislaatoista. Jokainen näprää viime kädessä oman puistonsa parissa, mutta laattoja napsitaan yhteisestä rajatusta laattapoolista. Laattojen asetteluun on sarakerajoitteita, mikä tehnee Miyabista kiinnostavan pulmapelin. Ja viime kädessä puiston rakentelussa kilpaillaan myös siitä, kuka pinoaa eri kategorioissa puistonsa viidenteen kerrokseen, sillä siitä jaetaan lisäpisteitä.

Suunnittelusta vastaa Michael Kiesling, joka on oman pelisuunnittelunerokkuutensa paljastanut jo useita kertoja (mm. Azul, Riverboat) ja kun Miyabin julkaisee Haba, niin melko turvallisesti voi luvata lopputuloksen olevan hiottu kokonaisuus. Olisikohan tässä viimein se erinomainen Patchwork-kokemus neljälle? Odotusarvot on joka tapauksessa huipussaan.

Miyabi (kuva: Kimball Bent).

Tästä pelin BGG-sivulle.

No Return: Es gibt kein Zurück! (Moses Verlag)

132 laattaa yhteensä kuudessa eri värissä. Näistä kullakin pelaajalla on kahdeksan laatan aloituskäsi ja tavoitteena ensimmäisessä vaiheessa rakentaa samanvärin settejä pöytään. Kakkosvaiheessa, johon siirtymisestä jokainen pelaaja päättää itse, näitä pöydättyjä settejä lähdetään kotiuttamaan käsilaatoilla.

Peli päättyy, kun laatat pussista loppuvat, jolloin kotiutetuista laatoista tulee plussaa ja pöydässä nököttävistä miinuksia.

Jo pelkän kuvauksen perusteella olen myyty. No Return antaa ihan samat ensifiilikset kuin Completto aikoinaan sääntöjen luvun jälkeen. Tämä menee hankintaan ja kädet ristiin, että komponenttien laatukin on hyvä – kuvien perusteella ainakin näyttää lupaavalta.

No Return: Es gibt kein Zurück! (Kuva: Eric W. Martin).

Tästä pelin BGG-sivulle.

Point Salad (Alderac Entertainment Group)

Peliharrastajan näkökulmasta hupaisasti nimetty ‘Point Salad’ on nyt sellainen kuuluisa “vikkelä välipeli lihaisampien pelien väliin pelattavaksi”. Filleri sanoisin minä, mutta jotkut karsastaa moisen sanan käyttöä.

Peli koostuu kaksipuolisista korteista, joiden toisella puolella on kuvattuna vihannes, toisella puolella pisteytyssääntö. Korteista osa on pöydällä vihannespuoli näkyvissä ja pienempi osa pisteytyssääntönä. Vuorollaan pelaaja ottaa ja pöytää joko kaksi vihanneskorttia tai yhden pisteytyskortin. Lisäksi yhden aiemmin poimituista pisteytyssäännöistä voi pyöräyttää ympäri jos näyttää siltä, että se lopulta kannattaa.

Näin jatketaan kunnes pakka loppuu, jolloin jokainen pelaaja pisteyttää oman vihannessatonsa omien pisteytysääntöjen mukaisesti.

Pelin vitsi tulee siitä, että jokaisen vihanneskortin takana on eri pisteytyssääntö (joskin kaikki pisteytykset ovat todella suoraviivaisia), joten periaatteessa erilaisia komboja on rakennettavissa hurja määrä.

Point Salad (kuva: Todd Rowland).

Tästä pelin BGG-sivulle.

Project L (Boardcubator)

Koneistonrakentelua ja tetris-pulmailua yhdistävä ‘Project L’ on kuvien perusteella näyttävännäköinen, joskin täysin teematon peli. Pelissä haalitaan projektilaattoja, joissa on upotettuna tilaa polyominopaloille.

Pelivuorolla hankitaan näitä polyomino- eli tetrispaloja tai päivitetään jo olemassaolevia pykälää isommaksi ja lopulta täytetään niillä aiemmin haalittuja projektilaattoja. Valmistuessaan projektilaatat antavat paitsi isompia tetrispaloja myös pisteitä.

Pelin edetessä pelaajien tetriskoneistot rakentuvat paremmiksi ja paremmiksi, jolloin loppupelistä peli onkin kilpajuoksua arvokkaiden projektilaattojen täyttämisessä.

Project L (kuva: Chris McCleary).

Tästä pelin BGG-sivulle.

Rune Stones (Queen Games)

Rüdiger Dornin suunnittelema pakanrakennuspeli, jossa kukin aloittaa samalla lähtöpakalla, mutta kukin muovaa pakkaansa pelin edetessä.

Pakan kasvattamisessa kortteja ei mene hukkaan, mutta heti kun korttien efektejä haluaa käyttää (eli hankitaan kristalleja tai muuta kivaa, niin numeroarvoltaan isomman (ja toiminnoltaan jykevämmän) kortin menettää.

Hankittuja kristalleja voi sitten vaihtaa esineiksi, joita taas lopulta voi vaihtaa pisteiksi ja pysyväisluontoisiksi eduiksi.

Kokonaisuus kuulostaa kovin perinteisellä muunnosketjulle, mutta toivottavasti pelin pakanrakentelu tekee siitä astetta mielenkiintoisemman.

Rune Stones (kuva: Tim Jennette).

Tästä pelin BGG-sivulle.

Sierra West (Board & Dice)

Neljällä eri moduulilla (joista kukin muuttaa pelin ideaa aika tavalla) ryyditetty työläistenasettelu, jossa moduulista riippumatta tutkitaan myös korteista rakentuvaa vuoristoa.

Pelivuorot suunnitellaan kolmen kortin seteissä omalla pelilaudalla niin, että osa korttien symboliikasta menee pelilaudan lovituksen taakse piiloon tai toisien korttien alle. Sen jälkeen “ajetaan” rakennettua symboliikkarivistöä läpi ja tehdään symboleita vastaavia toimintoja.

Loppu on enemmän taikka vähemmän perus-euroa, mutta korttien kautta tehtävä ohjelmointi ja eri moduulit nostavat tämän tarkkailulistalle.

Sierra West (kuva: Marlon Kruis).

Tästä pelin BGG-sivulle.

Sorcerer City (Druid City Games)

Sorcerer City tarjoilee maksimissaan kuudelle pelaajalle skaalautuvan laattojenasetteluhaasteen. Peli eroaa monista kilpaveljistään/-siskoistaan siinä, että kierros kierroksen perään oma laattakaupunki rakennetaan aina vain uudestaan ja aina varsin rajatussa tiimalasin tarjoamassa aikarajassa. Kierrosten välillä omaan laattapinoon ostetaan parempia laattoja, joten se laattapino sen kuin kasvaa ja samalla kasvaa aikapainekin saada kaikki pöytään – kuulostaa hyvältä!

Kun kanssapelaajien kanssa vieläpä kilpaillaan erinäisissä kategorioissa lisäpisteiden yms. sälän muodossa, niin Sorcerer City murtautuu kirkkaasti kiinnostavien listalle. Näin siitäkin huolimatta, että graafisesti laattaosasto voisi olla aika paljon kiinnostavammankin näköinen.

Sorcerer City (kuva: James Hudson).

Tästä pelin BGG-sivulle.

TEAM3 Green / TEAM3 Pink (Abacusspiele)

Yksi näkee mitä pitäisi rakentaa, muttei puhu. Toinen näkee mitä viitotaan ja sen mukaan opastaa ääneen kolmatta, joka ei näe mutta kuulee ohjeet ja on ainoa, joka saa rakentaa. Tämä on TEAM3, jota myydään kahtena eri laitoksena ‘vihreä’ ja ‘pinkki’.

Edellisen lyhyen kuvauksen perusteella käynee ilmi, että kyseessä on kolmen joukkueissa pelattava yhteistyöpeli, jossa yhdellä boksilla pystyy kaksi tiimiä ottamaan mittaa toisistaan. Jos haluaa kilpapeliä vaikeimmalla vaikeustasolla, pitää pelejä olla kaksi kappaletta.

TEAM3 Green (kuva: Boards & Bourbon).

Tästä pelin BGG-sivulle.

Undaunted: Normandy (Osprey Games)

Kevyellä sääntökuormalla varustettu kompakti kaksinpelattava sotapeli. Tarjoaa eri skenaarioita, joissa eri tavoitteet kuten sotapeleissä pitääkin. Monimutkaisuudessaan kevyttä Memoir ’44 -luokkaa mikä joukkio varmasti muutenkin on pelin kohderyhmänä.

