Skip to main content

Tapahtumaraportti: Spiel’19 (24.-27.10.2019) – osa 3

Tämä on Spiel’19 -tapahtumaraportin kolmas ja viimeinen osa. Jos siis et ole vielä lukenut aiempia pätkiä suosittelen aloittamaan täältä.

Lauantai

Messujen ensihetkiin mietittiin jälleen sopiva askellus. Starttina toimisi Queen Gamesin osasto ja siellä Rune Stones. Peli olisi saattanut lähteä ostoon ilman testiäkin, mutta miksei pelattaisi jos pöytä olisi vapaana? Ja olihan se. Olin varuilta tankannut edellisenä iltana hotellilla pelin suoraviivaiset säännöt, joten ei tarvinnut odotella edes wirallista sääntöjenselittäjää vaan homma saatiin tulille kotimaisilla eväillä.

Rune Stones on kokeneen kehäketun Rüdiger Dornin korttivetoinen lautapeli, jossa kaikki aloittavat samanlaisella pakalla. Korttipakan sisältöä säädetään pelin edetessä hankkimalla sinne uutta sisältöä, mutta samalla niitä käytön myötä myös poistuu,joten pakka elää läpi pelin. Rune Stones tarjoilee kevyttä pähkittävää, jossa korttien toiminnoilla haalitaan timantteja, joita taas vaihdetaan artifakteihin joilla lopulta ostetaan voittopisteitä ja pysyviä lisäetuja riimukivien muodossa.

Rune Stonesin pelilauta on rauhattoman näköinen piperrys, mutta oleelliset kohdat on onnistuneesti korostettuja ja selkeitä.

Pelin koeajo osoitti, että se on juuri niin toimiva paketti kuin se sääntöjen perusteella antoikin olettaa olevansa. Messuilla Rune Stonesia peluutettiin pikapelinä jonnekin 30 pisteen paikkeille, mutta jo tuon makustelun aikana kävi selväksi, että taas on viimeisen päälle hiottua Rüdiger Dornia ja peli toimii. Lisäpisteitä Rune Stones saa korttitoimintojen käyttöön liittyvästä lisäpähkäiltävästä, jossa isonumeroisimmat – ja siten monesti ne paremmat – kortit poistuvat omasta pakasta, joten korttien käytön kanssa joutuu todella kikkailemaan.

Rune Stones oli hyvä ja porukasta kaksi sankaria kävelivät testipelin jälkeen lompakko auki Queenin myyntikojulle ja tulivat sieltä pelin ja lisäosan kanssa ulos. Tätä nannaa siis pääsee pelaamaan jatkossakin ja kertaalleen sitä onkin jo pelattu.

Tähän väliin poikettiin miltei vieressä olleella Lautapelit.fi:n osastolla jututtamassa Tuomoa ja katselemassa “paikallisen” meininkiä. Vilinää ja pelaajia riitti heilläkin ja oliko tuo nyt niin ihmekään: oli kuitenkin pelattavana ja esillä Amulia, uutta Eclipseä ynnä muuta vastaavaa.

Lautapelit.fi oli tänäkin vuonna isosti läsnä Spiel-messuilla. Osastolla oli hyvä pöhinä läpi messujen.

Tässä vaiheessa porukan flunssaisin kaveri poistui hotellille lepäämään, mutta jatkoimme kolmen hengen iskujoukolla Zochin osastolle. Heillä oli käytössään lainaustiski-systeemi mikä helpotti pelien testaamista: ei tarvinnut löytää kuin vapaa pöytä ja samassa pöydässä saattoi pelata pelin jos toisenkin.

Aloitettiin Beasty Bar -nimisellä korttipelillä – pelillä, johon on sittemmin tehty useampiakin “jatko-osia”, mutta meillä oli tämä ensimmäinenkin laitos testaamatta. Beasty Barissa pelaajilla on identtiset pakat, joista vain tietty määrä kortteja on kerralla käytössä. Tarkoitus on saada omat eläimet sisään baariin ja potkia jonosta muiden eläimet ulos. Jos/Kun jonossa on viisi eläintä, niin kaksi lähinnä ovea olevaa pääsee baariin sisään ja muut ohjataan ystävällisesti poistumaan paikalta.

Useamman “jatko-osankin” saanut Beasty Bar sotkeutuu (ainakin näin ensifiiliksillä) omaan kikkailuunsa.

Vuorot ovat ytimekkäitä ‘pelaa kortti jonon jatkeeksi ja teen kortin toiminto, jonka jälkeen on seuraavan pelaajan vuoro’. Korttien toiminnot vaihtelevat eläintyypeittäin, mikä kuulostaa etukäteen vielä hyvältä, mutta toiminnot osoittautuivat liiankin levottomiksi, jolloin porukkaa päätyi baariin lopulta todella vähän. Eli ainakin nämä pelin ensimmäisen version eläimet ja tekeminen ei vakuuttanut, vaan peli oli pelkkää korttirivin blokkaamista ja veivaamista alusta loppuun. Ei jatkoon.

Voll Verasselt oli Spiel-uutuus. Pöydälle levitetään ötökkäkortteja neljässä värissä tietty määrä, jonka jälkeen pelaajat heittävät vuorollaan vähintään neljää noppaa. Jos noppien värejä vastaavia ötökkäkortteja on tarjolla ne otetaan sivuun ja pelaaja voi joko yrittää haalia lisää ötökkäkortteja tai jättää pelivuoron tähän. Tavoitteena on hamstrata mahdollisimman paljon kortteja, mutta jos ahnehtii liikaa eli sopivaa väriä ei enää olekaan tarjolla palautetaan sivuun haalittu korttisetti takaisin tarjolle ja vuoro siirtyy seuraavalle.

Ötökkänoppailu Voll Verasselt oli iloinen yllätys.

Seuraavan pelaajan pitää vuoronsa alussa tehdä päätös, pyrkiikö pöllimään edellisen pelaajan sivuun keräämiä kortteja vastaavalla systeemillä vai keskittyykö haalimaan niitä keskeltä. Jos päättää keskittyä keskipooliin, niin tässä kohtaa edeltävä saa haalimansa kortit pysyvästi talteen.

Voll Verasselt poikkesi sikäli Beasty Barista, että siinä missä BB kuulosti etukäteen hauskalta, mutta oli käytännössä huono, niin Voll Verasseltin tapauksessa asiat olivat juuri toisinpäin. Tällaista filleriä lätkisi mieluusti toistekin!

Viimeinen Zoch-osastolla testaamamme peli oli Bloxx! – tämäkin tarkkaan ottaen jo edellisvuoden julkaisu. Peli on Klaus-Jürgen Wreden näkemys Tetriksestä ja noppavetoinen sellainen. Vuorollaan heitetään kahta noppaa, jotka näyttävät kahta tetrispalaa. Heittovuorossa ollut nappaa näistä toisen ja jäljellä ollut jää muille. Tosin edelliseen pieni lavennus, että tietyin myönnytyksin saa kyllä myös sen jo varatun nopankin käyttöönsä.

Carcassonnen suunnittelijan näkemys keveästä tetristelystä.

Valittu tetris-pala piirretään omaan tetrispeliin aiempien jatkoksi ja tarkoituksena on saada täysiä vaakarivejä ja “napata” tetrispalojen ympyräkohdilla peilalueelta myös numeroruutuja. Napatuista numeroista ja täysistä vaakariveistä ropisee pisteitä ja isoimmalla pistemäärällä voittaa.

