Vuoden 2017 Spiel-messut olivat itselleni järjestyksessään seitsemännet. Neitsyys tällä saralla tuli menetettyä jo 12 vuotta aiemmin eli vuonna 2005. Kiitos aiempien vuosien kokemusten, oli nytkin etukäteissuunnitteluun selvä sapluuna olemassa. Nämä niksit olen blogissa aiemmin jo jakanutkin.
Vaan minkälaiset fiilikset Spiel ’17 jätti? Oliko yllätyksiä ja jos oli, niin olivatko ne positiivisia vai negatiivisia? Tästä alkaa messuraportti, joka on jaettu kolmeen osaan, sillä jaettavaa on paljon. Jos mielenkiintoa riittää, niin H-hetken fiilikset (päivää ennen Spiel-messujen alkua) kannattaa lukea pohjille.
Majapaikka Essenin ytimessä
Hotellimme oli tällä kertaa ’Essener Hof’, joka sijaitsee aivan Essenin rautatieaseman välittömässä läheisyydessä. Jonkin rankkauksen mukaan tämä oli kaupungin parhaiden hotellien joukossa, mutta aika perushotellilta tuo lopulta vaikutti. Spiel-messut näkyivät aika vähän hotellilla, mikä oli pienoinen pettymys. Sitä kun on näillä reissuilla tottunut näkemään pelailujen levittäytyvän hotellien ravintoloihin ja baareihin, niin Essener Hofissa pelejä näyttäytyi pöydissä vain yksittäisiä. Osin tästä syystä mekin päädyimme iltaisin levittämään pelit omiin huoneisiimme.
Saavuimme Essener Hofiin keskiviikkona jo puolen päivän korvilla. Siten koko loppupäivä oli aikaa tutustua lähitavaratalojen tarjontaa katsellen mahdollisten tuliaisten ja/tai joululahjojen perään. Niin, niitä jouluvaloja keskustaan viriteltiin jo kovaa vauhtia. Teimme niinikään tietysti eväshankintoja tuleville messupäiville.
Tuloiltana, kun vakijoukkiomme neljäskin osapuoli saapui paikalle, pelailtiin hotellilla kätsyjen noppapelien (Qwixx ja Qwinto) lisäksi Hessulta saatuja miniversioita Amigon vanhemmista peleistä. Siis viime hetken herkistelyä toivottavasti vilkkaisiin tuleviin pelipäiviin! Keskiössä oli myös lyödä lukkoon suunnitelma ensimmäiseen messupäivään eli minne kukin ampaisee heti alkuun?
Torstai on toivoa täynnä (ja ensiminuutit tarkoin suunniteltu)
Se ensimmäinen messupäivä. H-hetkeä eli klo 10:00 ja messujen aukeamista odotellessa olimme mekin ovien takana odottamassa ”muutaman muun kanssa”. Se, että odotusaulat ovat tupaten täynnä ei yllättänyt, näinhän se on ollut aina. Koskaan ei odottelu saati messumassassa liikkuminen ole kuitenkaan mennyt tuuppimiseksi ja tönimiseksi – me lautapelaajat osaamme selvästikin käyttäytyä.
Järjestäjät päätyivät avaamaan osastojen ovet lopulta noin vartin etuajassa. Syytä aikaistukseen en tiedä, mutta ainakin läntisen sisäänkäynnin (jossa me olimme) ongelmana oli, että porukkaa oli aulassa niin paljon ettei uusille tulijoille pystytty myymään lippuja lipunmyyntipisteillä. Ai miksikö? No koska jo lippunsa ostaneiden massa ylti lipunmyyntiin saakka ja ylikin. Tästä me emme kärsineet, sillä omat neljän päivän tiketit tuli ostettua netistä jo etukäteen.
Lunkisti-porukan torstai-aamu oli suunniteltu seuraavasti: Jussi ampaisee WizKidin osastolle hakemaan pelit The Expanse Board Game ja Favelas. Samalla keikalla mukaan lisäosa Snowdoniaan ja koukku Pandasauruksen kojulle, josko olisi ollut Coaster Parkia saatavilla. No se syötti ei tuottanut tulosta, vaan kaikki messuille kärrätyt kappaleet oli jo etukäteen varattu. Taiwanilaisjulkaisijan osastolta Jussi nappasi vielä Mini Railsin ennen kuin lähti yhyttämään muuta sakkia hallista 7.
