Miksi tappaa lypsävä lehmä? Tätä kysymystä ovat suussaan makustelleet varmastikin pelisuunnittelija Michael Kiesling yhdessä pelijulkaisija Next Move Gamesin kanssa seuratessaan Azul-pelisarjan menestystä. Niinpä – ei kenenkään yllätykseksi – pelisarja sai jatkoa myös vuonna 2019, kun Spiel’19 -messuilla esiteltiin Azul: Summer Pavilion.
Pelin tunnusmerkit ovat ulkokuorta ja sisältöä myöten siinä määrin tutut ja turvalliset, että peliin tarttuva tietää pitkälti mitä saa. Toisaalta, lähempi tarkastelu osoittaa, että pelimekaniikkoja on siinä määrin taas viilattu, että uusi laitos on ihan perusteltu. Vaan mitä tekee tämä “kesäpainos” toisin, kenelle se sopii ja kenen kannattaa peli kiertää kaukaa? Pyrin vastaamaan näihin kysymyksiin tässä blogitekstissä.
Lisätvistejä, viivytyspeluuta ja bonareita
Azulinsa pelanneille lähtöasetelma on tuttu, mutta avataan perusidea silti alkuun kaikille: kullakin pelaajalla on oma pelilautansa, joka yritetään täyttää yhteisestä poolista poimittavilla laatoilla. Yhteispooli koostuu joukosta erillisiä tarjottimia, jossa kussakin on neljä pussista nostettua laattaa odottamassa ottajaansa.
Tuttu lähtötilanne.
Yhdeltä tarjottimelta otetaan kaikki laatat yhdestä väristä muiden laattojen solahtaessa keskelle pöytää josta sieltäkin laattoja otetaan samoin säännöin. Kaikki edellinen linjassa Azul-pelisarjan aiempiin osiin. Mutta seuraava on uutta: joka pelikierros yksi väreistä toimii jokerivärinä ja jos laatanoton yhteydessä tarjolla on jokeri tai useampikin, saa näistä yhden mukaansa.
Laattojenottoa suurempi pelillinen muutos liittyy laattojen asetteluun pelaajakohtaisille laudoille: kerätyt laatat (jotka, kuten kuvista näkyy, ovat tällä kertaa salmiakinmuotoisia) jäävät odottamaan pelilaudan viereen kunnes kaikki laatat on poimittu. Vasta tässä kohtaa niitä aletaan latomaan omalle pelilaudalle.
Pelaajalauta palkitsee pylväiden, patsaiden (tässä ympäröityvä) ja ikkunoiden blokkaamisesta. Tilannetta korostaaksemme kuvassa pelaaja asettaa kolmen keltaisen laatan pinon (joista yksi lopulta jätetään laudalle ja muut palautetaan kiertoon) ja tulee saartaneeksi patsaan.
Pelaajalaudat koostuvat seitsemästä eri tähdestä: yksi tähti per laattaväri ja seitsemäs, johon kuhunkin sakaraan tulee yksi laatta muista väreistä. Yksittäinen tähti koostuu sakaranumeroista 1-6 numeron kertoessa sen montako ko. värin (+jokereita) laattaa kuluu laatan rakentamisessa. Käytetyistä laatoista yksi jätetään pelilaudalle, muut menevät kiertoon.
Laatan peluusta ropisee pisteitä: yksi juuri rakennetusta laatasta ja lisäpiste jokaisesta rakennettuun laattaan kytköksissä olevasta laatasta. Yksittäisten tähtiruutujen täyttö järjestelmällisesti kannattaa, koska laattojen ketjutuksesta saa lisäpisteitä. Lisäksi, jos tähden saa valmiiksi pelin loppuun mennessä, napsahtaa siitä vielä mojovat lisäpisteet.
Erillisellä laudalla pidetään kirjaa paitsi pisteistä, muistutetaan myös eri kierrosten jokeriväristä. Isossa roolissa on myös bonuslaattavarasto, josta pääsee aika-ajoin poimimaan 1-3 laattaa.
Laattojen asettelu pelaajakohtaisille pelilaudoille sujuisi muilta osin kaikilta pelaajilta yhtäaikaisesti, mutta koska yksi jos toinenkin pelaaja pääsee aika-ajoin käsiksi bonuslaattoihin, on vuorojärjestyksessä pelaaminen pakollista. Kun pelaaja saartaa laudaltaan pylvään, patsaan tai ikkunat, palkitaan suorituksesta bonuslaatoilla, jotka napsitaan päälaudan kymmenen laatan vaihtuvasta varastosta.
Kierroksen aikana kerättyjä laattoja siis asetellaan vuorotellen kunnes pelaaja enää pysty tai halua jatkaa. Maksimissaan neljä laattaa voi säästää seuraavaa kierrosta varten ilman sanktiota, tätä enemmät on pakko palauttaa kiertoon ja maksaa niistä sakkoja.
Kuuden rakenteeltaan samanlaisen kierroksen jälkeen seuraa vielä loppupisteytys: valmistuneista tähdistä saa väristä riippuen 12-18 pistettä. Lisäksi jos on laudaltaan onnistunut täyttämään kaikki 1:set, 2:set, 3:set tai 4:set, irtoaa näistäkin suorituksista lisäpisteitä. Suurimmalla pistepotilla voittaa Azulin “kesähaasteen”.
Se vähiten rankaiseva Azul
“Kyllähän mä tätä olen pelannut… ei kun hetkonen…” – on se ensimmäinen lause, jonka kuulee kun ‘Azul: Summer Pavilion’ -laatikon kaivaa esiin. Pelilaatikko huokuu tuttuuttaan, komponenteistaankin pelin tunnistaa Azul-sarjaan kuuluvaksi.
Laatoissa on palattu (onneksi) ensimmäisen Azulin miellyttävään ulkoasuun ja tuntuun: paksuhkot laatat ovat sileitä ja käteen miellyttäviä ja väritkin erottaa hyvin toisistaan. Komponentit ansaitsevat muutenkin kiitosta, mutta on joukkoon lipsahtanut edellisestä osasta tullut lapsuskin: erillinen pistelauta on edelleen ohut lirpake mikä oudoksuttaa etenkin kun pelaajalaudat ovat paksut ja laadukkaat.
Kaksi täyttä “tähteä” odottamassa loppupisteytystä.
Laattojen otossa “paljon laattoja on (yleensä) parempi kuin vähän” on läsnä Azul: Summer Pavilionissa. Tässä mielessä pelin henki on siten sama kuin sarjan muissakin peleissä. Summer Pavilionissa tämä tuntemus vain korostuu, koska miinuspisteitä peli tarjoilee äärimmäisen harvoin. Pelaajalaudoilla on yleensä tilaa laatalle kuin laatalle, joten laattojen otto on periaatteessa huolettomampaa kuin aiemmin. Pelatessa kuitenkin huomaa viimeistään ensimmäisen pelin jälkeen, että “paljon mitä tahansa” ei ole se paras strategia, vaan fokus pitää olla muualla sillä kovin montaa tähteä ei ehdi valmiiksi rakentaa.
Niin, niitä miinuspisteitä Azul: Summer Pavilion tarjoilee oikeastaan vain seuraavan kierroksen aloitusvalinnan muodossa, mutta siitä sakotetaankin aiempaa enemmän: uusi aloittaja määräytyy edellään siten, kuka ensimmäisenä tulee poimineeksi laattoja keskeltä. Miinuksia tästä valinnasta tulee yhtä paljon kuin laattoja tulee keskeltä poimineeksi, joten jos aina pyrkii ahnaasti aloittajaksi, voi yksittäisen pelaajan miinussaldo pompsahtaa jopa 20 pisteen tietämille, joten aloituksesta on syytä saada vastaavasti etuakin!
Azul: Summer Pavilion ja “Suomen kesä”.
Kokonaisuutena Azul: Summer Pavilion on hyvä. Ei se samanlaista”wau!” -elämystä tarjoile kuin sarjan ihka ensimmäinen (koska perusidea on jo tuttu ja kierrätetty,) mutta pakko tunnustaa, että peli yllätti positiivisesti. Azul: Stained Glass of Sintran -tuoman pienoisen pettymyksen jälkeen olin skeptinen uusimman tulokkaan suhteen, mutta olen iloinen että annoin sille mahdollisuuden. Toistaiseksi se on hyvinkin ansainnut hyllypaikkansa alkuperäisen Azulin vieressä.
Voin siis peliä lämpimästi suositella Azul-pelisarjan ystäville, sillä se tekee asioita riittävästi toisin tuodakseen raikkaan tuulahduksen. Jos taas aiemmatkaan Azulit eivät ole maistuneet, niin en kiirehtisi hankkimaan tätä “kesäsarjalaistakaan” sillä siinämäärin samanlainen on pelin henki nytkin.
Vaihtelua pelikertoihin saa halutessaan pelaajalautojen kääntöpuolen neutraalilla lähtöasetelmalla jossa pelaaja itse saa määritellä mihin kohtaan lautaa mikäkin tähtiväri muodostaa. Tämä idea siis suoraan lainattuna alkuperäisestä Azulista ja toimii Summer Pavilionissakin hienosti.
Lisäksi tarjolla on – erikseen ostettavana – minilisäosa “bonus cards” (kuva alla), joka tuo pientä lisäkilpailua eri tavoitteiden täyttämisessä. Tämä minilisuri ei peliä juuri muuksi muuta, mutta jos sen tulee hankkineeksi, niin sen kyllä mielellään laittaa tarjollekin.
Onko Azulit nyt nähty? Tätä ei tarvitse arvuutella enempää, sillä jo nyt tiedetään, että ainakin laajennusosa alkuperäiseen Azuliin on tulossa vuonna 2020. BGG tietää tälle jo nimenkin: ‘Azul: Crystal Mosaic‘.
Tarkemmista kuvista käy ilmi, että kyseessä on uudet kaksipuoliset pelilaudat vaihtelevalla alkuasettelulla. Lisäksi mukana on läpinäkyvät pelilaudan päälle asetettavat muotit, jossa on lokerot Azulin neliönmuotoisia kaakeleita varten pitämään nuo kaakelit paikallaan. Lokerointi yltää pisteradalle asti, mikä on se tervetullut parannus ja poistaa tarpeen kotikutoiselle korjaukselle “laita sinitarra pistekuution alle”, jota tiedän monen käyttäneen.
Tuleeko sitten kokonaan ihan uuttakin Azulia, sen aika näyttää…
Montako pelisuunnittelijaa tarvitaan kesyttämään yksinkertainen peli-idea kourallisesta puisia dinosauruksia? Draftosaurus antaa tähän eittämättä kaikkia askarruttaneeseen kysymykseen viimein vastauksen: neljä.
Kyseessä on Ankaman julkaisema kevyt peli, jonka keskiössä on – no ei kenenkään yllätykseksi – draftaus-pelimekaniikka.
12 dinosaurusta marssi näin…
Draftosauruksen idea on yksinkertainen. Jokainen pelaaja vetää alkuun kangaspussista kourallisen dinosauruksia näyttämättä saalistaan muille. Yksi pelaajista heittää noppaa, joka kertoo mihin osaan pelaajalautaa yksi kädessä olevista dinosauruksista asetetaan. Loput dinot kiertävät seuraavalle pelaajalle, nopanheittovuoro vaihtuu, asetetaan taas yksi dinosaurus nopan mukaisesti… ja tämä ralli jatkuu kunnes kourat ovat tyhjentyneet.
Minkäs mä näistä nyt sitten valitsen? Peli on tässä vaiheessa tasan puolivälissä.
Nyt kädet käyvät uudemman kerran kangaspussilla ja edellinen kaava toistetaan sellaisenaan uudestaan. Lopulta kaikilla on pelilaudallaan 12 dinosaurusta ja on aika pisteytyksen.
Settien rakentelua
Jotta lopputulos olisi muutakin kuin väritön ja mauton kevyesti paistettu kanan paistisuikale, kaivetaan pelisuunnittelupakista tarvittavat marinadiainekset esiin. Pelilaudalla on seitsemän paikkaa, jonne dinosauruksia asettaa ja jokaisessa näissä omanlaiset tavoitteensa: yhteen kerätään samanlaisia dinoja, toisaalle aina erilaisia, kolmanteen dinopareja ja niin edelleen.
Keltaisten dinosaurusten Jurassic Park.
Jotta peli ei ole pelkästään omaan napaan katsomista, mukana on myös joko enemmistöpeliä tai vieruskaverin tietyistä dinoista pisteitä antava ruutu. Edellinen vaihtelee sen mukaan, kumpi puoli pelaajalaudasta on käytössä.
Dinosaurusten asettelu laudalle olisi muuten kovin helppoa, mutta aiemmin mainittu noppa asettaa omat rajoitteensa: välillä dino on laitettava vasemmalle välillä oikealle puolelle jokea tai sitten metsikköön tai kivikkoon. Tai kohteeseen, jossa ei entuudestaan ole dinosaurusta. Asettamisen rajoituksista johtuen se viimeinen mahdollinen vaihtoehto on joki, jonne dinosauruksia mahtuu loputtomasti, mutta sieltä tarjolla on enää säälipisteitä.
Dinosaurukset itsessään ovat toisiinsa nähden samanarvoisia paitsi punaiset T-Rexit: niistä napsahtaa aina lisäpiste per pelilaudan alue, jossa niitä esiintyy. Ja miksikö näin? Kukapa ei haluaisi omaan dinopuistoonsa dinosaurusten kuningasta!
Peli on pisteidenlaskua vailla valmis.
Lopuksi palataan vielä siihen noppaan, sillä siihen liittyy Draftosauruksen viimeinen pelisuunnittelun kikkavitonen: nopanheittäneen pelaajan ei tarvitse välittää nopasta tuon taivaallista vaan dinosauruksensa saa asettaa juuri sinne osaan pelilautaan kun omaan “pelikirjaan” vain parhaiten sopii. Ah, tuota valinnanvapautta – omaa heittovuoroa odottaa aina kummasti.
Vaihtelua kupongintäyttelylle
Draftosaurus on vartin pikafilleri, joka näyttää pöydälle levitettynä todella hyvälle. Puiset dinosaurukset olisi helposti korvattavissa vaikkapa kuutioilla, mutta samalla lentäisi romukoppaan viimeinenkin pelin gimmick-efekti. Erimuotoisten ja näköisten puisten dinojen hypistelyssä on pientä magiaa.
Pelin keskiössä on keveä draftaus, mutta hämmästyttävästi siitä silti huokuu kupongintäyttöpelien (roll & write) -henki. Toteutustapa vain on mukavasti freesimpi.
Draaman kaari pelistä puuttuu, mutta voiko sellaista 15 minuutin peliltä vaatiakaan? Riittävästi lisäpotkua se saa kuitenkin jo siitä, että aina on mahdollista pelata kertaalleen pelilaudan molemmat puolet ja laskea molempien pistepotit yhteen. Toki kestoa tulee kymmenisen minuuttia lisää, mutta sen keston Draftosaurus jaksaa kantaa kevyesti.
Draftosaurus. Etualalla esillä pelaajalautojen kaksi eri puolta.
Kokonaisuus on hyvä ja tällaiseksi pikapeliksi se on riittävän kompaktikin, jotta peli sujahtaa matkaan hyvinkin erilaisiin tilaisuuksiin. Vaan olisiko neljän – osin hyvin kokeneenkin – pelisuunnittelijan (Bauza-Lebrat-Maublanc_Rivière) lopputuloksesta muuta voinut odottaakaan?
Pelijulkaisija PD-Verlag tunnetaan erityisesti Concordia-pelisarjastaan, mutta myös muutamasta muusta (La Granja, Imperial, Navegator) hivenen raskaampien pelien ystäville suunnatusta pelistään. Siksipä onkin yllättävää, että PD-Verlagin Spiel’19 -julkaisuna on keveä partypeli Pictures. Pelin suunnittelusta vastaavat miltei ensikertalaiset Christian ja Daniela Stöhr.
“Yksinkertaista se”
Pictures on juuri sitä mitä nimikin jo lupailee: pelin keskiössä on kokoelma kuvia. Pöydälle levitetään 16 kuvakortin setti ja tehtävänä on yksinkertaisilla tarvikkeilla rakentaa tietystä kuvasta vihje kanssapelaajille.
Tästä se haaste alkaa: kuvavalikoima levitettynä ja vinkkitarpeet jaettuna.
Vihjeiden tekemiseen on käytössä pelaajalta toiselle kierroksittain kiertävät materiaalit: kengännauhoja, rakennuspalikoita, symbolikortteja, puutikkuja ja kiviä, 3×3 “pikselitaulu” ja värikuutioita. Ja jotta hommaan saadaan varmasti riittävästi haastetta ei kohdekuvaa saa valita itse, vaan se määräytyy sokkona pussista otetun koordinaattilaatan kautta.
Mjaa… että ‘C1’ eli (kuvan ylälaidassa näkyvä) ‘satamanosturit’ pitäisi rakentaa kivillä ja puutikuilla.
Kun kullakin pelaajalla on koordinaattilaatta, operoivat kaikki samanaikaisesti oman vihjeensä parissa. Minkäänlaista tiimalasia tai muutakaan ajanottovälinettä pelin mukana ei tule, mutta ei sellaista tarvitakaan: näin yksinkertaisilla tarveaineilla vihjeen rakentamiseen ei pitkin mene ja lopputuotokset vaativat vahvasti tulkintaa kanssapelaajilta.
Viisi eri vihjettä: montako vastinparia uskot löytäväsi yo. kuvien joukosta? Ja huom: sama kuva voi paljastua useamman vihjeen takaa. (Oikeat vastaukset artikkelin lopussa.)
