Pieneen laatikkoon pakattu korttipeli on siitä kätevä, että se mahtuu mukaan aina. Eikä kompakti koko välttämättä tarkoita sitä, että pitäisi tyytyä yksinkertaisiin ja aina samantyyppisiin peleihin. Oman lautapeliharrastukseni alusta alkaen myös kompaktit korttipelit ovat olleet kiinnostuksen kohteena ja niinpä hyvin nopeasti törmäsin Amigon korttipeleihin. Tokihan Amigo julkaisee paljon muutakin kuin korttipelejä, mutta eritoten niistä se on hyvin tunnettu sillä niitä on julkaistu paljon ja joka vuosi tulee lisää.
Blogitekstin otsikon mukaisesti tarkoituksena on jakaa oma näkemys parhaista Amigon kompakteista korttipeleistä. Ja nimenomaan puhutaan nyt näistä ns. “kaksi pakkaa” sisäänmahduttavista peleistä eli rajataan yhtään isommat boksit ulos. Otsikossa lukee Top-10, mutta listan perällä on myös muutamalla sanalla “bubling under” -osastoa eli pelejä jotka olivat lähimpänä murtautua parhaimmistoon. Ja referenssiksi myös lista muista Amigon korttipeleistä, jotka ovat vuosien saatossa tulleet tutuksi.
Vaan pidemmittä puheitta listan kärjestä alkaen…
1. Einfach tierisch! (2003)
‘Einfach tierisch!’ on hullunkuristen eläinten huutokauppaa, jossa tarjoukset tehdään käsikorttien avulla ja rahanvaihtoa ei tunneta. Kun jokaisella pelaajalla on pelin alkaessa samanlainen rahajakauma käytössään ja luonnostaan ne pikkurahat tuppaavat hupenemaan nopeasti, niin loppua kohden järkevien tarjousten tekeminen käy haastavaksi.
Kun soppaan on sekoitettu vielä käänteistä huutokauppaa sanktiokorteista, ennalta-arvaamaton lopetus ja kirsikkana kakun päällä Knizia-erikoisuus “eniten rahaa käyttänyt pelaaja häviää suoraan”, niin käsissä on superluokan filleri.
Koko paketin tahkoaa maaliin 15-20 minuuttiin, joten käsissä on mitä hykerryttävin peli. Minulle peli on nimenomaan ‘Einfach tierisch!’:inä tuttu, mutta useimmille High Society -nimenä sanoo varmaankin enemmän – sillä nimellä peli on alkujaan julkaistukin. Sama peli kaikki tyynni, teema vain vaihtelee.
‘Einfach tierisch!’ kuuluu kautta aikain parhaiden pelien joukkoon ja siten oikeutetusti myös Top-100 -listoilleni.
2. Pingu-Party (2008)
Reiner Knizian äärimmäisen simppeli korttipeli, joka pohjautuu vuotta aiemmin julkaistuun, ei-niin-kaksiseen, näppäryyspeliin Penguin. Pingu-Partyssä(kin) pelaajat rakentavat yhteistä pyramidia, mutta nyt siis korteilla. Kortti kerrallaan alhaalta ylöspäin pyramidi valmistuu tai sitten ei – eli peliä jatketaan kunnes kukaan ei pysty enää pelaamaan korttiakaan. Kortteja pelataan vierekkäin tai kahden kortin päälle, jolloin ylemmän kortin pitää vastata jompaa kumpaa allaolevista. Kierroksen päätteeksi jokaisesta pelaamattomasta kortista saa sakkoa.
Tästä ei peli ylipäätään paljoa yksinkertaisemmaksi voi muuttua. Omat käsikortit näet kierroksen alussa, joista nopeasti muodostaa jonkunnäköisen suunnitelman siitä, millä kortilla on ehkä kiireempi kuin toisella, mutta muiden pelaajien tekemiset vaikuttavat isosti peliin.
Tuuria on reilusti, mutta ei peli kaaokseksi asti mene. Pingu-Party on sillä tavalla “sopivasti häijy olematta kuitenkaan liian ilkeä” eli pelaajat tekevät torppausliikkeitä tietämättä keneen ne kohdistuvat.
Pingu-Partyä voi pelata kenen kanssa tahansa, minkä vuoksi se on yksi eniten pelaamistani fillereistä ja Top-100 -listojen vakiokasvoja.