Bloxx! on suoraviivainen ja helppo filleri, mutta rehellisesti sanottuna ei kyllä erotu isommin edukseen roll & write -massasta, jos erottuu ollenkaan. Tällaisenaan silti parempi kuin vaikkapa Brikks tai Second Chance. Harmiton -kuvannee silti peliä parhaiten. Ehkäpä se toimi pelisuunnittelu-fillerinä kokeneelle Wredellekin ja tämä näkyy sitten lopputuloksessa?

Marssimme Huch!:n osastolle, vapaata Coralia-pöytää etsien. Alkuun näytti heikolta ja meinasimmekin lennosta opetella seisomapöydän ääressä toisen semi-kiinnostavan pelin ‘Humboldt’s Great Voyage’, mutta jo alkuvalmisteluja ihmetellessämme Coralia-pöytäkin vapautui.

Coralia on kevyehkö settienrakentelu Michael Rieneckiltä ja sen pelaa puoleen tuntiin. Alkuun tosin piti saada selkoa epäselvästä sääntökirjasta – tässä kohtaa tuli Oskarin sääntökirjasuorituksia ikävä. Huch!-osastolta yksi kaveri kävi kääntymässä luonamme, mutta kun pyysimme opastuksen peliin englanniksi, tämä pahoitteli huonoa englantiaan (teki sen muuten ihan hyvällä englannilla) ja lupasi hakea parissa minuutissa osaavamman kaverin paikalle. Tätä luvattua apua ei kuitenkaan koskaan ilmestynyt, mutta sääntökirja saatiin omin voimin tulkittua loppuun.

Coralian värimaailma on koreileva.

Tiivistettynä pelissä on tarjolla aina neljä noppaa vaihtelevissa väreissä ja niistä vuorossaoleva valitsee yhden, tekee noppaa vastaavan toiminnon siinä osassa pelilautaa, jossa ko. väri on – tai jos vastaava toimintoruutu on jo blokattu, niin tietyn muun yleistoiminnon. Vuoron jälkeen seuraava pelaaja saa valita yhden nopan edellä käytetyn tilalle ja heittää taas neljä noppaa uudelleen, tekee yhden toiminnoista ja niin edelleen. Puolet toiminnoista liittyy erilaisiin korttisettien rakenteluihin, toinen puolisko tuo pisteitä pelilaudalta heti tai pelin lopussa.

Kokonaisuutena Coralia on toimiva, tosiaan nopea pelattava jo heti ensipelistä ja jännityskin säilyy loppuun asti, kun vasta pelin päättyessä paljastetaan käteen haalitut korttisetit. Huch!:maiseen tapaan hyvinkin perhepeli-materiaalia hilpeällä ulkoasulla varustettuna. Pelaisin toistekin hymyssä suin ja eritoten tykkäsin pelilaudan ja noppien pirtsakasta värimaailmasta.

Sitten se messupeleistä kaikkein positiivisin yllättäjä. Täysin puskista ja ohi etukäteis-scouttauksen tuli nimittäin Pictures. PD-Verlag, joka ei todellakaan normaalisti mitään partypelejä julkaise vaan on kunnostautunut mm. Concordian, La Granjan ja vastaavien saralla, tuuppasi pihalle nyt jotain ihan muuta.

Spiel-messujen suurin yllättäjä toistaiseksi: Pictures.

Pöydälle levitetään 16 kortin kollaasi ja kukin saa piilossa koordinaatin mikä osoittaa yhden em. kuvista. Tästä kuvasta pitää tarjolla olevilla välineillä värkätä vihje, jonka mahdollisimman moni muista tulkitsee oikein ja raapustaa siten oikeat koordinaatit arvauspaperiinsa.

Välineet vaihtelevat pelin viiden kierroksen aikana pelaajalta toiselle niin, että kukin joutuu kertaalleen askartelemaan kengännauhoilla, symbolikorteilla, puutikuilla ja kivillä, erilaisilla puupalikoilla tai 3×3 pikselitaulun tarveaineilla.

Kukin värkkää vihjeensä samaan aikaan, arvaukset raapustetaan yhtäaikaisesti jota seuraa sitten pisteytys: pisteitä napsuu oikeista arvauksista sekä arvaajalle että vihjeentekijälle. Kierrosten välillä tarveaineet kiertävät pelaajalta toiselle, jokainen saa uuden koordinaatin ja kuviakin voi vaihtaa.

Pictures on äärimmäisen yksinkertainen mutta samalla äärimmäisen toimiva partypeli. Tätä nyt vaan on hauska pelata ja pistelaskukin on just eikän melkein kohdallaan eli ei tarvitse keksiä jotain “omaa ja toimivaa”, mihin aina silloin tällöin näissä laiskasti suunnitelluissa partypeleissä törmää.

Pictures jäi testaamisen jälkeen siinä määrin takaraivoon kutittelemaan, että messujen viimeisenä päivänä ostin siitä oman kappaleen kotiinviemisiksi ja tuota on nyt kotona ja kyläreissuilla kovasti tahkottukin.

Kuvien ja kuvioiden muotoilusta toiseen vastaavaan. Second Chance – vaikka kuinka onkin jo ollut hyvän aikaa markkinoilla ja jopa Lautapelit.fi:n suomentamana oli meidän jengissä niitä, joilla peli oli vielä testaamatta. Se asia korjaantui pikaisesti Pegasuksen ständillä.

Helppoa ja kevyttä tetris-pulmailua.

Uniikkeja aloituspaloja lukuunottamatta peli on suoraviivainen ja kaikille samanlainen: kaksi kortti käännetään kerrallaan pakasta ja toinen niistä pitää piirtää omalle pelialueelle. Näin jatketaan, kunnes omalle paperille ei enää mahdu, jolloin viimeisenä pelastusrenkaana pakasta käännetään ko. pelaajalle lisäpalaa tarjolle ja jos tämä mahtuu, niin oma pelikin saa jatkoa.

Näiden kuponkipelien saralla on omalla kohdalla jo aikapäiviä sitten tullut turnausväsymystä ja ehkä osin siksikin Second Chance ei ole sytyttänyt, kun kaikki nokkelat “koukut” siitä puuttuvat. Juu, kyllä sitä kierroksen voi pelata silloin tällöin, mutta roll & write -genressä on parempaakin tarjolla: edellä esitetty Bloxx! tekee saman jo paremmin, mutta yhtä hyvin voi tarjota messu-uutuuksista peliä Cartographers, jossa on aidosti uuttakin tulokulmaa olematta silti mitenkään haastava säännöiltään.

Kevyiden piirustelu-hahmottelujen jälkeen messupäivän päätti Devir-osaston Karekare. Mitään en tiennyt pelistä etukäteen – tokko muukaan porukka, mutta peruskivannäköistä laattaa ja puuresursseja oli tarjolla, niin ei tuossa nyt ihan metsään voi(ne) mennä?

Karekare tarjoili sitä mitä näyttikin: pelivuorolla pelataan kädestä laatta laajentamaan yhteistä pelialuetta, mutta tässä tulee pelin lisäniksi: toiminnot, mitä laatan asettamalla suoritetaan tulevat viereisten laattojen kautta. Osa tuo tiettyä resurssia, osa antaa mahdollisuuden laittaa paatti kartalle, osa siirtää paattia ja toisinaan rakennellaan kerätyillä resursseilla toteemeja tai kyliä. Ja tiettyjen kombojen yhdistelyillä ropisee myös pisteitä.

Varsin perinteistä laatta- ja resurssimunklausta yhdistelevä Karekare.