Korttivetoisesti tuodaan yksiköitä laudalle ja/tai toimitaan kartalla olevilla yksiköillä muutaman kortin ryppäissä. Laukaistenvaihdon lopputulemat ratkeavat parilla nopalla, joten pitkää hinkkausta ei ole odotettavissa – yksittäinen skenaariokin kun tulee pelattua max. tuntiin.

Kun Undaunted: Normandy on vielä graafisestikin nätti, niin peli menee vahvasti harkintaan.

Undaunted: Normandy (kuva: Schwarzsturm).

Tästä pelin BGG-sivulle.

Timbuktu – kamelikaravaaneja ja varkaita

Dirk Hennin Timbuktu ei ole mikään uutukaisuus: ensimmäinen painos julkaistiin db-Spielen toimesta jo vuonna 1993, mutta suuremman yleisön se tavoitti Queen Gamesin uusintajulkaisun myötä 12 vuotta myöhemmin.

Timbuktussa pelaajat ohjastavat omat kamelikaravaanit arvokkaine lasteineen läpi Saharan autiomaan kohteena Timbuktun markkinat. Matkan varrella vaanii lukuisa joukko ryökäleitä, jotka mielellään ottavat “omansa”. Missä varkaat lymyävät ja kuinka välttää pitkäkyntiset mahdollisimman tehokkaasti? Näiden kysymysten ympärille kiteytyy koko Timbuktun haaste. Ja toisaalta… ei tekisi ollenkaan pahaa, jos kilpakumppanit törmäisivät näihin varasjoukkioihin – sillä mitä vähemmän eri tavaraa päätyy perille, sitä arvokkaampaa se on.

Kamelikaravaanit vasemmalla valmiina ylittämään aavikon. Pelaajalaudoilta on nähtävissä yksittäisen kamelin selkään pakattu arvolasti.

Etappi ja kameli kerrallaan kohti Timbuktua

Pelin alussa pelaajat lastaavat arvolastit kamelien selkään. Kameleita on pelaajamäärästä riippuen kullakin 6-8, kukin merkitty omalla kirjaimellaan (A-H). Kamelit asetetaan yksitellen lähtöpäähän. Ennen kameleiden liikuttelua kukin pelaaja saa tietoonsa tietyn rivin tietyt ruudut, jossa varkaat lymyävät ja mistä tavarasta ne ovat kiinnostuneita. Pelin perimmäinen niksi on, että kullakin rivillä varkaat odottavat tietyssä ruudussa, mutta missä – sen tietää kierroksen alussa vain joku pelaajista.

Ahaa: Tähti-rivin ruuduissa 1 ja 5 lymyää varkaita, joita kiinnostaa kulta ja suola. Kuva on tarkoituksella tarkennettu pelilautaan, josta näkyy nuolin kuvattuna miltä riveltä kamelit saavat vapaasti liikkua kahdelle muulle riville. Esim. sinisen pelaajan B- ja C- kameleiden toinen vaihtoehto on Tähti-rivi.

Tämän jälkeen lähtevät kamelit liikkeelle. Jokainen pelaaja valitsee kamelikortin, jotka paljastetaan yhtä aikaa. Vuorojärjestyksessä ko. kamelit siirtyvät etapin verran eteenpäin aina kohderivin ensimmäiseen vapaaseen ruutuun. “Ilmaisrivejä” liikkumisen osalta on aina kaksi ja ne on kuvattu pelilaudalle nuolin. Uhraamalla kamelin lastista yhden tuotteen saa valita kohderivin vapaasti.

Sinisen pelaajan kamelilastit. B- ja C-kameleissa on kultaa molemmissa, ja C-kamelissa vielä suolaakin. Näitä ei mieluusti nyt ajeta sinne Tähti-rivin rosvoruutuihin.

Kun yhdet kamelit ovat liikkuneet, vaihtuu aloittava pelaaja. Valitaan taas yksi jäljellä olevista kamelikorteista, paljastetaan ne ja liikutaan. Näin jatketaan, kunnes kaikki kamelit ovat edenneet etapin.

Edellä kuvattua rytmitystä rikkoo ainoastaan korttienvaihdot, joita etapin aikana tapahtuu pari kertaa. Korttien vaihto tehdään siinä vaiheessa, kun pelaajan kameli ajaa korttienvaihto-ruutuun. Tällöin kunkin pelaajan varkaista kertovat kortit kiertävät myötäpäivään seuraavalle ja näin tieto varkaiden aikeista leviää.

Tähti-rivin ruudussa 3 ja Lamppu-rivin ruudussa 1 vaihdetaan kortteja.

Ronkeleita ryökäleitä

Vasta kun kaikki kamelit ovat liikkuneet etapin verran, iskevät varkaat. Kaikki korttisetit paljastetaan yksi kerrallaan ja varkaiden kohderuutuihin parkkeeranneista kameleista viedään kyseisiä varkaita kiinnostava arvotavara. Pelaajien onneksi varkaat eivät vie kaikkea mahdollista vaan pitkäkyntisiä kiinnostaa aina tietyt kaksi tuotetta. Jos siis varkaiden aikeet on etukäteen selvillä, voi ruutuun päräyttää kamelilla, jolla on vielä täysi lasti tavaraa, mutta joista yksikään ei juuri tälle varkaalle kelpaa!

Tältä ne kamelikaravaanit alkavat näyttää muutaman täsmäiskun saaneena. Lastit pienenevät kierros kierrokselta.

Tavarat, jotka varkaille päätyvät kerätään pelilaudan viereen. Nämä “mittarit” kertovat pelin lopussa kunkin tavaralajikkeen arvon. Mtä enemmän tiettyä tavaraa päätyy varkaille, sitä vähemmän sitä on toimittaa Timbuktuun ja sitä arvokkaampaa se on.

Tässä vaiheessa mausteita (punaiset laatat) on päätynyt varkaille eniten (6 laattaa) ja niiden arvo on 6. Vastaavasti kahvin (vihreät laatat) arvo on toistaiseksi 2.

Timbuktussa selviää vaurain kauppias

Etapin päätteeksi varaskortit sekoitetaan ja jaetaan uudelleen ennen uuden etapin alkua.

Kun lopulta Timbuktuun asti päästään ja viimeinenkin rosvous tehty ja näin saatu kunkin tuotteen arvo selville, voivat pelaajat laskea oman lastin lopullisen arvon. Arvokkaimman lastin omaava voittaa pelin.

Rekka… ei vaan kameliparkki. Tässä kohtaa odotetaan varkaita, jonka jälkeen aloitetaan seuraava etappi.

Koko edellä kuvattu toimitus vie maksimissaan 60 minuuttia, sikäli suoraviivaisesta ja selkeästä pelistä on kyse. Tuohon kestoon Timbuktu tarjoaa mukavan annoksen deduktiota ja riskinottoa.

“Minä tiedän, että tämän rivin noissa kohdissa odottaa rosvo, mutta en toisaalta näistä riveistä tiedä mitään? Entä miksi kukaan ei ole ajanut tuohon riviin kameliaan vielä?”.

Tällaisia ajatuksia muhii itse kunkin päässä pelin aikana. Myös salaperäisiä virnistyksiä ja hymistelyä on aistittavissa pelipöydän ääressä, tai ainakin kun joku pelaajista “onnistuu” ajamaan tietämättään pahemman kerran miinaan.

Pieni hillitty vahingonilo on Timbuktun henki. Ja kun kukaan ei voi tietää kaikkea, on tehtävä valistuneita arvauksia ja toisinaan riskipäätöksiä, joiden seuraukset näkee vasta etapin päätteeksi.

Aavikkolaivat matkalla.

Epävarmuuden sietämisen ohella Timbuktu haastaa pelaajat myös lähimuistin saralla. Tai näin ainakin, kun peliä pelaa alkuperäisen version säännöillä, jossa muistiinpanovälineitä ei saa käyttää.

En ole mikään muistipelien ystävä ja lähimuistinikin on tunnetusti heikko, mutta Timbuktua suosittelen lämpimästi pelaamaan ilman muistiinpanovälineitä: jo nähdyt varassetti-kortit pitää siis muistaa sen sijaan, että ne olisi kirjannut paperille ylös – mikä Queen Gamesin uudessa painoksessa on sallittua. Tämä tuo peliin pienen lisäelementin, jossa kovasti koettaa muistaa mitä siinä jo nähdyssä ensimmäisessä korttisetissä olikaan, kun sen jälkeen mieltä on sekoittamassa pari muutakin korttikombinaatiota.