3. Poison (2008)
Listan kolmonen on sekin Kniziaa. Poison on kolmen eri keitoksen tekoa yhteisesti, mutta kuka on se rähmäkäpälä jonka lisäämän kortin myötä litku läikkyy yli ja siten ansaitsee sanktiot?
Poisonissa on äärisimppelit säännöt: kolmea maata pelataan kolmeen eri maapinoon ja jokereita mihin tahansa edellisistä – yhteenlaskutaitoa vaaditaan 13 asti. Silti tässä on peliä reilusti ja nokkela pisteenlasku, minkä vuoksi se heilahti heti uutukaisuuttaan korttipelien eliittiin ja on siellä pysynyt jo 10 vuotta.
Pelasin peliä alkujaan 2005 Playroomin isolla versiolla ja manasin, että tämä menisi välittömästi ostoon, jos se vain julkaistaisiin kompaktissa paketissa. Pari vuotta eteenpäin ja Amigo teki mitä pitikin. Poison on muuten yksi omista varmoista “pikkutuliaisista” kun haluaa laittaa hyvän kiertämään.
Ja sanomattakin pitäisi olla selvää, että myös Poison ansaitsee paikkansa Top-100:n joukossa.
4. Bohnanza (1997)
Bohnanza on pavunviljelyä hilpeällä graafikalla ja nokkelalla ‘älä muuta käsikorttien järjestystä’ mekaniikalla. En ole luonteeltani kauppamies – kaukana siitä – mutta Bohnanza saa minussakin heräämään pienen torikauppiaan. “Minulta saa yrjöpavun ja nyrkkeilijän, jos annat tuon soijan” -ja muut vastaavat lausekummajaiset ovat arkea Bohnanzaa pelattaessa.
Tuntuu (vähän turhaan, myönnän) hieman fuskulta ujuttaa Bohnanza tälle listalle, mutta niin vain se on alkujaan pienessä laatikossa julkaistu. Itselleni, kuten varmaan suurimmalle osalle suomalaisista, tutumpi pelin versio on se hivenen isompi boksi, jossa on mukana ensimmäisen lisäosan kahvi- ja kaakaopavut valmiiksi mukana.
Ja papupeli on niin hyvä, että on sekin vieraillut Top-100:ssa.
5. Stich-Meister (2010)
Friedemann Friese palasi vuonna 2010 tikkipelien äärelle äärimmäisen mielenkiintoisella idealla: yhdistetään samaan pakettiin kaikki maailman tikkipelit! Lopputulos on peli, jota on hauska pelata, mutta se vaatii myös tarkkuutta pelaajilta. Lisäksi osa kierroksista voi olla pisteenlaskun kannalta huomattavasti toisia merkittävämpiä.
Pelin perustana on 60 kortin pakka neljässä maassa ja perinteiset tikkipelin säännöt: ajettua maata on tunnustettava jos pystyy ja voitettujen tikkien perusarvo on 1.
Lisäksi on 60 kortin sääntöpakka, joista on jaettu kaikille pelaajille muutama kortti. Näistä sääntökorteista jokainen pelaa yhden joita sitten noudatetaan kyseisen jaon ajan. Sääntökortit määrittävät paitsi valtit (jos on), myös sen saako osasta korteista lisäpisteitä tai miinusta, onko muita poikkeuksia tai virityksiä jne.
Tikkipelejä yhtään enemmän pelaavalle tutustuminen Stich-Meisteriin on enemmän kuin suotavaa ja tutustumisen jälkeen voi käydä kuin minulle: iso osa muista tikkipeleistä menettää merkityksensä, koska tässähän on käytännössä kaikki tarpeellinen. Tutustumisintoa Stich-Meisteriin saattaa toki hidastaa se, että peliä ei ole käännetty englanniksi, mutta tarvittavat apulaput englanniksi löytyy BGG:stä ja pienellä vaivalla sääntökortit suomentaa vaikka itse (kuten itse tein).
Tottahan meno on Stich-Meisterin tapauksessa välillä vähän villiä, mutta pääasiassa tämän pelin parissa vietetty aika on puhdasta laatuaikaa. Peli on murtautunut myös Top-100:een vaikkei vakiojäsen siellä olekaan.
6. Texas Showdown (2018)
Texas Showdown on säännöiltään simppeli laisto-tikkipeli, mutta tähänkin on pientä koukkua tarjolla mikä nostaa sen massasta esiin. Ajettua maata pitää tunnustaa, mutta jos siihen ei pysty ja tikkiin päätyy useampaa maata, niin seuraavat pelaajat saavat pelata mitä tahansa pöydästä jo löytyvää maata.