Kolmen hengen ryhmä aloitti hallista 3. Korealaisten putiikista nappasin Star Plus -korttipelin. Siitä jonottamaan melkein viereiseen kojuun Azulia ilmaislisäosan kera – jota sitten joutuikin jonottamaan kohtuu tovin! Ylipäätään nämä messuaamujen ”ostosjonot” olivat uutta johon ei tässä määrin oltu aiemmin törmätty. Ryhmämme kolmas jäsen Jani kiersi heti startista 3. hallissa isomman ostosreissun. Matkaan tarttuivat niin Cat Lady, Coloretto Duell, Heaven & Ale sekä Riga. Tämä ostostelu kesti sen verran, että ehdimme odottaessa pelaamaan porukan viimeisen jäsenen, Mikon, kanssa ensimmäisen pelin. Se oli korealaisten osastolla esillä ollut Pile-Up Rush.
Kun Jani saapui oli tämä ihan peruskiva puupalojen pinoamispeli lopussa ja siirryttiin yhteiseen kohtaamispaikkaan. Ensiostokliimaksi oli selätetty!
Yleisfiilistelyä ja kun tilaisuus tekee varkaan… myös pelailua
Torstain messupäivään ei aamun ensiminuuttien jälkeen ollut erityistä suunnitelmaa. Käytiin kiertämässä hallit läpi, katsottiin osastojen ja kauppojen tarjontaa sekä pelien hintatasoa. Pelipöytään istahdettiin pelipöytään, kun sellainen oli vapaana ja peli itsessään kiinnostava.
Koskisen Antti yhytettiin Klaskia ja Bonk!:ia opettamasta Competon osastolta ensimmäisen kerran jo torstaina aamupäivästä. Hyvin näytti kaverin kunto kestävän myös muina messupäivinä – en tiedä monelleko tuhannelle messukävijälle pääsi pelejä esittelemään. Kuitenkin sunnuntaina käytävillä törmättäessä Anttia piti opastaa 2F:n osastolle eli sen verran “sumussa” mentiin messujen viimeisinä tunteina, kun ei tarvinnut enää niin skarpata.
Ensimmäinen yhteinen tilaisuus pelin testaukseen tuli Haban osastolta. Karuba-korttipeli kiinnosti, sillä sen lautapeliversio oli jo aiemmin hyväksi todettu. Korttipeliversio tulee kompaktissa paketissa ja osoittautuikin todella toimivaksi. Itse asiassa korttipelissä on mukana elementti, joka tekee siitä jopa paremman kuin alkuperäinen. Jokaisella pelaajalla on sama korttipakka, mutta korteista kädessä on kerrallaan kolme. Näistä kolmesta kaksi paljastetaan yhtä aikaa ja pienimmän summan pelannut menettää toisen juuri pelaamistaan korteista. Muuten peli on tuttua ja turvallista Karubaa, mutta kestoltaan aavistuksen lyhyempi. Tykkäsin ja jäin mutustelemaan kokemusta siinä määrin, että lopulta messujen viimeisenä päivänä ostin omaankin hyllyyn kun ei lautapeliversiota sieltä vielä löytynyt. Toivoa sopii, että tämä peli löytää isoveljensä jalanjäljissä myös Suomen markkinoille.
Würfelkönig Haban osastolla oli niinikään vapaana, joten se pääsi testiin heti edellisen pelin päätyttyä. Perinteisestä Yatzystä mekanisminsa lainaava ”nopittelu” ei isoja riemunkiljahduksia tarjonnut ja korttien symboliikassakin olisi ollut toivomisen varaa. Omalla vuorolla heitellään noppia maksimissaan kolme kertaa, ja koetetaan täyttää jonkun pöydällä olevan tiketin ehto. Jos tehtävässä onnistuu, saa kyseisen tiketin ja mahdollisesti kortin yläpuolella olevan lisäpistekortin, jos näiden kahden kortin värit osuivat yksiin. Epäonnistuneesta suorituksesta palkitaan miinuskortilla. Kävi kummin tahansa, niin aina rivistä poistuu kortti ja jäljellä olevat siirtyvät pykälän verran eteenpäin. Näin jatketaan, kunnes miinuspakka on jaettu tai yksi pelin lisäpistepakoista loppuu. Ei “noppakunkkua” nyt ihan huonoksikaan voi haukkua, mutta pelkästään jo messuilla pelatuista noppapeleistä tämä päätyy sinne jämäpaikoille.