Peliä pelataan kolme kautta, kullekin näistä on oma laattapinonsa. Kun pino loppuu tulee välipisteytykset, jossa palkitaan rakennetuista kylistä ja laivoista. Kokonaisuutena tämä oli perus-ok laattojenasettelun saralla, mutta ulkoisesti tuossa olisi vielä petrattavaa ja selkeytettävää. Nyt oli vähän vielä sellainen “tässä pelataan protoa” -fiilis.

Hotellilla iskettiin tulille kolme kovaa messuhankintaa: 3 Wishes, Lost Cities -noppailu ja Bon Appetit!.

3 Wishes tarttui matkaan toisen pelin ilmaiskylkiäisenä ja se osoittautui täysin päättömäksi “yritä kerätä kolme erikategorian toivetta” -korttipeliksi. Päätöntä menoa sikäli, että kaikilla pelaajilla on edessään ne kolme toivetta kortteina, mutta korttien kuvat on alassuin. Näistä korteista yhden saa alkuun kurkata, jonka jälkeen alkaa korttien munklaus. Vuorolla saa joko kurkata yhden kortin mistä tahansa, vaihtaa kahden minkä tahansa kortin paikkaa tai sekoittaa omien korttien järjestys.

Siinä vaiheessa kun hyvältä tuntuu (mutta säännöt rajoittavat hiukan milloin susta saa hyvältä tuntua) voi oman vuoron alussa ilmoittaa, että nyt lopetetaan kierros. Tällöin tarkistellaan, mitä kenelläkin edestään löytyy ja jos jolla kulla kolme eri kategorian korttia nököttää edessä, niin hyvä. Jos tämä tilanne on useammalla, niin korkeimmalla pistearvolla voittaa, mutta voi käydä niinkin, ettei kenenkään setti kelpaa.

Ilmaiseksi peliksikään 3 Wishes ei tarjoillut vastinetta rahalle. Peli vaihtoikin omistajaa jo Düsseldorfin lentokentällä – jossa muuten samaa peliä oli samaan kilpailukykyiseen hintaan tarjolla myös muilla.

Lost Cities -noppapeli (Kosmos) tai tarkemmin alkuperäiseltä nimeltään ‘Lost Cities: Auf Schatzsuche’ yrittää tarjoilla mainioksi todetun kortti- tai lautapelikokemuksen pikaisena noppapeliversiona.

Kadonneita kaupunkeja noppaillen.

Vuorottain heitetään noppia ja tuloksen perusteella napataan noppien summaa (tai osasummaa) vastaava laatta mistä vaan sellaisesta väristä, josta ei ole aiemmin isompaa laattaa vielä ottanut. Tietyissä luvuissa on tarjolla korttipeliversiosta tuttu “tuplaaja”, mutta sen saa tuplaajapuolena pitää vain jos jossakin heitetyistä nopista on käden kuva.

Muilta osin mennään niin tuttuja latuja, että pelin ravaa pikavauhtia loppuun kaikki, jotka ovat sarjan muita pelejä pelanneet. No, on siellä erilaisia tavoitelaattoja nopeimmille tarjolla, mutta sittenkin on ilmoilla sellaista “varman päälle” -tuntua. Sanoisin, että tätä voi suositella vain kaikkein hätäisimmille Lost Cities -ystäville.

Illan päätti fillerihuutokauppa ‘Bon Appetit!’. Tämä oli harvoja semi-kiinnostavia pikkufillereitä omassa etukäteislistassani, joten ostin tämän lopulta suoriltaan ja hotellilla se jo koeajettiin.

Bon Appetit! on reilun 10 kortin huutokauppailu, kortti kerrallaan. Aina on tarjolla yksi herkkukortti, josta saa suoraan pisteitä ja usein jotain etua myöhempiin huutokauppoihin. Pelin koukku tulee huutokaupassa valuuttana käytettävistä timanteista, joita on neljää väriä ja joiden arvot vaihtelevat sen mukaan miten niitä käytetään huutokaupan maksuvälineenä.

Korea päältä ja sisältä, vaan onko riittävästi makua?

Huutokaupan voittaja maksaa haluamillaan timanteilla, mutta tulee samalla muuttaneeksi niiden arvoja seuraavaa huutokauppaa silmällä pitäen: maksuun käytettyjen timanttien arvot tippuvat, käyttämättömien nousevat.

Paperilla valuuttavaihtelu ja korttien erikoiskyvyt kuulostivat sen verran vinkeälle yhdistelmälle, että ostin tämän tosiaan suoriltaan. Hotellilla suoritettu koeajo osoitti, että juu toimiihan peli näinkin, mutta erityisesti ne korttien edut olivat tosi valjuja. Käytettävyys oli sekin unohdettu: kortit olivat isoja ja kuvat kauniita, mutta korttiefektit pientä pränttiä ja kaunokirjoitustakin oli mukana.

Totesinkin tämän hankinnan kohdalla, että minulla on tälle pelille uusi osoite, sikäli kun vaan erään hyvin aktiivisen peliharrastajan tapaan joko sunnuntaina messuilla tai viimeistään lentokentällä. Niinpä salaperäinen herra H sai yllätyspelin kätösiinsä vielä Spiel-messujen aikana. Ollos hyvä!

Sunnuntai

Messujen viimeinen päivä. Jyristeltiin matkalaukkujen kanssa pääsisäänkäynnistä sisään (kuten kovin moni muukin) ja jätettiin laukut narikkaan säilöön (kuten kovin moni muukin).

Cosmodrome Games myi ei-oota jo hyvän aikaa ennen messujen päättymistä.

Viimeisen päivän pelitoiveena oli viimein koeistaa Aquatica. Se, kuten kaikki muutkin Cosmodrome Gamesin julkaisut oli loppuunmyyty jo aiempien päivien aikana, joten matkalaukkuun asti tämä peli ei enää messuilta päätyisi. Päästiin kuin päästiinkin pöytään ja sääntöjenselittäjäkin oli tomerana valmiina.

Aquatica on paitsi oman pakan toimintojen optimointia, myös omalle laudalle pelattavien korttien ja niiden toimintojen optimointiharjoite. Vuorolla joko pelataan kädestä kortti tehden kortin toiminto tai otetaan kaikki kortit takaisin käteen. Simppeliä, mutta on tässä jäätämisen vaarakin varsin ilmeinen korttikombotusten vuoksi.

Kortin pelaamalla voi päästä lisäkorttien markkinoille eli hankkimaan väkevämpiä kortteja käteen TAI ostamaan pöytään ladattava pistekortti, jonka ministepit pitää pystyä ajamaan läpi ennen kuin kortti varsinaisesti niitä pisteitä tuo.

Kaikessa tekemisessä pitää pitää silmällä myös missä vaiheessa peli kokonaisuudessaan etenee eli ehtiikö arvokkaiden pistekorttien ministepit ajamaan läpi vai pitäisikö keskittyä jo halvempiin, mutta nopeammin läpiajettiin kortteihin.

Aquatica tarjoilee mielenkiintoisen pulmailun varsin maukkailla grafiikoilla.

Kaikkea tätä maustetaan pienillä lisäkilkkeillä siellä täällä ja käsissä on peli, joka maistunee useimmille vähäisemmän interaktion ystäville. Ja vaikka Aquatica ei nyt ihan täysosuma ollut itselleni, niin pelaisin kyllä toistekin sillä etenkin pistekorttien ministeppi-ajo oli mielenkiintoinen pikkupulma.

