Hieman erilainen Top-100 -listaus tällä kertaa ja olettamani on ettei ainakaan kirjoitushetkellä toista vastaavaa ole Suomessa ennen julkaistukaan. Nyt siis tarkastelussa Reiner Knizian – maailman tuottoisimman pelisuunnittelijan – pelit joista kokosin top-100 listan. Ja listalle pääsemisen minimivaatimuksena on, että olen peliä pelannut.
Lista on tehty samassa hengessä kuin joka toinen vuosi julkaisemani “kautta aikain top-100 -pelit” (edellinen vuodelta 2022), mutta tällä kertaa vähän enemmän kieli poskella työhön ryhtyneenä. Sanavalinta “kieli poskella” siksi, että siinä missä “kautta-aikain” -listassa kaikki pelit ovat paljon pelattuja ja tuoreessa muistissa, niin tällä kertaa listalta etenkin sen häntäpäästä löytyy pelejä joita on pelattu vain kerran taikka pari ja viimeisimmistä pelikerroista ylipäätään on voinut vierähtää jo vuosia. Tästä johtuen sijoituksetkin listalla enemmän “vähän sinnepäin”.
Mutta palataksemme Reiner Kniziaan. Boardgamegeek.comin (jatkossa BGG) tietokannoista löytyy artikkelin kirjoitushetkellä reilut 650 julkaisua Reiner Knizialta joista varhaisimmat yli 40 vuoden takaa. Knizian pitkästä historiasta kertoo sekin, että kun BGG aikanaan avattiin vuonna 2000, Reiner Knizia sai kunnian tulla lisätyksi järjestelmään pelisuunnittelijoista toisena heti Karl-Heinz Schmielin (mm. Die Macher) perään. Kertonee sekin siis jotakin, että suunnittelija on ollut peliharrastajien huulilla melkoisen tovin.
Uutterana pelisuunnittelijana herra Knizia on tehnyt monia peliklassikoita. Matkan varrella palkintokaappiin on kertynyt julmettu määrä pelialan palkintoja, se kaikkein arvostetuin Spiel des Jahreskin vuonna 2008 pelillä Keltis. Ja vaikka Reinerin pelejä on lopulta yllättävänkin vähän suomennettu, niin Vuoden peli -titteli on napsahtanut kohdalle kolme kertaa perhe- ja strategiapelien sarjoissa (Modern Art, Qin, Quest for El Dorado), tuoreempi Pelaajien Valinta -palkinto sekin jo kahdesti (My City, Quest for El Dorado). Edellisten päälle vielä koko joukko ‘Vuoden lastenpeli’ -voittoja.
Minun Kniziani ja yli toista sataa peliä myöhemmin…
Omaa lautapelaajaharrastuneisuutta ja pelaajaprofiiliani olen avannut erikseen jutussa ‘Kuka näitä pelejä oikein arvostelee?‘, mutta tiivistettäköön tähän lyhyesti, että Reiner Knizian tuotokset ovat olleet alusta asti seurannassa. Syykin on ilmeinen: omaan pelimakuuni Knizian filosofian mukaiset “selkeät ja suoraviivaiset säännöt sekä päälle napakka kesto” on menestysresepti. Eli sen sijaan, että tarvitsee kahlata sääntöviidakkoa ja muistaa sääntöhimmeleitä ja n-kappaletta alipelejä voikin ajatuksensa keskittää pelaamisen ja pelin tilanteiden hallintaan. Parhaimmissa Knizian peleistä löytyy usein vieläpä joku pieni lisävivahde joka paperilla ei välttämättä kuulosta ihmeellistä, mutta herättää pelattaessa “wau-efektin”. Ja tottahan se, että oman nimensä saa lanseeratuksi selittävänä tekijänä ilman lisäkysymyksiä pelin pisteytystapaan tyyliin: “Niin, siis tässä on sitten se Knizia-pisteytys*” – on hatun noston arvoinen suoritus sekin.
(*Knizia-pisteytys tarkoittaa, että loppupisteesi on se, mitä olet pisteytettävistä asioista/tavaroista kerännyt pelin aikana kaikkein vähiten.)
Jos lautapeleistä ylipäätään pitävä henkilö julistaa ääneen Knizian pelit tylsiksi, niin ihan satasella tätä on vaikea uskoa. Herra on kuitenkin tehnyt siinämäärin monentyyppisiä pelejä kaikki keskeiset pelimekaniikat koluten läpi, että tylsänpuhuja puhuu palturia. Myönnettäköön kuitenkin, että peleiltään vahvaa teemaa ja tarinallisuutta hakevalle Reiner Knizian pelit tuppaavat valumaan harmaaseen massaan, mutta eipä sen syvemmälle kuin muidenkin europelien kohdalla. Kaltaiselleni napakoiden pelin ystäville päälleliimattu teema ei ole haitta – ja hidastekin vain silloin jos se riitelee pelimekaniikkojen ja laudan tekemisten kanssa. Tällaiseen en Knizian pelien kohdalla juuri ole törmännyt.
Sadan eri Knizia-pelin pelaaminen ei ole ollut mitenkään tavoitteellista, mutta koska Reinerin pelit ovat peliporukassamme olleet pidettyjä parikymmentä vuotta, niin uusien Knizian julkaisujen pariin on hakeuduttu tilaisuuden tullen. Jossain kohtaa, todennäköisesti jonkun viikkopeli-illan tiimellyksessä, heräsi sitten kysymys että ollaan varmaan sataa peliä Knizialta jo pelattu? Tuolloin tein ensimmäistä kertaa tarkistuslaskennan ja mentiin 80 korvilla. Tästä havainnosta on jo huikeasti aikaa siitäkin, mutta silloin ensi kertaa havahduin ajatukseen, että Top-100 -listan tekeminen aiheesta voisi joskus olla hauska projekti.
Konkretiaan asti tämä ajatus johti ensimmäisen kerran listan muodossa yli viisi vuotta takaperin. Siltä ajalta löydän jemmoistani ensimmäisen 100-listan, jossa tuolloin oli noin 120 Reiner Knizian peliä järjestettynä. Asia jäi kuitenkin hautumaan ja pelien aukikirjoitus tekemättä muiden juttujen varjoihin. Mutta nyt on viimein Knizian aika, lista päivitetty ja tekstitkin puserrettu alle. Välillä näissä jutuissa siis menee vähän enemmän aikaa…
Sikäli kun ao. listalla pelin kohdalla on useampi eri nimi mainittuna, niin ensimmäisenä mainittuna se millä minä pelin alkujaan muistan. Sen jälkeen ‘/’-viivan perässä sitten kenties se vähän “tunnetumpi” versio. Mukavia lukuhetkiä!
TOP 100-lista
100. Robot Master (2008)
Lista käynnistyy pikaisella fillerillä, joka on käytännössä kaksinpeli vaikka laatikko muutakin lupailee. Toinen pelaajista pelaa rivejä, toinen sarakkeita. Vuorotellen läiskitään robottikorttia muodostuvaan 5×5 ruudukkoon tavoitteena saada omista riveistä mahdollisimman isot pisteet. Roboteilla on perusarvonsa, mutta isommat bonukset on luvassa kun riviinsä saa samanlaisia robotteja. Pelaajien loppupisteet on se heikoin oma suoritus (eli Knizia-pisteytys heti alkuun), joten yrität venyä vähän joka riviin varmistaaksesi voittosi. Simppeliä ja ultrakevyttä – eikä ollenkaan pöljä listan aloittaja vaikka en Robot Masteria muutoin ole vuosiin pelannutkaan.
99. Spy (2004)
Korttivetoinen peli, jossa pelaajien tehtävänä on rakennella erilaisia esine- & värisettejä pöytään ja näitä settejä kuluttamalla päästä eroon omista vakoojamerkeistä nopeammin kuin muut. Settien käytössä vertaat oman setin kokoa pöydän vastaavaan symboliin ja montako vakoojamerkkiä ko. symbolille on jo kylvetty ja erotuksen verran pääsee omista merkeistä eroon. Tarkoittaa sitä, että alkuun vakoojamerkkejä kylvää helpommin laudalle ja loppua kohden vauhti hidastuu kun vaadittavien settien koot kasvavat. Spy on helposti lähestyttävä, jossa ei ole mitään vikaa mutta ei toisaalta erityistä koukkua miksi sen pariin tulisi palattua.
98. Looting London (2008)
Peli, jonka tyylisiä – ollaksemme inhorealisteja – Knizia on tehnyt monta tusinaa. Kerätään kortteja ja kun sopiva määrä niitä on hallussa, lunastetaan jonkun jonon alin tavoitekortti. Jos ei sopivia kortteja pakasta nouse, puuttuvat voi korvata muiden värien pareilla ja jonojen alimpia voi ampua myös pois edestä, jos siihen seuraavaan korttiin on käsikortit olemassa. Lopuksi jaetaan vielä bonukset eri väreihin sen mukaan kuka mitäkin väriä on eniten kerännyt. Teema on Looting Londonissa täysin tusinatavaraa ja pelikään ei erityisesti loista. Parhaimmillaan tämä on pienillä pelaajamäärillä, isommalla nuppiluvulla menossa ei ole enää mitään tolkkua.
97. Star Trek: Expeditions (2011)
Mitä tulee yhteistyöpeleihin, niin useimmat nostanevat Taru Sormusten Herrasta (2000) Knizian parhaaksi. Minulla se ei mahdu edes top-100:een, mutta Star Trek: Expeditions venyttää näemmä jämäpaikoille. En ole tv-sarjan fani (muutaman uudemman leffan nähnyt kylläkin), mutta Star Trek: Expeditions on lautapelinä sormusten tarinaa sähäkämpi laitos ja siten mielenkiintoisempi. Noin muutenhan tässä on samanlaiset elementit kuin yhteistyöpeleissä yleensäkin: alkuun on tietyt tavoitteet, mutta matkan varrella on sattumakorttia, nopanheittoa ynnä muuta virikettä joiden myötä pelaajat juoksevat laudalla milloin missäkin sammuttelemassa tulipaloja. “Sitä perushuttua siis” jonka pelattuani minulle jää ihottumaa siitä, että olisihan tässä joku kilpailuelementtikin voinut olla mukana.
96. Kariba (2010)
Ultrakevyttä kortittelua, joka onnistuu nuoremmiltakin pelureilta. Vuorotellen lätkitään kortteja yhteiselle juoma-altaalle ja jos yhyttää kolmannen saman eläimen paikalle tulee pelottaneeksi viereiset pienemmät eläimet tiehensä – mihin siis pyritäänkin. Eniten eläimiä näin kotiuttanut voittaa. Tästä voinee päätellä, että Kariba on äärisimppeliä ja sopivalla sakilla ihan mukiinmenevää ajankulua. Ei enempää, ei vähempää.