Viisi kierrosta visuaalisia pähkinöitä
Kun “taideteokset” on muotoiltu seuraa arvausvaihe. Kukin pelaaja kirjaa pistepaperilleen koordinaatit toistensa teoksia vastaavista kuvista, jonka jälkeen teokset ja arvaukset käydään läpi. “Toi Janin kengännauhahässäkkä on ilmiselvästi tämä peltomaisema ja nuo heinäpaalit.” …ja kun samaan on päätynyt yksi jos toinenkin ja lopulta paljastuu, että kuvassa olikin ‘aurinkovarjo laskettelurinteessä’ on yleinen hämmästely ja hyvässä hengessä tapahtuva naureskelu varmaa.
Pelaajakohtainen arvauslappu.
Pisteitä on jaossa yksi oikeasta arvauksesta ja vihjeen kyhänneelle niin monta kuin oli oikein arvanneita.
“Häh, miten tuossa nyt oli laskeutuva lentokone? Kato nyt, kun tossa on ihan selkeästi nuo etualan hedelmäkoritkin tehtynä…”
Kierrosten välillä tarveaineet kiertävät pelaajalta toiselle, joten jokainen joutuu kertaalleen käyttämään kaikkia pelin viidestä materiaalivalikoimasta. Jos pelaajia on vähemmän kuin viisi, osa tarvikkeista käy vuorollaan “jäähyllä”.
Pelikelloa Pictures kuluttaa maksimissaan puoli tuntia. Eniten pisteitä kuva-arvoituksista kerännyt voittaa.
Timanttinen partypeli
Väliotsikkokin sen jo kertoo: Pictures on erinomainen partypeli. Sen idea on niin yksinkertainen, että hämmästyttää ettei tätä ole aiemmin keksitty. Zochin ‘Les los!‘ lienee lähin verrokki, mutta siitä harvempi lienee kuullut tai jos onkin, niin Pictures on vienyt ideaa monta napsua pidemmälle.
Picturesin suurimpia vahvuus on se, että kaikki pelaavat ja tekevät asiat samanaikaisesti: milloin rakentaen vihjeitä, milloin pähkäillen oikeita vastauksia ja lopulta päättyen kierroksen päättävään tuloskierrokseen jota seuraa useimmiten porina siitä, miten kuka minkäkin vihjeen yksityiskohdan tulkitsi. Edellinen jos mikä on hyvän pelin merkki!
Pictures, peli joka haastaa pelaajat visuaalisesti.
Kun pelin pisteytyskin on sellaisenaan toimiva eikä vain sinnepäin sutaistu kuten muutamassa saman kategorian verrokissa, on Pictures “ihan 5/5 kokemus” lainatakseni erään peliä testanneen ytimekästä tiivistystä. Mikä parasta peli toimii erinomaisesti perheen ja eri-ikäisten kesken pelattuna. Ja jaksaa se miellyttää myös peliharrastajiakin.
Nyt vain kädet ristiin ja toivomaan, että Pictures saa ansaitsemansa huomion ja siten myös pohjoismaisen laitoksen. Siihen saakka oma kappale pitää etsiä ulkomailta ja/tai pelialan liikkeistä, mutta se pieni vaiva kannattaa ehdottomasti nähdä.
Ja loppuun lupaamani vastaukset vihjekuville (vasemmalta oikealle): A1, A3, D3, C4, D2.
Tämä on Spiel’19 -tapahtumaraportin kolmas ja viimeinen osa. Jos siis et ole vielä lukenut aiempia pätkiä suosittelen aloittamaan täältä.
Lauantai
Messujen ensihetkiin mietittiin jälleen sopiva askellus. Starttina toimisi Queen Gamesin osasto ja siellä Rune Stones. Peli olisi saattanut lähteä ostoon ilman testiäkin, mutta miksei pelattaisi jos pöytä olisi vapaana? Ja olihan se. Olin varuilta tankannut edellisenä iltana hotellilla pelin suoraviivaiset säännöt, joten ei tarvinnut odotella edes wirallista sääntöjenselittäjää vaan homma saatiin tulille kotimaisilla eväillä.
Rune Stones on kokeneen kehäketun Rüdiger Dornin korttivetoinen lautapeli, jossa kaikki aloittavat samanlaisella pakalla. Korttipakan sisältöä säädetään pelin edetessä hankkimalla sinne uutta sisältöä, mutta samalla niitä käytön myötä myös poistuu,joten pakka elää läpi pelin. Rune Stones tarjoilee kevyttä pähkittävää, jossa korttien toiminnoilla haalitaan timantteja, joita taas vaihdetaan artifakteihin joilla lopulta ostetaan voittopisteitä ja pysyviä lisäetuja riimukivien muodossa.
Rune Stonesin pelilauta on rauhattoman näköinen piperrys, mutta oleelliset kohdat on onnistuneesti korostettuja ja selkeitä.
Pelin koeajo osoitti, että se on juuri niin toimiva paketti kuin se sääntöjen perusteella antoikin olettaa olevansa. Messuilla Rune Stonesia peluutettiin pikapelinä jonnekin 30 pisteen paikkeille, mutta jo tuon makustelun aikana kävi selväksi, että taas on viimeisen päälle hiottua Rüdiger Dornia ja peli toimii. Lisäpisteitä Rune Stones saa korttitoimintojen käyttöön liittyvästä lisäpähkäiltävästä, jossa isonumeroisimmat – ja siten monesti ne paremmat – kortit poistuvat omasta pakasta, joten korttien käytön kanssa joutuu todella kikkailemaan.
Rune Stones oli hyvä ja porukasta kaksi sankaria kävelivät testipelin jälkeen lompakko auki Queenin myyntikojulle ja tulivat sieltä pelin ja lisäosan kanssa ulos. Tätä nannaa siis pääsee pelaamaan jatkossakin ja kertaalleen sitä onkin jo pelattu.
Tähän väliin poikettiin miltei vieressä olleella Lautapelit.fi:n osastolla jututtamassa Tuomoa ja katselemassa “paikallisen” meininkiä. Vilinää ja pelaajia riitti heilläkin ja oliko tuo nyt niin ihmekään: oli kuitenkin pelattavana ja esillä Amulia, uutta Eclipseä ynnä muuta vastaavaa.
Lautapelit.fi oli tänäkin vuonna isosti läsnä Spiel-messuilla. Osastolla oli hyvä pöhinä läpi messujen.
Tässä vaiheessa porukan flunssaisin kaveri poistui hotellille lepäämään, mutta jatkoimme kolmen hengen iskujoukolla Zochin osastolle. Heillä oli käytössään lainaustiski-systeemi mikä helpotti pelien testaamista: ei tarvinnut löytää kuin vapaa pöytä ja samassa pöydässä saattoi pelata pelin jos toisenkin.
Aloitettiin Beasty Bar -nimisellä korttipelillä – pelillä, johon on sittemmin tehty useampiakin “jatko-osia”, mutta meillä oli tämä ensimmäinenkin laitos testaamatta. Beasty Barissa pelaajilla on identtiset pakat, joista vain tietty määrä kortteja on kerralla käytössä. Tarkoitus on saada omat eläimet sisään baariin ja potkia jonosta muiden eläimet ulos. Jos/Kun jonossa on viisi eläintä, niin kaksi lähinnä ovea olevaa pääsee baariin sisään ja muut ohjataan ystävällisesti poistumaan paikalta.
Useamman “jatko-osankin” saanut Beasty Bar sotkeutuu (ainakin näin ensifiiliksillä) omaan kikkailuunsa.
Vuorot ovat ytimekkäitä ‘pelaa kortti jonon jatkeeksi ja teen kortin toiminto, jonka jälkeen on seuraavan pelaajan vuoro’. Korttien toiminnot vaihtelevat eläintyypeittäin, mikä kuulostaa etukäteen vielä hyvältä, mutta toiminnot osoittautuivat liiankin levottomiksi, jolloin porukkaa päätyi baariin lopulta todella vähän. Eli ainakin nämä pelin ensimmäisen version eläimet ja tekeminen ei vakuuttanut, vaan peli oli pelkkää korttirivin blokkaamista ja veivaamista alusta loppuun. Ei jatkoon.
Voll Verasselt oli Spiel-uutuus. Pöydälle levitetään ötökkäkortteja neljässä värissä tietty määrä, jonka jälkeen pelaajat heittävät vuorollaan vähintään neljää noppaa. Jos noppien värejä vastaavia ötökkäkortteja on tarjolla ne otetaan sivuun ja pelaaja voi joko yrittää haalia lisää ötökkäkortteja tai jättää pelivuoron tähän. Tavoitteena on hamstrata mahdollisimman paljon kortteja, mutta jos ahnehtii liikaa eli sopivaa väriä ei enää olekaan tarjolla palautetaan sivuun haalittu korttisetti takaisin tarjolle ja vuoro siirtyy seuraavalle.
Ötökkänoppailu Voll Verasselt oli iloinen yllätys.
Seuraavan pelaajan pitää vuoronsa alussa tehdä päätös, pyrkiikö pöllimään edellisen pelaajan sivuun keräämiä kortteja vastaavalla systeemillä vai keskittyykö haalimaan niitä keskeltä. Jos päättää keskittyä keskipooliin, niin tässä kohtaa edeltävä saa haalimansa kortit pysyvästi talteen.
Voll Verasselt poikkesi sikäli Beasty Barista, että siinä missä BB kuulosti etukäteen hauskalta, mutta oli käytännössä huono, niin Voll Verasseltin tapauksessa asiat olivat juuri toisinpäin. Tällaista filleriä lätkisi mieluusti toistekin!
Viimeinen Zoch-osastolla testaamamme peli oli Bloxx! – tämäkin tarkkaan ottaen jo edellisvuoden julkaisu. Peli on Klaus-Jürgen Wreden näkemys Tetriksestä ja noppavetoinen sellainen. Vuorollaan heitetään kahta noppaa, jotka näyttävät kahta tetrispalaa. Heittovuorossa ollut nappaa näistä toisen ja jäljellä ollut jää muille. Tosin edelliseen pieni lavennus, että tietyin myönnytyksin saa kyllä myös sen jo varatun nopankin käyttöönsä.
Carcassonnen suunnittelijan näkemys keveästä tetristelystä.
Valittu tetris-pala piirretään omaan tetrispeliin aiempien jatkoksi ja tarkoituksena on saada täysiä vaakarivejä ja “napata” tetrispalojen ympyräkohdilla peilalueelta myös numeroruutuja. Napatuista numeroista ja täysistä vaakariveistä ropisee pisteitä ja isoimmalla pistemäärällä voittaa.
Bloxx! on suoraviivainen ja helppo filleri, mutta rehellisesti sanottuna ei kyllä erotu isommin edukseen roll & write -massasta, jos erottuu ollenkaan. Tällaisenaan silti parempi kuin vaikkapa Brikks tai Second Chance. Harmiton -kuvannee silti peliä parhaiten. Ehkäpä se toimi pelisuunnittelu-fillerinä kokeneelle Wredellekin ja tämä näkyy sitten lopputuloksessa?
Marssimme Huch!:n osastolle, vapaata Coralia-pöytää etsien. Alkuun näytti heikolta ja meinasimmekin lennosta opetella seisomapöydän ääressä toisen semi-kiinnostavan pelin ‘Humboldt’s Great Voyage’, mutta jo alkuvalmisteluja ihmetellessämme Coralia-pöytäkin vapautui.
Coralia on kevyehkö settienrakentelu Michael Rieneckiltä ja sen pelaa puoleen tuntiin. Alkuun tosin piti saada selkoa epäselvästä sääntökirjasta – tässä kohtaa tuli Oskarin sääntökirjasuorituksia ikävä. Huch!-osastolta yksi kaveri kävi kääntymässä luonamme, mutta kun pyysimme opastuksen peliin englanniksi, tämä pahoitteli huonoa englantiaan (teki sen muuten ihan hyvällä englannilla) ja lupasi hakea parissa minuutissa osaavamman kaverin paikalle. Tätä luvattua apua ei kuitenkaan koskaan ilmestynyt, mutta sääntökirja saatiin omin voimin tulkittua loppuun.
Coralian värimaailma on koreileva.
Tiivistettynä pelissä on tarjolla aina neljä noppaa vaihtelevissa väreissä ja niistä vuorossaoleva valitsee yhden, tekee noppaa vastaavan toiminnon siinä osassa pelilautaa, jossa ko. väri on – tai jos vastaava toimintoruutu on jo blokattu, niin tietyn muun yleistoiminnon. Vuoron jälkeen seuraava pelaaja saa valita yhden nopan edellä käytetyn tilalle ja heittää taas neljä noppaa uudelleen, tekee yhden toiminnoista ja niin edelleen. Puolet toiminnoista liittyy erilaisiin korttisettien rakenteluihin, toinen puolisko tuo pisteitä pelilaudalta heti tai pelin lopussa.
Kokonaisuutena Coralia on toimiva, tosiaan nopea pelattava jo heti ensipelistä ja jännityskin säilyy loppuun asti, kun vasta pelin päättyessä paljastetaan käteen haalitut korttisetit. Huch!:maiseen tapaan hyvinkin perhepeli-materiaalia hilpeällä ulkoasulla varustettuna. Pelaisin toistekin hymyssä suin ja eritoten tykkäsin pelilaudan ja noppien pirtsakasta värimaailmasta.
Sitten se messupeleistä kaikkein positiivisin yllättäjä. Täysin puskista ja ohi etukäteis-scouttauksen tuli nimittäin Pictures. PD-Verlag, joka ei todellakaan normaalisti mitään partypelejä julkaise vaan on kunnostautunut mm. Concordian, La Granjan ja vastaavien saralla, tuuppasi pihalle nyt jotain ihan muuta.
Spiel-messujen suurin yllättäjä toistaiseksi: Pictures.
Pöydälle levitetään 16 kortin kollaasi ja kukin saa piilossa koordinaatin mikä osoittaa yhden em. kuvista. Tästä kuvasta pitää tarjolla olevilla välineillä värkätä vihje, jonka mahdollisimman moni muista tulkitsee oikein ja raapustaa siten oikeat koordinaatit arvauspaperiinsa.
Välineet vaihtelevat pelin viiden kierroksen aikana pelaajalta toiselle niin, että kukin joutuu kertaalleen askartelemaan kengännauhoilla, symbolikorteilla, puutikuilla ja kivillä, erilaisilla puupalikoilla tai 3×3 pikselitaulun tarveaineilla.
Kukin värkkää vihjeensä samaan aikaan, arvaukset raapustetaan yhtäaikaisesti jota seuraa sitten pisteytys: pisteitä napsuu oikeista arvauksista sekä arvaajalle että vihjeentekijälle. Kierrosten välillä tarveaineet kiertävät pelaajalta toiselle, jokainen saa uuden koordinaatin ja kuviakin voi vaihtaa.
Pictures on äärimmäisen yksinkertainen mutta samalla äärimmäisen toimiva partypeli. Tätä nyt vaan on hauska pelata ja pistelaskukin on just eikän melkein kohdallaan eli ei tarvitse keksiä jotain “omaa ja toimivaa”, mihin aina silloin tällöin näissä laiskasti suunnitelluissa partypeleissä törmää.
Pictures jäi testaamisen jälkeen siinä määrin takaraivoon kutittelemaan, että messujen viimeisenä päivänä ostin siitä oman kappaleen kotiinviemisiksi ja tuota on nyt kotona ja kyläreissuilla kovasti tahkottukin.
Kuvien ja kuvioiden muotoilusta toiseen vastaavaan. Second Chance – vaikka kuinka onkin jo ollut hyvän aikaa markkinoilla ja jopa Lautapelit.fi:n suomentamana oli meidän jengissä niitä, joilla peli oli vielä testaamatta. Se asia korjaantui pikaisesti Pegasuksen ständillä.
Helppoa ja kevyttä tetris-pulmailua.
Uniikkeja aloituspaloja lukuunottamatta peli on suoraviivainen ja kaikille samanlainen: kaksi kortti käännetään kerrallaan pakasta ja toinen niistä pitää piirtää omalle pelialueelle. Näin jatketaan, kunnes omalle paperille ei enää mahdu, jolloin viimeisenä pelastusrenkaana pakasta käännetään ko. pelaajalle lisäpalaa tarjolle ja jos tämä mahtuu, niin oma pelikin saa jatkoa.
Näiden kuponkipelien saralla on omalla kohdalla jo aikapäiviä sitten tullut turnausväsymystä ja ehkä osin siksikin Second Chance ei ole sytyttänyt, kun kaikki nokkelat “koukut” siitä puuttuvat. Juu, kyllä sitä kierroksen voi pelata silloin tällöin, mutta roll & write -genressä on parempaakin tarjolla: edellä esitetty Bloxx! tekee saman jo paremmin, mutta yhtä hyvin voi tarjota messu-uutuuksista peliä Cartographers, jossa on aidosti uuttakin tulokulmaa olematta silti mitenkään haastava säännöiltään.
Kevyiden piirustelu-hahmottelujen jälkeen messupäivän päätti Devir-osaston Karekare. Mitään en tiennyt pelistä etukäteen – tokko muukaan porukka, mutta peruskivannäköistä laattaa ja puuresursseja oli tarjolla, niin ei tuossa nyt ihan metsään voi(ne) mennä?
Karekare tarjoili sitä mitä näyttikin: pelivuorolla pelataan kädestä laatta laajentamaan yhteistä pelialuetta, mutta tässä tulee pelin lisäniksi: toiminnot, mitä laatan asettamalla suoritetaan tulevat viereisten laattojen kautta. Osa tuo tiettyä resurssia, osa antaa mahdollisuuden laittaa paatti kartalle, osa siirtää paattia ja toisinaan rakennellaan kerätyillä resursseilla toteemeja tai kyliä. Ja tiettyjen kombojen yhdistelyillä ropisee myös pisteitä.
