Kaksi vuotta on hurahtanut taas siitä kun olemme viimeksi listanneet kautta aikain parhaat lauta- ja korttipelit top-100 -listan muodossa. Onko mikään muuttunut kahdessa vuodessa? Ovatko vanhat sotaratsut edelleen piikkipaikoilla (linkki vuoden 2022 listaan tässä) vai onko listan kärkeen kurottautunut uutuuksia viime vuosilta? Ja ylipäätään missä on kovimmat nousijat? Näihin ja muihin kysymyksiin vastaus löytyy alempaa.
Listan lopuksi on yhteenveto ja havainnot muutoksista ja siitä kuinka listaus on tehty. Jos tällaiset taustat kiinnostavat niin tsekkaapa sekin osio.
Listauksessa on käytetty seuraavia kolmea symbolia havainnoimassa yksittäisen pelin listasijoitusmuutoksista:
= Listasijoitus on noussut yli 10 pykälää TAI peli on listalla uusi.
= Listasijoituksessa ei ole merkittävää muutosta.
= Listasijoitus on pudonnut yli 10 pykälää.
Tämän pidemmittä puheitta top-100 listauksen kimppuun!
100. Draftosaurus (2019) ; edellinen listasijoitus 88.
Draftosaurus saa kunnian aloittaa listan ollen se kepeä draftauspeli johon voi tarttua niin kovin monissa eri tilanteissa. Pelaajien nyrkistä toiseen siirtyvät söpöt dinomeeplet 12 kierroksen suoritteena on salamannopea tapaus. Tavoitteena tietenkin kerätä isoin pistepotti.
Vaikka pelinä vähän hönö lopulta onkin, niin Draftosaurus on nappivalinta kun aikaa on vähän ja haluaa vähän tasapainoisemman pelin kuin mitä vaikkapa Sushi Go! tarjoaa. Kaksipuoleisista pelilaudoista plussaa ja jokunen lisärikin enemmän pelaaville on tarjolla – tosin itse en niitäkään kaipaa.
Mainio peli vielä muutaman vuoden jälkeenkin ja saanut palstatilaa blogissakin tarkemmin esittelyn muodossa: Draftosaurus – pari kourallista dinoja vartissa.
99. Ark Nova (2022); ***** UUSI *****
Ark Nova on ensimmäinen listauutuus ja hyökkäys europelien syvään päähän. Se on myös esimerkki pelityypistä jollaisia pelaan lopulta vähänlaisesti: Ark Nova nimittäin on parhaimmillaan kaksinpelinä tai maksimissaankin kolmella ja kestoa kertyy sittenkin reilusti tai ainakin enemmän kuin mitä yleensä peleiltä toivon. Kanssapelaajien puuhastelulla on niinikään vähemmän merkitystä vaikka yhdentekeviä heidänkään päätökensä ei ole.
Sittenkin peli tekee asiansa korttimanipulointeineen ja oman eläintarhan rakentelun osalta siinä määrin kiintoisasti, että tartun Ark Novan puzzleen aika-ajoin ja huomaan ihan viihtyvänikin. En pelille merkittävää listanousupotentiaalia näe, mutta on ihan mahdollista että se sinnittelee vielä tulevien vuosien top-100:iin.
Niin, ja Ark Novasta löytyy oma blogiartikkelinsa: Ark Nova – eläintarhailijan arkea.
98. Azul: Queen’s Garden (2021); ***** UUSI *****
Viimeisin iso Azul eli Azul: Queen’s Garden poikkeaa huomattavasti siitä mitä sarjassa aiemmin on tarjoiltu. Ainoa tuttu piirre liittyy laattojen ottoon, mutta muilta osin mennään huomattavasti syvempään päähän ja aivonystyröitä kuormitetaan aiempaa enemmän.
Lopputulos ei miellytä kaikkia ja itsellekin se otti sen pari peliä ennen kuin näin kaiken sen kauneuden mitä kuningattaren puutarha tarjoilee. En missään nimessä pelaisi tätä yli kolmella pelaajalla enkä oikeastaan kahdellakaan eli melko kapeaan slottiin Queen’s Garden lopulta asettuu, mutta siihen rakoseen peli onkin aika kiva. Komponenttiosaston ristiveto huikeista kökköihin tökkii vielä tänäkin päivänä ja värimaailma muistuttaa heikkouksistaan sekin. Astetta tuhdimpaa puzzlea hakevalle Azul: Queen’s Garden on sittenkin peli, jota ei kannata ohittaa.
Kuningattaren puutarha on tarkasteltu blogissa tarkemmin: Azul: Queen’s Garden – puutarha koukeroita.
97. Web of Power (2000); edellinen listasijoitus 94.
Web of Power on peli, joka antaa enemmän kuin mitä peliaikaa ottaa. Korttivetoisena enemmistöpelinä se sisältää kohtuumäärän tuuria, mutta jättää silti mukavasti päätöksentekoa. Ja tiivissä paketissa: yksi peli vie sen 20 minuuttia oli sitten pelaajia kolme taikka viisi. Tässä slotissaan siten mitä mainioin tapaus ja paikkansa top-100:ssa ansainnut.
Nopsaa enemmistöpeliä hakevalle se on nappivalinta ja tykkään pelin graafisesta ulkoasustakin melko lailla – onnistuneen yksinkertainen kun on. Ei Web of Power mitään sykähdyttäviä tarinoita jälkipolville kerrottavaksi jätä, mutta toimii pikaisena välipalana mainiosti. Ja iästään huolimatta se on varsin hyvin saatavilla, koska pelistä on lukuisia eri versioita tarjolla: China (2005), Han (2014), Iwari (2020).
96. NEOM (2018); edellinen listasijoitus 61.
Kaupunginrakentelupelien parhaimmistoon kuuluva NEOM on osoittanut kestävyyttä vaikka sijoituksissa nyt tullaankin alamäkeä. Pelimekaniikka pohjaa laattojen draftaukseen, jossa kaikki pääsevät laajentamaan omaa kaupunkiaan samanaikaisesti. Sikäli hyvä veto, että luppoaikaa ei ole ja kokonaiskesto saadaan puristettua vajaaseen tuntiin riippumatta siitä onko pelaajia kolme taikka viisi. Enempi silti parempi, sillä NEOMissa on myös elementtejä jotka liittyvät lähimpiin naapureihisi.
Noin muutoin pelikokemus on kuin se legendaarinen Simcity: kaupunki rakentuu kortteli kerrallaan eri rakennustyyppien kombottaessa keskenään joko hyvässä taikka pahassa. Rahavirroista täytyy pitää huolta, mutta samalla rakentaa resurssituotantoketjuja kohti luksustuotteita. Ja mainitsinko jo tulvat, tulipalot ja rikollisuuden joita niitäkään ei voi unohtaa.
NEOM on mainio laattapeli, jonka ainoa ongelma liittyy sen suppeahkoon laattakirjoon joka ei tarjoa pidemmän päälle vaihtelua. Tällaiselle vähän satunnaisemmin pelin pariin palaavalle NEOM kelpaa kyllä tällaisenaankin, mutta jos peli vie mennessään ja haluaa uusintaa uusinnan perään, niin voi tulla loppuunkaluttu olo nopeasti.
Oma blogiteksti NEOMille löytyy: NEOM – kaupunkikaavoitusta Simcityn tapaan.
95. The White Castle (2023); ***** UUSI *****
The White Castle on noppavetoinen pulmapähkinä, jossa koko pelin aikana kukin pelaaja tekee ainoastaan yhdeksän valintaa. Peli on tyylipuhdas europeli, jossa teema voisi olla mitä tahansa muutakin, mutta tällä kertaa siis rätkitään laudalle puutarhureita, sotureita ja lähettejä sen lisäksi että muutoinkin haalitaan resursseja ja voittopisteitä.
Valkolinna yllätti positiivisesti. Peli ymmärtää olla riittävän kompakti eli se loppuu ajoissa ja aina jää tekemiset “sopivanikävästi” kesken. Tästä seuraa se, että pelin päättyessä sitä tovin pohtii miten olisi saanut puristettua suorituksestaan vielä vähän enemmän? Kun The White Castlen pelaa noin tuntiin pelaajamäärästä riippumatta ja siihen aikaan sisältyy sopivasti laudan vaihtelua niin tylsistymäänkään ei ehdi. Siten pelin listasijoitus tuntuu oikeinkin ansaitulta.
Peli on myös ollut tarkemmassa tarkastelussa blogissa: White Castle – yhdeksän merkittävää noppavalintaa.
94. Dixit (2009); edellinen listasijoitus 71.
Dixit porskuttaa edelleen top-100:ssa mikä nyt ei ole yllätys sillä onhan tämä “Kymppitonni kuvilla” mainio seurapeli jota iskeä pöytään vähän isommassakin porukassa. Lisäkuvapakkoja löytyy itseltäkin pakka taikka pari joilla varmistaa sen ettei samat kuvat pyöri jatkuvasti pelistä toiseen.
Parhaita “partypelejä” koskaan joskin sellainen tärppi jakoon, että jos Dixitin ostaisin just nyt, niin etsisin käsiini pelin Dixit Odyssey -version joka on peruspelistä himppasen paranneltu ja johon mahtuu vielä pari nuppia enemmän pelaajia.
93. Traumfabrik / Hollywood (2000); ***** UUSI *****
Traumfabrik, jonka pääosa tuntee paremmin suomennetullakin nimellään ‘Hollywood’ nousee nyt ensimmäistä kertaa Top-100:een. Menneinä vuosina peli on toki käynyt lähellä listasijoitusta, mutta tällä kertaa tähdet olivat näemmä “oikeassa asennossa”.
Kyseessä on peli elokuvien tehtailusta: huutokauppa toisensa perään omille leffastripeille haalitaan tarvittavat ohjaajat, näyttelijät, efektit ja musiikit tavoitteena tuottaa parhaat elokuvat – tai miksei koko porukan huonoinkin leffa; molemmista suunnista kun on palkintoja tarjolla!
Osa Traumfabrikin hienoudesta piilee suljetuissa rahamarkkinoissa eli alkupääoman jälkeen peliin ei pumpata euroakaan lisää rahaa vaan huutisten voittosumma jaetaan muiden pelaajien kesken voittajan viedessä tarjolla olleet leffanosaset. Tuuria ja sattumuksia on riittävästi ja ulkoasu etenkin alkuperäisen Traumfabrik-version osalta timanttinen. Kelpo peli etenkin 4-5 pelaajalla.
92. Automobile (2000); edellinen listasijoitus 32.
Martin Wallacen Automobile on mainio tapaus autoteollisuuden alkuvuosikymmenistä. Pelaajat pistävät autolinjastoja pystyyn, pitävät huolta myyntimiesverkostosta ja ymmärtävät (toivottavasti) laittaa vanhentuneet mallit hyllylle ennen kuin kyseiset bensakikottimet eivät kelpaa enää kenellekään. Automobile on vahvan vuorovaikutuksen sisältävä talouspeli jossa muiden tekemisillä todellakin on väliä.
Autotehtailu on top-100 listamme vakikasvo joskin sen positio tuntuu heittelevän laidasta laitaan. Nyt tultiin alamäkeä, mutta ei oteta silti mitään peliltä pois: se on edelleen erinomainen joskin vaatii riittävän tiukan ekonomian varmistamiseksi täydet viisi pelaajaa. Neljällä peli on jo astetta lauhkeampi ja kolmella vieläkin enemmän. Mutta siis ääriherkullinen tapaus parhaimmillaan.
Blogista löytyy tästä pelistä tarkempi arvio yhdessä toisen autoteollisuuspelin, Kraftwagenin kanssa: Autoja ja insinöörejä: Automobile ja Kraftwagen.
91. Tricoda / Code 777 (1985); edellinen listasijoitus 52.
Perinteisempää deduktiopäättelyä tarjoileva Code 777 / Tricoda on mehukas peli. Pelaajien edessä nököttää kolminumeroiset koodit purettavaksi ja se oma koodi pitäisi purkaa mahdollisimman nopsaan. Omalla pelivuorolla kertoillaan pakasta nousevaan kysymyskorttiin vastaten mitä toisten laattatelineistä näkee eli tuolloin ei oman koodin purku etene, mutta vastalahjana muiden vuorolla kuulee jotain mistä itse hyötyy.
Peli on hauska pähkinä ratkottavaksi ja lisäksi siinä on oivallisesti työkaluja vaikeustason säätämiseen. Kun komponenttiosasto on sekin kunnossa, niin mikäpä on nauttiessa peliä seurassa joka arvostaa perinteisempää deduktiota. Tykkään vaikkakin pelikerrat ovat huomattavasti harventuneet huippuvuosista mikä näkyy myös listasijoituksessa.
Code 777 / Tricoda on tarkasteltu tarkemmin blogissa: Code 777 – koodinmurskajaiset.
90. La Cittá (2000); ***** UUSI *****
La Cittá on top-100 listapalaaja joka edelliseltä listalta jäi nippanappa (103.) ulos. Se on edelleen yksi parhaista kaupunginrakentelupeleistä joita olen pelannut ja eritoten esittelee hyvin toteutetun idean “kansan syvien rivien muuttuvista toiveista”. Näitä toiveita huomioimalla voi pyrkiä nipistämään lisää asukkaita lähipitäjistä.
Ulkoasu on joo vanhahtava eli ikä näkyy ja korttipooli voi toisinaan jäätää kiinni kun tarjolla on vain huonoja lappuja eli iän tuomia vikojakin löytyy. Niistäkin huolimatta La Cittá on edelleen kiintoisa peli mutta vaatii pelaajia neljä taikka viisi. Erityisen kiintoisaa on nähdä mitä vuoden 2024 suoraviivaisemmaksi hiottu versio tuo tullessaan – se on näistä lähtökohdista huomioiden tiukasti seurannassa.
Peli on ollut tarkemmassa syynissä ja löytyy täältä: La Cittá – ja mitä se kansa tahtookaan seuraavaksi.
89. Maya (2019); edellinen listasijoitus 51.
Vielä uutuudenviehätyksensä jälkeenkin Maya jaksaa ihastuttaa – ei siis ollut mikään tähdenlento tämä vaikka alaspäin on sijoituksissa tultu. Yksinkertaisten sääntöjen ympärille rakentuu kutkuttava laatanasettelu jossa sopivasti yhdessä muiden pelaajien kanssa rakennellaan pistepotentiaalia ja sitten koetetaan nyhtää rakentuvista kaupungeista itselle ne isoimmat pisteet.
Rajattu pelaajakohtainen laattasetti josta vielä rajatummin on tavaraa käytettävissä muistuttaa vaikkapa Samuraita, mutta Maya seisoo silti tukevasti omilla jaloillaan. Napakan toimiva tapaus joka maistuu paitsi perhepiirissä mutta myös peliharrastajalle. Ja skaalautuu hyvin eri pelaajamäärille. Lisäosiin ei ole mielenkiintoa riittänyt vaikka niitäkin olisi useampi tarjolla.
Erillinen blogiarvostelukin löytyy: Maya – hiottua laatanasettelua.
88. Atlantis (2009); ***** UUSI *****
Atlantis on listapalaaja, sillä edellisellä kerralle se jäi sijalle 113, mutta vuonna 2020 oli peräti viidenkympin joukossa. Kyseessä on abstrakti peli uppoavan Atlantiksen teemalla jossa pelaajat käskyttävät nappulansa kohti kuivaa maata. Siinä on liikkumissääntöjen osalta jotain samaa mainion Cartagenan kanssa mutta Atlantis kuorruttaa siihen ympärille hyvää lisää: pelaa kortti ja etene pelilaudalla seuraavaan vapaaseen ko. värin laatalle, etenemisestä palkkioksi irtoaa vapaa laatta siirretyn nappulan takaa.
Lopputulos on erinomainen perhepeli simppeleillä säännöillä, mutta jossa jätetään tilaa “peliliikkeisiin”. Näillä lähtökohdilla syntyi peli, joka on listasijoituksensa ansainnut ja tekee jo edelläkin mainitun Cartagenan tarpeettomaksi.
87. Old London Bridge (2022); ***** UUSI *****
Heti perään toinen Leo Colovinin peli mikä on siinäkin mielessä hupaisa sattuma, että en erityisemmin Colovinin tuotoksia fanita. Old London Bridge kuitenkin on edellisen pelin tapaa sopivan suoraviivainen ja nopea pelattava tarjoten silti pähkäiltävää kivasti. Peli on myös varsin näyttävä, kun kukin tahollaan rakentaa omaa siltaansa rakennus rakennukselta.
