Mitä tarjota pelipöytään tilanteessa kun porukkaa ilmestyy paikalle kuuden pelaajan verran? Ja onko tämä edes minkäänlainen ongelma?
Kuusi pelaajaa on haastava pelaajamäärä modernien pelien ystäville ja tilanteessa jossa halutaan tarjota jotain muutakin kuin vain party- tai tietopelejä. Valtaosa peleistä suunnitellaan maksimissaan neljälle, huomattavasti vähemmän niitä löytyy viidelle ja kuusi on jo melkoinen harvinaisuus.
Laiskempi jakaisi kuusikon kahtia jolloin kolmen pelaajan porukoilla vain taivas on rajana. Iso osa nykypäivän peleistä toimii parhaimmillaan pienillä (2-3) pelaajamäärillä johtuen osin siitä, että monien – etenkin yhtään raskaampien – pelien luonne on siirtynyt enemmän yhteisen pelilaudan ja suoremman vuorovaikutuksen piiristä kohti pelaajakohtaisia lautoja ja siellä ratkottavia perimmäisiä haasteita.
Kuuden pelaajan dilemmaan olemme mekin aika-ajoin törmänneet. Niinä, onneksi harvempina, kertoina kun peli-illassa on “ylisuuri edustus” ei porukan kahtiajakaminen tunnu kuitenkaan oikealta ratkaisulta vaan jengi halutaan istuttaa samaan peliin jakamaan samat elämykset. Tällaisten poikkeavien pelikertojen myötä ja parinkymmenen vuoden aktiivipelaamisen pohjalta on muodostunut tämän artikkelin listaus parhaista peleistä kuudelle pelaajalle.
Se, että voiko näitä oikeasti laittaa mitenkään paremmuusjärjestykseen on oma juttunsa, mutta yritetään nyt edes sitäkin. Olennaisempi viesti ja vinkki on jakaa muillekin pelilistaa, jotka aidosti toimivat vielä kuudellakin. Ja olen asiaa yrittänyt vielä perustellakin lyhyesti. Yleisesti isomman pelaajamäärän tuoma haasteellisin ratkottava osa on, kuinka välttää pelivuoron odottelu ja tarjota kestoonsa nähden mahdollisimman itse peliä kaikille.
Ja tosiaan painotan vielä, että tiputamme tällä kertaa party- ja tietopelit pois. Vaan sitten sen listan kimppuun.
10. Wandering Towers (2022); 2-6 pelaajaa, 30 min
Wandering Towers on tunnetun suunnittelijakaksikon Wolfgang Kramer ja Michael Kiesling peli koko perheelle, mutta pinnan alta paljastuu peli mikä maistuu ihan aikuisten kesken pelattunakin.
Pelissä tavoitteena on juoksuttaa omat velhokokelaat magiakoulun mustaan torniin ripeämmin kuin toiset. Haasteelliseksi tehtävän tekee hyvin rajattu käsikorttien määrä jolla pelin paria eri toimintoa vuorotellen tehdään. Mutta tämän lisäksi pelilauta elää jatkuvasti tornien siirtyillessä paikasta toiseen ja peittäen kohderuutujen velhokokelaita. “Missä mun nappulat olikaan?” on kysymys, johon on toisinaan yllättävän vaikea vastata vaikka montaa omaa nappulaa ei olekaan seurattavaksi.
Wandering Towers toimii mainiosti isommilla pelaajamäärillä. Pelivuorot pysyvät napakoina kiitos vuorojen yksinkertaisen rakenteen. Pelilaudan eläväisyyskään ei hidasta pelaamista minkä seurauksena vuorot soljuvat nätisti pelaajalta toiselle. Isompi pelaajamäärä lisää pelin ydinelementtiä eli velhokokeilaiden piilottelua minkä vuoksi kuusikollakin tätä pelaa mieluusti. Etenkin kun niiden omien nappuloiden seuraaminen ja löytäminen on välillä haastavaa ja väärät valinnat herättävät kanssapelaajissa hilpeyttä.
