Skip to main content

Top-10 – Stefan Feld, “Fantastiset Feldit”

Stefan Feld on ollut tuottoisa pelisuunnittelija ja julkaistujen pelien taso on ollut hyvää – ainakin Boardgamegeekin ranking huomioiden. Sitä myöten moni europelien ystävä odottaa mielenkiinnolla miehen uusia tuotoksia. – itsekin tähän porukkaan myönnän kuuluvani.

Feldin peleistä keskusteltiin jokunen vuosi takaperin Lautakunta-Podcastin jaksossa ‘Minun Feldini‘ (julkaistu 25.6.2018) yhdessä Tuomo Pekkasen ja Joonas Konstigin (Puutyöläinen) kanssa, joten tämä blogiteksti on tietyllä tapaa jatkumoa tuolle jaksolle.

“Eurojyystöjen” ystäville

Stefan Feld tunnetaan erityisesti hivenen haastavampien pelien suunnittelusta, mutta pintaraapaisua syvemmältä huomaa nopeasti löytävänsä myös niitä kevyemmän kaliiberin tuotoksia. Ns. astetta haastavampien “harrastajapelien” osalta Stefan Feld on kuitenkin siinä määrin kunnostautunut, että miehen käsistä on putkahtanut yli puolenkymmentä peliä Ravensburgerin Alea-pelisarjaan – jonkunnäköinen meriitti sekin.

Se, että onko mies pelisuunnittelun nero taikka ei, jätän jokaisen itsensä päätettäväksi. Työstäessäni tätä tätä Top-10 -listaa huomaan kuitenkin, että joudun jättämään paljon hyviä pelejä listan ulkopuolelle. Pääsääntöisesti Feldin pelit ovat mekaanikoiltaan erittäin toimivia joissa useimmissa on vieläpä pieni valtavirrasta poikkeava koukku taikka pari, joiden myötä pelin pariin palaa uteliaana uudestaan ja uudestaan.

Ehkäpä se akilleen kantapää, jos sellaisen väenväkisin haluaa löytää, liittyy pelien teemoihin sekä ulkoasuun. Teemat ovat “saksalaiseen tapaan” päälleliimattuja ja siten helposti vaihdettavissa. Harvassa tapauksessa teema ainakaan isommin tukee pelin oppimista tai pelaamista – AquaSphere (2014) ja tuoreimpana Bonfire (2020) tulevat mieleen äärimmäisinä esimerkkeinä peleistä, joissa pelin omaksuminen vaatii ekstraponnistuksia oudon teemoitustensa vuoksi.

Bonfire. Pelaajalaudan dominopelillä haalitaan tarvittavia toimintoja.

Graafisesti Feldin pelit eivät myöskään usein ole mitään niitä hienoimpia, joskus jopa eksytään sysirumien osastolle. Carpe Diem (2018) jos on tuttu, tiedätte mihin edellisellä lauseella viittaan. Karu ulkoasu ei tietenkään ole Stefanin vika, hän kun ei ole yhteenkään peliinsä kuvitusta tehnyt, mutta väitän että osa peleistä olisi saanut enemmänkin huomiota jos mm. Alea olisi panostanut ulkoiseen antiin enemmän. Muutamalta muulta julkaisijalta löytyy jo vähän yritystäkin, mutta silti silmäkarkki on Feldin peleissä harvassa.

Vielä ennen omaan top-10 -listaani syöksymistä mainittakoon vielä, että toistaiseksi ainoastaan yksi Feldin peleistä on suomennettu, Jórvik (2016) . Harmi, että käännöksen kohteeksi osui näinkin keskinkertainen tuotos – ludoteekista kun olisi löytynyt kovin monta parempaakin vaihtoehtoa.

Mutta sitten se pihvi eli top-10 -listaukseni perusteluineen.