Peleittäin vaihtuvat tavoitteet yhdistettynä selkeän suoraviivaisiin ja nopeisiin kierroksiin tekevät Old London Bridgestä nopsan fillerin jota pelaa mieluusti uudestaan ja uudestaan. Ja on muuten peli, joka ensinäkemältä harhaanjohtaa luulemaan paljon monimutkaisemmaksi kuin mitä onkaan…
Peli on ollut myös lähemmässä tarkastelussa: Old London Bridge – talonumerointi järjestyksessä.
86. Marrakech (2007); edellinen listasijoitus 91.
“Mattokauppias” eli Marrakech se porskuttaa vuodesta toiseen. Näyttävän mutta yksinkertaisen ulkoasun alta paljastuu pienten kangasmattojen pinoamispeli, jossa oman elantonsa vuoksi yritetään peitellä kaverin mattoja sen minkä ehtii ja kykenee. Perhepelimäiseen tapaan viime kädessä noppa lopulta kertoo, joutuuko omalla vuorolla maksumieheksi vai kävikö flaksi.
Marrakech on hilpeän hauska ja nopea perhepeli, jolle on edelleen oma aikansa ja paikkansa. Harmi, että pelin saatavuus on niin ja näin, sillä viimeisimmästä suomenkielisestä painoksestakin on aikaa miltei 15 vuotta. Olisiko aika uusintapainoksen? Olisi.
85. König Salomons Schatzkammer (2005); ***** UUSI *****
König Salomons Schatzkammer – seksikäs sanahirvitys pitää sisällään toisen napakan abstraktin eli menee samaan muottiin Marrakechin kanssa. Tätä vaan ei ole koskaan suomennettu… eikä käännetty edes englanniksi! Saksalaiset sentään saivat tästä myös Indiana Jones -teemoitetun version; onnenpekkoja ovat. Nyt ensiesiintyminen lopullisella listalla vaikka ei itselle uusi tuttavuus olekaan. Taannoiset pelikerrat vuosikausien tauon jälkeen olivat kuitenkin siinä määrin iloinen jälleennäkeminen, että peli ponnistaa pinnalle.
Pelilauta pitää sisällään laatta-aarteiden pinot, joita pelaajat louhivat vuorotellen korttien peluun kautta. Kukin valitsee käsikorteistaan yhden ja valinnat paljastetaan yhtä aikaa. Pienimmän kortin pelannut aloittaa keräten korttinsa muodon mukaisesti laattoja pisteytettäväksi pelin päättyessä. Paitsi että ennen poimintaa laattoja tarvittaessa siirrellään rahalla, koska kaikkien poimittavien laattojen tulee olla samassa tasossa.
Lopputulos on abstrakti perhepeli, jonka pelaa nopsaan ja joka on pisteytykseltään äärimmäisen onnistunut kiitos erityyppisten laattojen joiden seassa on mm. kirouksia. Komponentit ovat käytännössä kielivapaat, joten jos “uskallus” riittää hankkia tällainen saksankielinen peli pikkurahalla esim. BGG:n Marketplacesta, niin tätäpä on varsin helppo suositella.
84. Battle Sheep (2010); ***** UUSI *****
Kasikymppiin osuu kolmaskin kelpo abstrakti: Battle Sheep. Tämä Pohjoismaissa palkintojakin kahminut peli lammaspinojen levittämisestä lienee monille entuudestaan tuttu. Vuorotellen siirretään osajoukko isommasta lammaspinosta suorassa linjassa niin pitkälle kunnes pinon jäsenet törmäävät muihin lampaisiin tai laudan reunaan. Näin pinot hupenevat silmissä ja “vahingossa” saatetaan blokkailla kaveriakin.
Battle Sheep on kerännyt paljon pelikertoja vaan ei ole ihan sataseen asti aiemmin yltänyt. Helppo peli oppia ja opettaa ja tarjoilee sopivasti pientä kiusaa pitääkseen kohdeyleisönsä otteessaan. Kaikin puolin kelpo tapaus ja tietyllä porukalla tätä tulee pelattua säännöllisesti.
83. The Bark Side (2018); edellinen listasijoitus 77.
Koira-aiheinen tikkivariaatio viimeisestä tikistä kantaa nimeä The Bark Side. Tikin koko vaihtelee yhdestä useampaan ja pelissä se perimmäinen juju liittyy siihen että mikäli et pysty ylittämään aiempaa korkeinta tarjousta joudut heittämään kädestä pieninumeroisimpia kortteja pois tarvittavan määrän. Kierroksen viimeisen tikin voittanut saa ko. tikin kortit sakkona omaan varastoon minkä tähden se viimeinen kortti olisi hyvä olla mahdollisimman pieni.
The Bark Side on säännöiltään simppeli, mutta sisällöltään oivaltava tikittely joka toimii parhaiten 3-4 pelaajalla. Isommille pelaajamäärille tarjoilisin sitten jotain muuta ja ne vinkit löydät jäljempää.
Peli on esitelty blogissakin: The Bark Side – kenelle jää sotkujen siivous?
82. Rune Stones (2019); edellinen listasijoitus 63.
Rune Stones on kokeneen pelisuunnittelijan, Rüdiger Dornin taidonnäyte mitä tulee pakanrakentelupeleihin. Peli on kilpajuoksua 65 pisteeseen ja sinne päästääkseen tulee haalineeksi korttien avulla timantteja, jotka konvertoidaan edelleen artifakteiksi jotka taas muutetaan riimukiviksi. Pelaaminen hoituu monikäyttöisillä korteilla joista menettää aina yhden kun niiden efektit haluaa ajaa läpi.
Rune Stones on ollut heti Spiel’19 -kinkereistä lähtien meillä menestys ja tämän pariin palataan tasaiseen tahtiin. Osa-ansio ehkäpä sen, että jo em. messuilta matkaan tarttui viisaus tiputtaa tavoitepistemäärä 50:een jolloin kesto lyhenee muttei muuten menetä mitään.
81. Cosmic Factory (2018); edellinen listasijoitus 37.
Gigamic tuotantoa oleva Cosmic Factory on yksi pelihyllymme super-fillereistä: peli solahtaa aina kuudelle asti ja jos aikapainepelit eivät kuulosta vallan kauhistukselle, niin tätä peliä pelaa hyvinkin erilaisella porukalla. Pelinä se sisältää viisi noin minuutin mittaista avaruusmaiseman rakentelukierrosta ja perään niihin liittyvät pisteytykset. Kierroksen valmistelut hoituvat pikaisella laattadraftilla eli vähän pääsee valmistelemaan sitä minkälaisista aineksista seuraavassa hetkessä avaruudellinen maisemansa rakentaa.
Kun pisteytyskin on ovelasti toteutettu ja vaihtelua peleihin saa halutessaan erikoispakan muodossa, niin erittäin hyvän ja moniin tilanteisiin istuvan fillerin menestysainekset on kasassa. Peli maistuu edelleen vaikka kahden vuoden takaiseen nähden sijoituksissa tuleekin reilusti takapakkia. Sen mitä Cosmic Factory tekee ja tarjoaa, se tarjoilee just eikä melkein oikein.
Tarkempi artikkeli löytyy tästäkin: Cosmic Factory – avaruuskiviäkin kiinnostaa.
80. Lost Cities: The Board Game (2008); edellinen listasijoitus 45.
Osastoa “takuuvarmat perhepelit” oleva Lost Cities: The Board Game on juuri sitä mitä Lost Cities -kaksinpeliltä voi kuvitella kun sen vain laventaa neljälle istuvaksi. Suomeksikin peli saatiin aikanaan nimellä Keltis ja liki samasta pelistä tässä on kyse, mutta vielä napsun verran parempana – ja nätimpänä.
Korttikaksinpeli on näistä se mihin itsekin aikanaan ensin tutustuin, mutta sitä en omista eikä ole tarviskaan: lautapeliversioon menee neljä pelaajaa, pelilauta tuo selkeyttä ja laudan bonusruudut ovat lisäplussaa. Tässä yhdistyy maittavasti tuuri ja riskinotto taitoakaan ihan täysin unohtamatta. Listan vakionaama tällä cocktaililla ja vaikka positioissa onkin joutunut tekemään tilaa muille tulokkaille niin silti vahvasti sija top-100:ssa.
79. Schotten Totten / Battle Line (1999); edellinen listasijoitus 67.
Pikaisten kaksinpelien kruununjalokivi kantaa nimeä Schotten Totten. Yksinkertaiset ideat ovat usein niitä parhaimpia ja tässä korttipelissä esitelty “kolmen kortin pokerikäsien rakentelu” ja niiden asettelu vastakkain vastapelaajan vastaavien suoritusten kanssa toimii. Ja on sitä paitsi koukuttavaa ja positiivisella tavalla ahdistavaapuuhaa jossa mielellään näkisi vielä sen seuraavan kortin ennen kuin tekee päätöksen mitä tässä hetkessä pelaa.
Pienehkö korttikäsi, nostopakan luoma korttituuri ja jatkuva “voisko vielä jotenkin passailla lukitsematta omia yritelmä lopullisesti” -ihmettely tekevät Schotten Tottenista erinomaisen fillerin. Usein homma menee “otetaanko vielä uusintamatsi” -pelailuksi ja mikäpä on pelatessa. Reiner Knizia taitaa tämä jutut.
78. Samurai (1998); ***** UUSI *****
Listapalaaja Samurai on sekin Reiner Knizian käsialaa, edellisellä kerralla se jäi sijalle 107. Peli on ikänsä huomioidenkin näyttävä abstrakti Japanin kartalla pelattuna. Vuorotellen lätkitään rajallisesti laattakädestä tavaraa kartalle tavoitteena miehittää kaupunkien ympäristöt sopivilla laatoilla palkkioiden saamiseksi sitten kun palkkioita jaetaan. Viimekädessähän tämä on enemmistöpeliä kolmella eri “valuutalla”.
Kun päälle lätkäistään Knizia-asteikollakin nerokas: “Jotta voit voittaa sinulla pitää olla pelin päätteeksi enemmistö jostakin kolmesta kilpailtavasta kategoriasta ja sen jälkeen merkkaa se paljonko niiden muiden kategorioiden esineitä tulikaan haalittua.” – niin ollaan laadun äärellä.
Samurai on aktiivisen peliharrastukseni alkuaikojen helmiä ja vaikka siitä tietty ensitenho onkin kadonnut on peli edelleen erinomainen. Saatavuus useine versioineen on varsin hyvä, joten iän ei kannata olla este eikä hidaste jos haussa on pelattavaa 3-4 pelaajalle. Kaksinpeleihin sitten jotain muuta.
77. Scrabble (2003); edellinen listasijoitus 83.
Scrabble ei esittelyjä kaipaa. Tällä sanapelillä on ikää yli 70 vuotta, klassikko-status hankittu aikapäiviä sitten ja se on kaikkinensa parasta mitä tässä genressä on tarjolla. Jos ja kun on aikaa se reilut puoli tuntia ja tekee mieli pyöritellä kirjaimia niin tämä nyt on taattua laatua.
Meillä Scrabble saa säännöllisen epäsäännöllisesti peliaikaa etenkin 2-3 pelaajan pelinä. Siihen tarkoitukseen ja niillä meriiteillä se nyt vaan kuuluu tälle listalle vaikkei huippusijoituksille koskaan ylläkään.
76. Uptown / Blockers! (2007); edellinen listasijoitus 74.
Kestoklassikko on se sana minkä Uptown tuo mieleen. Laatta-asettelu, jossa keskeinen haaste on muodostaa mahdollisimman vähän eri alueita laatoilla, jotka kuitenkin lähtökohtaisesti pakottavat asettamaan ne ympäri pelilautaa.
Haastavuutta lisää se, että vaikka tiedätkin laattasetistäsi löytyvän kaikki pelilaudan eri symbolit niin tuosta valikoimasta vain pieni osa on kerrallaan käytössä. Ja kun vielä muut pelaajat hämmentävät ihan sitä samaa soppaa pelilaudalla, on makunystyröitä kutkutteleva laattakeitos valmis.
Uptown kestää hyvin uudelleenpeluuta, on helppo oppia mutta mahdoton hallita joten sitä on myös erityisen helppo suositella. Ja mitä enemmän pelaajia sitä parempi eli toimii parhaimmillaan 4-5 pelaajalla kun laudalla on kaikkein ahtainta. Pelin Blockers! versio on karun abstrakti, mutta sääntöihin on laattojen syömiskuvioon tehty parannus joka kannattaa ottaa käyttöön sellaisenaan myös Uptown -versiossa.
Kahdessa vuodessa ei pelin sijoitukselle ole käynyt käytännössä mitään mikä kertoo sekin jo jotain. Ja blogista löytyy peli arvosteltuna: Uptown / Blockers – laattojenasettelua koko perheelle.
75. Sagani (2020); edellinen listasijoitus 50.
Sagani jatkaa sekin tukevasti listalla. Suurimmalle osalle lukijoista suomennettu Nova Luna on se tutumpi mistä Uwe Rosenberg edelleenkehitti tämän Saganin. Nova Lunan tapaan lätkitään laattaa oman laattarykelmän jatkeeksi, mutta aikaträkki on heitetty romukoppaan ja pelivuorot jakautuvat tasaisemmin; kuulostaa tylsemmältä mutta toimii paremmin. Edelleen laattojen keskinäisillä sijainneilla on väliä, mutta Saganin tapauksessa aivan liki oleminen ei ole enää pakollista laattojen tarpeita täytettäessä.
Minulle Sagani on pelisarjasta se mieluisin (Framework kuuluu mainita tässä yhteydessä myös) ulkoasun ollessa porukan raikkain. Jos siis kevyt pasianssihenkinen laattapulmailu kuulostaa mielenkiintoiselta, niin tässä on edelleen oiva sellainen vaikka alamäkeä on listasijoituksissa tultukin.
Blogitekstiin kahdesta sisarpelistä pääset tästä: Nova Luna & Sagani – sisko ja sen veli.
74. Cartographers / Cartographers Heroes (2019); edellinen listasijoitus 40.
Cartographers taitaa olla tätä nykyä parasta mitä kupongintäyttelyltään saattaa toivoa? Perusvire on tuttu mistä tahansa muustakin genren pelistä: käännetään kortti, piirretään nähty muoto omaan karttaan ja ei kun eteenpäin. Vaan pelin ansiot tulevat parista onnistuneesta oivalluksesta. Ensimmäinen liittyy siihen, että pisteytykset tulevat vaiheittain ja siten voi valmistella niitä hivenen eri aikaan. Toiseksi, kerrankin saatat päästä tuhraamaan kaverin papereihin örkkimörkkejä jos pakasta sellaisia ilmestyy.
Näillä pienillä elementeillä kulunut kupongintäyttely muuttuu astetta oivaltavammaksi ja siksipä Cartographersin pariin palaa aika-ajoin mielellään. Suomeksi perusversio on saatu mikä on erityisen hienoa se. Ja vaikka ensihuuma kartan kartoittamisen osalta onkin jo laantunut ja pelin sijoitus Top-100:ssa kokee pudotusta niin nautin tämän pelin piirrusteluista jatkossakin.
Tästä kupongintäyttöpelien parhaimmistosta on blogitekstinsä: Cartographers + Cartographers Heroes – kartanpiirtelykaksikko.
73. Breaking Away (1991); ***** UUSI *****
Breaking Away kutsuu pelaajat velodromille ottamaan mittaa muista munamankeloijista. Kukin pelaaja ohjastaa neljän pyöräilijän tiimiä kilvanajossa jossa ei ole tippaakaan tuuria. Tuurittomuus kuulostaa kirosanalta, mutta onneksi pinnan alta paljastuu oikein muikea tapaus – joskin himppasen paperituoksuinen sellainen.
Kullekin pyöräilijälle jaetaan pelin alussa salassa liikkumispisteitä tiettyjen sääntöjen rajoissa ja kun kyseisen pyöräilijän vuoro kisassa tulee, näistä luvuista käytetään yksi ja liikutaan se määrä velodromilla. Kierroksen päätteeksi saadaan uusi luku käytetyn tilalle. Kuten kilpapyöräilyssä yleensäkin porukan kärjessä ajaminen kuluttaa ja sieltä tarjoillaan vain pieni lukuja, mutta peesaamalla muita saa hyötyä ja siten isompia numeroita. Tämän “lajin hengen” Breaking Away mallintaa mainiosti.
Karun ulkoasun vitivalkoisine donitsilaatikkoineen kruunaa päälle präntätty kökkö-clipartsien kirjo, mutta tympeän ulkoasun alta paljastuu paras koskaan pelaamani pyöräilypeli. Siinä missä Flamme Rouge ei ole top-100 -listalle yltänyt kertaakaan, Breaking Away sen tekee – ja täysin sisällöllisten ansioidensa vuoksi.