Vaeltelevista torneista on oma arvostelunsa blogissa: Wandering Towers – vaeltelevat velhotornit.
9. Sorcerer City (2020); 1-6 pelaajaa, 60 min
Sorcerer City haastaa pelaajat laattarakentelun saralla virkistävän poikkeavasti: tarkoin harkitun pohdiskelun ja vuorotellen tehtävän “‘”laatta pöytään ja on seuraavan vuoro” rytmityksen sijaan kukin rakentaa omaa kaupunginosaansa omaan tahtiin mutta kuitenkin tiukan aikarajan puitteissa tiimalasin pitäessä huolen kiireen läsnäolosta.
Pelin alun identtisestä 12 laatan setistä muovautuu pelin edetessä ja uusien hankintojen myötä huomattavasti tuhdimpi laattapinkka, mutta rakennusaika pysyy silti koko ajan samana. Lisäksi pakkaa maustavat hirviöt joita sinne tunkee kierros kierrokselta lisää. Lopputuloksena on hilpeä laattarakentelu yhdistettynä reaaliaikaisiin rakennuskierroksiin.
Sorcerer City toimii erinomaisesti kaikilla pelaajamäärillään. Tässä kohtaa olen vahvasti eri mieltä BGG:n gallupista. Perustelen väitettäni sillä, että itse rakennuskierrokset aikatauluineen pysyvät aina vakiona ja tähän päälle saa vielä lisäkilpailua kierroksen päätteeksi setvittävään voittopisteiden jakoon. Toki uusien laattojen ostovaihe kestää rahtusen pidempään mutta nopea toimitus se on sekin. Ainoa, mitä Sorcerer City vaatii kuudella lisää on riittävästi pöytätilaa eli ihan joka pöydälle peli ei mahdu.
Velhojen kaupunki on esitelty blogissa tarkemmin: Sorcerer City – pakanrakennusta laatoilla.
8. Gemblo (2003); 2-6 pelaajaa, 30 min
Valtavirta lautapelejä yhtään pelaavista tunnistaa pelin Blokus (2000) tai pelisarjan muut versiot; alkuperäinen peli valittiin Suomessa aikanaan vuoden perhepeliksikin. Gemblo lainaa paljon Blokuksesta tuoden muassaan kuitenkin heksamuotoisen pelilaudan sekä moninaisemat palat. Samalla peli laajeni aina kuuteen pelaajaan asti. Ydin on tuttua eli vuorotellen paloja lätkitään laudalle siten, että ne ovat riittävän liki jotain aiempaa omaa laattaa ja samalla yritetään estellä muiden pelaajien toimia ja varmistaa elintila itselle.
Gemblo-kokemuksen jälkeen kynnys tarttua Blokukseen kasvoi minulla merkittävästi, sillä heksamuodon tuoma palakirjo on kiinnostavampi ja haastavampi. Tämä on myös yksi niistä peleistä, joiden esittelyn jälkeen kuulee usein kysymyksen: “Mistä tätä voi ostaa?”.
Kuudella Gemblo on parhaimmillaan kun koko pelilauta on kätyössä eikä tarvitse tehdä muutenkaan mitään teennäisiä alkublokkeja pelaamattomilla väreillä tai yrittää hahmottaa pelilaudan rajoja muuten. Kevyempää hupia silloin tällöin pelattavaksi.
7. Medici (1995); 2-6 pelaajaa, 60 min
Peli, joka läväyttää silmille kertakierroshuutokauppojen kinkkisyyden ja eri positiot niissä. Medici tarjoilee nimittäin juurikin vain ja ainoastaan niitä tavoitteena täyttää oman laivan ruumat viidellä sopivalla tuotekortilla. Tuotteita päästään vuorotellen kääntelemään pakasta 1-3 kortin setteinä huutokaupattavaksi ja osallistua pääsee vain jos omassa laivassa on tilaa vielä koko tavarasatsille; elementti, joka on erityisen tärkeä ottaa huomioon mahdollista tarjouksenjättöä pohtiessa.