95. Zero / Cat Ass Trophy (1998)
Edellisen pelin tapaan edetään simppeliys edellä kun puhutaan Zerosta. Pelaajille jaetaan yhdeksän kortin käsi, joista omalla vuorolla pääsee yhden kortin vaihtamaan päittäin pöydällä olevien kanssa. Tai jos tuntuu siltä, että oma käsi on riittävän hyvä, kopautat pöytää. Kun toinenkin kopautus kuuluu joko saman tai jonkun muun pelaajan toimesta on aika vielä yhteen kortin vaihtoon. Tämän jälkeen käsi paljastetaan ja lasketaan pisteet. Viisi samaa numeroa tai väriä kädessä tietää nollaa miinusta kyseisestä setistä, vähäisempi määrä ja miinuksia rapsahtaa ko. numerosta kertaalleen. Pyritään siis mahdollisimman pieniin miinuksiin. Simppeli filleri jos mikä, jonka uusin versio Cat Ass Trophy kosiskelee kovasti kissanomistajia.
94. Bunte Runde (2005)
Joutuisa koko perheen abstrakti, jossa pelaajat vuorotellen siirtävät yhteistä ukkelia kehällä ja poimitaan erimuotoisia ja värisiä palikoita itselle sen mukaan minne ukko päätyy. Kun joku väri tai muoto kehästä loppuu kokonaan jaetaan pisteitä. Tuplapisteet on jaossa kun sekä väri ETTÄ muoto katoavat kokonaan. Bunte Runde päättyy, kun kaikki keskustan pistemarkkerit ovat loppuneet. Toimiva paketti ja omat faninsakin tälle löytyy, mutta ei vain ole koskaan oikein kolahtanut tämän enempää meikäläiselle. Komponenttiosasto ja laatikon grafiikat ansaitsevat joka tapauksessa kiitosta.
93. BITS (2011)
Reiner Knizia jatkoi siitä, minkä aloitti pelillä FITS (2009). Perinteiset polyominomuodot ovat vaihtuneet tylsempiin väridominoihin, mutta perusideaan laattojen tiputtelusta tetrismäisesti ei ole koskettu. Tavoitekortit kertovat minkälaisia muotoja, kokoja ja värejä koetellaan rakennella, mutta vaikka tavoitteihinkin saa vaihtelua, niin ei voi mitään: dominolaattojen tiputtelu ei vain ole samalla tapaa haastavaa kuin FITSin tapauksessa. Vähän siis vesitetty fiilis tästä sarjan jatkosta jäi.
92. Handelfürsten: Herren der Meere / Merchants (2007)
Handelsfürsten: Herren der Meere -nimellä itselleni tutuksi tulleessa korttipelissä ollaan kauppiaita. Peli on resurssien vekslausta ja niiden pöytäystä mahdollisimman tehokkaasti samalla pisteytyksiä laukoen – joihin taas pääsevät kaikki osallisiksi. Suoraviivainen ja nopea pelattava, mutta ei pelinä toisaalta tarjoile mitään erityisen nokkelaa, jotta olisin tämän äärelle pyrkinyt uudestaan ja uudestaan. Peli pohjautuu vanhempaan Knizian peliin Ferkelei (1995), joka näistä kahdesta on paitsi sympaattisempi, niin hitusen parempikin.
91. Marco Polo Expedition (2004)
Suoraviivainen abstrakti liikkumispeli “sinne ja takaisin” mainioilla komponenteilla. Pelaajat ohjastavat kamelikaravaaniaan pelilaudalla tarkoituksena edetä kohdekaupunkiin ja aikanaan sieltä takaisin. Liikkuminen hoituu sopivia kortteja keräämällä ja niitä pöytäämällä. Nopeiten etapeista suoriutunut palkitaan isoimmilla pisteillä molemmissa matkan päissä ja muille sitten jää pienemmät palkinnot. Ei tarjoile ihmeitä millään mittarilla, mistä syystä sijoituskin tämä. Sama idea on onneksi jalostunut myöhemmin parempaan muotoon…
90. Samurai: The Card Game (2009)
Niin kovin paljon kuin Samurai (1998) miellyttääkin, niin sen korttipeli on kalpea haamu alkuperäisestä. Perusidea enemmistökamppailusta on edelleen läsnä ja logiikka sama, mutta kiinteän kartan sijaan pelialue kasvaa pelaajien pelaamilla korteilla mikä on hidastava tekijä alkuperäiseen verrattuna. Lisäksi levittäytyvä “shakkilauta” vaatii pöyristyttävän ison pelialueen. Kun ei ole näkösuojia, niin pistemarkkerit kerätään nekin näkösälle, mihin katoaa viimeinenkin jännite. On siis pyritty paljolti samaan kuin alkuperäisessä, mutta uusien komponenttien myötä on jouduttu kompromisseihin joista jokainen on takapakkia. Siksipä näin valtava ero kahden samantyyppisen pelin välillä.
89. Ra: The Dice Game (2009)
Alkuperäisestä Ra:sta (1999) yllättävän isosti poikkeava noppapeliversio, jossa edelleen kyllä keräillään erityyppisia Ra:sta tuttuja settejä, mutta huutokaupat ja vuorovaikutteisuus toisten pelaajien kanssa on korvautunut noppien viskomisella. Monimuotoisuus on vaihtunut settien rakenteluun Yatzy-hengessä, jossa jännitystä on vähän ja kestoa liikaa.
88. Exxtra / Excape (1998)
Nopilla jatketaan. Exxtrassa pyritään juoksuttamaan oma nappula läpi pelilaudan nopeammin kuin muut. Pelaajilla on kaksi noppaa, jotka heitetään omalla pelivuorolla ja heittämällä tuplat etenet juoksuradalla. Nopat voi heittää uusiksikin, mutta lopulta ne asetetaan pelilaudan asteikkoon mielellään siten, että asteikosta yläpuolelta huonomman noppasetin omaavat tipahtavat pihalle. Toisaalta taas haluat riittävän ylös, jotta oma peli etenee lisäharppauksin jos nämä samaiset nopat vielä asteikolta löytyy kun se seuraava oma pelivuoro tulee. Onnenkoetusta ja riskinottoa siis – sitähän Exxtra on. Nopea ja helppo pelattava, mutta paljonko on tullut pelattua? Vähän, sillä parempiakin noppapelejä löytyy.
87. Loot (1992)
Yksinkertaista kultalastien keräilyä korttivetoisesti, jossa parillinen pelaajamäärä tarkoittaa aina pari-/joukkuepeliä. Vuorolla joko kasvatetaan käsikorttien määrää, pelataan tiskiin uutta kauppalaivaa vallattavaksi tai isketään piraattilauma johonkin kauppalaivaston kylkeen ryöstöretkelle. Jos itsellä on vahvin piraattiarsenaali kauppalaivan kimpussa kun seuraava oma vuoro tulee niin onneksi olkoon: olet kultalastia rikkaampi. Näin peliä lätkitään kunnes pakka on läpikäyty. Kuten kuulostaakin, Loot on keveää lätkettä eikä nyt mitään tajunnanräjäyttävää sellaista, mutta maailmaan mahtuu paljon huonompaakin.
86. Bucket Brigade (1998)
Ultrakevyt korttivetoinen peli, jossa pelaajat juoksuttavat erivärisiä palomiehiä tikkailla vastaavanvärisillä korteilla. Mitä korkeammalla palomies on pelin päätteeksi, sitä arvokkaammat pisteet saat ko. väristä, mutta jokainen pelattu kortti on pois pistepotista. Bucket Brigade tarjoilee kevyttä tasapainoilua hienolla graafisella ilmeellä – joskin urheiluteemoitettuna pelin ideassa olisi enemmän järkeä.
85. Euphrates & Tigris: Contest of Kings (2005)
Jos oli Samurai-korttipeli kuin hailakka varjo alkuperäisestä, niin Reiner Knizia toisti saman erheen aiemmin jo Euphrat & Tigris (1997) -pelin kohdalla. Euphrates & Tigris: Contest of Kings vaatii aika tavalla pöytätilaa, kortit komponentteina tarkoittavat kompromisseja ja vaikka kestoa on saatu ruuvatuksi lautapeliä lyhyemmäksi, niin jotain oleellista on muutosprosessissa kadonnut. Ei missään nimessä huono, mutta on vaikea nähdä aikaa ja paikkaa, jolloin pelaisin E&T-korttipeliä alkuperäisen klassikon sijasta.
84. Auf der Reeperbahn nachts um halb zwei / Royal Visit (2006)
Saksalainen versio kertoilee tarinaa Reeperbahnin yöstä jossa kaksi yökerhoa kamppailee maksukykyisimmistä asiakkaista. Uudemmat versiot pelistä on sitten teemoitettu jo vähän neutraalimmin. Versiosta viis kyseessä on kaksinpeli jossa vedetään köyttä siitä, miten tietyt hahmot saa ohjastetuksi omalle puolelle pelilautaa tai sopivasti muutoin jäynäytettyä vastapelaajaa. Liikuttelu hoituu kortteja pelaamalla ja erilaisia palveluita tarjoavilla henkilöillä on toisiinsa nähden tietyt liikkumisen rajoitteet. Alkujaan Reeperbahn on julkaistu osana Kosmoksen varsin mainiota kaksinpelisarjaa, uusimmista kuninkaallisista kertova Iellon toimesta. Napakka filleri yhtä kaikki ja kelpo kahvittelupeli.
83. Trendy (2000)
Kuka lyö läpi trendikkäimmällä vaatedesignillaan? Muotigurun titteli on jaossa tässä keveässä ja kompaktissa korttipelissä. Trendyn teema ja korttigrafiikat on nappivalinta vaikka peli nyt on enempi ajan tappamista kuin syvällistä taktikointia. Kevyttä huttua taikka ei, mutta saman pelikehikon ympärille Knizia on palannut Whale Riders: The Card Game (2021) kohdalla – joka tosin on kokematta, mutta teemana ei ole alkuperäisen voittanutta.
82. Code Knacker / Code Cracker (2007)
Pikaiseksi noppafilleriksi Code Knacker ei ole pöllömpi. Tarjolla on joukko kassakaappeja, joita vuorollaan pääsee murtamaan. Kolme heittoa aikaa (Yatzyn malliin) heitellä nopista kassakaappeihin tarvittavat numerot ja jos noppasetistä löytyy se viimeinenkin numero, jolla yhdistelmälukko aukeaa, niin saalis tarttuu matkaan. Jos taas suoritus jää vajaaksi, niin tehdystä työstä jää hedelmät poimittavaksi seuraavalle. Se kiinnostava lisämauste löytyy noppien mikrosiruista, joita riittävästi heittämällä ja muutkin nopat käyttämällä saa uuden pelivuoron.
81. Loco! / Wildlife Safari (1994)
Ultrasimppeli korttipeli ‘Loco!’ on parilla lauseella taputeltu: viidessä värissä chippejä, viidessä värissä kortit nollasta viiteen. Pelaat kortin, nappaat poolista mieleisesi chipin. Kun yhdestä väristä se viimeinenkin kortti on pöydättynä päättyy peli ja värien viimeisimmät kortit kertovat vastaavien chippien arvot. Tätä pelattiin meillä aikanaan paljonkin, mutta aikojen saatossa yksi jos toinenkin peli on osoittautunut kiehtovammaksi. Eipä sillä, jos tätä joku tarjoaa pikafilleriksi, niin mikä jottei!
