Lautapelaavan kansan buffet-pöytä oli jälleen katettuna neljän päivän ajaksi Essenissä Saksassa, kun kaikkiaan 147 000 kävijää pääsi makustelemaan uutuuspelejä Spiel’22 -messuilla. Mekin olimme siellä – nyt jo kymmenettä kertaa – ja tässä artikkelissa jaamme kuvin ja tekstein päällimmäiset mietteemme tapahtumasta. Näin parin koronavälivuoden jälkeen (live-tapahtuma oli kyllä 2021, mutta jätimme sen väliin) oli hienoa päästä taas paikan päälle. Koronasta oli enää muistuttelemassa maskipakko messuilla ja käsidesit siellä täällä.
Majoituspaikkanamme oli tänä vuonna hotelli Sheraton josta oli kätevästi pari kilometriä itse tapahtumapaikalle. Hotellin vieressä sijaitsi upea puisto, joten otin tavakseni aloittaa päivät hotelliaamiaisen perään pienellä happihyppelyllä puistossa ennen messuhälinään sukeltamista. Hotellista vielä sen verran, että kyllä vaan Sheratonin aulapöydissäkin lautapelaavaa kansaa näki iltaisin – ei täydeksi asti, mutta jonkun verran. Ja aamiaispöytäkeskusteluissa kävi ilmi, että mm. Asmodeen väkeä majoittui Sheratonissa runsaasti.
Torstain 6.10. teema: “Ostohousut jalassa”
Ensimmäiseen päivän lähdettiin ajatuksella, että tänään keskitytään ostoksiin ja tuupataan postipaketti messuilta kohti kotia jotta muina päivinä ei tarvitse pelejä kainaloissa kanniskella. Ostoslistassa kaikkein kiireisimpien listalla ei ollut kuin ‘Cat in the Box: Deluxe Edition‘, jota Jussi lähti hakemaan neloshallista Hobby Japanin osastolta heti ensimmäiseksi. Muista ns. varmoista hankinnoista oma kartoitukseni keskittyi pääosin kolmoshalliin, joten minä starttasin sieltä.
Kotiläksyt pitivät sikäli kutinsa, että “kissa luksuslaatikossaan” myytiin sekä japanilaisten että Bezierin osastolla loppuun vartissa. Jussi sai pelin haltuun ja vieläpä nimmareilla, joten mikäpäs sen hienompaa! Oman keräilyni tuloksena kassiin sujahti nopeaan tahtiin Evergreen (Horrible Guild), Maui (Next Move Games) minilisäreineen, Tribes of the Wind (La Boíte de Jeu) sekä Orichalcum (Catch Up Games). Catch Up Gamesin osastolta kyselin myös Cubosaurus-pelin perään, joka olisi sekin mennyt ostoon, mutta englanninkielinen painos ei ehtinyt messuille. Hollanninkielistä taas ei viitsinyt ostaa koska korteissa on tekstiä. Näin nämä välillä menee.
‘Maui’:ta jonottaessani – sitä siis joutui jonottamaan koska samalla osastolla oli myynnissä Azul: Master Chocolatier (=deluxepainos alkuperäisestä Azulista tietyillä pienillä muutoksilla) sekä Great Western Trail: Argentina – kävi myös selväksi, että näitä kahta peliä myytiin messuilla 40 kpl joka päivä ja juuri edellä olevan kaverin kohdalla GW: Argentinan englantipainokset oli tältä päivältä myyty 18 minuutissa. Huomenna herralle uusi yritys. Minä sain Mauini eli olin tyytyväinen.
Kun nelihenkinen köörimme kokoontui kuka mistäkin hallista ensiostostelujensa jälkeen teki jo mieli päästä A) kahville ja B) pelaamaan jotakin. Kahvin osalta laatukahvit löytyy Galleriasta, jossa yksi sankari tekee kahvinsa pieteetillä Volkswagen Kleinbussista käsin. Jonoa on aina vartiksi asti, mutta odotus kannattaa.