72. El Grande (1995); edellinen listasijoitus 79.
El Grande, enemmistöpelien “grand old man” parkkeeraa kutakuinkin samoille sijoille kuin pari vuotta takaperin. Mikään ei ole muuttunut, paitsi että onhan: tästä on nyt uudistettu ja raikastettu painos ja suomeksikin vielä!
Jopa viisi pelaaja pääsee mittelemään alue-enemmistöistä Espanjan mailla. Ja mitä enemmän pelaajia on, sitä nautinnollisemmaksi peli muuttuu. Kierros toisensa jälkeen pelaajat lykkivät ukkojaan laudalle ja veivaavat kartan tilannetta mieleisekseen. Vaan kun kaikki tekevät sitä samaa lopputulos on harvemmin ihan kaikkien mieleen.
“Tartu hetkeen” on jutun juoni ja vaikka peli aavistuksen pitkä onkin, niin kyllähän tätä vaan silti pelaa mielellään uudelleen ja uudelleen. El Grande on saanut niinikään oman blogitekstinsä: El Grande – enemmistöpelien kruunattu kuningas.
71. Kingsburg (2007); edellinen listasijoitus 72.
Kingsburg majailee samoilla sijoilla kuin kaksi vuotta sitten. Nykymittapuulla harvinaisen suoraviivainen noppa-asemointi on selkeäpiirteinen peli jossa noppien asetteluvaihe on hienosti suunniteltu. Resurssi-rakentelu sitten se suoraviivaisempi ja siltä osin peruspelin rajoittuneisuus käy äkkiä ilmi: onneksi lisäosa (joka uudemmassa painoksessa tulee suoriltaan mukaan) paikkaa tätä heikompaa osiota. Aika-ajoin iskevät mörököllit istuvat mukavasti nekin kokonaisuuteen ja siinä kohtaa peli tarjoilee myös riskinottoa.
Paljon on noppavetoisia työläistenasetteluja ja muita tullut Kingsburgin jälkeenkin, mutta jotain tässä on tehty oikein sillä Kingsburg päätyy pöydälle kovin helposti ohi “muka-fiksumpien” uudempien tulokkaiden. Ehkäpä osasyy ensimmäisen painoksen upeissa graafikoissa?
Blogissa pelistä lisää: Kingsburg – Kuninkaan asialla rajavartijana.
70. Castles of Mad King Ludwig (2014); edellinen listasijoitus 56.
Castles of Mad King Ludwig tarjoilee linnanosien hinnoittelua ja rakentelua oivassa sekoitussuhteessa. Peli on keikkunut top-100:ssa alusta alkaen ja löytää paikkansa listalta nytkin vaikka vähän tullaan positioissa alaspäin. Ulkoisesti peli on susiruma, mutta sisältöhän se pääasia on ja se puoli onkin mainio. Sopiva sekoitus yhteisesti kilpailtavia tavoitteita ja pelaajien omia pisteytettäviä juttuja ja kokonaisuuden saa myös suomeksi.
Sitten viime listauksen on julkaistu pelistä Collector’s Editionkin jota olen sitäkin päässyt pelaamaan. Ja onhan siinä pimpattuja komponentteja toki mutta harmittavasti ikonografia on edelleen pientä, graafisesti peli tummine väreineen on mennyt entistä huonompaan suuntaan ja sinällään näyttävät torni-kikkareet tuovat nekin omat ongelmansa. Ehkäpä nautin jatkossakin pelini ihan vain perusversiolla siis?
69. Piratenbillard (1989); ***** UUSI *****
Piratenbillard on listapalaaja eli pienen tauon jälkeen täällä taas. Näyttävä ulkoasu on se mihin katse tässä tavallisuudesta poikkeavassa näppäryyspelissä alkuun kiinnittää huomion. Seuraavaksi kun peliä pääsee kokeilemaan tuntuu alkuun ettei puukuulien pompottelussa ole riittävästi kontrollia.
Mutta mutta… pari peliä alle harjoittelua ja Piratenbillardista kuoriutuu peli, jota on kovin hilpeä pelata. Kuulien pompauttelu läpi pelilaudan puuristikon matkalla kaverin kuulia kaapaten on riittävästi taidon ja tuurin yhdistelmä, jotta peli kiehtoo uudestaan ja uudestaan. Vaatii sen neljä pelaajaa tosin, jotta pelilaudalla on riittävästi tapahtumia ja muutenkin homma tasapainossa.
Peli on tarkemmin esitelty blogissamme: Piratenbillard – Merirosvobiljardi vai jotakin muuta?
68. Gingerbread House (2018); edellinen listasijoitus 44.
Gingerbread House on kovasti tuotteliaan Phil-Walker Hardingin käsialaa ja miehen paras peli. Tiketintäyttö on päivän sana pelissä, jossa pelaajat rakentelevat omia piparitornejaan jokaisen palasen antaessa pipariherkkuja sen mukaan mitä pelilaudaltaan tuli peittäneeksi. Saaduilla herkuilla sitten pistellään inhoja satuhahmoja omaan pistepinoon. Rakenteluun sisältyy toimivia suunnittelujippoja ja kombotusmahdollisuuksia siinä määrin, että Gingerbread House pysyy kiintoisana.
Toimivat mekaniikat yhdistettynä makoisaan ulkoasuun ovat pitäneet Gingerbread Housen esillä vuodesta toiseen. Toimivaa perhepeliä hakevalle se on edelleen mitä oivallisin valinta. Lisäksi pelissä on riittävästi liikkuvia osia ja peleittäin vaihtuvia tavoitekortteja jotta harrastajakin sen parissa viihtyy.
Tämä makoisa paketti on blogissakin arvosteltu: Gingerbread House – Makean nälkäisiä satuhahmoja.
67. In the Year of the Dragon (2007); edellinen listasijoitus 35.
In the Year of the Dragon on yksi hienoimmista Stefan Feldin työnäytteistä. Lohikäärmeenvuosi on tarina pelaajia koettelevista kärsimyksistä, jossa peli itsessään on pistekoneistonrakentelun pahin vihollinen: mitä vain rakennatkin pyrkii peli rakentamisesi rapauttamaan siinä missä vastapelaajatkin ovat osavaikuttimina.
Joka vuoro tarjolla on jotain hyvää ja peliä edistävää – etenkin jos pidät paikkasi vuorojärjestyksen kärjessä. Kierroksen päätteeksi on sitten katastrofi odottamassa ja hoidettavaksi. Ja vaikka koko katastrofien ketju on etukäteen nähtävissä on haaste heitetty eikä helppo haaste olekaan. Tässä piilee In the Year of the Dragonin hienous: kerrankin pelaajien koneistot eivät rakennu ja laajene pullataikinan lailla vaan peli raapii reunoilta löysät irti kysymättä. Osa ahdistuu tästä rankaisusta, mutta minä nautin siitä. Raaka peli tulee takapakkia, mutta on silti hieno kokemus yhä edelleen ja uudelleen.
66. Pioneer Days (2017); edellinen listasijoitus 59.
Pioneer Days on ulkonäköään suoraviivaisempi uudisraivaaja-noppailu, jossa vuorotellen noppia napsien hankitaan resursseja, asukkaita, karjaa ja ties sun mitä. Mutta samalla jokaiselta kierrokselta jää joku noppa valitsematta mikä edistää tietyn haitakkeen tapahtumista – tai jos kyseessä on musta noppa kaikki haitakkeet ovat lähempänä laukeamistaan! Aika-ajoin tulee aika ja paikka lunastaa myös voittopisteitä, joten tämä mielessään pelaajat resurssejaan keräävät.
Jotain maagista Pioneer Daysissä on tehty oikein sillä hymyssäsuin pelin pariin palaa kerta toisensa jälkeen. Myös ulkoasu on mainio. Niin ja vaihtelua saa pelilaatikosta löytyvillä hahmopakoilla, joiden sisältämät toiminnot muovaavat nekin pelikertoja.
65. Holiday AG (1990); edellinen listasijoitus 48.
Holiday AG, uskallan väittää että tämä peli ei sano oikeastaan kenellekään yhtään mitään eikä peliä varmaan kenelläkään muulla Suomesta löydy. Se on harmi se, sillä tämä “matkalaukkupeli” on kaikesta suoraviivaisuudestaan huolimatta parhaita keveitä “osakepelejä”. Joka kierros joudut pelaamaan kädestäsi pari korttia ja kasvattamaan reissujen/firmojen arvoa, mutta samalla saat noukkia pari osaketta yhteispoolista haltuusi.
Eri reissujen/osakkeiden loppuarvo on pisin yhtenäinen ketju ko. värissä joten Holiday AG on pitkälti kyttäilyä ja kyräilyä kunkin pelaajan pihdatessa niitä merkittävimpiä kortteja muilta samalla kun haalii toivottavasti arvokkaimpia osakkeita haltuunsa.
Holiday AG on erinomainen perhepeli. Sen korttienpihtaus -elementti muistuttaa klassista ristiseiskaa ja kädenhallinta tässä on tehty huomattavan kiinnostavasti. Peli sai pauloihinsa aikoinaan ja tenho on edelleen olemassa. Ja toimii jopa kuudella pelaajalla!
64. Sorcerer City (2020); edellinen listasijoitus 60.
Sorcerer City majailee kutakuinkin samoilla sijoilla kuin kaksi vuotta takaperin. Sikäli tämä sopii täysin kuvaan, koska mietteet ja ajatukset pelistä eivät ole muuttuneet niin miksi olisi sijoituskaan? Peli on harvinaislaatuinen yhdistelmä laattakäden rakentelua ja sen rakentamista aikapaineella. Unohtamatta rakentamista hankaloittavia hirviöitä! Tavoite on viime kädessä takoa voittopisteitä sen minkä ehtii, mutta kun muilla on sama aatos on tietyt kilpailuelementit olemassa ja läsnä.
Sorcerer City on ulkoisesti hämmästyttävän kökkö ilmestys, mutta sisältö on kunnossa ja onpahan kaikessa rumuudessaan ainakin selkeä rakennettava siinä kohtaa kun tiimilasissa hiekka juoksee ja kiirus on kova. Peli myös mahdollistaa melkoisten kombojen rakentelun eli peliä ei suinkaan ole viimeiseen asti balanssiin väännetty mikä lopulta jopa sopii peliin melkoisen hyvin. Siitäkin hyvä peli, että Sorcerer Cityyn mahtuu kiva skaala pelaajia ilman, että pelin kesto juurikaan kasvaa.
Pelistä on julkaistu aiemmin tarkempi arvostelu: Sorcerer City – pakanrakennusta laatoilla.
63. Photograph / Wind the Film! (2016); edellinen listasijoitus 34.
Photograph yhdistää onnistuneesti elementtejä klassikoista Lost Cities ja Bohnanza. Näistä ensimmäisestä on settienrakentelun säännöt, jälkimmäisestä kielto muuttaa käsikorttien järjestystä. Edellisten päälle on rakennettu parilla yksinkertaisella säännöllä kokonaisuus joka toimii ja on enemmän kuin ennakolta näyttää. Kun pelin ulkoasukin on freesin poikkeava niin vaikuttaapa hyvältä.
Tällä kertaa tultiin sijoituksissa miltei 30 pykälää alamäkeen mutta sittenkin Photograph on meillä korttifillereiden vakiovalintoja. Ainoa vika mikä tulee mieleen – jos vika edes onkaan – on se, että pelin sinällään yksinkertaiset säännöt ovat sellaiset, jossa oma peli on harvinaisen helppo sössiä. Eli tiettyä tarkkuutta ja ajattelua Photograph vaatii.
Tarkemmassa tarkastelussa se on Saashi-pelikaksikkojutussa: Remember Our Trip & Photograph – (kuva)muistoja matkoilta.
62. Ceylon (2018); edellinen listasijoitus 38.
Ceylon pyyhkäisee pelaajat teebisnesten maailmaan Sri Lankan saarelle. Korttivetoisesti perustetaan uusia teeviljelmiä, kerätään satoa, täytetään asiakaskontrahteja ja tehdään paikallisten toimijoiden kanssa sopimuksia – osin sen mukaan miten omaa päämiestä laudalla tulee liikuttaneeksi.
Kaikki toiminnot on sopivasti suoraviivaistettuja, jolloin raskaan talouspelin ja pään räjäyttävien toimintoketjujen sijaan käsissä on soljuvasti eteenpäin menevä tuotos jonka pelaa tuntiin. Tarjolla on runsaasti vuorovaikutusta ja kilpailua sillä kaikki toiminnot mitä ikinä teetkin antavat toimintoja myös muille pelaajille. Omaan napaan tuijottelun ohella pitää siis jonkun verran katsella ettei tule hyödyttäneeksi aivan ylitsepursuavasti muita.
Ceylon on viime vuosien parhaita ja raikkaimpia europelejä ja vaikka nyt tullaan takapakkia useampi kymmenen pykälää (palaten niille sijoille missä oltiin 2020), niin kyllähän tämä edelleen vaan maistuu.
Ceylonista löytyy blogista oma tekstinsä: Ceylon – teekauppaa moneen makuun.
61. Evergreen (2022); ***** UUSI *****
Evergreen oli vuoden 2022 omaperäisimpiä uusia pelejä ja miellyttänyt julkaisustaan asti. Vuorotellen suppeasta korttipoolista valinta tehden – siten vähentäen tarjontaa seuraavilta entisestään -lauotaan kortin perustoiminto tiettyyn osaan omaa planeettaa ja lisäksi ajetaan kortin erikoistoiminto.
Kaikki kiertyy Photosynthesis-pelistä lainattuun “auringon kierto & valon ja varjojen leikki” -minipeliin, joka tällä kertaa on verrokkiaan rennommin toteutettu eikä ole samanlaista virheidenvälttelyä ja kyräilyä. Lopputulos on samalla napakampi, nopeampi ja hauskempi peli eikä muistuta Photosynthesistä juuri lainkaan! Pelaajien tekemät kortinvalinnat ohjaavat vieläpä loppupisteytystä kiintoisasti. Ulkoasu komponentteineen on täysi kymppi, joten on vähänlaisesti mistä valittaa.
Evergreen on mainio paketti ja palaan tämän ääreen tyytyväisenä. Täytynee vielä lisäosakin jossain kohtaa ostaa se kun näyttäisi istuvan kovin pienellä vaivalla peruspelin kylkeen.
Mikäli kiinnostus heräsi, on peliä avattu enemmän blogissa: Evergreen – ikivirheiden hiilinielujen kasvattelua.
60. Tiletum (2022); ***** UUSI *****
Uutuuksien kimara jatkuu, kun sijalle 60. parkkeeraa Tiletum. Sen “seitsemän hyvää” joka pelivuoro tarjoileva hupeneva nopparondeli on rehellinen europistesalaatti. Vähän kaikesta saa pisteitä ja tämä pisteseittiverkosto hyväilee astetta raskaampien pelien ystäviä. Vuorolla valitaan nopparondelista yksi noppa ja tehdään sitä vastaavan sektorin toiminto joka voi liittyä vaikkapa laudalla siirreltävään arkkitehtiin tai kauppiaaseen jotka molemmat sukkuloivat Keski-Euroopan kartalla. Tai jos eivät em. heput liiku niin sitten harrastetaan suhdetoimintaa, tehdään sopimuksia tai muuta mukavaa.
Tiletumin eri toiminnoista muovautuu kudelma, joka käy järkeen joten sääntöarsenaalin sijaan pääsee keskittymään itse pelaamiseen sääntödetaljien muistamisen sijaan – siinä yksi pelin suurista eduista. Toiseksi se tarjoilee astetta enemmän interaktiota pelaajien tekemisten välillä kuin mitä tällaisilla peleillä on nykyisellään tapana joten peli kiinnostaa sitten meikäläistäkin. Ja vaikka natteria, tilpehööriä ja liikkuvaa osaa näyttää olevan paljonkin pöydältä, niin lopputulos on selkeä.
Tykkään siis ja Tiletum on jatke meikäläisen “vähän raskaampaa pelattavaa kolmelle pelaajalle” harvalle kokoelmalle johon on hankala noin muutoin murtautua.
Tiletum on esitelty blogissamme: Tiletum – kaupparatsut ja arkkitehdit noppakarusellissa.