Queen Gamesin osastolla oli toive päästä useammankin eri pelin pöytään, mutta kun ”ykkösryhmäläisiä” (tästä lisää myöhemmissä raporteissa) ei ollut vapaana, niin testattiin ensin lastenpeli Captain Silver. Siinä pelaajat yhtä aikaa tunnustelevat omassa kangaspussissa olevia esineitä ja koettavat nykiä oikeat esineet mahdollisimman nopeasti tiskiin. Nopea ja harmiton tapaus, mutta epäilen ettei se jaksa kiehtoa muutamaa peliä kauempaa edes lasten keskenään pelatessa – aikuisista puhumattakaan. Captain Silverin jälkeen istahdettiin edellisvuoden julkaisun High Tiden pariin. Dirk Henn on pelisuunnittelijana vanhempaa ja kokeneempaa kaartia, jolta on pelejä tullut jo kauan. Viime vuosina todelliset osumat ovat kiertäneet kaukaa. Miehen CV:stä löytyy kuitenkin kovasti arvostamiani nimikkeitä, kuten Wallenstein, Timbuktu, Speculation tai Alhambra, joten sikälikin kaikille Dirkin uusille tuotoksille pitää antaa mahdollisuus.
High Tidessa pelaajat ovat “saksalaisia turisteja uimarannalla” – näin sääntöjenselittäjä asian meille kauniisti ilmaisi. Tarkoittaa siis sitä, että oma rantatuoli kiikutetaan biitsillä parhaalle paikalle eli mahdollisimman lähelle merta. Tämä on toteutettu pussista noppia nykimällä ja heiton jälkeen siirretään vastaavilla värisarakkeilla olevia omia rantatuoleja lähemmäs merta. Pari kertaa saa nykiä pussista noppia lisää, jos niitä siellä on vielä jäljellä, jolloin aiemmin heitetyt nopat jäävät muille. Lopulta ylijäämäpari nopista kertoo sen, missä sarakkeessa meri tulee lähemmäs. Kierroksen päätteeksi nopat palautellaan pussiin ja hommaa jatketaan, kunnes joku hulahtaa rantatuolinsa kanssa mereen. Lopussa jokaisen sarakkeen parhaat paikat varanneet palkitaan pisteillä ja jämäpisteitä jaetaan myös siitä, jos oma rantatuoli on vielä lähtötelineissä.
Queen Gamesin nykylinjan mukaisesti laatikosta löytyy jo lähtökohtaisesti pari minilisäriä, joilla halutessaan saa lisävivahteita mukaan. Tämä rantapaikkojen valtaaminen osoittautui kelpo viihteeksi, jonka pelaa nopeasti ja päätöksiä on tehtäväksi ihan mukavasti. Pelaisin mieluusti toistekin. Hyvä Dirk!
Etukäteen ne kovimmat odotukset napakoista noppapeleistä oli asetettu Zochin Café Fatalille. Tässä sirotellaan pienen pelilaudan ruuduille ensin pizza- ja kakkupaloja, jonka jälkeen koetetaan omat nopat levittää niihin siten, että ruudussa on enemmistö toisiin nähden. Vuoron alussa omat nopat heitetään ja valitaan yksi noppaluku jonkamukaiset nopat siirretään laudalle. Seuraavalla kierroksella heitetään jäljellä olevat nopat uudelleen ja levittäydytään aiempien ruutujen viereen TAI jos valitsee jo pelaajan lukitseman noppaluvun, niin nämä päätyvät samaan ruutuun kuin aiemmat vastaavat. Tasatilanteet kierroksen päätteeksi ratkeavat isomman silmäluvun heittäneen eduksi. Cafe Fatalessa noppien asettelu on fiksusti rajattua, mikä tekee pelistä toimivan ja kierrokset rullaavat hyvää tahtia muutenkin. Tykkäsin ja peli oli testatuista noppapeleistä lopulta ehkäpä se messujen paras. Mutta oli porukassamme myös yksi joka oli ihan päinvastaista mieltä – ehkäpä osin siksi tämä jäi ostamatta. Toinen ostoa rajoittanut syy oli lilliputti-kokoa olevat komponentit eli mielellään olisin käsitellyt isompia noppia, paksumpia kakkupaloja jne. Mutta pankaapa nimi mieleen.