Messujen ensimmäiseksi peliksi valikoitui ‘Heat: Pedal to the Metal‘ (Days of Wonder). Tämä bensankäryinen formulapeli oli isosti esillä sillä sille oli varattuna isolla osastolla kymmenkunta pelipöytää seinäjulisteineen päivineen. Kun yksittäiseen kisaan mahtuu kuusikin pelaajaa, niin Heatiä pääsi neljän messupäivän aikana maistelemaan varsin runsaslukuinen yleisö. Ja olihan tämä mainio. Flamme Rouge -pyöräilypelistä tunnetuksi tullut Asger Harding Granerud on tehnyt hyvää jälkeä lopputuloksen ollessa kelpo yhdistelmä tarkkaa laskelmointia ja ajolinjoja yhdistettynä riskinottoon ja yllätyksiin. Ohittamiset, riskirajojen kanssa pelaaminen ynnä muut lajiin kuuluvat elementit on ympätty jouhevasti peliin ilman valtavaa sääntökuormaa. Tykkäsin tästä paljonkin ja ‘Heat: Pedal to the Metal’ meni kyllä seurantaan jatkossakin. Syy miksi tätä ei tarvinnut messuilta kantaa kotiin on ilmeinen: tämähän tulee (tai on tullut jo) suomeksikin!
Kiihkeän kilvanajon perään käytiin pikainen keskustelu postittelusta. Todettiin, että joo – tehdään nyt hetimiten ne lisähankinnat mitä on listoilla korkealla ja hoidetaan paketti maailmalle. Niinpä ykköshallista Dice Manor (Arcane Wonders) kantoon, siitä kolmoshalliin ja Queenin osastolle, josta nappasin matkaan Old London Bridgen. Samalla tsekkasin mikä oli Marrakeshin messuhinta ja se oli tosiaan turkasen kallis siinä missä vanha Lontoon silta irtosi 25 euroa etukäteen ilmoitettua hintaa halvempi. Jätin siten Marrakeshin ostamatta ja siirryin vitoshalliin ja Cranio Creations -osastolle ostamaan My Shelfie:n. Vaan täälläpä kämmäiltiin julkaisijan toimesta ihan urakalla: yksi kassajono, jota hoitamassa kaksi etelä-eurooppalaista “käsienheiluttelijaa”. Ongelmana oli se, että tiskillä sohlattiin sinne tänne mappeja aukoen, kun koettivat toimittaa huonosti organisoituja Kickstarter-kampanjan myyntejä lisäherkkuineen. Jono mateli siis ihan urakalla. Kaverini ehti siinä jonottaessani hakea minulle paitsi Venturesome-oston Lucrum Gamesin osastolta, niin hoitaa myös koko joukon muita bisneksiä. Vaan nyt oli ns. etukäteisskoutattujen lista siinä määrin hoidossa, että ei kun yhyttämään muu jengi Gallerian postipisteellä.
Pelipahvia nytkähti 30 kilon edestä kohti Suomea ja muutama peli jäi tuon painorajan ulkopuolellekin, jotka sitten sullottiin käsimatkavaroihin + yhteen matkalaukkuun yhdessä myöhemmin tehtävien ostoksien lisäksi. Kun kantamukset olivat taas kevyet oli aika katsella ympärille ja etsiä sopivaa pelipöytää. Tuntui, että torstai-iltapäivänä jengiä oli liikkeellä enemmän kuin minään muuna hetkenä Spiel’22 -messuilla, mutta tiedä sitten oliko tuntosarvet oikeassa? AEG:n osastolla The Guild of Merchant Explorers olisi kiinnostanut, mutta sitä oli vain yhdessä pöydässä. Sen sijaan Verdant vapautui sopivasti ja kun se oli useammankin testilistoilla, niin sitä siis.
Verdant on kiinteä 15 kierroksen peli, jossa kukin vuorollaan valitsee kasvi- tai huonekortin omaan pöytään rakennettavaksi ja kortin kaveriksi saa enemmän tai vähemmän hyödyllisen esineen. Lopulta pelaajilla on edessään 3×5 ruudukko kasvi- ja huonekorttien shakkiruudukkoa, jossa toivon mukaan kasvit ovat saaneet riittävästi hoivaa, jotta niistä irtoaa pisteitä. Huoneisiin taasen on voinut keräillä esineistöä loppupisteytystä varten. Verdant osoittautui suoraviivaiseksi peliksi, joka yrittää selkeästi lainata Cascadia:n (ks. pelin arvostelu) menestysreseptiä, mutta joka jää kyllä kiinnostavuudessaan puolitiehen. Toimii joo, esineistön osalta balanssissa on vähän sanomista, mutta kokonaisuus ei vain samalla tavalla ole herkullinen pulmailu kuin Cascadia. Toki Verdant taipuu jopa viidelle pelaajalle sikäli mikäli se on just se mitä peleiltään haluaa.