1. Macao (2009)

Listan ykköspaikan peliä ei tarvitse miettiä. Macao oli itselle se ensimmäinen Feldin täysosuma, joka nosti miehen osakkeita. Macaota väännettiin tuoreeltaan monta pelikertaa putkeen, mikä on peliporukassani harvinaista. Pelin “otatko vähän ja heti vai paljon mutta vasta puolen pelin päästä (tai jotain siltä väliltä pienellä viiveellä)” -nopparondeli on kekseliäs. Samaa nokkeluutta löytyy muualtakin, sillä Macao koettaa lyödä haasteita pelaajien suunnitelmille läpi pelin ja monista muista Feldin peleistä poikkeavasti on vähänlaisesti mahdollisuuksia räknätä noppia mieleiseksi – mikä on pelkästään virkistävää.

Ja vaikka peli ei olekaan mikään pelaajien välisen interaktion mestariteos, on sitäkin riittävästi jotta vältytään pahimmalta omaan napaan tuijottamiselta. Sisällöllisesti Macaosta ei vikoja löydä, mutta komponenttien osalta ollaan kaukana täydellisyydestä. Eritoten Macaon käyttöliittymässä on tehty typeriä kömmähdyksiä korttien kohdalla (turha lyhenteiden käyttö, tulkinnanvaraisuus käytön suhteen), mutta kun noista pääsee yli, niin onhan tämä helmi. Macaon arvoa nostaa lisäksi se iso korttinippu, joista vain osa päätyy yksittäiseen peliin ja sitä kautta peli toisensa jälkeen etenee väistämättä eri askelluksin.

Macao. Pelaajan nopparondeli, resurssikuutiot ja korttivarastoa.

Jos kiinnostuit, Macaosta on erillinen juttunsa blogissa.

2. Carpe Diem (2018)

Säännöiltään mukavan suoraviivaiseksi ja selkeäksi osoittautuva Carpe Diemin laattojenasettelu yhdistettynä kimurantin mielenkiintoiseen pisteytykseen on resepti, johon tämä suhteellisen tuore julkaisu tukeutuu. Ja mikäpä on tukeutuessa: peli on karua ulkoasuaan lukuunottamatta viimeisen päälle tikissään joutuisa peliaika mukaanlukien.

Carpe Diem tarjoilee alusta alkaen pitkän linjan tavoitteita ja siten omiin valintoihin suuntaan, mutta samalla pitää fokus pitää “tässä hetkessä”. Käsissä on lopulta tuotos, mikä on parasta mitä laattojenasettelupelien saralla on toviin nähty ja näillä eväillä Carpe Diem nousee ihan kirkkaimpien Stefan Feldin pelien joukkoon.

Carpe Diem. Pelin seitsensakarainen tähti laattavalikoimineen.

Jos kiinnostuit, Carpe Diem on tarkemmin ruodittu blogissa.

3. Merlin (2017)

Pronssipallille kurottaa Spiel’17 julkaisu Merlin, joka on yhteistyön tulos Michael Rieneckin kanssa. Pelin vastaanotto tuoreeltaan oli hivenen ristiriitainen, mutta itse pidin siitä heti ensipelistä. Minua Merlinissä kiehtoo erityisesti se, kuinka peli annostelee pelaajille kokonaisuuden pienemmissä palasissa: peli on oikeastaan neljä kertaa neljän nopan puzzle, jossa kolme nopistasi on täysin omassa vallassa, mutta sillä neljälle ohjaillaan sopivassa kohdin Merliniä päälaudalla vuorotellen.

Merlin on hieman kepeämpi ja tuuripitoisempi kuin pelit joita Feldiltä noin muuten odottaa, mutta en koe tätä ollenkaan ongelmalliseksi. Tuuriaan voi kuitenkin kohtuullisesti kontrolloida ja se on pelaajan tekemä (toivottavasti) harkittu päätös/riski, jos antautuu puhtaasti noppakäden varaan.

