Julkaisen parin vuoden syklein oman Top-100 -listani ja nyt on jälleen sen aika (edellinen lista keväältä 2020 löytyy täältä). Kyseessä on siis lista kautta aikain parhaista lautapeleistä eli yhdistelmä kestosuosikkeja ja makoisimpia uutuuksia. Viime mainittujen osalta pitkässä juoksussa on mielenkiintoista seurata raivaavatko ne pysyvän paikkansa listalta vai onko kyseessä vain hetken huuma?
Verrattuna vuoden 2020 listaan mukana on nyt kaikkiaan 18 uutta tulokasta sekä joitakin paluumuuttajia – siis pelejä, jotka uupuivat edellisestä listauksesta mutta ovat joskus aiemmin olleet top-satasessa.
Tämän pidemmittä puheitta listan kimppuun.
100. Kingdomino (2017); edellinen listasijoitus 97.
Listauksen aloittaa tämä vuoden 2017 Spiel des Jahres -voittaja Kingdomino. Pelin yksinkertaisuudessa on jotain kiehtovaa edelleen: helppo, ymmärrettävä dominohenkinen peli, jota tarjoaa vähemmän pelaavillekin. Ja lapsiystävällinenkin vielä. Laatukomponentit ja napakka kesto kruunaavat kokonaisuuden. Ei tätä liiaksi kannata alkaa analysoimaan vaan nautitaan Kingdominosta sellaisena kuin se on.
99. Oregon (2008); edellinen listasijoitus 100.
Kahden vuoden takaa Oregon löytyi listan hänniltä – mutta löytyi kuitenkin – ja listalla ollaan edelleen! Oregonin nerokkuus löytyy kiinnostavasta korttiparien peluumekaniikastaan, jolla osoitetaan minne pelataan… ja useimmiten myös ‘mitä pelataan’. Kylkeen on pultattu onnistuneesti pari erikoislaattaa ja niiden uudelleenaktivointien kanssa keinottelu. Lopputuloksena on vahvasti kolmen vartin taitopeli, joka toimii hyvinkin erilaisissa tilaisuuksissa.
98. Love Letter (2012); edellinen listasijoitus 74.
Aikanaan Love Letter tuli ja näytti kuinka vain vajaalla 20 kortilla rakennetaan nautinnollinen sosiaalinen deduktiopeli. Yrittäjiä on ilmaantunut sen jälkeen enemmän kuin liikaa, mutta Love Letter seisoo sittenkin korkeimmalla korokkeella. Tarkoituksenahan pelissä on tiputtaa kaverit pois pelikierrokselta tavalla tai toisella ennen kuin pelin pieni korttipakka loppuu – tai olla edes se, jolla on pakan loppuessa suurin kortti kädessä. Kaikessa yksinkertaisuudessaan hieno toteutus ja meillä tätä on hakattu satoja jakoja ja edelleen pelaan sitä mielelläni.
97. O Zoo le Mio (2003); edellinen listasijoitus 76.
Yhdistelmä sokkohuutokauppaa ja dominolaattojen peluuta on yllättävän vangitseva. O Zoo le Mion laatat rakentavat hivenen Carcassonnemaista maisemaa ja niiden sijoittelulla on pelissä menestymisen kannalta paljonkin merkitystä. Lopputulos on puolituntinen viritelmä ja parasta mitä Corné van Moorsel on käsistään päästänyt. Ei se mikään maata mullistava tuotos ole, vähän saumoista pilkistelee välillä “rikkaat rikastuu” -meininkiä, mutta sittenkin se on siinä määrin viihdyttävä, että se saa tasaisesti peliaikaa. Eikös se osoita, että silloin on jotain tehty oikein?
96. Kraftwagen (2015); **UUSI**
Listan ensimmäinen uutuus Kraftwagen on euromainen teollisuuspeli autojen maailmasta. Tekniikkaa kehitetään kilvan, asiakkaiden muuttuvia toiveita täytyy kuunnella ja peliään adaptoida sen mukaisesti. Kaikki tämä ympättynä vuoromekaniikkaan, jossa mieluisten toimintojen vuoksi saatat kiiruhtaa jonossa hurjastikin eteenpäin ja odotella “sakkona” hyvän tovin seuraavaa omaa vuoroa kun muut tekevät pienin askelluksin. Kraftwagen on Matthias Crameria parhaimmillaan ja erinomainen valinta jos aavistuksen valju ulkoasu ei ole karkote ja autoteollisuuden pariin on istuttaa neljä pelaajaa.
Kiinnostuitko? Lisätietoa blogitekstin muodossa täällä.
95. Alhambra (2003); **Paluumuuttaja**
Listan “paluumuuttaja”, sillä Alhambra ei aivan jaksanut sadan joukkoon edellisellä kerralla, mutta vuonna 2018 se löytyi sijalta 98 – nyt olympiadi myöhemmin ollaan parhaimmalla sijoituksella. Moderni klassikko mitä tulee enemmistöpeleihin, mutta onhan tässä muutakin viehättävää: laattojen rakentelu kaupunkimaisemaksi ja tasarahojen kanssa puljaaminen on vielä näin 20 vuotta julkaisustaankin mukavaa puuhaa. Pelaajamäärältään tämä vaatii toimiakseen sen 3-4 pelaajaa, muilla pelaajamäärillä valitaan sitten jotain muuta.
94. Web of Power (2000); **Paluumuuttaja**
Heti perään toinenkin paluumuuttaja, sillä Web of Power löytyi neljän vuoden takaa sijalta 76. Korttivetoinen enemmistökikkailu se on tämäkin, mutta kaikessa tiivistyksessään ultimaattisen hyvä: yhden pelin pelaa 20 minuuttiin ja siinä ajassa saa kestoaan moninkertaisesti enemmän takaisin. Myöhemmät lautapeliherännäiset tuntenevat pelin paremmin nimillä China (2005), Han (2014) taikka Iwari (2020), mutta pohjimmiltaan samasta pelistä on kyse.
93. Black Vienna (1987); edellinen listasijoitus 92.
Vanha deduktiopelien sotaratsu se vaan jaksaa. Harvakseltaan tätä tulee pelattua, mutta kun tulee, niin Black Vienna jaksaa muistuttaa omasta erinomaisuudestaan. Pelissä selvitetään rikolliskolmikkoa isommasta epäiltyjen joukosta, mutta vaikka lähtökohta on liki sitä samaa mitä kaikissa päättelypeleissä, niin poikkeavuus valtavirtaan löytyy pelin kysely-vastaus -mekaniikasta: korttien kautta esitetyt kysymykset vastauksineen jäävät pöytään näkyviin pelin loppuun saakka, mikä nopeuttaa mukavasti sen kestoa.
92. Stich-Meister (2010); **UUSI**
Hämmentävä “uutuus”: olin varma, että Stich-Meister on ollut aiemmillakin listoilla, mutta niin vain se on aina lopullisilta listoilta karsiutunut, välillä täpärästikin. Mikään ei silti ole taustalla muuksi muuttunut: Stich-Meister on esimerkillinen tikkipelisääntöjen kokoelma, josta joka pelikierrokselle pelaajat sääntökortein määrittelevät mistä saa pisteitä, mikä on valtti jne. Tikkipelejä yhtään enemmän pelaavalle tutustuminen Stich-Meisteriin on enemmän kuin pakollista ja tutustumisen jälkeen voi käydä kuin minulle: iso osa muista tikkipeleistä menettää merkityksensä, koska tässähän on käytännössä kaikki tarpeellinen! Tottahan meno on Stich-Meisterin tapauksessa välillä vähän villiä, mutta pääasiassa tämän pelin parissa vietetty aika on puhdasta laatuaikaa.
91. Marrakech (2007); edellinen listasijoitus 99.
“Mattokauppias” tarkoittaa meillä Marrakechiä. Näyttävän ulkoasun alta paljastuva kangasmattojen pinoamispeli on pohjimmiltaan ilkeämielinen, sillä elannon vuoksi on pyrittävä viemään ne laudan otollisimmat paikat tulojen toivossa. Lopulta noppa toki kertoo, mihin kaveri kauppiaalla pysähtyy ja siten joutuuko tämä maksumieheksi vaiko eikö. Marrakech on hilpeän hauska ja nopea perhepeli, jolle on oma aikansa ja paikkansa.
90. The Palaces of Carrara (2012); edellinen listasijoitus 47.
Carraran marmori rytisee listalla alaspäin, mutta nautin pelistä edelleen. Parin toimintovaihtoehdon ympärille on tehty viritelmä, jossa joko kerätään marmoria varastoon tai aiemmin haalittua kiveä käytetään itse rakentamiseen. Carraran palatsissa raha ja pisteet ovat tiukassa ja pisteytystavoitteet vaihtelevat pelikohtaisesti. Kramer&Kiesling -kaksikon käsistä on jälleen tuotettu hiottu kokonaisuus, jonka pariin palaa hymyssäsuin. Ainoa tahra muuten makoisassa kokonaisuudessa liittyy pisteytyskortteihin joista osa on huomattavasti tylsempiä kuin toiset, jolloin pelikertojen välillä voi olla enemmän vaihtelua kuin lopulta olisi toivottavaa.
Kiinnostuitko? Lisätietoa blogitekstin muodossa täällä.
89. Wingspan (2019); **UUSI**
“Lintupeli” oli kaikkien huulilla julkaisuvuonnaan ja sittemmin se on voittanut lukuisia merkittäviä lautapelialan palkintojakin. Edelleen Wingspan liihottaa Boardgamegeek-sivuston ykköspaikalla perhepelikategoriassa. Lautapeli.fi:n suomennoksen myötä peli on saanut lisäyleisöä kaukana pohjolassakin. Omiin ykkössuosikkeihin Wingspan ei ole kuulunut johtuen pääasiassa pelin liiasta omaan napaan katsomisesta sekä käytettävyysongelmista niissä muutamissa asioissa joiden osalta pitäisi paremmin tietää missä muut menevät. Kunhan peliä ei erehdy pelaamaan 4-5 pelaajalla vaan tyytyy pienempiin pelaajamääriin, niin Wingspan on sittenkin ihan mainio lätkittävä ja siksi listallakin. Pelin vahvuutena ovat nerokas korttien aktivointimekaniikka ja koneiston rakentelu, joka ymmärtää lopettaa lentonsakin ajoissa.
88. Draftosaurus (2019); edellinen listasijoitus 56.
Draftosaurus söpöine pikku dino-meepleineen ei ollut mikään tähdenlento. Kepeän nopea nyrkistä toiseen siirtyvä dinodraftailu on mainio valinta, kun aikaa on vähän mutta haluaa muutakin kuin vain Sushi Go!:ta “automaattiajeluna”. Kun ulkonäkökin on kunnossa ja kaksipuoleinen pelilauta tarjoaa kohtuullisesti vaihtelua, niin tämä on superfilleri johon tartutaan tämän tästä.