Pelaa peliä lopulta kummilla säännöillä tahansa, Timbuktu on jälleen kerran yksi oivallinen osoitus Dirk Hennin pelisuunnittelutaidoista. Muutaman säännön ympärille viritetty karavaanipeli on paitsi helposti lähestyttävä, myös mitä herkullisin pelattava ja sitä hauskempi mitä useampi pelaaja on mukana.

Ja mikä parasta, tähän peliin pääsee helposti käsiksi. Sillä vaikka Timubuktun uusimmastakin painoksesta on aikaa jo reilut 10 vuotta, niin otettu painos on ollut ilmeisen suuri päätellen siitä, että pelin erikielisiä painoksia on vähän väliä alelaareissa ja käytettynä saatavilla pikkurahalla – myös Suomessa. Tähän peliin kannattaa tarttua!

Timbuktu. Pelilaatikon kanteen olen saanut Dirk Hennin nimikirjoituksen vuoden 2005 Spiel-messuilla.


Infolaatikko: Timbuktu
Pelaajia: 3-5 Kesto: 60 minuuttia Julkaisuvuosi: 1993
Saatavuus: pelialan liikkeet (englanniksi)
Lisätietoa: Boardgamegeek

 

Merlin – Pyöreän pöydän valkoparta vanha pukki

Stefan Feld ja Michael Rieneck löivät kättä ja lopputuloksena on lautapeli, joka ajoittuu Kuningas Arthurin aikakauteen. Arthurilla on huoli löytää sopiva jatkaja valtaistuimelle ja tässä kohtaa avuksi on huudettu Merlin – tuo velhoista valkopartaisin ja kuninkaan luotettu neuvonantaja. Yhdessä kaksikko päättää kääntää katseensa pyöreän pöydän ritareiden suuntaan, jolloin mukaan astuvat (maksimissaan) neljä urheaa pelaajaa. Kuka näistä ritareista osoittautuukaan etevimmäksi saa prinsessan ja puoli valtakuntaa… tai jotain.

Taustatarinasta peliin asti periytyy pyöreä juoksurata ritareille, mutta muuten Queen Gamesin tapaan teema ei ole se mikä kokonaisuutta kannattelee, vaan jouhevasti rullaava peli ja pelimekaniikat ratkaisevat, miten pitkälle Merlin houkuttaa ja koukuttaa.

Pelin tavarapaljous levitettynä pöydälle pelikuntoon.
Pelin tavarapaljous levitettynä pöydälle pelikuntoon.

Monenlaista natteria laatikossa

Pöydälle peliä levitettäessä huomaa, kuinka paljon – ja monimuotoista – tavaraa Merlin pitää sisällään: on iso ja selkeä pelilauta, jonka joka nurkka on tarkkaan mietitty. Päälaudan viereen rakentuu heksalaatoista kyhättävä maastolauta, jossa laattojen paikat arvotaan joka pelikertaa varten erikseen. Lisäksi on pelaajakohtaiset linnalaudat, jonne paikkansa pitäisi löytää kasa pelaajakohtaisia komponentteja. Eikä unohdeta tavoitekorttejakaan, joita jokainen pelaaja saa jo pelin alussa neljä kappaletta ja määrätty määrä tulee tarjolle pelilaudan viereen noukittavaksi.

Pelin valmisteluihin menee hyvä tovi aikaa eli jos halajaa peliä jonka pääsee aloittamaan heti-miten, niin silloin on valinnut väärin. Kun alkuvalmistelut on tehty, niin onhan näky vallan mainio – ja kaikelle tavaralle löytyy selkeät ja loogiset paikkansa.

Pelaajan oma linnalauta ja nopat heitettynä. Huomaa muurin yli pyrkivä "roskasakki".
Pelaajan oma linnalauta ja nopat heitettynä. Huomaa muurin yli pyrkivä “roskasakki”, jotka eivät suinkaan ole omia joukkoja vaan vihollisia. Ylälaidan kruunupää on aloittavan pelaajan markkeri.

Yleisilme on ylitsepursuavan runsas ja fokus saattaa helposti harhailla vähän sinne tänne. Lopulta itse pelissä kaikki tiivistyy kuitenkin neljään kohtaan, joiden äärelle pysähdytään jakamaan pisteitä joka toinen kierros. Tiukasti tiivistäen pitää keskittyä seuraaviin:

  1. Blokkaa linnanvaltaajat
  2. Hanki enemmistöjä maastolaudalla
  3. Hanki enemmistöjä pyöreän pöydän linnoituksissa
  4. Suorita henkilökohtaisia tavoitekortteja

3+1 päivät: kolme omaa toimintoa ja neljäs vielä kaveriksi

Merlinissä itse toiminnot suoritetaan vuoron perään noppien suomin ja rajaamin mahdollisuuksin. Siispä omalla pelivuorolla käytetään yksi kierroksen alussa heitetyistä neljästä nopasta. Kolme näistä on varattu pelaajan oman ritarin ja neljäs yhteisesti liikuteltavan Merlinin siirtelyyn. Ritari liikkuu aina myötäpäivään, mutta Merliniä liikutettaessa suunnan saa valita. Velholla on siis erikoiskohtelu!

Merlin siirrettynä kartanonrakennus -ruutuun. Graalin maljaa odottaa sekin vielä poimijaansa.
Merlin siirrettynä ‘rakenna kartano’ -ruutuun. Graalin malja odottaa sekin vielä poimijaansa.

Tehdyn siirron jälkeen suoritetaan kohderuudun toiminto. Tarjolla on esimerkiksi kuutioiden, kilpien tai viirien hankintaa tai vaikkapa vaikutusvallan kasvattamista yhdellä pelilaudan kuudesta linnoituksesta. Näissä valinnoista laitetaan merkiksi vastaavaan linnoitukseen yksi pelaajan neljästä työläisestä.

Jos taas päätyy pisteiden keruuseen, niin tällöin katsellaan pelaajan tilannetta pelilaudoilla ja lisätään nykysuoritusta vastaava pistemäärä. Hyvinkin simppeliä.

Jos askellus osuu oikein sopivasti, voi löytää myös Excalibur-miekan tai Graalin maljan. Ensimainitulla häätää suoraan yhden linnanvaltaajista, jälkimmäinen tuottaa omenan, jolla yhden nopan silmäluvun saa pyöräyttää haluamakseen siinä vaiheessa kun sellaiselle kokee tarvetta. Molemmista esineistä voi olla lisäiloa omistajalleen pisteytyksessäkin, mutta harmittavasti nämä esineet myös siirtyvät uusille omistajille jos pelaajat vastaaviin ruutuihin laudalla kapsahtavat.

Ottaisitko omenan tältä neidolta? Nämä omput eivät ole myrkytettyjä... se on ihan toinen satu se!
Ottaisitko omenan tältä neidolta? Nämä omput eivät ole myrkytettyjä… se on ihan toisesta sadusta se!

Pelilaudan keskeisiä ruutuja ovat myös kartanon rakentamisruudut. Tällöin katse käännetään erilliselle maastolaudalle, jonne yhden kuution kuluttamalla pääsee rakentamaan kartanon. Käytetty kuutio rajoittaa rakennusoikeuden tiettyihin riveihin, joten sikäli on paljonkin merkitystä minkävärisiä kuutioita laudalta itselleen haalii. Tälle maastolaudalle tähytään pisteytysten yhteydessä, joten siksi tämä toiminto on tärkeässä osassa.

Harmaalla kuutiolla saa rakentaa vasempaan pystyriviin tai ylhäältä vasemmalta kohti oikeaa alanurkkaa. Minne rakennatkin, tarjolla on kertabonus (mistä kiittäminen lisäosaa, peruspelissä pääosa maalänteistä ei anna mitään).
Harmaalla kuutiolla saa rakentaa vasempaan pystyriviin tai ylhäältä vasemmalta kohti oikeaa alanurkkaa. Minne rakennatkin, tarjolla on ruudun kertabonus. Huom! kuvan laattavalikoima on 1. lisäosasta, peruspelissä suurin osa maastolaatoista ei anna mitään.

Merliniä pelaajat liikuttelevat yhteisesti, mutta sen lisäksi velhoon sisältyy toinenkin merkittävä seikka: kolme kertaa pelin aikana yksittäinen pelaaja voi tehdä Merlinin kohderuudun toiminnon kahdesti. Tästä muistutuksena pelaajille on jaettu Merlinin sauvoja kolme kappaletta. Tuplatoiminto on jytäkkä kuten kuuluukin – toisaalta jokainen säästetty sauva on lopussa kahden voittopisteen arvoinen.