Varsin perinteistä laatta- ja resurssimunklausta yhdistelevä Karekare.
Peliä pelataan kolme kautta, kullekin näistä on oma laattapinonsa. Kun pino loppuu tulee välipisteytykset, jossa palkitaan rakennetuista kylistä ja laivoista. Kokonaisuutena tämä oli perus-ok laattojenasettelun saralla, mutta ulkoisesti tuossa olisi vielä petrattavaa ja selkeytettävää. Nyt oli vähän vielä sellainen “tässä pelataan protoa” -fiilis.
Hotellilla iskettiin tulille kolme kovaa messuhankintaa: 3 Wishes, Lost Cities -noppailu ja Bon Appetit!.
3 Wishes tarttui matkaan toisen pelin ilmaiskylkiäisenä ja se osoittautui täysin päättömäksi “yritä kerätä kolme erikategorian toivetta” -korttipeliksi. Päätöntä menoa sikäli, että kaikilla pelaajilla on edessään ne kolme toivetta kortteina, mutta korttien kuvat on alassuin. Näistä korteista yhden saa alkuun kurkata, jonka jälkeen alkaa korttien munklaus. Vuorolla saa joko kurkata yhden kortin mistä tahansa, vaihtaa kahden minkä tahansa kortin paikkaa tai sekoittaa omien korttien järjestys.
Siinä vaiheessa kun hyvältä tuntuu (mutta säännöt rajoittavat hiukan milloin susta saa hyvältä tuntua) voi oman vuoron alussa ilmoittaa, että nyt lopetetaan kierros. Tällöin tarkistellaan, mitä kenelläkin edestään löytyy ja jos jolla kulla kolme eri kategorian korttia nököttää edessä, niin hyvä. Jos tämä tilanne on useammalla, niin korkeimmalla pistearvolla voittaa, mutta voi käydä niinkin, ettei kenenkään setti kelpaa.
Ilmaiseksi peliksikään 3 Wishes ei tarjoillut vastinetta rahalle. Peli vaihtoikin omistajaa jo Düsseldorfin lentokentällä – jossa muuten samaa peliä oli samaan kilpailukykyiseen hintaan tarjolla myös muilla.
Lost Cities -noppapeli (Kosmos) tai tarkemmin alkuperäiseltä nimeltään ‘Lost Cities: Auf Schatzsuche’ yrittää tarjoilla mainioksi todetun kortti- tai lautapelikokemuksen pikaisena noppapeliversiona.
Kadonneita kaupunkeja noppaillen.
Vuorottain heitetään noppia ja tuloksen perusteella napataan noppien summaa (tai osasummaa) vastaava laatta mistä vaan sellaisesta väristä, josta ei ole aiemmin isompaa laattaa vielä ottanut. Tietyissä luvuissa on tarjolla korttipeliversiosta tuttu “tuplaaja”, mutta sen saa tuplaajapuolena pitää vain jos jossakin heitetyistä nopista on käden kuva.
Muilta osin mennään niin tuttuja latuja, että pelin ravaa pikavauhtia loppuun kaikki, jotka ovat sarjan muita pelejä pelanneet. No, on siellä erilaisia tavoitelaattoja nopeimmille tarjolla, mutta sittenkin on ilmoilla sellaista “varman päälle” -tuntua. Sanoisin, että tätä voi suositella vain kaikkein hätäisimmille Lost Cities -ystäville.
Illan päätti fillerihuutokauppa ‘Bon Appetit!’. Tämä oli harvoja semi-kiinnostavia pikkufillereitä omassa etukäteislistassani, joten ostin tämän lopulta suoriltaan ja hotellilla se jo koeajettiin.
Bon Appetit! on reilun 10 kortin huutokauppailu, kortti kerrallaan. Aina on tarjolla yksi herkkukortti, josta saa suoraan pisteitä ja usein jotain etua myöhempiin huutokauppoihin. Pelin koukku tulee huutokaupassa valuuttana käytettävistä timanteista, joita on neljää väriä ja joiden arvot vaihtelevat sen mukaan miten niitä käytetään huutokaupan maksuvälineenä.
Korea päältä ja sisältä, vaan onko riittävästi makua?
Huutokaupan voittaja maksaa haluamillaan timanteilla, mutta tulee samalla muuttaneeksi niiden arvoja seuraavaa huutokauppaa silmällä pitäen: maksuun käytettyjen timanttien arvot tippuvat, käyttämättömien nousevat.
Paperilla valuuttavaihtelu ja korttien erikoiskyvyt kuulostivat sen verran vinkeälle yhdistelmälle, että ostin tämän tosiaan suoriltaan. Hotellilla suoritettu koeajo osoitti, että juu toimiihan peli näinkin, mutta erityisesti ne korttien edut olivat tosi valjuja. Käytettävyys oli sekin unohdettu: kortit olivat isoja ja kuvat kauniita, mutta korttiefektit pientä pränttiä ja kaunokirjoitustakin oli mukana.
Totesinkin tämän hankinnan kohdalla, että minulla on tälle pelille uusi osoite, sikäli kun vaan erään hyvin aktiivisen peliharrastajan tapaan joko sunnuntaina messuilla tai viimeistään lentokentällä. Niinpä salaperäinen herra H sai yllätyspelin kätösiinsä vielä Spiel-messujen aikana. Ollos hyvä!
Sunnuntai
Messujen viimeinen päivä. Jyristeltiin matkalaukkujen kanssa pääsisäänkäynnistä sisään (kuten kovin moni muukin) ja jätettiin laukut narikkaan säilöön (kuten kovin moni muukin).
Cosmodrome Games myi ei-oota jo hyvän aikaa ennen messujen päättymistä.
Viimeisen päivän pelitoiveena oli viimein koeistaa Aquatica. Se, kuten kaikki muutkin Cosmodrome Gamesin julkaisut oli loppuunmyyty jo aiempien päivien aikana, joten matkalaukkuun asti tämä peli ei enää messuilta päätyisi. Päästiin kuin päästiinkin pöytään ja sääntöjenselittäjäkin oli tomerana valmiina.
Aquatica on paitsi oman pakan toimintojen optimointia, myös omalle laudalle pelattavien korttien ja niiden toimintojen optimointiharjoite. Vuorolla joko pelataan kädestä kortti tehden kortin toiminto tai otetaan kaikki kortit takaisin käteen. Simppeliä, mutta on tässä jäätämisen vaarakin varsin ilmeinen korttikombotusten vuoksi.
Kortin pelaamalla voi päästä lisäkorttien markkinoille eli hankkimaan väkevämpiä kortteja käteen TAI ostamaan pöytään ladattava pistekortti, jonka ministepit pitää pystyä ajamaan läpi ennen kuin kortti varsinaisesti niitä pisteitä tuo.
Kaikessa tekemisessä pitää pitää silmällä myös missä vaiheessa peli kokonaisuudessaan etenee eli ehtiikö arvokkaiden pistekorttien ministepit ajamaan läpi vai pitäisikö keskittyä jo halvempiin, mutta nopeammin läpiajettiin kortteihin.
Aquatica tarjoilee mielenkiintoisen pulmailun varsin maukkailla grafiikoilla.
Kaikkea tätä maustetaan pienillä lisäkilkkeillä siellä täällä ja käsissä on peli, joka maistunee useimmille vähäisemmän interaktion ystäville. Ja vaikka Aquatica ei nyt ihan täysosuma ollut itselleni, niin pelaisin kyllä toistekin sillä etenkin pistekorttien ministeppi-ajo oli mielenkiintoinen pikkupulma.
Komponenttien laatu Aquaticassa kuten muissakin Cosmodrome Gamesin peleissä on harvinaisen heppoinen, joten jos tämän firman pelejä harkitsette ostavanne niin suosittelen (poikkeuksellisesti) ainakin korttien suojaamista. Oli nimittäin messujen neljäntenä päivän Aquatican kortit jo sen näköiset, että niitä on käytetty paitsi heittotähtinä myös maalinpoistolastana. Toisaalta, firman pelien hinnatkin olivat poikkeuksellisen kilpailukykyiset, joten se nyt näkyy sitten tässä.
Tässä kohtaa tehtiin sitten se koukku PD-Verlagin osastolle, jotta sain ostetuksi oman kappaleeni edellispäivänä testattua Pictures-peliä. Sopivasti samalle osastolle saatiin ajoitetuksi myös kohtaaminen Berliinin-tuttujen – Sannan & Timon (pairofmeeples) – kanssa, joille opetettiin kuulumistenvaihdon lisäksi matsi tätä mainiota partypeliä.
Sunnuntaille järjestyi treffit Sannan ja Timon kanssa.
Spiel-messujen viimeisenä päivänä eri messuosastoilla näkyi enenevässä määrin lisäalennuksia. Näppituntumalta sanoisin että edellistä vuotta enemmän. “Häkkikauppa” oli vetänyt 50 % lisäalet jo valmiiksi alhaisista hinnoista mikä näkyi samanlaisena jonona kuin Suomessa, jos jossain jaetaan ilmaisämpäreitä. Lisäksi joillain osastoilla (mm. AEG) oli lanseerattu omat “yllätyssäkki” -tarjoukset, joissa tavaran liikkuminen näytti olevan tärkeämpää kuin tavarasta saatu hinta. Ostajan markkinat siis.
Häkkikauppaan oli sunnuntaina ennätyspitkät jonot, kun jo valmiista hinnoista luvattiin höylätä vielä leijonansiivu pois.
Lisäalesta huolimatta meidän porukan lompakot pysyivät visusti taskussa – uusia hankintoja ei juurikaan enää tehty. Jatkettiin ennemmin vapaiden pelipöytien metsästystä.
Pappy Winchester oli seuraava koeajettava. Tämän olin itse skipannut etukäteis-scouttauksessa, koska se nyt ei sinällään tarjonnut uutta. Nyt oli pöytä vapaana, joten miksipäs ei?
Pappy Winchester on kevyt huutokauppailu, jossa pelilaudan eri alueet tulevat tarjolle yksi kerrallaan. Pelaajille on pelin aluksi jaettu salaiset lisäpistekortit, joten pelilaudan tietyt alueet ovat arvokkaampia yksittäisille pelaajille. Huutokaupan osalta mennään tuttuja latuja eli kiertäen myötäpäivään korotetaan tarjousta kunnes vain yksi pelaaja on jäljellä. Tämä saa kohdealueen itselleen (+mahdollisen ko. ruudun ekstratoiminnon) ja jakaa huutosumman tasan muiden pelaajien kesken ylijäämän mennessä Saluunan.
Keveää huutokauppailua Pappy Winchesterin malliin. Etualan kupongilla olisi saanut pari euroa viilatuksi pelin hinnasta pois.
Peliä maustetaan vielä yhteisillä tavoitekorteilla, joissa odottavat lisärahat saa tavoitteen ensin täyttävä. Tällä tapaa saadaan mukavaa lisäjännitettä huutokauppailuun.
Kaikkinensa Pappy Winchester oli hyvin perinteistä ja tuttuja latuja huiteleva huutokauppailu, jota pelaa kyllä ihan mieluusti mutta ei se sinällään tarjoile oikein mitään uutta.
Tässä kohtaa poikkesimme kurkkaamaan, miltä näyttää messujen Fair Play -tilanne. Kyseessä on siis messujen “hottis-pelien” lista, johon jokainen messuvieras voi ottaa osaa. Näytti tuon hetken top-10:ssä olevan itseäni kiinnostavista Azul: Summer Pavilion, Team3, Carnival of Monsters ja Rune Stones.
Messujen kuumimmat pelit yleisöäänestyksen mukaan. Tilanne jossain kohtaa sunnuntaina – ei siis vielä lopullinen lista.
Vaan vielä oli muutamaan peliin aikaa. Nova Luna oli semi-kiinnostavien listalla ja pöytä vapaana. Saatiin neljänneksi pelaajaksi ruotsalainen hivenen iäkkäämpi rouva, joka oli Patchworkkinsa pelannut.
Nova Luna on Uwe Rosenberg & Corné van Moorselin yhteistuotos, joka lainailee asioita kaksikon omista peleistä Patchwork sekä Habitats. Habitats ei ole itselleni tuttu, Patchwork sen sijaan hyvinkin paljon pelattu ja pidetty.
Nokkela abstrakti tämä Nova Luna, mutta voisi olla graafisesti kiinnostavammankin näköinen.
Päälaudalla kierretään yhteisesti myötäpäivään ja tarjolla on aina kolme laattaa otettavaksi. Laatan otto maksaa aikaa ja aina se joka on taaimmaisena toimii. Kuulostaa tutulle, eikö?
Otetut laatat pelataan omaan laattapuzzleen, jossa tarkoitus on täyttää laatoilla olevia tehtäviä: laatat haluavat n-kappaletta eri värejä viereensä (tai ketjutettuna) ja kun näissä onnistuu peitetään ko. tehtävä omalla markkerilla. Kun kaikki markkerit on saanut laatoille voittaa pelin.
Nova Luna toimii erinomaisesti. Patchworkista tuttu “ajankäyttö” istuu peliin hienosti ja laattojen tehtävistä saa nivottua mielenkiintoisen puzzlen. Kokonaisuus on hyvä ja siten Nova Lunaa voi suositella lämpimästi. Itse jään kaipaamaan silti niitä tetris-paloja, sillä neliönmallisten muotojen kanssa puljaaminen on astetta tylsempää. Lisäksi graafisesti Nova Luna on todella tylsä tapaus.
Messujen viimeisten pelien joukossa oli vielä Gembo Inc.:n Mirror Garden. Se on nopeus-pulmailu, jossa jokainen pelaaja häärää taitettavan peilin kanssa. Pakasta paljastetaan puutarha-kortti, jonka jälkeen tehtävän on kahdesta omasta kaksipuoleisesta puutarha-puolikkaasta yhdistettynä taitettuun peiliin saada sama maisema aikaiseksi kuin tehtäväkortissa.
Taittopeli-haaste on jotakin ihan uutta: pyörittele kaksi ympyränpuolikasta siten, että lopputulos vastaa peilin kautta katsottuna tehtäväkortin maisemaa.
Jälleen kerran virkistävän erilainen idea. Mutta tosiaan enemmänkin vasta idea kuin eheä ja valmis peli.
Yhteenveto
Itselleni nämä Spiel-messut oli jälleen hieno kokemus. Järjestelyt ovat viimeisen 15 vuoden aikana parantuneet vuosi vuodelta ja kun peruskuviot ovat tulleet tutuksi, niin messuista osaa nauttia aina vain enemmän.
Yksi monista tapahtuman messuhalleista.
Pelipöytiin pääsi pääsääntöisesti todella hyvin mikä on yllättävää sikäli, että messuyleisö oli tänä vuonna enemmän kuin koskaan ennen. Meille nimenomaan uutuuksien testaaminen ja pelituliaisten hankkiminen on se pääasia, joten siitä näkökulmasta Spiel’19 saa kiitosta.
Ostoksia tein harkiten: 13 peliä päätyi oman pelikirjaston jatkeeksi – mikä on todella maltillinen luku. Näistä hankinnoista 12 oli etukäteen scoutattu ja vain yksi, Pictures, tuli ns. yllätysostona. Edellisten lisäksi pari peliä päätyi tuliais-/lahjapinoon.
Nimikirjoituksen metsästys onnistuu sekin erittäin helposti Spiel-messuilla, jos niikseen tulee. Bloggariystävälle piti sellainen bonus synttäripeliin haalia.
Entä lähdenkö ensi vuonna? Tuohon kysymykseen en osaa vielä vastata, mutta vahvasti siihen vaikuttaa se onko vakiköörimme muilla jäsenillä kiinnostusta. Olisihan se tietysti kiva se itselle kymmenes Spiel-tapahtuma kokea joskus…
Tämä on Spiel’19 -tapahtumaraportin toinen osa, joten jos ensimmäinen pätkä on vielä lukematta, niin halunnet aloittaa täältä.
Torstai-iltana tehtiin pientä suunnitelmanpoikasta perjantaille. Aamun ensipeliksi valikoitui Days of Wonderin ‘Deep Blue’ sillä sen oletettiin olevan perushyvä, mutta ei ostoskoriin yltävä joten “koeajamallahan” se varmuus saataisiin. Niinikään päätin pikaisesti ennen sitä poiketa pari ständiä tuonnempana Amigon osastolla tarkistamassa mikä on Carnival of Monsters -pelin tilanne: oliko sitä tullut yön aikana lisää vai ei, kun edellispäivänä myivät yllättäen jo ei-oota.
Sanoista tekoihin siis. Carnival of Monsters -peliä toden totta oli tullut lisää, mutta vain saksankielistä painosta, joten se sai jäädä hyllyyn. Days of Wonderin osastolla sen sijaan oli vasta pari pöytää buukattu, joten ei kun päivän pelit käyntiin!
Days of Wonderin osastolle ehdimme todistaa henkilökunnan hengennostatusta.
Deep Blue on kevyt onnenkoetuspeli. Pelaajat aloittavat samansisältöisellä sukellusryhmäpakalla, johon voi lähteä rekrytoimaan lisää (ja parempaa) väkeä. Vaihtoehtoisesti korteista löytyviä pursimiehiä voi vuorollaan käyttää liikuttamaan omia paatteja sukelluspaikoille. Tai jos vene on jo sukellusruudussa, niin koettaa onneaan eli lähteä noukkimaan pussista kivi kerrallaan murkuloita ylös.