Komponenteiltaan Merlinin tunnistaa Queenin julkaisuksi mikä ei välttämättä ole pelkästään kehu, mutta peittoaa esim. Alean lopputulokset mennen tullen.

Merlin. Pelilaudalla sattuu ja tapahtuu, mutta yleisilme on sittenkin selkeä. Ja siihähän se itse Merlinkin patsastelee keskellä kuvaa.

Jos kiinnostuit, Merlinistä on erillinen juttunsa blogissa.

4. Rum & Pirates (2006)

Listan nelonen on yksi pelaajien vähiten arvostamista Feldeistä: Rum & Pirates. Tässä pelissä hipsitään pimeillä kujilla yhteisesti liikuteltavalla merkkarikapteenilla ja koetetaan suorittaa tehtäviä, kerätä aarteita ja ties sun mitä. Suurin osa toiminnoista vaatii lopulta pienen minipelin, joka tiivistyy tavalla tai toisella nopanheittelyyn joihin muut pelaajat pääsevät useimmiten mukaan loisimaan.

Toinen osa Rum & Piratesia on pohtia, kuinka päästä tekemään itselle oleellinen toiminto ja ajaa kuitenkin samalla merirosvokapteeni sellaiseen paikkaan, josta seuraavan on hankala keksiä hyvää kulkusuuntaa.

Koska pelissä noppaa viskotaan tämän tästä, on tuuria mukana paljon – tässä lienee se perimmäinen syy miksi pelin vastaanotto on niin penseä kuin se on. Itse näen kuitenkin pelin ainoaksi ongelmaksi sen, että se on parhaalle kohderyhmälleen – eli perheille napsun pari liian työläs opetettava ja monelle pelejä paljon pelaavalle liian köykäinen. Tutussa sakissa kuitenkin edelleen nappivalinta ja onneksi omasta pelipiiristä just sopiva kööri tähän löytyy.

Rum & Pirates on myös oiva silmienavaaja, jos kuvittelet Feldin tekevän aina vain samanlaisia pelejä.

Rum & Pirates (kuva: John Carlton). Pelaajien merirosvojoukkiot seuraavat kapteeniaan (punainen figuuria) kuin hai laivaa.

5. In the Year of the Dragon (2007)

Lohikäärmeen vuosi on inhan ihastuttava: se on peli, jossa jaetaan paitsi niukkuutta myös haastetaan pelaajat kohtaamaan kasa ikäviä tuhoja. On jotenkin poikkeuksellisen raikasta kohdata peli jossa pelaajaa ei silitetäkään myötäkarvaan ja ojenneta ämpärikaupalla kaikkea kivaa rakennelmien kasvaessa suhteettomiin mittoihin pelin päätteeksi. Ei, sitä In the Year of the Dragon ei todellakaan tarjoile – tässä peli potkii pelaaja alusta loppuun ja kun yrität nousta, niin se potkii vielä lisää.

Säännöiltään In the Year of the Dragon on simppeli, mutta päätöksenteosta se ei tee silti yhtään sen helpompaa. Vuoro vuorolta on osin vähemmän vaihtoehtoja ja jostain pitäisi sittenkin leipoa ne tarvittavat pisteet voittoon. Pelimekaniikkansa (ja vuorojärjestyskuvion) vuoksi se loistaa vasta 4-5 pelaajalla.

Ulkoasusta voi jälleen olla montaa mieltä, mutta harvemmat tätäkään Alean tuotosta kauniiksi kehuvat.

Kilpapelaajille (jollainen en itse ole) In the Year of the Dragon on muuten ihanteellinen: se tarjoilee mainion määrän etukäteen pohdittavaa (lukaiskaapa vaikka Suomen lautapeliseuran foorumilta analyysiä 2018 EuropeMastersia varten).

In the Year of the Dragon (kuva: Lucas Magrum). Peli ei ulkonäöllään prameile, mutta sisältö piiskaa pelaajat huippusuoritukseen mikäli pisteille mielii.