Kun lopulta kukin pelaaja on neljä noppaansa (ja siten saman määrän toimintoja) suorittanut aloitetaan uusi kierros noppia heittäen ja niitä taas yksi kerrallaan käyttäen. Kierroksilla 2, 4 ja 6 pysähdytään välipisteytyksiin – ja kuudennen kierroksen päätteeksi päättyy pelikin.

Linnanvaltaajille huutia tai tulee penalti!

Pisteytyksissä katsotaan ensin mitä käy oman linnan puolustuksen. Pelaajien riesaksi arvotut kolme karvaista linnanvaltaajaa tulisi blokata vastaavanvärisillä kilvillä. Jokainen läpimurtautuva pahis rokottaa pelaajan pistepottia -3 pisteellä, mikä vahvasti kannustaa puolustautumaan. Excalibur-miekan omistajaa palkitaan täydellisesti suoritetusta “miesvartioinnista” kolmella lisäpisteellä.

Sininen pelaaja on luutinut yhden linnanvaltaajan muureilta jo aiemmin ja nyt sininen sekä harmaa kilpi blokkaavat loputkin. Ei siis pistemenetyksiä!
Sininen pelaaja on luutinut yhden linnanvaltaajan muureilta jo aiemmin ja nyt sininen sekä harmaa kilpi blokkaavat loputkin. Ei siis pistemenetyksiä!

Kun linnanvaltaajat on hoideltu, poistetaan sekä karvanaamat että käytetyt kilvet ja jokainen pelaaja saa uuden petturikolmikon riesakseen.

“Mulla on enempi kun sulla” -pisteytyksiä

Talonvaltaajista päästään enemmistöihin. Ensin katsastetaan maastolaudan tilanne: Enemmistön kartanoita alueilla omistava saa alueen koon mukaisen pistemäärän. Tätä seuraa päälaudan eri sektoreiden linnoitusten enemmistöpisteytykset. Runsaimmat korviinsupattajat palkitaan, muut jäävät ilman. Pisteytyksen jälkeen nämä linnoitusten neuvonantajat tiputetaan minimiin, joten sikäli tulevia kierroksia varten homman joutuu polkaisemaan käyntiin melkein nollista.

Viimeisenä huomioidaan lisäpiste jokaisesta linnoitusten välillä sukkuloivista pelaajan työläisistä – sikäli kun ne pelilaudalla ovat. Nuo ahkerat työmyyrät valitettavasti kotiutuvat aina, kun jonkun toisen pelaajan vastaava työläinen saapuu linnoitukseen.

Sinisen ja keltaisen pelaajan neuvonantajat tuovat molemmille pisteen. Lisäksi isommat työläiset ovat nekin pisteen arvoisia.
Sinisen ja keltaisen pelaajan neuvonantajat tuovat molemmille pisteen. Lisäksi kuvan isommat työläiset ovat nekin pisteen arvoisia.

Pistesaldon kasvattajina toimivat vielä pelaajien omat salaiset tavoitekortit, jotka ovat temaattisesti aivan huikeita tyyliin “omistuksessa pitää olla oranssi kuutio ja harmaa viiri” tai vaikkapa “neljä vapaavalintaista kuutiota”. Tavoitekortin saa suorittaa omalla vuorolla näyttämällä se muille ja ottamalla tilalle uuden.

Tavoitekortteja: Päällimmäinen antaa pisteen, kun kaksi tiettyä työläistä saa samaan linnoitukseen. Seuraavassa tietty työläinen pitää saada tiettyyn linnoitukseen. Neljällä rakennuskuutiolla saa kolme pistettä jne.
Tavoitekortteja: Päällimmäinen antaa pisteen, kun kaksi tiettyä työläistä saa samaan linnoitukseen. Seuraavassa tietty työläinen pitää saada harmaaseen  linnoitukseen. Kolmas kortti antaa kolme pistettä, jos hallussa on neljä rakennuskuutiota. Ja alimmaisessa kaksi työläistä täytyy saada mustaan linnoitukseen.

Noin puolitoista tuntia myöhemmin on peli paketissa eli kuusi kierrosta pelattuna. Lopussa huomioidaan lisäpisteet käyttämättömistä velhon sauvoista ja omenoista, mutta juuri muusta ei hyvitystä saakaan.

Hiottua ja nokkelasti rajattua tekemistä

Merlin on hyvällä tavalla mielenkiintoinen sekamelska. Se ei ole perinteinen Feldimäinen pistesalaatti, vaikka niitäkin piirteitä siitä löytyy. Enemmistömekaniikka parissakin eri kohtaa istuu kokonaisuuteen siististi tekemättä pelistä silti raskassoutuista.

Noppia käytetään pelissä varsin perinteisesti ja ne rajoittavat pelaajan tekemisiä niin paljon, että omat vaihtoehdot supistuvat varsin pieneen näennäisen isosta määrästä: oma ritari menee (pääsääntöisesti) vain myötäpäivään, joten kolme noppaa ja niiden tuomat vaihtoehdot on nopeasti käyty läpi. Siihen päälle vielä Merlinin siirto, jonka saa tehdä kertaalleen. Tuo Merlinin yhteiskäyttöisyys istuu peliin hienosti ja antaa vähän mahdollisuuksia ajoituksen kanssa kikkailuun.

Vaihtoehtojen tiukka rajaaminen nopeuttaa peliä paljon ja siltikin ollaan kaukana “putkijuoksusta”: toimintoja on riittävästi valittavissa, mutta ympäri pelilautaa ei tarvitse tähytä, koska toinen puolisko lautaa on käytännössä tavoittamattomissa.

Kun vielä linnanvaltaajat antavat suuntaa tavoitteille jättäen silti aikaa muutamille sivuaskelluksillee, niin pakko kehaista pelisuunnittelua onnistuneeksi.

Pelilaudan yhdestä nurkasta löytyy kierroslaskuri ja muistutus pisteytyksistä.
Pelilaudan yhdestä nurkasta löytyy kierroslaskuri ja muistutus pisteytyksistä.

Monista nykypeleistä poiketen noppia Merlinissä ei näprätä ihan helposti. Vain arvokkaan omenan uhraamalla saa mieleisen noppaluvun – uusia omenoita saakin sitten todella harvakseltaan jos ollenkaan. Lisäksi on yksi pelin kuudesta viiristä, joka mahdollistaa nopan pyöräytyksen vastakkaiselle puolelle.

Nämä rajoitukset noppien pyörittämiseksi tekevät pelille pelkästään hyvää ja pelaajat joutuvat vakavasti miettimään, missä kohtaa tehdä noppien räpläys ja mahdollisesti jättää samalla itsensä tilanteeseen, jossa jatkokierroksilla joudutaan menemään sen kuuluisan noppatuurin rajaamin vaihtoehdoin. Tehty suunnitteluratkaisu ei välttämättä sovi pullamössö-pelaajille, jotka haluavat kokea pelkkiä onnistumisia kompromissien sijaan, mutta “Hei, tämä onkin sitä karua elämää keskiajalla!”.

Pelaajamäärän suhteen 3 tai 4 on se optimi, koska enemmistöpisteytys nyt vain on sitä mielenkiintoisempi, mitä enemmän on pelaajia. Pelaajamäärä näkyy myös päälaudalla eli lisäsutina sielläkin on tervetullutta. Kaksinpelin mielekkyyttä epäilen vahvasti.

Kartanoita pukkaa maastolaudalle pelin edetessä. Kisaa käydään alue-enemmisstöistä.
Kartanoita pukkaa maastolaudalle pelin edetessä. Kisaa käydään alue-enemmistöistä.

Ne pakolliset (?) lisäosat

Jos nyt jotakin moitetta Merlinille voi antaa, niin sääntökirjan “peruspelistä” on rajattu ‘Sinetti’-osuus erillismoduliksi. Tämä moduli tuo mukanaan pelaajakohtaiset lisälaudat ja neljä sinettiä, joilla pelaajat saavat käyttöönsä pysyviä lisäetuja tiettyihin toimintoihin.

Lisäedut aktivoidaan tavoitekortin suorittamisen yhteydessä, mutta niiden hintana on tavoitekortin pisteiden menetys. Modulin käyttöönotto ei peliä monimutkaista tai pidennä, mutta antaa mielenkiintoisia vaihtoehtoja, joten vahva suositus sen käyttöön heti alusta alkaen.

