Tämä on Spiel’19 -tapahtumaraportin toinen osa, joten jos ensimmäinen pätkä on vielä lukematta, niin halunnet aloittaa täältä.
Torstai-iltana tehtiin pientä suunnitelmanpoikasta perjantaille. Aamun ensipeliksi valikoitui Days of Wonderin ‘Deep Blue’ sillä sen oletettiin olevan perushyvä, mutta ei ostoskoriin yltävä joten “koeajamallahan” se varmuus saataisiin. Niinikään päätin pikaisesti ennen sitä poiketa pari ständiä tuonnempana Amigon osastolla tarkistamassa mikä on Carnival of Monsters -pelin tilanne: oliko sitä tullut yön aikana lisää vai ei, kun edellispäivänä myivät yllättäen jo ei-oota.
Sanoista tekoihin siis. Carnival of Monsters -peliä toden totta oli tullut lisää, mutta vain saksankielistä painosta, joten se sai jäädä hyllyyn. Days of Wonderin osastolla sen sijaan oli vasta pari pöytää buukattu, joten ei kun päivän pelit käyntiin!
Deep Blue on kevyt onnenkoetuspeli. Pelaajat aloittavat samansisältöisellä sukellusryhmäpakalla, johon voi lähteä rekrytoimaan lisää (ja parempaa) väkeä. Vaihtoehtoisesti korteista löytyviä pursimiehiä voi vuorollaan käyttää liikuttamaan omia paatteja sukelluspaikoille. Tai jos vene on jo sukellusruudussa, niin koettaa onneaan eli lähteä noukkimaan pussista kivi kerrallaan murkuloita ylös.
Meren syvyyksistä koetetaan onkia esiin kultaa, hopeaa ja timantteja – mutta tuurista riippuen saattaa vastaan tulla ainoastaan vaaroja tai sitten kuluu aikaa ja happivarantoja löytämättä mitään. Näihin molempiin “hukkiin” voi varautua jonkin verran käsikortein tai esim. sukellusruudun lisähappiruuduin, mutta jos varustelut eivät riitä eikä sukellustaan osaa lopettaa ajoissa, jää jo mahdollisesti ylösnostettu arvotavara saamatta.
Omaan sukellusryhmään rekryää mielellään erilaisia timanttispesialisteja tai muita vastaavia bonuksentuojia, jotka paljastetaan käsikorteista sukelluksen edetessä sitä mukaa kun sopivia arvokiviä on nostettu meren syvyyksistä. Nämä spesialistien tuomat bonukset saa aina varmuudella pitää kävi kokonaisprojektissa muuten miten tahansa.
Kun edelliseen lisätään vielä se, että sukelluspaikoille saattaa tulla toisiakin pelaajia loisimaan mukaan sukellusprojektiin, niin siinäpä Deep Blue on pähkinänkuoreen puristettuna.
DoW:maiseen tapaan peli on nätti ja selkeä ja toimiikin kyllä, mutta erityisesti spesialistien kautta pistesaaliisiin tulee isot swingit. Pelaisin tätä kyllä toistekin, mutta paketista ei kuoriutunut mitään sellaista minkä vuoksi pitäisi olla ostohousut jalassa.
Hieman epämääräisempien testattavien listalla majaillut Dungeon Academy odotti vapaana Matagotin osaston sohvaryhmällä. Peli on nopeuspiirtelyä, jossa kierros toisensa perään keskilaudalle heitetään 4×4 ruudukkoon erikoisnopat ja kun tämä rykelmä paljastetaan kaikille, on jokaisen pelaajan tehtävänä ajella omalla paperilla tuo nopparykelmä läpi tullen sisään jostakin sivusta ja poistuen toisesta kohtaa ihan sen mukaan, mikä itsestä sopivalle tuntuu.
Lisämauste tulee pelaajakohtaisista sankareista, joilla on vaihtelevat määrät energiaa ja taikaputeleita käytettäväksi sekä useimmiten joku erikoisvoimakin. Luolaruudukosta vastaan tulee punaisia pahiksia, jotka kuluttavat energiaa ja sinisiä mörököllejä, joihin vastaavasti hupenee taikaputeleita. Molempia näistä voi poimia luolastosta lisää sikäli kun nopat ovat pyörähtäneet oikein. Dungeon Academy on siten sellaista nopeaa laskeskelua siitä, että mihin ruutuun on varaa mennä ja paljonko on mitäkin “mittaria” vielä jäljellä.
Tapetuista hirviöitä ropisee pisteitä ja kierrosten välillä lisäpalkkioitakin on jaossa nostopakan korteissa, jotka jaetaan piirtonopeusjärjestyksessä.
