Top-10 Alean julkaisut – laatua, ei laimeutta

Ravensburgerin alaisuudessa majailee lautapelaajien kannalta tuotemerkki jonka julkaisuihin paneutuminen on kannattanut yli 20 vuotta ja kannattaa yhä edelleen. Se tunnetaan nimellä Alea. Alea-sarjan alaisuudessa on julkaistu vajaa nelisenkymmentä peliä joista moni maistuu paatuneemmallekin lautapelaajalle. Ja ihmekös tuo että maistuu, kun katsoo suunittelijoiden listaa pelien takana: Reiner Knizia, Stefan Feld, Rüdiger Dorn, Alexander Pfister, Klaus Teuber, Wolfgang Kramer, Alan R. Moon – suunnittelijoiden kermaa kaikki!

Eritoten Alean ’big box’ on käsite, josta löytyy useita lautapeliklassikoita. Nämä isot boksit ovat monelle harrastajalle jooa keräilykohde. Ja jos nyt ylipäätään mitään pitää keräillä, niin sikäli varsin järjellinen kohde, että tässä sarjassa on vain parikymmentä julkaistua peliä. Näin ollen täyden setin rakentaminen ei ole ihan valtava ponnistus.

Moni yhdistää Aleaan esimerkillisesti kirjoitetut sääntökirjat ja nykystandardeja köppäisemmät pahvikomponentit – molemmat ansaitusti ja aiheesta. Sääntökirjojensa osalta Alea todella osaa asiansa ja voidaan puhua suunnannäyttäjästä: läpi sääntövihkon on sivujen marginaali varattu tiivistyksiin keskeisistä säännöistä, joista on nopea tarkistaa ne muutamat asiat jos säännöt muutoin ovat kutakuinkin hallussa. Miinuspuolella sitten nämä epämääräiset pikku nippeli-nappelit ja pahvimarkkerit, jotka toisten julkaisijoiden käsissä olisivat saaneet esteettisemmän loppumuodon.

Alea-pelien pikkunippeleitä ja nappeleita sekä Carpe Diemin säännöt Taj Mahalin pelilaudalla.

Mutta sen minkä Alea häviää pelien ulkoasussa ja komponenteissa se voittaa usein sisällöllisessä laadussa. Alean pelisarja on, vielä tänäkin päivänä yksi merkittävimmistä pelisarjoista mitä on koskaan tehty.

Minä ja Alea

Kuten sivuston profiilipuolelle olen omaa peliharrastuneisuuttani avannut, aktivoiduin modernien lautapelien maailmaan niihin aikoihin, kun Alea-sarja oli ehtinyt sopivasti niittää mainetta. Pelien maine kiiri tänne peräpohjolaankin, joten luontevasti tuli hakeuduttua uusien Alea-sarjan pelien äärelle aina mahdollisuuksien tullen. Jossain kohtaa – vaikka välttelenkin yleensä pelitavoitteita – asetin itselleni päästä pelaamaan jokaikistä Alea-sarjan peliä ja tämän tavoitteen muuten joskus saavutinkin.

No, nyt kun kelataan takaisin tähän päivään, niin näemmä jokunen Alea-sarjan peli on pelaamatta, mutta suurin osa pelaamattomista on pelien uusversioita joissa on kenties jotain pieniä muutoksia alkuperäiseen. Ehkä se merkittävin ”puute” pelaamattomissa on The Rise of Queensdale (2018), mutta kampanjavetoisena legacy-pelinä se kyllä jääkin kokematta vaikka kuinka Inka ja Markus Brandtin nimi kannesta löytyykin. Noin muutoin vyönalla on 38 eri Alean peliä, joista peruutuspeiliin katsoessa suurin osa on edelleen laatukamaa. Pahimmat kyykähdykset varmaankin Mammoth Hunters (2003) ja Fifth Avenue (2004).

Ja miksei olisi laatua? Tunnettujen suunnittelijoiden tarjoilemana ja pelkästään Alean pelejä pelaamalla tutuksi tulevat niin huutokauppailut, roolivalintamekaniikat, kaupankäynti, onnenkoetus, roll-and-writet, noppatyöläiset kuin monet muutkin europeleistä tutut mekaniikat.