Meren syvyyksistä koetetaan onkia esiin kultaa, hopeaa ja timantteja – mutta tuurista riippuen saattaa vastaan tulla ainoastaan vaaroja tai sitten kuluu aikaa ja happivarantoja löytämättä mitään. Näihin molempiin “hukkiin” voi varautua jonkin verran käsikortein tai esim. sukellusruudun lisähappiruuduin, mutta jos varustelut eivät riitä eikä sukellustaan osaa lopettaa ajoissa, jää jo mahdollisesti ylösnostettu arvotavara saamatta.
Samoilla sukellusapajilla on tällä kertaa useampi alus.
Omaan sukellusryhmään rekryää mielellään erilaisia timanttispesialisteja tai muita vastaavia bonuksentuojia, jotka paljastetaan käsikorteista sukelluksen edetessä sitä mukaa kun sopivia arvokiviä on nostettu meren syvyyksistä. Nämä spesialistien tuomat bonukset saa aina varmuudella pitää kävi kokonaisprojektissa muuten miten tahansa.
Kun edelliseen lisätään vielä se, että sukelluspaikoille saattaa tulla toisiakin pelaajia loisimaan mukaan sukellusprojektiin, niin siinäpä Deep Blue on pähkinänkuoreen puristettuna.
DoW:maiseen tapaan peli on nätti ja selkeä ja toimiikin kyllä, mutta erityisesti spesialistien kautta pistesaaliisiin tulee isot swingit. Pelaisin tätä kyllä toistekin, mutta paketista ei kuoriutunut mitään sellaista minkä vuoksi pitäisi olla ostohousut jalassa.
Hieman epämääräisempien testattavien listalla majaillut Dungeon Academy odotti vapaana Matagotin osaston sohvaryhmällä. Peli on nopeuspiirtelyä, jossa kierros toisensa perään keskilaudalle heitetään 4×4 ruudukkoon erikoisnopat ja kun tämä rykelmä paljastetaan kaikille, on jokaisen pelaajan tehtävänä ajella omalla paperilla tuo nopparykelmä läpi tullen sisään jostakin sivusta ja poistuen toisesta kohtaa ihan sen mukaan, mikä itsestä sopivalle tuntuu.
Lisämauste tulee pelaajakohtaisista sankareista, joilla on vaihtelevat määrät energiaa ja taikaputeleita käytettäväksi sekä useimmiten joku erikoisvoimakin. Luolaruudukosta vastaan tulee punaisia pahiksia, jotka kuluttavat energiaa ja sinisiä mörököllejä, joihin vastaavasti hupenee taikaputeleita. Molempia näistä voi poimia luolastosta lisää sikäli kun nopat ovat pyörähtäneet oikein. Dungeon Academy on siten sellaista nopeaa laskeskelua siitä, että mihin ruutuun on varaa mennä ja paljonko on mitäkin “mittaria” vielä jäljellä.
Kaksi luolaseikkailua takana, kaksi vielä edessä.
Tapetuista hirviöitä ropisee pisteitä ja kierrosten välillä lisäpalkkioitakin on jaossa nostopakan korteissa, jotka jaetaan piirtonopeusjärjestyksessä.
Dungeon Academy ei ollut pöllömpi tapaus ja Roll & Write -genressä tämä tarjoili jopa uusia ideoita. Mutta kepeä höpsöttelyhän se on ja juuri tällä hetkellä vaikea sille on nähdä slottia omassa lautapelaamisessani.
Messupäivien tökeröin pelikokemus osui Funbot-osastolle, jossa oli vapaana Franky: Rock’n Vegas -nimeä kantava noppapeli. Pelin nimi ja kansi oli tullut tutuiksi etukäteislistoilta, mutta tästä ei tullut mitään englanninkielistä materiaalia tarjolle. Pikainen testaus osoitti pelin olevan Yatzy-variaatio, jossa kukin toimii vuorollaan ja toisten tehtäväksi jää vain odotella. Ei näin…
Muutaman pelatun kierroksen jälkeen totesimme säännöt meille selittäneelle, että “kiitokset, mutta matkamme jatkuu…” ja poistuimme takavasemmalle. Pelin pistelomakkeesta saattoi myös päätellä, että osa säännöistä jäi varmaankin selittämättä, mutta Yatzy-mekaniikka nyt on niin nähty, että ei maksa vaivaa selvittää mitä lisäannettavaa Frankylla olisi mahdollisesti ollut.
Jatkoimme Cosmo Drome Gamesin osastolle, josta ostin kotiinviemisiksi pelin Squire: The Collector of the Glorious Rarities. Etukäteen suoritetun sääntökirjan pläräämisen perusteella tarjolla olisi kevyehköä tiketintäyttöä ja vaikka peli oli listoillani vain semi-kiinnostavien osastolla, niin tässä vaiheessa messuja oli selvää että siltä osastolta muutama peli mahtuisi hyvinkin matkalaukkuun.
Ne kaksi muuta syytä tulla CDG:n osastolle olivat Aquatica ja Skytopia. Näistä ensimainittu oli koeajettavien listalla, jälkimmäiseen muu ryhmämme osoitti kiinnostusta. Koska Skytopia oli vapaana, niin sen kimppuun siis.
Skytopia: In the Circle of Time on noppatyöläisten asettelua perinteisimmillään: noppia ei heitetä missään vaiheessa vaan ne toimivat “laskureina” asioiden valmistumiselle. Joka kierroksen aluksi pyöräytetään nopparatasta pykälän verran eteenpäin ja kun oma pelivuoro tulee, niin kaikkien niiden korttien toiminnot laukeavat, joissa oma noppa vastaa nopparataksen ‘Now’ -sektoria. Aina, kun kortin toiminnon pääsee laukomaan, niin ko. kortti otetaan osaksi omia samanvärisiä lappuja ja nyt näiden kaikkien korttien toiminnot lauotaan järjestyksessä vanhimmasta uusimpaan. Tuttua huttua kaikille niille, joille Deus on tuttu.
Ulkonäkönsä puolesta Skytopia ei koreile, mutta taustan nopparondeli on hieno.
Joka vuoro niinikään tuupataan työläinen (noppa) laudalle ja mitä enemmän pätäkkää tarjoaa laiton ohessa, niin sitä nopeammin ko. työläinen pääsee laukomaan kortin toiminnon.
Siinä vaiheessa, kun me pääsimme Skytopian testipöytään oli osastolla siirrytty ko. pelissä ns. pikapelimoodiin – messujen alkupuolella tätä oli peluutettu täyspelinä. Pikapelissä korttinippujen koko oli puolitettu, mikä tarkoitti ainakin nelinpelissä sitä, että maaliviiva ylitetään niin nopeasti, että kunnon korttikombotukset jäivät tekemättä.
Toisaalta, en nähnyt koko pelissä hirveästi genren uudistajaa ja tarjolla olevien korttitoimintojen kirjo oli sanalla sanoen tylsä, joten meille tuo pikapeli Skytopiaa riitti oikein mainiosti.
Samaisen osaston Aquatica jäi toistaiseksi odottamaan aikaa parempaa, ne pöydät kun olivat edelleen täynnä. Niinpä katseemme kääntyi jo korealaisten osastolle ja etsimme käsiimme yhtä tiettyä peliä nimeltä: Hurricane Ball. Tätä härveliä oli osastolla kokonaista yksi, mutta parin minuutin odottelulla se oli vapaana.
Täysin älyvapaata lätkimistä: Hurricane Ball.
Hurricane Ball on nopeuspeli, jos nyt peli lopulta ollenkaan. Purkka-automaatin näköisen muovihäkkyrän päällä olevaa nupikkaa vedetään ylös jolloin kuplan sisällä olevat pallot lähtevät pomppimaan hillittömästi. Tarkoituksena on saada oman värin pallot laskeutumaan omiin telineisiin, väärät pitää laukoa takaisin. Kun tässä tehtävässä onnistuu, painetaan pikaisesti nupikka takaisin alas ja kierros päättyy. Vaihtoehtoisessa pelimuodossa jokainen pelaaja saa tavoitekortin, joka kertoo minkävärinen pallo mihin telineeseen pitää saada – tosin ei tämä vaihtoehtoinen peli mitään muuta miksikään.
Muovihärpätin liipasimineen päivineen toimii kyllä, mutta tässä on ihan yhtä vähän peliä kuin edellisvuoden uutuudessa ‘Marble Bobsleigh’. Noh, tulipahan tämäkin kokeiltua!
Siispä matka jatkukoon. Päivän “syke” oli kohdillaan ja tässä kohtaa huomio oli, että pelipöytiin pääsi aika kivasti. Ja tämä samainen flow sai jatkoa…
Blue Orange tunnetaan näyttävistä ja varsin toimivista perhepeleistä. Osaston ohi kävellessämme siellä oli Uxmal-pöytä vapaana, joten tämä testiin siis. Peli oli etukäteen sikäli scoutattu, että tiesi suurinpiirtein mitä odottaa.
Uxmal on abstrakti peli, jossa rakennetaan yhteistä pyramidia. Pelivuorolla teet yhden kolmesta vaihtoehdosta: rakennat osan pyramidia, varaat yhden ruudun jo rakennetusta pyramidin osasta (tai liikut laudalla) tai muutat eri symbolien pisteytysarvoja.
Rakennettaessa otetaan yksi alassuin olevista pyramidipaloista, paljastetaan sen kuvapuoli ja asetetaan se laudalle siten, että laatassa olevat symbolit – tai edes osa niistä – osuvat vastaavaan symboliin laudalla tai olemassaolevien laattojen vieressä. Tästä saa palkinnoksi vastaavalla symbolilla varustettuja kortteja.
Pisteytys edessä ja kädessä joukko kortteja odottamassa lisäpistepottia.
Ruudun varauksessa tai työläisten liikuttelussa laitetaan oma työläinen laudalle sellaiseen symboliin, josta olettaa saavansa pisteitä kun pisteytys laukeaa. Se kolmas toiminto on pisteytysarvojen muuttaminen, jossa pääsee veivaamaan pelin viiden symbolin keskinäisten arvojen kanssa.
Pisteytys Uxmalissa laukeaa, kun pyramidin kerros tulee valmiiksi. Tällöin niistä ruuduista tarjoillaan pisteitä, jotka ovat symbolien keskinäisessä arvorivistössä kärkipaikoilla, muista tarjollaan tyhjää arpaa. Lisäksi käsikorteista pitää tässä kohtaa ottaa tarjolla olevat lisäpisteet, jos ko. symboleista ylipäätään pisteitä sai ja nämä kortit palautetaan yleiseen pooliin. Lopuksi räknätään arvojärjestys uuteen uskoon eli arvokkaimmat symbolit pudotetaan jonon hännille.
Ja tätä kaavaa toistetaan kunnes Uxmalin pyramidin kolmaskin kerros on valmis. Lopputulos on keveä ja nopea pelattava, joka varmaan jollekin porukalle maistuu, mutta meille ei niinkään. Pelimekaanisesti siinä ei ole sinällään mitään vikaa, mutta vaikea siitä oli innostuakaan.
Sitten jotain, mistä toivottavasti saattoi innostua. Reiner Knizian tämän vuoden uutuuksista AbacusSpielen Tajuto oli etukäteen se kiinnostavin, koska peli tarjoilee uudenlaista ideaa. Pienellä varttomisella pöytäkin vapautui ja saatiin sääntöjenselitys, joka oli luokkaa “yksi messujen parhaista”.
Tajuto yhdistää toimintolaattamekaniikkaa ja onnenkoetusta. Pelivuorolla joko rakennetaan temppeliä, varataan kuutiolla paikka rakentuvasta temppelistä tai ostetaan uusi toimintolaatta. Temppelien rakentamiseksi vedetään pussista temppelin osa, joka lätkäistään laudalle jos se sinne vaan mitenkään kelpaa – ja varsin usein se ei tosiaankaan kelpaa, vaan jää pelaajan eteen odottamaan aikoja parempia.
Yhteisesti rakennettavia temppeleitä on kahdeksassa värissä ja ne rakennetaan kerros kerrokselta alkaen alimmasta ja siten isoimmasta palasta ja päättyen aikanaan pienimpään ylimpään kerrokseen. Pussista vetely on siten pieni tunnustelupeli täydellisen yllätyksen sijaan, mutta vaikka laatan koko olisi lopulta oikea, voi väri olla väärä.
Näin ne kahdeksan temppeliä rakentuvat Tajutossa.
Toimintoja voi vuorolla tehdä niin paljon kuin haluaa, mutta etenkin pelin alussa vain yhden toiminnon voi tehdä ilmaiseksi ja lisätoiminnot maksavat pelin rahayksikköjä eli meditaatiopisteitä. Erilaisia toimintolaattojen voi ostella pelin edetessä osan antaessa vähän lisävariaatioita ja osan tuodessa kiinteän voittopistemäärän pelin päätteeksi.
Niinikään voit pistää rahasi likoon siitä, että joku tietty temppeli valmistuu pelin loppuun mennessä jolloin siitä sitten joko napsahtaa voittopisteitä tai on napsahtamatta.
Kuin kirsikkana komeuden päälle mainitaan vielä erilaiset tavoitelaatat, jotka viedään “nopeat syövät hitaat” kilpailuna. Tajuto on taputeltu, kun tietty määrä temppeleitä pönöttää valmiina.
Ja olihan peli kyllä mainio. On kovin virkistävää, kun ~2000 tuhannen eri pelin jälkeen törmää peliin jossa on uutta toimivaa ideaa. Tajuton sääntökuorma on pieni, temppelin osasten vetely pussista mielenkiintoinen mekaniikka ja vähän on kiirettä ja halua tehdä sitä tätä ja kolmatta. Mutta kun kaverit leikkivät samalla hiekkalaatikolla, niin just se sun kaipaama hiekkalelu voi olla vietynä siinä vaiheessa kun oma pelivuoro napsahtaa kohdalle.
Pari kertaa piti harkita, että ostanko pelin matkaan, mutta sai nyt sitten kuitenkin jäädä hyllyyn. Mutta ehdottomasti Tajuto on peli, jota pelaisin uudelleen ja hyvinkin mielelläni.
Messupäivän viimeisen pelin kunnia meni Queen Gamesin Copenhagen: Roll & Write -pelille. Se muistutti – ei mitenkään yllättäen – paljon esikuvaansa, mutta valitettavasti sekoitus ei ollut yhtä maistuva. Noppa antaa mitä antaa (onneksi myös aina jotain muillekin kuin vuorossaolevalle), joten pelin rakenteluosa oli enemmän lottoa kuin lautapeliversiossa mikä teki tästä kupongintuhrauksesta aika paljon tylsemmän.
Vaihteeksi yksi kuponginraapustelu.
Hotellilla testattiin etukäteen varattu ja maksettu japanilaisen KogeKogeDo:n pyöräteemainen korttipeli Trimau: Grand Tour. Kompaktista paketista kuoriutui lopulta kaksi peliä, joista ensimmäisessä piti keksiä miten peli ehkä on suunniteltu toimivan? Oli paketissa toki englanninkieliset säännöt mutta sen verran reikäiset, että aukkopaikat piti täyttää itse. Mikä on aika hyvin se, kun kyseessä on lopulta vain hintsusti varioitu versio Unosta.
Tarkoitus siis päästä omista käsikorteista eroon. Kortin peluu tapahtuu “pelaa kortti, jossa täsmää x-määrää asioita” tai “asia ‘y’ ei saa täsmätä” -mekaniikalla, jossa jos kortti ei käy pitää yksi nostaa pakasta ja sen saa pelata jos se käy. Tähän päälle on leivottu “irtiotto”, jolla saattoi haastaa seuraavan pelaajan. Irtiotossa jos seuraava pelaaja ei pystynyt pelaamaan sai itse pelata vielä yhden kortin, muussa tapauksessa riskinykäisystä joutui itse nostopakalle.
Säännöt olivat tosiaan todella reikäiset. Mitä sai pelata milloinkin haki alkuun paikkaansa ja ensimmäinen peli eteni yli puolenvälin kunnes tuli ensimmäisen sääntötulkinta-uusinnan vuoro. Jollain konsensuksella päästiin peli kuitenkin loppuun. Peli kesti ehkä 7 minuuttia, sääntöjä tulkattiin alkuun ja väleissä yli tuon ajan. Vähän kertailtiin sitten niitä sääntöjä ja tulkintoja ja otettiin uusi jako, jossa olin viimeisenä pelivuorossa. En päässyt sitten edes pelaamaan kun edellinen latoi kaikki viisi korttiaan peräjälkeen putkeen eli se kerta kesti ehkä yhden minuutin.
Fillarikilpa japanilaisittain ei vakuuttanut.
Tässä kohtaa todettiin, että sääntökohtaa: “saat toisen vuoron, kun tilanne ‘y’ tapahtuu” täytynee tulkita siten, että niitä toisia vuoroja voi olla vain yksi eikä ketjutus ole sallittu. Kolmas yritys nyt oli ehkä lähimpänä sitä, mitä suunnittelija Takahiro Amioka pyöräpeliltään haki, mutta varma ei voinut olla vieläkään.
Summa summarum: tuskin tulee tähän pyöräpeliin tartuttua enää genressä kun on aika paljon parempaakin tarjolla.
“Messutrilogian” kolmanteen osaan puristetaan loppumehut Spiel’19 -messuista. Pysykääpä siis kuulolla! Se löytyy täältä.
Neljän päivän Spiel-messut ovat nyt takanapäin ja mukavien reissumuistojen lisäksi käteen jäi kasa saksalaista, kiinalaista ja ties minkämaalaista pahvia: kotiinkantamisina oli lopulta varsin maltilliset 13 peliä omaan hyllyyn, parit lahjapelit ja vakipeliköörimme ostamat pelit vielä tähän päälle.