Dungeon Academy ei ollut pöllömpi tapaus ja Roll & Write -genressä tämä tarjoili jopa uusia ideoita. Mutta kepeä höpsöttelyhän se on ja juuri tällä hetkellä vaikea sille on nähdä slottia omassa lautapelaamisessani.
Messupäivien tökeröin pelikokemus osui Funbot-osastolle, jossa oli vapaana Franky: Rock’n Vegas -nimeä kantava noppapeli. Pelin nimi ja kansi oli tullut tutuiksi etukäteislistoilta, mutta tästä ei tullut mitään englanninkielistä materiaalia tarjolle. Pikainen testaus osoitti pelin olevan Yatzy-variaatio, jossa kukin toimii vuorollaan ja toisten tehtäväksi jää vain odotella. Ei näin…
Muutaman pelatun kierroksen jälkeen totesimme säännöt meille selittäneelle, että “kiitokset, mutta matkamme jatkuu…” ja poistuimme takavasemmalle. Pelin pistelomakkeesta saattoi myös päätellä, että osa säännöistä jäi varmaankin selittämättä, mutta Yatzy-mekaniikka nyt on niin nähty, että ei maksa vaivaa selvittää mitä lisäannettavaa Frankylla olisi mahdollisesti ollut.
Jatkoimme Cosmo Drome Gamesin osastolle, josta ostin kotiinviemisiksi pelin Squire: The Collector of the Glorious Rarities. Etukäteen suoritetun sääntökirjan pläräämisen perusteella tarjolla olisi kevyehköä tiketintäyttöä ja vaikka peli oli listoillani vain semi-kiinnostavien osastolla, niin tässä vaiheessa messuja oli selvää että siltä osastolta muutama peli mahtuisi hyvinkin matkalaukkuun.
Ne kaksi muuta syytä tulla CDG:n osastolle olivat Aquatica ja Skytopia. Näistä ensimainittu oli koeajettavien listalla, jälkimmäiseen muu ryhmämme osoitti kiinnostusta. Koska Skytopia oli vapaana, niin sen kimppuun siis.
Skytopia: In the Circle of Time on noppatyöläisten asettelua perinteisimmillään: noppia ei heitetä missään vaiheessa vaan ne toimivat “laskureina” asioiden valmistumiselle. Joka kierroksen aluksi pyöräytetään nopparatasta pykälän verran eteenpäin ja kun oma pelivuoro tulee, niin kaikkien niiden korttien toiminnot laukeavat, joissa oma noppa vastaa nopparataksen ‘Now’ -sektoria. Aina, kun kortin toiminnon pääsee laukomaan, niin ko. kortti otetaan osaksi omia samanvärisiä lappuja ja nyt näiden kaikkien korttien toiminnot lauotaan järjestyksessä vanhimmasta uusimpaan. Tuttua huttua kaikille niille, joille Deus on tuttu.
Joka vuoro niinikään tuupataan työläinen (noppa) laudalle ja mitä enemmän pätäkkää tarjoaa laiton ohessa, niin sitä nopeammin ko. työläinen pääsee laukomaan kortin toiminnon.
Siinä vaiheessa, kun me pääsimme Skytopian testipöytään oli osastolla siirrytty ko. pelissä ns. pikapelimoodiin – messujen alkupuolella tätä oli peluutettu täyspelinä. Pikapelissä korttinippujen koko oli puolitettu, mikä tarkoitti ainakin nelinpelissä sitä, että maaliviiva ylitetään niin nopeasti, että kunnon korttikombotukset jäivät tekemättä.
Toisaalta, en nähnyt koko pelissä hirveästi genren uudistajaa ja tarjolla olevien korttitoimintojen kirjo oli sanalla sanoen tylsä, joten meille tuo pikapeli Skytopiaa riitti oikein mainiosti.
Samaisen osaston Aquatica jäi toistaiseksi odottamaan aikaa parempaa, ne pöydät kun olivat edelleen täynnä. Niinpä katseemme kääntyi jo korealaisten osastolle ja etsimme käsiimme yhtä tiettyä peliä nimeltä: Hurricane Ball. Tätä härveliä oli osastolla kokonaista yksi, mutta parin minuutin odottelulla se oli vapaana.
Hurricane Ball on nopeuspeli, jos nyt peli lopulta ollenkaan. Purkka-automaatin näköisen muovihäkkyrän päällä olevaa nupikkaa vedetään ylös jolloin kuplan sisällä olevat pallot lähtevät pomppimaan hillittömästi. Tarkoituksena on saada oman värin pallot laskeutumaan omiin telineisiin, väärät pitää laukoa takaisin. Kun tässä tehtävässä onnistuu, painetaan pikaisesti nupikka takaisin alas ja kierros päättyy. Vaihtoehtoisessa pelimuodossa jokainen pelaaja saa tavoitekortin, joka kertoo minkävärinen pallo mihin telineeseen pitää saada – tosin ei tämä vaihtoehtoinen peli mitään muuta miksikään.