Komponenttien laatu Aquaticassa kuten muissakin Cosmodrome Gamesin peleissä on harvinaisen heppoinen, joten jos tämän firman pelejä harkitsette ostavanne niin suosittelen (poikkeuksellisesti) ainakin korttien suojaamista. Oli nimittäin messujen neljäntenä päivän Aquatican kortit jo sen näköiset, että niitä on käytetty paitsi heittotähtinä myös maalinpoistolastana. Toisaalta, firman pelien hinnatkin olivat poikkeuksellisen kilpailukykyiset, joten se nyt näkyy sitten tässä.

Tässä kohtaa tehtiin sitten se koukku PD-Verlagin osastolle, jotta sain ostetuksi oman kappaleeni edellispäivänä testattua Pictures-peliä. Sopivasti samalle osastolle saatiin ajoitetuksi myös kohtaaminen Berliinin-tuttujen – Sannan & Timon (pairofmeeples) – kanssa, joille opetettiin kuulumistenvaihdon lisäksi matsi tätä mainiota partypeliä.

Sunnuntaille järjestyi treffit Sannan ja Timon kanssa.

Spiel-messujen viimeisenä päivänä eri messuosastoilla näkyi enenevässä määrin lisäalennuksia. Näppituntumalta sanoisin että edellistä vuotta enemmän. “Häkkikauppa” oli vetänyt 50 % lisäalet jo valmiiksi alhaisista hinnoista mikä näkyi samanlaisena jonona kuin Suomessa, jos jossain jaetaan ilmaisämpäreitä. Lisäksi joillain osastoilla (mm. AEG) oli lanseerattu omat “yllätyssäkki” -tarjoukset, joissa tavaran liikkuminen näytti olevan tärkeämpää kuin tavarasta saatu hinta. Ostajan markkinat siis.

Häkkikauppaan oli sunnuntaina ennätyspitkät jonot, kun jo valmiista hinnoista luvattiin höylätä vielä leijonansiivu pois.

Lisäalesta huolimatta meidän porukan lompakot pysyivät visusti taskussa – uusia hankintoja ei juurikaan enää tehty. Jatkettiin ennemmin vapaiden pelipöytien metsästystä.

Pappy Winchester oli seuraava koeajettava. Tämän olin itse skipannut etukäteis-scouttauksessa, koska se nyt ei sinällään tarjonnut uutta. Nyt oli pöytä vapaana, joten miksipäs ei?

Pappy Winchester on kevyt huutokauppailu, jossa pelilaudan eri alueet tulevat tarjolle yksi kerrallaan. Pelaajille on pelin aluksi jaettu salaiset lisäpistekortit, joten pelilaudan tietyt alueet ovat arvokkaampia yksittäisille pelaajille. Huutokaupan osalta mennään tuttuja latuja eli kiertäen myötäpäivään korotetaan tarjousta kunnes vain yksi pelaaja on jäljellä. Tämä saa kohdealueen itselleen (+mahdollisen ko. ruudun ekstratoiminnon) ja jakaa huutosumman tasan muiden pelaajien kesken ylijäämän mennessä Saluunan.

Keveää huutokauppailua Pappy Winchesterin malliin. Etualan kupongilla olisi saanut pari euroa viilatuksi pelin hinnasta pois.

Peliä maustetaan vielä yhteisillä tavoitekorteilla, joissa odottavat lisärahat saa tavoitteen ensin täyttävä. Tällä tapaa saadaan mukavaa lisäjännitettä huutokauppailuun.

Kaikkinensa Pappy Winchester oli hyvin perinteistä ja tuttuja latuja huiteleva huutokauppailu, jota pelaa kyllä ihan mieluusti mutta ei se sinällään tarjoile oikein mitään uutta.

Tässä kohtaa poikkesimme kurkkaamaan, miltä näyttää messujen Fair Play -tilanne. Kyseessä on siis messujen “hottis-pelien” lista, johon jokainen messuvieras voi ottaa osaa. Näytti tuon hetken top-10:ssä olevan itseäni kiinnostavista Azul: Summer Pavilion, Team3, Carnival of Monsters ja Rune Stones.

Messujen kuumimmat pelit yleisöäänestyksen mukaan. Tilanne jossain kohtaa sunnuntaina – ei siis vielä lopullinen lista.

Vaan vielä oli muutamaan peliin aikaa. Nova Luna oli semi-kiinnostavien listalla ja pöytä vapaana. Saatiin neljänneksi pelaajaksi ruotsalainen hivenen iäkkäämpi rouva, joka oli Patchworkkinsa pelannut.

Nova Luna on Uwe Rosenberg & Corné van Moorselin yhteistuotos, joka lainailee asioita kaksikon omista peleistä Patchwork sekä Habitats. Habitats ei ole itselleni tuttu, Patchwork sen sijaan hyvinkin paljon pelattu ja pidetty.

Nokkela abstrakti tämä Nova Luna, mutta voisi olla graafisesti kiinnostavammankin näköinen.

Päälaudalla kierretään yhteisesti myötäpäivään ja tarjolla on aina kolme laattaa otettavaksi. Laatan otto maksaa aikaa ja aina se joka on taaimmaisena toimii. Kuulostaa tutulle, eikö?

Otetut laatat pelataan omaan laattapuzzleen, jossa tarkoitus on täyttää laatoilla olevia tehtäviä: laatat haluavat n-kappaletta eri värejä viereensä (tai ketjutettuna) ja kun näissä onnistuu peitetään ko. tehtävä omalla markkerilla. Kun kaikki markkerit on saanut laatoille voittaa pelin.

Nova Luna toimii erinomaisesti. Patchworkista tuttu “ajankäyttö” istuu peliin hienosti ja laattojen tehtävistä saa nivottua mielenkiintoisen puzzlen. Kokonaisuus on hyvä ja siten Nova Lunaa voi suositella lämpimästi. Itse jään kaipaamaan silti niitä tetris-paloja, sillä neliönmallisten muotojen kanssa puljaaminen on astetta tylsempää. Lisäksi graafisesti Nova Luna on todella tylsä tapaus.

Messujen viimeisten pelien joukossa oli vielä Gembo Inc.:n Mirror Garden. Se on nopeus-pulmailu, jossa jokainen pelaaja häärää taitettavan peilin kanssa. Pakasta paljastetaan puutarha-kortti, jonka jälkeen tehtävän on kahdesta omasta kaksipuoleisesta puutarha-puolikkaasta yhdistettynä taitettuun peiliin saada sama maisema aikaiseksi kuin tehtäväkortissa.

Taittopeli-haaste on jotakin ihan uutta: pyörittele kaksi ympyränpuolikasta siten, että lopputulos vastaa peilin kautta katsottuna tehtäväkortin maisemaa.

Jälleen kerran virkistävän erilainen idea. Mutta tosiaan enemmänkin vasta idea kuin eheä ja valmis peli.

Yhteenveto

Itselleni nämä Spiel-messut oli jälleen hieno kokemus. Järjestelyt ovat viimeisen 15 vuoden aikana parantuneet vuosi vuodelta ja kun peruskuviot ovat tulleet tutuksi, niin messuista osaa nauttia aina vain enemmän.

Yksi monista tapahtuman messuhalleista.

Pelipöytiin pääsi pääsääntöisesti todella hyvin mikä on yllättävää sikäli, että messuyleisö oli tänä vuonna enemmän kuin koskaan ennen. Meille nimenomaan uutuuksien testaaminen ja pelituliaisten hankkiminen on se pääasia, joten siitä näkökulmasta Spiel’19 saa kiitosta.