Spiel-messut olivat itselleni järjestyksessään nyt yhdeksännet ja tapahtumasta jäi kauttaaltaan todella positiiviset fiilikset, en keksi negatiivista sanottavaa sanaakaan. Vaikka messuyleisöä oli ennätysmäärä (virallisen tiedon mukaan 209 000, joka tarkoittaisi noin 10 % kasvua edelliseen ennätykseen), niin hallit ja käytävät vetivät ihan muutamaa sumppua lukuunottamatta väkimäärän iloisesti sisäänsä ja liikkuminen oli helppoa. Toki päätön harhailu jätettiin minimiin eli etukäteissuunnitteluun oli tänäkin vuonna panostettu isosti (ks. blogiteksti).
Tuttu näky. Pääsisäänkäynti oli palannut vuosien tauon jälkeen takaisin siihen osaan, josta aikanaan ensimmäistä kertaakin astelin Messe Esseniin sisään.
Myös pelipöytiin pääsi yllättävän hyvin, joten etenkin niitä “vakavasti harkintaan” -kategorian pelejä tuli testattua urakalla. Tämän pidemmittä puheitta isketään kiinni testattuihin peleihin ja “koeajon” jälkeisiin fiiliksiin niistä.
Torstai 24.10.
Ensimmäistä kertaa koskaan ei meidän porukallamme ollut kiirettä rynniä minnekään tietylle osastolle varmistamaan jotakin peliä itselle – ei vain ostoslistalla tunnistettu yhtäkään sellaista nimikettä, mitä arveltiin loppuvan hetimiten.
Glen More 2:n sisältöä esitettiin lasivitriinissä kuin mitäkin kansallisaarretta. Ja eipä siinä mitään, onhan tuossa nuo eri modulit hauskasti “kirjoihin” pakattu.
Niinpä alkuun katseltiin ympärille, jotain poimittiin ostoskassiin (mm. Glen More 2) ja lopulta päädyttiin istahtamaan MEBOn osastolle. Messujen ensimmäisen pelin kunnian sai siten Porto, joka oli juurikin näiden “koeajettavien” pelien listalla. Livenä se näytti valmiiksi hauskasti retrolta ja peli osoittautui varsin keveäksi rakentelupeliksi. Hyvin paljon siitä huokui Copenhagen fiboja, mikä johtui samansisältöisestä teemasta ja toimintovaihtoehtojen samankaltaisuudesta.
Porton iso pelilauta yllätti: kun kortit ovat ns. standardikokoa, niin samalla venähti pelilautakin.
Vuorolla siis joko otetaan kortteja tai niitä pelataan rakentaen taloja yhteiselle pelilaudalle. Näin muodostuu yhtenäinen Porton kaupunkimaisema. Se minkä tämä peli häviää toimintolaattojen käytön puuttumisen osalta Copenhagenille, se voittaa takaisin pisteytyksen ja piilotavoitteiden saralla.
Kaikkinensa mainio perhepeli, jota pelaisin kyllä ihan hymyssäsuin jatkossakin. Iso laatikko ja korkeahko hinta jättivät sen nyt messuosaston hyllyyn muiden poimittavaksi. Vaan kelpo startti tapahtumalle joka tapauksessa.
Seuraavaksi TMG:n osasto ja Aristocracy. Reiner Knizian kierrättää tässä elementtejä aiemmista peleistään Aavikon karavaanit ja/tai Africa, mutta lopulta keitos on omanlaisensa. Pelilaudan joka ruutu täytetään aluksi laatoilla, joita sitten käännellään vuorollaan kolme, jonka jälkeen tehdään valinta mitkä kaikki samannäköiset laatat poimitaan itselle ja lauotaan niitä vastaava toiminto.
Aristocracyn laatat olivat todella paksuja. Pelin yleisilme muutenkin selkeä.
Aristocracyssä yritetään yhdistää eri alueiden keskuksia, mutta myös saada alueenemmistöjä, kerätä resurssisettejä ja niin edelleen. Oikein kelvollinen lopputulos tämäkin, mutta ei mitään niin ihmeellistä, että olisin tästä ~50 euroa ollut valmis maksamaan. “Koeajosta” jäi silti positiivinen fiilis – kyllähän Knizia nämä tällaiset pelit taitaa.
Pelimme päätyttyä miltei vieressä oli Rolled West -noppailu vapaana, joten tartuimme tähän tarjoukseen. Kovin turvallisia – ja omaan makuuni liiaksi nähtyjä – latuja tämä roll & write -peli ajeli, mutta eipä ollut ainakaan kestolla pilattu. Kukin pääsee vuorollaan heittämään neljää noppaa, joista yksi lukitsee maaperän jolle pelivuorossa oleva saa rakentaa kolmella muulla nopalla, tai sitten käyttää ne kolme muuta muihin toimintoihin.
Rolled West: neljä kaksitoistasivuista noppaa ja toinen mokoma pyyhittäviä pelaajalautoja.
Pelaajien välinen vuorovaikutus rajoittuu Rolled Westissä kilpajuoksuun eri pisteytystapoihin tai tilausten tekemiseen. Edellisen lisäksi joka kierros saa vieruskaverin yhden nopan “resurssin” laittaa itselle varastoon myöhempää käyttöä varten.
Rolled West tarjoili paljon jo entuudestaan nähtyä, joten se meni unohdettavien elämysten joukkoon. Mutta ehdittiin sitä toisenlaisiakin fiiliksiä peliä testanneilta suomalaisilta kuulla, joten jos roll & write ja länkkäriteema kuulostaa hyvältä, niin ei kannata Rolled Westiä kokonaan unohtaa.
Messupäivien eväshuoltoa hoitivat pääasiassa pitadönerit, mutta myös pretzel-osasto. Aiemmilta vuosilta en muista nähneeni kuvan kinkku-ananas-juusto -versiota, joka tietenkin piti testata. Syön kyllä toistekin.
Kelpaisko huikopala? Saksalaisten tuotekehittelyä pretzeleiden saralla.
Kun verensokerit oli kohdillaan, niin matkalla legendaariseen häkkikauppaan testattiin täysin hönö -osastoa olevat King Sizeja kompakti co-op Similo: History. Ensimmäisessä näistä selvitetään vastaus tärkeään kysymykseen “kenellä on isoin” – tai onko joku peräti rakkauden ammattilainen! Jälkimmäinen edustaa suoraviivaista deduktointia, jossa kuva kerrallaan yksi pelaajista viestii muille, että juuri tämä kortti muistutta/ei muistuta salaista tavoitekorttia ja muiden tehtävänä on kortti kerrallaan karsia pelipöytä tyhjäksi muista korteista. Molemmat näistä voi ohittaa olankohautuksella, joskin King Size saa lisäpisteen siitä, että peliä mainostettiin miestenhuoneessa hupaisasti.
Häkkikaupan jonon viimeinen saa pidellä kylttiä, jotta muu jengi tietää minne asti pitää mennä vartumaan. Tässä tapauksessa tosin jonon mitta on vain parikymmentä metriä.
Kerran tosiaan poikkesimme häkkikaupassa. Täältä perinteisesti tekee löytöjä muutamalla eurolla ja itsehillintä saa olla kohdillaan, jotta mitään ei tartu matkaan. Tällä kertaa tultiinkin tyhjin käsin ulos, mutta kuhinahan tuolla kävi joka päivä ja tavaraa täytettiin rullakoittain paitsi pitkin päivää, niin etenkin yöaikaan. Sunnuntaina päiväsaikaan oli satojen metrien jono “häkkikseen”, kun jo höylätyistä hinnoista luvattiin vielä 50 % loppusummasta pois.
Odotellessa parempien pelipöytien vapautumista testattiin Ninja Academy. Se on kokoelma minipelejä, jossa osassa kaikki pelaavat samaan aikaan ja välissä on ‘1 vs 1’ -kierroksia. Toisinaan pelataan ‘kivi-paperit-sakset’ peliä, jonka tuloksen perusteella pitää nopeasti napata tietty komponentti pöydältä, välillä kaavitaan omia komponentteja pelilaatikosta pelikortin avulla kilpaa toisen kanssa. Sana ‘turhake’ – kuvaa tätä parhaiten.
Minipelikokoelmasta käynnissä “kauho omat ninjat laatikosta nopeammin kuin vastustajasi” -sähläys.
Pegasuksen osastolla vapautui pöytä peliin Tricky Druids. Tässä jokaiselle jaetaan sermin taakse keitoskortti, jossa on kuvattu kolme ainesosaa. Pelaajan tehtävänä on haalia ko. kortille kahdeksan kappaletta ainesosalätkiä, joissa esiintyy vähintään kertaalleen joku em. ainesosista. Omalla vuorolla heitetään nopat ja niitä vastaavista ainesosista tarjotaan osa (tai kaikki) ensin yhdelle muista pelaajista. Vasta, jos tarjotut ainekset eivät kelpaa tälle, ne saa itselle. Kolmelle turhalle ainesosalaatalle on pelaajalla osoittaa roskakori, mutta muuten pitäisi siis haalia juuri sitä mitä itse oikeasti haluaa.
Tartteis saada myrkkysieniä, hunajaa ja sinisiä puteleita. Vasemmalla kolmen ruokalajin roskis.
Tricky Druids ei kyllä lähtenyt lentoon. Osa penseydestäni liittyy pelin muistipelielementtiin, mutta se suurempi kompastuskivi on kuitenkin se ainesten tarjoamismekaniikka. Kun ainesosalätkiä saa tarjoa kenelle tahansa ennen kuin ne mahdollisesti tulee itselle, niin Tricky Druidsissa pelivuorot jakautuvat epätasaisesti. Meilläkin yksi pelaajista sai ekan keitoksensa kasaan tilanteessa, jossa toinen pelaaja oli saanut peräti yhden pelivuoron. No, toisaalta kun peli päättyy kahden tiketin täyttämiseen, niin tämä kärsimys oli sentään ohi nopeasti. Vaikea tätä on suositella kenellekään.
Studio H:n osastolla istahdimme Oriflamme-pöytään. Monella tapaa peli muistuttaa Love Letteriä, vaikka sitten lopulta ei kuitenkaan. Kullakin pelaajalla on 10 kortin pakka, joka alussa ohenee arvalla seitsemään. Näistä seistemästä lopulta pelataan vain kuusi, yksi per pelivuoro.
Kortit pelataan yhteen riviin (alkuun tai loppuun) naamapuoli alaspäin. Kun kortinpeluukierros on pelattu, kortit käydään läpi alusta loppuun kortti paljastaen tai pitäen piilossa – kortin pelannut päättää. Jos pidetään piilossa, kortille laitetaan raha. Jos se paljastetaan siinä olleet rahat saa itselle jonka jälkeen kortin efekti käydään läpi joka kierros niin kauan kuin ko. kortti pelissä pysyy.
Useimmat efekteistä poistavat (tai yrittävät poistaa) kortteja ympäriltä ja/tai jonon päästä, mutta osan efektit kombottuvat toisiin tai poistavatkin hyökkääjän. Tätä lystiä toistetaan kuusi kierrosta joiden aikana koetetaan haalia mahdollisimman paljon rahaa.
Oriflamme yllätti positiivisesti. Samaa toivon kuvan jouskarinaiseni, joka toivottavasti poraa yhden jos toisenkin hahmon jonojen päästä vielä pelin aikana.
[Oriflamme osoittautui oikeinkin kelvolliseksi ja nopeaksi filleriksi, mikä on sitä hauskempi pelattava mitä enemmän on pelaajia – viisi tuohon maksimissaan mahtuu. Peli tarttuikin ryhmämme matkaan ja sitä on jo useampi peli hakattu (mm. hotellihuoneessa). Saksapainosta olisi saanut alta kymmenen euron, mutta tämä kannattaa kyllä mieluummin ostaa englanninkielisenä kun ei senkään hinta kivunnut kuin 15 euron kieppeille.
Viereisellä White Goblin Gamesin osastolla oli Maya, jonka olin valmis ostamaan testaamatta, mutta kun pöytäkin oli vapaana niin mikä jottei. Lompakko siis takaisin taskuun.
Maya vaikutti etukäteen tehdyn sääntöjen tutkimisen perusteella hyvältä ja kirjasinkin siitä muistiin seuraavaa:
“Jumangegga, old-school -henkinen laattainasettelu. Ei isoa sääntöpinoa, mahdollisuus oveliin siirtoihin ja “piilolaatat” telineissä. Vaikuttaa hyvältä!”
Lunkisti-Tero joskus elokuun lopussa 2019
Pelissä siis kullakin on sama laattasetti tarjolla, joista kerralla käytössä 0-7. Vuorolla saa pelata samanlaisia laattoja niin paljon kuin haluaa ja niillä koetetaan ympäröidä kartalla olevia temppeleitä. Samanlaisista vierekkäin olevista laattaketjuista irtoaa pisteitä ja lisäbumtsi aina kuin temppelialue on ympäröity – mutta näistä pisteistä kostuvat vain ne kaksi pelaajaa, jotka ovat ympäröinnissä enemmistössä.
Maya ei ehken pröystäile ulkonäöllään, mutta tässä on kyllä kaikki hyvän pelin perusainekset kasassa.
Oman lisämausteen tuo se, että lisälaattoja saa vain käyttämällä koko kierroksen temppelialueen laajenemiseen mikä samalla nostaa myös ko. alueen arvoa. Ja lyhykäisesti: olihan tämä nyt toimiva ja äärimmäisen napakka peli. Maya tarjoilee maukkaita tilaisuuksia peliliikkeille ja sopivasti myös riskinottoa, kun koettaa pähkiä minkälaisia mahdollisuuksia jättää kavereille, jos siellä sattuukin “laatta käyvän”. Sanomattakin selvää, että olin 25 € köyhempi messuosastolta poistuessani.
Kun mainitaan ensimmäisestä messupäivästä vielä sen verran, että iltapäivällä tuupattiin pahvilaatikollinen pelejä kohti koto-Suomea (tämä kun onnistuu nykyään yhdessä messuhalleista), niin oli paitsi tila omasta matkalaukusta turvattu niin myös ensimmäisen messupäivän pääkohdat paketissa.
Saksalaista (ja kiinalaista) pahvia satoja kiloja odottamassa lähettämistään. Ja lisää kertyy. Tämä messuilla oleva postipakettien lähestyspalvelu on erinomaisen kätevä.
Hotellilla uutuuksista testattiin Ankaman osastolta etukäteen skoutattu ja siten “suoraan ostoon” mennyt Draftosaurus. Oli tätä parilla muullakin julkaisijalla tarjolla, mutta vain espanjankielisenä. Peli on vartin filleri, jossa jokainen kierroksen alkuun vetää kangaspussista kouraan kuusi puudinoa. Nämä kiertävät pelaajalta toiselle ja aina yksi pitää tuupata johonkin kohtaan omalle laudalle. Tätä toistetaan kaksi settiä eli lopulta kaikilla on 12 dinon kokoelma.
Ensitestissä Draftosaurus. Oikein kelvollinen 15 minuutin filleri.
Pisteitä saa samanlaisten, erilaisten, parin tai muun vastaavan seteistä vähän pelilaudan osasta riippuen. Ja just niin simppeli ja toimiva kuin Draftosauruksen kuvittelinkin olevan. Tällekin leima ‘hyvä ostos’.
Päätetäänpä messuraportin ensimmäinen osa tähän, osa kaksi löytyy tästä.
Nyt tarkastelussa olevan Skylandsin (2018) alkuperä löytyy nousevan auringon maasta: peli julkaistiin alkujaan vuonna 2013 nimellä ‘King of Frontier‘ pienen japanilaisen julkaisijan ‘Studio GG’:n toimesta. Siinä vaiheessa, kun itse bongasin King of Frontierin nimen joltakin “tykätyimmät laattojenasettelupelit” -listalta, niin alkuperäistä peliä ei tietenkään ollut enää mistään saatavilla. Pelin uusintajulkaisu Queen Gamesin toimesta oli siten itselleni kuin lottovoitto.
Queen Gamesin käsissä pelin teema vaihtui täysin geneerisestä fantasia-keskiajasta yhtä herttaisen yläpilveiseen “leijuvien pilvikaupunkien kokoonparsimiseen”, mutta viime kädessä kummankin näistä voi sysätä taka-alalle, sillä tämän(kin) pelin viimekädessä pelastaa peli eikä sen teema – siis jos jos pelastaa. Vaan maistuuko Skylands ja jos vastaus kysymykseen on kyllä, niin miksi?
Alkutilanteessa oma pelilauta on melkoisen tyhjä, joten pelin aloittavan pelaajan ensimmäinen siirto on suurella todennäköisyydellä “lisää laattoja”.
Neljä napakkaa toimintovaihtoehtoa
Skylandsin ydinidea on paitsi rakentaa omaa pilvimaailmaa, myös tuottaa sinne työläisiä ja käyttää niitä tehokkaammin kuin muut. Kaikki edellinen tapahtuu pelin neljän toiminnon kautta, joista omalla vuorolla valitaan yksi jonka kaikki pelaajat tekevät, mutta toiminnon valinnut himppasen jytäkämmin.
Valitessaan toimintoa, pelaajan tulee siirtää oma pelinappulansa kyseisen toiminnon ruutuun päälaudalla. Tämä tarkoittaa samalla sitä, että se toiminto minkä edellisellä omalla vuorolla on valinnut on poissa laskuista. Tai no, jos tarkkoja ollaan, niin kerran pelissä voi tästä poiketa, mutta sääntöpoikkeama maksaa kaksi voittopistettä minkä vuoksi sitä ei kannata tehdä ihan vain tekemisen riemusta.