Edellisestä johtuen vielä tänäkin päivänä peliporukkamme omista hyllyistä löytyy melkoisen kattava kirjo Alean pelejä vaikka noin muutoin pelihyllyjen sisällöissä ovi käykin tiuhaan ja hyllypaikkansa pitää ansaita.

Mistä päästäänkin tämän artikkelin pihviin: mitkä ovat ne parhaat Alea-pelit? Seuraavassa meidän Top-10 -kattaus ja mielellämme kuulemme lukijoiden parhaita kokemuksia niinikään kommenttikentässä tai somessa. Laitetaan hyvä kiertämään ja omat parhaat jakoon oli niitä yksi, kaksi taikka kymmenen.

Yhdessä rivistössä ne Alea-pelit, jotka peliporukaltamme artikkelin tekohetkellä löytyi.

1. Carpe Diem

Julkaisuvuosi 2018, pelaajia 2-4, kesto 60 minuuttia, suunnittelija Stefan Feld.

Carpe Diemin maanläheisen tympeän ulkoasun takaa paljastuu suoraviivaiseksi viilattua laattojen poimintaa ja asettelua yhdistettynä kekseliääseen välipisteytykseen ja perinteisempään loppupisteytykseen. Seitsemän laatan asettelun jälkeen oma tilanne pitää olla siinä määrin ryhdissä, että pystyt pisteyttämään pisteytyskorttiparin ilman, että niistä jatkuvasti napsuu miinuksia. Ja kun näiden pisteytysparien määräkin koko ajan vähenee, niin pisteytysahdinko on hyvin rakennettu peliin mukaan. Tämä on se osa peliä, jossa täytyy fokus pitää ”tässä hetkessä”, mutta Carpe Diem hoitaa esimerkillisesti myös pitkän linjan tavoiteasetannan. Kokonaisuutena on on hyvään tovin parasta, mitä laattojenasettelupelien saralla on nähty ja siksi se nousee listan kärkeen.

Carpe Diem. Tästä se humppa alkaa: miehet telineissään valmiina rakenteluun.

Peli myös toimii kaikilla pelaajamäärillään, mutta haastavampaa pisteidensaalistusta hakevat hakeutuvat isompien pelaajamäärien pariin, sillä samalla laattavalikoimasta häviää viimeinen ”löysä”.

Peli on arvosteltu blogissamme: Carpe Diem – ruman ulkoasun takana hieno peli.

2. Taj Mahal

Julkaisuvuosi 2000, pelaajia 2-5, kesto 75 minuuttia, suunnittelija Reiner Knizia.

Monellakin tapaa hyvin omintakeinen paketti, jossa kaikki osaset loksahtavat kohdalleen upeasti. Taj Mahal on kaikkea tätä: aimo kauhallinen interaktiota, lyhyen & pitkän tähtäimen suunnittelua, vastapelaajien pelin lukua ja tilannekohtaista reagointia. Kun mukana on vielä riittävästi pimennossa olevaa tietoa, riskinottoa ja kesto optimaalinen, niin resepti on viimeisen päälle tasapainossa.

Taj Mahalissa vieraillaan kerran kussakin pelin 12 läänistä – järjestys arvottu pelin alussa ja kaikkien nähtävissä. Vierailu tarkoittaa vuorotellen korttien peluuta ja näitä pelaamalla yritetään saada jossain kamppailtavassa symbolissa enemmistön, jotta saa jättää ”jälkensä” laudalle temppelin muodossa tai haalituksi tuotteita. Jos ei pysty enää noudattamaan pelaamaansa väriä tai usko loppuu, passataan ja kerätään ne enemmistöt mitä just nyt on tai lähdetään tyhjin käsin poistaen samalla omat kortit. Temppeleitä ketjuttamalla ja tavaroita haalimalla koetetaan rutistaa enemmän pisteitä kun kanssapelaajat.

Taj Mahal. Käsikortit tarjoilevat näemmä kolmea perusväriä ja yhden jokerin. Milläs maalla lähden pelaamaan?

Taj Mahalista jää aina kutkuttava jälkimaku riippumatta siitä, miten itse pelissä kävi. Moitelistalle en keksi juuri muuta kuin sen vakivalituksen Alea-julkaisuissa: paljon heikkolaatuista pikkusälää ja ulkoasu mitä sattuu. Ilmeisesti roinan laatua on ruuvattu uudemmissa painoksissa, mutta kun en ole livenä nähnyt niin en ota enempää kantaa. Vaan mitä sen on väliä vaikka ei nykystandardeja täyttäisikään, peli on huippu kakkoslaadun komponenteillakin.