Kaikkiaan ihastuttavan yksinkertaisilla säännöillä varustettu Medici tempaisee mukaansa. Se on myös sitä parempi mitä enemmän on pelaajia mukana, joskin myönnän samaan hengenvetoon viiden olevan vielä rahtusen parempi pelaajaluku kuin kuusi. Näin siksi, että kuudella on koko tavarapakka pelissä eli mitään ei jätetä sivuun ja siten pieni yllärielementti menetetään. Kuudellakin peli on silti erittäin toimiva tapaus ja kaikessa kutkuttavuudessaan huutokauppojen parhaimmistoa laittoi verrokiksi mitä muuta tahansa.
Peli on saanut oman tarkemman arvostelunsa blogissa: Medici – kiperiä kertatarjouksia.
6. Speculation (1992); 3-6 pelaajaa, 45 min
Speculation kutsuu mukaan pörssikaupan maailmaan hyvinkin suoraviivaistetulla toteutuksella. Kierros toisensa perään osakkeita ostetaan tai myydään ja kurssimuutokset tapahtuvat osto- ja myyntitoimintojen perään kortti- ja/tai noppavetoisesti. Pelin haasteellisuus ei tule säännöistä vaan omien sekä kanssapelaajien toimien ajoituksesta ja pelitilanteen luvusta.
Lisäksi osakkeiden kierrätys on valttia: ostat kun on kutina, että osake lähtee nousuun ja putsaat osakesalkusta vaikka heti seuraavalla kierroksella jos kurssinousu oli mieleinen ja riittävä. Osakekursseja puljataan käsikortein, joten jos on juuri laitettu useamman pelaajan toimesta tietty firma nousuun on aika myydä, koska juuri pelatut kortit palaavat käteen useimmiten reilulla viiveellä.
Yksittäisten osakkeiden jemmailu harvemmin muutenkaan kannattaa vaan Speculationissa juostaan pikavoittojen perässä ja pyritään laittamaan raha poikimaan. Tälliasta hektistä pikaravia kestää maksimissaan kolme varttia, jonka jälkeen pulleimman lompakon lihottanut on selvillä.
Kautta aikain parhaiden, ja suoraviivaisten, osakepelien joukkoon asettuva Speculation on sitä mainiompi kokemus mitä useampi osallistuja. Kolmella tätä ei kannata edes pelata, neljällä se jo toimii kivasti, mutta 5-6 pelaajan peli on parhaimmillaan. Tällöin osakeveivauksia on eniten per pelikierros ja “pankkivapaiden” jarruttelukin on oivasti istutettu huomioimaan isompi pelaajamäärä: peli siis etenee sopivan rivakkaan kohti loppua kaikilla pelaajamäärillä. Queenie-lisäosan kautta peli olisi laajennettavissa jopa 7-8 pelaajalle, mutta se riemu on kokematta.
Suoraviivaisen notkea osakepeli on luonnollisesti esitelty omassa blogitekstissään: Speculation – kiivasta kauppaa pörssissä.
5. Breaking Away (1991); 2-9 pelaajaa, 60 min
Kilvanajon ystäville Breaking Away on peli, jota ei parane ohittaa – etenkin jo munamankelointi velodromilla yhtään kuulostaa houkuttelevalta eikä kavahda kotikutoista ulkoasua. Kukin pelaaja (2-9) saa ohjastettavaksi neljän pyäräilijän tiimin pyöräilypelissä joka ei sisällä tippaakaan tuuria ja kohtuullisen paljon numeronpyörittelyä. Nimittäin kullekin pyöräilijälle jaetaan aluksi muilta salassa joukko liikkumispisteitä joitä yksi numero kerrallaan käyttäen ko. pyörälijä etenee velodromilla.