6. AquaSphere (2014)

AquaSphere tarjoilee päällisinpuolin sitä samaa pistesalaatti-jyystöä kuin mitä moni muukin raskaampi Feldin peli – ja on siten sitä sama “kolmella pelaajalla parhaimmillaan” -lajia.

Mutta pelissä on pari todella kiinnostavaa mekaniikkaa mitkä antavat pelille lisäikää ja joiden ansiosta se hyppää top-10:iin muutaman nimekkäämmän – mutta suunnittelultaan aavistuksen puisevamman -pistesalaatin sijaan.

Ensinnäkin joka kierrokselle arvottava “ohjelmointilauta” hajauttaa kierrosten toiminnot siten että tuskin koskaan ne on itselle optimaalisessa järjestyksessä tai ylipäätään kaikki tavoitettavissa. Joudut siis tekemään kompromisseja.

Toiseksi tykkään jälleen siitä, että kortteja ja labra-lautoja on siihen malliin, että kaikki eivät päädy peliin saati tule jossakin tietyssä järjestyksessä. Toisin sanoen jokainen uusi kortti ja laatta on uusi mahdollisuus taikka uhka ja yli tulevien kierrosten suunnittelu niiden näkökulmasta on turhaa. Mutta sittenkään peli ei mene lotoksi.

Ulkonäöllisesti AquaSphere on pirtsakkaan värikäs ja oikeastaan nättikin, mutta pelin teema on täydellistä utopiaa tehden pelin opettelusta hankalampaa ja moni asia jää pelaajien muistamisen varaan “mitäs tämä punaisen viivan ylittäminen tarkoittikaan” – ja niin edelleen.

AquaSphere. Tutkimusasemalla riittää vilskettä.

Jos vedenalainen pistesalaatti herätti mielenkiinnon, on siitä blogissa oma arvostelunsa luettavissa.

7. Rialto (2013)

Rialto on sikäli virkistävän erilainen Feld, että se on hyvin suoraviivainen alue-enemmistöpeli, joka kestoonsa nähden tarjoilee silti sekä lyhyen että pitkän tähtäimen suunnittelua. Peliä on joku tituleerannutkin peliksi, jonka kannessa voisi hyvin kuvitella löytyvän Knizia-Feld -suunnittelijaparin nimet, sen verran “kniziamaisia” vivahteita siinä on mukana.

Rialton alue-enemmistö -kamppailu leivotaan kasaan käsikorttien voimin, jotka kierroksen aluksi valikoidaan avoimista korttiseteistä. Onneksi mukana on riittävästi piilotietoa sekä lisäkorttiotto-mahdollisuuksia, joten kaikilla on vain suuntaa-antavat tiedot toistensa lopullisesti korttisetistä.

Tätä seuraa vaiheittainen korttienpeluu ja riittävä “kähinöinti” eri alueiden hallinnasta. Lopputulos on sopivasti tuttuja pelimekaniikkoja modernein lisämaustein. Kyllä kelpaa.

Vaan ei ole Rialtokaan täysi kymppi: peli on ulkoasultaan todella valju ja mukana on yksi pelihistorian karmaisevimmista pisteradoista, joka miltei vetää vertoja Medicin vastaavalle. Vaan aivan kuten Medicinkin kohdalla pinnan alta paljastuu mainio peli.

Rialto (kuva: Beatrix Schilke). “Kuvankaunis” italomaisema kätkee sisälleen mainion enemmistöpelin.

8. Luna (2010)

Lunaa voi luonnehtia klassisemmaksi Feldin pistesalaatiksi, mutta jotain perin hienoa siitä poimin, koska se koukkaa kymppisakkiin. Näin siitäkin huolimatta, että olen pelannut sitä toistaiseksi vain kertaalleen mutta jos tilaisuus koittaa niin hyppään kyllä uudelleen sen vietäväksi.