80. Beowulf: The Legend (2005)
tässä Beowulf-teemoitetussa pelissä edetään skriptattu tarina läpi, joka koostuu polusta perättäisiä huutokauppoja riskinotolla maustettuna. Huutokaupoissa arvotetaan eri asioita ja niihin osallistunaan käsikortein. Tai jollei omia korttejaan halua käyttää just nyt vaan mieluummin säästelee niitä myöhempään tarpeeseen voi turvautua lady Fortunan apuun: tällöin pakan päällimmäiset kortit edustavat pelaajan tarjousta sikäli kun ne edes huutikseen sitten kelpaavat. Osui kortti taikka ei, huutokauppojen voittajille tarjotaan hyvää ja häviäjille penaltia. Ihan toimivaa, mutta Knizian tarjoomassa sekä riskinottoon että huutokauppailuun pohjautuvia pelejä on parempaakin tarjolla. Tämän vuoksi “legendan” äärelle palaamisessa on oma kynnyksensä.
79. Auf Heller und Pfennig / Kingdoms (1994)
Vaihteeksi täysi abstrakti herttaisen geneerisellä fantasiateemalla. Vuorotellen lätkitään joko omia linnoja tai pakasta käännettyjä laattoja karttaruudukkoon. Kun 30 ruudun kartta on täynnä seuraa pisteytys, jossa kukin saa niiltä riveiltä ja sarakkeilta plussaa tai miinusta, missä omat linnat majailee. Peli on siis käytännössä hyvien laattojen asettelua omiin riveihin ja miinusten jakamista kavereille. Mukana on muutamia erikoislaattoja pelin maustamiseksi. Tätä toistetaan kolme kokonaista kierrosta ja eniten plussaa tehnyt voittaa. Perusideassa on paljon samaa kuin koko listan aloittaneessa Robot Master (2008) -pelissä, mutta tämä toimii paremmin useammalla pelaajalla ja homma on hauskempaakin niin.
78. Royal Turf / Winner’s Circle (2001)
Laukkarata-panostuksia ja kisailua voitosta. Plussaa siitä, että peliin mahtuu kuusikin pelaajaa, mutta sisällöllisesti peli on kohtuullisen köyhä ja jotenkin enemmän kaverin kampittamista kuin muuta. Ei pärjää genrensä parhaille (vaikkapa Greyhounds) ja panostuspeleistä Knizialla on huimasti kehittyneempääkin tarjolla.
77. King’s Gate (2002)
“Kuninkaan portti” henkii sukulaisuutta vanhempaan Knizia-klassikkoon, sillä siinä määrin paljon siinä on viitteitä peliin Samurai (1998). Kiinteän pelilaudan sijaan lätkikään laattoja pöytään näin pelilauta muodostaen ja samalla kamppaillaan enemmistöistä, mutta mukaan on ympätty vielä Citadels-henkisiä erikoishahmoja. Lopputulos on vähän “meh” vaikka napakka kesto jollain tapaa kokonaisuuden pelastaakin. Mutta eipä tule pelailtua tätä ei eikä valtava ikäväkään ole pelin pariin ollut.
76. Buy Low Sell High / Palmyra (1996)
Nimensä mukaisesti nyt ostetaan ja myydään – vai myydään ja ostetaan? Molempia! Buy Low Sell High on astetta vanhempaa Knizian osakepelimanipulointia tarkoituksena tehdä paras tili kolmen keskenään identtisen kierroksen aikana. Pakka tarjoilee mitä tarjoilee kurssimanipulointeja silmällä pitäen ja samalla pitäisi kavereiden liikkeitäkin kovasti ennakoida. Ei genressään parasta mitä löytyy, mutta varsin viihdyttävä tekele silti. Ulkonäkö on kovin halvanoloinen vaikka niinkin uudesta versiosta kuin 2005 painoksesta kyse onkin. Vanhempi Palmyra-nimellä kulkeva laitos olisi astetta tyylikkäämpi, mutta en ole tainnut sitä edes koskaan livenäkään nähdä?
75. En Garde (1993)
Pienellä 25 kortin pakalla pelattava kalpamiekkailu, jossa vuorotellen pelaajat joko siirtävät omaa miekkailijaansa areenalla tai yrittävät saada piston läpi pelaamalla kortin, jonka numero vastaa miekkailijoiden sen hetkistä etäisyyttä. Vastapelaaja voi sitten reagoida tehtyyn hyökkäykseen vastaavalla kortilla jos kädestä sellainen vain löytyy. Ällistyttävän yksinkertainen, mutta hyvin miekkailua “simuloiva” peli. BGG:n syövereistä löytyy tarpeet testata tämä itse, jos En Garden tai Duellin (2004) haaliminen käsiin osoittautuu mahdottomaksi. Duell maustaa miekkojen kalistelua erikoiskorteilla, mutta muuten ilmeisesti sama peli, mutta en tosiaan ole tuota versiota pelannut.
74. Indigo (2012)
Yhteisesti pelilaudalle rakenneltava reittien solmu, jossa koetetaan ohjata arvokivet omiin kohteisiin tai törmäyttää muiden käsien ulottuville päätyvät kivet toisiinsa jolloin ne poistetaan pelistä. Perimmäinen idea on hyvin pitkälti sama kuin mitä Dirk Hennin Metro (1997) tarjoilee, mutta pidän tässä kohtaa Metroa pykälää kiinnostavammalta. Lopulta kumpainenkin näistä silti himppasen yhdentekeviä mutta lyhyen kestonsa vuoksi pelattavia “yhdentekeväisyyksiä”.
73. Lord of the Rings: The Confrontation (2002)
Klassisen Strategon (1946) kantavan idean pohjalle rakennettu Taru Sormusten Herrasta -peli, jossa hyvisten pelaaja pyrkii ujuttamaan Frodon Mordoriin ja pahis voittaa hoitelemalla hobittiretkun tai valtaamalla tietyt ruudut laudalta. Pelin tvisti tulee pitkälti merkittävästi erilaisista hahmoseteistä joilla pelaajat omia tavoitteitaan pyrkivät saavuttamaan. Kovasti kehuttu ja pidetty, mutta kun en Strategon peruskoukkuun koskaan lämmennyt, niin ei samaan perustaan valettu ja kovasti lisäkuorrutteita saanut jälkeläinenkään tämän enempää kuumota.
72. Genesis (2006)
Yksinkertainen, abstrakti enemmistöpeli, jossa nopat ohjaavat minkävärisiä laattoja omalla vuorolla laudalle pääsee lätkimään. Lopulta kun pelilauta on enempi vähempi täynnä, käydään muodostuneiden laattaryhmien enemmistöt läpi. Peli on astetta pari ovelampi kuin mitä päällepäin antaa ymmärtää, vaikka kevyt kokonaisuus Genesis sittenkin on. Takuulla yksi Knizian unohdetuimmista peleistä vaikka ei ole ollenkaan huonompi tekele tämä.
71. Rheinländer (1999)
Rheinländerissä otetaan Rhein-joen vartta haltuun ja kamppaillaan maalänteistä pyrkien rakentamaan itselle vahvoja läänejä. Laajentumiset hoidetaan korttivetoisesti ja se, kenellä kulloinkin on vahvin ritarien enemmistö kuittaa kyseisen läänin haltuunsa. Juurikin korttivetoisuus pitää Rheinländerin mielenkiintoisena, jännitteisenä ja sopivasti tuuripitoisena. Tässä on peli, jonka Reiner Knizia itse mainitsee olevan yksi aliarvostetuimmista julkaisuistaan (lähde: ‘Pöydällä Digital 2022’ -tapahtuman mainio haastattelu, jonka voit kuunnella vaikkapa täältä).
70. Tower of Babel (2005)
Joukko rakennusprojekteja odottaa rakentajaansa. Omalla vuorolla joko otetaan kortteja (johon kaikki osallistuvat) tai viritellään rakennusprojekti tarjolla olevista. Rakennettaessa muut pelaajat tarjoavat yhtä aikaa oman apunsa korttien muodossa ja tähän päälle vuorossa oleva täydentää kädestä puuttuvat. Jos kasaan saadaan riittävä korttisetti, niin nämä pelaajat saavat namiskoitaan rakennustyömaalle Lopulta kun ko. rakennusprojekti valmistuu jaellaan pisteitä enemmistöjen mukaan. Jos kavereiden apu ei syystä tai toisesta kelpaa ja jätät nämä projektin ulkopuolelle, tulet palkinneeksi heitä pisteillä. Pohjimmiltaan Tower of Babel on korttipeli, johon on ympätty mukaan ylisuuri pelilauta ja siten ylisuuri pelilaatikko. Pelinä raikkaan erilainen, mutta tunnustan myös tässä olevan jotain mikä kaipaisi lisähiontaa.
69. Kilpikonnakisa (2004)
Perheen nuoremmillekin pelureille soveltuva Kilpikonnakisa on sittenkin myös aikuisten hupaisa filleri. Tavoitteena on juoksuttaa oma salainen kilpikonnaväriä maaliin ensimmäisenä, mutta kuinka tehdä se niin että muut pelaajat tulevat vahingossa auttaneeksi oman värin voittoon? Vuorotellen pelataan kortti, joka kertoo mikä väri liikkuu ja useinkaan se ei ole just se sun oma kilppari joka saa pyrähdysboostin. Vaan onneksi kilpikonnat pinoutuvat ollessaan samassa ruudussa. Nimittäin jos liikkuvan kilpikonnan päällä majailee muita, niin ne kulkeutuvat matkassa. Hupaisa pikainen kilpajuoksu, jolla on harrastajapiireissäkin kova maine. Ansaitusti.
68. Ferkelei (1995)
Kepeä possupeli, jossa pyrit haalimaan haltuusi possuchippejä samoista väreistä joita pelaajat käsikorteistaankin pöytäävät. Käsikorttien kautta laukeavat pisteytykset, jotka yhtä vailla kaikki per väri ovat tulopuolta – sen yhden aiheuttaen miinuksia. Tämä Knizian varhaistuotanto on himppasen suoraviivaisempi kuin uudempi Merchants (2007) ja etenkin teema ja komponentit voittavat verrokkinsa sata nolla.
67. Los Banditos (2008)
Jos mietit, minkälaisen pelin Schotten Totten (1999) -korttipelistä saisi jos sen värkkäisi korttien sijaan nopista, niin sitä samaa mietti joskus Reiner Kniziakin. Lopputulos on Los Banditos, jossa kaksi pelaajaa mittelee paremmuudesta nyt kolmen nopan seteillä. Noppia on eri väreissä ja niitä kaivellaan vuorotellen pussista heiteltäväksi. Los Banditos on vieläkin nopeampi kuin alkuperäinen korttipeli mutta samalla myös huomattavasti enemmän lady Fortunan suuntaan kumarteleva. Kelpo muunnelma joka tapauksessa vaikkei sittenkään alkuperäisensä veroinen.