Kun kaikki ovat liikkuneet saa uuden numeron käytetyn tilalle: kuten kilpapyöräilyssä yleensäkin porukan kärjessä ajaminen kuluttaa ja sieltä tarjoillaan vain pieni lukuja, mutta peesaamalla muita saa hyötyä ja siten isompia numeroita.
Breaking Away tiivistää ratapyöräilyn hengen erinomaisesti. Se on säännöiltään myös äärimmäisen simppeli ja ryhmäpyöräily etenee joutuisasti isommillakin pelaajamäärillä – ja on juuri näistä syistä johtuen sitä kiintoisampi pelattava mitä enemmän porukkaa on ympärillä.
Parasta pyöräilypeliä haettaessa minun ei näillä evästyksillä tarvitse omaa suosikkiani tämän enempää miettiä: Breaking Away on iästään huolimatta monta pykälää tuoreempia kilpailijoitaan mielenkiintoisempi.
4. Power Grid (2004); 2-6 pelaajaa, 120 min
Talouspelien moderni klassikko voimalaitoshuutokaupoineen, resurssiostosteluineen ja sähköverkon rakentamisineen. Tätä kaikkea onPower Grid. Pelin kierrossykli toistaa ensimmäisen lauseen vaiheita joiden aikana ja edetessä pelaajat laskeskelevat mihin kaikkeen omat rahat ja rahkeet riittävät. Voimahuutokauppa tuo kokonaisuuteen toivottua yllätyksellisyyttä mikä on samalla se suurin syy miksi Power Grid on mielekkäämpi vaihtoehto kuudelle kuin vaikkapa (vähän pienemmillä pelaajamäärillä muutoin mainio) Age of Steam.
Lopulta raha ei ole se ratkaiseva tekijä vaan miten sitä käyttää niin, että pelin viimeiseksi kierrokseksi paljastuvassa vaiheessa kykenee toimittamaan sähköä kaupunkiverkostoonsä enemmän kuin muut.
Power Grid on timanttinen tapaus ja parhaimmillaan isommilla pelaajamäärillä kun voimalapakassa tapahtuu kunnon kiertoa ja yhteinen pelilauta on täynnä säpinää. Neljä pelaajaa jättää minulla ainakin nälkää mutta nuppi taikka kaksi lisää ja sopiva kartta valittuna niin johan on soiva peli.
Sähköverkkoja on viritelty ja esitelty blogissa omassa artikkelissaan: Power Grid – sähköverkkoja ja siirtohinnoittelua.
3. Planet Unknown (2022); 1-6 pelaajaa, 80 min
Planeetan kartoitusta polyominolaatoilla tarjoilee Planet Unknown 2-6 pelaajalle. Kaikilla pelaajilla on omat planeettansa johon joka kierros asetetaan laatta. Kaikki eivät saa samanlaista tavaraa vaan muodot määräytyvät sen mukaan mihin asentoon pelin laattavalikoiman sisältävä “Lazy Susan” on sitä tällä kierroksessa kontrolloineen pelaajan käsissä pysäytetty. Tarjolla on kuitenkin aina kahta laattaa joista toinen rakennetaan ja tehdyn valinnan mukaan säädellään myös oman pelaajalaudan mittareita ja suoritetaan mahdollisesti mittarin antamat edut. Planet Unknown on vuororakenteeltaan tiivis ja selkeä, kaikki pelaavat samaan aikaan ja pelikertoihin saa vaihtelua erilaisten pelaajalautojen, planeettojen, toimintopakkojen ynnä muiden muodossa.
