Puusta valmistetut pelit ja pelikomponentit ovat aina miellyttäneet minua muovisia enemmän vaikka muovista toki saadaankin väkerretyksi halvemmalla ja monipuolisempaa. Osin edellisestä syystä hyppy komponenteiltaan laadukkaiden saksalaisten pelien ääreen puisine komponentteineen tuolisäiloa kaltaiselleni “suomalaiseen kasarilaatuun” tottuneelle. Puiset pelit on vaan niin hieno juttu ja ansaitsee oman artikkelinsa!
Ja nostetaan rimaa sikäli haastavammaksi, että annetaan pääpaino ja -arvo puulle rajaten pahviset pelilaudatkin pois. Pysytään kuitenkin sisätiloissa eli skipataan puhtaat pihapelit pois vaikka hyviä sellaisiakin olisi muutama kielen päällä. Toisaalta tästä joukosta valtaosaa voi pelata huoletta ulkoilmassakin kun keveitä tuulen mukaan lentäviä osia ei ole.
Mitkä ovat Lunkisti-toimituksen puiset pelisuosikit? Se selviää tästä top-10 -listasta.
10. Pitchcar (1995)
Hiekkalaatikon neppisautot olivat kuumaa valuuttaa lapsuudessa ja Pitchcar jalostaa samasta ideasta pelin pöydälle. Muoviset neppikset ovat korvautuneet puisilla kiekoilla joihin on printattuna formulat. Näitä sitten vuorotellen nepataan pitkin kilparataa, joka rakentuu osista kuin sähköautoradat. Neppisten tenho välittyy Pitchcariin mukavasti eli tässä on sitä riskinottoa ja kilvantuntua sopivasti läsnä. Lisäosilla Pitchcariin saa niin kapeikkoja, hyppyreitä kuin silmukoitakin ja siten ratasuunnittelussa vain taivas on rajana. Plussaa vielä siitäkin, että peli skaalautuu jo valmiiksi jopa kahdeksalle pelaajalle. Miinusta peli saa työläydestään mitä itse radan rakenteluun tulee ja eritoten siitä, että ratapalojen liitosten kanssa saa nähdä ekstravaivaa, jotta ne asettuvat riittävän tasaisesti. Tai vaihtoehtoisesti hyväksyt ylimääräiset yllättävät pomput ja ratamestarin erikoiset liitoskohdissa – mikä taasen syö pidempien neppausten onnistumisprosentteja (ja jännitystä).
9. Carrom (julkaisuvuosi tuntematon)
Carromin alkuperä on historian hämärissä, siitä on monenlaisia versioita ja suomalaisten hyvin tuntema Korona on pelille sukua. Listalle Korona ei yllä, vaikka kelpo peli se on sekin, mutta Carrom sen sijaan venyttää sijalle yhdeksän. Minun pelaamani versiot Carromista pelataan neppaillen ilman lyöntikeppejä – mutta maila-/kepillisiä versioita on olemassa niitäkin. Joka tapauksessa tarkoitus on neppailla keskustan kiekkoryppäästä oman värin lätkät pussiin ennen kaveria ja matkan saatossa hoitaa kuningatarkin nurkkapussiin isomman pistepotin saadakseen.
Oikein viihdyttävä tapaus ja tosiaan pelinä muutaman pykälän koronaa kiinnostavampi, mutta jääden esim. Crokinolen varjoon silti selkeästi. (Win-Win -tilanne olisi omistaa kaksipuoleinen pelipöytä, jossa on Carrom toisella puolella ja Crokinole toisella – tällaisia olen itsekin nähnyt.)
8. Hamsterrolle (2000)
Monen pinoamispelin perisynti on se, että ensin menee hyvä tovi kiinnostavan tilanteen rakenteluun ja sitten se on yhdestä virheliikkeestä ja ison rykelmän sortumisesta kerralla game over. Tähän ongelmaan paras lääke on vaihtaa peliksi Hamsterrolle. Puinen pyörä, johon vuorotellen laitetaan puutavaraa ja pyritään pitämään tavara sisällä mitään sieltä tiputtamatta etenee nopeasti vaiheeseen, jossa se seuraava pala pyöräyttää hamsteripyörää juuri sen millin taikka pari liikaa sylkäisten yhden tai useamman sinne asetetun palan pihalle. Mutta jo pari palaa myöhemmin ollaan jälleen “reunalla” ja uuden tilanteen äärellä.
Hamsterrolle on koukuttava ja kiinnostava, ja onpa siinä todistettu tilanteitakin jossa osa pyörään asetetusta puutavarasta pysyy siellä läpi kierrostenkin eli lokerojen reunat yhdessä muiden palojen kanssa “lukitsevat” paloja silloinkin kun ne ovat miltei tyhjän päällä. Hieno peli ja Zochilta taidonnäyte kuinka tehdä herkkä ja toimiva puinen pyörä. Blogin puolella tämä peli on aikanaan esitelty: ‘Hamsterrolle – elämää hamsteripyörässä‘.