Ostoksia tein harkiten: 13 peliä päätyi oman pelikirjaston jatkeeksi – mikä on todella maltillinen luku. Näistä hankinnoista 12 oli etukäteen scoutattu ja vain yksi, Pictures, tuli ns. yllätysostona. Edellisten lisäksi pari peliä päätyi tuliais-/lahjapinoon.

Nimikirjoituksen metsästys onnistuu sekin erittäin helposti Spiel-messuilla, jos niikseen tulee. Bloggariystävälle piti sellainen bonus synttäripeliin haalia.

Entä lähdenkö ensi vuonna? Tuohon kysymykseen en osaa vielä vastata, mutta vahvasti siihen vaikuttaa se onko vakiköörimme muilla jäsenillä kiinnostusta. Olisihan se tietysti kiva se itselle kymmenes Spiel-tapahtuma kokea joskus…

Omat ostokset:

  • Azul: Summer Pavilion
  • Draftosaurus
  • Die Inseln im Nebel
  • Ishtar: Gardens of Babylon
  • Lovelace & Babbage
  • Maya
  • Miyabi
  • No Return: Es gibt kein Zurück!
  • Pictures
  • The Queen of Hansa
  • Sierra West
  • Squire: The Collector of the Glorious Rarities
  • Walking in Provence

Tapahtumaraportti: Spiel ’17 (26.-29.10.2017) – osa 1

Vuoden 2017 Spiel-messut olivat itselleni järjestyksessään seitsemännet. Neitsyys tällä saralla tuli menetettyä jo 12 vuotta aiemmin eli vuonna 2005. Kiitos aiempien vuosien kokemusten, oli nytkin etukäteissuunnitteluun selvä sapluuna olemassa. Nämä niksit olen blogissa aiemmin jo jakanutkin.

Vaan minkälaiset fiilikset Spiel ’17 jätti? Oliko yllätyksiä ja jos oli, niin olivatko ne positiivisia vai negatiivisia? Tästä alkaa messuraportti, joka on jaettu kolmeen osaan, sillä jaettavaa on paljon. Jos mielenkiintoa riittää, niin H-hetken fiilikset (päivää ennen Spiel-messujen alkua) kannattaa lukea pohjille.

Majapaikka Essenin ytimessä

Hotellimme oli tällä kertaa ’Essener Hof’, joka sijaitsee aivan Essenin rautatieaseman välittömässä läheisyydessä. Jonkin rankkauksen mukaan tämä oli kaupungin parhaiden hotellien joukossa, mutta aika perushotellilta tuo lopulta vaikutti. Spiel-messut näkyivät aika vähän hotellilla, mikä oli pienoinen pettymys. Sitä kun on näillä reissuilla tottunut näkemään pelailujen levittäytyvän hotellien ravintoloihin ja baareihin, niin Essener Hofissa pelejä näyttäytyi pöydissä vain yksittäisiä. Osin tästä syystä mekin päädyimme iltaisin levittämään pelit omiin huoneisiimme.

Hotelli Essener Hof aivan Essenin rautatieaseman välittömässä läheisyydessä.
Hotelli Essener Hof aivan Essenin rautatieaseman välittömässä läheisyydessä.

Saavuimme Essener Hofiin keskiviikkona jo puolen päivän korvilla. Siten koko loppupäivä oli aikaa tutustua lähitavaratalojen tarjontaa katsellen mahdollisten tuliaisten ja/tai joululahjojen perään. Niin, niitä jouluvaloja keskustaan viriteltiin jo kovaa vauhtia. Teimme niinikään tietysti eväshankintoja tuleville messupäiville.

Tuloiltana, kun vakijoukkiomme neljäskin osapuoli saapui paikalle, pelailtiin hotellilla kätsyjen noppapelien (Qwixx ja Qwinto) lisäksi Hessulta saatuja miniversioita Amigon vanhemmista peleistä. Siis viime hetken herkistelyä toivottavasti vilkkaisiin tuleviin pelipäiviin! Keskiössä oli myös lyödä lukkoon suunnitelma ensimmäiseen messupäivään eli minne kukin ampaisee heti alkuun?

 Torstai on toivoa täynnä (ja ensiminuutit tarkoin suunniteltu)

Se ensimmäinen messupäivä. H-hetkeä eli klo 10:00 ja messujen aukeamista odotellessa olimme mekin ovien takana odottamassa ”muutaman muun kanssa”. Se, että odotusaulat ovat tupaten täynnä ei yllättänyt, näinhän se on ollut aina. Koskaan ei odottelu saati messumassassa liikkuminen ole kuitenkaan mennyt tuuppimiseksi ja tönimiseksi – me lautapelaajat osaamme selvästikin käyttäytyä. 

Messukansa odottamassa messujen alkua.
Messukansa odottamassa ovien avautumista läntisellä sisäänkäynnillä.

Järjestäjät päätyivät avaamaan osastojen ovet lopulta noin vartin etuajassa. Syytä aikaistukseen en tiedä, mutta ainakin läntisen sisäänkäynnin (jossa me olimme) ongelmana oli, että porukkaa oli aulassa niin paljon ettei uusille tulijoille pystytty myymään lippuja lipunmyyntipisteillä. Ai miksikö? No koska jo lippunsa ostaneiden massa ylti lipunmyyntiin saakka ja ylikin. Tästä me emme kärsineet, sillä omat neljän päivän tiketit tuli ostettua netistä jo etukäteen. 

Lunkisti-porukan torstai-aamu oli suunniteltu seuraavasti: Jussi ampaisee WizKidin osastolle hakemaan pelit The Expanse Board Game ja Favelas. Samalla keikalla mukaan lisäosa Snowdoniaan ja koukku Pandasauruksen kojulle, josko olisi ollut Coaster Parkia saatavilla. No se syötti ei tuottanut tulosta, vaan kaikki messuille kärrätyt kappaleet oli jo etukäteen varattu. Taiwanilaisjulkaisijan osastolta Jussi nappasi vielä Mini Railsin ennen kuin lähti yhyttämään muuta sakkia hallista 7.

Kolmen hengen ryhmä aloitti hallista 3. Korealaisten putiikista nappasin Star Plus -korttipelin. Siitä jonottamaan melkein viereiseen kojuun Azulia ilmaislisäosan kera – jota sitten joutuikin jonottamaan kohtuu tovin! Ylipäätään nämä messuaamujen ”ostosjonot” olivat uutta johon ei tässä määrin oltu aiemmin törmätty. Ryhmämme kolmas jäsen Jani kiersi heti startista 3. hallissa isomman ostosreissun. Matkaan tarttuivat niin Cat Lady, Coloretto Duell, Heaven & Ale sekä Riga. Tämä ostostelu kesti sen verran, että ehdimme odottaessa pelaamaan porukan viimeisen jäsenen, Mikon, kanssa ensimmäisen pelin. Se oli korealaisten osastolla esillä ollut Pile-Up Rush.

Pile It Rush nopeuspeli 2-4 pelaajalle.
Pile-Up Rush on palikoiden pinoamis- ja nopeuspeli 2-4 pelaajalle. Tiimalasi antaa tietyn määrän rakennusaikaa, mutta vuoronsa voi päättää jo aiemmin ennen kuin aika loppuu, jolloin tiimalasi käännetään ympäri ja vastapelaajalla on nyt vähemmän rakenteluaikaa. Ihan kelpo näppäryyspeli, mutta onhan näitä toki nähty.