Kiinnostuitko? Lisätietoa blogitekstin muodossa täällä.
87. Träxx (2015); edellinen listasijoitus 59.
Jos oli edellinen superfilleri, niin sitä on tämäkin. Träxx muistuttaa sitä legendaarista Nokia-puhelimen matopeliä eli tässäkin kasvatetaan jatkuvasti matoa ja yritetään välttää ajattamasta sitä umpikujaan. Pisteruutujen kilpajuoksu on pikantti pieni lisä muuten niin soolomaiselle pulmailulle. Vartin puraisuksi Träxxille löytyy useinkin käyttöä.
Kiinnostuitko? Lisätietoa blogitekstin muodossa täällä.
86. Black Friday (2010); **UUSI**
Listan ensimmäinen vaan ei suinkaan viimeinen osakepeli. Black Friday on Friedemann Friesen käsialaa, mistä syystä (?) excelmäisen vihreä ulkoasukin. Kaunistus peli ei ole, muttei kauhistuskaan – pikemminkin päinvastoin. Muutaman simppelin toimintovaihtoehdon ympärille rakentuu rapsakka rahantekopeli, joka on kyllä hyvä. Varoituksen sana on kuitenkin annettava: Black Friday on helppo pelata väärin ja samalla rikkoa peli. Tästä miinukset sääntökirjalle, joka voisi olla rahtusen selkeämpi. Mutta oikein pelattuna: “tää on nannaa”!
85. Timbuktu (2005); edellinen listasijoitus 54.
Kuinka salakuljettaa tavaraa ohi varasjoukkion? Tämän kysymyksen äärelle vie Timbuktu. Beduiinipahisten sijainnista vain on etukäteen kovin vähän tieto, mutta tietomäärä kasvaa kierroksen edetessä. Pelissä on pieni muistielementti mukana, mikä istuu siihen erittäin hyvin: saat aina yhden “varasryhmän sijainti+tuotteet” -yhdistelmän tietoon ja kun on uuden yhdistelmän aika, pitää vanha tieto pitää muistissa – kortit kun kiertävät pelaajalta toiselle. Mainiosti ja suoraviivaisesti toteutettu peli ja vaikka nyt tullaan useampi kymmenen pykälää alaspäin sijoituksessa, niin on tämä omia kestosuosikkejani edelleen.
Kiinnostuitko? Lisätietoa blogitekstin muodossa täällä.
84. Museum (2019); edellinen listasijoitus 57.
Museoesineistön keräily ja erilaisten settienrakentelu on ollut mieluista puuhaa vaikka Museum onkin valahtanut listalla alaspäin. Pelistä tihkuu läpi sen potkustarttitausta, asioita kun olisi voitu viilata sieltä täältä jouhevammaksi ja selkeämmäksi. Nyt pelivuorot ovat välillä joukko pieniä sotkuisia minisiirtoja mikä pidentää peliä enemmän kuin toivoisi. Osin tästä syystä Museum jouti kiertoon reilun kymmenen pelin jälkeen, mutta palaan tämän ääreen kyllä jatkossakin jos joku sitä ehdottaa ja pöytään tarjoaa.
Kiinnostuitko? Lisätietoa blogitekstin muodossa täällä.
83. Scrabble (2003); edellinen listasijoitus 68.
Sanapelien klassikko yli 70 vuoden takaa on edelleen hyvä ja meillä aktiivisesti pelattu. Monenmoista uudempaakin yrittäjää on ollut, mutta ei ole toistaiseksi Scrabblen voittanutta. En tätä neljälle pelaajalle tarjoisi liian odottelunsa vuoksi, mutta 2-3 pelaajalla vanhan sotaratsun tenho on tallella.
82. Rock the Bock (2018); edellinen listasijoitus 88.
Suurin piirtein samoilla sijoillaan pysynyt Rock the Bock kyselee edelleen, mahtuisko bileisiin vielä pari kaveria? Hilpeäteemainen korttipeli, jossa omien käsikorttien rajoissa tehdään yhtäaikaa päätökset ja yritetään ujuttaa kemuihin mahdollisimman paljon omia eläimiä ilman, että pyrkyreitä on liikaa. “Mitä kaverit mahtaa pelata ja mitä minun siten pitää pelata?” -arvuuttelu on omia inhokkejani, mutta kokeneen pelisuunnittelijan (Christward Conrad) käsissä Rock the Bock kutittelee kyllä oikeita makuhermoja. Kompaktin paketin “hidden gem” -pelejä tämä jos mikä.
81. Fantasy Realms (2017); **UUSI**
Saksassa Kennerspiel des Jahres -finalistinakin aikanaan nähty korttipeli on kyllä oikeammin varsin kevyttä korttikombojen rakentelua. Kuka haalii käteensä parhaat pisteet tuottavan seitsemän kortin käden? Hupaisaa sopivien korttiyhdistelmien metsästystä, jossa loppupisteiden laskenta on se haastavin osa, mutta johon onneksi on useampiakin erilaisia mobiilisovelluksia ja/tai nettisivustoja, jotka hoitavat tämän osuuden “suit sait sukkelaan”. Yksi kierros on ohi vartissa, useimmiten vaan halutaan heti perään revanssia… ja taas revanssia. Missään nimessä tätä ei pidä erehtyä pelaamaan yli neljällä pelaajalla.
80. Living Forest – Elävä metsä (2021); **UUSI**
Vuoden 2022 Kennerspiel des Jahres -voittaja ihastuttaa myös meitä. Living Forest on raikas yhdistelmä onnenkoetusta ja kilpajuoksua johonkin pelin kolmesta voittotavoitteesta – etenkin kun kesto on sopivasti kompakti ja tunnelma tiivistyy loppua kohden. Pelin onnenkoetus-osuus on tehty tavalla, jossa riskiä pystyy kontrolloimaan huomattavasti paremmin kuin vaikkapa Räävelin rohtotohtoreissa. Tämä maistuu!
Kiinnostuitko? Lisätietoa blogitekstin muodossa täällä.
79. El Grande (1995); **UUSI**
Mitä tulee enemmistöpeleihin, niin genren grand old man ‘El Grande’ on edelleen voimissaan. Toisaalta onko ihmekään, kun taustalla on kokeneet suunnittelijat Kramer & Ulrich. Onhan tämä kestoltaan hiukkasen pitkä, mutta maksimipelaajamäärällä ah silti tuskaisan nautinnollinen, kun viisi nuppia vääntää alue-enemmistöistä Espanjan mailla. “Tartu hetkeen” on tässä jutun juoni, vaikka haarukalla (ja tätä terävämmilläkin välineillä) kaverit tökkii sua kylkeen. Toivotamme El Granden ilolla listalle, jolle se ei tätä ennen ole aiemmin ihan yltänytkään.
78. The Castles of Tuscany (2020); **UUSI**
Listan seuraava uusi tuttavuus tulee Feldin linnojen muodossa. Se ei suinkaan ole The Castles of Burgundy, jota pidän liian pitkänä ja toisteisena. Ei vaan Burgundin linnan perustuksille on kyhätty huomattavasti virtaviivaisempi Tuscanyn linna ja höyläpenkissä mm. nopat ovat saaneet huutia. Heksalaattojen rakentelu on edelleen läsnä, mutta muuten mennään korttivetoisesti. Lopputulos miellyttää suuresti, sillä pelivuorot viuhuvat pelaajalta toiselle ja kesto on saatu lyhennetyksi tuntiin. Kiireen tuntu asioiden valmistamiseksi on myös nyt paremmin läsnä kuin esi-isässään.
77. The Bark Side (2018); edellinen listasijoitus 51.
Korealaista käsityötä on tämä koira-aiheinen tikkivariaatio viimeisestä tikistä. Pelatun tikin koko voi vaihdella yhdestä useampaan korttiin, mutta pelin tvisti on, että jollet pysty nokittamaan tikin kärkipaikalle, joudut heittelemään kädestä pieninumeroisimpia kortteja pois. Kierroksen viimeisen tikin voittanut saa ko. tikin sakkona omaan varastoon minkä tähden se viimeinen kortti olisi hyvä olla mahdollisimman pieni. The Bark Side on kaikessa yksinkertaisuudessaan monella tapaa oivaltava ja hauska tikittely ja toimii mainiosti 3-4 pelaajalla. Isommille pelaajamäärille sopivaa tikkipeliä hakevan kannattaa jatkaa listan tutkimista pidemmälle.
Kiinnostuitko? Lisätietoa blogitekstin muodossa täällä.
76. Mystery Rummy: Jack the Ripper (2003); edellinen listasijoitus 86.
Listan yksi monista vakinaamoista löytyy nyt paikalta 76. Jack the Ripper -teemainen Mystery Rummy -sarjan korttipeli on meillä paljon pelattu, mutta pääsääntöisesti kaksinpelinä. Perinteiseen rommipeliin on leivottu mukaan muutama lisäkikka, minkä vuoksi sitä jaksaa uudestaan ja uudestaan. Kompaktin kokonsa vuoksi “eukkoa on pistetty lihoiksi” myös matkoilla – tuo lause helähtää ilmoille, kun sarjamurhaaja saa uuden uhrinsa. Peli on myös ainoa Mystery Rummy -sarjassa, joka on saanut pysyvän paikkansa meiltä – ne muutkin ovat käväisseet ja lähteneet sittemmin kiertoon.
75. Rum & Pirates (2006); edellinen listasijoitus 87.
Poikkeuksellisempi Stefan Feldin peli, koska tämä on kevyt ja täynnä tuuriakin. Rum & Piratesissa siirretään vuorotellen piraattikapteenia pimeillä kujilla ja koetetaan haalia pisteitä hyvinkin eri tavoin. Vähän väliä tartutaan noppaan ja ratkotaan minipelien voittajat. Huonoa noppakättä voi pyrkiä kompensoimaan tynnyrimerkeillä, joilla saa yrittää uudelleen. Rum & Pirates osuu ja uppoaa kiitos vähän erilaisen lähestymistapansa ja tutulla porukalla sen arvo vain kasvaa, kun sääntöjä ei tarvitse olla selvittelemässä alusta pitäen. Sijoituksellisesti se näemmä seilailee 60-90 sijoituksen välillä, mutta pysyvyyttä se edustaa listallamme kaikki tyynni.
74. Uptown / Blockers! (2007); edellinen listasijoitus 62.
Mitä tulee meidän kestoklassikoihin, niin Uptown on just sitä. Pelin keskeinen haaste “muodosta mahdollisimman vähän eri alueita” on mielenkiintoinen – etenkin kun pelaajien laattasetit ovat samanlaiset ja asettelultaan äärimmäisen tiukasti säännellyt. Haastavuutta kasvattaa se, että noista laatoista vain pieni osa on kerrallaan käytettävissä ja kun kaikki hämmentävät samaa soppaa pelilaudalla, on kulinaristien kehuma keitos valmis. Peli kestää hyvin uudelleenpeluuta, joten pelkästään jo tältä pohjalta vahva suositus jos hakusessa on hivenen keveämpää laatta-asettelua.