Muovihärpätin liipasimineen päivineen toimii kyllä, mutta tässä on ihan yhtä vähän peliä kuin edellisvuoden uutuudessa ‘Marble Bobsleigh’. Noh, tulipahan tämäkin kokeiltua!
Siispä matka jatkukoon. Päivän “syke” oli kohdillaan ja tässä kohtaa huomio oli, että pelipöytiin pääsi aika kivasti. Ja tämä samainen flow sai jatkoa…
Blue Orange tunnetaan näyttävistä ja varsin toimivista perhepeleistä. Osaston ohi kävellessämme siellä oli Uxmal-pöytä vapaana, joten tämä testiin siis. Peli oli etukäteen sikäli scoutattu, että tiesi suurinpiirtein mitä odottaa.
Uxmal on abstrakti peli, jossa rakennetaan yhteistä pyramidia. Pelivuorolla teet yhden kolmesta vaihtoehdosta: rakennat osan pyramidia, varaat yhden ruudun jo rakennetusta pyramidin osasta (tai liikut laudalla) tai muutat eri symbolien pisteytysarvoja.
Rakennettaessa otetaan yksi alassuin olevista pyramidipaloista, paljastetaan sen kuvapuoli ja asetetaan se laudalle siten, että laatassa olevat symbolit – tai edes osa niistä – osuvat vastaavaan symboliin laudalla tai olemassaolevien laattojen vieressä. Tästä saa palkinnoksi vastaavalla symbolilla varustettuja kortteja.
Ruudun varauksessa tai työläisten liikuttelussa laitetaan oma työläinen laudalle sellaiseen symboliin, josta olettaa saavansa pisteitä kun pisteytys laukeaa. Se kolmas toiminto on pisteytysarvojen muuttaminen, jossa pääsee veivaamaan pelin viiden symbolin keskinäisten arvojen kanssa.
Pisteytys Uxmalissa laukeaa, kun pyramidin kerros tulee valmiiksi. Tällöin niistä ruuduista tarjoillaan pisteitä, jotka ovat symbolien keskinäisessä arvorivistössä kärkipaikoilla, muista tarjollaan tyhjää arpaa. Lisäksi käsikorteista pitää tässä kohtaa ottaa tarjolla olevat lisäpisteet, jos ko. symboleista ylipäätään pisteitä sai ja nämä kortit palautetaan yleiseen pooliin. Lopuksi räknätään arvojärjestys uuteen uskoon eli arvokkaimmat symbolit pudotetaan jonon hännille.
Ja tätä kaavaa toistetaan kunnes Uxmalin pyramidin kolmaskin kerros on valmis. Lopputulos on keveä ja nopea pelattava, joka varmaan jollekin porukalle maistuu, mutta meille ei niinkään. Pelimekaanisesti siinä ei ole sinällään mitään vikaa, mutta vaikea siitä oli innostuakaan.
Sitten jotain, mistä toivottavasti saattoi innostua. Reiner Knizian tämän vuoden uutuuksista AbacusSpielen Tajuto oli etukäteen se kiinnostavin, koska peli tarjoilee uudenlaista ideaa. Pienellä varttomisella pöytäkin vapautui ja saatiin sääntöjenselitys, joka oli luokkaa “yksi messujen parhaista”.
Tajuto yhdistää toimintolaattamekaniikkaa ja onnenkoetusta. Pelivuorolla joko rakennetaan temppeliä, varataan kuutiolla paikka rakentuvasta temppelistä tai ostetaan uusi toimintolaatta. Temppelien rakentamiseksi vedetään pussista temppelin osa, joka lätkäistään laudalle jos se sinne vaan mitenkään kelpaa – ja varsin usein se ei tosiaankaan kelpaa, vaan jää pelaajan eteen odottamaan aikoja parempia.
Yhteisesti rakennettavia temppeleitä on kahdeksassa värissä ja ne rakennetaan kerros kerrokselta alkaen alimmasta ja siten isoimmasta palasta ja päättyen aikanaan pienimpään ylimpään kerrokseen. Pussista vetely on siten pieni tunnustelupeli täydellisen yllätyksen sijaan, mutta vaikka laatan koko olisi lopulta oikea, voi väri olla väärä.
Toimintoja voi vuorolla tehdä niin paljon kuin haluaa, mutta etenkin pelin alussa vain yhden toiminnon voi tehdä ilmaiseksi ja lisätoiminnot maksavat pelin rahayksikköjä eli meditaatiopisteitä. Erilaisia toimintolaattojen voi ostella pelin edetessä osan antaessa vähän lisävariaatioita ja osan tuodessa kiinteän voittopistemäärän pelin päätteeksi.