Ottaako kolme pistettä nyt vai vaihtaa ne tuplarakentamiseen jatkossa? Tässä tuli valittua jälkimmäinen, mistä keltainen sinetti apulaudalla.
Ottaako kolme pistettä nyt vai vaihtaa ne tuplarakentamiseen jatkossa? Tässä tuli valittua jälkimmäinen, mistä merkkinä keltainen sinetti apulaudalla.

‘Sinetti’-lisäosaa harmittavampi ratkaisu Queeniltä oli tuupata pari muuta lisäosaa erillisostettaviksi. Lisäosa 1: ‘Treasures of the Environs’ vie peliä vain parempaan suuntaan. Se tuo uuden kasan maastolaattoja, jotka korvaavat peruspelin vastaavat. Nyt kartanon rakentamisen yhteydessä kohderuutu antaa pienen lisäedun, minkä johdosta kartanoiden rakentaminen kiinnostaa pelaajia peruspeliä enemmän. Edut on selkeästi kuvattu ja sopivat symboliikan puolesta niin hyvin peruspeliin, että ei voi kuin ihmetellä tehtyä ratkaisua?

En ole ajatuksineni tässä kohtaa yksin, vaan Boardgamegeekin kommenttien perusteella ‘Treasures of Environs’ -lisäosaa suositellaan vahvasti. Nämä vaihtoehtomaastolaatat näkyvät edellä olevissa kuvissakin.

Minilisäosa 2. ‘King’s Decree’ tuo mukanaan lakikääröt, jotka antavat lisävaihtoehtoja työläisten toimintoihin: sen sijaan, että saat sen tietyn sektorin mukaisen kuution, viirin tai neuvonantajan kartalle, voitkin ottaa jotain muuta mitä sillä hetkellä lakikääröt tarjoavat. Pieni lisämauste tämäkin, mutta ei ihan samalla tapaa pakollinen kuin edelliset.

Pelinsä aikanaan kickstartanneet saivat edelliset lisäosat automaattisesti mukaan, me muut joudumme (tarvittaessa) hankkimaan nr muita reittejä pitkin. Onneksi lisäosia saa verkkokaupoista ja/tai BGG:n marketplace:sta.

Valkoparta-Merlin patsastelee pelilaatikon kannessa.
Valkoparta-Merlin patsastelee pelilaatikon kannessa.

Infolaatikko: Merlin
Pelaajia: 2-4 Kesto: 90 minuuttia Julkaisuvuosi: 2017
Saatavuus: pelialan liikkeet (englanniksi)
Lisätietoa: Boardgamegeek

Tapahtumaraportti: Spiel ’17 (26.-29.10.2017) – osa 2

Tämä on Spiel ’17 -tapahtumaraportin toinen osa, joka kattaa messupäivistä perjantain. Lue myös raportin ensimmäinen osa: torstai.

Tuhdilla aamiaisella ja sovitulla messuavauksella liikkeelle

Messupäivän hulinat jaksaa, kun on hotelliaamiainen valmiina odottamassa ja niin tahtoessaan skumppaakin tarjolla. Siispä kunnon proteiinitankkaus alle, jotta nälkä tulee aikaisintaan vasta iltapäivällä. Aamiaspöydässä on hyvä hetki vielä hioa messupäivän ensiliikkeet yhteen. Sentään kelloja ei tässä kohtaa tarvinnut synkronoida!

Ruokaympyrä hyvin edustettuna.
Ruokaympyrä “hyvin” edustettuna (ei tosin omani, mutta seurueestamme kuitenkin).

Sovitun suunnitelman mukaisesti Jussi koukkasi messuilla ensimmäiseksi Renegade Gamesin osaston kautta vain todetakseen, että pelit saapuvat paikalle myöhemmin päivällä. Siispä kohtaamispaikkaan 3. halliin ja Bunny Kingdomin pöytään, jota oli sillä silmällä jo edellispäivänä katsottu. Peli oli messuilla pelaamistamme peleistä ainoa, jota ei saanut pelata aivan täyttä peliä sillä lupa oli pelata vain kolme kierrosta neljästä. Tällä julkaisija Ieolla halusi varmistella, että hivenen isompi osa messuyleisöstä pääsi makustelemaan tätä “pupujen valtakuntaa”.

Bunny Kingdom on korttivetoinen alueiden rakentelupeli Richard “Magic: The Gathering” Garfieldiltä. Kierrosten alussa pelaajille jaetaan 10-kortin käsi, josta valitaan kaksi ja loput kortit annetaan seuraavalle. Valitut kortit paljastetaan ja vastaaviin ruutuihin kartalla laitetaan oma pupujussinen ruutua asuttamaan. Tai jos pelattu kortti on resurssi-, linna- tai loppupisteytys-kortti, niin ne asetetaan tässä kohtaa syrjään. Kun kaikki kortit on draftattu, myös sivuun laitettujen korttien toiminnot tehdään lukuunottamatta salaisia pisteytyskortteja. Kierroksen päätteeksi jokaisesta omasta valtakunnasta (=useamman ruudun yhdistämästä alueesta) saa pisteitä sen mukaan montaako eri resurssia valtakunta tuottaa kerrottuna valtakunnassa olevien linnojen tornien määrällä.

Bunny Kingdom on nätti.
Pupujen valtakunta on kaunista katseltavaa (Bunny Kingdom).

Tällaisia vastaavia kierroksia pelataan siis neljä aina päättyen välipisteytyksiin ja pelin lopuksi paljastetaan sivuun kerätyt pistekortit ja haalitaan niistä toivottavasti mahdollisimman mojovat lisäpisteet. Niin yksinkertainen ja soljuva peli, että Bunny Kingdomiin sisäistää heti ensipelistä. Haaste tulee korttien kautta, joita on paljon – mikä taas pitkässä juoksussa on pelkästään hyvä asia. Pelissä ei vallata alueita kavereilta tai muutakin ilkeilyä, vaikka pelin alkuun tällaiseksi saattaisikin mieltää. Alue on siten sinun, kun pupusi laudalle laitat. Paitsi, että on pelissä yksittäisiä kortteja, jotka joustavat pupujen asettelussa, mutta näiden “jokereiden” osalta puput väistävät siinä vaiheessa, kun ruudun oikea kortti pelataan – jos pelataan. Pelaajien välinen vuorovaikutus tulee korttien draftauksen kautta, jolloin pitää hiukan katsoa mitä vasemmanpuoleisella pelaajalla on laudalla.

Graafisesti Bunny Kingdom on todella kaunista katsottavaa ja komponentit ovat hienot, vaikka nappulat muovia ovatkin (näin sanoo puisten komponenttien ystävä). Peli sopii täydellisesti perhepeliksi, joskin monissa pistekorteissa on lause taikka pari englantia, joten sen mukaisesti myös ikäsuositus. Nopeakin tämä pirulainen on pelattavaksi, joten kokonaisfiilis heti ensimmäisen pelin jälkeen oli oikein positiivinen ja heilahti “ehkä” osastolta “tämä ostetaan” -tilaiseksi. Mutta palataan siihen ostosteluun vielä uudemman kerran tuonnempana.

Sisustusniksejä, parrakkaita prinsessoja ja… pelailua (yllätys!)

Aamun ensipelin jälkeen jatkettiin kierrosta halleissa sen mukaan, mitä täytettä ostoskasseihin oli tarkoitus saada. Messuosastoja kiertäessä vastaan tuli myös useampia pelaajaystävällisiä sisustusvinkkejä – vai mitäpä itse sanoisitte seuraavista bongauksista?

Meeple-astioita sateenkaaren väreissä.
Meeple-astioita sateenkaaren väreissä.

Lautapelaajan sohvapöydäksi kelpaisi vaikkapa tämä, eikö?
Lautapelaajan sohvapöytä. Tällä hetkellä meiltä sohvapöytä puuttuu ja hyvin on ilman pärjättykin. Mutta tämän nähtyään heräsi kummasti kiinnostus…

Harvest Dice. Se oli Janilla harkinnassa ja kun osastolla oli seisomapöytä vapaana, niin ei kun peli testiin. Tässä on yhteinen noppapooli kolmessa eri värissä: vihreät edustavat salaattia, punaiset tomaattia ja oranssit porkkanoita. Kun nopat on heitetty, poimitaan niitä vuorolla yksi ja nopan silmäluvun mukaisesti laitetaan ko. tuotekirjain omaan lappuun vastaavaan sarakkeeseen. Seuraava samanlainen tuote pitää asettaa edellisen vastaavan viereen, mikä rajoittaa pelin kuluessa noppien valintaa. Kierroksen viimeinen noppa taasen menee aina kasvattamaan vastaavan tuotteen markkinahintaa.