Kiinnostuitko? Lisätietoa blogitekstin muodossa täällä.
73. Carcassonne (2001); edellinen listasijoitus 71.
Klassikkojen klassikko on juntannut perustuksensa listalla kutakuinkin samoille sijoille kuin kaksi vuotta takaperin. Maiseman rakentelu laatta kerrallaan on edelleen palkitsevaa ja vaikka laattaonnellakin on merkitystä, niin paljon jää sittenkin omiin käsiin. Kun kylkeen pulttaa sen pakollisen ‘Kirkot ja kievarit‘ -lisäosan, olen tyydytetty. Hieno peli vaikka uutuudenviehätys on karistettu jo 20 vuotta sitten.
72. Kingsburg (2007); edellinen listasijoitus 45.
Reilut kaksikymmentä sijoitusta on pitänyt antautua kahdessa vuodessa, mutta mitään ei oteta pois Kingsburgin hienoudesta. Riittävän suoraviivaisesti toteutettu noppa-asemointi, jossa paitsi kerätään tarpeellisia resursseja rakenteluun myös poljetaan kaverin jaloille blokkaillen tärkeitä ruutuja. Aika-ajoin mörököllit iskevät kimppuun, joten rakentamisessa koetetaan pitää huoli myös puolustuksesta. Kingsburg on vielä vuosien jälkeenkin mainio tapaus.
Kiinnostuitko? Lisätietoa blogitekstin muodossa täällä.
71. Dixit (2009); edellinen listasijoitus 64.
Kun puhutaan partypelien parhaimmistosta, ei Dixitiä saata ohittaa. Tämä “Kymppitonni kuvilla” on erittäin hauska pelattava ja Dixit toimii todella monissa tilanteissa. Yhtään enempää peliä pelaaville on tarjolla lisäpakkaa jos toistakin ja pientä variaatiota on tarjolla Dixit Odysseyn muodossa. Tämä jos mikä pesee vaikkapa Conceptin mennen tullen, mutta jos vaihtelua kaipaa minulla on sinulle hyviä uutisia – kannattaa siis jatkaa lukemista!
70. Azul: Summer Pavilion (2019); edellinen listasijoitus 35.
Azul-pelisarjan kesäinen versio rikkoo perusmantraa sillä, että alkuun laatat kerätään pelaajien eteen ja vasta niiden kokonaan loputtua ne rakennellaan vuorotellen omalle laudalle. Tähän päälle on ympätty lisälaattojen haalintaa aika-ajoin päälaudalta ja kierroksittain vaihtuva ennalta määritetty jokeriväri. Muutokset ovat toimivia ja siten Azul: Summer Pavilion on olemassaolonsa ansainnut. Pelaan tätä kesäversiota erittäin mielelläni edelleen vaikkei se alkuperäisen Azulin nerokkuuden tasolle ylläkään – tästä syystä huomattavaa pudotusta listalla.
Kiinnostuitko? Lisätietoa blogitekstin muodossa täällä.
69. The Hanging Gardens (2008); edellinen listasijoitus 52.
Riippuvat puutarhat tarjoilee yhdistelmän kortin latomista toisensa päälle sekä temppelien rakentelua. Kun edelliseen yhdistetään settien keräilyn kautta miellyttävästi rakentuva pisteytys, niin ollaan laadun äärellä. The Hanging Gardens on maistuva perhepeli, joka tarjoilee paljon samaa kuin suomalaista käsialaa oleva Honshu, mutta tällä kertaa tämä varhaisempi ulkomainen vastine on pisteytyksensä osalta kiinnostavampi. Neljälle pelaajalle Hanging Gardens ei toimi, mutta pienemmillä pelaajamäärillä kylläkin.
Kiinnostuitko? Lisätietoa blogitekstin muodossa täällä.
68. Parade (2010); edellinen listasijoitus 46.
Kompaktien korttipelien luottopelaajia on Parade, jossa homma kiteytyy haasteeseen kuinka välttää ottamasta kortteja jatkuvasti kasvavasta paraatijonosta. Jos sitten jonosta jotakin tarttuu, niin syytä olisi pitää huolta siitä, että sitä (tai niitä) värejä on sitten enemmän kuin muilla. Simppelit säännöt, täynnä kutkuttavia päätöksiä. Tämä vaan toimii.
67. Schotten Totten / Battle Line (1999); edellinen listasijoitus 67.
Tismalleen samoille askelmille Schotten-Totten junttasi rajapaalunsa kaksi vuotta takaperin. Kolmen kortin pokerikäsien rakentelu kaksinpelinä on yllättävän koukuttavaa puuhaa mikä on tullut todistetuksi jo parinkymmenen vuoden ajan. Pienehkön korttikäden hallinta ja korttituuri ovat avainasemassa, mutta jos se rouva Fortuna sitten pyllistääkin yhdessä jaossa, on uusintamatsi helppo ottaa. Schotten Totten on klassikko ja kaksinpelifillerien kruununjalokivi.
66. Atlantic Star / Show Manager (2001); edellinen listasijoitus 41.
Kun hyvyydestä puhutaan, niin tässä on sitä oli sitten teema “Unelmien risteily” taikka “Päräyttävä lavashow”. Pelissä rakennetaan käteen reitti-/bändisettejä neljässä eri värissä yksi väri kerrallaan ja kun aika on, setti pöydätään ja aloitetaan uuden värisetin rakentaminen. Nopsaan rullaavat kierrokset yhdistettynä äärimmäisen tiukasti rajattuun korttilimiittiin ja rahavarantoihin tekevät Atlantic Starista erinomaisen. Peli on täynnä hiljaista “toivottavasti tuo kortti on vielä tuossa mun vuorolla” ja “Älä vaan nyt vaihda niitä kortteja” -tuskaa, joka usein purkautuu ääneen lausutuksi, kun vastapelaaja juuri edellä tekee niitä siirtoja mitä et toivonut tämän tekevän. Eittämättä Dirk Hennin kautta aikain parhaita pelejä.
Kiinnostuitko? Lisätietoa blogitekstin muodossa täällä.
65. Poison (2008); edellinen listasijoitus 26.
Poison on kulkenut pitkän matkan keskuudessamme. Nyt tuli sijoituksissa hurja pudotus, mutta liekö osunut huono arpa kohdalle eli kaksintaistelussa vieläkin kovempia pelejä kohdalle, sillä en tunnista että tämän pelin tenho olisi mihinkään kadonnut. ”Vältä korttien ottamista, mutta jos otat, niin ota sitten samaa maata eniten” –on oiva lähtökohta peliin kuin peliin ja Poisonin tapauksessa coctail on kohdillaan. Pöytään paiskotaan korttia kolmeen väripinoon ja pyritään pitämään korttien summa riittävän pienenä, jotta itse ei sieltä mitään tarvitsisi ottaa. Mukana on jokereita, joita saa lätkiä keittoon kuin keittoon, mutta jos niitä päätyy omaan ottopinoon, ropisee automaattisesti miinuksia. Erinomainen peli, kun pöydän ääressä on neljä tai viisi pelaajaa.
64. My City (2020); **UUSI**
Reiner Knizian kevyt legacy-peli, jossa pelaajien pelilaudat muuttuvat skenaario skenaariolta. My City on oivallinen 24 skenaarion polyominopeli, jossa uuden kuoren ja sen tuoman pienen uuden lisätvistin myötä se “matka kannattaa” pelasit sitten tätä perheen tai peliharrastajaporukan kesken. Kun koko skenaariopaketti on pelattu on jäljellä vielä “ikuinen peli”, joka ei – sanotaan nyt suoraan – ole enää kiinnostava. Iloitsen My Cityn hetkestä listalla, mutta vaikea nähdä tälle pysyvämpää paikkaa sillä.
Kiinnostuitko? Lisätietoa blogitekstin muodossa täällä.
63. Rune Stones (2019); edellinen listasijoitus 84.
Rüdiger Dornin taidonnäyte mitä pakanrakentelu -mekaniikkaan tulee. Kortit ovat monikäyttöisiä eivätkä kulu paitsi silloin, kun niiden efektin haluaa ajaa. Tällöin pelatuista korteista menettää parhaan pysyvästi. Pohjimmiltaan Rune Stunes on kilpajuoksua tiettyyn pistemäärään ja sinne päästääkseen on pitänyt konvertoida aika satsi timantteja ensin artifakteiksi ja siitä edelleen riimukiviksi. Mainio peli, joka on hilannut sijoitustaan kahden vuoden aikana ylöspäin. Harvoin tulee viilattua pelien sääntöjä mihinkään suuntaan, mutta Rune Stonesille tekee hyvää, kun tavoitepistemäärää tiputtaa jollakin kympillä.
62. For Sale (2005); edellinen listasijoitus 34.
Lyhykäisille laatupeleille on peli-illassa kuin peli-illassa tilaa. Siihen kastiin tipahtaa tämä perinteisen myötäpäivään kiertävän huutokaupan ja kakkosvaiheessa tapahtuvan sokkohuutokaupan -yhdistelmäkin. Kun huomioidaan nätti korttigrafiikka ja pelisuunnittelussa aina toimiva kulmakivi ”kaikki kortit eivät ole pelissä”, niin For Sale -nimeä kantava paketti on kasassa. Tällä kertaa tuli takapakkia sijoituksissa useampi kymmenen, mutta mitään vaaraa top-100 -listalta putoamiselle ei ole näköpiirissä.
61. Neom (2018); **UUSI**
Pelin nimi pitäisi olla Simcity, sillä tämän lähemmäksi lautapelimäistä kokemusta tästä legendaarisesta tietokone-kaupunkisimulaatiosta ei taida päästä. Laattoja draftaamalla rakentuu teiden ja rakennusten verkosto, jossa pelaajan tulee huolehtia paitsi riittävistä tuloista, niin myös siitä että lopputuotanto johtaa isoihin voittopisteisiin. Tulvien, tulipalojen ja rikollisuuden uhka kummittelevat nekin eri aikakausilla, mutta kaikki tämä ympätty mukaan tavalla, jossa laattahaasteen saa läpiviedyksi tunnissa. Neomissa on kestomenestyjän ainesta – saa nähdä lunastaako se nämä odotukset?
Kiinnostuitko? Lisätietoa blogitekstin muodossa täällä.