59. FTW?! (2023); ***** UUSI *****
FTW?! on kepeä korttipeli, joka tuli ja yllätti positiivisesti viime vuonna. Se, että se on Top-100 -listalla ei sen sijaan ollut enää pelattujen pelien jälkeen yllätys. Pelissä on erittäin yksinkertainen sääntö jota noudattaa: “pelaa isompi kortti kuin edellinen pelaaja tai jollet pysty taikka halua, pöytää kädestäsi kortti eteesi ja nappaa samalla jo pelatuista korteista yksi käteesi”. Tätä sääntöä seuraillen pyritään tyhjentämään oma käsi nopeammin kuin muut. Se missä FTW?! todella onnistuu on erittäin ovela pisteytys, joka nostaa sen parhaiden simppeleiden korttipelien armoitettuun joukkoon.
FTW?!:n hyvyys näkyy siinä, että sitä voi pelata hyvinkin erilaisessa peliseurassa ja silti ei tarvitse tyytyä tyhjänpäiväiseen kortinlätkintään. Yksinkertaiseen pakettiin on leipaistu mainio peli, jonka sulatteluun menee tovi ja sittenkin onnistuu aika-ajoin sotkeutumaan omaan nokkeluuteensa pisteiden maksimointia yrittäessään. Kompaktien korttipelien ystäville FTW?!:n nimi kannattaa laittaa korvan taakse.
Peliarvostelu löytyy tästäkin pelistä blogistamme: FTW?! – hiukan isompaa tiskiin.
58. Furnace (2021); edellinen listasijoitus 36.
Ei ollut Furnace mikään tähdenlento eli tukevasti ollaan myös vuoden 2024 listalla mukana vaikka sijoituksissa takapakkia tuleekin. Peli yhdistää huutokauppaa ja koneistonrakentelua, joskin viimemainittu ei ole pelin vahvuus vaan pikemminkin suoraviivainen suorite. Sen sijaan kierroksen alun tarjouskauppavaihe on suorastaan nerokas: siinä ei suinkaan yritetä voittaa mahdollisimman paljon uusia hilavitkuttimia omaan koneistoon lisättäväksi vaan uusien masiinoiden ohella yhtä tärkeää on hävitä “sopivasti” tarjouksia saadakseen niistä riittävät kompensaatiot sellaisiin raaka-aineisiin/toimiin joista muuten on pulaa.
Furnace on töpäkkä tapaus ja ihastuttavan nopea pelattava. Se tarjoaa kestoaan enemmän pelattavaa, toimii kaikilla pelaajamäärillä ja sen kompensaatiomekaniikka vain on supersiisti. Kehuistaan huolimatta tätä ei kannata pelata liiaksi asti, sillä pelin korttipakka ei ole suuren suuri vaan liika tuttuuden tunne tulee nopsaan esiin jos peliä myllyttää jatkuvasti. Lisäosakin on, mutta totesin Furnace: Interbellum -nimeä kantavan kilkkeen pitävän sisällään pääosin muutoksia/osioita joille en keksi riittävästi käyttöä.
Furnace on esitelty blogissamme: Furnace – rasvattuja koneistoja.
57. Vegas Showdown (2005); ***** UUSI *****
Kuuden vuoden tauon jälkeen Vegas Showdown palaa listoille keikuttuaan tässä välissä just satasen ulkopuolella pariinkin otteeseen. Pelaajat (3-5) pääsevät kasinoiden rakentelun maailmaan huutokaupattavien kasinonosien kautta. Aina on tarjolla tiettyjä perusosia (pelikoneita, ravintoloita tms.), mutta lisäksi tulee toimintopakan kautta arvokkaampia laajennusosia samalla kun kortin toimintokin käydään läpi. Kasinon rakentelu kasvattaa pelin eri tulomittareita joiden kanssa pelaajat joutuvat tasapainoilemaan.
Vegas Showdown on hieno peli: törkeän alituotettu komponenteiltaan, mutta itse peli toimii ja muistuttaa himppasen Castles of Mad King Ludwigia joka sekin listalta edeltä jo löytyi (sijalta 70). Peli on pitkään ollut vähän heikosti saatavilla, mutta ilmeisesti uutta versiota pukkaa Renegade Games Studiosin toimesta vielä vuoden 2024 aikana, joten pistäkääpä nimi mieleen.
56. Steam Time (2015); edellinen listasijoitus 41.
Steam Time on se astetta vähemmän puuduttava toiminnonvalinta/ työläistenasettelupeli – tai näin minä sitä olen myynyt niille joille se ei sano mitään. Peli etenee joutuisasti kiitos jatkuvasti rajautuvan toimintavaihtoehto-arsenaalin, siinä on riittävästi muuttujia pitämässä mielenkiintoa yllä ja tavoissa hankkia voittopisteitä on sopivasti vaihtelua mutta kukin näistä on toisiinsa nähden kivasti balanssissa.
Steam Timen ulkoasu ei ehkä ole se kaikkein houkuttelevin ja tästä hiljattain kuulin kommenttiakin. Mutta jo vain pelin tuoksinassa uusi yleisö nyökytteli tyytyväisenä ja totesi pelin lopuksi sen erittäin toimivaksi. Ja kyllähän Rüdiger Dorniin voi luottaa: kokenut suunnittelija yhdistettynä vielä kokeneempaan julkaisijaan on yhtälö jolta muuta ei voisi odottaakaan. Pientä takapakkia sijoituksissa mutta top-100 -listan kantavia voimia silti.
Lisää pelistä omassa blogitekstissään: Steam Time – ilmalaivailun mestarit pistesalaattijahdissa.
55. Parade (2010); edellinen listasijoitus 68.
Parade, kompakti korttipeli ‘Liisa Ihmemaassa’ -teemalla on listamme vakikasvo. Koko homma kiteytyy haasteeseen “kuinka välttää ottamasta kortteja jatkuvasti kasvavasta paraatijonosta”. Joka vuoro pienestä käsikorttiarsenaalista pelataan kortti jonon perään ja tiettyjen suoraviivaisten sääntöjen mukaan tarkastellaan joutuuko pöydästä poimimaan kortteja omaan sakkovalikoimaan.
Ja jos sitten sakkokasa uhkaa kasvaa, niin joko yritetään noukkia vain pikkumiinuksia tai pidetään huoli että sakkokorttien värit käyvät siinä määrin yksiin että niitä on lopulta enemmän kuin muilla- joka sekin on tapa vähentää lopun miinuspisteitä.
Simppelit säännöt, peli täynnä kutkuttavia päätöksiä. Tämä vaan toimii ja erittäin hyvin vieläpä vaihtelevalla pelaajamäärällä (2-6). Nousua tällä kertaa, mutta oleellisinta on se tieto että pitkässä juoksussa Parade on juntannut paikkansa listalla.
54. Solenia (2018); edellinen listasijoitus 42.
Solenia jatkaa sekin listalla eikä niin merkittävää muutosta sijoituksessa sillä peli on ollut sijoilla 40-60 heti ensiesityksestään lähtien. Peli on siten yksi suosikeistani kun haetaan napakkaa tiketintäyttöä: pelimekaniikka on mukavan freesi, tavoitteet kirkkaan selkeät mutta muuttuvat.
Vuorotellen pelataan kortti kädessä olevista muutamasta vaihtoehdosta. Tätä seuraa useimmiten se, että pelilaudalla oleva ilmalaiva liikkuu eteenpäin. Ja jos se liikkuu riittävästi, muovataan pelilautaa uusiksi laukoen samalla pelilaudalle aiemmin pelattuja kortteja. Lisäksi pelattu kortti sekin antaa jotain hyvää – useimmiten resursseja – tiketintäyttöä varten. Puoleen tuntiin saa enemmän peliä kuin mitä kesto on, missä mielessä Solenia saa vielä lisäpisteensä.
Tämä viihdyttävä tapaus on esitelty blogissakin: Solenia – resurssiroudausta ja reikäkortteja.
53. Luxor (2018); edellinen listasijoitus 18.
Luxor on jälleen yksi näyte Rüdiger Dornilta. Se on toisaalta kilpajuoksua pyramidin uumeniin, mutta tarkemmin ajateltuna vauhdillakaan ei ole niin merkitystä, vaan se minkälaisin välietapein matkan tekee eli riivityt aarteet ja artefaktit voivat olla lopulta arvokkaampia kuin pelilaudan loppupään ruudut. Pelimekaanisesti tämä on simppeli “pelaa kortti ja siirrä yhtä seikkailijoistasi eteenpäin” -tyyppinen, mutta kädenhallinnassa piile yksi pelin nerokkuuksista. Viiden kortin kädestä nimittäin pelataan kortti aina jommasta kummasta laidasta ja uusi lappu tulee käden keskelle.
Säännöiltäänkin Luxor on perhepelikamaa, mutta lopputulos maistuu silti harrastajallekin – oiva yhtälö siis. Kahden vuoden takaisesta ryntäyksestä kahdenkympin sakkiin on nyt palattu tukevasti listan puoliväliin eli jonkunnäköinen huuma on selätetty. Sittenkin vahvasti listoilla ja tullee pyörimään sillä jatkossakin.
Blogissa on pelistä tarkempi artikkelikin: Luxor – temppelin aarteita tonkimassa.
52. Akropolis (2022); ***** UUSI *****
Viime vuoden parhaiden uutuuksien (=meille uusien) listallekin päässyt ja suomennettu Akropolis aloittaa top-100 “elämänsä” heti sijalta 52. Päällepäin katsoen se on mitättömänkin suoraviivainen peli, jossa kukin rakentaa laatta kerrallaan oma kaupunkimaisemaansa sekä sivuille että ylöspäin. Pinnan alla on kuitenkin kivasti rajattua laattavalintaa ja laattaväreittäin vaihtelevia pisteytyssääntöjä. Lisäksi täytyy pitää huoli pistekertoimista jotta ylipäätään väreistään mitään pisteitä saa.
Peli tarjoilee moniakin mainioksi osoittautuneita pieniä nyansseja joiden vuoksi Akropolis nousee peruslaatta-asettelujen yläpuolelle nauttien siten peliaikaa ja -kertoja yllättävänkin paljon; sen parissa yksinkertaisesti viihtyy. Ei tämä(kään) jatkuvaa myllyttämistä kestä, mutta ainakin toistaiseksi sitä tulee tarjoiltua kovin helposti monessa yhteydessä – osa kiitos tästä Akropoliksen napakalle kestolle.
Akropolis on sekin saanut oman blogitekstinsä: Akropolis – pikaista kaupunkilaatoitusta.
51. For Sale (2005); edellinen listasijoitus 62.
Napakoista peleistä puheen ollen, For Sale on just sitä. Se on super-filleri mitä nopsiin huutokauppapeleihin tulee ja tässä sitä on tarjolla kaksiosaisesti: vartin kokonaiskestoon tarjoillaan ensin perinteisempää kiinteistöhuutokauppaa, kakkosvaiheessa hankitut kiinteistöt muutetaan rahaksi nopeassa sokkohuutokaupassa. Lopulta isoimman rahapotin kiinteistökaupoilla tehnyt voittaa.
For Salen vahvuus on yksinkertaisissa säännöissä, turboahdetussa kestossa ja siinä että se skaalautuu nätisti kaikille pelaajamäärille 3-6. Sitä on vielä tänäkin päivänä, kymmenien ja taas kymmenien pelikertojen jälkeen, ilo pelata.
50. Strike (2016); edellinen listasijoitus 54.
Strike on ihan toisenlainen laatufilleri. Mainiota noppien nakkelua vailla olevalle se on kenties parasta mitä löytyy – ja kerrankin saa kilkata ihan luvan kanssa areenalla jo odottavia noppia! Tavoitteena on olla porukan viimeinen jolla vielä noppia löytyy. Omalla vuorolla pelilaatikon areenalle heitetään noppa ja jos lopputulemana siellä on useampia samanarvoisia “noppa-gladiaattoreita”, saa ne itselleen; muutoin kysytään heitätkö vielä uudelleen vai siirretäänkö vuoro seuraavalle?
Strike sopii kaikille ja vaikka ei kaikkein kompaktein noppapeli kooltaan olekaan, niin kulkeutuu riittävän vaivattomasti mukana. Pelillä on tietyissä piireissä suorastaan kulttimaine ja saatavuus oli pahimmillaan “ei löydy mistään”, mutta on sentään nykyisellään parantunut uusien (osittain uusilla teemoilla varustettujen) versioiden myötä. En saata suositella tätä liiaksi!
Peli on esitelty blogissa aiemmin: Strike – yksinkertainen mutta nerokas noppapeli.
49. Greyhounds (1985); edellinen listasijoitus 55.
Greyhounds vinttikoirakisailu on yhdistelmä koirakisojen läpivientiä ja vedonlyöntiä. Peli kattaa kolme napakkaa kisastarttia jossa koirien “perusvire” paljastetaan alkuun, sitten sitä manipuloidaan ovelasti ja vasta sen perään koiria juoksutetaan kilpaa manipuloiduilla korttipakoilla. Podium-sijoituksista ropisee omistajille rahaa, mutta isompi potti tehdään veikkaamalla oikein superkaksaria tai muita veikkausmuotoja.
Greyhounds on iästään huolimatta parhaita vedonlyöntipelejä mitä löytyy ja kuuluu ehdottomasti listalle. Todellinen hidden gem -genressään! Ja top-100 kokonaisuutta katsoessa huomaan myös että kaksikko Strike ja Greyhounds olivat kaksi vuotta takaperin niinikään peräjälkeen listalla mutta juuri toisessa järjestyksessä kuin nyt; molempien silti majaillessa kutakuinkin samoilla sijoituspaikoillaan.
48. Metropolys (2008); ***** UUSI *****
Jälleen yksi uusi lopulliselle listalle yltäjä joka on parina aiempana kertana jäänyt nippanappa “leikkurin” ulkopuolelle. Metropolys on abstrakti huutokauppapeli, joka toimiakseen vaatii sen että kaikki pelaajat ovat skarppina sillä muuten tulee helposti syötetyksi kaverin lapaan ilmaista helppoa hyvää. Sinällään se on yksinkertainen tarjouskauppapeli, jossa arvokkaampaa pilvenpiirtäjää laudalle tyhjiin vierekkäisiin asettaen setvitään kunkin huutiksen voittaja. Vain arvokkain laudalle pelattu pilvenpiirtäjä jätetään sinne, muut tarjoukseen käytetyt palautuu omistajilleen. On piilotavoitteita, on yhteisiä nähtäviä tavoitteita ja lisäksi pitää yrittää rakentaa tilanteita jossa niistä kaikkein pienimmistäkin rakennuksista pääsee eroon.
Hieno peli ja yksi huutokauppapelien parhaimpia mitä ylipäätään löytyy. Siinä mielessä Metropolys on ajankohtainen tapaus, että pelin uusversio Skyrise on vasta julkaistu. Paljon kuulee, että uuden version ja uudistusten myötä olisi menty huonompaan suuntaan, mutta parempi Skyrisekin kuin ei Metropolys-kokemusta lainkaan?
47. My Island (2023) / My City (2020); “edellinen” listasijoitus 64.
Venytän saman pelin käsitettä tässä kohtaa aika tavalla, mutta “minun lista – minun säännöt”. My Island jatkaa hyvin pitkälti alkuperäisen My Cityn viitoittamaa tietä eli molemmat ovat 24 skenaarion mittaisia legacy-pelejä, jossa pelilautaa täytetään erimuotoisilla paloilla. Tavoitteet, säännöt ja pelilaudat elävät skenaario skenaariolta ja lopulta kun koko skenaariopaketit on koluttu loppuun ei peliin ole oikeasti paluuta; molemmissa “ikipeli” on yksinkertaisesti tylsä ja sopii ainoastaan pelimekaniikan esittelyyn.
My City tuli tahkottua aikanaan läpi ja porukkamme siitä nautti. Täsmälleen samat tuntemukset ovat nyt tämän uudemman My Islandin kohdalla. Peleissä tosiaan on paljon samaa, mutta riittävästi myös eroja pitääkseen mielenkiinnon yllä myös My City -konkareille. Ehdottomasti Top-100 kamaa kumpainenkin niin pitkään kuin skenaarioissa pelattavaa riittää. Peli vaatii toimiakseen sen suht’ pysyvän (mielellään neljän pelaajan) peliporukan jonka kanssa vetää lyhyehköt skenaariot alusta loppuun.
Löydät My City -kokemukset blogista täällä My City – kaupunkitetristelyä ja My Islandin tapauksessa täältä My Island – heksalaattaa ja tutkimisen iloa.