Pelin keskiössä on pelaajien nappuloiden (jotka teemansa mukaisesti ovat kaiketi munkkinoviiseja) siirtelyä sopivasti saarelta toiselle päästäkseen tekemään itselle sopivia toimintoja ja tavoitellen paikkaa temppelistä. Saarilla kamppaillaan myös kierroksen päättävistä lisäpisteistä sekä pistemenetyksistä.

Lunassa on lopulta jotain samaa kuin huomattavasti tuoreemmassa Bonfiressä (joka ei top-listalle yllä), mutta Luna on sopivasti selkeämpi ja kestoltaan huomattavasti napakampi. Lisäpelien myötä toki paljastuu onko se kymppikamaa vai ei, mutta toistaiseksi näin.

Luna (kuva: Evgeni Liakhovich). Pelin keskiössä ovat saarelta toiselle työtehtävien perässä pyristelevät munkkikokelaat.

9. The Castles of Tuscany (2020)

Tuscanyn linna on jonkinsortin evoluution jatkumo kymmenen vuotta vanhemmasta Feldin pelistä The Castles of Burgundy (2011). Nopat on heitetty hiiteen ja asioita on muutoinkin tehty suoraviivaisemmin. Heksalaattoja rakenneellaan edelleen, mutta kaikki tapahtuu korttivetoisesti.

Lopputulos on maittava: The Castles of Tuscanyn pelaa kevyesti tuntiin neljälläkin pelaajalla pelivuorojen viuhuessa pelaajalta toiselle. Erilaisten asioiden saattamisessa valmiiksi on enemmän kiireen tuntua kuin esi-isässään koskaan ja paketti pysyy kasassa läpi kolmen aikakautensa. Siinä missä The Castles of Burgundy tuntui pitkäveteiseltä väännöltä, niin Tuscanyn nopeutetussa maailmassa tenho jaksaa maaliin asti.

Minulle Tuscanyn linnat korvasi lopullisesti The Castles of Burgundyn (ja näiden kahden väliin kiilaisi muuten myös Burgundin linnojen korttipeliversiokin).

The Castles of Tuscany. Burgundin linnoista edelleen viritetty ja sopivasti oiottu Tuscany on lopulta sarjan paras.

10. Forum Trajanum (2018)

Huch! tunnetaan julkaisijana kevyemmistä perhepeleistä, mutta Forum Trajanum on kaikkea muuta: se on hyvinkin Feldimäinen salaatti ja siten raskaampien europelien ystäville.

Nimestä voi päätellä, että Trajanin (2011) tapaan ollaan jälleen palattu roomalaisteeman äärelle. Pelin ulosanti on runsas, mutta viisaasti rajoitetaan kierroskohtaisia toimintovaihtoehtoja, joita vielä kanssapelaajien kanssa veivataan sopivasti ristiin ennen kuin varsinaisten toimintojen äärelle syöksytään.

Pelin toiminnot ovat lopulta suoraviivaisia, vuorot etenevät joutuisasti ja vaikka pelikello lopulta näyttääkin paria tuntia, niin pelatessa ajankulkua ei huomaa. Mainio peli ja ulkoasukin on ok vaikka ei tälläkään kertaa riemunkiljahduksia ei kuule.

Forum Trajanum on niiden parempien pistesalaattien kastia ja sysää siten monenmonta samaan kastiin kuuluvaa Feldiä kymppikastin ulkopuolelle.

Forum Trajanum. Pistesalaatti tämäkin, mutta jälleen oivasti suunnittelija rajaa pelaajan toimintovaihtoehtoja.

Stefan Feld pelien listaus 2005-2020

Seuraavassa on lista Stefan Feldin peleistä Boardgamegeek-sijoituksineen (tilanne 7/2021) sekä oikean laidan ‘Feld rank’ auttamaan hahmottamaan mikä on pelien välinen suosiojärjestys BGG:ssä.