60. Sorcerer City (2020); **UUSI**
Spiel’19 -listojen ykkösnimikkeeni ei lopulta koko messuilta ollut edes saatavilla, mutta myöhemmin sen hankin ja… no, onhan tämä nyt herkullinen! Harvinainen yhdistelmä laattasetin rakentelua ja nopeuspeliä – yhdistettynä rakentelua hankaloittaviin hirviöihin! Sorcerer City on ulkoisesti ruma, myönnän, mutta sisältö on briljanttinen ja mahdollistaa höpöjenkin kombojen rakentelun. Huikea peli ja taipuu jopa kuudelle, kunhan pöytätilaa on massiivisesti. Siitä hieno peli, että eri pelaajamäärät eivät merkittävästi kasvata pelin kestoa.
Kiinnostuitko? Lisätietoa blogitekstin muodossa täällä.
59. Pioneer Days (2017); edellinen listasijoitus 30.
Uudisraivaaja-noppailu on osoittanut pysyvyyttään vaikka listasijoitus jonkun verran tippuukin. Yhteisestä noppapoolista valitaan noppa ja tehdään sitä vastaava toiminto – suoraviivaista kun mikä. Pääsääntöisesti kaikki toiminnot vievät kohti pisteitä tavalla tai toisella, mutta mihin on varaa ja mihin just nyt keskittyä on se mielenkiintoisempi kysymys. Loppuun Pioneer Daysin kierrepallo, jossa poimimaton noppa kasvattaa tietyn negatiivisen tapahtuman lähemmäksi toteutuvaa, niin cocktail on valmis. Ulkoasultaan kaikki on vimpan päälle ja vaihtoehtoiset hahmopakat tuovat lisävaihtelua pelikertoihin, niin listasijoituskin sen mukainen.
58. Oriflamme (2019); **UUSI**
Love Letter (nyt sijalla 98.) aiheutti keveiden sosiaalisten deduktiopelien tulvan, jotka pääsääntöisesti ovat olleet huteja. Oriflamme on harvoja poikkeuksia, joka jostain syystä kolahti ja kolahtaa edelleen. Pelaajilla on sama 10 kortin korttisetti, josta arvalla heitetään alkuun pois muutama. Jäljelle jäävistä vuorotellen pelataan yhteiseen rivistöön yksi alassuin ja kunkin kierroksen päätteeksi pelatut kortit käydään läpi yksi kerrallaan: “Haluatko ajaa kortin toiminnon?” Jos vastaat “kyllä”, kortti paljastetaan ja se tekee mitä tekee. Tavoite on hutkia muita jonosta pois, koska useimmiten kortit antavat rahaa juurikin kaverin poistamisesta, mutta on joukossa ansaa ja muutakin jujua miksi pitää kortti piilossa. Jonon paljastamattomille korteille kertyy rahaa, jotka saa pois kun ko. kortin päättää rivistä poistaa. Oriflamme on suoraviivainen ja hupaisa peli, joka toimii ehkä juurikin sen suoraviivaisuuden takia myös seurassa, jossa on ensikertalaisia. Tälle palkintojakin keränneelle pelille on lisäosia jo kolme, joten lisäkuorrutetta on tarjolla sellaista kaipaavalle – minä pelaan tätä jatkossakin mielelläni tällaisenaan.
57. Euphrat & Tigris (1997); edellinen listasijoitus 78.
Varsin abstrakti kähinäkahinointi Euphrat & Tigris tarjoilee paljon kekseliäitä peliliikkeitä tehtäväksi ja hoksattavaksi, mutta koskaan ei voi olla ihan varma mihin suuntaan peli lopulta etenee. Äsken vielä vahvalta näyttänyt tilanne laudalla kun voi muutamassa hetkessä muuttua täysin toisennäköiseksi. Paljon on kiinni siitä, miltä oma laattasetti sermin takana kulloinkin näyttää. Varpaillaan pitää olla, ja jos joku pykää temppelin tai toisenkin laudalle, herättää viimeistään siinä kohta viimeisenkin kanssapelurin. Euphrat & Tigris on taattua Kniziaa ja tänä päivänäkin raikkaan erilainen ilmestys. Ei mikään kaksinpeli, mutta 3-4 osaavaa pelaajaa ja johan rokkaa.
56. Castles of Mad King Ludwig (2014); edellinen listasijoitus 40.
Ulkoasultaan susiruma “hullun kuninkaan linnanrakentelu” on onneksi sisältä joutsen – antakaa siis sille mahdollisuus. Castles of Mad King Ludwig yhdistää hienosti huoneiden hinnoittelun itse linnan rakentamiseen ja erilaisiin bonustoimintoihin. Pisteytys on oiva yhdistelmä kilvoittelua yhteisistä tavoitteista ja omista piilokorteista. Peli maistuu edelleen vaikka edelliseen listaan verrattuna vähän takapakkia tultiinkin.
55. Greyhounds (1985); **Paluumuuttaja**
Edellisen Top-100 -listan ulkopuolelle valahtanut vinttikoirakisa rynnii takaisin listoille ja peräti sijalle 55, mikä on nyt pelin korkein sijoitus (2018 sijalla 83). Greyhounds yhdistää vinttikoirakisailuun paitsi vedonlyönnin myös henkilökohtaiset rahapalkinnot, jos oma koira menestyy kisassa. Yhteen peliin pakataan kolme napakkaa kisastarttia jossa lähtötilannetta manipuloidaan ovelasti, koirien juoksutus tapahtuu samoja käsikortteja sopivasti kierrättämällä yksittäisen kilpailun sisällä ja tähän päälle piilossa tehdyt vedonlyönnit voittajista. Greyhounds on simppelien vedonlyöntipelien kärkikastia edelleen ja se on kestänyt aikaa hämmästyttävän hienosti graafista ulkoasuaan myöten.
54. Strike (2016); edellinen listasijoitus 58.
Supernopeaa laatufilleriä vailla ja noppien nakkelua kiinnostaa? Strike on se mitä olet vailla! Perinteisemmistä noppapeleistä se poikkeaa sillä, että areenalla olevia noppia saa kilkata uusilla jaa yrittää niitä manipuloimalla parantaa omaa tilannetta. Omalla vuorolla gladiaattoriareenalle pitää nakata noppa tai noppia ja lopulta se voittaa, jolla on ainoana noppia jäljellä. Peli sopii kaikille ja vaikka ei kaikkein kompaktein noppapeli kooltaan olekaan, niin kulkeutuu riittävän vaivattomasti eri tilanteisiin. Strikellä on monissa piireissä kulttimaine ja saatavuus oli välillä rajusti “ei oota”, mutta nykyään tilanne on parempi lukuisten eri teemoitettujen versioidenkin muodossa.
Kiinnostuitko? Lisätietoa blogitekstin muodossa täällä.
53. Trails of Tucana (2019); **UUSI**
Kuponkipiirtelyjen uudempaa ja tavoitteiltaan valtavirrasta poikkeavaa tyyppiä edustaa Trails of Tucana, listan seuraava uutuus. Tässä piirretään kartalle polkuja tarkoituksena yhdistää kartan kyliä ja nähtävyyksiä toisiinsa. Polut rakentuvat pienistä pätkistä, kun pakasta käännetään kaksi maastokorttia, joiden välillä saa omalla kartalla piirtää pätkän polkua. Tavoitteena tietysti saada niistä pienistä pätkistä yhdisteltyä pidempiä teitä ja siten saada varsinaisia tavoitteita täytetyksi. Trails of Tucana on osoittanut kestävyyttä: siinä yhdistyy sopivasti tuuri ja taito – ja perusajatus on sopivasti freesi. Siksipä peliä on tahkottu siinä määrin paljon, että pelin mukanatullut paksu kuponkimäärä alkoi olla jo loppuun kulutettu, kunnes pelastajaksi tuli ‘Ferry’ -lisäosa. Lisäosa tarjoilee paitsi ihan uutta karttaa pelattavaksi niin myös vinon pinon peruskartan kuponkeja. Siispä meillä polkujen piirtely saa jatkoa tulevaisuudessakin.
52. Tricoda / Code 777 (1985); edellinen listasijoitus 38.
Eipä voi mainiompaa perinteistä deduktiopeliä ollakaan kuin mitä ‘Code 777’ tarjoilee. Kukin pelaaja yrittää ratkoa omaa kolmen koodin rivistöä muiden antamien vihjeiden pohjalta. Vihjeet tulevat korttipakasta nostettujen kysymysten kautta, johon yksi pelaajista vastaa toisten pelaajien laattatelineistä saadulla informaatiolla. Code 777 on paitsi hauska myös just niin haastava kun peliseura sen haluaa olevan – vaikeustasoa kun pystyy säätämään itse. Aivan timanttia genressään ja vahvasti Top-100 -osastoa, vaikka pientä pudotusta tuleekin.
Kiinnostuitko? Lisätietoa blogitekstin muodossa täällä.
51. Maya (2019); edellinen listasijoitus 28.
Maya hyppäsi tuoreeltaan peräti sijalle 28 eikä se pelkäksi tähdenlennoksi jäänyt vaikka nyt parkkeerattiinkin listan puolivälin paikkeille. Olin myyty pelille aikanaan jo pelkän sääntövihkosen jälkeen ja peli lunasti kaikki odotuksensa. Rajatulla laattasetillä ympäröidään pelilaudalle hitaasti tupsahtelevia kaupunkeja, mutta toisaalta pyritään myös niputtamaan saman satolajin omia laattoja yhteen. Napakan toimiva setti, joka maistuu paitsi perhepiirissä myös harrastajien kesken.
Kiinnostuitko? Lisätietoa blogitekstin muodossa täällä.
50. Sagani (2020); **UUSI**
Nova Lunan “jatko-osa” Sagani on lopulta se tästä kaksikosta, joka mahtuu listalle. Tasaisemmin pelivuoroja jakavana, ulkonäöllisesti miellyttävämpänä ja “nappejaan” monipuolisemmin hyödyntävänä abstraktina haasteena Sagani miellyttää enemmän. Jos siis kaipaat kevyehköä pasianssihenkistä laattapulmailua, kannattaa kääntää katse näihin Uwen pariin peliin. Pelisarjan laajentaa trilogian kokoiseksi vuonna 2022 julkaistu Framework, mutta ensimakustelujen perusteella perusvire tuntuu olevan, että tuorein tulokas on se sarjan heikoin.
Kiinnostuitko? Lisätietoa blogitekstin muodossa täällä.
49. Riverboat (2017); edellinen listasijoitus 27.
Tämä draamankaareltaan astetta loivempi peli ei ole aivan niin leppoisa kun alkuun antaa ymmärtää. Riverboat yhdistelee Puerto Ricomaista roolin (tai tässä tapauksessa oikeammin vaiheen) valintaa laatanasetteluun ja tavarantoimituksiin. Leppoisa startti herättää viimeistään puolivälissä huomaamaan, että peli on alusta loppuun saakka täynnä ajoittamisen tuskaa, kun kaverit tekee asioita just sun nenän edestä, joten skarppina pitää olla mikäli voitosta mielii taistella. Luottovalintojani silloin, kun katsellaan peliä kolmelle pelaajalle.