66. Fifty-Fifty / Yin Yang (2010)
Paluu Realtionship Tightrope (1999) idean äärelle Reinerin värkätessä Fifty Fiftyn / Yin Yangin / Zen Masterin. Peli on varsin suoraviivaista kortivetoista tasapainoilua kahden eri kerättävän pistetyypin välillä. Korttien peluuseen on tehty muutoksia verrattuna alkuperäiseen, pisteytystä osin viilattu ja lopputulos on teemaansa myöten jotenkin tyhjänpäiväisempi. Toisaalta mikä tahansa tästä uudemmastakin painoksesta on parempi haalia haltuunsa kuin ei peliä ollenkaan – siinä määrin ovelaa ideaa siihen on istutettu.
65. Keltis: Das Orakel (2010)
Keltis (2008) oli menestys, joten oli varsin selvää jonkinlaista jatkoa tulevan. “Oraakkeli” on itsenäinen jatko-osansa, jossa edetään yksittäisellä spiraalinmuotoisella radalla vastaavin säännöin kuin alkuperäisessäkin, mutta nyt samalla radalla etenevät kaikki pelaajan nappulat eteen- ja välillä taaksepäin. Taas perimmäinen tavoite on edetä radalla mahdollisimman pitkälle, mutta toisaalta mukana on koko joukko muutakin mistä hyötyä. ‘Keltis: Das Orakel’ pyrkii olemaan ovelampi ja vähemmän tuurivapaa kuin alkuperäinen ja osin se siinä onnistuukin, mutta harvapa tästä pelistä on päässyt meillä nauttimaan kun peliä ei koskaan käännetty edes englanniksi. Ja sittenkin välillä yksinkertaisempi on kauniimpaa – ainakin tällä kertaa.
64. Katzenjammer Blues / Cat Blues (1998)
Pikkunäppärä korttipeli, joka yhdistää rommipelien ja huutokaupan elementtejä. Käsikorteilla tehdään tarjouksia pöydässä olevasta korttisetistä ja voittaja saa nämä lisäkortit käteensä. Käteen koetetaan rakentaa neljän kortin settejä, joita pöytäämällä pääsee käsiksi voittopisteisiin. Jokerit pakassa auttavat sekä huutokauppaan että settien rakenteluun, mutta eniten niitä hamunnut saa lopussa miinuksia. Helppoa ja nopeaa, mutta ei Knizian pikafillerien parhaimmistoa sittenkään.
63. King’s Road (2017)
Korttivetoinen enemmistöpeli, jossa kaikilla pelaajilla on samanlainen setti käsikortteja. Näistä valitaan muutama yhtä aikaa ja alueille lätkitään omia nappuloita jonka perään kuningas liikkuu laudalla ennalta määrättyä reittiä. Alue, johon kuningas pysähtyy pisteytetään ja tyhjennetään mitä nyt enemmistön pelannut saa sinne jättää jämät tulevaa silmälläpitäen. Myöhemmissä pisteytyksissä lisäpisteitä saa näistä aiemmista jätösnappuloistaan, jos niillä on suora kytky pisteytettävään alueeseen. Tätä rulettia (koska samoja alueita pisteytetään uudelleen ja uudelleen) pienellä kartalla pyöritetään tiettyyn pistemäärään ja yhtälöä maustetaan joukolla erikoiskortteja. Koko soppa on uudelleenviritelty Imperium (2001), mutta alkuperäistä en ole pelannut ja viritysosat King’s Roadin kohdalla eivät vakuuttaneet tämän pidemmälle.
62. Tutankhamen (1993)
Tuurivapaa täyden tiedon peli ja kapuaa näinkin korkealle. Pelin alkuun levitetään pelin 69 artefaktia pöydälle jonoon ja tämän jonon läpi pelaajien nappulat kulkevat. Pakittaa ei saa, mutta eteenpäin voi kiiruhtaa niin nopsaan kuin haluaa. Kohderuudun laatta poimitaan omaan haltuun ja tarkoituksena on kerätä artefakteja siten, että kun viimeinen jostakin setistä on jonosta poimittu niin hallussa on eniten tai toiseksi eniten ko. artifakteja. Mukana on joukko erikoislaattoja maustamassa kokonaisuutta ja lopputulos on viihdyttävämpi kuin samaan kategoriaan tipahtava Bunte Runde, joka oli listan sijalla 94.
61. Medici vs Strozzi (2006)
Medici vs Strozzi on kaupankäyntiä Medici (1999) -henkisesti, mutta nyt meininki on puristettu kaksinpeliksi. Vuorotellen kaivetaan tavaraa kangaspussista tarjolle, hinnoitellaan se ja jollei hinta miellytä kaveria niin setti on ostettava itse. Alkuperäistä mukaillen tavarapaljous lastataan omiin laivoihin ja pisteytykset tässä laukeaa kun toinen pelaajista on viimeisenkin laivansa täyteen lastannut. Onnistunut muunnelma alkuperäisestä kuuden hengen pelistä ja kutkuttavasti tässä on hankalaa päästä plussalle. Samaan hengenvetoon on toki myönnettävä, että laivojen lastaaminen nyt vaan on sittenkin paljon viihdyttävämpää isommalla nuppiluvulla.
60. Qin (2012)
Kilpajuoksua siitä, kuka pääsee eroon nopeiten omista pagodoistaan. Pagodat tupsahtelevat laudalle dominolaattojen peluun kautta jos onnistuu muodostamaan vähintään kahden ruudun alueita samassa värissä – ja siten ettei alueella jo ole pagodaa. Isompia alueita väkertämällä saa tuplaapagodan ja samalla tulee turvanneeksi ko. alueen valloituksilta. Lisäksi kartalla on kyliä, joiden omistuksesta käydään enemmistöpagoda-kilpailua. Qinin perusidea näyttäytyy hyvältä, mutta valitettavasti harvemmin pääsee näkemään nerokkaita tilanteita enemmistökahinoissa vaan enemmänkin voitto ratkeaa siihen, kuka nyhtää parhaiten tupladominoita käteensä – ne kun ovat aina parempia kuin “erivärin parit”. Juuri em. syystä Qin useimmiten jättää hiukkasen karvaan sivumaun, vaikka pelaan sitä kyllä vikoineenkin kyllä.
59. Blue Moon (2004)
Kaksinpelattava voimainkoitos valmiiksi rakennetuilla pakoilla. Ei siis mitään Magic the Gathering (1993) avoin maailma mutta kääntöpuolella pakanrakentelu jää myös pois. Valmiita pakkoja on kymmenkunta hankittavaksi, kussakin pakassa noin 30 korttia. Toinen pelaajista hyökkää mahdollisesti tukikorttien saattelemana ja puolustajan pitää iskeä tiskiin samaa elementtiä vähintään yhtäläinen määrä. Näin pallotellen toinen lopulta perääntyy häviäjänä, jolloin pöydätyt kortit laitetaan sivuun ja aloitellaan uusi taisto. Muutama vastaavanlainen taisto ja lopullinen voittaja on selvillä. Kun harvemmin lämpenen tällaisille erikoiskorttipeleille, niin en Blue Moonillekaan tämän enempää, mutta moni fanittaa pelisarjaa yhtenä Knizian parhaista.
58. Too Many Cooks (2002)
Peli, jossa tuupataan omalla vuorolla ainesosakortti yhteiseen soppaan. Jos sopan summa on nyt kymmenen tai yli, pelaaja ottaa koko korttipinon itselleen. Ja niin alkaa uuden sopan teko taas nollasta kunnes kortit loppuvat. Se, että yritätkö kerätä kortteja ja jos niin minkälaisia valitaan aivan pelin aluksi ja valinnat paljastetaan yhtä aikaa. Kukin pyrkii siten keräämään just mieleisiä keittoja tai ei ehkä keittoja lainkaan. Viisi jakoa myöhemmin ja kaikki tavoitekortit pelattuna peli sitten aikanaan päättyy. Too Many Cooks on oikein vekkuli korttipeli mistä kertoo jo listasijoituskin.
57. Strozzi (2008)
Medici (1999) -vaikutteinen peli se on tämäkin. Vuorotellen käännetään pakasta laivakortti ja joko napataan se heti itselle piraattilaivalla tai laitetaan ehkä köykäisempi lippu salkoon, jolloin nappausmahdollisuus jää muille. Tai jos ei kumpikaan vaihtoehdoista kiinnosta itseä niin muilla on mahdollisuus liputtaa laiva köykäisemmin. Näin laivat tulee yksi kerrallaan peliin ja ne ohjataan sitten eri satamiin kasvattamaan lasteineen mittareita aivan kuten Medicissäkin. Strozzin tapauksessa koukku vain on siinä, että satamat haluavat tiettyä tavaraa ja laivoissa nyt on jo valmiiksi pultattuna sitä sun tätä rahtinaan, joten nämä kaksi asiaa pitäisi saada sopivasti osumaan kohdalleen. Strozzi ei ulkoisesti miellytä millään mittarilla silmää, mutta pelinä se ei ole pöllöimmästä päästä.
56. Lost Cities / Kadonneet kaupungit (1999)
Lost Cities on pikaisten kaksinpelattavien fillereiden klassikko, jossa yritetään rakentaa pitkiä settejä samaan korttiväriin tietämättä juurikaan siitä, onko nostopakka lopulta suosiollinen vai lipeääkö tarvittavat kortit vastapelaajalle. Peli on tänäkin päivänä ihan mainio, mutta suosin tässä sarjassa muutamia moninpelattavia versioita tätä alkuperäistä enemmän. Lost Cities on todennäköisesti peli, jonka perimmäisen idean äärelle Reiner Knizia on lopulta palannut kaikkein eniten, sillä näinkin yksinkertaisista lähtökohdista on syntynyt toistakymmentä eri peliä.
55. Big Five (2010)
Kompaktia Amigon korttipelisarjaa edustava Big Five on kuin Qwirkle (2006), mutta korteilla. Eli “samaa eläintä eri väreissä tai eri eläintä mutta samassa värissä” -settejä levitellään pöydälle jonoihin ja sarakkeisiin mutta toisin kuin Qwirklessä tässä ei tarvitse laskeskella pisteitä vaan menestys mitataan kuinka tehokkasti omista korteista pääsee eroon. Settien neljännen ja viidennen kortin täydentäjille on vielä lisäetuna kortin/korttien poisheittämistä. Oikein mainio kepeä korttipeli tämä ja tekee Qwirklen tarpeettomaksi – joskin vaatii pöytätilaa verrokkiaan enemmän.
54. Das Letzte Paradies (1993)
Jämäkkä sokkohuutokauppa paratiisisaaren muuttamisesta turismikeskukseksi. Rahalla saa ja hevosella pääsee, mutta huutokauppakierrosten kiimassa pitää hillitä paitsi lompakkoa, muistaa myös luontoarvot. Molemmista palkitaan pelin päätteeksi, sillä vehreydyn kunnioittamisesta palkitaan rahallisesti ja toisaalta liika eurojenkäyttö johtaa siihen, että et välttämättä yllä edes taloudenhoidossa plussalle ja menetet sitä kautta mahdollisuuden voittoon. Das Letzte Paradies jos mikä ansaitsisi uuden version, siinä määrin mainio paketti oli kasassa jo vuonna 1993.