“Verdant on taskulämmin – kuukauden päästä tuskin muistan tätä edes pelanneeni.”
Lunkisti-Tero, Spiel’22
Muutaman ruuhkaisan osastokiertelyn jälkeen todettiin, että tässä kohtaa voidaan varmaan pistää päivä pakettiin ja lähteä aikaiselle ruokailulle ja jatkaa pelailua myöhemmin hotellilla. Ja kun Saksassa ollaan, meillä nämä pelireissut usein tiivistyvät hyvän kebabin ja “sörsselin” (Äppleschörle) äärelle – niin nytkin. Hotelliaulassa tuli sitten pelattua mm. World Exchangers (EmperorS4), jossa pyrittiin ostamaan ja myymään omia bisneksiään niin, että omia varantoja kuvaava käppyrä halkoo pelaajalaudan symboleita loppupisteytystä hyväilevällä tavalla. Mielenkiintoinen peli-idea, mutta ei täysin ongelmaton – pelaan silti jatkossakin kyllä.
Perjantain 7.10. ja lauantain 8.10. teema: “Testiajoa!”
“Aamuissa täytyy olla se kirkas ajatus”. Kun eteläisillä messuovilla ulkona odotettiin, että pääsisi edes aulaan saati messuosastoille oli suunnitelma tehtynä: kolmoshalli ja se Guild of the Merchant Explorers -pöytä. Jollei se olisi vapaana, niin siinä olisi vieressä Pegasus Spiele monine mielenkiintoisena vaihtoehtoineen. Vaan niin vain päästiin tutkimaan karttaa tässä oivalliseksi osoittautuneessa “flip-and-build” -pelissä.
The Guild of Merchant Explorers kestää neljä kierrosta, yksittäisen kierroksen aikana käydään ohuehko muutaman kortin pakka läpi. Käännetty kortti kertoo, mitä maastotyyppiä ja montako ruutua pelaaja saa karttaansa kartoittaa. Tämän jälkeen pelaajat laittelevat tutkimuskuutioita kartalleen aloituskaupungin viereen kortin sääntöjen mukaisesti. Jos tietyn maastotyypin alueen saa kokonaan peitetyksi, saa perustaa uuden kaupungin, josta tulevina kierroksina voi aloittaa matkansa. Tämä edistää tulevia reissuja, sillä muilta osin kaikki tutkimusruudut resetoituvat kierrosten välissä. Kartalta löydetään lisäksi aarteita, rakennetaan torneja, yhdistetään kyliä ja on pelaajien välisiä kilpailullisiakin elementtejä jolloin homma ei mene pelkäksi pasianssiksi. Kartoittamista maustaa pelaajakohtaiset maastokortit joita pelin edetessä saa muutaman lisääkin, jolloin lopulta pelaajien kartoituskorttien kirjo vaihtelee kiitettävästi verrattuna muihin. Peli oli hyvä ja jopa niin hyvä, että testipelin jälkeen olisi lyöty rahat tiskiin ja ostettu peli matkaan, mutta testipelimme aikana ‘Guild of Merchant Explorers’ oli myyty loppuun.
Viereinen Pegasus Spielen iso osasto oli täynnä, mutta Ravensburgerilla oli tilaa. Täällä pienempiä pelejä sai lainaamalla, joten kiinnostavien listalle merkitty Super Mega Lucky Box otettiin testiin. Tiedettiin tämä simppeliksi, joten luettiin säännöt lennosta kännykästä eikä vaivauduttu odottelemaan opastajaa. Phil Walker-Harding on työstänyt nimeltään hupaisan flip-and-writen, jossa käännetty kortti kertoo, minkä yksittäisen numeron omista tehtäväkorteistaan saa ruksittaa. Tarkoitus on saada kortit täytettyä, mutta matkan aikana täysistä vaaka- ja pystyriveistäkin palkitaan. Iloisen kepeä kokonaisuus, joka maistui siinä määrin että yksi porukastamme koetti katsella olisiko peliä jossain ollut myynnissäkin.