Kiinnostuitko? Lisätietoa blogitekstin muodossa täällä.
48. Holiday AG (1990); edellinen listasijoitus 19.
Tämän suoraviivaisen korttivetoisen “osakepelin” pisteenlaskussa on sen nerokkuus. Kierros kerrokselta pelaajat noukkivat osakkeita yhteispoolista ja kasvattavat laudalla nököttävien firmojen potentiaalista arvoa korttien avulla. Firman loppuarvo on sen pisin yhtenäinen ketju laudalla, joten etenkin alkuun peli on kyttäilyä kun omista aikeista (=korteista) haluaa paljastaa mahdollisimman vähän. Korttien pihtailu muistuttaa hivenen ristiseiskaa, mutta kädenhallinta on toteutettu kiinnostavammin. Kun Holiday AG:n pauloihin saa jopa kuusi pelaajaa, niin se sopii vähän isommallekin porukalle.
47. Pictures (2019); edellinen listasijoitus 48.
Tästä edellisen listan kuumasta partypeli-uutuudesta on muodostunut kestoklassikkomme. Ydinidea on niin simppeli, että sen ymmärtävät kaikki – tehtyjen tuotosten osalta asia ei sitten olekaan niin yksiselitteinen. Pöydälle läväytetään setti kuvakortteja, jokaiselle epämääräiset tarveaineet ja pussista koordinaatti, jota ei näytetä muille. Jokainen värkkää tarvikkeistaan vihjeen ja lopuksi arvaillaan minkä kuvan kukin on työstänyt. Pictures on lyömätön peli ja pelisuunnittelultaan erinomainen esimerkki tuotoksesta, jossa kaikki osallistuvat peliin koko ajan. Lisäosaa Pictures: Orange voin suositella myös lämpimästi.
Kiinnostuitko? Lisätietoa blogitekstin muodossa täällä.
46. Galaxy Trucker (2008); edellinen listasijoitus 29.
Hulvaton yhdistelmä aikapaineen alla tehtävää avaruusaluksen rakentelua ja oman kyhäelmän kanssa tehtävää avaruusseikkailua. Toimii vaikka Vlaada Chvatilin käsialaa onkin (en siis ole herran pelien fani). Paljon on peliä pelattu ja kyllästymisestä ei ole tietoakaan. Osakiitos menestyksestä rakentuu pelin ensimmäiselle lisäosalle The Big Expansion, joka tuo riittävästi lisävaihtoehtoja ja vaihtelua peliin – siten välttämätön kaikille meille, jotka peliä pelaamme yhtään enempää. Ja jos joku peli on hilpeä, niin se on tämä!
45. Lost Cities: The Boardgame (2008); edellinen listasijoitus 31.
Lost Cities -korttipelistä lavennettu lautapeli neljälle, jonka vieläkin useampi tunnistaa nimellä Keltis. Vaikka korttipeliin alkujaan tutustuinkin, niin tämä lautapeliversio on se mitä meillä pelataan. Isompi pelaajamäärä, pelilaudan kierroksittain muuttuvat bonuslaattojen paikat ja muuten tuttu “toivottavasti pakka antaa sopivaa maata & numeroa” -toiveajatelma on yhteiskudelma, jonka pariin palaa mielellään uudelleen ja uudelleen. Keltistä parempi ulkonäkökin + pienet muut muutokset pelkästään plussaa nekin.
44. Gingerbread House (2018); edellinen listasijoitus 25.
Mitä mainiointa “tiketintäyttöä” – sitähän tämä piparitalopeli on. Niin hyvä, että itsenikin kehuma ja blogissa esitelty Reef osoittautui samantien turhaksi. Gingerbread Housessa on kiinteä määrä pelivuoroja, joiden aikana kerätään pipareita satuhahmojen vangitsemiseksi ja valmistellaan muutenkin omat projektit siten, että loppupistekorteista rapsahtaa riittävästi lisäpisteitä voittoon. Rakenteluvaiheessa on kelpo suunnittelujippoja ja pieniä kombotusmahdollisuuksia mikä jo osaltaan erottaa pelin edellä mainitusta verrokista. Vaihtelevat loppupistekortit koristelevat pelin kulmat. Maistuupa makoisalta!
Kiinnostuitko? Lisätietoa blogitekstin muodossa täällä.
43. Speculation (2013); edellinen listasijoitus 21.
Toisinaan asiat kannattaa tehdä konstailematta – siitä osoituksena Speculation. Peli tarjoilee vain ja ainoastaan nopeaa osakkeiden ostoa ja myyntiä, jossa oma näkemys pitää muodostaa kahden käsikortin ja laudan tilanteen pohjalta. Rokkaa jopa kahdeksaan (!) pelaajan asti, joskin itse olen pelannut parhaimmillankin “vain” kuudella – toki isommat pelaajamäärät vaativat jo pelin kickstarter-versiota. Niin ja pelkän jälleenmyyntiversion hankkineiden kannattaa jostakin raapia kätösiinsä lisäosa ‘Queenie 3: Action and Movement Dice‘ (tai pienellä vaivalla tehdä se itse), jolloin pääsee alkuperäisen peliversion makuun – mikä on ainoa oikea tapa pelata peliä.
Kiinnostuitko? Lisätietoa blogitekstin muodossa täällä.
42. Solenia (2018); edellinen listasijoitus 50.
Hehkutin hyvää tiketintäyttöpeliä just pari pykälää ylempänä ja hehkutetaan tässä lisää. Solenia on sitä itseään identtisillä korttiseteillä ja jatkuvasti elävällä pelilaudalla. Pelin eri mekaniikat nivoutuvat selkeästi ja ymmärrettävästi yhteen ja kokonaisuus tuntuu pykälän verran isommalta peliltä kuin mitä se lopulta onkaan. Jatkuvasti elävä pelilauta muuttaa tilanteita sopivasti tekemästä hommasta kuitenkaan kaoottista. Erittäin viihdyttävä puolituntinen hurahtaa Soleniaa pelatessa.
Kiinnostuitko? Lisätietoa blogitekstin muodossa täällä.
41. Steam Time (2015); edellinen listasijoitus 43.
Astetta vähemmän puuduttava työläistenasettelu – näin olen Steam Timea aiemmin esitellyt ja määritelmä pätee edelleen. Jouhevasti eteenpäin menevä ja riittävästi vaihtuvia muuttujia sisältävä peli jossa homma pysyy mielenkiintoisena alusta loppuun ja hyvinkin erilaiset pisteytystavat ovat erinomaisesti balanssissa. Steam Timessa miellyttää ovelasti toteutettu ‘vähentyvät vaihtoehdot’ -malli ja se, että osaan valinnoista liittyy aina epävarmuustekijöitä.
Kiinnostuitko? Lisätietoa blogitekstin muodossa täällä.
40. Cartographers / Cartographers Heroes (2019); edellinen listasijoitus 20.
Parasta mitä kupongintäyttely tätä nykyä tarjoaa. Nämä Cartographersit maustavat kaluttua ja kovin uriutunutta genreä pienesti, mutta sopivasti: välillä pääsee nimittäin tuhertelemaan örkkimörkkejä kaverin paperiin! Kuulostaa mitättömältä, mutta virkistää kummasti. Kun pelin ulkoasuunkin on panostettu niin ettei peli näytä penseältä excel-taulukolta, niin kartoittaminen on miellyttävää puuhaa. Hienoa, että perus-Cartographers saatiin nyt myös suomeksi ja niille, jotka kaipaavat jotain lisää on tarjolla sankareita valitsemalla uudempi Cartographers Heroes (englanniksi).
Kiinnostuitko? Lisätietoa blogitekstin muodossa täällä.
39. Zoff in Buffalo (1998); edellinen listasijoitus 63.
Zoff in Buffalon yksinkertaisuus on kaunista vielä vuosienkin jälkeen. Peli on karja-aitausten täyttöä lehmillä ja valinnat kullekin kierrokselle tehdään yhtäaikaisesti. Mukana on pari pikku niksiä, minkä vuoksi peli on vuodesta toiseen top-listoilla: karja-aitauksiin ei koskaan saa muodostua tilannetta, jossa usealla pelaajalla olisi sama määrä lehmiä. Lisäksi aitauksen täyttyessä jaellaan bonuksia tietyllä sijalla oleville – useimmiten ne isoimmat bonarit menevät sijalle kaksi taikka kolme. Todella mainio pikainen filleri, joka on vieläpä hellyttävän näköinen. Tässä pelissä se ikäkään ei juuri näy!
38. Ceylon (2018); edellinen listasijoitus 60.
Simppelit ja suoraviivaiset säännöt yhdistettynä freeseihin suunnitteluideoihin – siinä Ceylonin vahvuudet. Nyt paitsi perustetaan teeviljelmiä, kerätään niiden satoa ja täytetään asiakaskontrahteja. Kaikkia vaiheita on yksinkertaistettu reilulla kädellä, jotta pelistä on saatu jouheva ja peliaika siten puristettua tuntiin. Vuorot surautetaan läpi yksittäisen kortinpeluun kautta, jossa itselle saa yhden pelin viidestä toimintovaihtoehdosta, mutta aina samalla kortin toinen puoli jää muiden suoritettavaksi. Eli oma napa ensin ja muille mielellään toiminto, josta eivät hyödy liiaksi. Pelin kesto on juurikin passeli ja uudelleenpeluuarvoa löytyy.
Kiinnostuitko? Lisätietoa blogitekstin muodossa täällä.
37. Cosmic Factory (2018); edellinen listasijoitus 9.
Gigamic tunnetaan pääosin abstrakteista puisista peleistään ja skippaan ne surutta, mutta Cosmic Factory onkin jotain muuta. Sen sisältö on viisi noin minuutin mittaista avaruusmaiseman rakentelukierrosta ja perään niihin liittyvät pisteytykset. Kun kylkeen pultataan pikainen laattadrafti ennen rakentelukierroksia ja loppupisteytyksen kulmakivi, jossa suorituksessa huomioidaan eri kategorioiden mahdollisimman tasaisesti tehty pisteidenkeruu on menestystekijät kasassa. Cosmic Factory on hitti, sillä kaiken minkä se tekee, se tekee juuri eikä melkein oikein.
Kiinnostuitko? Lisätietoa blogitekstin muodossa täällä.
36. Furnace (2021); **UUSI**
Spiel’21 uutuuksista se toiseksi herkullisin. Furnace yhdistää korttien tarjouskaupan ja koneistonrakentelun. Pelin koneistonrakennus on se heikompi lenkki, mutta sopivan joutuisa – tämän pelin nerokkuus piilee tarjouskaupassa. Siinä ei suinkaan yritetä haalia maksimimäärää kortteja omaan koneistoon pultattavaksi vaan pyritään saamaan sopivasti tappioitakin, sillä niistä seuraa kompensaatiota. Erinomainen myös kaksinpelinä, sillä dummy-pelaaja on pultattu kylkeen kerrankin hyvin. Jännä nähdä, mitä tuleva lisäosa mukanaan tuo.