Kierroksen päätteeksi tikki päätyy pelaajalle, jolla on isoin kortti pelattuna siitä maasta mitä pöydässä on eniten! Joko menit sekaisin? Lue tarkemmin blogiteksti arvioineen täältä: Texas Showdown – kierompaa laistotikkiä.
Tämä länkkäriteemainen tikkipeli on uusin top-10 -listamurtautuja, sillä se on paitsi äärimmäisen mielenkiintoinen ja selkeä hanskattava, myös loistava peli eritoten isommilla (5-6) pelaajamäärillä. Neljälläkin se vielä toimii, mutta tällöin on parempaakin tarjolla (esim. edellä mainittu Stich-Meister). Isolla pelaajamäärällä homma äityy kuitenkin niin kiintoisaksi, että peli ponnistaa myös Top-100 -listoille.
7. Land Unter (2002)
Tämä on se “lampaiden hukutuspeli”. Teema on on erikoinen, mutta poikkeaa se pelikin totutusta. Joka kierros tarjolla on kaksi vedenkorkeus -korttia. Tämän jälkeen pelaajat valitsevat kädestään kortit, jotka paljastetaan yhtä aikaa. Isoimman kortin pelannut ottaa tarjolla olevista vedenkorkeus -korteista pienemmän, toiseksi jääneelle tulee se toinen.
Nyt katsotaan kenellä pelaajista on vesi korkeimmalla ja tämä pelaaja menettää yhden pelastusrenkaan. Näin jatketaan, kunnes kaikki kortit on pelattu, jolloin säästyneistä pelastusrenkaista saa pisteitä.
Land Unterissa pelaajille pelin alussa jaetut kortit ovat useasti hyvinkin epätasapainossa, mutta sitä kompensoidaan pelastusrenkaiden määrällä. Juju tulee siitä, että jokainen pelaaja joutuu pelaamaan kertaalleen kullakin pakalla ja sillä huonolla setillä hyvin pärjätessä palkintokin on isompi pistepotti.
Land Unter on varsin kiero viritys ja hyvin tuuripitoinen. Viihdyttävänä ja valtavirrasta poikkeavana se on ansainnut kuitenkin paikkansa tällä listalla.
8. The City (2011)
The City on turboahdettu kilpajuoksu 50 voittopisteeseen. Viiden kortin aloituskädestä lähdetään “rakentamaan” omaa kaupunkia pöydälle kortti kerrallaan. Pöydätty kortti maksetaan muilla käsikorteilla, jonka jälkeen pöydätyistä korteista pelaaja voi laskea kuinka paljon niillä saa paitsi lisäkortteja myös pisteitä. Sopivien korttien yhdistelmät ovat pelin A ja O, mutta yhdistelmän rakentamiseen ei ole liiaksi aikaa: yksi peli on ohi jo 7-9 kierroksen jälkeen.
En yleensä perusta perusta moninpelipasiansseista mikä The City on, mutta peli saa sen anteeksi sillä 10-15 minuutin keston vastineeksi saa riittävästi viihdykettä ja aivopähkinää. Eikä peliä parane liian vakavasti ottaa, sillä korttituurilla on lopulta varsin iso merkitys. Vaan koska peli on niinkin nopea, niin useimmiten kun se kaivetaan esiin, niin tulee kerralla pelattua ainakin se pari peliä.
Outoa kyllä The City:n englanninkielinen versio on antanut odotuttaa itseään, mutta ilmeisesti se nyt viimein tulee Eagle Gamesin toimesta. Tähän päivään asti on pitänyt valita joko saksankielisestä tai kotikutois-käännösversioista TAI sitten tarttua vuonna 2017 julkaistuun avaruusteemoitettuun Jump Driveen, joka pohjautuu The City:yn.
9. Sticheln (1993)
Yksi varhaisimmista Amigo-tuttavuuksistani on tikkipeli Sticheln. Ennen ensimmäistä tikkiä jokainen pelaaja valitsee käsikorteistaan yhden – ns. “kipuvärin”, jonka väriset kortit tuovat pelaajalle miinuksia. Muuten edetään kuin missä tahansa tikkipelissä, paitsi että Stichelnissä ei ole pakko tunnustaa ajettua maata vaan aina voi pelata minkä tahansa kortin. Kaikki muut kuin ajettua maata olevat kortit ovat pelissä kuitenkin valtteja. Kierroksen päätteeksi kaikki pelaajan saamat kortit antavat yhden pisteen paitsi kipuvärin korteista saa niiden arvon verran miinuksia.