7. Le Passe-Trappe Grande (2008)
Ei herkkäkorvaisille. Väittäisin, että tämän kiekkojen “pikarätkimisen” tietää tosi moni, mutta harvempi osaa sen nimetä oikein. Le Passe-Trappessa kaksi pelaajaa yhtä aikaa omaan tahtiin virittävät ja ampuvat puukiekkoja läpi keskiosan kapean portin tavoitteena saada kiekot kaverin puolelle pelilautaa.
Kiekot lähetetään matkaan virittämällä ne vasten oman puoliskon takalaidan kuminauhaa ja päästäen kiekosta irti – siitä se singahtaa eteenpäin ja toivottavasti läpi portin – tai kilkaten matkallaan jonkun toisista kiekoista portista vastapelaajan riesaksi. Kiekkoja ei saa käsin siirrellä tulilinjalta sivuun mikä lisää hommaan lisämielenkiintoa.
Omistin vuosikaudet pelistä kokoluokkaa Grande olevan laudan ja kokemuksesta voin sanoa, että koon pienentyessä viehätys ja ennenkaikkea tarkkuus katoaa. Nopea ja pienen aloituskynnyksen näppäryyspeli, mutta varsin kovaääninen sellainen.
6. Turm Bauer / Cornerstone Essential (2010)
Top-10:een ei huojuvalla tornilla ylletä, mutta Turm Bauerissa on pieni ripaus tätäkin ideaa käänteisesti mukana – tai ainakin jos yhdistää kaksi peliä ja pelaa alkuperäistä Cornerstonea (2008). Turm Bauerin idea on juoksuttaa oma kiipeilijä yhteisesti rakennettavan rakennelman huipulle.
Omalla vuorolla heitetään noppia ja tulos määrittää minkäkokoinen pala lisätään osaksi tornia. Tämän jälkeen oma kiipeilijä voi nousta askelma kerrallaan ylemmäs etsien tietä kohti huippua. Peli päättyy kuin viimeisetkin palat on rakennettu TAI rakennelma sortuu jolloin korkeimmalla ollut voittaa. Rakennelman sortumisia Turm Bauerin tapauksessa näkee harvemmin kuin tuplapalikoilla varustetussa alkuperäisessä Cornerstonessa, mutta pelinä Turm Bauer on silti parempi kiitos lyhyemmän kestonsa. Puisten komponenttien laatu on bueno ja niitä on miellyttävää käsitellä.
Harmi, että pelin suomennos meni aikanaan puihin, mutta olen iloinen että tulin tämän hankkineeksi kotiin ja kokoelmassa se on siitä asti visusti pysynytkin! Erillinen blogitekstikin pelille löytyy: ‘Turm Bauer – huipulle on päästävä‘.
5. Tumblin’ Dice (2004)
Rentoa ja kevyttä näppäryysneppailua hakevalle Tumblin’ Dice saattaa olla juuri se oikea valinta. Pelissä vuorotellen nepataan oma noppa pelilaudan ylätasanteelta tarkoituksena saada se pysähtymään alempien tasojen ns. parhaille paikoille – ja vielä siten, että nopan silmäluku päätyy näyttämään mahdollisimman isoa numeroa. Näin siksi, että silmäluku kerrotaan tasosta saatavalla kertoimella mikä paljastaa yksittäisen nopan pistearvon sikäli kun se kierroksen päätteeksi pelilaudalla vielä on.
Niin, Tumblin’ Dice usuttaa myös vahvasti kilkkailemaan kavereita pois laudalta, joten pelilaudan tilanne elää aivan viimeiseen noppaan asti.
Tumblin’ Dice vire on “sattuu ja tapahtuu” -henkinen ja tämä puoli korostuu noppien silmäluvun merkityksessäkin. Kevyttä ja toimivaa silti ja jälleen kerran sitä toimivampi tapaus mitä kookkaampi pelilauta ja komponentit; perinteisen ison version ohella tarjolla on niin medium– kuin jr-versiotakin. Erillinen blogitekstikin pelistä löytyy otsikoituna ‘Tumblin’ Dice – näppäryysnoppailu‘.
4. Klask (2014)
Useampana vuonna Spiel-messuilla tuli hetkeksi pysähdyttyä Weykickin osastolle ottamaan pikamatsi Weykick-peliä. Peli näytti paremmalta kuin lopulta oli: pöydän alapinnan puolelta pelaajat ohjastivat paria jalkapalloilijaa/jääkiekkoilijaa ja tarkoitus oli tökkiä pinnan päällä oleva peliväline kaverin maaliin. Vähän noissa oli käytettävyysongelmia, mutta sittenpä tulikin Klask joka hoiti homman kotiin. Klaskissa on Weykickistä tuttu ohjastus, mutta nyt pelataan vain yhdellä kädellä ja ohjastettava keila kuin itse pallokin ovat pienempiä ja herkempiä. Lisäelementtinä on vielä valkoiset esteet, joita voi koettaa syöttää kaverin keilaan, joka on maalien tekemisen ohella se toinen tapa kerätä pisteitä.