46. Pictures (2019); edellinen listasijoitus 47.
Listan korkeimmalla keikkuva partypeli on tälläkin kertaa Pictures. Peli on ollut kestoklassikkomme julkaisustaan lähtien ja sen ydinidea toteutuksineen niin simppelin toimiva, että oli helppo povata pelille jo tuoreeltaan menestystä. Epämääräiset pelaajien käsistä toiseen siirtyvät kuvailuvälineet toteutuksiin ja joukko kuvakortteja joiden seasta kullekin pelaajalle arvotaan yksi – nyt sitten pitäisi rakentaa riittävän havainnollistava kuva muille omista tarveaineista. Kuulostaako hyvältä? Kun tähän lisää sen, että kaikki tekevät vihjeensä samaan aikaan ja kaikki pääsevät arvailemaan yhtä aikaa on jaettu ilo ja käytetty aika maksimoitu.
Pictures on lyömätön partypeli johon on kaiken muun hyvän lisäksi saatavilla useampia lisäosia joilla viimeistään takaa vaihtelun. Aivan huikea tapaus ja lunastanut paikkansa top-100 listalla tavalla jota hämmästelen itsekin: sijoitukset 48. (2020), 47. (2022) ja nyt 46. kertovat miten paljon tästä meillä tykätään.
Blogissa Pictures on esitelty tarkemmin: Pictures – poimi kuvasta olennainen.
45. Euphrat & Tigris (1997); edellinen listasijoitus 57.
Vanha sotaratsu Euphrat & Tigris, peli jossa pelaajat rakentelevat kovasti abstraktin oloisia valtakuntia ja törmäyttävät sitten niitä kekseliäästi toisiinsa aiheuttaen sekä sisäisiä että ulkoisia konflikteja ratkottavaksi. Siinähän se E&T:n perimmäinen suola. Sermin takana jemmattava laattakäsi, tarve haalia erivärisiä kuutioita mahdollisimman tasaisesti – kyllä vaan jokien suistoissa jännitettä piisaa.
Nykymittapuulla E&T tarjoilee interaktiota kahmalokaupalla ja ymmärrän jos kaikki eivät näin konfliktihakuisesta pelistä niin tykkää. Minulle se maistui silloin 2000-luvun taitteessa kun peliin ensikertaa törmäsin ja mieli ei ole muuksi muuttunut. Sopivassa seurassa 3-4 pelaajan kesken se on ehta helmi ja eritoten ensimmäisen painoksen kuvituksesta (ei yo. kuvassa) diggailen kovasti. Ei tule katoamaan minnekään top-100:sta.
44. Age of Steam / Steam (2002); edellinen listasijoitus 23.
Age of Steam, peli joka muuntuu yllättävän moneksi riippuen käytetystä kartasta. Pelissä yhdistyvät tiukka huutokauppa, (yleensä) ahtaat kartat ja niukkuus kuljetusmarkkinoilla – pyhä kolminaisuus josta on nautittu jo 20 vuotta ja aina ollaan oltu top-100 listalla mukana.
Moderni klassikko karusta ulkoasustaan huolimatta – tai no, AoS:stä on niin lukuisia eri versioita nykyisin että kait sieltä joku säällisen näköinen versio löytyy krantummallekin? Tiukkaa talouspeliä etsivän ei joka tapauksessa kannata Age of Steamiä sivuuttaa. Ripauksen enemmän satunnaisuutta hakevan taas ohjaan esim. Power Gridin suuntaan. Mutta hienon hieno peli edelleen riippumatta siitä pärjääkö pelissä vaiko eikö; välillä se hienoin kokemus tulee siitä kuinka konkurssin partaalta pinnistää jollain ilveellä rannalle kuivin sukin vaikka olisi kärkipaikat muutoin karanneetkin kauaksi horisonttiin.
43. Poison (2005); edellinen listasijoitus 65.
Poison on kompaktin korttipelien klassikkokamaa ja kulkenut matkassamme reilusti yli 15 vuotta. ”Vältä korttien ottamista, mutta jos otat, niin ota sitten samaa maata eniten” on kaikkien vuosien jälkeenkin mainio lähtökohta ja voin vain ihastella miten pienillä säännöillä saadaankaan oivallinen cocktail aikaiseksi.
Kolmen värin pinoja pöytään pelatessa ja sopan ylikeittämistä vältellen saa illan kuin illan etenemään miellyttävissä merkeissä. Ja mikä hienointa peli tuli viime vuonna suomeksikin – joskin vähän isommassa boksissa mutta tuli kuitenkin! Erinomainen peli, kun pöydän ääressä on neljä tai viisi pelaajaa.
42. Members Only (1996); edellinen listasijoitus 30.
Jatketaan toisella Knizialla heti perään. Members Only, vedonlyöntipelien kirkkaimpia tähtiä on pitänyt pelaajia otteessaan lähemmäs 30 vuotta, toki minulle tuttu “vasta” 20 vuotta. Ulkonäöllisesti alkuperäinen painos mitä meilläkin pelataan on karu, mutta onhan se nyt kiehtovaa päästä veikkaamaan sitä, montako sateista päivää Lontoossa onkaan? Tai moniko Ascotin hevoskilpailuun asianmukaisesti pukeutuva lady pistää päähänsä tismalleen samanlaisen päähineen ynnä muuta jännää sen sijaan että olisi perinteisempää voittajavetoveikkausta tarjolla.
Yksinkertaiset pelivuorot jossa ensin annetaan mahdollisuus veikkaukseen ennen kuin pelataan vähän korttia ja tätä toistetaan muutama kiekka ennen kuin “voittavat arvat” on selvillä on jämpti ja toimiva yhdistelmä. Helmi peli ja viimeisen kahden vuoden sisällä pelistä on viimein saatu uutta versiotakin ‘Classic Art’ -nimisenä. Teema taisi uutuudessa lipsahtaa vähän ohi, mutta jos sisältö on kunnossa niin tähän kannattaa kyllä tutustua!
41. Concordia (2013); edellinen listasijoitus 22.
Parasta Mac Gerdtsiä on tämä Concordia. Sen yksinkertainen perusvire jossa alkuun identtisistä korttikäsistä pelataan vuorotellen yksi kortin toiminto ajaen ja seuraavalla kerralla on sitten kortti vähemmän pelattavana – on toimiva. Pääosa suoritteista liittyy pelilaudalla tehtäviin tapahtumiin jossa tilanteet elävät mukavasti ja toisten tekemisillä on merkitystä. Lisäksi pelille ropisee lisäpisteitä onnistuneesta pisteytyksestä, joka pitää pelaajat varpaillaan loppuun asti.
Lisäkarttaa ja himmeliä on vaikka koko pitäjälle asti jaettavaksi, mutta ei tämä nyt moniakaan niistä viime kädessä tarvitse; Salsa nyt varmaan kaikista olennaisin. Erinomainen peli edelleen vaikka nyt tulee sijoituksissa vähän takapakkia – ehkäpä osasyy sille, että ei tätä peliä isolla pelaajamäärällä jaksa vaan odottelee mieluusti kolminpeleihin ennenkuin pelin kaivaa kaapista esiin.
Oman blogiartikkelinsa se on tämäkin peli saanut: Concordia – kauppaimperiumia rakentamassa.
40. Zoff in Buffalo (1998); edellinen listasijoitus 39.
Käytännössä samoille paikoilleen jämähtänyt Zoff in Buffalo on kaikessa yksinkertaisuudessaan ilo pelattava. Tehtävänä on saada omat lehmät karja-aitauksiin mahdollisimman maksimaalisesti, mutta tehtävää hankaloittaa se että kaikki tekevät valintansa yhtäaikaa. Korttien purku tehdään kiintoisasti ja Christwart Conrad taisi itsekin todeta sen siinä määrin ovelaksi että käytti tismalleen samaa mekaniikkaa astetta monipuolisemmassa pelissä Vino. Niin tai näin, karja-aitauksessa mekaniikka nyt ainakin toimii.
Jujupuolelle peli pakottaa väistelemään tilanteita jossa aitauksiin päätyisi tasan sama määrä nautoja ja toiseksi aitauksen täyttyessä bonuslehmien ripottelu on sekin taitolajinsa. Erittäin hyvä napakka filleri joka graafisestikin maistuu vielä tänäkin päivänä.
39. Galaxy Trucker (2008); edellinen listasijoitus 46.
Parhaita aikapainepelejä mitä galaksista löytyy: Galaxy Trucker. Se yhdistelee oivaltavista oman avaruusaluksen rakentelua ja seuraavaksi oman kyhäelmänsä kanssa pitäisi suorittaa avaruusseikkailu yllättävine haasteineen.
Toimii yhä edelleen ja on niitä harvoja Vlaada Chvatilin pelejä joita meikäläinen jaksaa – sääntökirjan ärsyttävyydestä huolimatta. Ja paljon on tätä pelattukin mistä osakiitos pelin ensimmäiselle lisäosalle The Big Expansion, joka tuo riittävästi lisävaihtoehtoja ja vaihtelua. Hauska tapaus kaikkinensa meni peli sitten hyvin taikka täysin penkin alle.
38. Merlin (2017); edellinen listasijoitus 25.
Merlin näyttäytyy alkuun runsaudensarvelta, mutta tavarapaljouden alta paljastuu yllättävän suoraviivainen peli. Tarjolla on enimmilläänkin vain neljä noppaa joista yksi valitaan omalla vuorolla ja valinnan mukaan liikutetaan omaa ritaria tai toisinaan Merliniä. Kohderuudusta suoritetaan toiminto joka sekin on simppeli ja sitten onkin jo seuraavan vuoro. Rajoitetuin noppavarannoin hoidellaan paitsi muurin yli pyrkivät barbaarit kuin pelaillaan enemmistöpeliä pää- ja apulaudoilla.
Kokonaisuus on hieno ja toimii erinomaisesti – mutta vaatii sen kolme pelaajaa eikä oikeastaan kaipaa yhtään sen enempää jottei kesto veny syyttä suotta. Erinomainen ja sopivasti erilainen Stefan Feldin tuotos.
Ja blogin puolelta löytyy tästäkin tarkempi tarkastelu: Merlin – pyörean pöydän valkoparta vanha pukki.
37. Atlantic Star (2001); edellinen listasijoitus 66.
Pitkään on Atlantic Star risteiltymatkailua harrastettu eli ikää on tällä Dirk Hennin tuotoksella. Pelissä rakennetaan käteen joko reitti- tai bändisettiä (teemasta riippuen) neljässä eri värissä yksi väri kerrallaan, mutta haaste tulee tosi suppeasta tarjolla olevasta korttisetistä ja siitä, että käteen ei voi ylimääräisä kortteja paria enempää jemmata. Niinpä pelivuoron aikana rahaa palaa paitsi uuden kortin ostoon myös siihen, että pöydän tarjooman haluaa rahalla vaihtaa uusiin. Pisteytys ja “lainanotto” on sekin tehty nokkelasti, jolloin lopputulos on hyvä.
Tätä on pelattu paljon ja säännöllisesti. Ja mikä on pelatessa, sillä oli versio sitten kuvien Atlantic Star tai parhaan lavashown rakentelua Show Managerissa niin mainion pelin ääressä ollaan. Tykkään tästä edelleen ja listasijoituksissa on tullut rutkasti taas nousuakin. Hienointahan tässä on se kuinka oikein aistii sen “hiljaisuuden” kun yksi mielessään toivoo, että tietyt kortit pysyvät pöydässä ja seuraava mutisee, että “tottahan se nyt vaihtaa nämä, vaihtaahan?”. Dirk Hennin parhaita pelejä koskaan – joskin pari on vieläkin parempaa.
Atlantic Star on saanut oman blogitekstinsä: Atlantic Star – luksusristeilyjä ja rahanmenoa.
36. Mogul (2002); edellinen listasijoitus 27.
Näpsäkkä pieni osakepeli tämä Mogul. Mainiokin vielä, mistä listasijoitus antaa osviittaa. Pelissä on suljetut rahamarkkinat eli raha kiertää pelaajien käsistä toisiin eikä lisää peliin (todennäköisesti) pumpata. Joka kierros tulee osake ja jonkun osakesarjan myyntioikeus tarjolle joista sitten käydään huutokauppa. Voittaja valitsee ottaako osakkeen vai käyttääkö myyntioikeuden – se toinen jää sitten kakkoselle. Pelivuorot huutiksessa etenevät siten, että joko pistät rahan pottiin jotta pysyt kisassa mukana tai nappaat tarjolla olevat rahat ja poistut takavasemmalle.
Simppeleillä säännöillä varustettu Mogul on edelleen yhtä herkullinen tapaus kuin aikanaan ensipelissä. Siinä on ulkonäköään ja komponenttejaan enemmän latausta ja jännitettä mikä kestää pelin lopun osin arvaamattomaan loppuun. Toimii hitsin hyvin, eritoten 4-6 pelaajan pelinä. Uudempaa ja sisällöltään lavennettua painostakin löytyy vuodelta 2015, joten saatavuus on edes jonkinmoinen.
35. SCOUT (2021); ***** UUSI *****
Erittäin kompakteista korttipeleistä puheenollen: SCOUT on nimenomaan sitä. Säännöiltään jälleen ihailtavan simppeli korttipeli, jossa pelataan pöytään vuorotellen toinen toistaan parempia suoria tai samannumeron sarjoja. Homman tekee kiharaiseksi se, että käsikorttejaan ei saa järjestellä vaan ainoat paikat jossa sitä voi jotenkin säätää on päästä pelaamaan korttejaan “sopivista väleistä” tai passatessa jolloin saa poimia yhden kortin pöydästä ja sujauttaa sen käsikorttien viuhkaan.
Toimiva pisteytys, pelaamisen jännitettä nostava nosta-ja-pöytää tuplamuuvimahdollisuus kerran per jako, niin johan on menestysreseptin ainekset kasassa. Pelikokemus vaihtelee nuppiluvusta riippuen yllättävänkin paljon, mutta sittenkin peli toimii kaikilla pelaajamäärillään – vähän vain erilaisella soinnilla. Erinomainen peli joka maistuu niin perheille kuin peliharrastajillekin. Ja saa suomeksi!
Blogissa Scoutin hienoudet on niinikään avattu paremmin: Scout – valloittava (kortti)sirkus.
34. Arnak – Kadonneet rauniot (2020); edellinen listasijoitus 24.
Peli, jonka arvelin alkuun olevan “ohi-sektori” meikäläisen osalta, mutta väärinpä aavistelin. Arnak – Kadonneet rauniot on kovasti Indiana Jones -ulkoasulla ratsastava pisteoptimointiharjoite, mutta pelkästään positiivisessa hengessä edellinen. Viidakon saloja paljastellaan ja sieltä paljastuvia tikettejä täytellään, kasvatetaan ja trimmataan omaa nostopakkaa ja edetään kohti lehvästön kätköistä löytyviä raunioita.
Kun on riittävästi piilotietoa ja pieniä yllätyksiä niin yhdistelmä pakanrakennusta ja työläistenasettelua kelpaa meikäläisellekin. Meillä Arnak on vahvasti kolminpelitilanteisiin ladattu tapaus ja ensimmäisen lisäosansakin kanssa sitä tahkotaan. Astetta raskaampien eurojen ystävillä tämä suomennettukin peli saa vahvat suositukset. Ja näin parin vuoden katsantokannalta ei näytä kovin merkittävää sijoituksenvaihteluakaan kohdistuneen Arnakille.
33. The Guild of Merchant Explorers (2022); ***** UUSI *****
The Guild of Merchant Explorers on ‘flip-and-build’ -peli eli kupongintussaamisen sijaan omalle pelilaudalle rakennetaan kuutioilla yhtenäistä ketjua sen mukaisin säännöin mitä kortti kertoo. Tavoitteena on ohuen pakan aikana kartoittaa omaa karttaa siten, että oma pistepotti kasvaa ja yhtä tärkeää – ja etenkin alkupelissä tärkeämpää – on saada uusia aloituspisteitä tuleville kierroksille. Pakan loppuessa laudat tyhjennetään aloituspisteinä toimiva kyliä lukuunottamatta.
Peliä maustetaan pelaajien yhteisillä tavoitekorteilla, joissa nopeat palkitaan paremmin kuin hitaat. Aarrearkut antavat mitä antavat (pieni yllätysmauste) ja lisätvistinsä tuovat henkilökohtaiset kartoituskortit joita sellaisia tulee kunkin käyttöön. Nämä tekijät yhdistettynä siihen, että pelilaatikosta löytyy useampia eri karttoja pelattavaksi ovat tehneet The Guild of Merchant Explorersista pelin, johon palataan tämän tästä. Ei siis haittaa vaikka liki moninpelipasianssi onkin.
Peli on saanut oman blogitekstinsä: The Guild of Merchant Explorers – tutkivat kauppamatkustajat.