Listan peleistä olen kaikki merkittävät pelannut vähintään kerran (27/30) ja omistanutkin niistä puolet. BGG:n top-10 Feldeistä omalle listalleni yltää ainoastaan kolme (3), joten jälleen kerran voidaan todeta, että “pelimakuja on yhtä monia kuin on pelaajia”. Osaselittäjänä kahden näin erilaisen listan välillä voi toki olla sekin, että itse pelaan pääsääntöisesti 3-5 pelaajan porukalla, joten pelivalinnoissa moni Feldin pistesalaateista tippuu kärkikahinoista, sillä yleisesti suosituimpien joukossa on useampia, joissa lopulta se ihannepelaajamäärä on kaksi.

Vaan miltä sinun Feld-pelien top-10 näyttäisi – tai edes kolmen kärki? 

Stefan Feldin pelit ja ranking sijoitukset 
JULK.VUOSI PELIN NIMI BGG RANK 7/2021 “FELD RANK”
2005 Roma 1209. 23.
2006 Rum & Pirates 2605. 28.
2007 In the Year of the Dragon 310. 6.
2007 Notre Dame 301. 5.
2008 The Name of the Rose 2013. 26.
2009 Arena: Roma II 1522. 24.
2009 Macao 341. 7.
2009 The Pillars of the Eart: Builders Duel 2538. 27.
2010 It Happens… 4064. 29.
2010 Luna 548. 12.
2010 The Speicherstadt 827. 15.
2011 The Castles of Burgundy 15. 1.
2011 Strasbourg 999. 19.
2011 Trajan 100. 2.
2013 Amerigo 381. 9.
2013 Bora Bora 215. 3.
2013 Bruges 269. 4.
2013 Rialto 1085. 20.
2014 AquaSphere 486. 11.
2014 La Isla 983. 17.
2016 Jórvik 1769. 25.
2016 The Castles of Burgundy: The Card Game 764. 14.
2016 The Oracle of Delphi 584. 13.
2017 Merlin 980. 16.
2017 The Castles of Burgundy: The Dice Game  1179. 21.
2018 Carpe Diem  348. 8.
2018 Forum Trajanum  994. 18.
2019 Revolution of 1828  5660. 30.
2020 Bonfire  441. 10.
2020 The Castles of Tuscany 1206. 22.

 

Tero

Tero on pitkän linjan lautapelaaja, jota kiinnostavat myös konsoli- ja tietokonepelit. Uusiin peleihin tutustuminen kiinnostaa aina ja leikkisästi voidaankin sanoa, että Teron missiona on tietää lautapeleistä enemmän kuin kaupan sedät. Teron sweet spot on peleissä, joiden kesto on noin tunnin luokkaa.

4 thoughts to “Top-10 – Stefan Feld, “Fantastiset Feldit””

  1. Feldin ykköspeli on ihan ilman muuta Strasbourg. Huutokauppamekaniikka on siinä toteutettu mukavan omaperäisesti. Interaktion kannalta peli on takuulla parhaimmillaan viisinpelinä.

    Notre Dame on toinen suosikki-Feldini, vaikken ikinä oppinutkaan pelaamaan sitä läheskään niin hyvin kuin peliporukassani monet muut.

    1. Strasbourg on noita vähemmän pelattuna Feldejä, jota pitäisi päästä pöytäämään uudemman kerran. Notre Damea olen pelannut omiksi tarpeiksini (ja omistanutkin aikanaan) riittävästi, ei ollut oikein mun juttuni koskaan mutta peli on kyllä ollut tosi tykätty Suomessakin.

  2. Komea lista, ja hauska löytää Forum Trajanum siltä. Kiinnostaako se Macaon uusintaversio Queenilta?

    1. Eiköhän se uusi versio Macaosta tule sopivan paikan tullen testattua, mutta en ole sitä aktiivisesti esim. ostamassa – siinä määrin tyytyväinen olen tuohon nykyiseen.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.