53. Merchants of Amsterdam (2000)
Lautapeleissä harvoin nähty huutokaupan muoto hollantilainen huutokauppa ja siihen käytetty härpätin on se mistä ‘Merchants of Amsterdam’ jää mieleen. Pöydällä kuuluu varsin kovaäänisen mittarin raksunta jossa viisarin osoittama huutohinta tippuu alaspäin. Jossain kohtaa jollakin pelaajista raha polttaa siinä määrin käsissä, että tämä läpsäyttää härpättimen viisarin pysähdyksiin. Maksu pankkiin ja ostos on sinun! Muilta osin mennään kovin yllätyksettömiä settien rakentelun latuja eli mekaniisen härvelin “wau” -elämyksen takaa jää kaipaamaan parempaa pelillistä antia.
52. Municipium (2008)
Varsin perinteistä enemmistökähinää tarjoilee tämä Municipium, jossa pelaajat pyrkivät keräilemään kansalaisten sarjoja, jotka vaihdetaan aina täyden setin saatua voittopisteeksi. Municipiumin hienous löytyy napakasta kierroskulusta, jossa alkuun saa siirtää paria omaa nappulaa laudalla, jonka perään mennään (useimmiten) toimintopakalle. Sieltä tulee mitä tulee eli ei voi ennalta arvata onko se sellaista mitä itse seuraavaksi toivoo vai tähän tilanteeseen “just se pahin painajaisesi”. Toki toimintopakka on siinä määrin ohut, että hyvämuistisemmat voivat kohtuudella päätellä pakan viimeisimpiä toimia – me huonomuistisemmat emme. Pelissä on vähän samaa kuin listalla kymmenkunta sijaa heikommalla King’s Roadilla (2017), mutta astetta paremmin tehtynä. Ulkonäöllisesti Municipium vaan on harmittavan ruma.
51. Priests of Ra (2009)
Klassikko Ra (1999) sai tämän muunnellun version kymmenen vuotta alkuperäisen julkaisunsa jälkeen. Peli etenee pitkälti samoja latuja alkuperäinen kanssa eli joko käännellään uutta tavaraa huutokauppaan tai käynnistetään huutis. Kilpalaulannan voittaja makselee ostoksensa yhdellä huutolaatoistaan ja saa tavarapaljouden mukana edellisen voittohuutoon käytetyn huutolaatan myöhempään käyttöön. Erot tulevat erityyppisistä kerättävistä laatoista ja pisteytystavoista – molemmat näistä vain eivät ole samalla tapaa kiinnostavasti rakennettuja kuin alkuperäisessä, joten siksi sijoitus listan puolivälissä.
50. Great Wall of China (2006)
Samansisältöisillä 20 kortin pakoilla pelattava enemmistövääntö, jossa pyritään haalimaan pistelaattoja pöydältä. Sikäli kun pelivuoronsa alussa pelaajalla on riittävän vahva setti jollakin rivistöllä pääsee käsiksi pistelaattaan ja kun toinenkin pistelaatta aikanaan löytää omistajansa poistetaan riviin pelatut kortit pelistä ja käännetään kaksi uutta pistelaattaa tarjolle. Kiinanmuureilua maustetaan muutamalla yksinkertaisella erikoiskortilla ja vuorotoiminnoilla joissa voit joko pelata pöytään kortteja tai nostella lisää pakasta. Great Wall of China ei sinällään tarjoile mitään uutta, mutta kompaktissa pelilaatikossa on kaikki kelpo enemmistöpelin elementit.
49. Circus Flohcati (2004)
Napakkaan pakettiin paketoitui kirppusirkus opettaa onnenkoetuksen saloihin. Pelaajat koettavat kerätä samaa numeroa olevien korttien settejä ja pöytäämään niitä, mutta toisaalta yksittäisistä irtokorteistakin ropisee pisteitä, jos ne ovat eri väreissä. Kortteja pääsee poimimaan pöydästä jos malttaa vuoronsa lopettaa ajoissa, kaksi samaa väriä käännettynä kun päättää pelivuoron yksintein. Tähän päälle muutamia erikoiskortteja ja kirppusirkuksen toimivan reseptin ainesosat on avattu. Kelpo perhepeli erityisen hauskalla kuvituksella.
48. Relationship Tightrope (1999)
Peli mainittiinkin jo vajaa parikymmentä pykälää takaperin, mutta uusversio on vesitetympi tästä alkuperäisestä. Relationship Tightrope on tikkipeli, jossa tikin voittaja ja viimeinen saavat erivärisiä pisteitä. Tavoitteena on koko käsi korteista tyhjentäen päästä tilanteeseen, jossa kumpaakaan väriä on tullut keränneeksi tasaisesti. Teemaan homma on hauskasti kytketty parisuhteen arkiaskareisiin, jossa molemmat puoliskot ja näiden toivomukset pitäisi huomioida yhtäläisesti. Nerokas ja hilpeä idea.
47. Palazzo (2005)
Kepeähköä rakennusprojektia ja huutokauppoja yhdistävä Palazzo on Alea-sarjaan uskollisesti toimiva paketti. Omalla vuorolla laitetaan tornitalojen kerroksia myyntiin tai ostetaan niitä suoraan varastosta, nostetaan rahaa huutokauppoihin (tässä auttaen myös muita) tai järjestellään aiemmin hankittuja talojen osia hitusen uusiksi. Tavoitteena on rakentaa korkeita torneja isolla määrällä ovia ja ikkunoita – ja mielellään samasta materiaalista rakennettuna. Intensiteettiä nostetaan ennalta-arvaamattomalla pelin lopetushetkellä ja sillä, että lopussa liian keskenkeräisiksi jääneistä tornikyhäelmistä sakotetaan. Palazzon kannalta pelin surullisin puoli on karmaiseva ulkoasu ja Alea-maisen tuhnut komponentit. Se on harmi, sillä peli itsessään reilusti ulkonäköä parempi.
46. Carcassonne: The Castle (2003)
Puhtaaksi kaksinpeli-Carcassonneksi suunniteltu ‘Carcassonne: The Castle’ on tosiaan Knizian käsialaa. Laattamaisema rakennetaan tällä kertaa ennakkoon rajatulle alueelle eli kiinteän ulkomuurin sisään mikä sopivasti pakottaa vuorovaikutukseen kaverin kanssa. Pelin maisema ja pisteytys noudattelevat alkuperäistä Carcassonne-peliä (2000) eli on teitä ja erilaisia rakennuksia, mutta vähän kaikkea on viilattu sieltä täältä ja pisteradalla sielläkin lurkkii bonuksia odottamassa ottajaansa. Yleistuntuma on hyvin Carcassonnemainen, mikä on siis pelkästään hyvä juttu, mutta kun harvemmin muutenkaan pelaan Carcassonnea kaksin niin linnaversion pelit ovat jääneet nekin vähiin.
45. Family Inc. (2021)
Kevyt ja melkoisen harmiton mutta sittenkin mainio onnenkoetus koko perheelle tämä Family Inc. Vuorollasi pääset kääntelemään pistekolikoita esiin ja jos lopetat ajoissa saat pitää löytämäsi, mutta lisäksi viet mahdollisesti muiden pelaajien edessä kotiutusta odottavat vastaavat kolikot itsellesi. Kaksi samaa kolikkoa käätämällä oma vuoro menee taasen hukkaan paitsi jos homman kosauttaa heti vuoron alkuun, jolloin saa säälitimantin. Kuka juoksuttaa itsensä tavalla tai toisella 100 pisteeseen nopeimmin voittaa. Palaan ensimmäiseen lauseeseen: “melko harmiton mutta sittenkin niin mainio”.
44. Art Robbery (2021)
Miten jakaa ryöstösaalis siten, että saat enemmän kuin kaverit? Pöydällä on joukko laattoja poimittavissa ja vuorollaan pelaat kortin napaten potista vastaavan laatan – on se sitten vielä jakamattomien aarteiden joukossa tai kaverilla. Vahtikoiralla voi suojella omaa saalistaan, pomolaatoilla yrittää kerätä lisäpottia ja alibilaattoja tarvitaan jotta ylipäätään pääsee voittotaistoon mukaan. Art Robbery on pikainen filleri kompaktissa laatikossa eikä ollenkaan sieltä pöllöimmästä päästä.
43. FITS (2009)
Kevyttä tetrismäistä peliä hakevalle FITS on nappivalinta. Kortti kertoo, mikä laatta omaan liukumäkeen pudotetaan kaikkien suorittaessa toimintonsa yhtä aikaa. Tavoitteena on tehdä täysiä vaakarivejä, jättää ekstrapisteitä tarjoavat ja symbolipareja kuvaavat ruudut näkyviin ja piilottaa miinusruudut. Sopii koko perheille ja on miellyttävä pulma harvakseltaan pelattuna.
42. Reiner Knizia’s Decathlon (2003)
Yleisurheilun kymmenottelu noppapelinä? Knizia on sellaisen tehnyt ja varsin vinkeänkin vieläpä. Kaupallisen version ohella tarjolla on ilmaiseksi netistä tulostettavat säännöt ja pisteytyskupongit (nämä yhdistettynä vaikkapa tässä) joiden lisäksi tarvitset vain kahdeksan noppaa. Pidetäänpä noppa-kymmenottelusta maailmanennätyslistaakin yllä, jota voi käydä ihmettelemässä täältä. Kaikkinensa, jos mielii vaikkapa mökille vaihtelua nopitteluun, niin tässä yksi parhaista joka maistunee erityisesti yleisurheilun ystäville.
41. L.L.A.M.A. (2019)
Mitä tulee keveisiin korttipeleihin, jota pelata porukalla kuin porukalla, niin L.L.A.M.A. on yksi lääke niihin tilanteisiin. Omalla vuorolla kädestä pitäisi pöydätä yhteiseen korttipinoon sama tai numeroa suurempi kortti kuin pinon päällä entuudestaan on. Jos ei pysty, hypätään kierroksesta sivuun taikka nostetaan lisäkortti pakasta. Jokainen kortti kädessä on potentiaalinen miinus, toisaalta hyvässä lykyssä kortit voi päästä pelaamaan kaikki. Yksinkertaisen toimiva, sopivasti tuuria sisältävä viritelmä on syy sille, että peli päätyi paitsi Spiel des Jahres -ehdokkaaksi, myös tälle top-100 listalle.
40. Blue Lagoon (2018)
Blue Lagoon hyödyntää peleissä harvemmin käytettyä “pelilaudan resetointia” joka tapahtuu ajallisesti puolivälin krouvilla. Pelin ensivaiheessa syöksytään laguunista melko vapaasti eri saarille keräämään siellä nököttäviä resursseja, mutta samalla on pidettävä huoli että tulee perustaneeksi riittävissä määrin majoja. Kun kakkosvaihe koittaa, pelilauta tyhjennetään majoja lukuunottamatta ja taas levittäydytään laudalle, mutta nyt majoista. Molempien vaiheiden päätteeksi jaetaan saarienemmistöistä ja kerätyistä resurssiseteistä pisteitä. Salmannopea pelattava ilman piilotietoa, mutta maistuu tällaisenaan kunhan kukaan ei liiaksi uppoa ylianalysointiin.