Kun Zochin osastolla oltiin, niin testattiin myös Schüttel, tuo täysin hönökki peli, jossa nopat on korvattu miltei yhtä arvaamattomalla ”kaada mukista nappuloita kaukaloon” –tyyppisellä ratkaisulla. Kaatotulos kertoo, minkä pelilaudan ruudun toiminto suoritetaan. Suurin osa ruuduista antaa rahaa tai edes lupauksen siitä, mutta mukana on myös muutamia suoria rahan menetys -ruutuja. Tehdyn toiminnon jälkeen nappulat palautetaan kuppiin ja on seuraavan pelaajan vuoro. Tarkoituksena on tahkota rahaa mahdollisimman paljon ennen pelin loppumista. Olin tämän(kin) säännöt lukenut etukäteen ja todennut että ei tässä peliä paljoakaan ole ja käytännön kenttäkoe osoitti asian todella olevan näin. Komponenttipuoli oli siisti ja kiva, jopa ne paperirahat – harmi vain, että peli puuttuu.
Ja vielä kertalleen Zochia. Niin, näinhän se usein menee, että samalla osastolla testataan useampi peli, jos mahdollista. Kimono on Hisashi Hayashin (mm. Trains) uudelleenlämmitys pari vuotta aiemmin ilmestyneestä Zooscapesta. Pelin keskiössä on jakomekaniikka, jossa yksi pelaajista jakaa tarjolle käännetyn korttisetin kahteen osaan, jonka jälkeen pelaajat salaa toisiltaan valitsevat kumman seteistä haluavat. Valinnat paljastetaan ja jos vain yksi valitsi tietyn setin, tämä pelaaja saa sen. Jos ottajia on useampia, niin setin aluksi jakanut jakaa sen taas pienempiin osiin ja valinnat tehdään uudelleen. Näin jatketaan, kunnes jokaisella on setti tai jäljellä on enää yksi kortti jolla on useampi ottaja. Tällöin nämä jäljellejääneet pelaajat saavat pakan sivusta Kimono-kortit. Tarkoitus on kerätä pistekorteista settejä niin, että samanlaisia kortteja ei ole tiettyä määrää enempää, sillä rajan ylittyessä ne kääntyvät miinuksiksi. Paperilla peli kuulostaa vielä ihan ok:lta, mutta ei se nyt oikein toiminut. Meillä moni setti meni Kimono-korttien poimimiseen ja se pino lopulta loppuikin. Jos tällaista kevyttä “jakomekaniikkapeliä” haluaa pelata, niin esimerkiksi Noa on huomattavasti toimivampi.
Jossain välissä ensimmäistä messupäivää tuli käytyä myös Renegade Studiosin kojulla. Tarkoitus oli ostaa omalla ostoslistalla korkealla olevat Sentient, ExLibris ja pari kappaletta Fox in the Forest:ia, mutta Renegaden pelit olivat vielä tullissa. Lupailivat perjantaille saapuvaksi, joten siispä uudemman kerran sitten. Aivan tyhjän panttina Renegaden porukan ei kuitenkaan tarvinnut olla eli heillä oli sentään joitakin pelejä (ei tosin mitään edellisistä) joita peluuttaa osastollaan.
Väliin piti saada kahvia koneeseen ja lepuuttaa jalkoja. Niin, tähän väliin on hyvä mainita, että aika pitkälle on tultu vuodesta 2005, mitä messujen ruokahuoltoon tulee. Tuolloin tarjolla oli vain yksi (?) isompi ravintola ja joukko pienempiä kärrymyymälöitä siellä täällä. Nykyään valinnanvaraa on huomattavasti enemmän ja virvokkeita saa jokapuolelta. Tämä suuntaus on hyvä!
Yksi messujen vakiokohde on legendaarinen “häkkikauppa” – myymälä, jossa myydään enemmän taikka vähemmän halvalla lautapelejä laidasta laitaan. Jonot tuohon kohteeseen ovat yleensä aina pitkät, niin myös tällä kertaa vaikka kävimme siellä vasta iltapäivällä. Arvata saattaa, että siihen mennessä parhaat yksittäislöydöt on jo tehty (jos niitä ylipäätään edes oli) ja jäljellä oli sekalaista ryönää. Ryönästä ei hittejä tältä kertaa löytynyt.