Kiinnostuitko? Lisätietoa blogitekstin muodossa täällä.
35. In the Year of the Dragon (2007); edellinen listasijoitus 55.
Hienoa vanhempaa Stefan Feldiä tämä “lohikäärmevuosi”. Peli koettaa jarruttaa parhaan kykynsä mukaan pelaajan pistelingon rakentelua ja varomatonta peluria se potkiikin nivusiin niin, että tuntuu. Mutta juuri siksi In the Year of the Dragon miellyttää: kerrankin pelaajien koneistot eivät rakennu ja laajene kuin pullataikina vaan peli raapii reunoilta löysät irti tahtomattasi. Osa ahdistuu tästä rankaisusta, mutta minä nautin siitä.
34. Wind the Film! / Photograph (2016); **UUSI**
Photographissa yhdistyvät tutut elementit korttivetoisista peleistä Lost Cities ja Bohnanza. Ensimainitusta on lainattu settienrakentelu, jälkimmäisestä käsikorttien järjestyksen -lukitus. Näiden päälle hieman omaa ja lopputulos on enemmän kuin osiensa summa. Kun ulkoasukin on sopivasti valtavirrasta poikkeava mutta toimiva on Photograph kasvanut korttipelifillereiden kestosuosikiksi. Missasin pelin ensipainoksen aikoinaan, mutta uuden painoksen myötä saatavuus on jälleen parempi. Nyt sitten ensiesiintyminen top-100 listalla näinkin korkealla.
Kiinnostuitko? Lisätietoa blogitekstin muodossa täällä.
33. Turmbauer (2011); edellinen listasijoitus 42.
Valtavirrasta sopivasti poikkeavaa torninrakennusta. Ei siis mitään ‘Huojuva torni‘ -meininkiä vaikka välillä rakentuva kyhäelmä hivenen horjuva onkin. Turm Bauerissä perimmäinen idea on saada oma kiipeilijä ylemmäs rakennelmassa kuin muilla pelaajilla. Tässä onnistuakseen tarvitaan yhdistelmä hyvää noppakättä sekä sopivasti parkkeerattua kiipeilijänappulaa, jolla blokataan muiden etenemistä. Komponenttiosasto on viimeisen päälle kunnossa ja pelin sääntökuorma kevyt. Mainio peli, josta saa aidon Cornerstone-elämyksen yhdistämällä pelejä kaksi. Sitäkin on tullut testattua, mutta olen napakamman Turm Bauerin kannalla.
Kiinnostuitko? Lisätietoa blogitekstin muodossa täällä.
32. Automobile (2009); edellinen listasijoitus 89.
Tämä Martin Wallacen autoteollisuuspeli on mehukas ja kiperä talouspeli – mutta vain maksimipelaajamäärällään (=viisi). Yhdenkin pelaajan puuttuminen helpottaa myyntimarkkinoita liiaksi, jolloin voittaja kyllä saadaan edelleen selville, mutta tilintekemisen lisähaastavuus ja siten osa pelin tenhoa katoaa. Kierrosrakenteeltaan pelissä on paljon samaa kuin Age of Steamissä (törmäämme siihen vielä tällä listalla), mutta sittenkin nämä ovat kaksi aivan eri peliä. Oiva muistutus Wallacelta, että aina ei tarvita junia ollakseen hyvä Martinin peli.
Kiinnostuitko? Lisätietoa blogitekstin muodossa täällä.
31. Coal Baron (2013); edellinen listasijoitus 7.
Kramer & Kiesling –kaksikon hiilikaivospeli on hiottu kokonaisuus ja oppikirjaesimerkki hyvin tehdystä pelistä: vain muutama erilainen toiminto, jotka nivoutuvat selkeästi yhteen ja siten kokonaisuus on helposti ymmärrettävissä ja napakasti pelattavissa. Ei siis tarvetta muistaa n-kappaletta sääntödetaljeja vaan aivokapasiteettinsa saa käyttää tehokkaaseen hiilikauppaan. Toimintovuoroja tuntuu silti aina olevan muutama liian vähän. Pelissä on sopiva määrä piilotietoakin mukana, joten kaikkea ei voi analysoida loppuun saakka. Coal Baronin hiilikokkareista puristuu timantti, jonka pariin palaan hymyssäsuin koska tahansa – siitäkin huolimatta, että tällä kertaa listasijoitus notkahti aikalailla.
Kiinnostuitko? Lisätietoa blogitekstin muodossa täällä.
30. Members Only (1996); edellinen listasijoitus 44.
Kepeiden vedonlyöntipelien parhaimmistoa olevan Members Onlyn tenho on tallella vaikka ikää on yli neljännesvuosisata. Ulkonäöllisesti peli on karu, mutta onpahan pirun selkeä. On kiehtovaa päästä veikkaamaan sitä, montako sateista päivää Lontoossa mahtaakaan olla tässä kuussa TAI moniko arvon lady huomaa Ascotin hevoskisoissa sonnustautuneensa samanlaisella päähineellä kuin kanssasisaret – sen sijaan, että oltaisiin perinteisemmissä voittajavetoveikkailuissa. Joka vuoro pelaajat paljastavat omia tietojaan muille kortti kerrallaan ja todellisuus siten kirkastuu, mutta parhaat vedonlyöntiruudut on ehkä jo pelilaudalta viety? On tämä vaan helmi.
29. Crokinole (1876); edellinen listasijoitus 32.
Mitä tulee puisiin näppäryyspeleihin, niin se paras on Boardgamegeekin mukaan julkaistu jo 1800-luvun loppupuolella. Yhdyn tähän, Crokinole on vaan n-i-i-n hyvä. Kiekkojen neppailussa pääsee nopeasti alkuun, mutta homma ei missään kohtaa eksy päättömään räiskimiseen vaan taidolle jää reilusti tilaa. Meillä tätä pelataan käytännössä vain nelinpelinä 2vs2, jolloin Crokinole suorastaan säihkyy. Nelinpelissä ei myöskään porukan tarvitse olla tasaisen hyvä kunhan nyt muuten saa aikaiseksi suht’ tasaväkisen jaon. Parhautta ja listasijoitus näemmä pysyy kerrasta toiseen suhteellisen vakiona.
28. Texas Showdown (2015); edellinen listasijoitus 83.
Tikkipelit ovat aina olleet lähellä sydäntäni ja eritoten laistoversiot – siis ne, jossa tikkien ottamista koetetaan väistellä. Olin luullut nähneeni tässä tikkipelien alakategoriassa jo kaiken, mutta niin vain Texas Showdown tuli ja esitteli vähän lisää. Muutoin on tutut tikkisävelet, mutta tikin voittaja määräytyy siitä maasta mitä tikkiin pelattiin lopulta eniten – mikä siis voi olla ihan muuta maata kuin millä se alkujaan aloitettiin! Tämän kieron twistinsä myötä Texas Showdown vaatii käytännössä 5-6 pelaajaa toimiakseen ja kuusi on tosiaan se ihannemäärä. Pienemmillä pelaajamäärillä pelataan sitten jotain muuta.
Kiinnostuitko? Lisätietoa blogitekstin muodossa täällä.
27. Mogul (2002); edellinen listasijoitus 39.
Yksinkertainen korttivetoinen osakepeli ja suljetut rahamarkkinat: tämä yhdistelmä on toiminut jo 20 vuotta. Joka vuoro tarjolle tulee osake ja tietyn osakesarjan myyntioikeus – toinen näistä menee huutokaupan voittajalle ja toinen kakkoselle, voittohuudon tehnyt päättää kumpi saa kumman. Jotta huutiksessä pysyy mukana, pitää omalla vuorolla laittaa kolikko tiskiin tai jos ei hotsita (tai rahat on loppu) jättäydytään sivuun napaten pöydästä ne rahat mitä siellä sillä hetkellä on. Tätä kun maustetaan vielä osittain yllättävällä pelin lopetuksella, niin Mogulin menestysresepti on valmis. Pelistä on tarjolla uusi painos vuodelta 2015, jossa on jotakin lisää – mutta ne mausteet eivät ole itselleni tuttuja, kun hyllyssä on alkuperäinen 2002 painos.
26. Hazienda / Hacienda (2005); edellinen listasijoitus 23.
Hacienda (tai Hazienda) rakentuu muutaman yksinkertaisen elementin ympärille: korttivetoisesti varataan pelilaudalta maata tai rakennetaan eläinjonoja teuraaksi vietäväksi, jotta niistä saa pisteitä. Raha on tiukassa ja lisäksi koko ajan tarjoillaan “pitäisi päästä vähän sinne tänne ja tuonne” – tunnetta, mutta kun toiminnot eivät kaikkeen riitä. Pelilaudalla on tunkua sitä enemmän mitä enemmän on pelaajia, joten kannattaa suosiolla katsella 4-5 pelaajaa laudan ympärille sillä ahtaudessa piilee sen salaisuus. Tästäkin on saatu muutama vuosi takaperin uusintapainos, joka myös graafisesti on koreampi kuin kuvan alkuperäinen sinapinvärinen laitos.
Kiinnostuitko? Lisätietoa blogitekstin muodossa täällä.
25. Merlin (2017); edellinen listasijoitus 36.
Vähän erilaista Stefan Feldiä. Ympärillä on tavaraa kuin runsaudensarvessa, mutta peli kaiken tavarapaljouden takana on yllättävän suoraviivainen. Tarjolla on enimmilläänkin vain neljä noppaa, joista valita ja vain yksi – Merlin – antaa niistä hiukkasen enemmän joustoa. Rajoitetuin noppavarannoin blokataan paitsi muurin yli hyökkäävät barbaarit, myös haalitaan enemmistöjä maasto- ja päälaudalta. Kokonaisuus on harmoniassa ja kokemus rikastuttava. Olen vielä viiden vuoden jälkeenkin Merlinin lumoissa, mutta pelaan tätä peliä vain ja ainoastaan kolmella pelaajalla. Kaksi ei tarjoile riittävästi vuorovaikutusta, mitä sitäkin pelistä löytyy ja neljäs pelaaja kerryttää vain pelikelloa. Kolminpelin rajauksella listasijoitus on tämä.
Kiinnostuitko? Lisätietoa blogitekstin muodossa täällä.