Peli on arvosteltu blogissamme: Taj Mahal – kamppailua hovin suosiosta.

3. Macao

Julkaisuvuosi 2009, pelaajia 2-4, kesto 90 minuuttia, suunnittelija Stefan Feld.

Kaikki, jotka Macaota ovat pelanneet, muistanevat pelin erityisesti omintakeisesta resurssirondelistaan, johon tavaraa valjastetaan noppien avulla. Isoilla nopilla saa tavaraa enemmän, mutta odotteluviive on melkoinen – jopa puoli peliä – ja hätäisemmät voivat elää kädestä suuhunkin. Vaan toisin kuin niin monissa muissa Stefan Feldin pistesalaateissa, niin nytpä niitä noppia ei räplätä mieleisekseen vaan kärvistellään kierros kierrokselta niillä noppalukemilla mitä heitettyä tuli.

Peli tuuppaa joka kierros korttia pelaajan laudalle ja niitä pitäisi resursseilla saada peliin tai hukka perii. Samoilla resursseilla sitä haluaa myös jalansijaa kaupungista ja toisaalta seilata maailman meriä vaihtamassa tavaraa pisteiksi.

Macao. No nyt on kourallinen harmaita ja sinisiä kuutioita, mutta niillä ei aktivoida yhtäkään apulaudan korteista! Auts.

Haastavan nopparondelin lisäksi Macaon vahvuus on sen tolkuton määrä kortteja, joista vain pienehkö osa päätyy yksittäiseen peliin ja se, että aina on ahdistusta siitä miten omista korteista saisi edes etäisestä toimivan pistelingon aikaiseksi. Tämä kolmiyhteys on timanttisen toimiva ja kesto on sopivan napakkakin jos malttaa peliä pelata kolmella pelaajalla. Neljälle pelaajalle en tätä välttämättä tarjoisikaan.

Macaossa on kaikki muu kohdallaan paitsi ne Alea-laadun komponentit ja kortteihin on veläpä menty lätkimään joukko käytettävyyskämmejä. Mutta nämä ovat pieniä rosoreunjoa muuten niin täydellisessä resurssiveivauksessa.

Peli on arvosteltu blogissamme: Macao – kuutiokaupan mestarit

4. Ra

Julkaisuvuosi 1999, pelaajia 2-5, kesto 45 minuuttia, suunnittelija Reiner Knizia.

Tässäpä on yksi Knizian nerokkaimmista huutokauppapeleistä. Ja tunnustetaan heti alkuun, että vähemmän olen aitoa Ra:ta pelannut mutta sitäkin enemmän pelin korttipeliversio Razzia!:a (2004). Pelillisiä eroja näiden kahden välillä on vähänlaisesti (ainoastaan katastrofilaatat), joten hienon pelin äärellä ollaan riippumatta siitä kamppaillaanko menestyksestä Niilin suistoissa vai jaetaanko saalista mafioosojen kesken.

Ran ulkoasu on hieno. (Kuva: Margaretha Jansen)

Keskiössä on settienkeräily, jotka pisteytetään kierroksen päätteeksi. Laitetaanko pakasta tavaraa lisää huutokauppaan vai käydään kierros huutelua siitä mitä nyt on näkyvissä – sitenhän tämä toimii. Kierrepallo tulee siitä, että pelaajilla on valmiit sekit, joista yhdellä voi kerrallaan tarjouksen tehdä ja voittaja saa paitsi tavarat, vaihtaa myös huutosekkinsä pöydällä olleeseen. Samalla on yksi sekki vähemmän käyttää tällä kierroksella. Kun päälle lätkäistään kierroksen päättymisen yllätyksellisyys ja oivallinen erilaisten settien pisteytys, niin tässäpä on peli, jossa harvoin on seesteistä ja hiirenhiljaista pöydässä vaikka mitään torikauppaa ei käydäkään.

Komponenttipuolella on kerrankin laatua tarjolla, kun Alean versiosta puhutaan. Huikea peli ja kestoltaan timanttisen sähäkkä.

5. In the Year of the Dragon

Julkaisuvuosi 2007, pelaajia 2-5, kesto 75 minuuttia, suunnittelija Stefan Feld.