Sticheln on varsin häijy peli tikkipeliksi ja vaatii jaon taikka pari, jotta pääsee sisään minkälaisia mahdollisuuksia se tarjoaa. Edelleen se on hyvin mielenkiintoinen peli, joskin ei lajityyppinsä ihan kirkkainta kärkeä.
Ja vaikka Stichelnistä ei lopulta niin perustaisikaan, niin pakan omistaminen kannattaa sen monikäyttöisyyden vuoksi: näillä korteilla pystyy testaamaan kymmeniä (?) muita kaupallisia korttipelejä mahdollisen ostopäätöksen tueksi. Kätevää.
10. 23 (2011)
Top-10:n viimeisen paikan valloittaa ytimekkäästi ja tylsästi nimetty ’23’. Tässä pelaajien kesken jaetaan kortit, joissa toistuvat numerot 1-23 useampaan kertaan. Kukin pelaaja nakkaa korteistaan muutaman sivuun, jonka jälkeen 1.:n omistajasta alkaen pelataan pöytään joko samaa tai numeroa isompaa kuin mitä siellä on. Isommankin hyppäyksen saa tehdä, mutta siitä tulee sanktiota.
Passaaminen on sallittua ja samoin voi pakottaa seuraavan pelaajan pelaamaan, mutta näistä manöövereistä tulee sanktiota. Viimeisenä oljenkortena pelaajilla on vielä erillisiä markkereita, jotka mahdollistivat +5/-5 hypyt. Kierrokselta voi tiputtautua ulos koska tahansa, käsikorteista saa miinusta.
23 on monella tapaa oivallinen esimerkki Amigon korttipeleistä: taas on hyvin simppelit ja selkeät säännöt, joten pelaamaan pääsee nopeasti. Se sisältää pieniä päätöksiä läpi pelin ja pelin flow toimii. Tämä on pitkälti korvannut omalla kohdallani tarpeen pelata Geschenktiä, joka tuntuu jotenkin loppuunkalutulta.
23 on julkaistu ainoastaan saksaksi, mutta kun se on sääntöjä lukuunottamatta kielivapaa, niin sen seikan ei kannata antaa jarruttaa ostopäätöstä. Kelpo peli!
Seuraavat pelit olivat vahvasti ehdolla Top-10 -listalle:
- Geschenkt / No Thanks! (2004)
- Wizard (1984)
- R-Öko (2009)
- Byzanz (2008)
- Circus Flohcati (2004)
- 11 Nimmt! (2010)
- Big Five (2012)
Lähimmistä Top-10 ehdokkaista löytyy paljon peliaikaa aikanaan saanut Geschenkt, joka on etenkin alkuun tosi mainio settienrakennus -peli, mutta kärsii vähän “autopilotti” moodista etenkin samoilla porukoilla pelattaessa. Tänä päivänä se tahtoo mennä liiaksi tutuilla urilla pelasi sitten sääntövariantilla tai ei. Geschenktin sijaan tulee tartuttua mieluummin vaikkapa 23:een, jossa on vähän samaa kuin jo loppuunkalutussa Geschenktissä.
Wizard pohjautuu pitkälti standardi-korttipakan tikkipeliin ‘Lupaus’. Korttien jakamisen jälkeen pitää päättää, montako tikkiä lupaa ottaa ja jos tässä osuu oikeaan, niin siitä palkitaan lisäpisteillä tikkipisteiden lisäksi. ‘Lupaus’ kaikkine variaatioineen on kautta aikain eniten pelaamani korttipeli. Wizardia olen pelannut verrattain vähän syystä, että sen peliin tuomat “lisät” ja sääntövariaatiot eivät ole itselleni mieluisimmasta päästä, joten siksi se ei myöskään murtaudu Top-10:een.
Edellisten lisäksi, ehdolla olivat myös ’11 Nimmt!’, mikä on korttipeli-Nimmt:stä itselleni se mieluisin, Circus Flochati mikä on omissa piireissäni vakiotavaraa mitä tulee näihin push-your-luck settienkeräilyihin. Myös Byzanz kevyine harmittomine huutokauppoineen, R-Öko ja roskien kimppakierrätys sekä Big Five, joka hoitaa Qwirklen virkaa paremmin ovat kaikki sitä selkeästi parempaa Amigoa.