Harvest Dice ja pelaajien pistelaput.
Harvest Dice ja pelaajien pistelaput.

Jos noppaa ei pysty tai halua laittaa syötetään se possuille, tätä varten pelaajalapuista löytyy possusarakkeet. Possurukseista saa jämäpisteitä, jos niitä on riittävästi ja tietyssä vaiheessa myös kertakäyttöisen värinvaihdon. Peliä jatketaan, kunnes jonkun tuotteen markkinahinta on tapissa tai yksittäisen pelaajan koko viljelysala täytetty. Tämän jälkeen suoritetaan pistelasku, jossa kerrotaan tuotteet niiden markkinahinnoilla. Bonuspisteitäkin on luvassa, jos omasta viljelysalasta on saanut vaakarivejä täytetyksi.

Harvest Dice on nopea, se on kompaktissa paketissa ja käytettävyys on kunnossa. Peli ei kärsi myöskään liiasta odottelusta, kiitos yksi kerrallaan tehtävän noppavalinnan. Mutta joku tässä harasi silti vastaan, minkä vuoksi peli jäi myös ostamatta. Se, että noppaa ei saa laitettua pellolle vaikutti isolta pistemenetykseltä, josta rankaistaan kaksinkertaisesti: ensinnäkin jää saamatta tuotteesta sen markkinahinta, mutta jokainen asettamatta jäänyt tuote kasvattaa todennäköisyyttä, että vaakarivejäkin jää täyttämättä. Vähän jäi Harvest Dicesta sellainen harmiton maku Würfelkönigin tapaan.

Kun Jussilla oli vielä perjantainakin (torstain ohella) pelivaihtoja sovittuna puolille päivin, istahdimme me muut siksi aikaa King’s Road -nimisen pelin ääreen. Tällainen julkaisu oli mennyt aivan kokonaan ohi etukäteisvalmisteluissa. Julkaisijana Grail Games ja suunnittelijana Reiner Knizia. Peli on jonkin sortin uusintajulkaisu yhdestä ‘Neue Spiele im alten Rom’ -pelikokoelman pelistä, mutta koska alkuperäinen ei ole itselle tuttu, niin paha sanoa kuinka paljon sisältö on muuttunut uusintajulkaisun yhteydessä.

King's Road ei ulkoasullaan komeile.
King’s Road ei ulkoasullaan prameile.

King’s Road on korttivetoinen enemmistöpeli, jossa kaikilla pelaajilla on samanlaiset käsikortit. Näistä korteista valitaan kolme ja pelatut kortit paljastetaan yhtä aikaa. Kortteja vastaaville alueille lätkitään oma nappula, jonka jälkeen kuningas liikkuu laudalla ennalta määrättyä reittiä. Alue, johon kuningas pysähtyy pisteytetään niiden pelaajien eduksi, joilla on siellä eniten edustusta paikalla. Pisteytyksen jälkeen kyseinen alue tyhjennetään lukuunottamatta yhtä nappulaa, jonka alueen voittanut sinne saa jättää. Myöhemmissä pisteytyksissä lisäpisteitä saa näistä aiemmista nappuloista, jos niillä on suora kytky pisteytettävään alueeseen.

Näillä säädöillä kuningas liikkuu kartalla ja “ruletti” (kartta on varsin pieni, joten samoja alueita pisteytetään usein) pyörii, kunnes joku saa 40 pistettä kasaan. Peruskonseptia ryyditetään joukolla erikoiskortteja, jotka tuovat peliin sen kaipaamaa lisämaustetta.

Tällaisilla säännöillä peli meille opetettiin ja sellaisena sen myös pelasimme. Toimi se noinkin, mutta peliä lopetellessamme ja sääntökirjaa selatessa tuli kuva, että taisimme saada “vähän sinnepäin” -vedetyn sääntöopastuksen. Vaikea siten sanoa, minkälainen peli paketista lopulta kuoriutuu, mutta tällaisella “variantilla” pelattuna King’s Road oli napakka paketti. Joskaan se ei poikkea edukseen myöskään millään osa-alueella. Graafinen ulkoasu oli kuitenkin valmiiksi ummehtunut ja komponentit perustavaraa. Ei tarvinne olla ennustaja, jos veikkaa ettei pelistä tulevaisuudessa paljon kuulla.

Jussi tuli peliä lopetellessa sopivasti paikalle, joten suunta otettiin kohti Renegade Gamesin kojua. Matkalla bongasimme mm. seuraavan kaunokaisen työnsä ääressä.

Mikään ei messuilla yllätä; ei edes parrakas mies prinsessa-asussa tarjolemassa juomia.
Mikään ei messuilla yllätä; ei edes parrakas mies prinsessa-asussa tarjolemassa juomia.

Renegade Gamesin kojulla olikin sitten täysi tohina päällä. Osaston väki kantoi pahvilaatikkoa toisensa perään tullista saapuneita pelejä ja inventaario oli meneillään. Jäin odottamaan ja jonottamaan myynnin alkamista ja vapautin muun porukan katselemaan muuta messuympäristöä. Jonoa Renegade Gamesin osastolle kertyi odottaessa aika tavalla ja itsekin sain useammalle ohikulkijalle selittää, mikä oli homman nimi. Osaa kiinnosti vielä tarkemmin tietää, ‘mitä’ tai ‘minkälaisia’ pelejä kyseinen putiikki on julkaissut kun tällainen jono saatiin aikaiseksi. Myös Renegaden oma väki kävi jonottajia läpi kyselemässä mitä pelejä kukin odotteli. Tämä syystä, että kaikkia pelejä ei vieläkään oltu saatu ja osassa peleistä oli niin pieni painos tarjolla, että niitä ei riittäisi kuin nopeimmille. Hyvä ajoitus, olin jonossa kuitenkin ensimmäisen 30 joukossa!

Ajoitus Renegaden osastolle oli täydellinen. Peleistä suurin osa on saapunut ja niiden myynti alkamassa. Fox in the Forest myytiin loppuun heti ensiminuuteilla.
Ajoitukseni Renegaden osastolle oli (tuurilla) täydellinen. Peleistä suurin osa on saapunut ja niiden myynti alkamassa. Fox in the Forest myytiin loppuun heti ensiminuuteilla.

Matkaan tarttui ExLibris ja parit kappaleet Fox in the Forestia. Sentient sitä vastoin puuttui edelleen, sen perään piti kysellä vielä seuraavana päivänä ja valitettavasti paikalle saatu erä oli lopulta varattu etukäteen. Kun ostokset Renegaden osastolla oli tehty, otettiin suunta kohti Lautapelit.fi:n osastoa. Mutta koska matkalla oli korealaisten SpaceX -vapaana, niin testattiin sekin lennosta. SpaceX yhdistelee biljardia ja Crokinolea eli tarkoituksena on neppailla lyöntilätkän avulla ensin värillinen puukiekko pussiin ja kun väri on näin “lukittu”, pussittaa loputkin saman värin kiekot. Tämän jälkeen nepataan vielä yksi valkoinen ja lopulta yksi musta kiekko pussiin, jolloin pelin voittaa.

SpaceX näyttää kivalta, mutta käytännössä se on vähän tylsä. Perinteinen Korona on parempi jostakin Crocinolesta nyt puhumattakaan.
SpaceX näyttää kivalta, mutta mielenkiinto ei pysy yllä Crokinolen tapaan.

SpaceX näytti aavistuksen paremmalta kuin mitä se käytännössä oli. Vähän liian helppo, pelilauta liian pieni ja kokonaisuus vähän “tekemällä tehty”. En saanut siitä mitään kiksejä, mutta rima onkin valmiiksi jo korkealla, kun kotoa löytyy niin Crokinole kuin Le Passe-Trappekin. Siispä kohti Lautapelit.fi:tä. Heidän osastonsa ohi oli jo edellisenä päivänä kuljettu, mutta tuolloin oli täyttä emmekä jääneet odottelemaan. Nyt ao. kurkistusluukustakin katsottuna meillä kävi parempi tuuri ja oli aika testata yksi messu-uutuuksista: Gold Fever.

Lautapelit.fi:n pään sisällä - onkos siellä vapaita pöytiä?
Lautapelit.fi:n pään sisällä – onkos siellä vapaita pöytiä?