32. Cascadia (2021); edellinen listasijoitus 21.
Laatta-asettelujen parhaimmistoa oleva Cascadia on kiehtova tapaus, sillä siinä pelataan jatkuvasti kahdella tasolla: toisaalta yritetään rakentaa yhtenäistä saman kasvuston aluetta ja toisaalta rakennellaan eri säännöin pisteitä antavia eläinrykelmiä. Napakat pelivuorot yhdistettynä alle kolmen vartin kestoon tekivät tästä kestomenestyjän heti tuoreeltaan.
Kahden vuoden takaisella listalla Cascadia teki ensiesiintymisensä, nyt sijoituksessa tuli hiukan takapakkia mutta ei oteta mitään pois peliltä: tämä on edelleen huikean hyvä. Harmillista, että lisäosa Landmarks oli enemmän huti kuin osuma – omistin sen tovin ja möin parempaan kotiin.
Tarkempaan blogitekstiin pelistä lisäosineen pääset tästä: Cascadia – suunnittelua kahdella tasolla.
31. Black Friday (2010); edellinen listasijoitus 86.
Black Friday on Friedemann Friesen näkemys osakepelistä ja hyvä näkemys onkin. Excelin vihreä pelilauta ei ole kaunistus, mutta pelin simppeleiden toimintovaihtoehtojen eli osta tai myy osakkeita, osta hopeaa, passaa, taakse kätkeytyy nerokas peli. Nerokas siksi, että tilaa jää riskinotolle, epämääräiselle puljailulle ja muille peliliikkeille. “Musta perjantai” on myös äärimmäisen helppo pelata väärin mistä kiittäminen on hankalasti kirjoitettujen sääntöjen – onneksi BGG:stä löytyy tähän timanttinen apulappu.
Peli on vanha tuttu, mutta nyt noustiin raketin lailla listalla ylöspäin. Syynä tähän on se, että Black Friday ehti kahden vuoden aikana muistuttaa useampaan kertaan miten hyvä se onkaan ja siten listasijoitus sai ansaittua korjausta ylöspäin.
30. Power Grid (2004); edellinen listasijoitus 15.
Lista jatkuu vihreällä aallolla, sillä sijalta 30. löytyy heti perään toinen Friesen peli: Power Grid. Moderni talouspeliklassikko voimalaitoshuutokaupoista, niihin polttoaineiden hankkimisesta ja sähköverkkojen rakentamisesta. Seksikästä, eikö?
Tykästyin tähän peliin heti ensipelistä joskus 20 vuotta sitten ja se on edelleen yhtä hieno kokemus. Kiinnostava yhdistelmä taloudenpitoa, resurssihaasteita ja yllätyksellisyyttä. Ja jos/kun peli oikein vie mennessään niin on jäätävä määrä lisäkarttoja ostettavaksi jolla takaa loputtoman uudelleenpeluuarvon. Listasijoituksissa tultiin jonkun verran takapakkia, mutta kuten edellä hehkutuksista pitäisi käydä ilmi on tällä pelillä vankka paikkansa listalla ja sydämissä.
Power Grid on esitelty tarkemmin omassa blogiartikkelissaan: Power Grid – sähköverkkoja ja siirtohinnoittelua.
29. Speculation (2013); edellinen listasijoitus 43.
Porukan kovin osakepeli Speculation nousee jokusen pykälän tämänkertaisella listalla. Se on konstailematon tapaus – kuten näköjään nämä parhaat osakepelit tuppaavat olemaan. Vuorollaan pääsee ostamaan tai myymään osakkeen – päätös tehdään kulloisenkin kahden käsikortin tilanteen pohjalta. Tätä ennen vielä tilannenoppa (lisäosa) tai pussista kaivettu laatta kertoo miten edetään ennen osakeveivailuja.
Yksinkertaisen suoraviivaista, mutta ah niin ihanan toimivaa. Speculation skaalautuu jo lähdössä 3-6 pelaajalle ja lisäosansa kautta jopa kahdeksalle pelaajalle asti. Oh boy! Hienon hieno peli.
Speculation on saanut oman artikkelinsa niinikään: Speculation – kiivasta kauppaa pörssissä.
28. Macao (2009); edellinen listasijoitus 13.
Macao on yhä edelleen Stefan Feldin tuotosten parhaimmistoa. Europistesalaatti ja rumakin vielä, mutta tässä on nyt monta muuta asiaa tehty oikein, että ulkoasun ikävyydet unohtuvat. Pelin noppahärveli on nerokas: joka kierros saat pari noppaa tuomaan lisäresursseja käyttöön, mutta mitä enemmän niitä haluat sitä pidempään niitä odotat; pahimmillaan jopa puolet koko pelistä menee kuutiokasan odotteluun! Lisäksi Macao saa isosti plussaa siitä, että tässä pelissä ei ole mitään tapaa pyöritellä noppia uusiksi vaan se on valittava niistä mitä tarjolla on ja mitään noppien antamaa ei voi säilöä kierrosten yli. Tällä on se seuraus, että peli tuppaa varomattomalla menolla kääntymään miinuspisteiden keräilyksi mikä on virkistävä lisävivahde sekin.
Macao pyörii paljon korttiensa ympärillä ja niitä riittää sellaiset määrät, että vain pienen osan näkee yksittäisessä pelissä. Vaihtelu siten taattu tälläkin saralla. Ei voi kuin toistaa, että onpahan erinomainen peli, jota meidän piireissä pöydätään nimenomaan kolmen pelaajan sessioissa. Ja uusversiokin löytyy kuten näistä kaikista vanhemmista Feldeistä tuppaa pelmahtamaan; tässä tapauksessa uuspainos kantaa nimeä Amsterdam.
Macao on saanut oman blogitekstinsä: Macao – kuutiokaupan mestarit.
27. Medici (1995); edellinen listasijoitus 9.
Kertakierros-huutokaupan suurlähettiläs on Medici, joka tällä kertaa tosin tipahtaa top-10:n ulkopuolelle vaikka on mitä parhain peli edelleen. Pelin taustat “tai fiilikset” eivät ole aiemmasta muuksi muuttuneet, mutta liekö tällä kertaa kaksintaisteluonni ollut heikompi vai mistä moinen sijoitusmuutos?
Pelaajilla on kullakin laiva johon ahtaa enimmillään viisi tuotekorttia. Vuorotellen tuotteita käännellään tarjolle 1-3 kortin seteissä huutokaupattavaksi. Osallistua voit vain jos tarjolla oleva lasti vielä laivaasi mahtuu, mikä on tärkeimpiä yksittäisiä pelillisiä elementtejä huomioitavaksi.
Merkittävä osa Medici-ihastustani on tapa jossa kortti kerrallaan tehdään päätös vieläkö huudettavan lastin määrää kasvatetaan vaiko eikö? Mitä mahtaisi pakka seuraavaksi tarjota; pysytäänkö tässä vai kannattaako riskillä kääntää vielä yksi lappu? Kun peli toimii äärimmäisen hyvin viidellä ja kuudellakin pelaajalla, niin siinä unohtuu jo pelin karu ulkoasukin ja pelihistorian epäselvin pisterata.
Blogissa Medicistä on oma artikkelinsa: Medici – kiperiä kertatarjouksia.
26. Hacienda / Hazienda (2005); edellinen listasijoitus 26.
Tismalleen samalta sijoitukselta kuin kaksi vuotta sitten löytyy Hacienda. Tämä Wolfgang Kramerin peli on ensimmäisen Spiel-messujeni (2005) ostos ja kulkenut muassamme siten miltei 20 vuotta. Ja kulkee kyllä jatkossakin!
Peli rakentuu muutaman yksinkertaisen elementin ympärille jossa toimintojen keskiössä useimmiten ovat kortit. Niillä varaillaan maa-alaa pelilaudalta ja rakennetaan eläinjonoja markkinoille – molemmat näistä merkittäviä muuveja pisteiden ja rahan tehtailuun. Ja se raha on Haciendassa tiukassa. Peli tarjoilee tuskaisasti myös kiireen tuntua vähän joka puolelle. Kun tyhjät taskut yhdistetään vuorojen puutteeseen niin lopputulos on hieno. Pelilaudan ahtaus on sitä ihanaisempi mitä enemmän on pelaajia, joten tämä jos mikä toimii parhaiten 4-5 pelaajalla.
Mielenkiintoinen tapaus kaikkinensa ja sopivasti old-school lautapelin makuinen. Uusintapainos on tehty jokunen vuosi takaperin joten saatavuus on edes jonkinmoinen. Tämän perään kannattaa kyllä katsella!
Peli on esitelty blogissamme toisaalla: Hacienda – kilvan karjamarkkinoille.
25. Mombasa (2015); edellinen listasijoitus 20.
Parasta Alexander Pfisteriltä: Mombasa. Pelinä se tarjoilee modernin europelin tapaan aika paljon erilaista hilavitkutinta ja sääntödetaljia, mutta asiat on tehty siinä määrin oikein että kun sääntökirjo on läpikäyty niin siihen ei tarvitse palata. Mombasassa on nerokas pakanrakennussysteemi ja korttien käyttö on nivottu mainiosti yhteisellä pelilaudalla toimiseen jossa kaikilla on mahdollista operoida kaikilla firmoilla. Kysymys kuuluukin: miten teet operoinnin siten, että se palvelee parhaiten juuri sinua?
Erinomainen peli ja tämäkin vahvasti “kolmen pelaajan peliksi” leimattuna: saadaan sillä tapaa sopivasti köydenvetoa firmoihin ja vähän vastakkainasettelua. Neljäs pelaaja koetaan jo liiaksi tuovan kestoa ilman että peliin muutoin saataisiin lisäväriä. Niin mainio on tämä, että sen jälkeen markkinoille pelmahtaneet Pfisterit on pitänyt syynätä yksi toisensa jälkeen – ja todeta, että Mombasa on edelleen porukasta se paras.
24. Zopp (1997); ***** UUSI *****
Puhutaankos hetki parhaista puisista peleistä? Zopp kuuluu ehdottomasti sille listalle. Peli on tuttu jo menneiltä vuosikymmeniltä mutta sen pelmahtaminen Top-100:een on vaatinut sen, että pelikaveri ja peli on jälleen kätten ulottuvilla. Kun nämä esiehdot ovat täyttyneet niin tässä sitä ollaan! Zopp on pöytäfutista tai ehkä ennemminkin jääkiekkoa, jossa vuorotellen pienellä tikulla läimitään omia pelaajia pelikentällä puolustus- tai hyökkäysasetelmiin. Pallon virkaa hoitaa punainen pienempi puukiekko, jota koetetaan pökkiä vastustajan maaliin.
Helpot ja suoraviivaiset säännöt jossa vastustajan nappuloita joutuu sopivasti kunnioittamaan eikä liiaksi voi siirroillaan muutenkaan passailla “tai tulee penalti” on sekoitus, joka tekee Zoppista erinomaisen kaksinpelin. Ei siis sekopäistä räimimistä vaan sopivan taktista tilanteenlukua yhdistettynä laudan sattumuksiin. Erinomainen peli.
23. Crokinole (1876); edellinen listasijoitus 29.
Heti perään “se toinen paras puinen näppäryyspeli”: Crokinole. Kyseessä iänvanha peli jossa 2-4 pelaajaa neppailevat puisia kiekkoja kohti pelilaudan keskustassa odottaa reikää. Jos oman vuoron alussa pelilaudalla on yksikään vastapelaajan nappula, niin säännöt muuttuvat siten että vastustajan nappulaan tulee osua tai muuten oma neppailusuoritus hylätään. Tässä oikeastaan kaikki säännöt ja loppu on pientä hienosäätöä sinne tänne.
Neppailla osaavat kaikki – toiset vaan paremmin kuin toiset ja Crokinole jos mikä on lopulta taitopeli. Vaatii siis tasaiset pelaajat ollakseen mielekäs, toisaalta neljällä pelaajalla pelattu paripelimuoto se vasta hauskaa onkin ja siinä kohtaa keskenään vähän eritasoiset pelaajat ei niin edes haittaakaan.
Onko tämä nyt sitten parempi vai huonompi kuin Zopp? Todennäköisesti päivästä – tai OIKEAMMIN – pelaajamäärästä kiinni kumpaan tartun mieluummin. Jos pöydässä on neljä neppailun taitajaa ei Crokinolen voittanutta ole. Kaksinpeleissä valitsisin ainakin tässä kohtaa mieluummin Zoppin. Parhaita puisia pelejä koskaan silti ja listasijoitus hyvinkin vakiintunut.
22. Seas of Strife / Texas Showdown (2015); edellinen listasijoitus 28.
Pari napsua edellisestä kerrasta nousua tikkipelille joka tätä nykyä tunnetaan parhaiten nimellä Seas of Strife jollaisena se on myös suomennettu. Kyseessä on laistotikki eli koetetaan vältellä tikkien ottamista – mikä on se paras tikkipelien muoto se. Muutoin humpataan tuttujen tikkipelien sävelmillä, mutta tikin voittaja määräytyy täysin poikkeavasti: tikin voittajaksi katsotaan pelaaja, joka pelasi tikkiin isoimman kortin maasta, jota kaiken kaikkiaan tikkiin eniten pelattiin – eli se voi olla jotain ihan muuta maata kuin millä tikkiä lähettiin alkuun ajamaan.
Tarjoamansa twistin myötä Seas of Strife on parasta mitä tikkipelien saralla on tarjota kunhan pöydässä on 5-6 pelaajaa. Toimii peli neljälläkin joo, mutta jo selkeästi nihkeämmin ja sille pelaajamäärälle on tarjolla vaikkapa edellä esitelty SCOUT tai The Bark Side paremmin.
Peli on esitelty blogissamme ja löydät artikkelin täältä: Seas of Strife / Texax Showdown – kierompaa laistotikkiä.
21. Ra / Razzia! (1999); edellinen listasijoitus 14.
“Kolme kovaa Kniziaa” -sarjan aloittaa sijalle 21. päätynyt Ra / Razzia!. Tässä on mainiota settienkeräilyä huutokauppojen hengessä, jossa ei voi huutaa mitä vain vaan kulloinkin tarjolla on kolme kiinteäarvoista lätkää jolla tarjoukset tehdään – ja nämä lätkät liikkuvat huutokauppojen yhteydessä nekin. Tavoitteena on haalia mahdollisimman paljon pistettä, mutta keruuta hankaloittavat laattojen erilaiset pisteytysäännöt ja se, että osa laatoista poistuu pisteytysten yhteydessä.
Ra on ollut viimeisen vuoden ajan kaikkien huulilla vuosien hiljaiselon jälkeen, kiitos pelin näyttävän uusintapainoksen. Ja mikäpä sen hienompaa, se on ollut listamme vakikasvo ensimmäisestä top-100 listastamme lähtien ja on sitä edelleen. Razzia! on liki sama peli karummalla, mutta kompaktimmalla toteutuksella ja saamassa sekin uusintapainoksen. Aivan sama kumman valitsee – hienon pelin saa.
Peli on arvosteltu blogissamme: RA – huutokauppaa kiinteäarvoisilla lätkillä.
20. Pingu-Party (2008); edellinen listasijoitus 7.
Knizian napakka korttipeli Pingu-Party (uudemmat versiot kulkevat nimellä Penguin Party) tipahtaa pois kymppisakista ja on tällä kertaa sijalla 20. Edelleen todellinen helmi ja harvoja korttipelejä joissa alkaa näkyä käytön jälki vaikka sinällään Amigon laatukortit ovatkin. Peli, jota voi pelata seurassa kuin seurassa, siinä on riittävästi peliä ja riittävästi tuuria – täydellistä.
Kyseessä siis yhteisesti rakennettava pingviini pyramidi jossa vuorotellen rakennelmaan lisätään yksi kortti. Edellisten yläpuolelle voi asettaa vain sellaisen kortin joka vastaa jompaa kumpaa sen alapuolella olevaa korttia. Näillä säännöillä yritetään eroon omista korteista. Tietää siis sopivassa määrin torppailua, mutta siinä mielessä hyvässä hengessä että et voi tietää kenellä mitäkin kortteja kädessään on. Peli on ollut vuosikausia hankalasti saatavilla, mutta siitä on viime ja tänä vuonna tullut/tulossa uusintapainoksia joten eiköhän tilanne parane kertalaakista.
Tämä huikea peli on arvosteltu blogissamme: Pingu-Party – pyramidiin asetu.