Nostopakasta nousee mitä nousee…
‘Saarien tutkimisella’ pääsee isolle laattapinolle, josta paljastetaan laattoja pelaajien verran + 1. Näistä jokainen pelaaja saa valita vuorollaan yhden ja toiminnon valinnut lopuksi toisenkin, jos mieleisiä on vielä jäljellä. Simppeliä. Valittu laatta lykätään omalle pelilaudalle niin, että saarista rakentuu lopulta eheä kokonaisuus. Hivenen yllättäen pelilaudan reunoja vasten rakennelma saa katketa, mutta tällaiset saaret eivät koskaan tule ns. “valmiiksi”.
‘Asutus’-toiminnolla miehitetään omia valmistuneita saaria. Toiminnon valinnut saa miehittää kaksi sektoria, muut yhden. Isompi saari on tässä kohtaa kiva, kun samalla toiminnolla sinne saa kerralla enemmän työläisiä. Mutta toki sen rakentumiseenkin on mennyt enemmän aikaa.
Ja kas, näin tupsahti kartalle pari violettia ja vihreää ukkoa.
Kolmas vaihtoehdoista on ‘Erikoislaatan osto’. Pelin alussa tarjolla on arvottu 16 laatan setti näkyviin, joista noukitaan tällä toiminnolla “nopeat syövät hitaat” -tyyppisestä itselle mieleinen. Laattojen maksu suoritetaan vihreillä ja violeteilla työläisillä. Hinnasta saa toiminnon valinnut yhden työläisen verran alennusta.
Erikoislaattojen ostoon kuluu työläisiä, mutta etuna on se, että tietää mitä saa. Lisäksi moni näistä laatoista tarjoaa ylimääräisä pisteitä tai muita etuja. Kuvassa ensipeliin suositellut laatat tosin ovat valitettavan tylsiä.
Viimeinen toimintovaihtoehdoista on energian tuotanto keltaisiin kaupunkeihin. Tällä toiminnolla tehdään pisteitä ja se kuluttaa sinisiä työläisiä. Pelaaja valitsee yhden saaren siniset työläiset ja palauttaa sieltä maksimissaan yhden keltaisen kaupungin kapasiteetin verran työläisiä pooliin ja saa yhtä monta voittopistettä. Toiminnon valinnut saa hivenen vapaammat kädet: siirtää kahdesta sinisestä saaresta yhteen isompaan kaupunkiin tai yhdestä isommasta sinisesta saaresta kahteen pienempään kaupunkiin. Lisäksi tästä napsahtaa kaksi ylimääräistä pistettä.
Tämä neljänkokoinen “sähkömiesten saari” voi olla jo riittävä kilpailuetu muihin nähden.
Näiyä neljää toimintoa pyöritetään kunnes joko pistepino loppuu tai joku pelaajista on rakentanut oman lautansa yhtä laattaa vailla täyteen. Kumpi tahansa voittoehdoista tulee vastaan nopeasti – niin nopeasti, että se yllättää etenkin ensimmäisellä pelikerralla. Pelilaatikon kyljessä luvattu 30 minuuttia riittää hyvinkin ja kun peli on tuttu, niin tuosta viilaa helposti vielä 10 minuuttia pois täydelläkin neljän hengen pelaajamäärällä.
Lopun pistelaskussa rakentamattomista ruuduista tulee miinusta, valmistuneiden saarten työläisruuduista ja käyttämättömistä työläisistä vastaavasti plussaa. Lisäksi huomioidaan erikoislaattojen antamat pisteet sekä pelin aikana sähköntuotannosta saadut pistelaatat. Isoimmalla pistepotilla luonnollisesti voittaa.
Vaan toimiiko se?
Skylands solahtaa laattapelien genressä ajallisesti likimain filleripelien kategoriaan. Ison pelilaatikon ja komponenttipaljoudun näkökulmasta katsottuna saattaa aluksi hämääntyä odottamaan jotain muuta ja siten pettyäkin näkemäänsä. Tässäkö se peli oli?
Pelin loppupuolella pelilauta voi näyttää jotakuinkin tältä.
Mutta kun keston huomioi ja sen, kuinka paljon pieniä kinkkiä päätöksiä 20-30 minuuttiin on mahdutettu, niin Skylands ponnistaa kyllä plussalle. Pelin merkittävimpiä vahvuuksia on se, että odotteluaikaa ei ole nimeksikään vaan käytetty aika on tehokasta peliaikaa jokaiselle pelaajalle. Puerto Ricosta alkujaan tutuksi tullut “yksi valitsee toiminnon, jonka kaikki tekevät mutta toiminnon valinnut vähän jykevämmin” -mekaniikka istuu Skylandsiin erinomaisesti.
Se miksi Skylands ei ole noussut pelimassasta esiin voi vain arvailla. Oma veikkaukseni on, että olennaisin syy on lopulta se, että Skylands ei ole minkään genren uudistaja jolla erottuisi genrestä erityisesti edukseen. Toinen innostusta latistava seikka on pelin ulkoasu: pelilaatikko on graafisesti yksi rumimpia ikinä eikä komponenttiosasto muutenkaan koreudellaan keikistele – vaikka samaan hengenvetoon on todettava, että harva peli on näin selkeä.
Lisäosat ovat lopulta ne, jotka tuovat tarvittavaa lisävirtaa Skylandsiin ja takaavat pelin uudelleenpelattavuuden.
Kolmantena syynä radiohiljaisuuteen on se, että Queen Games sössi pelin julkaisussa lisäkilkkeidensä kanssa: peliin on tarjolla lukuisia laattalisureita, jotka pitäisi ostaa pienellä lisärahalla “jostakin”. Nämä olisi kannattanut tuupata perusboksiin mukaan ja nostaa pelin ovh-hintaa muutamalla lisäeurolla. Sillä viimekädessä nimenomaan nämä erikoislaatat tuovat Skylandsiin vaihtelua ja takaavat mielenkiinnon ja pelin uudelleenpelattavuuden.
Summa summarum: laattapelien ystävälle Skylands on ehdottomasti tutustumisen arvoinen. Pelin kestoon on saatu paljon pieniä “millä toiminnolla saan enemmän hyötyä kuin muut” -päätöksentekoa ja kilpajuoksu isoimpaan pistepottiin pysyy kutkuttavana viimeisiin siirtoihin asti. Tällä reseptillä se on oman paikkansa pelikokoelmassani ansainnut ja kiitos keveän sääntökuormansa päätyy pelipöytään tasaisin väliajoin riippumatta siitä minkälainen kokoonpano milloinkin on käsillä.
Skylandsin kansi voisi olla monta pykälää houkuttelevampi.
Kesä kääntyy syksyyn, mutta sepä tietää peliharrastajalle vain ja ainoastaan sitä, että Spiel-pelimessut ovat jo nurkan takana. Mikäli näihin karkeloihin aikoo paikan päälle, niin viimeistään tässä kohtaa kannattaa alkaa tekemään valmisteluja – vielä ehtii hyvin mukaan.
Spiel ’19, 24.-27.10.2019 Essen, Saksa.
Viime vuoden raportti Spiel-messuilta on blogistamme luettavissa (linkit: osa1, osa2) ja messuvalmisteluihin on niihinkin niksit jaettuna (linkki). Mutta nyt keskitytään tämän vuoden pelitarjonnan ruotimiseen.
Messupelien määrä huitelee tällä hetkellä tuhannen korvilla, mutta lista kasvaa tästä vielä arviolta 300-400 pelillä. Ensimulkaisulla tuossa listassa riittää ainakin roll & write -pelejä enemmän kuin olisi terveellistäkään eikä noppatyöläistenasettelujen ystävilläkään pelattava lopu.
Vaan kun mennään ihan nimiketasolle, niin mitkä ovat nousseet massasta esiin ja miksi? Seuraavassa täysin henkilökohtainen 20. pelin lista tehtynä vailla kaiken maailman hotness yms. “peukutusmouhotusta”. Tälle listalle murtaudutaan helpommin, jos asioita on tehty uudella ja kiinnostavalla tavalla, mutta toki listalla on ns. perinteisempääkin tavaraa.
Aftershock: San Francisco & Venice (Stronghold Games)
Rasti seinään! Nimittäin uutta peliä pukkaa Alan “jumituin Menolippu-limboon” R. Moonilta. Peliä yritettiin alkujaan potkustartilla markkinoille, mutta se meni puihin – vaan nyt se on joka tapauksessa Spiel-messuilla esillä.
Aftershock tarjoilee nipun maanjäristyksiä, jonka varjolla koetetaan häätää muut pelaajat pois alueilta sopivassa määrin, jotta itselle saa enemmän pisteitä. Teemalla ja pelin toiminnoilla ei löydy mitään yhteyttä, mutta lopputulos vaikuttaa hyvinkin testaamisen arvoiselta. Aftershock on yhdistelmä yhtäaikaista näkösuojan takana tehtävää vuorosuunnittelua, ylijäämäkorttien ostoa muilta ja nokkelia pisteytyksiä. Kaikki tämä tarjoiltuna yhteen tuntiin.
Aftershock: San Francisco & Venice (kuva: Tricia Victor).
“Hirviöiden karnevaalin” -pelin keskiössä on korttien draftaus, jossa haalitaan omaan pöytään ensin maakortteja, joihin sitten kahlitaan niihin sopivia hirviöitä. Kortteja pystyy hilloamaan varastoon myöhempää käyttöä varten, mutta se maksaa ekstraa. Satimeen saadut hirviöt pyrkivät myös aika-ajoin hyökkäämään kahlitsijaansa vastaan, mitä varten tarvitsee huolehtia riittävästä määrästä häkkejä.
Graafisesti Carnival of Monsters on näyttävä. Sen lisäksi siinä kiehtoo pelin tietty suoraviivaisuus sekä se, että mukana tulee kortteja runsain mitoin eikä niitä järjestellä mihinkään A-B-C tms. pakkoihin vaan ne tulevat isosta pakasta täysin sattumanvaraisesti. Tässä kohtaa osa porukasta alkaa välittömästi parkumaan, että näin sitä omaa peliä ei voi suunnitella ja onnea on liikaa – mutta onneksi minä en sellaisten ihmisten kanssa pelejäni pelaakaan.
En ole suuren suuri draftauspelien fani, mutta on niitä toki hyviäkin sellaisia. Saa nähdä mikä on lopulta “Hirviöiden karnevaalin” kohtalo, mutta kun taustalla on tekijämies Richard Garfield, niin tiettyjä odotusarvoja on.
Filleriluokan dinoilu Draftosaurus näyttää paitsi kivalle on myös ilmeisen mainio peli ensimmäisten satojen arvosanojen perusteella. Vartin kestävä peli tarjoilee draftilla jakoon tulevaa puisten dinosaurusten valintaa ja järjestelyä pelaajakohtaisille laudoille. Pisteytys tapahtuu 12 dinon jälkeen ja sillä puolella palkitaan paitsi isoista dinoseteistä myös mm. siitä, että sinulla on jotain tiettyä dinosaurusta vain yksi kappale.
Draftosaurus menee vahvasti testattavien joukkoon ja eiköhän tällaiseen napakkaan filleriin vapaa pöydä löydykin messujen aikana.
Ecos: First Continent (Alderac Entertainment Group)
Ecos kuulostaa kuin boostatulta Augustukselta. Tässä siis bingomaiseen tapaan nostetaan pussista markkereita ja jos pelaajien omista projekteista löytyy vastaavaa symbolia, niin yhden niistä saa peittää. Hutikierroksilla saa niilläkin pieniä apuja myöhempää käyttöä varten, joten peli etenee koko ajan.
Se mikä tästä tekee (ainakin paperilla) Augustusta mielenkiintoisemman on se, että pelin aikana rakentuu myös yhteinen pelilauta, joihin omilla valmistuvilla projekteilla pääsee myös kikkailemaan.
Vähän huolettaa graafinen ulkoasu – tarkemmin pienehköltä näyttävät tekstit ja symboliikkaa, mutta käytäntö osoittaa onko tuo huoli aiheellinen.
Valittelin alkuun, että Roll & Write -pelejä tulee valtavasti, mutta niin vain minunkin ennakkolistaltani löytyy niistä yksi. Era: Medieval Age vie Roll Through the Agesin ideaa – ainakin näin paperilla – pykälän verran pidemmälle. Nyt kukin rakentaa fyysisiä rakennuksia pelilaudalleen sen sijaan, että niitä ruksitaan vain kupongista. Roll & Build -peli siis.
Fyysisten rakennusten järjestely pelaajakohtaiselle laudalle tuo lisäpähkäiltävää, sillä niiden sijoittelulla on lopulta paljonkin väliä: osa suojelee välittömästi naapurissa olevia rakennuksia ja muureilla pyritään ympäröimään edes osa rakennuksista ja niin edelleen. Pääkalloja nopistaan nakkelemalla tulee vahinkoa itselle – tai sopivasti niitä heittämällä – muille. Kuulostaa hyvältä ja hivenen muovisesta ulkonäöstä huolimatta Era: Medieval Age näyttää ihan pätevälle.
La Mame Gamesin julkaisema Hurlyburly olisi helppo ohittaa olankohauksella, etenkin kun ainoat kuvat pelistä on kotikutoisen oloinen pelin kansi (?). Onneksi silmäkalvoille tarttui videoklippi (linkki) pelistä: tämähän on Rhino Hero ryyditettynä katapulteilla!
Nyt siis korttitornin rakentelun lisäksi koetetaan tykittää kaverin linnoitus tuhannen päreiksi. Voi olla ihan hönö tai sitten tässä just riittävästi peliä – mikä paljastunee vasta käytännön kenttäkokeissa.
Näemmä h-kirjaimen kohdalle osuu myös toinen astetta kokeellisempi veto. Hurricane Ball:in BGG-sivu ei paljoa kerro, mutta riittävästi, että tämä pitää nähdä ja mielellään kokeakin: jokaisella on tavoitekortti jota vastaavat pallot pitäisi napata yhteisestä purkka-automaatin näköisestä aparaatista. Nappaamista varten pelaajilla on omat poimintatikut purkka-automaatin sisällä joihin pömpelissä kimpoilevia palloja kalastellaan.
Onko tässä seuraava Coco Loco vai koetaanko yhdenlainen mahalasku Marble Bobsleigh:n tapaan.
Harvoin pelit aiheuttavat vilunväreitä ulkoisen olemuksensa osalta. Winsomen junapelit ovat kuitenkin kauan aikaa sitten “ansainneet” paikkansa tällä osastolla – osa ansiosta tosin johtuu siitäkin, että sarjassa on monia varsin puiseviakin pelejä.
Irish Gaugen Winsome -versiota (2014) en ole pelannut, mutta tämä uusi Capstone Gamesin painos ainakin näyttää pirun hyvältä. Pelinä se tarjoilee sitä mitä muutkin Winsomen junapelit: osakkeiden haalintaa, radanrakenteluja ja osingonjakoa. Näistä viimemainittu tosin tehdään pussista kuutioita vetämällä, joten sillä osastolla Irish Gauge tarjoilee yllätyksiä, mikä kuulostaa hyvältä.
“Matematiikkaa inhoavien painajainen” -kuvannee L&B:tä siinä määrin, että osa porukasta voi hypätä suoraan eteenpäin.
L&B:ssä suoritetaan yhtäaikaisesti matemaattisia laskutoimituksia omaan kuponkiin ja koetetaan päästä tiettyyn väli- ja loppusummiin, jolloin näistä nopeimmin suoriutuneet saavat pistepinoonsa lisäkortteja, hitaammat vähän nihkeämmin “hyvää”. Erilaisia laskuoperaatioita ja numeromunklauksia tulee tarjolle lisää kierros kierrokselta, joten nopeille hoksottimille on kysyntää.
Lovelace & Babbagen idea kutkuttaa jollain kierolla tavalla meikäläistä ja tätä olisi kiinnostava päästä testaamaan. Toisaalta samalla takaraivossa jyskyttää myös tieto, että kovin moni ei varmaankaan jaa kiinnostustani pelin ideaan.
Luettuani Mayan säännöt ensimmäinen reaktioni oli “Jumankekka: vanhan koulukunnan laattojenasettelupeli!” – ja suu vääntyi virneeseen. Tässä kaikilla pelaajilla on sama laattasetti, mutta laatat sekoitetaan ja niitä on kerrallaan käytössä maksimissaan seitsemän ja lisää saa vain kun tekee vähemmän jykeviä siirtoja pelilaudalla.
Mayassa koetetaan paitsi naittaa samanlaisia laattoja toistensa viereen (siitä palkitaan pisteillä), myös niiden avulla ympäröidä pelilaudalla laajentuvia kaupunkeja, sillä kaupungeista on tarjolla vielä enemmän pisteitä. Ovelille siirroille jäänee tässä pelissä paljonkin tilaa, jos vaan omasta telineestä löytyy vaihtuviin tilanteisiin sopivat laatat.
Tällaisia Mayan tyyppisiä pelejä tuli paljon 2000-luvun alkupuolella. Pelkästään sääntökirjan perusteella on vaikea sanoa, onko kyseessä hitti vai huti, joten tarkempi tarkastelu on paikallaan.
MegaCity: Oceania on uuspainos vuonna 2018 julkaistusta ‘Tokyo Jutaku’:sta. Pelissä rakennetaan yhteistä kaupunkia, mutta muuten kyse ei ole mistään yhteistyöpelistä. Pelaajien tarvitsee ensin haalia rakennukseen tarvittavat komponentit ennen kuin pytinki on valmistettavissa ja liitettävissä jatkuvasti laajenevaan kaupunkiin. Simcityä mukaillen tietyntyyppiset rakennukset mielivät toistensa viereen, joten sijoittelulla on merkitystä.