Gold Fever on push-your-luck -peli, joka sopii kaikille. Pelaajat saavat kangaspussukat, jossa on arvottomia kiviä kolmessa eri värissä sekä kultahippuja. Vuorolla pussista nyitään kiviä yksi kerrallaan tarkoituksena kaivaa esiin kultaa, jolla peli voitetaan. Kivien nykimisen voi lopettaa koska tahansa, jolloin pöydällä olevat arvottomat kivet saa pudottaa toisen pelaajan säkkiin – kulta siirretään tässä kohtaa sivuun. Jos taas pelivuoroa jatkaa niin pitkään, että pussista nousee kaksi samanväristä arvotonta murkulaa, menee koko vuoro hukkaan. Tällöin kaikki sillä kierroksella säkistä nostetut murkulat kulta mukaan lukien palautetaan takaisin pussiin.

Ja tässä koko peli. Kuulostaa äärimmäisen yksinkertaiselta, onkin sitä, mutta peli on hauska filleri ja sopii vaikkapa illanistujaisiin. Paketin mukana tulee kaksi lisäosaa, joista toisessa kunkin pelaajan säkkiin lisätään vihreä kivi. Sen nostaessaan pelaajan on pakko nostaa vielä kaksi kiveä lisää. Toisessa lisäosassa säkkeihin nakataan vielä punainen kivi, jonka noustessa kaikki pelaajat nostelevat kiviä kilvan pusseistaan, kunnes joku nostaa sieltä kullan. Molemmat lisäosista sopivat peliin hyvin ja tuovat lisäväriä. Mainio peli, jolle tiedän jo sopivaa kohdeyleisöä – näin se kultakuume leviää…

Gold Feverin komponenttipuoli on kunnossa - pelikin on kaikesta yksinkertaisuudestaan huolimatta hyvä ja sopii kaikille.
Gold Feverin komponenttipuoli on kunnossa – pelikin on kaikesta yksinkertaisuudestaan huolimatta hyvä ja sopii kaikille.

Lautapelit.fi:n välittömässä läheisyydessä oli Queen Gamesin kaksi osastoa, jossa jo edellispäivänä poikkesimme. Tullessamme osastolta vapautui Pioneers-pöytä, jonka ääreen haikailimme jo aiemmin. Siispä peli testiin – säännöt tuli palauteltua jo edellisiltana mieleen, joten ei ollut tarvetta odottaa sääntöjenselitys-apuakaan.

Pioneers näyttää ja tuntuu Queen Gamesin peliltä. Reittien rakentelu yhteisesti ajettavilla vankkureilla on mielenkiintoinen haaste.
Pioneers näyttää ja tuntuu Queen Gamesin peliltä. Reittien rakentelu yhteisesti ajettavilla vankkureilla on pelin mielenkiintoisin mekaniikka.

Pioneersissa pelaajat asuttavat villiä länttä. Kullakin pelaajalla on aloitusvankkureissaan viisi erilaista asukkia ja pelin aikana näitä on tarkoitus kylvää laudalle niitä vastaaviin ruutuihin. Pelivuoron ensimmäisenä toimintona pelaaja saa rahaa 3-5, seuraavassa vaiheessa rahalla voi ostaa reittivälin taikka kaksi kartalta tai uudet vankkurit (ja siten lisää asukkeja). Vuoron viimeisenä toimintona vankkurit pitää ajaa kartalla ruutuun, johon pystyy jättämään vastaavan asukin omista vankkureista, samalla laukeaa asukin erikoistoiminto. Vankkureiden liikuttelu maksaa sekin, joten rahatalouden kanssa Pioneersissa saa olla tarkkana. Kun vankkurit on liikuttanut ja toiminnon tehnyt, on yhdellä muista pelaajista mahdollisuus laittaa asukki samaan ruutuun, mutta tästä vuorossa ollut pelaaja saa maksun.

Seuraava pelaaja jatkaa sitten vuoroaan tästä. Tarkoituksena on tyhjentää mahdollisimman paljon vankkureita koska siitä palkitaan hyvillä pisteillä ja toisaalta rakentaa kartalle mahdollisimman pitkä ja yhtenäinen vankkurireitti, jonka varrella majailee omia asukkaita. Yhdestä omasta vankkurireitistä saa siitäkin pisteitä pelin lopussa..

Pioneersin keskiössä on kartalla liikkuvat vankkurit, joita pelaajat vuorotellen siirtävät. Vankkurit mieluusti siirtää sellaiselle osalle karttaa, joka edesauttaa omaa peliä, mutta hankaloittaa muita. Marc Andren suunnittelema peli osoittautui odotetun hyväksi, sille lämpeni sitä enemmän mitä pidemmälle peli eteni. Vuorot olivat napakoita ja odottelua oli vähän. Kuuden eri asukastyypin erikoistoiminnot olivat nekin selkeitä ja kullekin löysi hyvin käyttötarkoituksen. Pioneers meni vakavasti ostoharkintaan.

Kuvissa jännittävän näköinen, pelinä harvinaisen tylsä ja yksiulotteinen.
Kuvissa jännittävän näköinen Conex, pelinä tylsä ja yksiulotteinen.

Haban osastolla poikkesimme jo torstaina, mutta tällöin pari kiinnostavaa peliä vältteli meitä eli ei ollut vapaata pöytää. Nyt näytti paremmalta, sillä Conex-pöytä oli valmiiksi vapaana. Tässä pelissä omalla vuorolla pelataan kädestä kortti, jonka asettelun tulee täsmätä joko pelilautaan tai aiemmin pelattuun korttiin – kortit siis pelataan aina osin aiempien päälle. Pelattu kortti kertoo myös minkälaisen pistemäärän suorituksesta saa ja pääseekö heittämään pelissä mukanatulevaa erikoisnoppaa, joka antaa jonkin lisäedun. Vaihtoehtoisesti oman vuoron voi skipata kokonaan, jolloin pakasta saa pari korttia täydennystä. Ja siinäpä se. Conex näytti ihan kivalle, mutta oli pelikokemuksena harmaata massaa väreistään huolimatta. Edes lisänopan toiminnallisuudet eivät pelasta sitä, joten ei jäänyt mitään haluja päästä tämän ääreen uudestaan.

Iquazu sitä vastoin oli kaikkea muuta kuin harmaa. Peli on ensinnäkin todella nätti ja vaikka enemmistöpeli onkin, niin uutta fiilistä tuo “virtaava vesi”, joka siirtää pelialuetta koko ajan kohti loppua. Tämäkin on korttivetoinen eli käsikorteilla pelaajat kylvävät omia timanttejaan laudalle. Vasemmanlaitimmaiseen – eli sarakkeeseen, joka seuraavaksi poistuu pelistä – pelattaessa käsikortteja tarvitsee pelata vain yksi, seuraava sarake vaatii jo kaksi korttia jne. Vaihtoehtoisesti vuoron voi käyttää korttien nostoon. Yhden kierroksen jälkeen vesiputouksesta tippuu pisara niinikään vasemmanlaitimmaiseen sarakkeeseen blokaten yhden timanttipaikan pois. Kun sarake täytyy, jaetaan tarjolla olevat pisteet enemmistöjen mukaan sekä katsotaan kaikki vaakarivien enemmistöt millä perusteella jaetaan lisäetuja tai -pisteitä. Pisteytyksen jälkeen vesi virtaa, jolloin pisteytetty sarake laitetaan piiloon ja oikeasta laidasta paljastuu uusi pelattava sarake.

Haban Iquazu on paitsi kaunis, myös peli, joka maistuu niin perheille kuin harrastajillekin.
Haban Iquazu on paitsi kaunis, myös peli, joka maistuu niin perheille kuin harrastajillekin.

Ja tämähän oli hyvä peli. Se virtaa eteenpäin teemansa mukaisesti ja kevyttä päätöksentekoa on joka kierroksella tehtäväksi. Panostaa voi joko seuraavaksi pisteytettävälle alueelle tai katsoa pisteytystä taikka paria pidemmälle. Iquazu toimii erinomaisesti perhepelinä, mutta toimii harrastajienkin keskuudessa. Tämä on ehtaa Vuoden perhepeli -materiaalia karkkiulkonäöstä lähtien. Veikkaisin, että tullee jossakin vaiheessa päätymään myös omaan hyllyyn, vaikka nyt jätinkin ostamatta. Iquazu oli perjantain viimeinen messupelimme. Kello veisteli taas kutakuinkin viittä, kun suuntasimme hotellille. Aikaisempina iltoina oli nautittu vietnamilaisen ja libanonilaisen keittiön antimista, mutta nyt suunnattiin saksalaisten patojen äärelle. Kunnon Schnizzel, jotta energiaa riittää vielä hotellipelien pelailuun.

