Neljän päivän Spiel-messut ovat nyt takanapäin ja mukavien reissumuistojen lisäksi käteen jäi kasa saksalaista, kiinalaista ja ties minkämaalaista pahvia: kotiinkantamisina oli lopulta varsin maltilliset 13 peliä omaan hyllyyn, parit lahjapelit ja vakipeliköörimme ostamat pelit vielä tähän päälle.
Spiel-messut olivat itselleni järjestyksessään nyt yhdeksännet ja tapahtumasta jäi kauttaaltaan todella positiiviset fiilikset, en keksi negatiivista sanottavaa sanaakaan. Vaikka messuyleisöä oli ennätysmäärä (virallisen tiedon mukaan 209 000, joka tarkoittaisi noin 10 % kasvua edelliseen ennätykseen), niin hallit ja käytävät vetivät ihan muutamaa sumppua lukuunottamatta väkimäärän iloisesti sisäänsä ja liikkuminen oli helppoa. Toki päätön harhailu jätettiin minimiin eli etukäteissuunnitteluun oli tänäkin vuonna panostettu isosti (ks. blogiteksti).
Myös pelipöytiin pääsi yllättävän hyvin, joten etenkin niitä “vakavasti harkintaan” -kategorian pelejä tuli testattua urakalla. Tämän pidemmittä puheitta isketään kiinni testattuihin peleihin ja “koeajon” jälkeisiin fiiliksiin niistä.
Torstai 24.10.
Ensimmäistä kertaa koskaan ei meidän porukallamme ollut kiirettä rynniä minnekään tietylle osastolle varmistamaan jotakin peliä itselle – ei vain ostoslistalla tunnistettu yhtäkään sellaista nimikettä, mitä arveltiin loppuvan hetimiten.
Niinpä alkuun katseltiin ympärille, jotain poimittiin ostoskassiin (mm. Glen More 2) ja lopulta päädyttiin istahtamaan MEBOn osastolle. Messujen ensimmäisen pelin kunnian sai siten Porto, joka oli juurikin näiden “koeajettavien” pelien listalla. Livenä se näytti valmiiksi hauskasti retrolta ja peli osoittautui varsin keveäksi rakentelupeliksi. Hyvin paljon siitä huokui Copenhagen fiboja, mikä johtui samansisältöisestä teemasta ja toimintovaihtoehtojen samankaltaisuudesta.
Vuorolla siis joko otetaan kortteja tai niitä pelataan rakentaen taloja yhteiselle pelilaudalle. Näin muodostuu yhtenäinen Porton kaupunkimaisema. Se minkä tämä peli häviää toimintolaattojen käytön puuttumisen osalta Copenhagenille, se voittaa takaisin pisteytyksen ja piilotavoitteiden saralla.
Kaikkinensa mainio perhepeli, jota pelaisin kyllä ihan hymyssäsuin jatkossakin. Iso laatikko ja korkeahko hinta jättivät sen nyt messuosaston hyllyyn muiden poimittavaksi. Vaan kelpo startti tapahtumalle joka tapauksessa.
Seuraavaksi TMG:n osasto ja Aristocracy. Reiner Knizian kierrättää tässä elementtejä aiemmista peleistään Aavikon karavaanit ja/tai Africa, mutta lopulta keitos on omanlaisensa. Pelilaudan joka ruutu täytetään aluksi laatoilla, joita sitten käännellään vuorollaan kolme, jonka jälkeen tehdään valinta mitkä kaikki samannäköiset laatat poimitaan itselle ja lauotaan niitä vastaava toiminto.
Aristocracyssä yritetään yhdistää eri alueiden keskuksia, mutta myös saada alueenemmistöjä, kerätä resurssisettejä ja niin edelleen. Oikein kelvollinen lopputulos tämäkin, mutta ei mitään niin ihmeellistä, että olisin tästä ~50 euroa ollut valmis maksamaan. “Koeajosta” jäi silti positiivinen fiilis – kyllähän Knizia nämä tällaiset pelit taitaa.
Pelimme päätyttyä miltei vieressä oli Rolled West -noppailu vapaana, joten tartuimme tähän tarjoukseen. Kovin turvallisia – ja omaan makuuni liiaksi nähtyjä – latuja tämä roll & write -peli ajeli, mutta eipä ollut ainakaan kestolla pilattu. Kukin pääsee vuorollaan heittämään neljää noppaa, joista yksi lukitsee maaperän jolle pelivuorossa oleva saa rakentaa kolmella muulla nopalla, tai sitten käyttää ne kolme muuta muihin toimintoihin.