Seuraavaksi koetettiin lainata Alea-sarjan uutuus Council of Shadows, mutta sitä peluutettiinkin vain tietyissä etukäteen valmistelluissa pöydissä. Samalla istumalla yksi näistä pöydistä vapautui, joten syöksyimme hämärähyssyjen maailmaan. Ravensburgerilta vanhempi rouva tuli reippaana paikalle, mutta hihkaisi “Klausin” avuksemme kun kuuli toiveemme englanninkielisestä ohjeistuksesta. “Klasu” vetikin hyvin tonttinsa (turhaan pahoitteli heikkoa englantiaan) ja pelaamaan päästiin.
Council of Shadows yhdistää toimintojen ohjelmointia ja enemmistökilpailua kartalla, mutta se kiintoisin elementti liittyy pelaajien toimintoihin käyttämäänsä ja niillä tuottamaansa energiaan: lopulta se voittaa, joka tehokkaimmin tavoittaa käyttämänsä kokonaisenergiamäärän kolmeen kertaan. Pelaajien alkupakan toiminnot kuluttavat energiaa isosti, joten yksi osa peliä on vaihtaa niitä parempiin ja energiatehokkaampiin. Lisäksi kun saavuttaa oman energiamaksiminsa, siitä palkitaan jytäkämmillä lisäavuilla, joten sikäli peli kyllä kiihdyttää matkaansa loppua kohden. Harmi vain, että peli kehittyy varsin hitaasti ja kävi ilmeiseksi, että neljä pelaajaa ei muutenkaan ole Council of Shadowsin kannalta hyvä. Eli vaikka se toimintokoneisto kiihtyykin, niin kestoa ja eritoten vuorojen odottelua tulee liikaa. Ei siis jatkoon – vaikka samalla täytyy kerrankin kehaista sitä, että tässä on Alea-sarjan peli, joka ei näytä Alea-sarjamaisen ankean harmaalta…
Vitoshallissa oli käyty torstaina vain pikaisesti ostoksilla, nyt tavoiteltiin paria testipeliäkin, jotka olivat etukäteislistoilla ja -artikkelissakin mainittu. Nirvana (Korea Boardgames) näistä ensimmäisenä osoittautui aika mitäänsanomattomaksi: pelin idea yhdistää noppanakkelu + kiipeämispeli on parempi paperilla kuin käytännössä. Noppavaihe nyt ei vain anna riittävästi tavoiteltavaa vaan tuntuu epämääräiseltä haahuilulta. Unohtakaamme siis Nirvanat ja kaivakaamme esiin sen sijaan sisäiset tetrishahmotteluaistimme: Block and Key (Inside Up Games).
Aika hyvin oli etukäteen tiedossa mitä Block and Key tarjoaa, mutta lyhyen ja erinomaisen selostuksen jälkeen paineltiin tämä ulkoisesti hyvinkin näyttävä peli pikapikaa maaliinsa. Vuorolla vaihtoehtoja on pari: ottaa lisää rakennuspalikoita pelilaudan alalaudalta tai rakentaa yksi ja saada muotoutuva näkymä omalta kantilta katsottuna näyttämään siltä mitä yksi omista tavoitekorteista vaatii. Jos tiketin saa näin tehdyksi saa poimia uuden parista eri vaikeustasosta valiten. Block and Key oli napakka ja oikein mainio peli, mutta toisaalta ei prameaa ulkonäköä lukuunottamatta tarjonnut mitään sellaista, miksi olisi pitänyt laittaa rahansa tiskiin. Mutta tosiaan, erittäin näyttävä ja mainiot komponentit muutenkin.
Perjantai pääteltiin Zochin osaston fillereihin. Chance it oli tuimempi ja ilkeämielisempi kuin miltä päällepäin näyttää. Se oli kevyt noppailu mitä odotettiinkin, mutta päättyi siihen kun vain yhdellä oli elinvoimaa jäljellä – kukaan ei ollut lähelläkään tarvittavaa tähtimäärää mikä oli se toinen pelin päättävä vaihtoehto. Unohdetaan tämä. All in All ei ollut paljoakaan parempi settienkeräily. Todennäköisesti toimisi nuorempien kanssa pelattuna JOS (ja vain jos) jälkikasvu ei vedä pultteja siitä, että kaverilta viedään kortteja ja muutenkin on pientä kampittamista. Noin muutoin tätä voisi kuvata “Hullukuriset perheet” -mukaelmaksi yhdistettynä riskiottoon ja vähän pelillisiä mausteita päälle.