Kun Jani saapui oli tämä ihan peruskiva puupalojen pinoamispeli lopussa ja siirryttiin yhteiseen kohtaamispaikkaan. Ensiostokliimaksi oli selätetty!

Yleisfiilistelyä ja kun tilaisuus tekee varkaan… myös pelailua

Torstain messupäivään ei aamun ensiminuuttien jälkeen ollut erityistä suunnitelmaa. Käytiin kiertämässä hallit läpi, katsottiin osastojen ja kauppojen tarjontaa sekä pelien hintatasoa. Pelipöytään istahdettiin pelipöytään, kun sellainen oli vapaana ja peli itsessään kiinnostava.

Koskisen Antti yhytettiin Klaskia ja Bonk!:ia opettamasta Competon osastolta ensimmäisen kerran jo torstaina aamupäivästä. Hyvin näytti kaverin kunto kestävän myös muina messupäivinä – en tiedä monelleko tuhannelle messukävijälle pääsi pelejä esittelemään. Kuitenkin sunnuntaina käytävillä törmättäessä Anttia piti opastaa 2F:n osastolle eli sen verran “sumussa” mentiin messujen viimeisinä tunteina, kun ei tarvinnut enää niin skarpata.

Antti Koskinen Bonkin sääntöjä opettamassa.
Antti Koskinen Bonkin sääntöjä opettamassa.

Ensimmäinen yhteinen tilaisuus pelin testaukseen tuli Haban osastolta. Karuba-korttipeli kiinnosti, sillä sen lautapeliversio oli jo aiemmin hyväksi todettu. Korttipeliversio tulee kompaktissa paketissa ja osoittautuikin todella toimivaksi. Itse asiassa korttipelissä on mukana elementti, joka tekee siitä jopa paremman kuin alkuperäinen. Jokaisella pelaajalla on sama korttipakka, mutta korteista kädessä on kerrallaan kolme. Näistä kolmesta kaksi paljastetaan yhtä aikaa ja pienimmän summan pelannut menettää toisen juuri pelaamistaan korteista. Muuten peli on tuttua ja turvallista Karubaa, mutta kestoltaan aavistuksen lyhyempi. Tykkäsin ja jäin mutustelemaan kokemusta siinä määrin, että lopulta messujen viimeisenä päivänä ostin omaankin hyllyyn kun ei lautapeliversiota sieltä vielä löytynyt. Toivoa sopii, että tämä peli löytää isoveljensä jalanjäljissä myös Suomen markkinoille. 

Karuban korttipeli onnistui yllättämään - sehän on parempi kuin esikuvansa!
Karuba-korttipeli onnistui yllättämään – sehän on parempi kuin esikuvansa!

Würfelkönig Haban osastolla oli niinikään vapaana, joten se pääsi testiin heti edellisen pelin päätyttyä. Perinteisestä Yatzystä mekanisminsa lainaava ”nopittelu” ei isoja riemunkiljahduksia tarjonnut ja korttien symboliikassakin olisi ollut toivomisen varaa. Omalla vuorolla heitellään noppia maksimissaan kolme kertaa, ja koetetaan täyttää jonkun pöydällä olevan tiketin ehto. Jos tehtävässä onnistuu, saa kyseisen tiketin ja mahdollisesti kortin yläpuolella olevan lisäpistekortin, jos näiden kahden kortin värit osuivat yksiin. Epäonnistuneesta suorituksesta palkitaan miinuskortilla. Kävi kummin tahansa, niin aina rivistä poistuu kortti ja jäljellä olevat siirtyvät pykälän verran eteenpäin. Näin jatketaan, kunnes miinuspakka on jaettu tai yksi pelin lisäpistepakoista loppuu. Ei “noppakunkkua” nyt ihan huonoksikaan voi haukkua, mutta pelkästään jo messuilla pelatuista noppapeleistä tämä päätyy sinne jämäpaikoille.

Haban Würfelkönig pohjautuu vahvasti Yatzyn perusmekaniikkaan.
Haban Würfelkönig pohjautuu vahvasti Yatzyn perusmekaniikkaan.

Queen Gamesin osastolla oli toive päästä useammankin eri pelin pöytään, mutta kun ”ykkösryhmäläisiä” (tästä lisää myöhemmissä raporteissa) ei ollut vapaana, niin testattiin ensin lastenpeli Captain Silver. Siinä pelaajat yhtä aikaa tunnustelevat omassa kangaspussissa olevia esineitä ja koettavat nykiä oikeat esineet mahdollisimman nopeasti tiskiin. Nopea ja harmiton tapaus, mutta epäilen ettei se jaksa kiehtoa muutamaa peliä kauempaa edes lasten keskenään pelatessa – aikuisista puhumattakaan. Captain Silverin jälkeen istahdettiin edellisvuoden julkaisun High Tiden pariin. Dirk Henn on pelisuunnittelijana vanhempaa ja kokeneempaa kaartia, jolta on pelejä tullut jo kauan. Viime vuosina todelliset osumat ovat kiertäneet kaukaa. Miehen CV:stä löytyy kuitenkin kovasti arvostamiani nimikkeitä, kuten Wallenstein, Timbuktu, Speculation tai Alhambra, joten sikälikin kaikille Dirkin uusille tuotoksille pitää antaa mahdollisuus. 

High Tide vie pelaajat biitsille.
Saksalaisena turistina rannalla – High Tide.

High Tidessa pelaajat ovat “saksalaisia turisteja uimarannalla” – näin sääntöjenselittäjä asian meille kauniisti ilmaisi. Tarkoittaa siis sitä, että oma rantatuoli kiikutetaan biitsillä parhaalle paikalle eli mahdollisimman lähelle merta. Tämä on toteutettu pussista noppia nykimällä ja heiton jälkeen siirretään vastaavilla värisarakkeilla olevia omia rantatuoleja lähemmäs merta. Pari kertaa saa nykiä pussista noppia lisää, jos niitä siellä on vielä jäljellä, jolloin aiemmin heitetyt nopat jäävät muille. Lopulta ylijäämäpari nopista kertoo sen, missä sarakkeessa meri tulee lähemmäs. Kierroksen päätteeksi nopat palautellaan pussiin ja hommaa jatketaan, kunnes joku hulahtaa rantatuolinsa kanssa mereen. Lopussa jokaisen sarakkeen parhaat paikat varanneet palkitaan pisteillä ja jämäpisteitä jaetaan myös siitä, jos oma rantatuoli on vielä lähtötelineissä.

Queen Gamesin nykylinjan mukaisesti laatikosta löytyy jo lähtökohtaisesti pari minilisäriä, joilla halutessaan saa lisävivahteita mukaan. Tämä rantapaikkojen valtaaminen osoittautui kelpo viihteeksi, jonka pelaa nopeasti ja päätöksiä on tehtäväksi ihan mukavasti. Pelaisin mieluusti toistekin. Hyvä Dirk! 