…ja näillä listalle ei ollut mitään mahdollisuutta:
Pelien karsintaa tehdessäni löytyi pitkä lista pelejä, jotka saatoin jättää heti alkuun “ynnä muut” -osastolle tietäen ettei niillä ole asiaa kärkikahinoihin. Toki tällekin listalle mahtuu vielä monia ihan ok-virityksiä (mm. Fettnapf, 6 Nimmt!), mutta on täällä paljon selkeitä hutejakin. Ja aika monia mitäänsanomattomia tikkipelejä – en esim. koskaan ole pitänyt “Steven Seagal” -nimeäkin kantavasta pelistä Wizard Extreme/Sieben Siegel, vaikka se tietynlainen ‘Lupaus’ -variantti onkin.
Niinikään listalta löytyy parin ihan mainion lautapelin (Zatre, Cafe International) korttipeliversiot, jotka nyt eivät vain lähde lentoon samalla tavalla kuin esikuvansa. Tämä ynnä muut -osasto on alla listattuna julkaisuvuoden mukaan.
- Rage (1983)
- Solo (1993)
- 6 Nimmt! (1994)
- Hattrick (1995)
- Absacker (1998)
- Take 5! (1998)
- YoYo (1998)
- Nicht die Bohne (1999)
- Plumpsack (1999)
- Porca Miseria (1999)
- Cafe International: Das Kartenspiel (2001)
- Gargon (2001)
- Limits (2001)
- Schattendieb (2001)
- The Gnumies (2001)
- Fettnapf… in Sicht (2005)
- Bohnkick (2006)
- Diabolo (2006)
- Null & Nichtig (2006)
- Zatre: Das Kartenspiel (2006)
- Bungee (2007)
- Tenakee (2007)
- Ziegen Kriegen (2007)
- Wizard Extreme (2008)
- Nur die Ziege zählt (2009)
- Friesematenten (2010)
- Monsta (2011)
- Solomino (2015)
Tässä kohtaa sanon, kuten aina, että heittäkää ne Bohnanzan lisärikortit muutenkin pois. Niillä EI pidä pelata. Peli menee pilalle. Siksikin pieni versio on parempi.
Viimeiseltä listalta 6 Nimmt! on kyllä klassikko, mutta en minäkään sitä jaksa pelata. Niillä korteilla voi onneksi pelata The Mindiä! Sieben Siegel sen sijaan on ihan kelpo peli.
Geschenktin nostaisin kyllä omaan top-kymppiini, mutta en ole kyllä muutenkaan pelannut näitä niin laajasti kuin sinä, että top-kymppiin voisi joutua nostamaan jo kaikenlaista roskaakin.
Enpä ole tainnut ilman noita Bohnanzan lisäkortteja peliä juuri pelata, ne kun skaalautuvat pelaajamäärän mukaankin mukavasti eli jotain papulajikkeita on aina pois. Sen sijaan tuo 6 Nimmt! -pakan monikäyttöisyys on hyvä huomio: sen lisäksi että sillä tosiaan voi testata The Mindin, niin se käy myös The Gamen peluuseen.
Mahtava lista, kiitoksia tästä! Tutkittavaa riittääkin itselle ja isommalle poppoolle pitkäksi aikaa. Osaisitko sanoa, toimiiko jotkin näistä hyvin pienemmillä pelaajamäärillä, esimerkiksi kolmella tai jopa kahdella?
Hei Antti-Ville. Jos rajataan pelkästään Top-10 –peleihin, niin noista kaksinpeleinä toimii moitteetta The City ja Bohnanza (kaksinpelille on säännöissä variantti). Bohnanza on toki parempi jos saa edes sen kolmannen mukaan. Mistä aasinsiltana ne kolmella toimivat: listan kaikki pelit tikkipelejä (Stich-Meister, Texas Showdown, Sticheln) ja Land Unteria lukuunottamatta toimivat oikein hyvin kolmella – noihin edellä mainittuihin olisi hyvä saada neljäskin pelaaja mukaan. Ja Texas Showdownin tapauksessa sen erinomaisuus paljastuu kun on 5-6 pelaajaa.
Ehdokkilistalta voisi toimiviin kolminpelattaviin nostaa vielä nämä nimikkeet: Geschenkt/No Thanks!, R-Öko, Circus Flohcati ja Big Five.
Toivottavasti noista löytyy uusia sopivia tärppejä! Niin ja kiitokset palautteesta – se on kovin tervetullutta!