Peli on tetristelijän unelma: erimuotoisia polyominoja lätkitään omalle pelilaudalle ja laudalla on muutakin toimintaa. Peli on sitä haastavampi ja kiintoisampi mitä enemmän on pelaajia. Kaksin- ja kolminpelit ovat liian helppoja kun laattarulettitarjotinta pääsee kontrolloimaan tämän tästä ja pelilaudan täyttely ei haasta tarpeeksi. Tätä nimenomaan pelataan silloin kuin on 5-6 pelaajaa läsnä. Ja erinomainen juurikn siksi, että kaikki toiminta tapahtuu samaan aikaan eli odottelua on vähän – peliä maksimaalisesti. Moduuleissa on tarjolla vieläpä naapuripelaajien välille kilpailua tarjoavien tavoitekorttien muodossa, jolloin peli on muutakin kuin oman navan tuijottelua.
Tuntemattomia planeettoja on tarkasteltu blogissa tarkemminkin: Planet Unknown – polyominokartoitusta.
2. Seas of Strife (2015); 3-6 pelaajaa, 45 min
Kyseessä on laistotikki eli peli, jossa vältellään tikkien ottamista. Yksi siis avaa tikkikierroksen ja kukin pelaa tikkiin yhden kortin vuorollaan, mutta saman maan tunnustuspakko poikkeaa perinteisestä: riittää, että pelaat sellaista maata jota sun vuoron tullessa on ylipäätään pöydässä eli ei tarvitse välttämättä pelata just sitä millä tikki aloitettiin. Myös tikin voitto ratkeaa poikkeavasti: se nimittäin menee sille, joka pelasi tikkiin isoimman kortin maasta, jota tikkiin eniten pelattiin.
Seas of Strifen tarjoamat perinteisistä tikkipeleistä poikkeavat “twistit” toimivat parhaiten isommilla pelaajamäärillä jolloin tikkeihin tulee enemmän hajamaita ja siten enemmän tilaisuuksia vaikuttaa siihen minnepäin tikki mahdollisesti päätyy. Näistä syistä johtuen se loistaa 5-6 pelaajalla ja vastaavasti yhtään pienemmille pelaajamäärille tuleekin valittua jotain ihan muuta tikiteltävää kuin SoS.
Tämä astetta kierompi tikkipeli on sekin saanut oman blogitekstinsä: Seas of Strife – kierompaa laistotikkiä.
1. Heat (2022); 1-6 pelaajaa, 60 min
Napakasti nimetty Heat (tai ulkomaisittain pidemmällä nimellä ‘Heat: Pedal to the Metal’) on ehta ’60-lukuhenkinen formulapeli, jossa tavoitteena on tietenkin kiiruhtaa nopeimmin ruutulipulle. Peli on näyttävän näköinen ja suoraviivainen korttivetoinen kilvanajo jossa suunnitelmallisuus, riskinotto ja teeman istuvat elementit imuetuineen päivineen kättelevät tavalla joka harvemmin jättää ketään kylmäksi. Peli lainaa asioita Flamme Rouge (2016) -pyöräilypelistä, mutta edelleenkehittää ydintä juuri sopivasti ja oikeista paikoista ja oikealla tavalla.
Vaikka Heatiin on varsin onnistuneesti tuotu “tietokonepelaajat” mukaan eli radalle saa kuusi autoa pienemmilläkin pelaajamäärillä niin tottahan tämä on parhaimmillaan kuudella livepelaajalla: ihmispelaaja ratinvääntäjänä tuo lisäväriä ja on yllätyksellisempi kuin kasvoton “tietokone” ja peliin tulee lisäsykettä ja kisan tuntua jokaisesti lisäpelaajasta.
Perusboksista kun ymmärtää vielä ottaa nopeasti tehtävän autontuunauksen mukaan niin johan riemu repeää. Kun pelin peruskuvio on hyppysissä, niin pelivuorot pysyvät mainion napakoina eli ei saata kuin ihastella pelisuunnittelun “homerunia”.
Tämän mainion formulapelin olemme esitelleet blogissamme myös tarkemmin: Heat – kilpa-ajopelien ykkösluokkaa.