Testikolmikon parhaaksi osoittautui itse asiassa viime vuotinen uutuus Kings and Creatures, joka on sekin settien rakentelua. Kortteja napsitaan pöydästä sen mukaan, kenellä kulloinkin on pienin numero päällimmäisenä, mutta kolmea korttia enempää ei voi ottaa ja oma kierros voi päättyä jo aiemmin, jos nappaa pöydästä pienempää numeroa. Väli- ja loppupisteytykset on mainiot ja tässä on peliä siinä määrin, että sopii paitsi perheille myös pikafillerinä harrastajille. ‘Hiljainen helmi’ suorastaan mitä väitettä tukee myös Boardgamegeekin arvosanat vuoden ajalta.
Koska Pegasuksen osastoilla tuntui olevan tasaisesti tunkua, niin lauantai päätettiin aloittaa sieltä: valinta osui pelille Swindler. Teema on vähemmän puhtoinen, sillä pelaajat ovat taskuvarkaita, mutta pohjimmiltaan tämä on tiketintäyttöä onnenkoetuselementillä. Vuorotellen valitaan kenen henkilön taskuja kaivellaan ja tavaroita saa vetää pussukasta esiin yksi kerrallaan niin pitkään kun uskaltaa tai kunnes jää kiinni. Jos jää kiinni, pitää palauttaa kyseiseen pussiin kaikki ne esineet siltä tai aiemmilta kierroksilta, jotka kyseiselle henkilölle kuuluvat. Muilta osin mukana on vähän kaverin kiusakorttia “hää, äläpäs lopetakaan vielä vaan sun täytyy ottaa vielä yksi esine…” ja poliisiratsiaa yms. Ulkoasu on kunnossa, sisältö jättää kyllä paljonkin toivomisen varaa.
Amigon osastolla oli messujen ainoa “seuraamme, että osastolla ei ole liikaa väkeä” -valvonta eli uusia ei otettu sisään ennen kuin vanhoja messuvieraita oli riittävästi poistunut. Päästin kuitenkin pikaisesti sisään ja kun täälläkin oli pelien lainaustiski, niin testattiin kolme etukäteen skoutattua peliä.
Sauscharf on Wolfgang Kramerin chilisoossien keittelypeli, joka alkaa chilikorttisettien rakentelulla pöydästä ja muuttuu tietyssä kohdin kerättyjen korttien muuttamiseksi soossi- eli pistelätkiksi. Keräilyvaiheessa pelaajat pelaavat vuorotellen yhden tai useamman (samanarvoisia) chilikortin ja pelattujen korttien määrä kertoo missä järjestyksessä pöydästä saa noukkia pakkaansa uusia chilejä ja halutessaan pitää myös ne pelaamansa kortit. Chilisoossien tekemiseen tarvitsee vaihtelevan määrän yhtä ja samaa chililajiketta, jotka soossientekovaiheessa poistuvat myös pelissä. Kun tietty määrä soosseja on yhdellä pelaajalla hallussaan päättyy peli, jolloin tehdyistä soosseista ropisee plussaa ja jäljellä olevasta chilipakasta miinuksia. Sauscharf oli hyvä ja olisin ostanutkin muuten, mutta takaraivossa jyskytti kysymys “Miksi tämä myydään näin isossa paketissa, kun pelin olisi voinut pakata vakiokoon Amigo-korttipelilaatikkoonkin?”. Noh, ehkäpä tämä puristetaan pienempään kokoon kuten aikanaan Poisonin kanssa kävi. Mutta pelinä jatkoon ehdottomasti!