39. Stephenson’s Rocket (1999)
Yhdistelmä junafirmoja, radanrakennusta ja osakkeita on kaukana uniikista ideasta, mutta myös Knizia on toimivan paketin tähän kehikkoon rakentanut. Siispä taas rakennellaan rataa ja sitä kautta haalitaan firmojen osakkeita, pyritään kytkemään rakentuvat verkostot kyliin ja kaupunkeihin ja näin päin pois. Muutamia erottuvia ideoita valtavirrasta ovat matkustajat, joita kartalta saa poimituksi kyytiin ja veto-oikeus jos joku kanssapelaaja yrittää ohjastaa itselle mieleisen firman väärään suuntaan – tästä tosin maksetaan välillä kovaakin hintaa. Näihin puitteisiin rakentuu Stephenson’s Rocket, jonka suurin synti on lopulta pelin kesto joka saisi olla napakampikin. Muutoin varsin mainion maun jättänyt junailu eikä siten ihme, että tästäkin pelistä on uusi englanninkielinen painos otettu vain muutama vuosi takaperin.
38. Heckmeck / Pickomino (2005)
Kevyt ja harmiton noppafilleri, mutta tällaisille on paikkansa. Heität vuorollasi nopat, laitat tietynnumeroiset sivuun ja jatkat jäljellä olevien noppien heittelyä. Ja niistä taas jokin uusi numero sivuun ja niin edelleen. Tavoitteena heittää summa, jota vastaava laatta on vielä joko keskellä vapaana tai toisella pelaajalla pinonsa päällimmäisenä jolloin sen saa pölliä kaverilta. Jos laattaa ei pääse poimimaan eikä heitä matoja, joutuu palauttamaan viimeksi ottamansa laatan pooliin. Yksinkertaista, helppoa ja komponenttipuoli on Zochin puolelta jälleen tikissä.
37. Blue Moon City (2006)
Blue Moonin maailmaan istutettu lautapeli, jossa korttivetoisesti täytetään kaupungin laattojen tarpeita ja kun viimeinen osanen yksittäisestä laatasta on täytetty, jaetaan palkinnot kristallien muodossa projektiin osallistuneille. Lisäksi pelilaudalla liikutellaan lohikäärmeitä, jotka boostaavat saatavia projektipalkkioita. Kristalleja taasen uhrataan kaupungin keskustan obeliskin valmistamiseen ja nopeimmin tietyn määrän uhrauksia tehnyt voittaa. Blue Moon City on mainio, kunhan peliä ei erehdy pelaamaan neljällä pelaajalla vaan tiputtaa suosiolla pelaajamäärän kolmeen.
36. Amun-Re (2003)
Huutokauppailu, jonka todennäköisesti moni rankkaisi omilla listoillaan huomattavasti korkeammallekin kuin minä. Amun-Ren erikoisuus on tietyssä kohti tehtävä pelilaudan resetointi, jossa lauta tyhjennetään rakennettuja rakennuksia lukuunottamatta. Korttipakka ohjaa mistä Niilin varren alueista milloinkin huudetaan kilpaa ja kinkkiseksi nämä huutikset tekee se, että jos joku tekee korkeamman tarjouksen kuin mitä itse olit valmis maksamaan, joudut vaihtamaan “tonttia” johon isket seuraavan oman tarjouksesi. Hankituille alueille kuskataan maanviljelöitä töihin ja rakennusmateriaaleja pyramidien pykäämiseksi – molemmat omien varojen ja tontin tilan rajoissa. Lopuksi uhrataan jumalille ja keräillään tuloja. Kaikin puolin kelpo tapaus, mutta joku tässä on siinä määrin tökkinyt ettei Amun-Re venytä tämän ylemmäksi. “Tökkimisestä” johtuen Amun-Re: The Card Game (2017) ei ole tällä listalla lainkaan.
35. Sushizock im Gockelwok (2008)
Suunmyötäisesti nimetty Sushizock im Gockelwok on jatkoa Pickominolle (2005), joka tuossa pari pykälää aiemmin vastaan jo tulikin. Samantyyppinen nopannakkelu se on tämäkin, joskin nyt keräillään sushi- ja kalanruotodominoja ja välillä pöllitään niitä vastapelaajilta. Kelpo filleri ja astetta nokkelampi jatko-osa tietää sijalukua 35.
34. Areena: Titaanien taisto (1997)
Tällä kertaa vedonlyöntiin, jota tehdään sekä avoimin että piilossa olevin panostuksin, on yhdistettynä kisaavien olioiden erikoiskyvyt joita pelaajat pystyvät tilanteen tullen hyödyntämään. Kun kahdeksasta oliosta lopulta on enää kolme jäljellä on aika katsoa kuka keräsi isoimmat pisteet. ‘Areena: Titaatien taisto’ on osin kaoottinenkin kokemus etenkin isommilla pelaajamäärillä, mutta oikein viihdyttävä silti. Peleittäin vaihtuvat oliot erikoiskykyineen pitävät pelin mielenkiintoisena pelikerrasta toiseen.
33. Keltis: Das Kartenspiel (2009)
Keltis-korttipeli pohjautuu Keltis (2008) -lautapeliin, joka taasen on miltei sama kuin Lost Cities: The Board Game (2008), joka muotoutui aikanaan Lost Cities (1999) -korttipelistä. Joten aiheellinen kysymys kuuluu: “Onko ‘Keltis: Das Kartenspiel’ yhtä kuin ‘Lost Cities’ -korttipeli?” Ei aivan, vaikka sukulaisuus löytyykin. Sama perimmäinen idea molemmissa eli rakennellaan sarjoja joko ylös- tai alaspäin oman valinnan mukaan, mutta pelin aikana korttteja voi vaihtaa myös onnenkiviin, joista niistäkin jaetaan pisteitä pelin päättyessä. Pakassa on myös erillisiä pistekortteja joko erikseen kerättäväksi tai jatkamaan muita värisarjoja sopivissa kohdin. Kaikki pelilliset muutokset ovat parannusta alkuperäiseen, joten harmi ettei tästä koskaan sorvattu edes englanninkielistä versiota.
32. Whale Riders (2021)
Huomattavan uusi julkaisu peliksi, joka tuntuu sopivalla tapaa vanhan koulukunnan peliltä. Muutaman yksinkertaisen toimintovaihtoehdon ympärille on rakennettu kudelma, jossa voi pärjätä monella täysin erilaisella strategialla jos vaan onnikin on sopivasti myöten. Kiirehtiäkö porukan edellä niille “paremmille apajille” ja ehkä maaliinkin asti kun kääntöpaikalla vain on ensin käynyt vai ehkä sitten tyytyä siihen mitä muut jälkeensä jättävät mutta eipä tarvitse uhrata toimintojaan liikkumiseen. Mainio settienkeräilypeli, joka taipuu aina kuudelle asti. Miinusta ainoastaan köppäisille pelaajanappuloille, josta pelaajavärien erottaminen on hankalaa ja jotka laadultaan muutenkin voisivat olla lähempänä tätä päivää.
31. Aavikon karavaanit / Through the Desert (1998)
Tämän “pastellikamelipelin” tuntevat lautapelaajista suurin osa ja ne kamelithan ne ovat pelin tunnusomaisin piirre. Abstrakti kamelikaravaanipeli, jossa vuorollaan pääsee parilla kamelivärillä laajentamaan omaa kamelijonoaan juoksuttaen niitä keitaille, pistemerkeillä ja rajaten maa-alueita itselle. Mainio perhepeli ja vaikka täysin abstrakti peli onkin, niin kyllä tätä mielellään silloin tällöin pelaa.
30. Africa (2001)
Jatketaan perhepeleillä vielä seuraavassakin. Africassa pelaajien tutkimusmatkailijat raivaavat tietään Afrikan sydänmailla. Kartan pahvilätkiä käännetään ympäri sitä mukaa kun tutkimusretkeilijät etenevät ja riippuen lätkistä niitä kerätään itselle, koetetaan ryhmitellä tietyllä tapaa tai ne vain keskittyvät tuottamaan pisteitä. Pelin loppu tulee osin yllätyksenä, mikä sopii African olemukseen just eikä melkein. Pelaisin koska tahansa, jos ehdotetaan vaikka eihän tämä lopulta niin erikoinen olekaan.
29. Keltis (2008)
Keltis on lautapeliversio Lost Cities -korttipelistä eli esikuvansa tapaan pöytään lätkitään eri väreissä kortteja ja juoksutetaan samalla vastaavalla värilinjalla omaa pistenappulaa. Pelin ulkoasu voisi olla monta napsua kiinnostavampi, mutta sisältöhän tässä on timanttia ja siksi Spiel des Jahres -voittokin. Minulle ylipäätään nämä lautapeliversiot ovat korvanneet alkuperäisen korttipelin tarpeen täysin ja suuremmasta pelaajamäärästä tulee pelkkää plussaa. Siksi järjestys top-100 listallakin tämä. Vaan vielä Keltistäkin ylempänä on yksi “tämän peliperheen nimikkeistä” ja syyt kerrottakoon sitten kun sen aika tulee.
28. The Quest for El Dorado (2017)
Hivenen harsinaisempi mekaniikkojen yhdistelmä kun yhteen on läntätty pakanrakennus ja kilpajuoksu. Lopputulos on kuitenkin hieno. ‘The Quest for El Dorado’ tarjoilee kullekin pelikerralle mukavasti muokkautuvan “juoksuradan” läpitahkottavaksi, säännöt pysyvät ytimekkäinä ja pelivuorot nopeina. Maistuu niin perheille kuin harrastajillekin ja laajennettavuutta löytyy useamman lisäosan myötä. Ja saatavilla myös suomeksi.
Kiinnostuitko? Lisätietoa blogitekstin muodossa täällä.
27. Tajuto (2019)
Raikas tuulahdus monella tapaa. Tajutossa yhdistyy riskinotto yhdistettynä tekemisten oikea-aikaiseen ajoittamiseen. Säkistä pääsee nostelemaan sokkona temppelien osia, joista tunnustelemalla saa kutakuinkin käsityksen mikä on poimitun palan kerros, mutta vähintäänkin väristä ei ole hajua – ja toisinaan menee se kokokin pieleen. Muilta osin pyritään olemaan oikeaan aikaan oikeassa paikassa ja poimimaan sopivat piste- ja tavoitelaatat ennen muita.
26. Aristocracy (2019)
Astetta keveämpi ja perheystävällisempi peli vaikka yleisilme saattaa alkuun muuksi hämätäkin. Omalla vuorolla käännellään laudalta laattoja ja perään valitaan yksi laattatyyppi näkyvillä olevista ja poimitaan ne kaikki itselle laukoen samalla siihen liittyvä toiminto. Tavoitteena on yhdistää laudan eri keskuksia toisiinsa, kerryttää alue-enemmistöjä ja kerätä resurssisettejä. Knizia osaa asiansa, peli näyttää tyylikkäältä ja muistuttaa monilla tapaa edelleenkehitettyä Africaa (2001), joka ei sekään ollut hassumpi tapaus.