Pelaajien välinen vuorovaikutus rajoittuu Rolled Westissä kilpajuoksuun eri pisteytystapoihin tai tilausten tekemiseen. Edellisen lisäksi joka kierros saa vieruskaverin yhden nopan “resurssin” laittaa itselle varastoon myöhempää käyttöä varten.
Rolled West tarjoili paljon jo entuudestaan nähtyä, joten se meni unohdettavien elämysten joukkoon. Mutta ehdittiin sitä toisenlaisiakin fiiliksiä peliä testanneilta suomalaisilta kuulla, joten jos roll & write ja länkkäriteema kuulostaa hyvältä, niin ei kannata Rolled Westiä kokonaan unohtaa.
Messupäivien eväshuoltoa hoitivat pääasiassa pitadönerit, mutta myös pretzel-osasto. Aiemmilta vuosilta en muista nähneeni kuvan kinkku-ananas-juusto -versiota, joka tietenkin piti testata. Syön kyllä toistekin.
Kun verensokerit oli kohdillaan, niin matkalla legendaariseen häkkikauppaan testattiin täysin hönö -osastoa olevat King Size ja kompakti co-op Similo: History. Ensimmäisessä näistä selvitetään vastaus tärkeään kysymykseen “kenellä on isoin” – tai onko joku peräti rakkauden ammattilainen! Jälkimmäinen edustaa suoraviivaista deduktointia, jossa kuva kerrallaan yksi pelaajista viestii muille, että juuri tämä kortti muistutta/ei muistuta salaista tavoitekorttia ja muiden tehtävänä on kortti kerrallaan karsia pelipöytä tyhjäksi muista korteista. Molemmat näistä voi ohittaa olankohautuksella, joskin King Size saa lisäpisteen siitä, että peliä mainostettiin miestenhuoneessa hupaisasti.
Kerran tosiaan poikkesimme häkkikaupassa. Täältä perinteisesti tekee löytöjä muutamalla eurolla ja itsehillintä saa olla kohdillaan, jotta mitään ei tartu matkaan. Tällä kertaa tultiinkin tyhjin käsin ulos, mutta kuhinahan tuolla kävi joka päivä ja tavaraa täytettiin rullakoittain paitsi pitkin päivää, niin etenkin yöaikaan. Sunnuntaina päiväsaikaan oli satojen metrien jono “häkkikseen”, kun jo höylätyistä hinnoista luvattiin vielä 50 % loppusummasta pois.
Odotellessa parempien pelipöytien vapautumista testattiin Ninja Academy. Se on kokoelma minipelejä, jossa osassa kaikki pelaavat samaan aikaan ja välissä on ‘1 vs 1’ -kierroksia. Toisinaan pelataan ‘kivi-paperit-sakset’ peliä, jonka tuloksen perusteella pitää nopeasti napata tietty komponentti pöydältä, välillä kaavitaan omia komponentteja pelilaatikosta pelikortin avulla kilpaa toisen kanssa. Sana ‘turhake’ – kuvaa tätä parhaiten.
Pegasuksen osastolla vapautui pöytä peliin Tricky Druids. Tässä jokaiselle jaetaan sermin taakse keitoskortti, jossa on kuvattu kolme ainesosaa. Pelaajan tehtävänä on haalia ko. kortille kahdeksan kappaletta ainesosalätkiä, joissa esiintyy vähintään kertaalleen joku em. ainesosista. Omalla vuorolla heitetään nopat ja niitä vastaavista ainesosista tarjotaan osa (tai kaikki) ensin yhdelle muista pelaajista. Vasta, jos tarjotut ainekset eivät kelpaa tälle, ne saa itselle. Kolmelle turhalle ainesosalaatalle on pelaajalla osoittaa roskakori, mutta muuten pitäisi siis haalia juuri sitä mitä itse oikeasti haluaa.
Tricky Druids ei kyllä lähtenyt lentoon. Osa penseydestäni liittyy pelin muistipelielementtiin, mutta se suurempi kompastuskivi on kuitenkin se ainesten tarjoamismekaniikka. Kun ainesosalätkiä saa tarjoa kenelle tahansa ennen kuin ne mahdollisesti tulee itselle, niin Tricky Druidsissa pelivuorot jakautuvat epätasaisesti. Meilläkin yksi pelaajista sai ekan keitoksensa kasaan tilanteessa, jossa toinen pelaaja oli saanut peräti yhden pelivuoron. No, toisaalta kun peli päättyy kahden tiketin täyttämiseen, niin tämä kärsimys oli sentään ohi nopeasti. Vaikea tätä on suositella kenellekään.
Studio H:n osastolla istahdimme Oriflamme-pöytään. Monella tapaa peli muistuttaa Love Letteriä, vaikka sitten lopulta ei kuitenkaan. Kullakin pelaajalla on 10 kortin pakka, joka alussa ohenee arvalla seitsemään. Näistä seistemästä lopulta pelataan vain kuusi, yksi per pelivuoro.