Lohikäärmeen vuosi on inhan ihastuttava: se on peli, jossa jaetaan paitsi niukkuutta myös haastetaan pelaajat kohtaamaan kasa ikäviä tuhoja. On jotenkin poikkeuksellisen raikasta kohdata peli jossa pelaajaa ei silitetäkään myötäkarvaan ja ojenneta ämpärikaupalla kaikkea kivaa rakennelmien kasvaessa suhteettomiin mittoihin pelin päätteeksi. Ei, sitä In the Year of the Dragon ei todellakaan tarjoile – tässä peli potkii pelaaja alusta loppuun ja kun yrität nousta, niin se yrittää kammeta sut uudelleen alas.

Säännöiltään In the Year of the Dragon on simppeli, mutta päätöksenteosta se ei tee silti yhtään sen helpompaa. Vielä vähemmän, jos jättäydyt vuorojärjestyskamppailussa suosiolla hännille, jolloin peli vie pelaajaa jollei rahavarat anna liikkumavaraa. Kuinka pidän omat asukit hengissä ja katon pään päällä, pystynkö kamppailemaan hienoimmista ilotulituksista ja sitä rataa. Näitä asioita sitä huomaa pohtivansa samalla kun koettaa huomioida mitä katatrofeja peli tarjoilee seuraavaksi ja minkälaiseen järjestykseen ne ylipäätään ovat tähän peliin muotoutuneet. Pelimekaniikkansa (ja vuorojärjestyskuvion) vuoksi se lIn the Year of the Dragon oistaa vasta isommilla pelaajamäärillä.

In the Year of the Dragon. Peli joka piiskaa pelaajat huippusuoritukseen mikäli pisteille mielii. (kuva: Lucas Magrum)

Ulkoasusta voi jälleen olla montaa mieltä, mutta harvemmat tätäkään Alean tuotosta kauniiksi kehuvat. Niin ja kilpapelaajille (jollainen en itse ole) In the Year of the Dragon on muuten ihanteellinen: se tarjoilee mainion määrän etukäteen pohdittavaa (lukaiskaapa vaikka Suomen lautapeliseuran foorumilta analyysiä 2018 EuropeMastersia varten).

6. Rum & Pirates

Julkaisuvuosi 2006, pelaajia 2-5, kesto 60 minuuttia, suunnittelija Stefan Feld.

Rommipiraatit on yksi lautapelaajien vähiten arvostamista Alea-sarjan peleistä. Johtuneeko siitä, että sarja kosiskelee pääsääntöisesti astetta syvällisempien pelien ystäviä ja sitä Rum & Pirates ei kyllä ole. Se on kevyttä kaliiberia ja tuurielementtejä on roppakaupalla mukana. Kylän pimeillä kujilla siirretään vuorotellen merkkarikapteenia oman miehistön koon puitteissa ja pysähdytään risteysalueille suorittamaan tarjolla oleva toiminto – useimmiten siihen liittyy jokin minipeli, johon muillekin tarjoutuu mahdollisuus loisia mukaan. Ja kun tosiaan samaa kapteenia siirrellään, niin oman toiminnon lisäksi pälyillään sitä, minkälaisia mahdollisuuksia tulee samalla tarjonneeksi seuraaville pelaajille. Kierrokset päättävästä nyrkkirysystä nukkumapaikkojen (voittopisteiden) ratkomiseksi napsahtaa pieni miinus koska se voi toisinaan kestää tovin, mutta muutoin kokonaispaketti jää silti kivasti plussan puolella.

Rum & Piratesin hämärillä kujilla alkaa olla tunkua, kun pelaajien nappulat levittäytyvät samoja teitä jossa punainen kapteeni kulkee.

Rum & Pirates jättää pelistä toiseen aina hyvät fiilikset mitä ei voi sanoa näistä kuivemmista nyky-euronysväilyistä. Pelin ehkä isoin miinus on se, että rommipiraatti on selkeästi perhepeli, mutta sellaiseksi siinä on hivenen liikaa sääntökiemuroita opetettavaksi, joten ei tätä tule oikein sille sopivimmalle yleisölle opetettua. Monelle peliharrastajalle tämä taas on liian tuuripitoinen, mutta se taas on puhtaasti asennejuttuja. Tutussa sakissa edelleen nappivalinta ja onneksi omasta pelipiiristä just sopiva kööri tähän peliin löytyy.