Etukäteen ne kovimmat odotukset napakoista noppapeleistä oli asetettu Zochin Café Fatalille. Tässä sirotellaan pienen pelilaudan ruuduille ensin pizza- ja kakkupaloja, jonka jälkeen koetetaan omat nopat levittää niihin siten, että ruudussa on enemmistö toisiin nähden. Vuoron alussa omat nopat heitetään ja valitaan yksi noppaluku jonkamukaiset nopat siirretään laudalle. Seuraavalla kierroksella heitetään jäljellä olevat nopat uudelleen ja levittäydytään aiempien ruutujen viereen TAI jos valitsee jo pelaajan lukitseman noppaluvun, niin nämä päätyvät samaan ruutuun kuin aiemmat vastaavat. Tasatilanteet kierroksen päätteeksi ratkeavat isomman silmäluvun heittäneen eduksi. Cafe Fatalessa noppien asettelu on fiksusti rajattua, mikä tekee pelistä toimivan ja kierrokset rullaavat hyvää tahtia muutenkin. Tykkäsin ja peli oli testatuista noppapeleistä lopulta ehkäpä se messujen paras. Mutta oli porukassamme myös yksi joka oli ihan päinvastaista mieltä – ehkäpä osin siksi tämä jäi ostamatta. Toinen ostoa rajoittanut syy oli lilliputti-kokoa olevat komponentit eli mielellään olisin käsitellyt isompia noppia, paksumpia kakkupaloja jne. Mutta pankaapa nimi mieleen.

Café Fatalin komponentit ovat aina nopista lähtien minikokoa.
Café Fatalin komponentit ovat aina nopista lähtien minikokoa.

Kun Zochin osastolla oltiin, niin testattiin myös Schüttel, tuo täysin hönökki peli, jossa nopat on korvattu miltei yhtä arvaamattomalla ”kaada mukista nappuloita kaukaloon” –tyyppisellä ratkaisulla. Kaatotulos kertoo, minkä pelilaudan ruudun toiminto suoritetaan. Suurin osa ruuduista antaa rahaa tai edes lupauksen siitä, mutta mukana on myös muutamia suoria rahan menetys -ruutuja. Tehdyn toiminnon jälkeen nappulat palautetaan kuppiin ja on seuraavan pelaajan vuoro. Tarkoituksena on tahkota rahaa mahdollisimman paljon ennen pelin loppumista. Olin tämän(kin) säännöt lukenut etukäteen ja todennut että ei tässä peliä paljoakaan ole ja käytännön kenttäkoe osoitti asian todella olevan näin. Komponenttipuoli oli siisti ja kiva, jopa ne paperirahat – harmi vain, että peli puuttuu.

Schüttelissä vuorolla tehtävä toimintonumero määräytyy kupista puunamiskoita astialle tiputtamalla.
Schüttelissä vuorolla tehtävä toiminto määräytyy kupista puunamiskoita astialle kaatamalla.

Ja vielä kertalleen Zochia. Niin, näinhän se usein menee, että samalla osastolla testataan useampi peli, jos mahdollista. Kimono on Hisashi Hayashin (mm. Trains) uudelleenlämmitys pari vuotta aiemmin ilmestyneestä Zooscapesta. Pelin keskiössä on jakomekaniikka, jossa yksi pelaajista jakaa tarjolle käännetyn korttisetin kahteen osaan, jonka jälkeen pelaajat salaa toisiltaan valitsevat kumman seteistä haluavat. Valinnat paljastetaan ja jos vain yksi valitsi tietyn setin, tämä pelaaja saa sen. Jos ottajia on useampia, niin setin aluksi jakanut jakaa sen taas pienempiin osiin ja valinnat tehdään uudelleen. Näin jatketaan, kunnes jokaisella on setti tai jäljellä on enää yksi kortti jolla on useampi ottaja. Tällöin nämä jäljellejääneet pelaajat saavat pakan sivusta Kimono-kortit. Tarkoitus on kerätä pistekorteista settejä niin, että samanlaisia kortteja ei ole tiettyä määrää enempää, sillä rajan ylittyessä ne kääntyvät miinuksiksi. Paperilla peli kuulostaa vielä ihan ok:lta, mutta ei se nyt oikein toiminut. Meillä moni setti meni Kimono-korttien poimimiseen ja se pino lopulta loppuikin. Jos tällaista kevyttä “jakomekaniikkapeliä” haluaa pelata, niin esimerkiksi Noa on huomattavasti toimivampi.

Kimono on päällepäin ihan nätti, mutta settien splittaus ja pelaajien ajatusten arvailu ei vakuuttanut.
Kimono on päällepäin nätti, mutta settien splittaus ja pelaajien ajatusten arvailu ei vakuuttanut.

Jossain välissä ensimmäistä messupäivää tuli käytyä myös Renegade Studiosin kojulla. Tarkoitus oli ostaa omalla ostoslistalla korkealla olevat Sentient, ExLibris ja pari kappaletta Fox in the Forest:ia, mutta Renegaden pelit olivat vielä tullissa. Lupailivat perjantaille saapuvaksi, joten siispä uudemman kerran sitten. Aivan tyhjän panttina Renegaden porukan ei kuitenkaan tarvinnut olla eli heillä oli sentään joitakin pelejä (ei tosin mitään edellisistä) joita peluuttaa osastollaan.  

Väliin piti saada kahvia koneeseen ja lepuuttaa jalkoja. Niin, tähän väliin on hyvä mainita, että aika pitkälle on tultu vuodesta 2005, mitä messujen ruokahuoltoon tulee. Tuolloin tarjolla oli vain yksi (?) isompi ravintola ja joukko pienempiä kärrymyymälöitä siellä täällä. Nykyään valinnanvaraa on huomattavasti enemmän ja virvokkeita saa jokapuolelta. Tämä suuntaus on hyvä!

Välille kaipaa pientä breikkiä - kahvi maistuu Saksassakin.
Välille kaipaa pientä breikkiä ja karttojen tarkastelua – kahvi maistuu Saksassakin.

Yksi messujen vakiokohde on legendaarinen “häkkikauppa” – myymälä, jossa myydään enemmän taikka vähemmän halvalla lautapelejä laidasta laitaan. Jonot tuohon kohteeseen ovat yleensä aina pitkät, niin myös tällä kertaa vaikka kävimme siellä vasta iltapäivällä. Arvata saattaa, että siihen mennessä parhaat yksittäislöydöt on jo tehty (jos niitä ylipäätään edes oli) ja jäljellä oli sekalaista ryönää. Ryönästä ei hittejä tältä kertaa löytynyt.

Ei... tässä ei kuvata Fantasy Flight Gamesin osastoa eikä Star Wars -peliä. Edestä alkaa jono "legendaariseen" häkkikauppaan, josta moni messukävijöistä tekee löytöjä. No, tällä kertaa vedettiin vesiperä mitä löytöihin tulee.
Ei… tässä ei kuvata Fantasy Flight Gamesin osastoa eikä Star Wars -peliä. Edessä keskellä olevat ihmiset jonottavat “häkkikauppaan”.

Toinen, etenkin ensimmäisinä Spiel-vuosina, merkittävä kohde olivat käytettyjen pelien kauppiaat. Näiltä löytää monia sellaisiakin pelejä, joita vielä internet-aikakaudella on muualta vaikea saada. Pari vanhempaa peliä oli itsellänikin hakusessa, mutta niiden osalta ei lykästänyt. Silti, varsin vaikuttava näky nähdä näiden kauppiaiden tarjooma ja hintatasokin tuntui edelleen olevan varsin kohtuullinen. Itse asiassa monia vanhempia esimerkiksi Reiner Knizian hyviä pelejä olisi irronnut 10e hintaan.

Ensimmäisillä kerroilla nämä käytettyjen pelien kauppiaiden hyllyt saavat haukkomaan henkeä: pelejä on tarjolla todella paljon.
Ensimmäisillä kerroilla nähntynä nämä käytettyjen pelien kauppiaiden hyllyt saavat haukkomaan henkeä: pelejä on todella paljon.