Mutta mikä tekee MegaCitystä mielenkiintoisen on se, että itse rakentelu tehdään omien vuorojen ulkopuolella – siis silloin kun toisilla on varsinaiset pelivuorot meneillään. Rakentaminen on oma pieni näppäryyspelinsä, jossa erilaisia komponentteja pinotaan toistensa päälle ja lopputulos on sitten enemmän tai vähemmän kiikkerä. Koko pelin ajan kilpaillaan myös siitä, kuka pykää korkeimman rakennuksen.
Kuulostaa pirteän erilaiselta ja siksipä se MegaCity: Oceania päätyi tarkkailulistalle.
MegaCity: Oceania (kuva: Eric Yurko – ‘What’s Eric Playing?’)
Miyabi haastaa pelaajat rakentamaan komeinta puistoa (?) tetrislaatoista. Jokainen näprää viime kädessä oman puistonsa parissa, mutta laattoja napsitaan yhteisestä rajatusta laattapoolista. Laattojen asetteluun on sarakerajoitteita, mikä tehnee Miyabista kiinnostavan pulmapelin. Ja viime kädessä puiston rakentelussa kilpaillaan myös siitä, kuka pinoaa eri kategorioissa puistonsa viidenteen kerrokseen, sillä siitä jaetaan lisäpisteitä.
Suunnittelusta vastaa Michael Kiesling, joka on oman pelisuunnittelunerokkuutensa paljastanut jo useita kertoja (mm. Azul, Riverboat) ja kun Miyabin julkaisee Haba, niin melko turvallisesti voi luvata lopputuloksen olevan hiottu kokonaisuus. Olisikohan tässä viimein se erinomainen Patchwork-kokemus neljälle? Odotusarvot on joka tapauksessa huipussaan.
132 laattaa yhteensä kuudessa eri värissä. Näistä kullakin pelaajalla on kahdeksan laatan aloituskäsi ja tavoitteena ensimmäisessä vaiheessa rakentaa samanvärin settejä pöytään. Kakkosvaiheessa, johon siirtymisestä jokainen pelaaja päättää itse, näitä pöydättyjä settejä lähdetään kotiuttamaan käsilaatoilla.
Peli päättyy, kun laatat pussista loppuvat, jolloin kotiutetuista laatoista tulee plussaa ja pöydässä nököttävistä miinuksia.
Jo pelkän kuvauksen perusteella olen myyty. No Return antaa ihan samat ensifiilikset kuin Completto aikoinaan sääntöjen luvun jälkeen. Tämä menee hankintaan ja kädet ristiin, että komponenttien laatukin on hyvä – kuvien perusteella ainakin näyttää lupaavalta.
No Return: Es gibt kein Zurück! (Kuva: Eric W. Martin).
Peliharrastajan näkökulmasta hupaisasti nimetty ‘Point Salad’ on nyt sellainen kuuluisa “vikkelä välipeli lihaisampien pelien väliin pelattavaksi”. Filleri sanoisin minä, mutta jotkut karsastaa moisen sanan käyttöä.
Peli koostuu kaksipuolisista korteista, joiden toisella puolella on kuvattuna vihannes, toisella puolella pisteytyssääntö. Korteista osa on pöydällä vihannespuoli näkyvissä ja pienempi osa pisteytyssääntönä. Vuorollaan pelaaja ottaa ja pöytää joko kaksi vihanneskorttia tai yhden pisteytyskortin. Lisäksi yhden aiemmin poimituista pisteytyssäännöistä voi pyöräyttää ympäri jos näyttää siltä, että se lopulta kannattaa.
Näin jatketaan kunnes pakka loppuu, jolloin jokainen pelaaja pisteyttää oman vihannessatonsa omien pisteytysääntöjen mukaisesti.
Pelin vitsi tulee siitä, että jokaisen vihanneskortin takana on eri pisteytyssääntö (joskin kaikki pisteytykset ovat todella suoraviivaisia), joten periaatteessa erilaisia komboja on rakennettavissa hurja määrä.
Koneistonrakentelua ja tetris-pulmailua yhdistävä ‘Project L’ on kuvien perusteella näyttävännäköinen, joskin täysin teematon peli. Pelissä haalitaan projektilaattoja, joissa on upotettuna tilaa polyominopaloille.
Pelivuorolla hankitaan näitä polyomino- eli tetrispaloja tai päivitetään jo olemassaolevia pykälää isommaksi ja lopulta täytetään niillä aiemmin haalittuja projektilaattoja. Valmistuessaan projektilaatat antavat paitsi isompia tetrispaloja myös pisteitä.
Pelin edetessä pelaajien tetriskoneistot rakentuvat paremmiksi ja paremmiksi, jolloin loppupelistä peli onkin kilpajuoksua arvokkaiden projektilaattojen täyttämisessä.
Rüdiger Dornin suunnittelema pakanrakennuspeli, jossa kukin aloittaa samalla lähtöpakalla, mutta kukin muovaa pakkaansa pelin edetessä.
Pakan kasvattamisessa kortteja ei mene hukkaan, mutta heti kun korttien efektejä haluaa käyttää (eli hankitaan kristalleja tai muuta kivaa, niin numeroarvoltaan isomman (ja toiminnoltaan jykevämmän) kortin menettää.
Hankittuja kristalleja voi sitten vaihtaa esineiksi, joita taas lopulta voi vaihtaa pisteiksi ja pysyväisluontoisiksi eduiksi.
Kokonaisuus kuulostaa kovin perinteisellä muunnosketjulle, mutta toivottavasti pelin pakanrakentelu tekee siitä astetta mielenkiintoisemman.
Neljällä eri moduulilla (joista kukin muuttaa pelin ideaa aika tavalla) ryyditetty työläistenasettelu, jossa moduulista riippumatta tutkitaan myös korteista rakentuvaa vuoristoa.
Pelivuorot suunnitellaan kolmen kortin seteissä omalla pelilaudalla niin, että osa korttien symboliikasta menee pelilaudan lovituksen taakse piiloon tai toisien korttien alle. Sen jälkeen “ajetaan” rakennettua symboliikkarivistöä läpi ja tehdään symboleita vastaavia toimintoja.
Loppu on enemmän taikka vähemmän perus-euroa, mutta korttien kautta tehtävä ohjelmointi ja eri moduulit nostavat tämän tarkkailulistalle.
Sorcerer City tarjoilee maksimissaan kuudelle pelaajalle skaalautuvan laattojenasetteluhaasteen. Peli eroaa monista kilpaveljistään/-siskoistaan siinä, että kierros kierroksen perään oma laattakaupunki rakennetaan aina vain uudestaan ja aina varsin rajatussa tiimalasin tarjoamassa aikarajassa. Kierrosten välillä omaan laattapinoon ostetaan parempia laattoja, joten se laattapino sen kuin kasvaa ja samalla kasvaa aikapainekin saada kaikki pöytään – kuulostaa hyvältä!
Kun kanssapelaajien kanssa vieläpä kilpaillaan erinäisissä kategorioissa lisäpisteiden yms. sälän muodossa, niin Sorcerer City murtautuu kirkkaasti kiinnostavien listalle. Näin siitäkin huolimatta, että graafisesti laattaosasto voisi olla aika paljon kiinnostavammankin näköinen.
Yksi näkee mitä pitäisi rakentaa, muttei puhu. Toinen näkee mitä viitotaan ja sen mukaan opastaa ääneen kolmatta, joka ei näe mutta kuulee ohjeet ja on ainoa, joka saa rakentaa. Tämä on TEAM3, jota myydään kahtena eri laitoksena ‘vihreä’ ja ‘pinkki’.
Edellisen lyhyen kuvauksen perusteella käynee ilmi, että kyseessä on kolmen joukkueissa pelattava yhteistyöpeli, jossa yhdellä boksilla pystyy kaksi tiimiä ottamaan mittaa toisistaan. Jos haluaa kilpapeliä vaikeimmalla vaikeustasolla, pitää pelejä olla kaksi kappaletta.
Kevyellä sääntökuormalla varustettu kompakti kaksinpelattava sotapeli. Tarjoaa eri skenaarioita, joissa eri tavoitteet kuten sotapeleissä pitääkin. Monimutkaisuudessaan kevyttä Memoir ’44 -luokkaa mikä joukkio varmasti muutenkin on pelin kohderyhmänä.
Korttivetoisesti tuodaan yksiköitä laudalle ja/tai toimitaan kartalla olevilla yksiköillä muutaman kortin ryppäissä. Laukaistenvaihdon lopputulemat ratkeavat parilla nopalla, joten pitkää hinkkausta ei ole odotettavissa – yksittäinen skenaariokin kun tulee pelattua max. tuntiin.
Kun Undaunted: Normandy on vielä graafisestikin nätti, niin peli menee vahvasti harkintaan.
Tällä kertaa otamme tarkasteluun joukon museoaiheisia pelejä sekä jalkaudumme pariin peliaiheeseen museoon. Kumpi vie voiton: niin sanotusti “aito asia” vai aiheeseen pureutuva peli?
Aloitamme tämän leikkimielisen vertailun varsinaisista museoista, joten museokortti esiin ja menoksi.
Museokortti – kelpaa myös Suomen pelimuseoon!
Nopista bitteihin -näyttely (Helsinki)
Paikka: Kansalliskirjasto, Unioninkatu 36, Helsinki Näyttelyaika: 8.2.-20.12.2019 Näyttely on ilmainen ja avoinna kirjaston aukioloaikojen puitteissa.
Helsingissä Kansalliskirjaston yhteydessä esitellään sekä lauta- että digitaalista pelaamista näyttelyssä ‘Nopista bitteihin – 200 vuotta suomalaista pelaamista’. Näyttely lupailee, että täällä vieras pääsee tutustumaan pelaamisen kehitykseen viimeisimpien vuosisatojen aikana.
‘Nopista bitteihin’ -museon sisäänkäynti.
Esillä on eritoten vanhoja lautapelejä sekä 80-luvun alun tietokone- ja konsolilaitteita sekä pelejä. Pelaamaan näillä värkeillä ei valitettavasti pääse yksittäistä ‘Uuno Turhapuro’ -viritystä lukuunottamatta, joka sekin pyörii jonkin sortin emulaattorilla. Oma osansa on varattu myös pelien striimaamisen esittelyyn.
Vanhoja lautapelejä on näytillä vitriineissä. Kansitaide ja usein pelilaudatkin ovat todella näyttäviä, mutta muuten komponenttien laatu ei niinkään.
Koko näyttely on puristettu muutamaan huoneeseen, joten nähtävää ei ole liiaksi asti. ‘Nopista bitteihin’ -näyttelystä jääkin sellainen “pintaraapaisu vähän kaikkea” -fiilis, kun yksittäisten aihekokonaisuuksien tarkempaan esittelyyn ei ole tilaa, vaan se seuraava vitriini esittelee jo jotain ihan muuta.
Silti, tällaisenaankin näyttely on ehdottomasti käymisen arvoinen välipala, johon kannattaa tulla, jos on mitään asiaa Helsingin keskustan suuntaan.
Vitriinistä löytyy uudemmista lautapeleistä Eclipse ja Suomen lautapeliseuran jäsenkortti sekä Saaren Mikon pelimerkintävihko.
Kiitämme:
Kilpailukykyinen hinnoittelu (ilmainen).
Kompakti paketti: täällä ei ainakaan mene koko päivää – sopinee siten lapsiperheillekin.
Mahdollisuudesta verestää lapsuusajan muistoja Commodore-64 -pelin muodossa.
Legendaarinen käsigranaatti-peliohjain esillä (muistan, että tätä kuolattiin ja ihasteltiin pelilehtien mainoksissa).
Erityisesti 60-70 -lukujen pelejä mukavasti esillä.
Näyttelyn keskeistä sijaintia.
Moitimme:
Näyttely ohittaa miltei kokonaan 2000-luvun lautapelit.
Turboahdettua hyppelyä aiheesta toiseen.
Pelikulttuurin ja lautapelaamisen kehittymisestä ei juuri viitteitä.
‘Nopista bitteihin’ -näyttely saa yleisarvosanakseen:
Suomen pelimuseo (Tampere)
Paikka: Vapriikki, Alaverstaanraitti 5, Tampere Näyttelyaika: pysyvä näyttely vuodesta 2017 lähtien. Näyttelylipun hinnat: aikuiset 13 €, lapset 6 €. Lipun hinnalla pääsee myös kaikkiin muihin Vapriikin näyttelyihin.
Suomen pelimuseo esittelee paitsi suomalaista pelikulttuuria myös digitaalista pelaamista ja pelejä – unohtamatta lautapelejäkään. Vapriikissa sijaitseva museo tarjoaa tilaa myös erilaisten peliaiheisten tapahtumien järjestämiselle.
Suomen pelimuseon sisäänkäynti.
Se suurempi ja kauniimpi Pelimuseo löytyy Tampereelta. Vapriikin kompleksi pitää sisällään useammankin museon ja tämä Suomen Pelimuseon -nimeä kantava paikka lupaiee sisäänkäynnillä paljon: on tilaa ja potentiaalia!
Ihmisiä on liikkeellä mukavasti ja miltei sisäänkäynnin kyljessä oleva pieni pelihalli on paikan magneetti. Tarjolla on koko joukko vanhoja kolikkopelejä, joiden kautta pääsee verestämään nuoruusmuistoja ilman, että laitteisiin tarvitsee mättää kolikon kolikkoa. Testasin itsekin yhtä lapsuuden (PC-peli)suosikeistani, Ivan “Ironman” Stewart’s Super Offroad’:sia ja vanhat taidot olivat edelleen tallella.
Täälläkin Eclipse on vitriinissä esillä. Noin muuten modernimmat pelit ovat yllättävän vähän saaneet tilaa – enemmän mennään retrot edellä.
Pelihallin äänikakofoniasta muuhun näyttelyantiin siirryttäessä löytyy mm. muutamia tuoreempia lautapelejä vitriineistä, mutta ei täälläkään oikeastaan sen enempää asiaa lautapelien kehittymisestä saati viitteitä pelaamisen suosiosta.
Vanhoja tietokoneita ja pelikonsoleita on sen sijaan kerätty seinä täyteen ja joitakin näistä pääsee pääsee testaamaankin – jos vain laitteet sattuvat toimimaan.
Niin, valitettavasti aika moni pelihalliin ulkopuolisista aparaateista ei ollut käyntipäivänämme toimintakunnossa, mikä söi vähän fiilistä. Maija esimerkiksi bongasi 80-luvun olohuoneeksi lavastetusta tilasta pelilaitteen, joka heillä oli aikanaan kotona. Sen piti olla pelattavissa, vaan eipä ollut – museon henkilökuntakin sitä koetti säätää, mutta ei laitetta saatu pelikuntoon meidän käyntimme aikana. Samansuuntaista statusta oli siellä täällä muuallakin, mikä oli sääli.
Suomen pelimuseo sijaitsee vanhassa tehdashallissa ja se näkyy (ja kuuluukin). Vasemmalla teemoitettuja “huoneita” – hieno idea!
Pelimuseoon rakennetuista teemahuoneista sen sijaan tulee plussaa. Niiden avulla ajassa taaksepäin hyppääminen tapahtuu kuin itsestään. Myös pieni lavastettu pelikauppa yhdessä nurkassa on suorastaan oivallinen.
Lautapelejäkin näyttelyssä pääsee pelaamaan eli pelkästään muutaman vitriinin töllistelemiseen ei tarvitse tyytyä. Tarjonta vain oli aikamoista höttöä ja häviää usean peruspubin valikoimallekin.
Kokonaisuutena Suomen pelimuseo ei aivan täytä sille asetettuja etukäteisodotuksia: tilaa ja potentiaalia on, mutta tilankäytössä olisi vielä toivomisen varaa. Hälinääkin on yllättävän paljon, mikä pitkälti johtuu avonaisesta tehdashallitilasta, jossa ääniä kantautuu paitsi kerroksen sisällä itsessään myös kerrosten välillä. Lautapelien osalta odotin enemmän, pelikoneiden epäkuntoisuus yllätti. Erillinen, vaikkakin pieni, pelihalli oli selkeästi koko alueen vetonaula.
Kiitämme:
Pelihallista, jossa pääsee pelaamaan vanhoja kolikkkopelejä ilman lisämaksua.
Teemahuoneet loistava idea.
Täälläkin ‘Uuno Turhapuro muuttaa maalle’ pelattavana.
Kattava setti vanhoja pelikonsoleita ja tietokoneita esillä.
Keskeinen sijainti Tampereella.
Monta näyttelyä samalla hinnalla.
Moitimme:
Lautapelejä siellä täällä harvakseltaan esillä ja pelattavien valikoima suorastaan köyhä (tai ei ainakaan Pelimuseon arvolle sopivasti).
Paljon laitteita, jotka eivät toimintakuntoisia.
Meluisa tila.
Osittain hukattua potentiaalia.
Suomen pelimuseo saa yleisarvosanakseen:
Vaan nyt kun on tossuja kulutettu muutamassa aidossa museossa, niin tarkastellaanpa minkälaisen museokokemuksen tarjoavat seuraavat kortti- ja lautapelit: Musée, Pergamon, Museum.
Pieni otanta museoaiheisia lautapelejä: Pergamon (2011), Musée (2014), Museum (2019).
Korttipeli: Musée
Pelaajia: 2-4 Kesto: 20 minuuttia Julkaisuvuosi: 2014 Saatavilla ainoastaan englanniksi, tosin sääntöjä lukuunottamatta peli on komponenteiltaan kielivapaa.
Musée on kepeä korttipeli muutaman vuoden takaa. Pelissä kukin pelaaja rakentaa kortti kerrallaan oman museonsa tavoitteena asettaa 18 korttia 3×6 ruudukkoon siten, että saman tyylisuunnan (=värin) taulut tulevat vierekkäin.