25. Spectaculum (2012)
Kiertäväksi sirkukseksi naamioitu keveä osakemanipulaatiopeli, jota ei voi olla vertaamatta vaikkapa huomattavasti tunnetumpaan Paris Connection -peliin (joka ei ole Knizian käsialaa), mutta Spectaculum tekee asiat vain himpun verran kiinnostavammin. Pelaajat ketjuttavat pelilaudalla eri sirkuksia ohjaten niitä niiden arvoa kasvattiin tai pudottaviin lokaatioihin samalla sijoittaen varojaan eri sirkuksiin. Koska sirkuschipit, joita laudalle kylvetään, nostetaan kangaspussista sokkona, niin tuuria on mukana, mutta juuri sopiva määrä huomioiden pelin lyhyt kesto.
24. Rondo (2012)
Keveään kahvipöytäpelaamiseen istuu mainiosti Rondo, josta valitettavan harva on kuitenkaan koskaan kuullut. Peli on yhdistelmä oman käden hallintaa ja pelilaudan tilanteen lukua yhdistettynä sopivaan määrään tuuria. Tilanteen tullen omat pelivuorot menevät chippien tankkaamiseen tai niiden lätkimiseen pelilaudalle pyrkien viemään arvoruudut ja jättämään muille heikommat paikat. Komponenttiosasto on huikean hyvä ja viimeistelty mikä tekee Rondon pelaamisesta erityisen viihdyttävää.
Kiinnostuitko? Lisätietoa blogitekstin muodossa täällä.
23. Schotten Totten 2 (2020)
Videopelimäiseen tapaan nimetty ‘Schotten Totten 2’ jatkaa alkuperäisen ykkösen ideaa (pokerikäsien rakentelua) ja tekeekin sen yllättävän raikkaasti: nyt ei olla täysin samalla viivalla ja samoilla eväillä liikkeellä, sillä toinen on aidosti hyökkääjä ja toinen keskittyy linnoituksensa puolustamiseen. Rooleilla on omat lisänyanssinsa ja etunsa käytettävänä ja tarjoilevat mukavasti erilaisen lähestymisen pelissä pärjäämiseen. Suhtauduin etukäteen vahvasti epäillen koko jatko-osaan, mutta olin väärässä.
22. Knights of Charlemagne (2006)
Moni surkuttelee sitä, että mainio Schotten Totten/Battle Line ei imaise kuin kaksi pelaajaa. Ei imaise ei, mutta siihen on ratkaisuksi ‘Knights of Charlemagne’, joka on pitkälti sitä samaa kuin edellä mainitut nuppiluvun kasvaessa kuitenkin neljään asti. Eli pokerikäsimäistä kähinää isommalle pelaajaluvulle tarjolla napakassa kestossaan. Vaan lopputulos ei ole sittenkään yllä ihan alkuperäisen tasolle… jostain syystä. Mutta kelpo peli tämäkin ja siksi sijoitus näin korkealla.
21. Lohikäärmeiden maa / Dragonland (2002)
Mitä tulee napakan toimiviin perhepeleihin, niin ne ovat tunnetusti Knizian hallussa. Siitä osoituksena vaikkapa tämä Lohikäärmeiden maa, joka on Ravensburgerin suomentama. Toimiva yhdistelmä taktikointia ja tuuria, jossa pelaajat juoksuttavat nappuloitaan laudalla keräten timantteja ja lohikäärmeiden munia. Lisäpisteitä irtoaa jos/kun ehtii keräämään erilaisten helyjen settejä. Mainio peli, mainioilla komponenteilla.
20. Prosperity (2013)
Prosperityn perimmäinen haaste tulee siitä, että pelissä on kaksi mittaria joiden välillä pitäisi tasapainoilla: energiantuotanto ja se, kuinka ekologista se tuotanto on. Vuoro vuorolta peliin tulee lisälaattaa tarjolle, johon kytketyn toiminnon kaikki suorittavat ja sen päätteeksi laatan kääntäneelle tulee mahdollisuus parantaa joko energiantuotantoaan tai vihreää jalanjälkeään – sikäli kun omat varat toimiin riittävät. Prosperity on mainio paketti, joskaan ei ihan vailla ongelmia. Miinuspuolella alkuun pistää silmään Ystarimaisen (julkaisija) pliisu ulkoasu, joka oli jo valmiiksi vanhahtava. Toisena se, että joka peliin päätyy samat laatat ja enempi vähempi skriptatussa järjestyksessä mikä syö osan mielenkiinnosta ja pelin uudelleenpeluuarvosta. Vioistaan huolimatta sittenkin vahva tuotos, jota pelaa mielellään.
19. Babylonia (2019)
Monia vivahteita Knizian Samuraista, mutta toisaalta paljon on viilattu mukaan uuttakin. Babylonia on viihdyttävä ja yllättävän nopea peli, jossa kädenhallinnalla on iso virka eri pisteapajille pyrittäessä ja erityisominaisuuksiakin tulee aika-ajoin tarjolle. Komponenttipuolella peli ei saa puhtaita papereita: laattatelineet on ontuvat ja pelilaudan kartta valitettavan epäselvä. Jälkimmäiseen toki tottuu ja osaa kiinnittää huomiota jos pelaa tiuhaan tahtiin ja samalla porukalla, mutta muutoin se vaatii aina ylimääräistä tarkkaavaisuutta täysin turhaan asiaan.
18. Traumfabrik / Dream Factory (2000)
Mainiolla “tehdään leffoja” -teemalla varustettu peli, jossa on suljetut rahamarkkinat. Pelin alkuun jaetaan rahat tasan, jotka sitten kiertävät pelaajien käsistä toiseen sitä mukaa kun huutokaupataan elokuvan tekemiseen tarvittavia näyttelijöitä ja erilaista muuta osaamista. Muutaman kerran pelin aikana pysähdytään jakamaan palkinnot parhaille leffoille eri genreissä ja lopussa bonareita päätyy myös kaiken tuhnuimmalle tuotokselle. Hieno peli, josta etenkin se ihka ensimmäinen painos Traumfabrik-nimellä on hieno. Karikatyyritelty Dream Factory on komponenteiltaan parempi, mutta graafisesti heikompi. Hieno peli versiosta viis kunhan sen ympärille vaan saa 4-5 pelaajaa.
17. Einfach Genial / Genial (2004)
Nerokas laattojenasettelu, jossa Reiner Knizian käsiala näkyy pisteytystä myöten: loppupisteesi on niin paljon (tai vähän) kun olet niitä haalinut siinä värissä mitä sinulla on vähiten. Pelin perusversio ”kaikki kaikkia vastaan” on vähän nihkeä ja tuppaa kaatumaan laattatuuriin mutta paripelinä eli kaks vastaan kaksi, niin jopas toimii ja juuri niillä ansioilla peli kipuaa arvostuksessa näinkin korkealle. Komponenttipuoli on sekin kunnossa kunhan käsiinsä haalii muovilaatat sisältävän version. Pahvilämiskä-versio tuntuu muovilaattojen jälkeen märältä rätiltä vasten kasvoja.
16. Battle Line (2000)
Tässä peli, joka esitellään oikeastaan kahteen kertaan (ks. Schotten Totten) listoilla, mutta kun ovat BGG:ssä kahtena eri pelinä, niin olkoot tälläkin listalla. Tämä kolmen kortin pokerikäsien rakenteluun ja vertailuun keskittyvä kaksinpelinä on osoittautunut kestosuosikiksi. Pienehkön korttikäden hallinta ja korttituuri ovat avainasemassa, mutta kun peli on kestoltaan niin napakka ja toimiva, niin mikäpä on pelatessa. Battle Line toi muassaan täysin turhat taktiikkakortit Schotten Tottenin päälle ja GMT:n graafinen ilme ei sekään miellytä siinä määrin kuin alkuperäisen – joten siksi se alkuperäinen on lopulta se paras.
15. Modern Art (1992)
Taidekauppailu, jossa pelaajille tutuksi tulevat erilaiset huutokauppamenetelmät. Välillä tauluista huudellaan perinteiseen tapaan, toisinaan sokkotarjouksin, on kertatarjouksia, kiinteää hintaa ja mitä näitä nyt onkaan. Ja perimmäisenä tavoitteena tietysti tehdä parhaat kaupat eli myydä tavaraa kalliilla ja ostaa toisaalta halvalla. Lopussa kiitos seisoo, jos seisoo. Modern Art on huutokauppapelien klassikko, hieno peli ja monille SE huutokauppapeli. Ja onhan tämä hyvä, mutta “sekoitehuutokauppailun” sijaan pidän paria muuta Knizian huutokauppapeliä kuitenkin vieläkin parempana. Niistä kohta lisää.
14. Voodoo Prince (2017)
Voodoo Prince mukailee sääntöjensä puolesta muuten perinteisiä tikkipelejä, mutta koska se on Reiner Knizian käsialaa, niin muutama koukku on mukana. Ensinnäkin 0 voittaa saman maan isoimman kortin jos molemmat päätyvät samaan tikkiin. 5- ja 7-korteilla voitetut tikit ovat kaksi tikkiä yhden sijaan. Pelin merkittävin sääntö liittyy voitettujen tikkien määrään. Pelaaja tippuu kierrokselta pois siinä vaiheessa kun haltuun napsahtaa kolmas tikki. Tipahtanut pelaaja saa kierrospisteikseen muiden pelaajien sillä hetkellä olevien tikkien määrän. Paitsi että aivan viimeinen pelaaja saakin vain omien tikkiensä mukaiset pisteet. Näillä muutamilla säännöillä on keitetty helposti omaksuttava peli, jossa jokainen pyrkii olemaan kierroksessa mukana mahdollisimman kauan, mutta kuitenkin ulos haluaa päästä toiseksi viimeisenä. Sopivasti kiero ja omanmakuinen peli, jota suosittelen kaikille tikkipelien ystäville
13. My City (2020)
Reiner Knizian kevyt legacy-peli, jossa pelaajien pelilaudat muuttuvat skenaario skenaariolta. ‘My City’ on oivallinen 24 skenaarion polyominopeli, jossa uuden kuoren ja sen tuoman pienen uuden lisätvistin myötä matka kannattaa pelasit sitten tätä perheen tai peliharrastajaporukan kesken. Kun koko skenaariopaketti on pelattu on jäljellä vielä ”ikuinen peli”, joka ei – sanotaan nyt suoraan – ole kyllä kovinkaan kiinnostava. Mutta noita uusia kuoria availen ilolla ja mielenkiinnolla niin kauan kuin tätä iloa kestää, siinä määrin keveän raikas kaupunginrakentelu on kyseessä.
Kiinnostuitko? Lisätietoa blogitekstin muodossa täällä.
12. Members Only (1996)
Kepeiden vedonlyöntipelien parhaimmistoa olevan Members Onlyn tenho on tallella vaikka ikää on yli neljännesvuosisata. Ulkonäöllisesti peli on karu, mutta onpahan tolkullisen selkeä. On kiehtovaa päästä veikkaamaan sitä, montako sateista päivää Lontoossa mahtaakaan olla tässä kuussa TAI moniko arvon lady huomaa Ascotin hevoskisoissa sonnustautuneensa samanlaisella päähineellä kuin kanssasisaret. Tämä siis sen sijaan, että olisi perinteisempi voittajavetoveikkauksia. Joka pelivuoro pelaajat paljastavat omia tietojaan muille kortti kerrallaan ja todellisuus siten kirkastuu, mutta todennäköisimmin myös ne parhaat vedonlyöntiruudut on viety jo aikoja sitten? On tämä vaan helmi ja harmi, että viimeisin uusintapainoskin pelistä on tehty 2000-luvulla vain japaniksi. Joo, Glenn’s Gallery (2010) -nimellä tehty peli löytyy kyllä, mutta en tiedä missä liimahuuruissa sen pelin grafiikat on luotu ja ilmeisesti painovirhepaholaisiakin siitä löytyy.