Seuraavaksi Richard Garfieldin noppapeli Dice Hunters of Therion, jossa vuorotellen paiskotaan noppia maksimissaan kolme kertaa uudelleen tavoitteena lyödä tiskiin miekkasetti joka päihittää edelliset ja pysyy voimakkaimpana vielä kun seuraava oma vuoro´aikanaan tulee – tällöin palkkioksi saa voittopisteitä tuovan laatan. Vaihtoehtoisesti voi yrittää saada lisänoppia käyttöönsä ja/tai vältellä miekkoja kokonaan ja kerätä kultaa – ilman miekkoja kun kultarahansa saa tuplana. Kovin oli yksioikoinen nopparalli tämä Dice Hunters of Therion ja siksipä siitä ei sen enempää. Richard Garfieldin tuntien tämä tuntui sellaiselta pikku puhdetyöltä vailla oikeaa yritystä ja tunteenpaloa.
Amigo-osaston uutuudet täydensi Armadillo – tämä nyt sitä kompaktia Amigo-korttipelikokoa, jota toivoin Sauscharfilta. Pelaajille jaetaan kasa käsikortteja, vuorotellen päästään lisäksi heittämään noppia. Heittäjä valitsee 1-6 noppaa, jotka heittää ja yhdellä heitolla pyritään saamaan sellainen noppasumma aikaiseksi joka korttina löytyy kädestä. Jos osui kohdalle, pääsee tästä kortista eroon, mutta sama sääntö pätee kaikille muillekin.. Se, ken saa kätensä tyhjennettyä nopeimmin, voittaa. Pientä lisämaustetta on tuotu mukaan erilaisilla nopilla ja hukkaheitoistakin saa vähän hyvää, mutta niin oli vanilja tämä Armadillo että hutien osastolle meni.
Garden Nation (Bombyx) oli ex-tempore testaus, kun sattui osastolta toiselle siirryttäessä vastaan vapaa pöytä. Mitään ei pelistä etukäteen tiedetty, mikä on toki aina pieni “vaaran paikka”. Ranskankielinen versio Petits Peuples oli julkaistu jo vuoden 2021 puolella, monikielipainos nyt 2022. Tiketintäyttöä se oli tämäkin eli tarjolla oli paitsi näkyviä tikettejä kilvan täytettäväksi että salaisia henkilökohtaisia tavoitteita. Kartalle lätkitään omia torneja pyrkien täyttämään tavoitekorttien ehtoja, joten se puoli oli paljonkin nähtyä osaa. Garden Nationin omaa ideaa löytyi sitä vastoin liikkumisesta laudalla ja vuorojärjestyksessä: jälkimmäinen osa hoitui siten, että juuri pelannut valitsee seuraavan pelaajan niiden väliltä jotka eivät tällä kierroksella ole vielä toimineet. Laudalla liikkuminen hoidettiin yhteisesti liikuteltavalla kilpikonnalla, jonka seuraava ruutu kartalla määräytyy sen mukaan, mihin kohtaa isoa heksaa pelaaja juuri torninsa rakensi. Ihan toimiva joo ja nättikin (vaikka puukomponenteista enemmän tykkäänkin), mutta ei sittenkään tarvinnut lähteä ostoksille asti.
Featherlight (WizKids) muistuttaa keskeisen ideansa osalta Fantasy Realms:ia, sillä molemmat tukeutuvat käsikorttien pisteytyksen pelin päätteeksi. Siinä missä jälkimmäisessä käden koko on seitsemän ja vain näistä lasketaan pisteet, Featherlight supistaa käsikorttien määrän viiteen, mutta lisäksi pisteytyksessä huomioidaan useamman eri poistopinon päällimmäiset kortit. Fantasy Realmsin loppu tulee yleensä äkäisesti, mutta Featherlightissa nitkutetaan läpi koko nostopakka mikä tuntui vähän turhan pitkältä – etenkin kun aivan ne viimeiset poistopakkoihin päätyvät kortit tekevät isoja swingejä loppupisteisiin. Pelaisin kyllä toistekin silti, mutta kun on jo Fantasy Realms, niin miksi vaivautua?