24. Lost Ruins of Arnak (2020); **UUSI**
Vahvasti Indiana Jones -ulkoasulla ratsastava Lost Ruins of Arnak oli positiivinen yllätys. Siinä kohtaa kun ‘Suomen lautapeliseuran foorumin’ (linkki) “ikiaikaiset” herättävät foorumin talvihorroksestaan ratkoakseen kuinka Arnakista revitään maksimipisteet, olin alkuun säikäytetty: tämä lienee niitä ropelihattujen pelejä? Mutta ei, tässä on riittävästi piilotietoa ja sopivasti sattumaa mukana pitääkseen meikäläisenkin otteessaan. Lost Ruins of Arnak on kiintoisa yhdistelmä pakanrakentelua ja työläistenasettelua vaikka lopulta ehkä resurssioptimoinniksi sortuukin. Mutta tykkään siis.
23. Age of Steam / Steam (2002); edellinen listasijoitus 18.
Age of Steam yhdistää tiukan huutokaupan, ahtaat kartat ja niukkuutta kuljetusmarkkinoilla – siinäpä pyhä kolminaisuus, josta olen nauttinut jo 20 vuotta. Se näkyy myös listasijoituksessa eli sijoitus pyörii samoissa kantimissa vaikka aika kuluu ja pelejä tulee että menee. Age of Steam on moderni klassikko karusta ulkonäöstään huolimatta ja erilaisia lisäkarttoja on tarjolla loppuelämän tarpeiksi, jos sellaisille kokee tarvetta. Ehkäpä kaiken kruununa se, että olen vielä vuosien jälkeenkin peliporukastamme se heikoiten Age of Steamissa pärjäävä riippumatta siitä, onko uusia kasvoja mukana vaiko eikö.
22. Concordia (2013); edellinen listasijoitus 10.
Concordian vahvuudet ovat kädenrakennussysteemissä, mutta yhtä lailla lisäpisteitä ropisee pisteytyksestä, mikä tapahtuu vasta pelin lopussa pitäen kaikki pelaajat kokonaistilanteen osalta hivenen varpaisillaan. Pelilaudan tapahtumilla on silläkin merkitystä kasvattaen pelaajien välisen interaktion määrää. Hieno peli, jonka laajennettavuus lisäkartoin ja maustein alkaa mennä jo mauttomuuden puolelle – ei tämä nyt jotain yksittäistä lisäosaa enempää ympärilleen tarvitse.
Kiinnostuitko? Lisätietoa blogitekstin muodossa täällä.
21. Cascadia (2021); **UUSI**
Listan kovin uutuus viime vuodelta – eikä minkäänlainen yllätys. Laatta-asettelun kermaa, jossa kiehtoo eritoten pelaaminen kahdella eri tasolla yhtäaikaisesti: toisaalta yritetään yhdistellä maita, toisaalta eri eläinrykelmiä. Napakat pelivuorot ja kesto reilusti alle 45 minuutin. Kun vielä tarjolla on peleittäin vaihtelevat pisteytyskortit, niin menestysresepti on valmis. Cascadiaa pelaa hymyssäsuin niin pelaajien kesken kuin perhepiirissä. Peli haiskahti jo tuoreeltaan Spiel des Jahres -voittajalta ja se titteli sieltä hiljattain napsahtikin – ihan ansaitusti.
Kiinnostuitko? Lisätietoa blogitekstin muodossa täällä.
20. Mombasa (2015); edellinen listasijoitus 17.
Aletaan olla listan siinä vaiheessa, että joukossa on kestomenestyjät – Topgunia lainatakseni “parhaista parhaat”. Mombasa on tästä oivallinen esimerkki: se tuli ja raivasi jalansijansa uutuuttaan sijalle 19, kävi sijalla 17 ja on nyt sijalla 20. Pelinä se tarjoilee modernin europelin tapaan miltei liikaakin hilavitkuttimia, sekä sääntödetaljeita, mutta asiat nivoutuvat yhteen lopulta tavalla, jossa sääntökirjaan ei tarvitse palata kun pelaamaan on päästy. Mombasan nerokas pakanrakennussysteemi ja korttien käyttö yhdistettynä yhteisellä pelilaudalla operointiin ja eri firmojen osakkeiden arvojen kanssa puljailuun toimii upeasti ja tekee pelistä vuorovaikutteisemman kuin muut Alexander Pfisterin raskaat pelit. Niinpä Mombasa on Pfisterin peleistä se, jonka pariin kaikkein mieluiten palaan sen sijaan että valitsisin niitä tuoreempia tekeleitä.
19. Einfach Tierisch! / High Society (1995); edellinen listasijoitus 13.
Reiner Knizian puhtaiden huutokauppailujen kolmonen tällä kertaa. High Society -teemoitettuna en ole tätä pelannut koskaan, minulle peli näyttäytyy pikkusöpönä eläinteemaisena ‘Einfach Tierisch!’ -versiona. Se on vartinmittainen pikafilleri, johon on saatu pakattua paljon peliä. “Mikä on kaupattavan kortin arvo?” “Montako korttia ylipäätään enää tulee ennen kuin peli vihelletään poikki?” Ja se oleellisin: “Paljonko on varaa käyttää rahaa, jotta ylipäätään voin voittaa?” Pelipöydän kovin rahankäyttäjä kun ei koskaan voi voittaa. Niin paljon kysymyksiä, niin pienessä pelissä. Parhaita fillereitä koskaan!
18. Luxor (2018); edellinen listasijoitus 80.
Rüdiger Dornin työnäyte. Luxor on toisaalta kilpajuoksua pyramidin uumeniin, mutta tarkemmin ajateltuna vauhdillakaan ei ole niin merkitystä, jos matkan aikana onnistuu keräämään hyvän kattauksen aarteita ja artifakteja. Pelaat kortin, siirrät yhtä seikkailijaasi laudalla ja keräät kohderuudun herkut tai ruudun muun toiminnon. Napakkaa ja toimivaa. Kädenhallinta on toteutettu ovelasti: pelaajilla on viiden kortin käsi, mutta vain jompi kumpi reunakorteista on pelattavissa ja uusi kortti pakasta sujautetaan aina käsikorttien keskelle. Esimerkillinen perhepeli ja sittenkin tämä kelpaa myös harrastajaporukalleki – ja paljon meillä niin pelattukin. Edellisellä listalla oltiin vielä reilusti viidenkympin huonommalla puolella, pari vuotta lisää kypsyttelyä ja Luxor on kivunnut jo kahdenkympin kastiin.
Kiinnostuitko? Lisätietoa blogitekstin muodossa täällä.
17. Diamonds Club (2008); edellinen listasijoitus 15.
Jos kuvittelit, että edellinen oli se korkein mihin Dorn listallani pääsee, niin heti meni metsään. Diamonds Club on sekin saman miehen käsialaa. Se on settienrakentelua, jossa settiin tarvittavat ainekset kerätään yhteiseltä jatkuvasti hinnoiltaan kallistuvalta pelilaudalta. Rakennetut setit vaihdellaan timantteihin joita edelleen vaihdetaan rakennuksiin mikä samalla johtaa kilpajuoksuun tavoitelaatoista. Kun päälle ympätään jännitysnäytelmä siitä, milloin peli oikeasti päättyykään ollaan Diamonds Clubin ytimessä. On tämä vaan nannaa tänäkin päivänä.
16. Azul (2017); edellinen listasijoitus 16.
Viime vuosien yksi kovimmista hittipelisarjoista on eittämättä Azul. Uusi versioita tulee ja menee, se alkuperäinen on osoittanut meillä kaikkein eniten pysyvyyttä – nytkin ollaan tismalleen samalla sijoituksella kuin pari vuotta takaperin. Tämä on teematon “kaakelipeli”, jossa yhdistyvät pelaajien oma pulmapelailu yhteisesti tarjolla olevaan laattasettien ottoon. Yksinkertaiset pelimekaniikat paiskaavat kättä tavalla joka vaan toimii. Tämän alkuperäisen Azulin vahvuudeksi on laskettava eritoten pisteytys, joka on elegantin toimiva.
Kiinnostuitko? Lisätietoa blogitekstin muodossa täällä.
15. Power Grid (2009); edellinen listasijoitus 37.
Kuka rakentaa nopeimmin riittävän sähköverkoston ja tuuppaa valoa kotitalouksiin – siitähän tässä on loppuviimein kyse. Power Grid yhdistää taloudenpidon, resurssit ja huutokaupan – joista viimemainitun mukana tulee myös tarvittava määrä arvaamattomuutta ja siten lisämaustetta. Lisäkarttoja on pilvin pimein ostettavaksi unohtamatta voimalapakkaa (vai -pakkoja?). Tykkään kuin hullu puurosta ja Power Gridiä voikin suositella kaikille modernien talouspelien ystäville.
Kiinnostuitko? Lisätietoa blogitekstin muodossa täällä.
14. Razzia! / Ra (2004); edellinen listasijoitus 24.
Se toiseksi paras Knizian huutokauppapeleistä. ‘Razzia!’ on yhdistelmä huutokauppaa, settien rakentelua ja epätietoisuutta kierroksen päättymisestä. Peli on hiottu ja kutkuttava kokonaisuus, jonka uniikki lisä on pelaajalta toiselle kiertävät kiinteäarvoiset ”huutolaput”, jotka ovat merkittävässä roolissa kaikessa päätöksenteossa. Reiner Kniziasta voi olla montaa mieltä, mutta eritoten huutokauppapelien suunnittelun saralla ukko on velho.
13. Macao (2010); edellinen listasijoitus 6.
Stefan Feldin parhaimmistoa. On tässä nopat ja pistesalaattikin tämä mokoma on. Vaan nytpä ei niitä noppia räplätäkään mieleisiksi kuten niin monissa muissa ja muutenkin koneistojen rakentelu on tehty nihkeämmäksi. Macaossa on kaikki muu kohdallaan paitsi komponenttien ulkonäkö – joka taasen on linjassa perusankean Alea-laadun kanssa. Kortteja tarjoillaan siinä määrin, että vaihtelua piisaa eri pelikertoihin. Suunnittelupuolella on joitakin käytettävyyskämmejä, mutta täytyyhän joku roso muuten niin täydellisessä resurssiveivauksessa ollakin.
Kiinnostuitko? Lisätietoa blogitekstin muodossa täällä.
12. Wallenstein / Shogun (2002); edellinen listasijoitus 8.
Wallensteinin kaikki muistavat kuutiotornistaan, mutta voih – tässä on niin paljon muutakin muisteltavaa (enkä puhu säännöistä)! Toimintojen ohjelmointi ja muiden pelaajien toimien arvuuttelu on itsessään jännittävää ja pakollistakin jos menestyä aikoo. Wallenstein ei ole pelkkää sotimista, sillä yhtä lailla tärkeässä roolissa ovat ruokahuolto ja verotus. Niin ja voittaakseen rakentaakin pitäisi, sillä siellä ne pisteet lurkkivat. Keitos on kaikkinensa mellevän erilainen verrattuna mihin tahansa muuhun lautapeliin.