Rum & Pirates on myös oiva silmienavaaja, jos kuvittelet Feldin tekevän aina vain samanlaisia pelejä.

7. The Castles of Tuscany

Julkaisuvuosi 2020, pelaajia 2-4, kesto 45 minuuttia, suunnittelija Stefan Feld.

Listan seuraava uusi tuttavuus tulee Feldin linnojen muodossa. Vaan sepä ei suinkaan ole The Castles of Burgundy (2011), jolla todennäköisesti moni samaa Alea-listaa tekevä saattaisi jopa listansa aloittaa. Ei, minulle Burgundin linnat osoittautui liiaksi pitkäkestoiseksi ja pelikerta toisensa jälkeen turhan toisteiseksi. Onneksi samoille perustuksille on valettu tämä huomattavasti virtaviivaisempi Toscanan linnat, höyläpenkki on heilauttanut omien pelilautojen täysin turhan pulmapelin hiiteen ja nopatkin ovat kokeneet kovia. Heksalaattojen rakentelu on kyllä edelleen läsnä, joskin sen rooli on pienempi – muilta osin mennään korttivetoisesti.

The Castles of Tuscany. Burgundin linnoista edelleen viritetty ja sopivasti oiottu Tuscany on lopulta sarjan paras.

Pelivuorolla valitaan yksi toiminto kolmesta vaihtoehdosta ja kun ne ovat luokkaa ”otatko pari korttia, laatan vai rakennatko yhden aiemmin otetuista laatoista”, niin lopputuloksena pelaajien pelivuorot viuhuvat pelaajalta toiselle ja kesto on viilattu kolmeen varttiin. Kiireen tuntu asioiden valmistamiseksi on myös nyt paremmin läsnä kuin esi-isässään. Pisteenä iin päälle pelin pisteytys on mainiosti toteutettu.

8. Louis XIV

Julkaisuvuosi 2005, pelaajia 2-4, kesto 60 minuuttia, suunnittelija Rüdiger Dorn.

Aika pitkälle lasketeltiin parhaiden Alea-pelien listaa ennen kuin suunnittelijan nimi vaihtuu muuksi kuin Stefan Feld tai Reiner Knizia. Rüdiger Dornin aurinkokuninkaan hovikähinöinti on siis sijalla kahdeksan. Tuntiin pakataan paljon peliä ja vaikka alkuun ulkoasu saattaa hämätä luulemaan tätä monimutkaisemmaksikin himmeliksi, niin oikeasti tämä on simppeli kuin mikä, ja symboliikka hiottu tasolle, että siitä pääsee ensiyrittämällä jyvälle.

Pelilaudan – tai no, ei tässä mitään lautaa ole vaan käänneltäviä laattoja – ympärillä käydään kiivasta enemmistöpeliä saatavilla olevista eduista, joita vaihdetaan kierroksen päätteeksi pistekorteiksi jotka myös antavat lisäboostia omistajalleen. Omien nappuloiden sirottelu laudalle enemmistöpeliä silmällä pitäen tapahtuu korttivetoisesti, joten oman käden hallintaa ja yleistilanteen lukua tarvitaan. Muitakin pieniä muuttujia on siroteltu ympärille niin, että pelissä pysyy jännite alusta aivan kalkkiviivoille.

Louis XIV:n ”pelilauta” on kokoelma käänneltäviä kaksipuoleisia hovin henkilöitä.

Louis XIV on aina yhtä ahdistavan hauska kokemus eikä se joidenkin valittama loppupelin (kieltämättä) oudohko vaakuna-arpajaisetkaan ole mikään pelinpilaaja. Tylsimykset saattavat valittaa myös siitä, että korttituurilla on liikaa vaikutusta – minä sanon, että opetellaan pelaamaan sillä ei peli saatuihin kortteihin kaadu.

9. Broom Service

Julkaisuvuosi 2015, pelaajia 2-5, kesto 60 minuuttia, suunnittelija Andreas Pelikan.