Kortit pelataan yhteen riviin (alkuun tai loppuun) naamapuoli alaspäin. Kun kortinpeluukierros on pelattu, kortit käydään läpi alusta loppuun kortti paljastaen tai pitäen piilossa – kortin pelannut päättää. Jos pidetään piilossa, kortille laitetaan raha. Jos se paljastetaan siinä olleet rahat saa itselle jonka jälkeen kortin efekti käydään läpi joka kierros niin kauan kuin ko. kortti pelissä pysyy.
Useimmat efekteistä poistavat (tai yrittävät poistaa) kortteja ympäriltä ja/tai jonon päästä, mutta osan efektit kombottuvat toisiin tai poistavatkin hyökkääjän. Tätä lystiä toistetaan kuusi kierrosta joiden aikana koetetaan haalia mahdollisimman paljon rahaa.
[Oriflamme osoittautui oikeinkin kelvolliseksi ja nopeaksi filleriksi, mikä on sitä hauskempi pelattava mitä enemmän on pelaajia – viisi tuohon maksimissaan mahtuu. Peli tarttuikin ryhmämme matkaan ja sitä on jo useampi peli hakattu (mm. hotellihuoneessa). Saksapainosta olisi saanut alta kymmenen euron, mutta tämä kannattaa kyllä mieluummin ostaa englanninkielisenä kun ei senkään hinta kivunnut kuin 15 euron kieppeille.
Viereisellä White Goblin Gamesin osastolla oli Maya, jonka olin valmis ostamaan testaamatta, mutta kun pöytäkin oli vapaana niin mikä jottei. Lompakko siis takaisin taskuun.
Maya vaikutti etukäteen tehdyn sääntöjen tutkimisen perusteella hyvältä ja kirjasinkin siitä muistiin seuraavaa:
“Jumangegga, old-school -henkinen laattainasettelu. Ei isoa sääntöpinoa, mahdollisuus oveliin siirtoihin ja “piilolaatat” telineissä. Vaikuttaa hyvältä!”
Lunkisti-Tero joskus elokuun lopussa 2019
Pelissä siis kullakin on sama laattasetti tarjolla, joista kerralla käytössä 0-7. Vuorolla saa pelata samanlaisia laattoja niin paljon kuin haluaa ja niillä koetetaan ympäröidä kartalla olevia temppeleitä. Samanlaisista vierekkäin olevista laattaketjuista irtoaa pisteitä ja lisäbumtsi aina kuin temppelialue on ympäröity – mutta näistä pisteistä kostuvat vain ne kaksi pelaajaa, jotka ovat ympäröinnissä enemmistössä.
Oman lisämausteen tuo se, että lisälaattoja saa vain käyttämällä koko kierroksen temppelialueen laajenemiseen mikä samalla nostaa myös ko. alueen arvoa. Ja lyhykäisesti: olihan tämä nyt toimiva ja äärimmäisen napakka peli. Maya tarjoilee maukkaita tilaisuuksia peliliikkeille ja sopivasti myös riskinottoa, kun koettaa pähkiä minkälaisia mahdollisuuksia jättää kavereille, jos siellä sattuukin “laatta käyvän”. Sanomattakin selvää, että olin 25 € köyhempi messuosastolta poistuessani.
Kun mainitaan ensimmäisestä messupäivästä vielä sen verran, että iltapäivällä tuupattiin pahvilaatikollinen pelejä kohti koto-Suomea (tämä kun onnistuu nykyään yhdessä messuhalleista), niin oli paitsi tila omasta matkalaukusta turvattu niin myös ensimmäisen messupäivän pääkohdat paketissa.
Hotellilla uutuuksista testattiin Ankaman osastolta etukäteen skoutattu ja siten “suoraan ostoon” mennyt Draftosaurus. Oli tätä parilla muullakin julkaisijalla tarjolla, mutta vain espanjankielisenä. Peli on vartin filleri, jossa jokainen kierroksen alkuun vetää kangaspussista kouraan kuusi puudinoa. Nämä kiertävät pelaajalta toiselle ja aina yksi pitää tuupata johonkin kohtaan omalle laudalle. Tätä toistetaan kaksi settiä eli lopulta kaikilla on 12 dinon kokoelma.
Pisteitä saa samanlaisten, erilaisten, parin tai muun vastaavan seteistä vähän pelilaudan osasta riippuen. Ja just niin simppeli ja toimiva kuin Draftosauruksen kuvittelinkin olevan. Tällekin leima ‘hyvä ostos’.
Päätetäänpä messuraportin ensimmäinen osa tähän, osa kaksi löytyy tästä.