11. Taj Mahal (2000); edellinen listasijoitus 11.
Taj Mahalin listasijoitus on näemmä vakio. Pelissä kiteytyvät monet lautapeleistä hakemani asiat: sopivasti piilotietoa ja korttituuria, vaatimusta sekä lyhyen että pidemmän aikavälin pelin lukuun unohtamatta riskinottoa ja nopeita pelivuoroja. Rosokulmia tästä pelistä on turha hakea etenkin kun koreaa ulkoasua hakeville uudempi painos sellaista tarjoilee. Toistan viimeisen lauseen edelliseltä listahöpinältä kahden vuoden takaa sillä se on edelleen yhtä ajankohtainen: “Hyvänen aika ihmiset, hankkikaa nyt tämä helmi jostakin!”
Kiinnostuitko? Lisätietoa blogitekstin muodossa täällä.
10. Ticket to Ride / Menolippu (2004); edellinen listasijoitus 14.
Mitään peliä en ole koskaan pelannut samaa määrää kuin Menolippua. Ja vanha sotaratsu se jaksaa edelleen. Menolippu tai nykyisin Suomessakin jo Ticket to Ride -nimellä myytävä junapeli on edelleen mitä hienointa hupia osuvassa seurassa. Ja kun kylkeen on pultattu lisäosa 1910, niin en muita sarjan peleistä omaan pelihyllyyni edes välttämättä kaipaa vaikka merkittävää määrää olen niistä pelannutkin. Menolipussa kiehtoo edelleen paitsi sääntöjen kompaktius, epävarmuus reittien rakentelusta ja pelin loppumisesta sekä lopun reittipisteytys. Kihelmöivä klassikko, syystäkin.
Kiinnostuitko? Lisätietoa blogitekstin muodossa täällä.
9. Medici (1995); edellinen listasijoitus 12.
Medici nousee pari pykälää top-100 listalla parhaaseen sijoitukseensa. Näin korkealle päästään yksinkertaisella once-around –huutokaupalla, jossa pelaaja voi hankkia lopulta enimmillään viisi korttia ennen kuin paukahtaa jo yksi pelin kolmesta pisteytyksestä. Ostokortit rajoittavat lisäksi tulevia huutokauppoja mikä on merkittävä strateginen lisä peliin. On se Reiner Knizia vaan velho, on se! Iso osa Medici-ihastustani vielä tänäkin päivänä on tapa, jossa kortti kerrallaan tehdään päätöstä vieläkö huudettavan lastin settiä kasvatetaan vai ei – mitä sieltä pakasta mahtaa seuraavaksi kääntyä ja sopiiko se kenen setinteko-tarpeisiin? Kun Medici toimii vieläpä äärimmäisen hyvin viidellä ja kuudellakin pelaajalla, niin siinä unohtuu jo pelin ruma ulkoasukin.
Kiinnostuitko? Lisätietoa blogitekstin muodossa täällä.
8. Bunny Kingdom (2017); edellinen listasijoitus 4.
Bunny Kingdom herätti ihastuksen tuoreeltaan Spiel-messuilla 2017 ja sen jälkeen se on ollut yhtä pupurallia! Peli on yhdistelmä korttien draftausta, pelilaudalla tehtävää asemointia ja koreita komponentteja. Ulkoisesti söpö ja sulava pelattava, jossa valintoja tehdään sopivasti annostellen ja pelilaudalta yleistilanne on kätevästi kaikkien nähtävissä. Jännitys säilyy useimmiten aivan loppuun saakka eli vaaditaan pelin aikana kerättyjen käärökorttien läpikäynti ennen kuin voittaja on selvillä. Lisäosa ‘In the Sky‘ oli harmittavasti huti (just näin ei lisäosia tehdä), mutta onneksi peruspeli on riittävä.
Kiinnostuitko? Lisätietoa blogitekstin muodossa täällä.
7. Pingu-Party (2008); edellinen listasijoitus 22.
Kaikilla meillä lienee luottopelejä, joita voi tarjota tilanteeseen kuin tilanteeseen? Kun tarvitaan peliä, jota voin pelata vaikkapa anopin kanssa joka ei sääntökuormaa jaksa, niin Pingu-Party on niihin tilanteisiin. Ja sittenkin se on peli, jota voidaan tyytyväisenä vetää pikaisena fillerinä vaikkapa vakiopeli-illassa. Yhteistä pyramidia rakennetaan kortti kerrallaan, mutta samalla “sopivasti” blokataan sellaiset värit ulos, joita ei itseltä enää kädestä löydy. Saattaa olla, että Pingu-Party on koko listan simppelein peli, mutta kun sitä on tahkottu satoja jakoja tyytyväisenä ja fiilis ei ole muuksi muuttunut, niin mitä minä voin muuta sanoa kuin että sijoitus kärkikympissä on ansaittu.
Kiinnostuitko? Lisätietoa blogitekstin muodossa täällä.
6. Keythedral (2002); edellinen listasijoitus 33.
Se paras Key-sarjan peli, jonka arvoa silmissäni nostaa peleissä harvemmin nähty elementti: ennen pelin alkua rakennetaan pelilauta ja pohjustetaan omat asemat. Vasta tämän jälkeen aletaan keräilemään resursseja ja rakentamaan katedraalia eli lipsahdetaan perinteisempään “resuja voittopisteiksi moodiin”. Itse peli on toimiva cocktail pelinajoitusta, piilotietoa ja vuorojärjestyksestä kilvoittelua. On muuten maukas ja skaalautuu eri pelaajamäärille mainiosti.
Kiinnostuitko? Lisätietoa blogitekstin muodossa täällä.
5. Fresh Fish (1997); edellinen listasijoitus 3.
Miltei keski-ikään varttunut Fresh Fish on uniikki yhdistelmä huutokauppaa ja rakentelua tavoitteena turvata lyhyet yhteydet varastoilta omiin myyntikojuihin. Jokainen laudalle putkahtava rakennus voi osaltaan vaikuttaa siihen, kuinka itse tiestö lopulta rakentuu – sitä kun ei rakenneta. Juuri tien rakentuminen on Fresh Fishin suola ja pelin nerokkain idea. Pelin uusin painos (2014) muuttaa tätä tiestön rakentumista radikaalisti ja vesittää peliä, mutta ei hätää: alkuperäinen nerokkuus on raavittavissa esiin käyttämällä sääntökirjan varianttisääntöjä. Tällä kertaa Fresh Fish on sijalla viisi, viimeksi oltiin pronssilla ja joskus ollaan oltu piikkipaikallakin. Kelpo peli oli sijoitus mitä tahansa.
Kiinnostuitko? Lisätietoa blogitekstin muodossa täällä.
4. Carnival of Monsters (2019); **UUSI**
Top-100 listan kovin uutuus majailee sijalla neljä. Richard Garfieldin mörköjen draftauspeli Carnival of Monster on huikaisevan hyvä. Olisi mitä todennäköisimmin ollut jo edellisellä listalla jos pelin olisin ajoissa käsiini saanut (Spiel’19 messuilla myytiin kojulle eksyessäni ei-oota ja englanninkielisen painoksen saaminen meni pitkälle 2020 kevääseen), mutta hyvä että edes nyt. Neljän kierroksen aikana draftataan kortteja pelaajien käsien läpi ja pedataan hirviöille sopivat elinolot ja sitten itse hirviöitä tiskiin. Sopivasti pelaajien välisiä kilpailullisia elementtejä, tuuria ja ovela korttien säilömismekaniikka niin menestysresepti on valmis.
Kiinnostuitko? Lisätietoa blogitekstin muodossa täällä.
3. Carpe Diem (2018); edellinen listasijoitus 5.
Edellisen top-100 listan kovin uutuus parantaa vielä parilla napsulla, nyt ollaan jo mitalisijoilla. Carpe Diemin maanläheisen tympeän ulkoasun takaa paljastuu suoraviivaiseksi viilattua laattojen keruuta ja asettelua yhdistettynä kekseliääseen välipisteytykseen ja perinteisempään loppupisteytykseen. Peli toimii kaikilla pelaajamäärillään, mutta elämys paranee sitä mukaa kun pelaajamäärä kasvaa, sillä samalla kasvaa haaste eri sektoreilla onnistumisessa. Graafinen ulkoasu on mitä on, mutta se ei poista sitä etteikö tämän peliin pariin hakeuduta jatkossakin.
Kiinnostuitko? Lisätietoa blogitekstin muodossa täällä.
2. Reef Encounter (2004); edellinen listasijoitus 2.
Elämä koralliriutalla on äärimmäisen kiintoisaa – ainakin näin lautapelinä. Reef Encounter on täysin omintakeinen peli, jossa eriväristen korallien popsiminen on jotain ihan muuta kuin mitä Richard Breeseltä myöhemmin totuttiin näkemään. Peli tarjoilee vuorovaikutusta annoskoossa, joka kylmää kaikkia nykyisten hiekkalaatikko-pelien ystäviä, mutta mitenkään kaoottiseksi peliksi Reef Encounteria ei sittenkään pääse haukkumaan. Peli on yhdistelmä kaverin blokkailua ja oman tilan turvaamisyrityksiä, jotka välillä yrityksiksi jäävätkin. Kun vielä loppupisteytys on nerokkaasti suunniteltu, niin kovin paljon tämä maistuu edelleen ja hopeamitalikimara saa jatkoa.
1. Indonesia (2005); edellinen listasijoitus 1.
Kahdessa vuodessa tapahtuu lautapelirintamalla paljon, mutta top-100 listan kärjessä ei. Indonesia on monella tapaa poikkeus omassa top-100 –listassa, sillä se on paitsi ainoa Splotterin julkaisu myös ainoa kestoltaan näin pitkä peli. Kumpikin edellisistä on itselleni enemmän miinusta kuin plussaa, mutta Indonesian kohdalla askelmerkit osuvat poikkeuksellisen hyvin kohdalleen. Säännöiltään peli on kevyehkö ja varsin suoraviivainen, mutta firmojen kautta tehtävä operointi ja fuusioiden rakentelu tarjoavat paljon vaihtoehtoja ja itse toiminnot on tehty pääosin hienosti. Pelillisen täydellisyyden keskelle on lipsahtanut jokunen käytettävyysongelma (kartan ruudut ja viivat kovin ohuita ja osin himmeitä), mutta onneksi riittää kun niissä muutamissa paikoin on tarkkana. Kun avuksi ottaa vielä pokerichipit, niin on pakko todeta, että Indonesia on talouspelien kirkkainta kärkeä vaatien kuitenkin 4-5 pelaajaa.
Tällaiset oli askelmerkit Lunkisti-Teron top-satasen osalta. Herättääkö mitä mietteitä taikka kommentteja? Otan mielelläni kommenttikenttään palautteita ja huomioita. Palataan seuraavaan vastaavanlaiseen listaan jälleen parin vuoden kuluttua!