Alkujaan Alea-sarjaan julkaistu Witch’s Brew (2008) nimeä kantanut korttipeli taipui suunnittelijansa käsissä lautapeliksi usea vuosi myöhemmin. Ja hyvä kun taipuikin, lopputulos on roima parannut alkuperäisestä ja nappasipa Broom Service myös Spiel des Jahres -tittelinkin. Pelilauta tuo ryhtiä, sääntöjä on myllätty sopivasti uusiksi ja yhtäkkiä kädessä onkin mitä mainioin ”mitä muut tekevät ja uskallanko yrittää jytäkämpää omaa peliliikettä vai mennäänkö varman päälle mutta vähän pienemmin”.

Kaikilla pelaajilla on sama kymmenen kortin käsi, joista kierrokselle valitaan muutama. Seuraavaksi roolit käydään läpi kortti kerrallaan ja vuorossaoleva tekee päätöksen yrittääkö riskillä jytäkämpää toimintoa vai pelataan varman päälle – jälkimmäisen tapauksessa toiminto suoritetaan heti. Jos seuraava(t) pelaaja(t) paljastavat saman toiminnon, riskin ottaneen suunnitelma menee puihin ja nyt tämä sama päätös ”riskillä vai varman päälle” tulee uudellen pelaajalle vastaan. Koko kierroksen perään pelataan seuraava kortti ja samaa mallia käydään koko käsi läpi.

Broom Service ja noidat putelintoimitus puuhissaan. (Kuva Miira Hartemo).

Ja mitä tällä kaikella yritetään? Pelaajat pyrkivät keräämään resursseja ja toimittamaan niitä laudalla tiettyihin kohteisiin. Lisäksi on myrskyplivien taltuttamista ja muuta pientä peliä piristävää toimintaa tarjolla – sikäli kun vaan toimintonsa pääsee tekemään.

Pidän Broom Servicestä enemmän kuin etukäteen saatoin arvata Witch’s Brewn ei niin mairittelevien kokemusten myötä.

10. Las Vegas

Julkaisuvuosi 2012, pelaajia 2-5, kesto 30 minuuttia, suunnittelija Rüdiger Dorn.

Kärkikympin täydentää suomeksikin julkaistu keveä noppapeli Las Vegas, jossa neljän kierroksen aikana koetetaan haalia kasinoista mahdollisimman muhkea rahapotti itselle. Vuorotellen pelaajat heittävät noppansa (alussa kahdeksan, kierroksen edetessä aina vain vähemmän) ja asettavat näistä kaikki tietyn silmäluvun nopat vastaavaan kasinoon. Seuraavalla vuorolla vielä jäljellä olevat nopat heitetään uudelleen ja taas lykätään osa yhteen kasinoon. Kun kaikkien pelaajien kaikki nopat on kasinoissa jaetaan kasinon rahapotti pelaajille enemmistöjen mukaan. Tasatilanteitten aiheuttajat poistuvat aina tyhjin käsin. ”Tässäkö tämä oli?” on usein se ensimmäinen kysymys kun tuntuu, että jotain lisämaustetta voisi vielä olla – ja oikeassa kysyjä onkin. Tarvittava polte tulee sääntökirjan variantista, jossa pelaajille jaetaan myös neutraaleja noppia, joilla ei muuhun pyritäkään kuin saamaan aikaan ikäviä tasapelejä muille. Vasta variantin mukaanottamisella Las Vegas kasvaa niihin mittoihin, että se kurottaa Alean Top-10:een.

Kenen noppakäsi on porukan kuumin – se selviää Ls Vegasissa.

Tällainen Top-10 tällä kertaa. Kärki noudattelee vuoden 2022 Top-100 -listalta löytyviä Alean julkaisuja jatkettuna em. listan ulkopuolelle jääneistä. Sen verran teaserinä voidaan loppuun paljastaa, että seuraavat viisi yo. listalle kärkkyvää peliä olisivat olleet Bora Bora (2013) The Castles of Burgundy: Card Game (2016), La Isla (2014), Puerto Rico (2002) sekä San Juan (2004) – jossakin järjestyksessä.

Tero

Tero on pitkän linjan lautapelaaja, jota kiinnostavat myös konsoli- ja tietokonepelit. Uusiin peleihin tutustuminen kiinnostaa aina ja leikkisästi voidaankin sanoa, että Teron missiona on tietää lautapeleistä enemmän kuin kaupan sedät. Teron sweet spot on peleissä, joiden kesto on noin tunnin luokkaa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.