19. High Society / Einfach tierisch! (1995); edellinen listasijoitus 19.
Knizia-kimaran täydentää High Society, miltei 30 vuoden ikään päässyt kiperä huutokauppapeli. Kaikilla pelaajilla on identtiset rahat joilla tarjolla olevia luksuskortteja ostellaan kortti kerrallaan. Rahaa ei voi koskaan vaihtaa mikä tekee sen, että pelin edetessä pienet rahat katoavat käsistä ja tulee melkoisia tarjoushyppyjä – mikä on sikälikin ikävä juttu kun pelin päättyeesä eniten rahaa tuhlannut häviää automaattisesti. Toiseksi luksustuotteiden ohella kaupitellaan haitakkeita, jolloin huutokauppa muuttuu laistomuotoiseksi: paljonko maksat jottet joudu haitaketta ottamaan?
Hauskasti High Societyn listasijoitus on tismalleen sama kuin kaksi vuotta sitten ja mikäpä on ollessa. Siinä on koko joukko kieroja pieniä elementtejä, jotka tekevät siitä superfillerin joka kestää aikaa ja uudelleenpeluukertoja toimien erinomaisesti 4-5 pelaajalla. Taattua laatua koko rahalla.
Blogista löytyy niinikään tämä peli erikseen tarkasteltuna: High Society – rikkaat vaiko rahattomat.
18. Azul (2017); edellinen listasijoitus 16.
Alkuperäinen Azul on parkkeerannut tukevasti kahdenkympin sakkiin: se oli sijalla 11. heti vuonna 2018 ja on pysynyt kutakuinkin samoilla sijoituksilla näihin päiviin asti. Uusia Azul-sarjan versioita tulee ja menee, mutta tämä alkuperäinen Azul on ainut joka on osoittanut pysyvyyttä.
Kyseessä on käytännössä teematon “kaakelipeli” jossa yhdistyvät pelaajien oma pulmapelailu yhteisesti tarjolla olevaan laattasettien ottoon. Hyvin yksinkertaiset pelimekaniikat istuvat siihen saumattomasti ja pisteytys kruunaa kokonaisuuden. Elegantin toimivaa – ja miellyttävää.
Alkuperäinen (kuten kaikki muutkin Azulit) Azul on saanut blogissa oman artikkelinsa ja pääset siihen tästä: Azul – kaakeleita järjestelemässä.
17. Planet Unknown (2022); ***** UUSI *****
Kohti tuntematonta käy polyominolaatoittajan tie. Planet Unknown on laatanasettelua jossa pelaajat yrittävät täyttää lautansa mahdollisimman tehokkaasti. Kukin vuorollaan pääsee pyöräyttämään laattavalikoiman sisällään pitävän “Lazy Susanin” mieleiseensä asentoon, jonka jälkeen se osoittaa kullekin pelaajalle mitkä kaksi laattaa on tarjolla. Rakennetut laatat parantavat pelaajan mittareita jotka riittävästi edistyttyään antavat erinäisiä lisäetuja käytettäväksi.
Planet Unknown on tetristelijän unelma – tosin sellaisella tarkennuksella, että teitä on se 4-6 pelaajan pöytäkunta. Mitä pienempi pelaajamäärä sen helpommaksi sen tarjoama haaste käy kun “saa enemmän juuri sitä mitä itse tarvitsee” miksi se ei sovellu kaksin- eikä kolminpeleihin. Lisäsääntöjen repertuaaritsa löytyy vaihtelua pelaajien lautoihin, planeettoihin, toimintopakkaa ynnä muuta sellaisella syötöllä että oikeastaan kaikki niistä istuvat pakettiin upeasti. Kaikesta tästä johtuen Planet Unknown nousee heti ensiesiintymisellään ansaitusti sijalle 18. Ja lisäosaa pelille pukkaa vielä loppuvuodesta 2024: ‘Planet Unknown: Supermoon‘ muodossa.
Ja tokihan peli on erillisessä blogitekstissä tarkemmin tarkasteltukin: Planet Unknown – polyominokartoitusta.
16. Kutná Hora: The City of Silver (2023); ***** UUSI *****
Kutná Hora: The City of Silver on listauutuus. Se on astetta lihaisampi peli samannimisen kaupungin synnystä ja kasvusta eli pelaajien tehtäväksi on tuottaa kaupunkiin palveluita samalla kun louhivat maan alta arvokkaita mineraaleja. Kaikki pelin toiminnot lauotaan hyvin rajatusta korttikädestä ja jokainen toiminto rajoittaa jonkin toisen toiminnon pois repertuaarista kuuden kortin käden palautuessa käteen vasta kierroksen päätteeksi. Aikaansaatu kudelma on monin tavoin ainutlaatuinen ja mm. markkinahinnoittelu on toteutettu innovatiivisesti.
Tunnustan, että Kutná Hora: The City of Silver oli itselleni riskihankinta. En sääntöjenluvun perusteella ollut ollenkaan varma onko peli hyvä vaiko ei, mutta tällä kertaa ostos kannatti. Alkuun näyttää, että siinä on jos sun mitä koreaan kermakuorrutteeseen kasattuna, mutta täytevalinnat ovat osuneet sittenkin nappiin. Säännöt ovat, kiitos teemansa, yllättävän simppelit ja niihin ei tarvitse palata pelaamaan päästyä. Pelin hinnoitteluelementti toimii eikä ole ainoastaan “kiva pikku kuriositeetti”.
Vuorovaikutusta riittää vaikka tällä kertaa ei kaverin jaloille suoraan poljetakaan. Näillä eväillä Kutná Hora: The City of Silver parkkeeraa sijalle 16. ja odottelen jo mahdollisuuksia lisäpeleihin. Jokainen pelikerta on vienyt elämyksen vielä pykälän verran edellistä pidemmälle.
Kutna Horá on saanut oman blogitekstinsä: Kutna Horá: The City of Silver – kiltoja ja kaivosbisneksiä.
15. Diamonds Club (2008); edellinen listasijoitus 17.
Käytännössä listan samoilta sijoilta viimeiset vuodet löytynyt Diamonds Club on edelleen pitänyt pintansa. Tuttu mies, Rüdiger Dorn on tämänkin mestariteoksen takana. Peli on settien rakentelua jossa ainekset haalitaan yhteiseltä pelilaudalta vuorotellen ja jokainen poiminta nostaa vierekkäisten ruutujen hintaa. Rakennetut setit vaihdetaan sitten edelleen timanteiksi jotka muutetaan rakennuksiksi joita on joka kierros tarjolla rajatusti.
Edellä kuvattu ketjutus tuo mieleen Rune Stonesin (oli listalla ylempänä), mutta tässä on kaikki vain valmiiksi kohdallaan ja paremmin toteutettuna. Kokonaisuus kruunataan pelaajien toimien vaikuttaessa pelin päättymiseen mikä osaltaan luo kiireen niin Diamonds Clubin vahvuudet on kerrottu. Makoisa tapaus joka vaan ei jostain syystä koskaan saanut edes kunnon englanninkielistä painosta – Ravensburger sentään tarjoaa englanninkieliset säännöt itse tulostettavaksi muutoin komponenttien ollessa kielivapaat joten se puoleen ei kannata arkailla pelin hankintaa.
14. Reef Encounter (2004); edellinen listasijoitus 2.
Koko listalla on kaksi Richard Breesen peliä ja ne tulevat tällä kertaa peräjälkeen. Viime kerran hopeapaikalta Reef Encounter tulee nyt reilut kymmenen pykälää alaspäin, mutta ollaan edelleen hienoilla sijoituksilla. Peli on jotain täysin omanlaatuista ja ensikertalaiselle voi näyttäytyä alkuun erikoisenakin kokemuksena, mutta aukeaa kyllä pitkälti jo ensipelissä. Se on pohjimmiltaan yhdistelmä oman tilan raivaamista pelilaudalle ja kaverin blokkailua, jossa toisaalta pitää myös kotiuttaa tuotoksensa ajoissa ennen kuin vastapelaajat veivaavatt tilanteet itsellensä otollisemmiksi.
Kun edelliseen lisätään vielä se, että popsittavien korallien osalta tulee huolehtia myös niille riittävät kertoimet – eli Reef Encounter sisältää tietyllä tapaa myös “voittajavetomaisia” piirteitä – niin omintakainen keitos on kasassa. Peli on jotain mikä pitää itse kokea ja todennäköisesti jää koukkuun; kuten meikäläinen.
13. Keythedral (2002); edellinen listasijoitus 6.
Huomattavasti perinteisempi Breese tämä toinen ja on osa moniosaiseksi levähtänyttä Key-sarjaa: Keythedral. Jokunen pykälä on takapakkia edellisestä sijoituksesta, mutta tunteet ja fiilikset pelistä eivät ole muuttuneet. Keythedral tarjoilee nykymittapuulla suoraviivaista resurssienkeruuta joka tosin on toteutettu hauskasti vuorotellen tupanumeroita valiten ja työläisiä laudalle sitten vapaisiin ruutuihin tuoden. Kierroksen kakkosvaiheessa saatuja resursseja käytetään erinäisiin omiin tupalaajennuksiin tai yhteisen katedraalin rakentamiseen. Kilpajuoksua tietyllä tapaa tämä kaikki.
Keythedralin arvoa silmissäni nostaa myös peleissä harvoin nähty elementti: ennen varsinaisen pelin alkua nimittäin rakennetaan pelilauta ja pohjustetaan samalla omat asemat varsinaiseen peliin. Tämä yhdistettynä helposti sisäistettäviin sääntöihin ja sopivaan ripaukseen yllätyksellisyyttä on pitänyt Keythedralin kautta aikain parhaiden pelien joukossa. Ja syypää siihen, että olen kaikki sen jälkeiset Key-sarjan pelit tahkonnut läpi toivoen löytäväni lisää “pysyvää hyvyyttä”.
Katedraaliprojekti on tarkasteltu tarkemminkin: Keythedral – yhteisprojekti kilpaillen parhaista paikoista.
12. Mille Fiori (2021); ***** UUSI *****
Tämänkertaisen listan toiseksi kovin Knizia on vieläpä uutuuskin: Mille Fiori. Se on konstailemattoman suoraviivainen pistemetsästys jossa käsikorttien avulla pelataan omia merkkejä laudalle koettaen hallia niillä mahdollisimman iso tukku pisteitä. Kortit pelataan ja puretaan draftaten eli jatkuvasti hupenevasta kädestä valitaan yksi ja tuupataan loput kortit seuraavalle. Siinä väleissä vuorotellen paljastetaan ja pelataan valittu kortti ja merkitään laudalta korttia vastannut sopiva ruutu samalla suoritus pisteyttäen.
Pelin pisteytysalueet poikkeavat toisistaan merkittävästi, mutta ovat kaikki mukavan suoraviivaisia. Mille Fiorin koukku liittyy bonustoimintoihin joiden haaliminen vaatii oikeanlaista ajoittamista ja hitusella tuuria bonustoimintoja pääsee kivasti ketjuttamaankin. Erinomainen perhepeli joka maistuu myös harrastajalle. Ja siinäkin mielessä poikkeava tapaus, että harvemmin diggailen pelien lisäosista, mutta tähän minulta löytyy jo The Masterpieces (2023) jonka hienoin elementti on muutos aloittavan pelaajan vaihtumiseen.
Mille Fiori on arvosteltu blogissamme: Mille Fiori – pistemetsästystä koreassa ulkoasussa.
11. Wandering Towers (2022); ***** UUSI *****
Nimiyhdistelmä Kramer & Kiesling ja kiinnostukseni herää aina. Tällä kertaa kaksikko on työstänyt kevyehkön ja osittain muistipelielementtiin pohjaavan pelin ja sillä pompataan suoraan listan 11. sijalle. Wandering Towers on kaikessa yksinkertaisuudestaan viihdyttävä tapaus: muutaman käsikortin rajoissa pyritään siirtelemään omat nappulat yksi toisensa jälkeen mustaan torniin.
Ongelmassa on vain se iso mutta, että nappulat tuppaavat joutumaan liikkuvien tornien alle piiloon, joten ennen kuin velhokokelaide liikuttelu on mahdollista pitää päällä olevat tornin osaset siirtää sivuun – vielä kun muistaisi monennessako kerroksessa se oma nappula olikaan? Ja oliko edes tässä tornissa vai jossain toisessa? Tornien siirtely pelaajanappuloiden päälle on toisaalta tavoitekin sillä vain siten saa täytetyksi taikajuomia mikä on osa pelin voittotavoitetta.
Peli näyttää lastenpeliltä ja varmaan osin sellainen onkin mutta tästä kyllä nauttivat kaikki muutkin. Simppelit säännöt, ihastuttava ulkoasu ja peleittän vaihtelua tuovat taikajuomatoiminnot – tässä vaan on kaikki. Ja koko komeudun kruunaa se, että Wanderin Towers skaalautuu mainiosti kaikille pelaajamäärilleen 2-6. Mistäpä tässä ei siis pitäisi?
Peli on ollut tarkemmassa tarkastelussa blogissamme: Wandering Towers – vaeltelevat velhotornit.
10. Heat (2022); ***** UUSI *****
Listan kovin uutuus on kilvanajopeli, joka kaiken muun hyvän lisäksi löytyy myös suomennettuna. Napakasti nimetty Heat (tai ulkomaisittain pidemmällä nimellä ‘Heat: Pedal to the Metal’) on ehta ’60-lukuhenkinen formulapeli, jossa tavoitteena on kiiruhtaa nopeimmin ruutulipulle. Peli on kohtuullisen suoraviivainen korttivetoinen kilvanajo joka tarjoilee sopivan sekoituksen suunnitelmallisuutta, riskinottoa ja teemaan istuvia elementtejä imuetuineen päivineen.
Heat on täysosuma. Pelin laatikosta löytyy jo valmiiksi useampi rata, tukku erilaisia lisämoduuleita (säät, mestaruuskisat…), “tietokonekuskit” kurvailemaan radalle jos pelaajia on vähemmän kuin kuusi ja ties sun mitä. Kaikki osaset on liitetty mukaan niin, että peruskuvio “kukin päättää monellako kortilla liikkuu tällä kierroksella pelaten ne alassuin eteensä ja sitten puretaan vuoro alkaen kärjestä” pysyy suoraviivaisena riippumatta käytetyistä moduuleista. Ennen kisaa tehtävä autojen tuunausmoduuli on jopa erinomainen ja viimeistään se nostaa pelin kilvanajopelien parhaimmistoon. Hieno peli, jonka pelaamisessa on kivasti mukana jännitettä!
Tämä bensankatkuinen peli on saanut oman artikkelinsa: Heat – kilpa-ajopelien ykkösluokkaa.
9. Wallenstein / Shogun (2002); edellinen listasijoitus 12.
Jos oli listan kovimmassa uutuudessa jännitettä, niin listan yhdeksikössä sitä vasta piisaakin: Wallenstein. Pöydälle levittäytyy palanen Keski-Eurooppaa (tai Shogunin tapauksessa osa Japania) jossa riitaisat osapuolet (3-5) mittelevät alueiden hallinnasta. Pelaajilla on aluksi muutamia alueita sieltä täältä hallussaan ja parin vuoden aikana niihin pyritään liittämään uusia osia, pykätään niille rakennuksia, hoidetaan verotusta ja ruokitaan asukit. Kaikki tämä tehdään korttiohjelmoinnin kautta ja tehdyt valinnat puretaan osittain etukäteen tiedossa olevassa järjestyksessä. Jos (ja kun) hyökätään naapurin tontille, sodat ratkeavat suoraviivaisesti kuutiotornin avustuksella.
Wallenstein on vanha sotaratsu, mutta ikä siinä ei näy. Toimintojen ohjelmointi ja muiden pelaajien toimien arvuuttelu on itsessään jännittävää ja sotiminen mainioine kuutiotorneineen aivan ylivertaisen nerokkaasti toteutettu. Mikään puhdas sotapeli se ei ole, mutta omista saavutetuista eduista yritetään pitää huolta siinä missä oheistoiminnot ovat nekin avainasemassa. Loppuviimeksi rakentamisella ja rakennusenemmistöillä voitetaan mikä välillä tahtoo unohtua kaiken kyräilyn ja muun tohinan keskellä.
Wallenstein on tänäkin päivänä peli joka poikkeaa edukseen muista pelaamistani peleistä ja osaltaan sekin näkyy loppusijoituksessa: kärkipään vakikasvojahan tämä on. Vaatii käytännössä 4-5 pelaajaa – enempi parempi.