Toinen, etenkin ensimmäisinä Spiel-vuosina, merkittävä kohde olivat käytettyjen pelien kauppiaat. Näiltä löytää monia sellaisiakin pelejä, joita vielä internet-aikakaudella on muualta vaikea saada. Pari vanhempaa peliä oli itsellänikin hakusessa, mutta niiden osalta ei lykästänyt. Silti, varsin vaikuttava näky nähdä näiden kauppiaiden tarjooma ja hintatasokin tuntui edelleen olevan varsin kohtuullinen. Itse asiassa monia vanhempia esimerkiksi Reiner Knizian hyviä pelejä olisi irronnut 10e hintaan.
Kun ostoskassit vähän jokaisella alkoivat olla varsin täynnä ja vapaiden pelipöytien löytäminen hankalaa, päätimme kellon ollessa noin 17:30 siirtyä hotellin suuntaan. Seuraavaksi syömään kunnolla, sitten tehtyjen ostosten tutkiskelua ja tietenkin pelailua.
Hotellipelailua
Kun illan vietnamilais-annos oli puraistu aloitimme hotellipelailut. Baarin puolella oli hiljaista – taisi yhdessä loosissa olla pelisessio menossa ja ravintolakin uinui. Siispä omaan huoneeseen. Uunituoreista ostoskasoista valikoitui pöydälle seuraavat pelit: ‘1920 Wall Street’, ‘Voodoo Prince’ sekä ‘Sweet Honey, Bee Mine!’.
‘1920 Wall Street’ oli porukan “talouspelivastaavalle” markkinoitu ja tämä tarttuikin matkaan. Käytännössä muuten korttipeli, mutta pienellä apulaudalla seurataan osakemarkkinoiden kehitystä ja toinen apulauta toimii hallinnollisena apulautana. Pelaajat saavat alkuun piilo-osakkeen, mutta muuten osakkeet hankitaan ja niiden hitntaa säädellään yhteisessä korttirondelissa, jossa kierretään myötä- ja vastapäivään. Vuorolla liikutaan x-ruutua kuvan korttirinkiä ja rahalla saa lisäliikkumisia. Kortti johon päätyy, joko ostetaan itselle (jos se on osake) tai sillä muutellaan osakekursseja tai tehdään muu vastaava liike. Tai myydään osake lisälikviditeetin saamiseksi. Pelin tapahtumakortit päätyvät lopulta yhteen kolmesta sivupinosta, joista pelin lopussa laukeaa mahdollisesti yksi lisätoiminto sen mukaan, onko johonkin pinoon päätynyt enemmän dynamiitteja kuin muihiin. Näin peliä jatketaan, kunnes nostopakasta tulee pörssin kaatava kortti vastaan – se on pakan alimmaisten korttien sekaan sekoitettu.
Tämä espanjalaista käsialaa oleva osakepeli on yksinkertainen ja nopea pelattava ja se toimi kivasti. Peliin liian vakavasti suhtautuva voi toki laskeskella sivupinoihin päätyvien korttien dynamiitteja jos haluaa ja siten päätellä mikä lopputoiminto laukeaa, mutta itse en koe moiselle tarvetta eikä se lisätapahtuma (jos edes laukeaa) nyt niin järkyttävästi asioita muuta, että olisi edes vaivan arvoinen. Hyvä peli ja kun kokokin on kompakti, niin odottelen jo tulevia lisäpelejä.
Tikkipelejä on maailma täynnä ja ilmeisesti niille vaan on loputtomasti tilausta, kun joka vuosi uutta pukkaa. Omaan makuun Stich-Meister -korvaa näistä miltei kaikki (juuri muita en siksi enää omistakaan), mutta etukäteen sääntöjen perusteella Voodoo Prince vaikutti silti pätevälle. Pelissä on kortit viidessä maassa ja pelaajamäärästä riippuen vain osa numeroalueesta käytössä. Pelaajat saavat tietyn määrän kortteja käteensä, mutta jokunen jää yli – tämä on korttipeleissä aina tervetullut merkki (hähää korttien laskijat). Ensimmäisellä kierroksella valtti arvotaan, jatkokierroksilla edellisen kierroksen viimeiseksi jäänyt pelaaja päättää valtin.