11. Poison / Friday the 13th (2008)
Poison on kulkenut pitkän matkan keskuudessamme. ”Vältä korttien ottamista, mutta jos otat, niin ota sitten samaa maata eniten” –on oiva lähtökohta peliin kuin peliin ja Poisonin tapauksessa coctail on kohdillaan. Pöytään paiskotaan korttia kolmeen väripinoon ja pyritään pitämään korttien summa riittävän pienenä, jotta itse ei sieltä mitään tarvitsisi ottaa ja muut hoitavat epämääräisten pullojen tyhjennyksen. Mukana on jokereita, joita saa lätkiä keittoon kuin keittoon, mutta jos niitä päätyy omaan ottopinoon tietää se aina automaattisesti miinuksia. Erinomainen peli, kun pöydän ääressä on neljä tai viisi pelaajaa.
10. Lost Cities: The Boardgame (2008)
Lost Cities -korttipeli laventyi samannimiseksi lautapeliksi neljälle pelaajalle, mutta useimmat tunnistavat pelin nimellä Keltis jollaisena se suomennettiinkin. Vaikka korttipeliin alkujaan tutustuinkin, niin tämä lautapeliversio on se mitä meillä nykyään pelataan. Isompi pelaajamäärä, pelilaudan kierroksittain muuttuvat bonuslaattojen paikat ja muuten tuttu “toivottavasti pakka antaa sopivaa maata & numeroa” -toiveajatelma on yhteiskudelma, jonka pariin palaa mielellään uudelleen ja uudelleen. Keltistä parempi ulkonäkökin + pienet muut muutokset pelkästään plussaa nekin ja selittävät näiden kahden sisaruksen eron tällä top-100 listalla.
9. Schotten Totten (1999)
Kolmen kortin pokerikäsien rakentelu kaksinpelinä on yllättävän koukuttavaa puuhaa – tämän olen todennut jo yli 20 vuoden ajana. Pienehkön korttikäden hallinta ja korttituuri ovat avainasemassa, mutta jos se rouva Fortuna sitten pyllistääkin yhdessä jaossa, on uusintamatsi helppo ottaa. Schotten Totten on klassikko ja kaksinpelifillerien kruununjalokivi. Alkuperäinen Schotten Totten oli kokonaan vailla “taktiikkakortteja”, jotka tulivat mukaan myös uudempiin painoksiin kun ne oli ensin esitelty Battle Linen (2000) yhteydessä. Schotten Tottenin listasijoitus on näistä kahdesta se parempi, koska peli nyt vain on parempi ilman taktiikkakortteja ja graafinen ulkoasukin miellyttävämpi.
8. Samurai (1998)
Peliharrastamisen alkuvuosien suosikkini on kestänyt aikaa. Samuraissa alkuun katseen kiinnittää mielenkiintoinen pelilaudan muoto ja kauniit komponentit, mutta voi että se pelikin on hieno. Samuraissa yhdistyvät tiukasti rajattu laattavalikoima ja siten käden hallinta ja kermana kakussa Reiner Knizian kiero pisteytyssysteemi: pitäis kerätä jotakin niin paljon, että pääset voittotaistoon, mutta voittaaksesi sulla pitää olla niitä muitakin riittävästi. Vielä tänäkin päivänä ihan ensiluokkainen kokemus etenkin 3-4 pelaajalla.
7. Ra (1999)
Yksi parhaista Knizian huutokauppapeleistä – ja huutokaupoista ylipäätään. Mukana on settien rakentelua ja epätietoisuutta kierroksen päättymisestä. Peli on hiottu ja kutkuttava kokonaisuus, jonka uniikki lisä on pelaajalta toiselle kiertävät kiinteäarvoiset ”huutolaput”, jotka ovat merkittävässä roolissa kaikessa päätöksenteossa. Reiner Kniziasta voi olla montaa mieltä, mutta eritoten huutokauppapelien suunnittelun saralla ukko on kunkku.
6. Euphrat & Tigris / Tigris & Euphrates (1997)
Varsin abstrakti kähinäkahinointi Euphrat & Tigris tarjoilee paljon kekseliäitä peliliikkeitä tehtäväksi ja hoksattavaksi, mutta koskaan ei voi olla ihan varma mihin suuntaan peli lopulta etenee. Äsken vielä vahvalta näyttänyt tilanne laudalla kun voi muutamassa hetkessä muuttua täysin toisennäköiseksi. Paljon on kiinni siitä, miltä oma laattasetti sermin takana kulloinkin näyttää. Varpaillaan pitää olla, ja jos joku pykää temppelin tai toisenkin laudalle, herättää se viimeistään siinä kohta viimeisenkin kanssapelurin huomion. Euphrat & Tigris on taattua Kniziaa ja tänä päivänäkin raikkaan erilainen elämys. Ei mikään kaksinpeli, mutta 3-4 osaavaa pelaajaa ja johan rokkaa.
5. Pingu-Party / Penguin Party (2008)
Kaikilla meillä lienee luottopelejä, joita voi tarjota tilanteeseen kuin tilanteeseen. Kun tarvitaan peliä, jota voin pelata vaikkapa anopin kanssa joka ei sääntökuormaa jaksa, niin Pingu-Party on vahvoilla. Ja sittenkin se on peli, jota voidaan tyytyväisenä vetää pikaisena fillerinä konkariporukalla. Yhteistä pyramidia tässä rakennetaan kortti kerrallaan, mutta samalla “sopivasti” blokataan sellaiset värit ulos, joita ei itseltä enää kädestä löydy – tai joita muilla on kädessään sinuakin enemmän. Pingu-Party on koko listan simppeleimpiä pelejä, mutta kun sitä on tahkottu satoja jakoja tyytyväisenä ja fiilis ei ole muuksi muuttunut, niin mitä minä voin muuta sanoa kuin että sijoitus kärkikympissä on ansaittu.
Kiinnostuitko? Lisätietoa blogitekstin muodossa täällä.
4. Razzia! (2004)
Sijalta neljä löytyy (vasta) kolmanneksi paras Knizian huutokauppapeleistä. ‘Razzia!’ on käytännössä sama peli kuin Ra, mutta kompaktimpaan laatikkoon survottuna ja katastrofilaatat on hioutuneet matkalla pois. Molemmat muutokset ihan onnistuneita. Peli itsessään on sitä samaa kuin mitä aiemmin Ra:n kohdalla julistin eli kutkuttava yhdistelmä huutokauppaa, settien rakentelua ja epätietoisuutta kierroksen päättymisestä. Töpäkkä kokonaisuus, jonka uniikki lisä on pelaajalta toiselle kiertävät kiinteäarvoiset ”huutolaput”, jotka ovat merkittävässä roolissa kaikessa päätöksenteossa. Mannaa pikkurahalla, jos/kun Razzia! -version vain jostain käsiisi saat.
3. Medici (1995)
Näin korkealle päästään yksinkertaisella once-around –huutokaupalla, jossa pelaaja voi hankkia lopulta enimmillään viisi korttia ennen kuin paukahtaa jo yksi pelin kolmesta pisteytyksestä. Hankitut kortit rajoittavat lisäksi tulevia huutokauppoja mikä on merkittävä strateginen lisä peliin. Iso osa Medici-ihastustani vielä tänäkin päivänä on tapa, jossa kortti kerrallaan tehdään päätöstä vieläkö huudettavan lastin settiä kasvatetaan vai ei – mitä sieltä pakasta mahtaa seuraavaksi kääntyä ja sopiiko se kenen setinteko-tarpeisiin? Kun Medici toimii vieläpä äärimmäisen hyvin viidellä ja kuudellakin pelaajalla, niin siinä unohtuu jo pelin penseä ulkoasukin.
Ja erillinen blogiteksti löytyy tästäkin pelistä täältä.
2. Einfach Tierisch! / High Society (1995)
Reiner Knizian huutokauppailujen kärki tällä listalla. High Society -teemoitettuna en ole tätä pelannut koskaan, minulle peli näyttäytyy pikkusöpönä eläinteemaisena ‘Einfach Tierisch!’ -versiona, joka kulkee Amigon kompaktissa korttipelilaatikossa. Peli on vartinmittainen pikafilleri, johon on saatu pakattua paljon peliä. “Mikä on kaupattavan kortin arvo?” “Montako korttia ylipäätään enää tulee ennen kuin peli vihelletään poikki?” Ja se oleellisin: “Paljonko on varaa käyttää rahaa, jotta ylipäätään voin voittaa?” Pelipöydän kovin rahankäyttäjä kun ei koskaan voi voittaa vaan on automaattisesti viimeinen. Niin paljon kysymyksiä, niin pienessä pelissä. Parhaita fillereitä koskaan!
1. Taj Mahal (2000)
Taj Mahalin parkkeeraa koko pitkän listan piikkipaikalle. Tässä pelissä kiteytyvät monet lautapeleistä hakemani asiat: sopivasti piilotietoa ja korttituuria, vaatimusta sekä lyhyen että pidemmän aikavälin suunnitteluun unohtamatta riskinottoa ja nopeita pelivuoroja. Rosokulmia tästä pelistä on turha hakea etenkin kun koreaa ulkoasua hakeville uudempi painos sellaista tarjoilee. Siinä määrin paljon nykypäivän mittapuulla pelissä asioita tapahtuu, että ensikertalainen saattaa hairahtua kuvittelemaan pelin olevan jotenkin kaoottinen. Mutta ei, täytyy ymmärtää ettei kaikkia taistoja voi voittaa ja poimia helpot marjat aina tilaisuuden tullen. Ja tietysti tunnistaa, ennakoida ja valmistautua sitten niihin itselle tärkeisiin kierroksiin. Vaan sittenkin joskus elämä yllättää ja käy kylmät, tulee katkeria tappioita ja pettymyksiä. Ah, niin timanttinen peli tämä!
Kiinnostuitko? Lisätietoa blogitekstin muodossa täällä.
Mitä jäi puuttumaan?
Että tällainen pläjäys! Vaan mitäpä listoilta jäi puuttumaan? Todennäköisesti monenlaistakin potentiaalia, mutta ainakin seuraavat pelit olisivat varmuudella listoilla jo olisin näitä vaan päässyt pelaamaan – sen verran ohkaiseksi listan häntäpää joka tapauksessa menee: San Francisco (2022), Mille Fiori (2021), Witchstone (2021) ja Yellow & Yangtze (2018). Vaan eiköhän ainakin osalle näistä löydy jossain kohtaa tila, aika ja paikka – viimemainitun osalta todennäköisyys ainakin kasvaa, kun pelistä on tulossa uusi versio nimellä Huang (2023).