Ja tämähän toimii kaikkinensa vaikka himppasen heppoiselta peli näyttääkin. Hintaansa nähden (~50 €) tässä saa paljon peliä, sillä Klask on yksi parhaista silmä-käsi -koordinaatiopeleistä. Nelinpeli-Klask (Klask 4) löytyy sitten vielä erikseen, mutta ei sittenkään ole ihan yhtä timanttinen kuin tämä alkuperäinen kaksinpelattava.
3. Piratenbillard (1959)
Listan erikoisimman peli-idean titteli menee pelille Piratenbillard. Se on peli 2-4 pelaajalle, jossa tavoitteena on siirtää omat pallot pelilautana toimivan puukehikon halki vastapäähän matkalla tilaisuuden tullessa “syöden” kavereiden palloja.
Se mikä tavoitteeseen pääsemisessä on se yllättävin elementti on tapa jolla palloja Piratenbillardissa liikutetaan: niitä pompautetaan pelipöydän kankaisen pohjan puolelta peliä varta vasten suunnitelluilla kepeillä. Pompauttelu on sopiva yhdistelmä taitoa ja tuuria eli osaavissa käsissä lyhyet siirtymät onnistuvat isolla prosentilla haluttuun ruutuun mutta yhtään isommat harppaukset ovat osin yllätys vuorossaolevallekin.
Yhtä kaikki peli on hilpeän hauska ja nopea pelattava ja loistaa etenkin neljällä pelaajalla kun laudalla riittää säpinää. Ehdoton suositus yhtään erikoisempaa näppäryyspeliä hakevalle ja vaikka ikää pelillä jo onkin, niin saatavuutta edelleen löytyy kun netistä etsii. Tarkemmin peli on blogissamme esitelty artikkelissa ‘Piratenbillard – merirosvobiljardi vai jotakin muuta?‘.
2. Zopp (1997)
Listan harvinaisin ja varmasti hankalimmin hankittavissa oleva peli on Zopp. Se on pöytäjalkapalloa tai ehkä pikemminkin jääkiekkoa muistuttava peli, jossa vuorotellen tikulla omia pelaajia (kiekkoja) ohjastetaan pelikentällä puolustus- ja hyökkäysasetelmiin. Pallon virkaa toimittaa punainen pienempi kiekko, joka pyritään neppailemaan vastustajan maaliin.
Zoppin hienous tulee siitä, että yksinkertaisiin sääntöihin on onnistuttu pulttamaan myös taktisia elementtejä eli peli on kaukana puhtaasta “räimimisestä”. Ei, nyt on tarve katsoa tilannetta tarvittaessa paria vuoro pidemmälle ja fiksulla pelaamisella on mahdollisuus saada “ilmaisia lisävuoroja” kaverin tehdessä rikkeen. Zopp-pelilauta on iso ja liukas ja kiekkojen neppailuun nivoutuu taito ja tuuri tavalla joka ei jätä ketään kylmäksi. Laadun takeena valmistaja Zoch. Tarkkuuspelien ehtaa parhaimmistoa!
1. Crokinole (1876)
Tälläkin listalla on koko joukko hyviä ja erinomaisia neppailupelejä, mutta vain yksi voi olla ykkönen. Crokinole ei ole kiistaton ykkönen (Zopp pääsee lähelle), mutta maalikamerakuva paljastaa sen kiekon mitalla voittajaksi. Sen minkä peli häviää Zoppille taktisuudessa se voittaa neppailun tarkkuudessa. Äärimmäisen yksinkertainen idea “neppaa puukiekko laudan keskellä olevaan reikään”, jonka kylkeen on leivottu muutamalla lisäsäännöllä huikea lopputulos.
Keskeisin selittäjä pelin hienoudelle tulee siitä, että sun pitää osua vastapelaajan kiekkoon suorituksesi aikana jos laudalla sellainen on. Tästä pienestä säännöstä seuraa toinen toistaan kiharaisempia tilanteita. Jo kaksinpeli on erinomainen jos pelaajien välinen tasoero on kutakuinkin sama, mutta sittenkin nelinpeli on vielä pykälän verran kaksinpeliäkin timanttisempi. Nelinpeli pelataan paripelinä toista joukkuetta vastaan joukkuetoverin istuessa sinua vastapäätä.
Lautoja on monenmoisia (muovisiakin) ja -laatuisia ja tiedänpä myös useita, jotka ovat laudan rakennelleet itsekin. Omani on Saksasta tilattu ja vielä 20 vuoden jälkeenkin loistokunnossa. Laatulauta maksaa helposti 200 euron tietämillä, joten ihan halpa investointi Crokinole ei ole, mutta rahalleen saa kyllä vastinetta.