Musée. Kevyt korttipeli nojaa visuaalisuudessaan oikeisiin tauluihin.
Vuorot ovat ytimekkäitä ‘pelaa kortti, ota kortti’. Kortin asettamiseen omaan museoon ei ole muita rajoituksia, kuin että samassa kerroksessa (rivissä) korttien numeroarvojen tulee kasvaa vasemmalta oikealle. Ja tässä tulee pelin juju: saman tyylisuunnan taulut ovat pakassa numeroiltaan viiden välein, joten samalla kun niitä asettaa vierekkäin (ja saa pisteitä), tulee hyppineeksi koko joukon muuten sopivien korttien ylitse.
Musée on muuten moninpelipasianssi, mutta pelaajat kilpailevat eri rivien täyttämisestä, sillä siitä palkitaan nopeimpia lisäpisteillä.
Graafista silmäkarkkia (aidot tauluaiheet) lukuunottamatta Musée on melko hajuton ja väritön. Näin etenkin 2-3 pelaajalla, mutta nelinpeli tuo siihen tarvittavan ripauksen lisäväriä: se pelataan paripelinä, jossa omalle parille ei saa puhua mutta jossa tiiminä rakennetaan yhteistä museota. Nelinpelin pelimuoto tuo muassaan kyttäystä/arvailua, olisiko omalla parilla tiettyihin kohtiin parempi kortti tarjolla kuin itsellä.
Kummoista museoelämystä Musée ei tarjoa ja teemankin voisi helposti vaihtaa ihan muuksi, mutta kevyttä korttipeliä hakevalle se on silti oiva valinta.
Musée saa poikkeuksellisesti kaksi arvosanaa:
2-3 pelaajan pelinä.
4 pelaajan parinapelinä.
Lautapeli: Pergamon
Pelaajia: 2-4 Kesto: 45 minuuttia Julkaisuvuosi: 2011 Saatavilla ainoastaan englanniksi/saksaksi/ranskaksi, tosin sääntöjä lukuunottamatta peli on komponenteiltaan kielivapaa.
Pergamon on hivenen vanhempaa tuotantoa ja sen suunnittelusta vastaa pitkän linjan pelisuunnittelija Stefan Dorra. Monella tapaa se on myös hyvin “dorramainen”: sääntökuormaltaan simppeli ja suoraviivainen, mutta pieniä kiharaisia päätöksiä on tehtäväksi joka kierros.
Ennen kuin Pergamonissa tavara saadaan museoon asti, se pitää kaivaa maan uumenista. Mitä syvemmälle mennään, sitä kallimmaksi kaivuu käy, joten rahaakin tarvitaan.
Taideaarteet kaivetaan ensin esiin maan uumenista ennen esillepanoa.
Kierroksen aluksi pelaajat vuorotellen valitsevat järjestyksen kaivuulupa- ja näyttelyesittely -vaiheeseen. Alkupään vuoro-oikeudella tulee tehneeksi kompromissin lisärahan tai kaivuulupien osalta, loppupäässä ollaan avokätisempiä näissä molemmissa, mutta samalla riskeeraa sen että parhaat paikat on muuten viety.
Kaivuuvaiheessa raijataan taideaarteiden osia esiin syvyyksistä: niitä löytyy viideltä eri korkeudelta ja alempana ne ovat aina vanhempia. Taideaarteiden osalta Pergamon tarjoaa mini-puzzlen: löydettyjä paloja naitetaan yhteen ja vasta kaksi keskenään sopivaa palaa takaa yhden ehjän esineen ja tämä yhdistelmä määrittää myös kyseisen esineen iän.
Jos omaan esineistöönsä on tyytyväinen sen voi asettaa esille museoon, jossa se takoo pelaajalle pisteitä kunnes tippuu mahdollisesti museolaudalta joskus pois. Aika-ajoin seuraa pisteytyksiä, jonka yhteydessä yleisön kiinnostus nykyisiin näyttelyihin laskee. Toinen mikä olemassaolevien näyttelyiden arvoa laskee on mahdolliset uudet näyttelyt. Onnistuneella ajoituksella yksi ja sama näyttely nakuttaa pisteitä pelaajalle uudestaan ja uudestaan, vaikkakin joka kerran vähemmän, mutta tällaista ajoituspeliä Pergamon pelaajille tarjoaa.
Graafisesti peli on perustasoa, mutta osa komponenteista voisi olla näyttävämpiäkin. Pelillisesti se sen sijaan on hyvä soveltuen sekä perheille että peliharrastajille. Sen tarjoama museonäyttelyn rakentelun haaste on mielenkiintoinen ja erityisesti valtavirrasta erottuva pisteytys saa kunniamaininnan. Pergamonin pariin palaa kummasti uudelleen ja uudelleen – samaa ei voi sanoa perinteisestä kotiseutumuseosta.
Pergamon saa yleisarvosanakseen:
Lautapeli: Museum
Pelaajia: 2-4 Kesto: 75 minuuttia Julkaisuvuosi: 2019 Saatavilla ainoastaan englanniksi/saksaksi/ranskaksi. Komponenteissa on tekstiä (tosin suurimmalta osin teemaa tukevaa), joten valitulla kielipainoksellakin on väliä.
Pelikolmikon näyttävin tapaus on ehdottomasti Museum. Alkujaan Kickstarter-kanavaa pitkin julkaistu peli läväyttää pelaajien eteen isohkot museolaudat ja vielä on erillinen päälautakin. Korttejakin on kolmea eri kokoa ja kaiken on kuvittanut kovasti kädenjäljestään pidetty Vincent Dutrait.
Sokerikuorrutteisin ulkoasun ja kaiken tilpehöörin takaa paljastuu varsin perinteistä ja suoraviivaista korttisettien rakentelua. Kortit ovat kaksikäyttöisiä: ne toimivat paitsi valuuttana, myös taideaarteina itse museossa. Jos siis haluan vitosen arvoisen afrikkalaisen naamion museooni, voin maksaa sen esimerkiksi kakkosen ja kolmosen korteilla, jotka päätyvät eteeni pöydälle. Myöhemmin voin nekin toki laittaa esille museoon maksamalla niistä muilla käsikorteilla, mutta tämä mahdollisuus tarjotaan myös kanssakilpailijoille eli kaverin valuuttana käyttämiin kortteihin on mahdollista päästä käsiksi, jos sieltä löytyy jotain mieleistä.
Pariisin museoni näyttelykokoelma alkaa jo hahmottua.
Tätä korttien pöytäysrallia maustetaan kierroksittain vaihtuvilla pienillä sattumakorteilla ja eksperteillä, mutta peli on pitkälti siinä. Tarkoituksena on lopulta kasata laaja näyttely yhdestä ja samasta sivilisaatiosta tai laaja kattaus joka käsittää yhtä tiettyä alaa.
Museum on nätti kuin mikä ja oikeassa porukassa sen pelaa joutuisasti, jolloin peli kantaa loppuun asti. Väärässä porukassa se voi kestää liiaksi mikä verottaa kokemusta.
Väitän myös, että Museumista huokuu läpi pelin joukkokampanja-tausta: se on vähän rosoinen tuotos, josta kokeneempi julkaisija olisi nuo rosot saanut hiotuksi pois ja lopputulos olisi vieläkin parempi.
Museum saa yleisarvosanakseen:
“Vertailun” voittajaako vielä hait? Pergamon vei viisikon kärkipaikan niukasti, mutta todellisuudessa näille kaikille on oma aikansa ja paikkansa. Viihtykää siis sekä pelien että museoiden parissa hyvällä omalla tunnolla ja hyvässä seurassa!
Carpe Diem on vuoden 2018 lisä Alean pelisarjaan. Pelin suunnittelusta vastaa kovin tuttu mies, Stefan Feld, joka on Alean isojen boksien sarjaan suunnitellut jo ison liudan pelejä: Rum & Pirates (2006), In the Year of the Dragon (2007), Notre Dame (2007), Macao (2009), Castles of Burgundy (2011), Bora Bora (2013).
Vaan miten istuu jonon jatkoksi Carpe Diem, se kun on edellisiä huomattavasti suoraviivaisempi laattojenasetteluun pohjautuva peli?Vaan sen minkä se tekee, se tekee erittäin hyvin, mistä kiitoksena paikka kolmen finalistipelin joukossa Saksan Kennerspiel des Jahres -kilvassa.
Tästä se humppa alkaa: miehet telineissään valmiina rakennusprojektiin.
Liiku, ota laatta ja rakenna
Carpe Diemin perusidea on yksinkertainen: pelaajien nappulat liikkuvat päälaudan seitsensakaraisen tähden sakarasta toiseen pysähtyen poimimaan ja rakentamaan laatan kun sellainen vastaan tulee. Kussakin sakarassa on alussa neljä laattaa mistä valita, mutta jokaisen otetun laatan myötä vaihtoehdot vähenevät.
Koska liikkuessa saa valita kahdesta suuntavaihtoehdosta, niin tähtikuviosta laatat hupenevat eri tahtiin. Jos pelaaja päätyy jo tyhjennettyyn sakaraan, saa pelaaja jatkaa matkaa tai vaikka palata takaisin, kunnes laatta löytyy. Kierroksen loppua kohden voi pelinappula siis sinkoilla parinkin sakaran läpi.
Tähän kohtaan selvennyksenä pelin kakkoseditiota pelaaville: jos ihmettelette mitä se ukko horisee jostain seitsensakaraisesta tähdestä, niin kakkospainokseen koko tähtikuvio-liikkuminen heitettiin romukoppaan ja liikkuminen tapahtuu ympyrää myötä- tai vastapäivään kiertämällä. Lopputulos on sama, mutta selkeämpi – se vain ei ollut tullut mieleen suunnitteluvaiheessa, minkä Stefan Feld on julkisesti myöntänytkin BGG:ssä.
Pelin seitsensakarainen tähti tarkastelussa.
Otettu laatta rakennetaan omalle laudalle. Sääntöjä rakentamiselle on hyvin niukalti: laatat pitää rakentaa aiempien laattojen viereen ja kuvioiden pitää muodostaa ehyt kokonaisuus. Kovin on simppeliä siis. Menestymisen kannalta haaste tulee siitä, että pelaajalaudan kehys kertoo, minkälaisella asettelulla eri rakennustyypeistä saa lisäpisteitä ja näitä ohjeistuksia soisi noudatettavan, sillä siinämäärin merkittävä pistepotti on “oikeinrakentamisesta” tarjolla.
Pelaajalaudan reunat osaltaan ohjaavat, mitä minnekin kannattaisi rakentaa. Pienet mustat käärölaatat peittäessään pääsee vuoroträckissä pykälän eteenpäin.
Jos laatan rakentamisen myötä jotakin pelaajan laudalla valmistuu, niin siitä seuraa heti hyvää – paitsi jos kyseessä on huvila, jotka pisteytetään vasta pelin päätteeksi.
Valmistuvat viinitarhat, yrttiviljelmät, kanalat ja kalalammikot tuottavat vastaavia tuotteita, kauppias taasen muuttaa edelliset rahaksi (=jokerituotteiksi). Leipuri tekee leipää, hallintorakennus vie vuorojärjestyksessä parempaan positioon ja käsityöläinen antaa heti uuden rakennusvuoron. Lisäksi on suihkulähteitä, joilla pääsee pistekorttipakalle.
Suihkulähteen (sinivihreä neliö) kautta käteen nousee pari korttia, joista yhden saa pitää.
Vaan palataanpa hetkeksi vielä leipurin leipään. Leivällä on pelissä kaksi käyttötarkoitusta: yhden “reissumiehen” uhraamalla voi siirtyä tähtikuviossa mihin sakaraan tahansa, mikä on kätevää, kun on joku tietty laatta haussa ja niitä on muuten vähänlaisesti tarjolla. Kolmella leivällä taas täyttää pisteytysvaiheessa minkä tahansa yksittäisen välipisteytyskortin ehdon. Tästä pääsemmekin aasinsiltaa välipisteytyksiin, joka on edessä siinä vaiheessa kun tähtikuvio on tyhjennetty.
Kerrassaan nerokas välipisteytys
Päälaudasta kolmannes on varattu pisteytyskorteille. Carpe Diemissä on peräti 60 kortin pakka pelkästään välipisteytyskorteille, joista yksittäistä peliä varten arvotaan mukaan kymmenkunta.
Pisteytys käynnissä. Kukin pelaaja vuorollaan (ylhäällä olevan kääröradan järjestyksessä) lukitsee korttiparin itselleen pisteytettäväksi.
Kukin pelaaja vuorojärjestysradan mukaisessa järjestyksessä valitsee kaksi vierekkäin olevaa pisteytyskorttia, joiden ehdot pitäisi pystyä täyttämään. Pisteytyskortteja on kahdenlaisia: ne joko vaativat, että pelaajalla on tietynlaisia valmiita rakennelmia tai tuotteita kulutettavaksi. Kortissa mainitut ehdot saa täyttää useampaankin kertaan, jolloin korttiin kirjatun palkkionkin saa yhtä monta kertaa. Ja kolmella leivällä tosiaan yksittäisen kortin pystyy täyttämään kertaalleen.
Jos käy niin köppäisesti, että leipää ei ole riittävästi tai korttia ei pysty muuten täyttämään, tietää se vakiona -4 pistettä. Miinuspisteitä tulee helponlaisesti – etenkin neljällä pelattaessa – mistä syystä pelin alussa kukin pelaaja saa pohjalle vähintään 8 pistettä, mistä maksella tarvittaessa miinukset.
Pelin tiivis apulappu kertoo kaiken olennaisen ilman sanaakaan tekstiä. Esimerkillistä.
Välipisteytyksen jälkeen päälaudan tähtikuvio täytetään uusilla laatoilla ja aloitusvuoro siirtyy myötäpäivään. Yhteensä neljän tällaisen identtisen kierroksen jälkeen seuraa vielä loppupisteytys, jossa huomioidaan valmistuneet huvilat, suihkulähteiden kautta haalitut pistekortit sekä kuinka hyvin kukin pelaaja noudatti etukäteen annettuja “rakennusohjeita” (=pelaajalaudan kehykset).
Isoimman pistepotin saalistanut on “tarttunut hetkeen” (heh, heh) parhaiten.
Ruma ankanpoikanen
Carpe Diem on pelinä varsin napakka tapaus. Pelin pelaa maksimipelaajamäärällä pelilaatikossa luvattuun 75 minuuttiin heti ensipelistä ja kokemuksen myötä nopeamminkin. Pienemmillä pelaajamäärillä tunnin alittaminen ei pitäisi olla kummoinen haaste. Pelaajamäärän vaikutus itse peliin näkyy lyhyemmän keston ohella myös siinä, että pienemmällä porukalla pistepotit kasvavat: tarjolla on kullekin sopivampia laattoja, kun ei pidä tyytyä siihen sakaran viimeiseen laattaan vaan pääsee valitsemaan 2-3 laatan joukosta.
Mitä tulee Carpe Diemin ulkoasuun, niin pelistä on turha hakea bling-blingiä, vaan mennään tutulla “Alea-laadulla”. Se tarkoittaa kokoelmaa isompia ja pienempiä pahvinattereita ja joukkoa puukomponentteja.
Carpe Diemin värimaailma on kauttaaltaan maanläheinen: vihreää, ruskeaa sekä keltaista eri sävyissä ja valitettavasti painojälki on tuonut monet sävyt liian liki toisiaan. Hyvälle värinäölle on käyttöä ja kirkas valaistus joka tapauksessa toivottava. Ilmeisesti pelin kakkospainokseen ovat näitä sävyeroja koettaneet hivenen vahvistaa, mikä on oikein tervetullut parannus.
Yleiskuvaa pelin loppupuolelta. Ei nyt välttämättä silmiä hivelevän kaunista?
Jos värisävyt jättävätkin toivomisen varaa, niin ei se graafinen tasokaan loistokas ole. Nimittäin sekä erilaiset pellot että rakennukset näyttävät omituisen tuhruisilta ja tuovat mieleen esikoululaisen tuotokset, joita kotona ylpeänä vanhemmille esitellään ja joita sitten porukalla pitää ihastella.
Vaan heikon ulkoasun vastapainoksi itse peli on silkkaa rautaa. Laattojenasettelun ystäville Carpe Diem on pitkään aikaan parasta mitä löytyy. Pelissä kättelee lyhytaikainen kierrossuunnittelu hienosti oivallisen välipisteytyksen kanssa ha kun mukana on vielä piilopisteitä korttien kautta ja pitkän tähtäimen tavoitteita (kehyspisteet), niin makuhermoja hyväilevä cocktail on valmis. Ja kaikki tämä annosteltuna tavalla, jossa pelivuorot etenevät reippaassa tahdissa ilman isompaa odottelua.
Carpe Diem. Pelin kannessa roomalaiset käyvät kauppaa – teema ei välity peliin kyllä millään tapaa, mutta mitä sen on väliä, kun peli itsessään rokkaa!
Niin paljon kuin pelin ulkoasua edellä (ihan aiheesta) parjaankin, niin vahva suositus siis Carpe Diemille. Juuri tällä hetkellä se on yksi itseäni eniten kuumottavimmista peleistä, joiden pariin haluaisi palata yhä uudestaan ja uudestaan. Eikä olisi pahasti vääryyskään, mikäli Carpe Diem voittaisi Kennerspiel des Jahres -palkinnon, vaikka ei ennakkosuosikki kovassa finaalitriossa olekaan.
Carpe Diem: Boardgamegeek Pelaajia: 2-4 Kesto: 45-75 minuuttia