Voodoo Prince mukailee sääntöjensä puolesta muuten perinteisiä tikkipelejä, mutta koska se on Reiner Knizian käsialaa, niin muutama koukku on mukana. Ensinnäkin 0 voittaa saman maan isoimman kortin, jos ovat molemmat samassa tikissä. 5- ja 7-korteilla voitetut tikit ovatkin kaksi tikkiä yhden sijaan. Pelin merkittävin sääntö liittyy voitettujen tikkien määrään. Pelaaja nimittäin tippuu kierrokselta pois siinä vaiheessa kun haltuun napsahtaa kolmas (tai neljäs) tikki. Tipahtanut pelaaja saa kierrospisteikseen muiden pelaajien sillä hetkellä olevien tikkien määrän. Paitsi aivan viimeinen pelaaja, joka saakin vain omien tikkiensä mukaiset pisteet. Näillä muutamilla säännöillä on keitetty helposti omaksuttava peli, jossa jokainen pyrkii olemaan kierroksessa mukana mahdollisimman kauan, mutta kuitenkin ulos haluaa päästä toiseksi viimeisenä. Sopivasti kiero ja omanmakuinen peli, jota suosittelen kaikille tikkipelien ystäville.
Illan viimeinen oli japanilaisten mehiläispeli ‘Sweet Honey, Bee Mine!‘. Tämä on käytännössä puhdasta bluffia, jossa koetetaan syöttää kaverille sakkokortti joka tällä jo on, jolloin kyseinen pelaaja tippuu kierrokselta pois. Alussa kukin pelaaja valitsee käsikorteistaan yhden sakoksi eteensä, minkä jälkeen alkaa itse peli. Yksi pelaaja asettaa seuraavan pelaajan eteen kortin ja 1-3 hunajamerkkiä päälle. Tämän pelaajan tulee joko ottaa kortti, jolloin kortti käännetään ympäri ja katsotaan tuliko pari vai ei, tai laittaa kortti kiertoon seuraavalle ja lisätä siihen vastaava määrä hunamerkkejä. Jos kortti kiertää täyden kierroksen ympäri, päätyy kortti sen alun perin lähettäneen sakkokortiksi.
Täysin älyvapaata, ei käytännössä mitään kontrollia. Vajaassa puolessa pakan korteista on selkämyksessä LOW tai HIGH -teksti, jolloin niistä tietää että onko kortti numeroltaan pieni vai iso. Tämän tiedon olisin suonut lisättäväksi kaikkiin kortteihin, jolloin päätöksentekoon saisi edes hitusen apuja. Tällaisenaan ei jatkoon – etenkin kun Geschenkt on keksitty. Se ajaa samaa asiaa ihan riittävän hyvin, vaikka bluffia ei sisälläkään.
Tällaisella rypistyksellä oltiin torstaina liikkeellä. Oma pelikasa näytti tuolloin hyvinkin inhimilliseltä, kun muutamia pakko-ostoksia ei päässyt tekemään vaikka tarkoitus oli. Jatkoa seuraa messuraportin seuraavissa osissa: ks. perjantai sekä yhdistetty lauantai & sunnuntai.
Kiinnostava raportti!
HIgh Tide on jäänyt jotenkin täysin jalkoihin. Seurailin sitä hetken kiinnostavana perhepelinä, mutta unohdin taas, kun kukaan ei puhunut siitä missään. Toisaalta ehkä tämä tarkoittaa sitä, että sitä myydään kohta halvalla amazon.de:ssä?
Oletko pelannut Dornin Las Vegasia? Se tuli Cafe Fatalista mieleen – miten niitä voisi verrata?
Joo, olen pelannut Las Vegasia. Havaintosi on muuten hyvä: Las Vegasissa ja Café Fatalissa on paljon samaa – kappas, kun ei tullut itselle mieleen. Cafe Fatalissa tosin saa itse valita, mistä ruudusta lähtee liikkeelle ja mitä noppia ruutuun siis laittaa (näin ei tainnut tuossa verrokkipelissä olla?). Ja jokainen saa tehdä omat päätöksensä riippumatta muista eli jos minä laitan tiettyyn ruutuun vaikkapa kakkosia, niin sinä saat laittaa samaan ruutuun ihan mitä noppalukemaa haluat. Toinen ero tulee siitä, että heti kun jostakin ruudusta aloittaa, niin seuraavat eri numerolla laitettavat nopat pitää laittaa aiempien omien noppien viereen. Näin oma aloitusruutu jo rajaa mahdollisia kohdelaattoja, jonne pelaaja yrittää levittäytyä. Café Fatal lienee näistä kahdesta siten se hiukkasen monipuolisempi peli.
Ei tuhannet sentään joutuneet kuulemaan sääntöjen selitystäni ja kiitos avusta!