Messuilla viimeiseksi peliksi päätyi Savannah Park -pelin (linkki arvosteluun) jatko-osa Caldera Park (Deep Print Games). Uutuudessa on tuttuja elementtejä ja sopivasti uutta: tutusti vuorotellen valitaan pelattava laatta, mutta valinnassa määritellään myös mihin maastotyyppiin laatta pelataan. Mutta koska pelaajilla on kerrallaan käytössä vain rajattu laattasetti, niin mikäli valittua eläinlaattaa ei löydy, saa pelata minkä tahansa laatoistaan. Sanktiolaatat tulevat nekin peliin hiljalleen pelin edetessä, mikä muuttaa peliä mukavasti. Kaikkinensa muutokset ja lisäykset alkuperäiseen savannipuistoon ovat onnistuneita. Sanoisinkin, että Caldera Park tekee asiat paremmin kuin sarjan ensimmäinen osa, joskin ensimmäinen on aavistuksen enemmän perheystävällinen. Mutta mainio peli kyllä tämäkin.
Summaus Spiel’22 -messuista
Tänä vuonna olimme messuilla torstaista lauantaihin mikä oli messuhuumaa ihan riittävästi. Sunnuntain paluulento Suomessa jo alkuiltapäivästä oli mukava loivennus aiempaan normaaliin, jolloin oltiin vasta iltakympin korvilla Helsingissä. Matkaan lähdettiin ensimmäistä kertaa käsimatkatavaroin ja sittenkin ostoksia sai tehdyksi sen mitä halusi – etenkin kun tällä(kään) kertaa ei ollut tarvetta yhteenkään heräteostokseen etukäteen skoutattujen ulkopuolelta. Ainoaksi “yllärihankinnaksi” jäi Spiel’22-muki omalla pelivärilläni keltaisella; sellaisen bongasin perjantai-iltana hotellilla kännykästä somea selaillessa. Lauantaipäivän aikaan piti sitten etsiytyä oikealle osastolle mukin ostoon ja ehdin napata viimeisen (näytekappale) keltaisen mukin, josta nauttia kofeiiniannoksensa tulevaisuudessa.
Messut eivät koronavälivuosien aikana olleet muuksi muuttuneet ja voinkin rehellisesti sanoa uivani messuhulinassa paremmalla varmuudella kuin ikinä oikeassa uima-altaassa. Hallit, järjestelyt paikan päällä, valmistelut ynnä eväsostostelut iltaruokailuineen päivineen ovat niin tuttuja, että Esseniin matkaaminen tutulla porukalla on kuin jokakesäiseen lomakohteeseen olisi tullut. Ja ei kait se yllätys ole, kun näitä messuneliöitä on kolunnut enemmän vähemmän säännöllisesti vuodesta 2005 lähtien.
Kovimmat messu-uutuudet kiinnostanee osaa lukijoista? Edellisestä testilistastani niitä tuskin löytyy vaikka joukossa muutama kelpo peli olikin. Totuus kuitenkin on, että ei Spiel-messuilla niin paljon pääse pelaamaan, saati kaikkea sitä mitä haluaisi vaan hulinan keskellä kokeillaan myös sellaista mihin hetki on otollinen – omiin nappiostoksiin tutustutaan sitten jälkikäteen kotona. Niinpä varmaankin sen parhaan tämänhetkisen arvauksen kiintoisimmista messupeleistä antanee jokavuotinen Fair Play -äänestys, jonne messukävijät ovat saaneet sähköisesti rekisteröityä ja antaa siten ääneensä. Kyseinen listaus näytti messujen päätteeksi tältä:
- Cat in the Box: Deluxe Edition (Hobby Japan/Bezier Games)
- Tribes of the Wind (La Boìte de Jeu)
- Turing Machine (Le Scorpion Masqué)
- Q.E. (Strohmann Games) <- tuli saksaksi tänä vuonna
- Splendor Duel (Space Cowboys)
- Akropolis (Gigamic/Kobold Spieleverlag)
- Atiwa (Lookout Games)
- Evergreen (Horrible Guild)
- Kites (Floodgate Games)
Entäpä jatkossa, vieläkö mennään tulevaisuudessa? Mikään ei ole varmempaa kuin epävarma, mutta sikäli kun tällä sakilla virtaa ja halua riittää, niin todennäköisyys omaankin osallistumiseen on suuri. Mukava reissuseura ja irtautuminen arjesta on tässä se ykkösjuttu, uudet pelit ja pelaaminen tulevat vasta hyvänä kakkosena. Ja josko tulevina vuosina osuisi se Rot-Weiss Essenin pelikin kalenteriin samalle viikonlopulle…?