Niinikään voit pistää rahasi likoon siitä, että joku tietty temppeli valmistuu pelin loppuun mennessä jolloin siitä sitten joko napsahtaa voittopisteitä tai on napsahtamatta.
Kuin kirsikkana komeuden päälle mainitaan vielä erilaiset tavoitelaatat, jotka viedään “nopeat syövät hitaat” kilpailuna. Tajuto on taputeltu, kun tietty määrä temppeleitä pönöttää valmiina.
Ja olihan peli kyllä mainio. On kovin virkistävää, kun ~2000 tuhannen eri pelin jälkeen törmää peliin jossa on uutta toimivaa ideaa. Tajuton sääntökuorma on pieni, temppelin osasten vetely pussista mielenkiintoinen mekaniikka ja vähän on kiirettä ja halua tehdä sitä tätä ja kolmatta. Mutta kun kaverit leikkivät samalla hiekkalaatikolla, niin just se sun kaipaama hiekkalelu voi olla vietynä siinä vaiheessa kun oma pelivuoro napsahtaa kohdalle.
Pari kertaa piti harkita, että ostanko pelin matkaan, mutta sai nyt sitten kuitenkin jäädä hyllyyn. Mutta ehdottomasti Tajuto on peli, jota pelaisin uudelleen ja hyvinkin mielelläni.
Messupäivän viimeisen pelin kunnia meni Queen Gamesin Copenhagen: Roll & Write -pelille. Se muistutti – ei mitenkään yllättäen – paljon esikuvaansa, mutta valitettavasti sekoitus ei ollut yhtä maistuva. Noppa antaa mitä antaa (onneksi myös aina jotain muillekin kuin vuorossaolevalle), joten pelin rakenteluosa oli enemmän lottoa kuin lautapeliversiossa mikä teki tästä kupongintuhrauksesta aika paljon tylsemmän.
Hotellilla testattiin etukäteen varattu ja maksettu japanilaisen KogeKogeDo:n pyöräteemainen korttipeli Trimau: Grand Tour. Kompaktista paketista kuoriutui lopulta kaksi peliä, joista ensimmäisessä piti keksiä miten peli ehkä on suunniteltu toimivan? Oli paketissa toki englanninkieliset säännöt mutta sen verran reikäiset, että aukkopaikat piti täyttää itse. Mikä on aika hyvin se, kun kyseessä on lopulta vain hintsusti varioitu versio Unosta.
Tarkoitus siis päästä omista käsikorteista eroon. Kortin peluu tapahtuu “pelaa kortti, jossa täsmää x-määrää asioita” tai “asia ‘y’ ei saa täsmätä” -mekaniikalla, jossa jos kortti ei käy pitää yksi nostaa pakasta ja sen saa pelata jos se käy. Tähän päälle on leivottu “irtiotto”, jolla saattoi haastaa seuraavan pelaajan. Irtiotossa jos seuraava pelaaja ei pystynyt pelaamaan sai itse pelata vielä yhden kortin, muussa tapauksessa riskinykäisystä joutui itse nostopakalle.
Säännöt olivat tosiaan todella reikäiset. Mitä sai pelata milloinkin haki alkuun paikkaansa ja ensimmäinen peli eteni yli puolenvälin kunnes tuli ensimmäisen sääntötulkinta-uusinnan vuoro. Jollain konsensuksella päästiin peli kuitenkin loppuun. Peli kesti ehkä 7 minuuttia, sääntöjä tulkattiin alkuun ja väleissä yli tuon ajan. Vähän kertailtiin sitten niitä sääntöjä ja tulkintoja ja otettiin uusi jako, jossa olin viimeisenä pelivuorossa. En päässyt sitten edes pelaamaan kun edellinen latoi kaikki viisi korttiaan peräjälkeen putkeen eli se kerta kesti ehkä yhden minuutin.
Tässä kohtaa todettiin, että sääntökohtaa: “saat toisen vuoron, kun tilanne ‘y’ tapahtuu” täytynee tulkita siten, että niitä toisia vuoroja voi olla vain yksi eikä ketjutus ole sallittu. Kolmas yritys nyt oli ehkä lähimpänä sitä, mitä suunnittelija Takahiro Amioka pyöräpeliltään haki, mutta varma ei voinut olla vieläkään.
Summa summarum: tuskin tulee tähän pyöräpeliin tartuttua enää genressä kun on aika paljon parempaakin tarjolla.
“Messutrilogian” kolmanteen osaan puristetaan loppumehut Spiel’19 -messuista. Pysykääpä siis kuulolla! Se löytyy täältä.