Kun ostoskassit vähän jokaisella alkoivat olla varsin täynnä ja vapaiden pelipöytien löytäminen hankalaa, päätimme kellon ollessa noin 17:30 siirtyä hotellin suuntaan. Seuraavaksi syömään kunnolla, sitten tehtyjen ostosten tutkiskelua ja tietenkin pelailua.

Iellon osaston perussäpinää - tässä pelataan Bunny Kingdomsia
Iellon osaston perussäpinää – tässä pelataan Bunny Kingdomia

Hotellipelailua

Kun illan vietnamilais-annos oli puraistu aloitimme hotellipelailut. Baarin puolella oli hiljaista – taisi yhdessä loosissa olla pelisessio menossa ja ravintolakin uinui. Siispä omaan huoneeseen. Uunituoreista ostoskasoista valikoitui pöydälle seuraavat pelit: ‘1920 Wall Street’, ‘Voodoo Prince’ sekä ‘Sweet Honey, Bee Mine!’.

Hotellilla heti testissä uutuuksista 1920 Wall Street.
‘1920 Wall Street’. Espanjalaisten näkemys pörssiromahduksesta.

‘1920 Wall Street’ oli porukan “talouspelivastaavalle” markkinoitu ja tämä tarttuikin matkaan. Käytännössä muuten korttipeli, mutta pienellä apulaudalla seurataan osakemarkkinoiden kehitystä ja toinen apulauta toimii hallinnollisena apulautana. Pelaajat saavat alkuun piilo-osakkeen, mutta muuten osakkeet hankitaan ja niiden hitntaa säädellään yhteisessä korttirondelissa, jossa kierretään myötä- ja vastapäivään. Vuorolla liikutaan x-ruutua kuvan korttirinkiä ja rahalla saa lisäliikkumisia. Kortti johon päätyy, joko ostetaan itselle (jos se on osake) tai sillä muutellaan osakekursseja tai tehdään muu vastaava liike. Tai myydään osake lisälikviditeetin saamiseksi. Pelin tapahtumakortit päätyvät lopulta yhteen kolmesta sivupinosta, joista pelin lopussa laukeaa mahdollisesti yksi lisätoiminto sen mukaan, onko johonkin pinoon päätynyt enemmän dynamiitteja kuin muihiin. Näin peliä jatketaan, kunnes nostopakasta tulee pörssin kaatava kortti vastaan – se on pakan alimmaisten korttien sekaan sekoitettu.

Tämä espanjalaista käsialaa oleva osakepeli on yksinkertainen ja nopea pelattava ja se toimi kivasti. Peliin liian vakavasti suhtautuva voi toki laskeskella sivupinoihin päätyvien korttien dynamiitteja jos haluaa ja siten päätellä mikä lopputoiminto laukeaa, mutta itse en koe moiselle tarvetta eikä se lisätapahtuma (jos edes laukeaa) nyt niin järkyttävästi asioita muuta, että olisi edes vaivan arvoinen. Hyvä peli ja kun kokokin on kompakti, niin odottelen jo tulevia lisäpelejä.

Niinikään uutuus: Voodoo Prince. Mainio tikkipeli Reiner Knizialta.
Voodoo Prince. Tikkiä tvistillä – taas. Reiner Knizian käsialaa – taas.

Tikkipelejä on maailma täynnä ja ilmeisesti niille vaan on loputtomasti tilausta, kun joka vuosi uutta pukkaa. Omaan makuun Stich-Meister -korvaa näistä miltei kaikki (juuri muita en siksi enää omistakaan), mutta etukäteen sääntöjen perusteella Voodoo Prince vaikutti silti pätevälle. Pelissä on kortit viidessä maassa ja pelaajamäärästä riippuen vain osa numeroalueesta käytössä. Pelaajat saavat tietyn määrän kortteja käteensä, mutta jokunen jää yli – tämä on korttipeleissä aina tervetullut merkki (hähää korttien laskijat). Ensimmäisellä kierroksella valtti arvotaan, jatkokierroksilla edellisen kierroksen viimeiseksi jäänyt pelaaja päättää valtin.

Voodoo Prince mukailee sääntöjensä puolesta muuten perinteisiä tikkipelejä, mutta koska se on Reiner Knizian käsialaa, niin muutama koukku on mukana. Ensinnäkin 0 voittaa saman maan isoimman kortin, jos ovat molemmat samassa tikissä. 5- ja 7-korteilla voitetut tikit ovatkin kaksi tikkiä yhden sijaan. Pelin merkittävin sääntö liittyy voitettujen tikkien määrään. Pelaaja nimittäin tippuu kierrokselta pois siinä vaiheessa kun haltuun napsahtaa kolmas (tai neljäs) tikki. Tipahtanut pelaaja saa kierrospisteikseen muiden pelaajien sillä hetkellä olevien tikkien määrän. Paitsi aivan viimeinen pelaaja, joka saakin vain omien tikkiensä mukaiset pisteet. Näillä muutamilla säännöillä on keitetty helposti omaksuttava peli, jossa jokainen pyrkii olemaan kierroksessa mukana mahdollisimman kauan, mutta kuitenkin ulos haluaa päästä toiseksi viimeisenä. Sopivasti kiero ja omanmakuinen peli, jota suosittelen kaikille tikkipelien ystäville.

Japanilaisten uutuus: Sweet Honey, Bee Mine! perustuu pitkälti bluffaukseen.
Japanilaisten uutuus: Sweet Honey, Bee Mine! perustuu pitkälti bluffaukseen.

Illan viimeinen oli japanilaisten mehiläispeli ‘Sweet Honey, Bee Mine!‘. Tämä on käytännössä puhdasta bluffia, jossa koetetaan syöttää kaverille sakkokortti joka tällä jo on, jolloin kyseinen pelaaja tippuu kierrokselta pois. Alussa kukin pelaaja valitsee käsikorteistaan yhden sakoksi eteensä, minkä jälkeen alkaa itse peli. Yksi pelaaja asettaa seuraavan pelaajan eteen kortin ja 1-3 hunajamerkkiä päälle. Tämän pelaajan tulee joko ottaa kortti, jolloin kortti käännetään ympäri ja katsotaan tuliko pari vai ei, tai laittaa kortti kiertoon seuraavalle ja lisätä siihen vastaava määrä hunamerkkejä. Jos kortti kiertää täyden kierroksen ympäri, päätyy kortti sen alun perin lähettäneen sakkokortiksi.

Täysin älyvapaata, ei käytännössä mitään kontrollia. Vajaassa puolessa pakan korteista on selkämyksessä LOW tai HIGH -teksti, jolloin niistä tietää että onko kortti numeroltaan pieni vai iso. Tämän tiedon olisin suonut lisättäväksi kaikkiin kortteihin, jolloin päätöksentekoon saisi edes hitusen apuja. Tällaisenaan ei jatkoon – etenkin kun Geschenkt on keksitty. Se ajaa samaa asiaa ihan riittävän hyvin, vaikka bluffia ei sisälläkään.

Tällaisella rypistyksellä oltiin torstaina liikkeellä. Oma pelikasa näytti tuolloin hyvinkin inhimilliseltä, kun muutamia pakko-ostoksia ei päässyt tekemään vaikka tarkoitus oli. Jatkoa seuraa messuraportin seuraavissa osissa: ks. perjantai sekä yhdistetty lauantai & sunnuntai.

Ensimmäisen messupäivän hankintoja.
Ensimmäisen messupäivän hankintoja.