Mikäs se on Saksan reissu, jos ei edes yhtä Schnitzel-ateriaa saa?
Mikäs se on Saksan reissu, jos ei edes yhtä Schnitzel-ateriaa saa?

Illan hotellipelit

Vatsa kylläisenä korkattiin hotellilla parit uusista hankinnoista. Ensin edellisen päivän hankinta Mini Rails, joka muuten myytiin messuilla loppuun. Peli on kompakti Winsome-henkinen junapeli, joka kestää kuusi kierrosta. Kunkin kierroksen aikana kukin pelaaja rakentaa kertaalleen yhden firman rataa ja ostaa yhden firman osakkeen. Se kumman toiminnon tekee ensin toista, jää pelaajan itsensä päätettäväksi. Kierroksen alussa pussista vedetään firmojen nattereita laudalle jonoon kaavalla ‘2 x pelaajien määrä +1’. Vuorojärjestyksen mukaan oma nappula korvaa yhden jonossa olevista nattereista ja tehdään päätös, otetaanko natteri osakkeeksi vai tehdäänkö sillä kyseisen firman rataa. Radanrakennus muuttaa firman osakekurssia ylös- tai alaspäin eli jos vastaavan firman osakkeita on pelaajilla jo, niin kaikki tekevät vastaavat “säädöt” pelaajakohtaisilla laudoilla. Jos taas ottaa natterin osakkeeksi, laitetaan se pelaajalaudalla osakeradan 0-kohtaan. Kun kukin pelaaja on kaksi toimintoaan tehnyt, niin se viimeinen jäljelle jäänyt natteri laitetaan apulaudan ‘tämä firma on maksanut veronsa’ -kohtaan.

Taiwanilaisten "Winsome"-peli, joka on kauniimpi kuin ne penseännäköiset aidot Winsomet.
Taiwanilaisten “Winsome”-peli Mini Rails, joka on kauniimpi kuin ne penseännäköiset oikeat Winsomet. Oikealla apulauta vuorojärjestystä ja veroträckiä varten.

Samanlaisia kierroksia pyöräytetään kuusi, jonka jälkeen lasketaan pelaajien firmojen osakkeiden arvot. Tässä kohtaa pussi, josta firmojen nattereita on vedetty, on tyhjä. Ennen pisteidenlaskua pitää vielä huomioida osakkeiden arvojen sulaminen: jos firma ei ole maksanut lainkaan veroja, siitä ei voi saada plussaa. Vastaavasti niistä firmoista ei voi saada miinuksia, jotka ovat veronsa maksaneet. Loput osakkeet kertovat pelaajakohtaiset pisteet.

Mini Rails on nätti paketti, peli-ideakin on hyvä ja tämän pelaa tosi joutuisasti. Meidän porukkaamme jäi vähän tökkimään se, että pussi josta firmojen nattereita vedellään tyhjenee kokonaan eli kaikki tietävät tiettyjen nattereiden tulevan peliin väistämättä. Tekisi ensimmäisenä mieli tuupata säkkiin yhdet ylimääräiset merkit per firma mikä onkin mahdollista (riippuen pelaajamäärästä). Interaktiota pelissä on aika tavalla eli tässä on mahdollista suolata kaverin firmoja ja parannella niitä, mitkä omasta osakesalkusta löytyvät. Niinikään vuorojärjestyksellä kikkailemalla pääsee tekemään pelin kannalta oleellisia päätöksiä siitä, mikä firma maksaa veronsa ja mikä ei. Sen jo ensimmäinen peli joka tapauksessa todisti, että Mini Railsia ei voi ottaa liian vakavasti, vaan pitää hyväksyä tietty määrä “peliliikkeitä”. Seuraavan kerran pelataan varmaankin lisänattereilla, jotta loppu ei mene ihan niin arvattavasti.

Ai niin…messuilla myydyissä Mini Railseissa oli ilmeisesti järjestään sellainen fiba, että paketista löytyi harmaita nattereita yksi liian vähän ja kermanvärisiä taas oli yksi liikaa. Useampi oli tämän huomannut ja käynyt vaihtamassa komponentteja julkaisijan osastolla, kunnes harmaat nappulat loppuivat (varmaankin oilvat korkanneet pelin taikka pari vain vaihtamista varten). Meidän pelaamastamme versiosta löytyi lisäksi yksi natteri, josta ei tiennyt onko se keltainen vai kermanvärinen – niin sopivasti osui sille välille.

Skull Port on vaihteeksi yksi Yatzy-henkinen peli, nyt merkkariteemalla.
Kroatialaista käsialaa oleva Skull Port on vaihteeksi yksi Yatzy-henkinen peli, nyt merkkariteemalla.

Illan päätti Skull Port -noppailu, jonka ääressä saatiin muutamat mojovat naurut. Peli on merirosvoteemainen Yatzy-variantti, jossa on koneistonrakentelua mukana. Tai koneiston ja koneiston: jokainen pelaaja voi ostaa lisäkortteja, jotka paitsi antavat loppupisteitä, niin kaksi niistä voi olla muuten apuna pelin aikana. Pelissä heitellään omalla vuorolla maksimissaan kolme kertaa nopat ja koetetaan täyttää pöydässä olevien laivakorttien ehtoja. Jos onnistaa, niin kortille laitetaan oma vaikutusvalta-merkki (arvovälillä 2-5). Myöhemmin samalle kortille tulevat voivat tuuppia samanarvoisia tai heikompia merkkejä kortilta alaspäin. Kun putoaa kortilta kokonaan pois, siirtyy pudonnut merkkareiden taivaaseen tappelemaan taivaspaikoille päätyvistä loppurahoista. Jos noppaheittelyn lopputulemana ei täyttänyt minkään laivakortin ehtoa, mennään suoraan yhdellä vaikutusvalta-merkillä taivaanporteille.

Tähän saakka kaikki vielä ok, mutta sääntöihin on hiipinyt yksi peliä pahasti rikkova sääntö: kun laivakortille pääsee, niin sen sijaan että heikompia merkkejä siirtelee kortilta alaspäin, niin  merkin voi myös suoraan ampua taivaspaikalle. Tämä yhdistettynä siihen, että rahalla pystyy kääntelemään noppia parempiin asentoihin tarkoittaa sitä, että etenkin viimeisillä kierroksilla kannatti mieluummin ampua kaveri suoraan laudalta kuin tiputtaa vain alemmas. Korteilla pelin lopussa köllöttävistä merkeistä siis saa pisteitä, joten mieluummin poistatti kaverin yhdeksän pisteen ruudusta sen sijaan, että olisi tiputtanut tämän seitsemän pisteen ruutuun.

Merkkarinoppailua pelataan kunnes kaikki pelaajien vaikutusvalta-merkit on käytetty. Pelin lopussa taivaspaikkojen rahat jaettiin sen mukaan, mikä pelaajien vaikutusvalta siellä oli. Ne yhdistettynä pelaajan muuhun omaisuuteen ja koneistokorttien pisteisiin ja laivakortteilla köllöttäviin vaikutusvalta-merkkeihin oli pelaajan loppusaldo. Pisteenlaskussa huomio kiinnittyi väkisinkin siihen, että osalta korteista piti laskea numeroita, osasta pääkalloja mutta ei enää rahoja ja sitten oli vielä erikseen ne rahat. Symboliikkaa olisi voinut vielä hioa. Sitä suurempaa höylää olisi kuitenkin kaivannut sääntökirja, joka oli riemastuttavin miesmuistiin: sääntökirjasta kyllä löytyi kaikki sääntökirjoista yleensä löytyvät otsikot kuten vaikkapa ‘Pelin sisältö ja komponentit’, mutta tuon otsikon alta ei suinkaan löytynyt kuvausta tai tekstiä moisista asioista vaan ihan jotain muuta.

Edellä esitettyjen ongelmien lisäksi Skull Portin pelaamisessa tökki odottelu. Kun yksi heittelee ja muuttelee noppalukuja, niin muilla ei ole mitään tekemistä. Ei näin, ei todellakaan näin. Vaikka illan viimeinen peli oli kökkö, niin hyvillä mielin käänsimme katseet tulevaan messupäivään…

Katso myös raportin kolmas ja viimeinen osa: launtai & sunnuntai.