8. Coal Baron (2013); edellinen listasijoitus 31.
Coal Baron on ohittanut kymmenen ikävuotta ja samaisen ajan se on ollut meilläkin. Kramer & Kiesling -parivaljakko on työstänyt oppikirjaesimerkin onnistuneesta lautapelistä: hiottu kokonaisuus nivoutuu muutamien loogisesti toisiinsa kytkeytyvien toimintojen ympärille ja lopputuotos on siten helposti ymmärrettävissä ja napakasti pelattavissa. Välillä hankitaan rahoitusta, uutta asiakaskuntaa, laajennetaan hiilikaivosta tai kiikutetaan maan uumenista hiiltä asiakastoimituksiin. Tai hoidetaan diili maaliin. Vuorotellen em. valintoja tehdään ja työläiset käytetään tietynlaisen aikapaineen jyskyttäessä jatkuvasti takaraivossa.
Hiiliparoni vaan on hyvä. Toimintovuoroja tuntuu aina olevan liian vähän ja kun niiden “hinta” kasvaa kierroksen edetessä niin kiireen tuntu todellakin on kosketeltavissa. Pelissä on myös sopiva määrä piilotietoa jolloin kaikkea ei voi analysoida loppuun. Coal Baron on timantti jonka pariin palaan ilolla uudestaan ja uudestaan. Edellisen pienen notkahduksen (tai liekö ollut heikompi “arpa” kaksintaisteluissa”) jälkeen Coal Baron palaa nyt top-10:een.
Mikäli kuulostaa kiinnostavalta, on Coal Baron esitelty omassa artikkelissaan: Coal Baron – hiilibisneksen mestarit.
7. Carpe Diem (2018); edellinen listasijoitus 3.
Mitalisijoilta tällä kertaa seitsemänneksi. Carpe Diem on koko historiansa ajan ollut top-10 kamaa eikä kahdessa vuodessa tilanne ole muuksi muuttunut. Sen tympeähkön ulkoasun alta paljastuu varsin suoraviivaista laattojen keräilyä & rakentelua, mutta aika-ajoin tehtävissä välipisteytyksissä piilee iso osa Carpe Diemin nerokkuutta.
Peli skaalautuu eri pelaajamäärilleen (2-4) varsin hyvin joskin se on sitä haastavampi mitä enemmän osallistujia on joten en minä tätä kaksinpelinä itse pelaakaan. Graafinen ulkoasu on ala-arvoinen Alea-mittareillakin (=julkaisija) mitattuna, mutta edes se ei estä toteamasta etteikö Carpe Diem olisi parasta mitä laattapelien saralla tiedän.
Carpe Diem on esitelty omassa artikkelissaan: Carpe Diem – ruma ulkoasun takana hieno peli.
6. Ticket to Ride / Menolippu (2004); edellinen listasijoitus 10.
Parhaita perhepeli koskaan. Ticket to Ride ei esittelyjä juuri kaivanne, mutta kertoillaan varuilta nyt tiivistetysti sen juoni. Pelilaudalle rakennetaan junalinkkejä kerrallaan aina kahden kaupungin välille tavoitteena tehdä linkkien verkosto, joka täyttää pelaajan hallussa olevat salaiset reitit. Linkkien rakentamiseen tarvitaan oikea määrä sopivanvärisiä kortteja, joita voi vuorollaan hamstrata tarjolla olevista. Ticket to Ride etenee vuorotellen joko kortteja ottaen tai yksi linkki rakentaen ja onpa vaihtoehdoissa ottaa lisätikettejäkin. Linkkien rakentelusta ropisee pisteitä ja pelin päätteeksi käydään hallussa olevat tiketit läpi ne pisteyttäen.
Ticket to Ride on lautapeleistä kautta aikain eniten pelaamani. Valtaosa peleistä on alkuperäisellä Pohjois-Amerikan kartalla pelattuja, mutta olen minä pelannut kohtuullisen määrän monia muitakin karttoja palaten kuitenkin lopulta alkuperäisen äärelle. Peli on mitä hienointa hupia osuvassa seurassa. Ja kun kylkeen on pultattu lisäosa 1910, niin en muita sarjan peleistä omaan pelihyllyyni oikein kaipaakaan. Pelissä kiehtoo edelleen sen kompaktit säännöt, epävarmuus pelin loppumisen ajankohdasta ja jännittävä loppupisteytys. Kihelmöivä klassikko.
Blogista löytyy “tupla-arvostelu” Ticket to Ridesta: Ticket to Ride & Ticket to Ride: Europe- reitinrakennusklassikot.
5. Carnival of Monsters (2019); edellinen listasijoitus 4.
Richard Garfieldin mörköjen draftauspeli Carnival of Monsters jatkaa miltei samoilla sijoilla. Neljän kierroksen ajan draftataan käsikortit pelaajien kesken läpi ja siinä samaisessa ajassa pitäisi saada tiskiin paitsi hirviöille sopivaa elintilaa niin myös itse hirviötkin joista jälkimmäiset poistuvat kierroksen päätteeksi odottamaan loppupisteytystä. Korttien joukossa on lisäksi koko joukko muutakin tavaraa: kertakäyttöisiä etuja, palkattavaa työvoimaa ja loppupisteytyslappuja.
Hirviökarnevaali pitää sisällään mukavasti pelaajien välisiä kilpailullisia elementtejä yhdistettynä sopivaan annokseen tuuria. Lisäksi korttien “säilömismekaniikka” on sekin maino. Erinomaisen pelin menestysresepti on siten kasassa.
Kiinnostuitko? Peli on esitelty omassa artikkelissaan: Carnival of Monsters – hirviöjahdissa.
4. Indonesia (2005); edellinen listasijoitus 1.
Edellisen kerran ykkönen jää tällä kertaa karvan verran podium-paikasta. Indonesia on (loppuviimein) säännöiltään varsin suoraviivainen peli, jossa pelaajat perustavat paitsi raaka-ainefirmoja myös hoitavat niiden tuotteiden kuskaamisen saarivaltion kaupunkeihin. Kuljetukset tehdään joko oman tai jonkun muun omistamilla laivayhtiöillä. Firmoja fuusioidaan tilanteen tullen ja siten ne vaihtavat omistajaa todennäköisesti useampaankin kertaan pelin aikana – ainakin potentiaalisimmin menestyvät. Peli on pitkähkö (180 min) ja vahvasti peliharrastajille ja talouspelien ystäville suunnattu.
Indonesia on parillakin tapaa poikkeuksellinen tapaus top-100 listallani: ensinnäkin se on Splotter julkaisu, josta minäkin pidän, toiseksi peli on kestoltaan pidempi kuin mitä pääosin peleiltä toivon. Siinä nyt kuitenkin eri askelmerkit osuvat poikkeuksellisen hyvin kohdalleen mikä tekee Indonesiasta makoisan pelattavan. Harvoja pelejä myös joita pelatessa kaivaa mieluusti pokerimerkit esiin korvaamaan pelin tunkkaisia rahoja. Muutakin tunkkaista ja käytettävyysongelmaa löytyy, mutta niiden kanssa on oppinut aikain saatossa elämään. Talouspelien kirkkainta kärkeä jota pelaan mieluusti 4-5 pelaajalla.
3. Taj Mahal (2000); edellinen listasijoitus 11.
Taj Mahal nousee ensi kertaa koskaan mitalisijalle joskin lähellä on joskus muinoin jo käytykin; listamme vakiokasvoja siis. Pelissä kierretään laudan 12 lääniä tietyssä etukäteen arvotussa järjestyksessä ja kussakin näistä käydään käytännössä tarjouskauppaa usealla eri valuutalla. Omalla vuorolla käsikortein tehdään 1-2 kortin tarjous tai poistutaan takavasemmalle jolloin viedään mukana herkut niistä valuutoista joissa olet poistuessasi kärkipaikalla ja joita ei vielä ole jaettu. Kuulostaa kiharaiselta, mutta säännöiltään ei sitä ole. Hyvin pelaaminen ja tilanteen luku ovat tässä pelissä kuitenkin oma haasteensa. Reiner Knizia jos kuka taitaa tämän lajin pelit.
Taj Mahalissa kiteytyvät monet lautapeleistä hakemani asiat: pitää olla jonkin verran piilotietoa, korttituuria, lyhyemmän ja pidemmän aikavälin suunnittelua. Nopeat pelivuorot ja sopiva määrä riskinottoa kruunaavat lopputuloksen. Ei nyt ehkä se kulmakunnan kaunein peli, mutta uudemmissa painoksissa sekin puoli on jo ihan kivasti hanskassa. Aivan erinomainen peli – yhä edelleen ja parasta viihdettä mitä tiedän!
Blogitekstissä pelin hienoudet on paremmin avattu: Taj Mahal – kamppailua hovin suosiosta.
2. Bunny Kingdom (2017); edellinen listasijoitus 8.
Kymppikärjen se toinen Richard Garfieldin peli on hopeasijalle nyt yltävä Bunny Kingdom. Korttidraftaus peli se on tämäkin Garfield, mutta nyt valinnoilla operoidaan yhteisellä laudalla josta otetaan maata ja resursseja haltuun, pistetään kaupunkeja pystyyn ja koetetaan tehdä niistä siten mahdollisimman arvokkaita. Pelin kruunaa mainio ulkoasu ja mukavahkon kokoinen korttipakka monipuolisine loppupisteytyskortteineen päivineen.
Päälaudalta näkee kivasti yleistilanteen ja se tuo tilanteineen kivasti kilpailua vaikka maita ei toisilta “valloitetakaan”. Jännitys säilyy myös loppuun asti, koska vasta silloin pelaajat paljastavat hamstraamansa loppupistekortit. Tätä peliä vain on nautinto pelata ja paljon sitä on pelattukin. Isompi lisäosa In the Sky oli osaltani huti (just näin ei lisäosia pitäisi tehdä; “purkkaa” on vähän joka puolella), mutta olen maustanut peliä sentään pienemmällä lisurilla Bunny Express.
Blogiteksti löytyy tästäkin pelihelmestä: Bunny Kingdom – kun pupujussiset saivat vallan.
1. Fresh Fish (1997); edellinen listasijoitus 5.
Kärkipaikan vei tällä kertaa top-100 listoilla aina viiden kärjessä majaillut Fresh Fish eikä nyt olla edes ensimmäistä kertaa ykkösenä! Pelin haaste on yksinkertainen: pelilaudalle rakentuu pelin edetessä tieverkosto jonka yhteyteen pitäisi kytkeä omat tuotantolaitokset siten, että niistä on mahdollisimman lyhyt matka tuotteiden jälleenmyyntipaikkoihin. Peli etenee siten, että vuorollaan joko tehdään tonttivaraus tai käännetään pakasta rakennuslaatta joka sitten joko rakennetaan yhdelle omista tonteista (jos kyseessä ns. neutraali rakennus) tai jos sieltä paljastuu tuotantolaitos se sokkohuutokaupataan ja sen voittanut rakentaa sen tontilleen. Ja tässä oikeastaan koko pelin juoni.
Fresh Fishistä tekee kuitenkin täysin uniikin kokemuksen tapa jolla tieverkosto rakentuu: jokaisen rakennuksen myötä on pidettävä huoli, että pelilaudalla tieverkosto on lopussa yhtenäinen. Välillä siis kun rakennuksia tulee toistensa viereen tietä tuutataan laudalle ihan urakalla ja samalla se syö pelaajien tonttivarauksia jotta tieverkosta varmasti tulee yhtenäinen. Peli on joko ruma (myös se uusin 2014 versio) tai rumempi (kuten oma 2003 painos), mutta edes kämäisten clipartien käyttö ei piilota alleen sitä, miten nerokas Fresh Fish lopulta onkaan.
Vaatii 4-5 pelaajaa toimiakseen, mutta se ei meillä ole ollut este eikä hidaste. Hienon hieno peli ja uusimman painoksen omistajien kannattaa sieltä sääntökirjansa varianttiosasta poimia alkuperäisen pelin oikeat (ja toimivat) säännöt, jotta ymmärtävät yhtään mistä puhun.
Fresh Fish on ansaitusti saanut oman blogitekstinsä ja löytyy täältä: Fresh Fish – mahdollisimman tuoretta tavaraa.
“Mitä jäi käteen?” – eli katse taustapeiliin
Perinteiseen tapaan listan pohjana käytiin (nyt jo) liki 400 pelin listaa peleistä, joiden arvosanaksi olen lätkäissyt vähintään seiskan (7) BGG:ssä. Arvosanan sanallinen kuvaus kuuluu näin: “Good – usually willing to play” eli hyviä pelejä joita yleensä haluan pelata. Tuosta pohjalistasta on seuraavaksi karsittu pois lisäosat, duplikaatit, pelit joita en ole aikoihin pelannut tms. ja sain aikaan näin “shorttilistan” jonka tuuppasiin PubMeeplen Ranking-härpättimeen. Väline törmäyttää kaksi peliä vastakkain joista minun tehtäväkseni jää valita tässä ajanhetkessä se mieluisampi. Kun tällaisia “kaksintaisteluja” on kieputeltu lähemmäs tuhatkunta pelejä toinen toistaan vastaan asettaen on saatu aikaiseksi lista jonka edellä jaoin.
Mitä tulee listan lopulliseen sisältöön, niin siinä painottuvat pelaajaprofiiliini istuvat pelit: niihin mahtuu riittävästi pelaajia ja ovat kestoltaan napakampia kuin (väitän) pitkän linjan lautapeliharrastajilla yleensä. Lacerdamaisia himmeleitä tai vahvasti tarinallisia pelejä saati yhteistyöpelejä ei (yleensä) löydy, vähänlaisesti listalla on kaksinpelejäkään. Sen sijaan monipuolinen kattaus eri pelimekaniikkoja noin muuten. Pitkälti yli 2000 eri peliä pelanneena tunnistan itseni nytkin muodostuneesta listasta, mutta jollekulle toiselle se saattaa näyttäytyä kovastikin erikoisena.
Havaintoja 2024 listasta
Kahdessa vuodessa ehtii kahlata melkoisen joukon uutuuksia läpi ja sieltä sitten nousee tai on nousematta helmiä tällaiselle “trendilistalle”. Etenkin kärjen ~30 peliä alkaa vaan olemaan sikäli kovasti timanttinen, että sinne murtautuminen – ja eritoten joukossa pysyminen – vaatii peliltä aika paljon.
Vuoden 2022 listaan verrattuna sadan joukkoon päätyi kaikkiaan 26 uutta peliä. Näistä 21 suoritti nyt ensiesiintymisensä mikä tarkoittaa sitä, että viisi peliä oli ns. “listapalaajia”. Onko 26 uusina peleinä kahdessa vuodessa paljon vai vähän? Hankala sanoa itsekään, mutta verrattuna parin vuoden takaiseen tilanteesen (tuolloin vastaava avainluku oli 18) pientä kasvua on nähtävissä.
Kovimmat uutuudet, nousija ja laskijat
Kovin uutuus oli sijalle kymmenen (10.) yltänyt Heat, perässään heti Wandering Towers (11.) ja Mille Fiori (12.). Jäädään mielenkiinnolla odottamaan mitä tälle uutuustriolle ja muillekin ensikertalaisille käy pidemmässä katsannossa. Vastaavasti tervehdimme ilolla vanhoja naamoja Vegas Showdown, Piratenbillard, Samurai, Atlantis sekä La Cittá jotka ovat tehneet paluun listalle – ainakin hetkellisesti.
Kahden vuoden takaisista uutuuksista (suluissa silloinen sijoitus) ei tämän vuoden listalle mahtunut enää Kraftwagen (96.), Stich-Meister (92.), Wingspan (89.), Fantasy Realms (81.), Living Forest (80.), The Castles of Tuscany (78.), Oriflamme (58.) eikä Trails of Tucana (53.). Kaikki nämä mainioita pelejä ja useampi kärkkyi edelleen “ihan siinä rajalla”, joten jää nähtäväksi oliko käynti tosiaan hetken huumaa vai vieläkö ponnistavat takaisin pintaan?
Kolme kovinta listasijoituksessa putoajaa kahden vuoden takaiseen tilanteeseen nähden (pudotus suluissa) ovat Turm Bauer (81 pykälää), Riverboat (66) sekä jo edellä mainittu Oriflamme (64). Kaksi ensimmäistä ovat poistuneet myös omasta kokoelmasta vähäisen peluun vuoksi joten niiden jälleennäkeminen tulevaisuuden listoilla olisi isohko yllätys.
Vastaavasti kovimpien listasijoitustaan petranneiden kolmikko näyttää tältä: Black Friday (55 pykälää nousua), Atlantic Star (29) ja Coal Baron (23). Näistä etenkin “Musta perjantai” on päässyt tiheämpään pöydälle ja palautellut mieliin kuinka mehukas osakepeli se onkaan. Coal Baron ja Atlantic Star taas ovat kestosuosikkeja jotka tälla kertaa kaksintaisteluissa pärjäsivät oivallisesti.
